Vastine Petteri Taalakselle: ilman aktivismia ei ole muutosta, ja kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ilmiö

Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on jo jonkin aikaa esiintynyt julkisessa ympäristökeskustelussa ”järjen äänenä” ”ilmastohysteerikkoja” vastaan. Tarkoitti hän itse sitä tai ei, hänen lausuntojaan käytetään yleisesti argumenttina politiikan muuttamista aiheellisesti vaativia ilmastoaktivisteja ja ylipäätään turvallisempaa ilmastopolitiikkaa vastaan. Siksi on syytä selvittää lyhyesti, miksi Taalaksen lausunnot ovat lyhytnäköisiä ja ongelmallisia niin laajemman ympäristötutkimuksen kuin teknologian tutkimuksenkin näkökulmasta.

Aloitetaan siitä, missä Taalas on oikeassa. Niin kauan kun puhumme yksinomaan ilmastokriisistä, ongelman välittömät syyt löytyvät ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Vielä tälläkin hetkellä noin 85 prosenttia maailman ns. primäärienergiantuotannosta tapahtuu fossiilisia polttoaineita polttamalla. Fossiilisten polttoaineiden osuus kaikesta energiantuotannosta ei ole juurikaan muuttunut sitten vuoden 1990, ja kun maailman energiankulutus on samaan aikaan lisääntynyt noin 60 prosenttia, ilmakehään päätyneiden hiilidioksidipäästöjen määrä on lisääntynyt valtavasti. (Toisella tilastointitavalla, energian loppukäyttöä tarkastelemalla, tilanne on hivenen valoisampi ja vähähiilisen energian osuus suurempi.) Ilmastokriisin etenemisen pysäyttäminen vaatii ehdottomasti fossiilisten polttoaineiden käytön de facto lopettamista tämän vuosisadan ja mieluiten vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana. Jos tähän ei kyetä, muut ilmastotoimet jäävät merkityksettömiksi. Näin sanoessaan Taalas on aivan oikeassa.

Taalas kuitenkin vaikuttaa jääneen ratkaisuja miettiessään jumiin samaan kohtaan missä itse olin jumissa noin vuonna 2012. On ilman muuta tärkeää, että ilmastotoimia kohdistetaan suurimpiin päästölähteisiin. Mutta Taalas ei ole ilmeisesti ehtinyt ajatella juurikaan sitä, miten ilmastotoimet saadaan demokratioissa konkreettisesti aikaan. Tämä ajattelemattomuus näkyy hänen kannanotoissaan ikävän selvästi, etenkin hänen vähätellessään aktivisteja ja ”pieniä tekoja” kuten ruokavalion muutosta tai lentämisen kritisointia.

Edessämme oleva muutos on valtava, katsoi sitä miten päin tahansa. Fossiilisten polttoaineiden talousjärjestelmäämme tuoma ylimääräisen energian ruiskaus on mahdollistanut valtavan paljon aidosti hyviä asioita. Nyt fossiilisten polttoaineiden käytön jatkaminen kuitenkin uhkaa tuhota kaiken hyvän, mitä niillä on rakennettu. Meillä ei ole olemassa, eikä edes tiedossa, mitään sellaisia teknisiä ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat fossiilienergian korvaamisen helposti ja vaivattomasti. Jos taas jatkamme nykymenolla, äärevöityvä ilmasto tulee tuhoamaan ensin köyhien ja sitten rikkaampien maiden edellytykset huolehtia asukkaistaan edes jotenkin säällisesti. Maa, jolla on 1340 kilometriä kävellen ylitettävissä olevaa EU:n ulkorajaa, ei varmasti kykene eristäytymään muutoksilta, ei vaikka miten sulkisimme silmämme ja hoilottaisimme ”Kiinan vika, Kiinan vika.” Valinnoistamme riippumatta, iso muutos on siis väistämättä edessä – vaikka voimmekin täällä rikkaissa maissa jättää suurimman laskun parin seuraavan sukupolven maksettavaksi, jos niin haluamme.

Ei ihme, että nuoriso metelöi: he joutuvat maksamaan ahneutemme laskun.

Demokraattinen muutos vaatii kansalaisten toiminnan muuttumista

Miten tarvittava muutos saadaan aikaan demokraattisessa valtiossa? Emme itse asiassa tiedä. Kukaan ei ole koskaan kokeillut. Laajemman ympäristötutkimuksen, ja erityisesti ympäristöpsykologian, politiikan ja teknologian tutkimuksen ansiosta voimme kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen. Erittäin lyhyt tiivistelmä on tässä: tarvitsemme yksilön toimien, kansalaisaktivismin, ”virallisen” politiikan, ja teknologian yhteispeliä.

Tiedämme jo suurella varmuudella, miltä vähähiilinen tulevaisuus näyttää etenkin keskeisellä energiasektorilla. Tulevaisuuden energiantuotanto tulee koostumaan tuuli- ja aurinkovoimasta, jostain määrästä ydinvoimaa, ja suhteellisen pienestä määrästä vesivoimaa, muiden energianlähteiden ollessa pienessä mutta mahdollisesti paikallisesti tärkeässä asemassa. Energiasektorilla ei ole odotettavissa mitään ihmekeksintöjä, jotka muuttaisivat radikaalisti tätä kuviota, eikä sellaisten löytyminen ole todennäköistä: tunnemme aiheeseen liittyvän fysiikan erittäin hyvin, eikä ole todennäköistä, että jostain paljastuisi jokin täysin uusi tapa tuottaa energiaa. Tämä ei kuitenkaan ole vakava ongelma: tiedämme erittäin suurella varmuudella, että jollain ylläolevien vaihtoehtojen yhdistelmällä on täysin mahdollista tuottaa hyvinvointiin riittävä määrä energiaa.

Tällä hetkellä ongelma on se, ettemme rakenna uutta vähähiilistä tuotantoa likikään riittävällä nopeudella. Jotta saisimme nopeutettua rakentamista, ja samalla painettua sarjatuotannolla vähähiilisten vaihtoehtojen hintaa vielä alemmaksi, tarvitaan politiikan muuttumista.

Miten politiikka muuttuu? Demokraattisissa valtioissa ainakin teoriassa siten, että kansalaisten mielipide muuttuu. Kun riittävä määrä kansalaisia esittää riittävän painokkaasti, että politiikan on muututtava, ennemmin tai myöhemmin politiikka muuttuu. Yleiskielessä kutsumme näitä kansalaisten joukkoja vaikkapa aktivisteiksi. Jos haluamme vähätellä heitä ja heidän vaatimuksiaan, saatamme kutsua heitä vaikkapa hysteerikoiksi. Kuvio on historiasta erittäin tuttu: esimerkiksi yleistä äänioikeutta ja etenkin naisten äänioikeutta vaatineita kutsuttiin yleisesti hysteerikoiksi. Tosiasiat ovat kuitenkin selviä: organisoitu aktivistien joukko on paljon tehokkaampi painostusryhmä kuin jopa suurempi määrä yksittäisiä, samaa mieltä olevia kansalaisia.

Miten ihmiset saadaan aktivoitua poliittiseen aktivismiin? Esimerkiksi siten, että poliittisesta aktivismista tulee sosiaalisesti hyväksyttävää. Taalaksen ja muiden kapea-alaisesti ajattelevien sokea piste ”pienten tekojen” suhteen on juuri tässä. ”Pienet teot” saattavat olla esimerkiksi päästövaikutuksiltaan vähäisiä, mutta ne lähettävät selvän signaalin siitä, että niiden tekijälle asia on ainakin jossain määrin tärkeä. (Esimerkiksi lentämistä vähentäviä ilmastotutkijoita uskotaan ihan tutkitusti paljon enemmän kuin edelleen huoletta lentäviä.) Sosiaaliselle kädellislajille tyypillisesti myös me ihmiset välitämme alitajuisestikin aivan suunnattoman paljon siitä, mitä toiset ajattelevat. Emme välttämättä edes uskalla toimia siten, kun tiedämme oikeaksi, jos kukaan muu ympärillämme ei toimi niin.

