Helsingin Sanomat uutisoi 21.9. yllättävän tiedon: hallitus on lähellä saavuttaa työllisyysasteen, jollaista ei ole nähty sitten 1980-luvun ja jota hallitukset ovat tuloksetta tavoitelleet vuodesta 2003. Suomen puhuvat päät olivat olleet aikaisemmin lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että edes lähelle tavoitetta ei mitenkään voitaisi päästä ellei tehtäisi lukuisia ”kipeitä päätöksiä” ja ”rakenteellisia uudistuksia,” toisin sanoen leikattaisi köyhimpienkin sosiaaliturvaa ja heikennettäisi työehtoja.
Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu hallituksen toimilla eikä työttömiä kurittamalla, vaan sen syiksi arvellaan ennen kaikkea maailmantalouden odotettua nopeampi palautumisen koronakriisistä ja EU-maiden tällä kertaa vyönkiristyspolitiikan tilalle valitsema elvyttävämpi politiikka. Jää nähtäväksi, ovatko asiantuntijoiden arviot tässä suhteessa tarkempia kuin mitä arviot tavoitteen mahdottomuudesta olivat. Uutinen kuitenkin havainnollistaa hyvin erästä epämiellyttävää totuutta: työllisyyden kaltaisissa ilmiöissä hyvin suuri osa muuttujista on sellaisia, joihin esimerkiksi Suomen hallitus ei voi mitenkään vaikuttaa.
Uutinen ja työllisyyskeskustelu kelpaavat hyvin myös esimerkiksi ilmiöstä, jonka epäilen yhdistävän sekä ihmisuhreja vaatineita uskontoja, flunssarohtoja, että työllisyyspolitiikkaa. Ilmiön nimi on korrelaation sekoittaminen kausaliteettiin.
Ihmisten uhraaminen ei nimittäin ole aina kuulunut ihmisten uskonnollisiin menoihin. Kivikauden keräilijäyhteisöillä oli mitä todennäköisimmin pitkälle kehittyneitä uskomusjärjestelmiä, joiden jäljiltä olemme löytäneet esimerkiksi lukuisia luolamaalauksia ja Venus-figuriineja. Ihmisuhrit olivat silti parhaan tiedon valossa täysin tuntemattomia, kun taas jo ensimmäiset sivilisaatiot harjoittivat ihmisten uhraamista laajalti.
Kenties johtava teoria siitä, miksi ympäri maailmaa on voitu löytää merkkejä ihmisuhreja vaatineista uskonnollisista menoista, selittää ihmisuhrit pidemmän kehityksen huipentumina.[1] Jo varhaisimmat ihmisyhteisöt olivat erinomaisen hyvin perillä luonnon rytmeistä, vuodenaikojen vaihteluista, ja esimerkiksi niiden vaikutuksista saatavissa oleviin ravinnonlähteisiin. Mutta miten selittää, miksi esimerkiksi syksy seurasi aina kesää tai yö päivää? Elävien olentojen täyttämässä maailmassa eläneille kenties kaikkein loogisin selitys oli pitää myös luonnonilmiöitä joko elollisina olentoina – henkinä – tai elollisten olentojen toiminnan seurauksina. Tästä johtopäätöksestä on lyhyt matka ajatukseen, että hengillä voisi olla tunteita kuin ihmisilläkin, ja että esimerkiksi saalista tai sadetta tuovan hengen voisi joko suututtaa väärällä tai lepyttää oikealla käytöksellä.
Uhraaminen kehittyi melko varmasti yrityksenä lepyttää tärkeitä henkiä. Koska suuttunutta ihmistä tai eläintä saattoi lepyttää lahjoilla, oli varmasti vain loogista ajatella, että lahja voisi lepyttää myös suuttuneen hengen, tai ennaltaehkäistä sen suuttumisen. Uhraaja saattoi myös huomata, että uhrilahjat toimivat: jokin aika uhrauksen jälkeen säät selkenivät tai saaliseläimet palasivat. Uhrauksella ei tietysti ollut asiaan mitään vaikutusta, vaan kyseessä oli luonnolle ominainen syklinen ilmiö. Aivan kuten flunssaan lääkkeitä ottava huomaa, että muutaman päivän päästä olo jo paraneekin ja päättelee lääkkeiden auttaneen, samoin niin keräilijät, metsästäjät kuin maanviljelijätkin huomasivat, että jonkin ajan kuluttua uhrauksesta asiat yleensä palasivat enemmän tai vähemmän normaaleiksi. Kenties he eivät olleet aivan varmoja oliko syynä todella ollut hengen vihastuminen ja leppyminen, mutta miksi ottaa riskiä?