Entä miten yksilön teoista tulee mahdollisia? Esimerkiksi teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Mitä useampi yritys tarjoaa vähähiilisiä vaihtoehtoja, ja mitä edullisempia suhteessa vaihtoehtoihin nämä ovat – asia, johon voidaan suoraan vaikuttaa esimerkiksi haittaveroilla – sitä helpompi jokaisen ihmisen on tehdä entistä merkittävämpiä yksilötekoja.

Ja miten yhteiskunnan ja teknologian muutos tapahtuu? Kuten viime viikolla kirjoitin, ennen kaikkea poliittisen muutoksen kautta. Kuten SSAB:n kaavailema vetyteräs, hyvin suuri osa erityisesti päästösäästöissä tärkeistä vähäpäästöisistä prosessiteknologioista on jo tunnettuja, mutta niitä ei ole kannattanut käyttää, koska likaisemmat vaihtoehdot ovat olleet halvempia. Ilman parasta ennen-päivämääränsä ohittaneiden puhuvien päiden väheksymää aktivismia, raudan vetypelkistys pölyttyisi edelleen hyödyntämättömien keksintöjen arkistoissa. Sama pätee esimerkiksi sähköautoihin, energiansäästöön, ja uusiutuvaan energiaan.

Yhteiskunnallista muutosta onkin hyödyllistä ajatella ”räikkäefektinä.” Räikkä on mekanismi, joka estää esimerkiksi akselin pyörimisen toiseen suuntaan. Sen ansiosta isojakin muutoksia voi saada aikaan pienin askelin. Perusidea ympäristöräikässä on yksinkertainen: yksilöiden teot ja ennen kaikkea julkinen aktivismi luovat painetta politikoille, poliitikot säätävät lakeja ja asetuksia joilla vähän paremmasta toiminnasta tulee huonompaa toimintaa kannattavampaa (ja joilla kompensoidaan muutoksen haitalliset vaikutukset niille yksilöille, joihin muutos sattuisi kohtuuttomasti), tästä uudesta tilasta tulee ennen pitkää uusi normaali, ja räikkää voidaan kohta taas kiristää yhden napsauksen verran ilman, että kukaan joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia yhdellä kertaa. Emme ylipäätään tunne muita demokraattisia keinoja saada aikaan likimainkaan nyt tarvittavan suuruisia muutoksia.

Lopuksi todettakoon, että pelkkään ilmastokriisiin keskittymällä on vaarallisen helppo unohtaa, että ihmiskunta on tosiasiassa laajemman kestävyyskriisin kourissa. Elintapamme on yksinkertaisesti rakennettu liian monessa suhteessa kestämättömälle pohjalle, ja kulutamme jo nyt reilusti enemmän planeettamme luontoa ja luonnonvaroja kuin voisimme kestävästi tehdä. Vaikka business as usualin jatkumista toivovien rukoilema teknologiakeiju laskeutuisikin taivaasta ja ratkaisisi ilmastokriisin meisselinsä heilautuksella, se tarkoittaisi vain sitä, että edessämme olisi pian kestävyyskriisin seuraava osanen. Jo nyt biodiversiteetin tuho on vakavuudeltaan hyvin mahdollisesti ilmastokriisiä suurempikin ongelma, ja on jo nähtävissä, että typpi- ja fosforikierron häiriöistä tulee aiheutumaan merkittäviä ongelmia, myös globaalissa mittakaavassa.

Planetaariset rajat ja niiden tilanne tämänhetkisen parhaan tiedon mukaan. Olemme jo suuren riskin alueella biodiversiteetin (E/MSY) ja typpikierron (N) häiriöissä. Lähde: J. Lokrantz/Azote perustuen julkaisuun Steffen ym. (2015), Stockholm Resilience Institute
Eläinbiomassa vuonna 10 000 ennen ajanlaskumme alkua, ja nykyään. Tilanne ei yksinkertaisesti ole kestävä. Lähde: Chefurke 2015, CJA Bradshaw, Conservation Bytes.
Kestävyyskriisi ei ole pelkkää hiilidioksidia. Tässä kuvaajassa mahdollisesti kestävälle rajalle pääsemiseen ja sillä pysymiseen tarvittava talouden materiaalitehokkuus kun asukaskohtainen bruttokansantuote kasvaa 0,5 – 2 prosenttia vuosittain. Historiallinen toteuma mustalla. Jos tätä sanoo ihan saatanallisen haastavaksi urakaksi, syyllistyy aliarviointiin.

Samaan aikaan kehitämme ja otamme käyttöön, tehokkuutta ja sen kautta esimerkiksi jatkuvaa talouskasvua tavoitellessamme, koko ajan voimakkaampia ja siten potentiaalisesti vaarallisempia teknologioita, kuten odottamattomia vaikutuksia aiheuttavia sosiaalisia teknologioita, ydinaseita laukaisemaan kykeneviä tekoälyjä ja pitkäikäisiä, biologisesti keräytyviä kemikaaleja. Matemaattisesti katsoen on varmaa, että tämä kehitys päättyy ennemmin tai myöhemmin isoon vahinkoon. Tältä tosiasialta voi sulkea silmänsä lähinnä kieltäytymällä pohtimasta sosioekonomisen järjestelmämme ja ympäristön laajempia takaisinkytkentöjä, ja keskittymällä kapeasti johonkin yksittäisiin ongelmiin – kuten Taalas tekee.

Vallitseva ajattelu on erittäin huono hahmottamaan yhteiskuntaan vaikuttavia niinsanottuja takaisinkytkentöjä. Mitä tapahtuu, jos ympäristövahingoilla on nollasta poikkeava takaisinkytkentä talouteen, talouden materiaalitehokkuus ei kasva äärettömän paljon, eikä talouskasvun pysäyttämiseenkin kykeneviä ympäristörajoitteita saada säädettyä? Mallista ja sen tarkoista parametreistä riippumatta, suunnilleen näin. Jokaisessa tämän takaisinkytkennän huomioivassa mallissa. Ainoa epävarmuus on aikataulu ja romahduksen syvyys.

Pelastaako tekniikka ilmastokriisiltä? SSAB:n vetyteräs ja teknologisen muutoksen logiikka

Tiukentuneen ilmastonmuutoskeskustelun säikäyttämänä/kannustamana ruotsalainen teräsvalmistaja SSAB on kiirehtimässä aikaisempia suunnitelmiaan ottaa n. 80 vuotta vanha, niinsanottu vetypelkistystekniikka käyttöön raudan valmistuksessa. Nyt SSAB kaavailee ottavansa tekniikan tuotantokäyttöön vuoteen 2026 mennessä ja tuottavansa kaiken teräkseensä käyttämänsä raudan kyseisellä tekniikalla vuonna 2040. Uutinen on merkittävä, koska raudan ja teräksen tuotanto perinteisin menetelmin on vaatinut kivihiilestä jalostetun koksin käyttöä, ja aiheuttanut siksi merkittävät ilmastopäästöt. Maailman kaikista hiilidioksidipäästöistä raakateräksen valmistus aiheuttaa noin 8 prosenttia. Suomessa menetelmäkokeiluun nyt mukaan tuleva Raahen terästehdas yksin aiheuttaa noin 7 prosenttia maamme päästöistä, ja Ruotsissa teräksen valmistus vastaa peräti kymmentä prosenttia Ruotsin kaikista päästöistä. Siksi SSAB:n hanke ja sen kiirehtiminen ovat erittäin hyviä uutisia: jos teräksen tuotantoa ei saada vähäpäästöiseksi, ilmastotavoitteisiin ei ole mahdollista päästä.

Uutista käytetään kuitenkin jo nyt myös todistuskappaleena ajatuksesta, jonka mukaan sivilisaatiotamme uhkaava kestävyyskriisi tulisi ratkaista, ja ylipäätään voitaisiin ratkaista, vain kehittämällä uutta teknologiaa. Hölmöimmissä kannanotoissa uutista on käytetty lyömäaseena ilmastoaktivisteja vastaan, ilkkuen heille ”hyödyttömästä” aktivismista samalla kun ”tasapainoiset henkilöt” tekevät ”oikeita asioita” kuten kehittävät teknologiaa. Kumpikin ajatus on vaarallisesti virheellinen; yritän lyhyesti selittää, miksi.

Tekniikoiden käyttöönotto riippuu politiikasta

Aivan ensimmäiseksi on syytä ymmärtää, että SSAB:n kehittämä tekniikka ei todellakaan ole mikään uusi keksintö. Nopea, ylimalkainen patenttihakuni löysi raudan vetypelkistysmenetelmälle myönnetyn lukuisia patentteja ainakin vuodesta 1939 saakka (U.S. Patent 2236474A), ja muistan itse, miten juuri kyseistä tekniikkaa käsiteltiin vanhana, toimivana, mutta kannattamattomana menetelmänä Teknillisen korkeakoulun valutuotetekniikan laboratoriossa vuonna 2006, kun itse opiskelin siellä. Harkitsin tuolloin diplomityön tekemistä kyseisestä tekniikasta, mutta minua varoitettiin, ettei menetelmä ole likimainkaan kannattava, eikä sen tutkimiseen saati käyttöönottoon ole siksi saatavissa rahoitusta. Perussyy oli selvä ja helposti yksittäisen teekkarinkin laskettavissa: vetypelkistys vaatii suuria määriä kallista vetyä, kun taas hiilellä pelkistäminen perinteisin menetelmin on halpaa – ellei esimerkiksi hiilidioksidipäästöille aseteta poliittisin toimin kovaa hintaa. Vuonna 2006 tiukka ilmastopolitiikka oli vielä kaukaisuudessa, eikä ketään siksi kiinnostanut sijoittaa jopa satoja miljoonia euroja, mitä teollisen mittakaavan laitoksen rakentaminen vaatisi.

Menetelmään tutustuminen tuolloin oli kuitenkin itselleni merkittävää, sillä siihen ja muihin vähähiilisiin valmistusmenetelmiin perehtyminen johtivat epäilyksiin tuolloin ympäristöliikkeessä vallinnutta, sähkön hinnan välttämätöntä nousua ja sen tarpeen vähentymistä uskonkappaleena pitänyttä liturgiaa kohtaan. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen sähköllä on isossa mittakaavassa ainoa tuntemamme tapa nitistää päästöt myös teollisuudessa, ja mittakaavat olivat suunnattomia. Yksin vetypelkistyksen ympäristökestävä toteutus vaatisi valtavia määriä vähäpäästöistä sähköä – Raahen tehdas yksin söisi yhden ydinreaktorin koko tuotannon tai puolet kaikesta Tanskaan rakennetusta tuulivoimasta – ja jotta tekniikoita kannattaisi kehittää, sähkön pitäisi olla melko halpaa. Nämä olivat keskeisiä syitä sille, miksi ryhdyin vuonna 2010 kirjoittamaan ydinvoiman puolesta ja päädyin kirjoittamaan aiheesta yhdessä Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa; voisi siis sanoa, että ilman vetypelkistystekniikkaa, en tekisi nykyään niitä töitä mitä teen.

Mikään ylläolevasta ei vähennä vetypelkistystä nyt kehittäville oikeutetusti kuuluvaa kunniaa menetelmän edelleenkehittämisestä ja ennen kaikkea riskinotosta sen käyttöön ottamisessa. Yllä kuvattu prosessi, jossa tekniikka tunnetaan jopa vuosikymmeniä ennen kuin toimintaympäristön muutos tekee sen käyttöönotosta kannattavaa, on äärimmäisen tyypillistä teknologialle. Tutkin itse väitöskirjassani hyvin vastaavaa tapausta, Outokummun ja kanadalaisen Incon 1940-luvun lopulla kehittämää kuparin ns. liekkisulatusmenetelmää ja sen kehittymistä. Laskutavasta riippuen, kyseinen menetelmä oli kuparimetallurgien tuntema vähintään 10-50 vuotta ennen kuin Outokumpu ja Inco rakensivat, itsenäisesti, ensimmäiset pilottiuuninsa vuonna 1947. Hyvin samalla tavalla kuin nyt SSAB:n tapauksessa, toimintaympäristön muutos aiheutti paineen tehdä asioita toisella tavalla: Outokummun tapauksessa sodanjälkeiset alueluovutukset, mukaanlukien Enson ja Rouhialan suurten vesivoimalaitosten luovutus, ja sulaton siirto Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta Imatralta Harjavaltaan aiheuttivat sähköpulan ja kannustivat yritystä kehittämään vaihtoehdon tuolloin käytössä olleelle sähkösulatukselle.

Tekniikka ei ole taikalaatikko

Yllä olevasta voisi helposti erehtyä luulemaan, että tekniikan kehitys ratkaisee koko lailla automaattisesti kaikki elämäämme rajoittavat ongelmat, kuten nyt kohtaamamme ilmastokriisin. Tämä on selvästi monen teknologian parissa työskentelevän lähtöoletus, ja se oli myös oma ”oletusasetukseni” kun ryhdyin tutkimaan juurikin tätä kysymystä väitöskirjassani. Työn edetessä ja todisteiden kasautuessa jouduin kuitenkin vaihtamaan mielipidettäni: kuulemme kyllä monesti siitä, miten jokin niukkuus tai rajoite ylitetään teknologialla, mutta emme kuule niistä paljon tyypillisemmistä tapauksista, joissa näin ei käy. Esimerkiksi Outokummun liekkisulatusmenetelmästä tuli kuuluisa, suorastaan sankaritarina sähköpulan aiheuttamasta radikaalista keksinnöstä; mutta samaan aikaan aivan saman sähköpulan kanssa paininut, vastaavanlaista sähköuunia käyttänyt Vuoksenniskan terässulatto ei kehittänyt mitään vastaavaa ulospääsyä omasta tilanteestaan.

Miksi ei? Mielestäni paras selitys löytyy teknologian luonteesta niinsanottuna rekombinatorisena ilmiönä. On jo intuitiivisesti selvää, ja empiirisesti toteennäytettyä, että kaikki uudet teknologiat ovat välttämättömästi yhdistelmä olemassaolevia teknologioita ja ideoita. Jos uuden teknologian toteuttamiseksi tarvittavia osia ei ole olemassa, uutta teknologiaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Rekombinatorista teoriaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan usein ”komponenteista”, joilla tarkoitetaan sekä fyysisiä komponentteja, kuten muttereita, palkkeja ja prosessoreja, ja henkisiä ”komponentteja”, kuten Outokummun tapauksessa alunperin hiilivoimaloita koskevasta tutkimuksesta saatua ymmärrystä siitä, miten palamisreaktiot etenevät hienojakoisen aineksen muodostamassa leijupedissä. Uudet keksinnöt syntyvät yhdistelemällä olemassaolevia komponentteja, ja näistä keksinnöistä tulee mahdollisia komponentteja jälleen uusiin keksintöihin. (Paras yhteenveto ideasta löytyy kirjasta Teknologian luonne. Kannattaa tukea tietokirjallisuuden suomentamista ja ostaa kyseinen teos.) Teoria on paitsi intuitiivisesti järkeenkäypä, se myös selittää erittäin hyvin monenlaisia innovaatiotutkimuksessa empiirisesti havaittuja ilmiöitä. Yksi näistä on se, miksi Outokumpu kehitti sähköpulan seurauksena radikaalin teknologian, mutta Vuoksenniska ei: kuparirikasteen sulattamiseen rikasteen omalla energiasisällöllä oli olemassa valmis, olennaiselta osaltaan jo vuonna 1897 patentoitu idea, mutta teräksen valmistuksessa vastaavia, Suomen oloissa soveltamiskelpoisia ideoita ei ollut.