Uhrilahjat olivat epäilemättä pitkään pienimuotoisia, kuten esimerkiksi Norjasta Balkanille saakka ulottuneessa perinteessä sitoa pellon viimeiseksi korjatuista vehnäntähkistä ihmishahmo, joka saatettiin esimerkiksi heittää seuraavalle pellolle tai säästää seuraavaan kevääseen, polttaa, ja ripotella tuhka pellolle ennen kylvöä maan hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ihmisten siirtyessä keräilystä maanviljelykseen uhreista tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti entistä suurempia ja verisempiä. Miksi näin tapahtui?
Teorian mukaan selitys löytyy siitä, että maata viljelevä yhteisö oli erittäin riippuvainen vuodentulosta. Siinä missä keräilijöillä yhden ruoanlähteen hupeneminen oli harvoin katastrofi, maanviljelijöillä sadon epäonnistuminen tarkoitti hyvin luultavasti nälkiintymistä ja kuolemaa. Satoa ja säätä hallitsevista hengistä tuli keskeisen tärkeitä palvonnan kohteita, eikä liene sattumaa, että historiallisella ajalla tunnetut jumalat aloittivat useimmiten uransa taivaan, sään tai sadon jumalina.
Voimme vain kuvitella, millaisia reaktioita vaikkapa kuivuus on varhaisissa maanviljelijöissä herättänyt. Pelissä on ollut oma, lasten, ja kenties koko kylän elämä. Tilanne yksinkertaisesti piti saada normaaliksi; jos henget tai jumalat olivat vihastuneet, heidät piti lepyttää. Luultavasti alkuun uhraukset sään tai sadon jumalille ovat olleet pienimuotoisia. Monesti ne ovatkin ”auttaneet”: kuten flunssa, myös kuivuus loppuu aina ennen pitkää.
Mutta entä kun iskee pidempi kuiva kausi ja uhraukset eivät toistettunakaan tehoa? Ennen pitkää joku on keksinyt, että jumalat ovat niin vihaisia, ettei tavallinen uhri enää riitä. Kenties jumalat janoavat… verta? Kuivuuden vain jatkuessa härkä, sika tai lammas uhrataan – ja katso, pian tämän uuden keksinnön jälkeen kuivuus hellittääkin.
Entä kun vaikkapa kerran vuosisadassa-tason kuivuus iskee, eikä se lopu eläinuhreistakaan huolimatta? Ennen pitkää lähes kaikista kulttuureissa on löytynyt riittävän monta, joiden mielestä nyt tarvitaan vieläkin kipeämpiä päätöksiä. Ja – halleluujaa – huonot ajat loppuvat!
Työllisyyden ja talouskasvun kaltaiset kysymykset ovat niin suuressa määrin yksittäisten maiden politiikasta riippumattomien tekijöiden tuottamia, usein syklisiä ilmiöitä, että esimerkiksi lamaa ja suurtyöttömyyttä voi hyvin verrata kuivuuteen tai tulvaan. Kun lama tai heikko työllisyystilanne pitkittyy, jokaisesta maasta löytyy kasvava joukko ihmisiä, joiden mielestä asioiden korjaamiseksi ja ”markkinoiden”, tuon nykyaikana palvotuimmaksi kohonneen hengen, lepyttämiseksi tarvitaan kovempia toimia ja kipeämpiä päätöksiä. Ennen pitkää näitä päätöksiä saatetaan kokeilla, ja usein talous tai työllisyys ovatkin lähteneet jonkin aikaa päätösten jälkeen nousuun. Poliitikot ja puhuvat päät voivat esitellä tilastoja, joissa näkyy selvä muutos, ja seurakunta nyökyttelee: uhraukset olivat ehkä kovia, ainakin uhratuille jos ei ehkä henkilökohtaisesti juuri minulle, mutta ne auttoivat.
Mutta onko päätöksillä ja muutoksilla yhteys, vai sekoitetaanko korrelaatio kausaliteettiin? Lienee luultavaa, että vähintään osa toimista toimii vähintään osittain. Mutta sen perusteella mitä tiedämme esimerkiksi politiikkatoimien tosiasiallisista työllisyysvaikutuksista, vaikkapa paljon puhutun kiky-sopimuksen tai työttömiä tarkoituksettomasti pompottaneen ”aktiivimallin” kohdalla, ”kipeidenkin” päätösten vaikutukset voivat jäädä hyvin paljon toivottua vähäisemmiksi, vaikka niiden kipeys ei siitä vähenekään. Tästä huolimatta kipeiden päätösten – joillekin muille kipeiden, siis – vaatijoita löytyy aina. Epäilemättä taustalla on vähintään osin sama ihmismielen atavistinen piirre, mikä joskus sai esivanhempamme vaatimaan alttareille verta jumalten lepyttämiseksi.
Uskon silti, että tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä opimme ennen pitkää palvomaan myös jumalia, jotka eivät vaadi ihmisten uhraamista laisinkaan.
Lähteet
[1] Watson, Peter (2005). Ideas: A History from Fire to Freud. Weidenfeld & Nicolson, erityisesti luku 5.
Kirjoituksia 