Teoria auttaa myös ymmärtämään, miksi mikään määrä tarvetta ei mitenkään välttämättä johda tekniseen ratkaisuun. Vaikka emme yleensä ajattele tietoisesti asiaa, maailmassa olisi suunnattomat taloudelliset kannustimet esimerkiksi halvan, kestävän akkuteknologian tai antipainovoiman kehittämiseen. Yli 150 vuoden yrityksistä huolimatta ensimmäisessä on kuitenkin onnistuttu vain puolinaisesti, ja jälkimmäisessä emme tiedä edes mistä aloittaa. Meillä kun ei yksinkertaisesti ole tarvittavia henkisiä ja fyysisiä komponentteja, millä antigravitaatioteknologia voitaisiin edes teoriassa valmistaa – vaikka sen kehittäjälle lankeaisi automaattisesti paitsi valtavasti rahaa, myös varma Nobelin palkinto. Vastaavasti, emme itse asiassa edes tiedä, onko nykyisiä ratkaisuja radikaalin paljon parempia akkukemioita ylipäätään edes olemassa. Vaikka niitä olisi, ei ole mitään takeita siitä, että löydämme ne. Toisin sanoen: teknologia ei ole taikalaatikko, jonne riittävästi rahaa kaatamalla saamme ratkaisun mihin tahansa ongelmaan. (Ja kuka kaataisi taikalaatikkoon rahaa, ellei esimerkiksi politiikka siihen pakottaisi?)

Tämä on luultavasti väitöskirjani (Korhonen 2017) eniten politiikkarelevantti löydös: teknisten ratkaisujen löytymistä kaikkiin kestävyyskriisin ongelmiin ei voi sulkea pois, mutta sitä ei myöskään voi pitää mitenkään todennäköisenä eikä varsinkaan siihen luottamista vastuullisena politiikkana. Järkähtämätön usko teknologisiin ihmeisiin onkin enemmän uskontoa kuin rationaalista ajattelua, ollen yksi esimerkki ilmiöstä, johon esimerkiksi Tommi Melender viittaa mainiossa kirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä (SK 3/2020). Melenderin sanoin, ”Tapoimme Jumalan edistyksellä, mutta emme tappaneet uskonnollisuutta, siirsimme vain uskonnollisuuden perspektiivin taivaallisesta maalliseksi. Kun ahdistumme Australian metsäpaloista kertovan kuvavirran äärellä, emme rukoile pelastusta Jumalalta, vaan lujitamme toivoamme siihen, että edistys tekee kyllä tehtävänsä ja lahjoittaa meille teknologiat, joilla ilmastonmuutokseen kytkeytyvät sään ääri-ilmiöt saadaan kuriin.”

Ymmärrän kyllä, mistä tämä luja usko kumpuaa ja miksi se on yleistä etenkin oikeiston piirissä. Teknologinen ihme on nyt ainoa jäljellä oleva polku, joka ei vaadi mittavia muutoksia esimerkiksi yhteiskunnalliseen ajatteluumme tai vallitseviin valtarakenteisiin. Jos pitää, hyvistä tai huonoista syistä, sosiaalisia, tasa-arvoisuutta lisääviä muutoksia mahdottomina, mitään muuta sivilisaation säilymisen turvaavaa tietä ei ole enää olemassa, ja jäljelle jää ihmeiden toivominen.

Valitettavasti aritmetiikka on ihmeitä vastaan. Vetypelkistystekniikka on erittäin tervetullut edistysaskel, mutta vaikka kaikki maailman teräs tuotettaisiin kyseisellä tekniikalla – huolimatta sen noin 20 % hintaerosta perinteisiin menetelmiin nähden – se ratkaisisi vain pienen osan kestävyyskriisiä. Edes hiilidioksidipäästöjen täydellinen nollaaminen ei enää riitä, sillä ilmastokriisin rinnalle ja ehkä jopa vakavuudessaan sen ohi on nyt, varoituksista huolimatta, kaikessa hiljaisuudessa hiipinyt esimerkiksi luonnonkato eli biodiversiteettikriisi. Biodiversiteettikriisissä keskeinen syypää on ihmiskunnan jatkuvasti kasvava tilan ja aineen tarve, ja esimerkiksi niinsanotut materiaalijalanjälkimittarit ovat kohtuullisen hyvä mittari myös biodiversiteettivahinkojen määrälle. Päästäksemme kestävälle uralle, esimerkiksi Suomen tulisi vähentää nykyistä materiaalijalanjälkeään noin neljäsosaan. Jokainen voi itse arvioida esimerkiksi alla olevasta kuvaajasta, miten todennäköistä tämä on yksin teknologisella nerokkuudella: kuvaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että voittoa tavoitteleva yritys pyrkii jo nykyään tekemään bisnestä keskimäärin niin vähällä materiaalin ja energian kulutuksella kuin on kannattavasti mahdollista. Jos siis teknologisia ihmeitä vihreälle käyrälle pääsemiseksi on olemassa, herää valtava kysymys: miksi voittoja tavoittelevat yritykset eivät jo käytä niitä?

Kestävyyskriisin selättäminen vaatii sekä tekniikkaa että politiikkaa

Tästä päästään teknologisiin ihmeisiin luottavien noloimpaan ja vaarallisimpaan harhaluuloon: poliittisen aktivismin vähättelyyn ja jopa vastustamiseen. Kuten teknologian tutkijat, allekirjoittanut mukaanlukien, ovat toistuvasti yrittäneet kertoa, teknologia ei kehity umpiossa vaan yhteiskunnassa. Mikä on kannattavaa ja mikä ei riippuu erittäin vahvasti, joskus jopa yksinomaan, yhteiskunnassa harjoitetusta politiikasta. Esimerkiksi vetypelkistys ei tule koskaan olemaankaan kannattavaa, ellei hiilidioksidipäästöille asetettaisi poliittisin keinoin tiukkoja ja nykyistä tiukempiakin rajoja. Tekniikan yleistyminen tulee myös todennäköisesti vaatimaan hiilitullien käyttöönottoa, sillä bulkkituotteessa kuten teräksessä 20 prosentin hintaero on merkittävä, eikä vetypelkistystä käyttävä tehdas pysty siksi kilpailemaan suoraan perinteisin menetelmin terästä tuottavien tehtaiden kanssa. Vetypelkistystä kehittävien yhtiöiden edustajat ovatkin esimerkiksi MEP Ville Niinistön mukaan tuttuja vieraita europarlamentissa: ilman EU:n ilmasto-ohjauksen kiristymistä, investointi uusiin laitoksiin olisi äärimmäisen riskialtista.

Miten ja miksi politiikka sitten muuttuu? Tähän on monia teitä, mutta ilmastopolitiikan ja aiheesta keskustelun viimeaikaista kiristymistä on mahdotonta selittää viittaamatta ympäristöaktivistien toimintaan. SSAB aloitti vetypelkistyksen kehitystyön toden teolla vuonna 2016 – vajaa vuosi sen jälkeen kun Pariisin ilmastokokouksessa sovittiin 1,5 asteen tavoitteesta, ja täydet kymmenen vuotta sen jälkeen kun itse löysin tekniikan ensimmäistä kertaa – perustamalla Hybrit-yhteisyrityksen Vattenfallin ja Bolidenin kanssa. Tuolloin tavoitteena oli ottaa tekniikka käyttöön vuoteen 2036 mennessä ja ajaa fossiilisiin perustuva raudantuotanto alas vuoteen 2050 mennessä. Nyt aikataulua kiristetiin vuosikymmenellä.

On täysin posketonta luulla, että esimerkiksi nuorison ilmastoaktivismilla ei olisi ollut näihin päätöksiin minkäänlaista vaikutusta. Oma, asian melko tiiviiseen seuraamiseen perustuva käsitykseni on, että viimeisen 15 vuoden aikana nähdyistä toimista, nuorison lakkoilu on ollut merkittävin yksittäinen toimi tiukemman ilmastopolitiikan puolesta – maailmanlaajuisesti. Kaikesta aktivismista on kuitenkin ollut apua. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, epälineaarisessa, kompleksisessa maailmassa ei ole mahdollista tarkasti erotella, mikä aktivistinen teko tarkkaan ottaen aiheutti muutoksen, aivan kuten ei ole mahdollista erotella, mikä yksittäisistä lumihiutaleista on ”syypää” lumivyöryyn.

Greta Thunbergille, Atte Ahokkaalle ja muille tulevaisuudestaan ihan syystä huolestuneille nuorille lapsellisesti ilkkuvat ovatkin joko ymmärtämättömiä tai epärehellisiä: aktivismia vähättelevät ovat kyllä tuottaneet miljoonia ala-arvoisia kommentteja, mutta he eivät ole edes yhdessä saaneet aikaan edes yhtä YK:n ylimääräistä, erityisesti ilmastokriisin torjumiseen ja ilmastopolitiikan kiristämiseen keskittynyttä yleiskokousta. Aktivismin vähättely perustuneekin suurelta osin alitajuiseen pelkoon siitä, että sekä aktivistien että ilmastotutkijoiden ylivoimaisen valtaosan ymmärtämät realiteetit tajutaan laajemmin: me emme enää voi ratkaista kestävyyskriisiä kestävällä tavalla ja turvata sivilisaatiomme tulevaisuutta ilman, että puutumme ainakin jotenkin globaaliin ja maiden sisäiseen eriarvoisuuteen. Tarvittavat toimenpiteet ovat nyt kertakaikkisesti niin mittavia, että niitä on käytännössä mahdoton saada aikaan, ellei esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden kieltämisestä kärsiville keski- ja pienituloisille kompensoida jotenkin aiheutuvaa haittaa. Samalla on jo puhtaasti alkeellisen laskuopin valossa erittäin vaikea nähdä, miten talouskasvu voisi jatkua tasaisen monotonisesti myös jo nyt rikkaissa ja ympäristöä tuhoisan paljon ylikuluttavissa maissa, ilman että kasvun kasvattama materiaalien kulutus aiheuttaisi vaarallisia haittavaikutuksia.

Pidän ylläolevaa varmemmin osoitettuna tosiasiana kuin pidin vuonna 2010 sitä, että ydinvoimaakin luultavasti tarvitaan, jos haluamme päästä kestävyystavoitteisiin aikataulussa. Mutta vaikka ei jakaisi käsitystäni tarvittavan muutoksen luonteesta, on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi kukaan sivilisaation tulevaisuudesta aidosti välittävä haluaisi käyttää aikaansa vähätelläkseen ympäristöaktivisteja. On aivan selvää, että uudet, puhtaammat teknologiat tulevat laajaan käyttöön vain jos politiikka muuttuu ja esimerkiksi likaisempia teknologioita verotetaan poliittisin päätöksin enemmän. Siksi politiikan kiristämistä ajava aktivismi on vähintään yhtä tärkeää kuin tekniikan kehittäminen. Ja kun tekniikka ottaa edistysaskeleen ja ihmiset siirtyvät vähemmän fossiilisia vaativan tekniikan käyttäjiksi, esimerkiksi päästökiintiöiden kiristäminen on jälleen poliittisesti vähän helpompaa – mutta mikäli sitä ei vaadita, sitä ei myöskään todennäköisesti tapahdu. Teknologia ja aktivismi ovatkin tässä asiassa liittolaisia, eivät vihollisia. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava aritmetiikka ja ne suunnattomat haasteet, mitä kasvun jatkuminen tulee aiheuttamaan kestävyysrajoihin pääsemiselle ja niissä pysyttelylle, kehittyi tekniikka miten taianomaisesti hyvänsä.

Miksi tuen Elokapinaa

Tuntemamme maailma on nyt tuntemattoman edessä. Ilmastokriisi ei ole enää kaukaista tulevaisuutta, vaan konkreettisesti läsnä silminnähtävissä muutoksissa ja jopa luonnonkatastrofeissa. Nämä ovat kuitenkin vasta pientä alkua, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin. Vuosikymmenien viivyttelyn johdosta aikaa ei enää ole juurikaan: seuraavan 10-20 vuoden aikana saatamme hyvin päästää ilmaan niin paljon hiilidioksidia ja muita ilmastonmuutosta edistäviä kaasuja, että ilmasto tulee lämpenemään vähintään yli kaksi, mahdollisesti 4-5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.

Kahdenkin asteen lämpeneminen tarkoittaisi, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat keskelle suurempaa ja syvempää mullistusta kuin teollinen sivilisaatio on tähän saakka koskaan joutunut kokemaan.

Noin kolmen asteen lämpeneminen vaarantaa vakavasti maailman ruokaturvallisuuden.

Neljä astetta tai enemmän tarkoittaisi käytännössä sitä, että Pohjoismaiden leveysasteet alkavat olla viimeisiä paikkoja, joissa sivilisaation jatkumiselle on kohtuullisella varmuudella edellytyksiä. Kun huomioi, että Suomeen mahtuisi Saksan asukastiheydellä sata miljoonaa ihmistä, ymmärtää, miltä ongelma näyttää meidän kannaltamme. Toisin kuin monissa köyhissä maissa, meidän uhkanamme ei ole suoranaisesti ilmaston muuttuminen ja merenpinnan nousu, vaan se, että nykyiset kehityskulut osoittavat kohti kansainvaelluksia ja viimeistä maailmansotaa.

Tällä hetkellä paras arvaus lämpenemisestä on 2,7 – 3,4 astetta, ja ennakkotiedot uusimmista ja tarkemmista malleista antavat syytä epäillä, että näitä numeroita tullaan tarkastamaan ylöspäin. Nykyisellä kehityksellä jopa neljän asteen lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä on täysin mahdollista.

Elokapina, englanniksi Extinction Rebellion, on johtajaton kansanliike, joka pyrkii estämään yllä kuvatun tulevaisuuden kirittämällä ilmastopolitiikkaa väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella. Pidän Elokapinan toimintaa tervetulleena ja erittäin kannatettavana. Historia osoittaa, että kansalaisliikkeet, eritoten väkivallattomat sellaiset, ovat olleet ennenkin avainasemassa, kun yhteiskunta on tarvinnut suuria muutoksia. Tarvitsemme nyt yhden suurimmista muutoksista koskaan. 13 vuoden kokemuksella ympäristöasioista uskallan väittää, että tarvittavaa muutosta ei tulla aikaansaamaan teknokraattien välisissä neuvotteluissa: jos se olisi mahdollista, muutos olisi tehty jo. Jos kansalaiset eivät konkreettisesti painosta päättäjiä parempaan esimerkiksi Elokapinan ja ilmastolakkoilun keinoin, tulemme jatkamaan nykylinjalla, jota seuraten yhteiskuntamme saadaan dekarbonisoitua ehkäpä 400 vuoden kuluessa.

Kuten lukuisat minua viisaammat tahot, satoja tutkijoita ja lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittajaa myöten ovat aiemmin todenneet, Elokapinaa ja muuta kansalaisliikehdintää voi ja kannattaa tukea, vaikkei olisi ehdottoman samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta. Toiminnallaan Elokapina raivaa tilaa myös muille toimijoille, ja vaatimalla riittävän paljon, Elokapina saattaa hyvin varmistaa, että saamme tarpeeksi. Tästä syystä en ole kovinkaan huolissani siitä, että Elokapinan aktiivit esittävät toisinaan tutkimustuloksista lähinnä niinsanotut häntäriskit, tai väittävät, että meillä on vain joitain kuukausia aikaa toimia. Tarkkaan ottaen he eivät ole väärässä: tutkimustuloksia on mahdollista tulkita myös näin. On esimerkiksi mahdollista, että olemme jo päästelleet ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että peruuttamattomat muutokset ovat alkaneet. On myös aina mahdollista, että jonkinlainen yhteiskunnan romahdus eteneekin paljon nopeammin kuin kukaan olisi osannut ennakoida. Vielä vuonna 1988 hyvin harva uskoi Neuvostoliiton olevan historiaa vain kolmen vuoden kuluttua. Ja, ennen kaikkea, köyhemmissä maissa ilmastonmuutos aiheuttaa hengenvaarallisia riskejä jo nyt.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä näitä skenaarioita todennäköisinä. Rikkaissa maissa asuvat eivät todennäköisesti tule ainakaan vuosikymmeniin näkemään yhteiskuntien romahtavan, paitsi uutislähetyksissä. Meillä on myös aina aikaa toimia: jokainen asteen kymmenys, millä saamme lämpenemistä rajoitettua, tarkoittaa pienempiä vahinkoja ja vähempää kärsimystä. On kuitenkin aivan totta, että seuraavien noin kymmenen vuoden aikana meidän on saatava käyntiin paljon nykyistä pontevammat toimenpiteet, mikäli mielimme säilyttää maailman sivilisaatiolle turvallisena. Ilmastotoimiin täytyy käytännössä panostaa 10-20 kertaa nykyistä enemmän, ja asiaan on suhtauduttava samalla vakavuudella millä suhtautuisimme sotilaalliseen uhkaan.

Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa liiallisista ilmastotoimista, ja siksi käytännössä kaikki väkivallaton aktivismi on hyvästä. Jos tilanne muuttuu, tulen siitä ilmoittamaan erikseen. En usko näin käyvän aivan pian, ja toivotankin kaikille Elokapinan aktivisteille ja muille paremman maailman puolesta kamppaileville mitä parhainta menestystä: olette oikealla asialla, ja toimintanne on tieteellisesti perusteltua.

Teknologia ei ratkaise ympäristökriisejä

Historiaan jäävän ilmastomarssin jälkimainingeissa monen etenkin ilmastotutkimusta heikosti tuntevan reaktio on ollut joko vähätellä tulevaisuudestaan aivan aiheellisesti huolestuneita nuoria, tai esittää, että marssien ja politiikan sijaan ilmastonmuutos ratkaistaan ”paremmalla teknologialla.” Näin sanoville on tyypillistä, etteivät he osaa sanoa kovinkaan tarkasti, mitä nämä teknologiat olisivat, miten ne saataisiin otettua käyttöön, ja kuinka nopeasti ne pitäisi ottaa käyttöön. On vain ”teknologia,” joka on aina ennenkin ”pelastanut” meidät ja varmasti pelastaa nytkin.

Olemme toki eläneet aikaa, jolloin teknologiasta ja sen vääjäämättömästä kehityksestä on tullut liki uskonto. Usko – lujakin – ja perusteltu tieto ovat kuitenkin eri asioita, ja ne jotka tietävät, eivät ole ollenkaan yhtä optimistisia.

Kokemukseni mukaan suurin osa ilmastonmuutoksen torjuntaa ja teknologiaa työkseen tutkivista on asiasta harvinaisen yksimielisiä: teknologia ei ole vaihtoehto järjestelmämuutokselle. Pelkillä teknologisilla muutoksilla emme ensinnäkään enää ehdi vähentää päästöjä tarpeeksi nopeasti, ja toiseksi spekulatiivisiin teknologioihin luottaminen on kirjaimellisesti ihmeisiin luottamista. Ihmeisiin luottamista ei ole tavattu pitää vastuullisena politiikkana, eikä se sitä ole nytkään.

Lisäksi, vaikka ”teknologiseen ratkaisuun” tarvittavia teknologioita 1) olisi ylipäätään löydettävissä (epävarmaa) ja 2) voitaisiin ottaa käyttöön niin nopeasti että niillä olisi merkittävää vaikutusta ilmastokriisin hillinnässä (äärimmäisen epävarmaa), ne voisivat ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa muuttaa talousjärjestelmäämme. Edes ihmeenkaltaiset parannukset teknologian ekotehokkuudessa eivät tee yhtään mitään muuta kuin ostavat tälle pakolliselle muutokselle jonkun vuosikymmenen lisää.

Tämän voi itse kukin todeta tutkimalla eksponenttiyhtälön käyttäytymistä, mutta tarkempaa tutkimusta haluavat voivat lukea esim. julkaisut Dittrich et al. 2012, Schandl et al 2016, tai UNEP 2017. Suosittelen kaikkia tutustumaan myös vaikkapa BIOS-tutkimusyksikön katsauksiin ns. irtikytkennän vaatimuksista.

Teknologisen tehokkuuden ja talouskasvun matematiikka on riidatonta, selvää ja yksinkertaista. Meidän on pakko saada aikaan järjestelmämuutos, sillä teknologia itsessään ei pysty vaikuttamaan ympäristökriisien juurisyyhyn, jatkuvaan kulutuksen kasvuun. Esimerkiksi ilmastotoimien puolesta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.3.2019) vedonnut yhdeksäsluokkalainen Anna Colussi on mainiossa vetoomuksessaan aivan oikeassa todetessaan, että usko teknologiaan on vastuunpakoilua. Kuten niin moni perjantaina kuuntelemani lakkolainen, hänkin on ymmärtänyt ympäristöongelmien ja talousjärjestelmämme dynamiikan useimpia aikuisia paremmin. Järjestelmää on pakko muuttaa ennemmin tai myöhemmin – ja olisi kaikille parempi, mitä nopeampi muutos olisi.

Kiitos, Anna, ja kaikki muut nuoret aktivistit, jotka niin hienolla tavalla olette jälleen kerran osoittaneet tajuavanne maailman tilasta paljon enemmän kuin teitä vähättelevät. Sanon tämän kysymyksestä ”missä määrin voimme luottaa teknologiaan ympäristökriisien ratkaisussa” väitelleenä ja aiheesta kansainvälisesti julkaisseena teknologiantutkijana, jolle ympäristökysymyksistä ja teknologiasta vääntäminen ei ole aivan vieras aihe. Parhaan tutkimustiedon ja yksinkertaisen matemaattisen tarkastelun nojalla te olette oikeassa, ja teknologisia ”ratkaisuja” tai paremminkin laastareita edelleen tarjoavat väärässä.

Janne M. Korhonen
FT, DI
Turku

LÄHTEET

Dittrich, M., Giljum, S., Lutter, S., & Polzin, C. (2012). Green economy around the world? Implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI.

Schandl, H., Hatfield-Dodds, S., et al. (2016). Decoupling global environmental pressure and economic growth: scenarios for energy use, materials use and carbon emissions. J. of Cl. Prod, 132, 45–56.

UNEP. (2017). Resource Efficiency: Potential and Economic Implication. (P. Ekins, N. Hughes, & et al, Eds.).

(Ylläoleva perustuu kommenttiin, jonka kirjoitin vastaukseksi Anna Colussin mielipidekirjoitukseen Helsingin Sanomissa 18.3.2019.)

Mitä ilmastolakkolaisen tulisi tietää taloudesta

Hyvät ilmastolakkolaiset ja muut elinkelpoisen tulevaisuuden ystävät! Tahdon ensinnäkin kiittää teitä kaikkia työstänne meidän kaikkien tulevaisuuden puolesta: olette sankareita jokainen.

Käytännössä kaikki ympäristökysymyksiin vähänkin perehtyneet tutkijat ovat teidän puolellanne ja kannattavat toimintaanne, kuten alle viikossa yli tuhat allekirjoitusta yksin Suomesta kerännyt tutkijoiden tukikirje ilmastolakkolaisille osoittaa. Tutkimustieto on selvää ja kiistatonta. Ilmastonmuutos on totta 99,9999 prosentin todennäköisyydellä, ja se on todennäköisesti vakavin ihmiskunnan kohtaama uhka ainakin viimeiseen 50 000 vuoteen. Uhkaa voi hyvin verrata vaikkapa Maata kohti syöksyvän asteroidin aiheuttamaan uhkaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen on ainakin sivilisaatiomme ja kenties lajimme säilymisen elinehto.

Monet teistä ovatkin oikeutetusti ihmetelleet, miksi ihmiskunta ei ole kaikesta tutkimustiedosta ja varoituksista huolimatta tehnyt juuri mitään torjuakseen tämän vakavan uhan. Yritän nyt selittää mahdollisimman tiiviisti, miksi näin on käynyt.

Lyhyesti sanoen, keskeinen ongelma on siinä, että nykyinen, jatkuvasti kasvavaa kulutusta tuottava ja runsaaseen fossiiliseen energiaan perustuva talousjärjestelmämme hyödyttää pientä eliittiä, jolla on paljon valtaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana vauraudet ovat etenkin länsimaissa keskittyneet entisestään. Toisin sanoen, yhä pienempi osa ihmisistä omistaa yhä suuremman osan kaikesta. Omaisuuksien keskittyminen tarkoittaa myös vallan keskittymistä. Miljardööri voi palkata kokonaisen armeijan toimittajia, poliitikkoja ja taloustieteilijöitä vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen, tai omistaa kokonaisia tiedotusvälineitä näyttääkseen ihmisille rikkaimpien etujen mukaan valikoituja uutisia. Kehitys on siis itseään ruokkivaa: mitä enemmän omaisuudet keskittyvät, sitä enemmän valtaa rikkaille kertyy, ja sitä vaikeampi on puuttua omaisuuksien keskittymiseen.

Tämän joukon valta-asemaa turvaavat länsimaissa ennen kaikkea sellaiset käytännöt, jotka pakottavat ihmiset toimimaan järjestelmän osasena. Esimerkiksi opinto- ja sosiaalitukien leikkaaminen ja työttömyyden tekeminen entistä pelottavammaksi palvelevat suoraan nykyisen järjestelmän säilymistä. Ihminen, joka joutuu pelkäämään toimeentulonsa puolesta tai juoksemaan turhanpäiväisillä työllistämiskursseilla, ei ehdi tai edes halua ajatella, mitä pitkän tähtäimen vaikutuksia hänen työllään tai nykymenon jatkamisella saattaa olla. Periaate tunnetaan hyvin esimerkiksi armeijoissa, joissa sääntönä on ollut jo satoja vuosia, että tavalliset sotamiehet tulee pitää jatkuvasti kiireisinä vaikka keksimällä tekemistä: jos sotamiehet ehtivät ajattelemaan, he saattavat kyseenalaistaa miksi ovat ylipäätään sotimassa. Koululaisina tekin varmasti muistatte esimerkiksi opettajien yllättävien poissaolojen vuoksi keksityt tehtävät, joiden keskeinen tarkoitus on ollut pitää teidät kiireisinä.

Ihmisen on kuitenkin monesti helpointa kieltäytyä uskomasta, että yhteiskuntaa ja elämäntapaa kritisoivat voisivat olla oikeassa. Kun joku, esimerkiksi te, kyseenalaistatte koko järjestelmän järkevyyden, tulette samalla kyseenalaistaneeksi myös järjestelmässä tyytyväisesti eläneiden tekemät elämänvalinnat. Juuri siksi teitä ja muita ympäristön puolestapuhujia vastaan hyökkää niin suuri joukko esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäjiä, “pienen Suomen” vaikutuksen kyseenalaistavia, ja teidän älyänne ja ymmärrystänne vähätteleviä.

Näistä änkyröistä huolimatta on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yhä pienempää joukkoa hyödyttävä talousjärjestelmämme ja niinsanottu hyvinvointimme perustuu jatkuvaan velanottoon luonnolta. Velaksi kasvaminen ei tietenkään voi olla kestävää, eikä se olekaan. Velka joudutaan maksamaan korkoineen ennemmin tai myöhemmin, ja nykymenolla maksajina olette ennen kaikkea te nuoret ja teidän lapsenne. Luonto on myös siitä ikävä velkoja, että sitä ei voi huijata. Vaikka kuinka huijaisimme itseämme ja uskottelisimme nykyjärjestelmän olevan hyvä tai jopa paras mahdollinen, luonto tulee kyllä perimään omansa takaisin.

Esimerkiksi Suomi on erittäin todennäköisesti vain köyhtynyt sitten vuoden 1990. “Taloutemme” on kasvanut noista ajoista merkittävästi, mutta talouden kirjanpito huomioi vain asiat, joista joku on valmis maksamaan. Koska ympäristön tuhoamisesta ei ole tarvinnut maksaa juuri mitään, eikä missään nimessä tuhotun ympäristön täyttä arvoa, ympäristöä eli meidän kaikkien elinehtoa ja yhteisvaurauden lähdettä on tuhottu säälimättä.

Suomen bruttokansantuote (BKT) sekä mm. ympäristötuhot huomioivalla tavalla laskettu todellinen vauraus (GPI ja ISEW), lähteestä Hoffrén (2012). Totuttu tapa pitää kirjaa vaurautemme kehittymisestä, BKT, on kasvavassa määrin irtautunut todellisesta vauraudestamme.

Mutta miksi talouden kirjanpitoa ei sitten muuteta? Tämä on hyvä kysymys, ja vastaus kietoutuu jälleen samaan ongelmaan. Nykyinen tapa pitää kirjaa hyödyttää niitä, jotka ovat nykyisen talouspelin voittajia. Kaikki muutokset talouden kirjanpitoon tarkoittaisivat heidän omaisuuksiensa ja vallan pienentymistä. Siksi niin monet heistä tekevät kaikkensa estääkseen tai ainakin hidastaakseen talousjärjestelmän perusteiden rukkaamista kestävämmälle pohjalle, aivan samalla tavalla kuin vaikka Monopoli-pelissä voitolla olevat eivät halua, että pelin sääntöjä muutetaan.

Rikkaimmilla on myös toinen syy vastustaa kaikkia toimia tulevaisuutemme turvaamiseksi. Nykyinen, kestämätön talousjärjestelmämme on rakennettu sille oletukselle, että talous eli tällä hetkellä käytännössä myös luonnonvarojen kulutus kasvaa koko ajan. Talouskasvu tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset kykenevät ostamaan enemmän tuotteita ja palveluja. Suurin osa yrityksistä pyrkii koko ajan kasvattamaan tuotantoaan, koska tuotannon kasvaessa myös voitot kasvavat. Jos talous ei kasva eivätkä ihmiset osta entistä enempää, tuotannon kasvattamiseen sijoittaneiden yritysten arvo romahtaa. Nämä yritykset joutuvat vaikeuksiin eivätkä voi maksaa velkojaan, joilla tuotannon kasvattaminen on rahoitettu. Monet yritykset menevät konkurssiin, ja niissä työskentelevät menettävät työpaikkansa. Työpaikkansa menettäneet ostavat entistä vähemmän, ja myös heille käy vaikeaksi maksaa velkojaan takaisin. Jos riittävän moni yritys ja yksityishenkilö jättää velkansa maksamatta, velkaa antaneet pankit joutuvat vaikeuksiin. Sekä yritysten että pankkien omistajat ovat useimmiten varakkaita ihmisiä, ja tällä tavoin varakkaimpien omaisuus ja omaisuuden kasvu ovat suurelta osin sidottuja siihen, että taloutemme jatkaa kasvuaan, vaikka se johtaisi joskus tulevaisuudessa elinkelpoisen planeetan tuhoon. Niin kauan kun romahdus ei odota aivan lähitulevaisuudessa, nykyjärjestelmän voittajat tulevat vastustamaan suurinta osaa ympäristön suojelutoimista. Tässä heitä auttavat ne, jotka pelkäävät toimeentulonsa puolesta, jos nykyjärjestelmään kajotaan. Tämä on kuitenkin lyhytnäköistä ajattelua.

Ennuste elintason kehittymisestä Yhdysvaltojen ulkopuolisissa teollistuneissa maissa (Randers, 2012). Vuosien 2025-40 välillä ihmisten enemmistö alkaa köyhtymään, kun ympäristötuhojen (kuvassa esimerkkinä merenpinnan nousu) aiheuttamien vahinkojen korjaaminen vie entistä suuremman osan yhteiskunnan tuotoksesta ja talouskasvu käytännössä pysähtyy. Ennuste olettaa, että ilmastonmuutoksen torjuntaa tehostetaan nykyisestä; jos niin ei tehdä, pudotus tulee 10-20 vuotta myöhemmin mutta se on paljon rajumpi.

Kolmanneksi, rikkaat vastustavat ympäristötoimia, koska he tietävät hyvin, että tarvittavan laajuiset toimet ovat nyt hyvin kalliita ja ne täytyisi rahoittaa esimerkiksi veroja korottamalla. Tarvitsemme nyt jotain vastaavaa kuin sen valtavan teollisen liikekannallepanon, jolla valtiot varautuivat toiseen maailmansotaan. Rikkaat tietävät hyvin, että tällöin erityisesti rikkaita tultaisiin verottamaan rajusti. Yhdysvalloissa suurimmista tuloista perittiin sodan aikaan 92 ja Iso-Britanniassa 99 prosentin vero. Yhdysvalloissa on nyt esitetty, että kymmenen miljoonaa dollaria ylittävistä vuosituloista verotettaisiin 70 prosenttia – ja rikkaat ovat ympäristöliikkeen suurimpia vastustajia.

Teitä vähättelemään pyrkivät ja nykyjärjestelmän hyvyyteen uskovat tulevat väittämään, että talouskasvu on mahdollista “irroittaa” luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tämä on mahdollista teoriassa, mutta käytännön näytöt osoittavat, ettei irroittaminen (ns. decoupling) ole ainakaan riittävän nopeaa estääkseen vakavaa kriisiä. Kestävä talouskasvu saattaa olla mahdollista sen jälkeen, kun koko yhteiskuntamme on käytännössä rakennettu uudelleen vähäpäästöiseksi ja ympäristön huomioivaksi. Olemme kuitenkin vitkastelleet liian kauan, ja nyt on käytännössä mahdotonta selvitä ilman edes väliaikaista pysähdystä talouskasvussa. Tämä ei ole houkutteleva vaihtoehto ja talouskasvun pysähtymiseen liittyy aivan aitoja ongelmia – esimerkiksi suurta työttömyyttä – mutta vaihtoehtona on talouden loppuminen sivilisaation tuhoutuessa.

Tilanteemme on sama kuin jos pelaisimme Monopolia, jossa voitolla olevat pääsevät lisäksi vaikuttamaan pelin sääntöihin, palkkaamaan itselleen puolestapuhujia ja pakottamaan häviöllä olevat jatkamaan peliä. Ainoa ero on siinä, että tosielämässä talouspelin pelaaminen tuhoaa lisäksi luontoa ja saastuttaa ilmakehämme kasvihuonekaasuilla. Kaikki ympäristötoimia ja teitä vähättelevät puheet esimerkiksi “taloudellisista realiteeteista” tai ympäristötoimet estävästä “kestävyysvajeesta” kannattaa lukea tätä taustaa vasten.

Talousjärjestelmä on kuitenkin ihmisten keskenään kehittämä sopimus, ei mikään muuttumaton luonnonlaki. Ihmiset ovat eläneet onnellisina hyvin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja omakin talousjärjestelmämme oli vielä 40 vuotta sitten hyvin toisenlainen kuin nykyään. Voimme siis halutessamme muuttaa talousjärjestelmää ja vaikuttaa siihen, että se hyödyttää muitakin kuin pelin voittajia. Luonnonlaeille ja luonnolle emme sen sijaan voi mitään. Niiden kanssa ei voi neuvotella, emmekä voi sopia, että huomisesta alkaen fysiikka toimii toisin.

Siksi meidän täytyy muuttaa sitä, mikä on muutettavissa. Meidän tulee esimerkiksi vaatia järjestelmää, jossa on mahdollista elää onnellista elämää vähemmällä, tarvitsematta kilpailla jatkuvasti toisten ihmisten kanssa omaisuudessa ja tehokkuudessa eli käytännössä siinä, miten paljon ja kuinka nopeasti käyttää luonnonvaroja. Tämä tulee tuottamaan vielä paljon itkupotkuraivareita niiltä, joiden omakuva tai omaisuus on sidoksissa nykyjärjestelmään, mutta muutoksen ainoa vaihtoehto on sivilisaation ja kenties koko lajimme tuho. Mitään järkeä ei ole ainakaan siinä, että pönkitämme nykyistä, tuhoa kohti syöksyvää järjestelmää vain siksi, että muutamat harvat rikkaat rikastuisivat ennen tuhoa vielä vähän.

Nykyistä järjestelmää puolustavat tulevat kysymään, mikä olisi vaihtoehto. Näitä vaihtoehtoja onneksi on: mikään luonnonlaki ei esimerkiksi estäisi meitä elämästä esimerkiksi Kate Raworthin hahmottelemassa “donitsitaloudessa,” jossa talouden tavoitteena ei olisi rikkaiden jatkuva rikastuminen, vaan ihmisten tarpeiden ja luonnon rajallisuuden tasapuolinen huomioiminen. Parannus olisi jo sekin, jos palaisimme 40 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen, jossa rikkaiden halut olivat nykyistä enemmän alisteisia ihmisten hyvinvoinnille. Tämä olisi täysin mahdollinen tapa elää, ja tuon ajan kokeneet pitävät yleisesti sitä Suomen historian kultakautena. Ne saavutukset, joiden ansiosta Suomi nykyisin tunnetaan yhtenä maailman parhaista valtioista elää, itse asiassa rakennettiin nimenomaan tuolloin. Meillä ei ole yhtään mitään syytä pysähtyä tähän, vaan voisimme pyrkiä vielä parempaan. Miltä kuulostaisi esimerkisi kolmipäiväinen työviikko? Työn vähentäminen ja suurempi jakaminen olisi nimittäin erinomainen tapa jakaa hyvinvointia entistä laajemmalle ilman, että päästöt kasvavat.

Donitsitaloustieteen tapa ajatella maailmaa. Sosiaalinen perusta tulee saada kuntoon, samalla kun ympäristön rajoitukset otetaan huomioon. Oma käännökseni Kate Raworthin alkuperäisestä kuvaajasta.

Jos haluatte oppia enemmän siitä, miten järjestelmämme toimii ja kuinka siihen voi vaikuttaa, kysykää rohkeasti. Kun ilmat lämpenevät, suosittelen, että otatte mielenosoitukseen mukaan Monopoli-pelin ja pelaatte sitä isolla porukalla. Esimerkiksi kahdeksan tai useamman pelaajan Monopoli-peli opettaa tarkkanäköiselle oikeastaan kaiken tarvittavan siitä, miten nykyinen talousjärjestelmämme toimii, ja miksi se tuottaa hyvin epätasa-arvoisia tuloksia vaikka säännöt ovat samat kaikille. Myös seuraavissa kirjoissa käsitellään asiaa tarkasti ja perustellusti mutta kuitenkin ymmärrettävästi.

Raworth, K. (2018). Donitsitaloustiede.

Suokko, A. & Partanen, R. (2017). Energian aika.

Chang, H-J. (2015). Taloustiede: käyttäjän opas.

Chang, H-J. (2012). 23 tosiasiaa kapitalismista.

Klein, N. (2015). Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs ilmasto.

Mainitut lähteet:

Hoffrén, J. (2012). Suomalaisen hyvinvoinnin tarina. Tieteessä Tapahtuu, (2), 3–8.

Randers, J. (2012). 2052: A Global Forecast for the Next 40 Years. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.