Innovaatiot ja eriarvoisuus

Nykyistä paljon reilumpi resurssien jakaminen melko todennäköisesti lisäisi ihmiskunnan innovatiivisuutta valtavasti ja saattaisi johtaa suoranaiseen kulta-aikaan.

”Innovaatio” on edelleen talouden taikasana. Ajatus siitä, että niin yritykset kuin kansantaloudetkin saadaan kasvukiitoon keksimällä enemmän ja parempia asioita on hallinnut talouspoliittista keskustelua kohta 30 vuoden ajan. Tähän on hyviä syitä. Elämme tekniikan ja keksintöjen maailmassa, ja viimeisen kahdensadan vuoden aikana useimmat yhteiskuntia merkittävästi muuttaneet tapahtumat ovat tavalla tai toisella liittyneet tekniikan kehitykseen. Jokainen tekninen vallankumous, kuten tietotekniikan läpitunkeva läpimurto, näytti kouriintuntuvasti, miten suuri taloudellinen merkitys uusien keksintöjen ja niistä kaupallistettujen innovaatioiden luomisella on. Nykyään, kun planeetan rajat ovat tulleet yhä ilmeisemmiksi, tekniikan kehityksen varaan lasketaan suorastaan lajimme jatkuminen. Ne, joiden mielestä jatkuvan talouskasvun tavoittelusta ei voi tai pidä luopua, uskovat vakaasti, että ”uudet tekniikat” tulevat ratkaisemaan kaikki ympäristöongelmamme, jos vain niin haluamme.

Vaikka pelkkä tekniikka ei voikaan ratkaista ympäristöongelmien perimmäisiä syitä, ja vaikka tekniikan kehityksessä piilee myös vaaroja, on selvää, että uusilla keksinnöillä voi olla erittäin suuria positiivisia vaikutuksia. Nimenomaan uudet keksinnöt ovat tehneet mahdolliseksi käyttää aikaisempaa paljon enemmän ainetta ja energiaa elämänlaadun kohentamiseen. Suurin osa ainakin rikkaiden maiden asukkaista elää paljon helpompaa elämää, paljon terveempänä ja pidempään, kuin edes rikkaimmat vielä vain 200 vuotta sitten. Entisaikoina kaikkien elämään säännöllisenä osana kuuluneista murhenäytelmistä, kuten lasten kuolemasta ja tappavista, parannuskeinojen tuolla puolen olleista kulkutaudeista, on tullut pääasiassa historiaa. Niinkin äsken kuin 1950-luvun lopulla hyvin paljon koronaviruksen kaltaisen ”aasialaisen” annettiin yksinkertaisesti levitä ja tappaa miljoonia, koska sen torjuminen eristäytymällä koteihin ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Vaikka uusi tekniikka ja muut uudet innovaatiot, kulttuurista politiikkaan, eivät ehkä enää mullistakaan maailmaa samalla nopeudella ja perusteellisuudella kuin sata vuotta sitten, ei ole mitään syytä uskoa, että olisimme saavuttaneet nyt jonkin kehityksen huipun.

Tekniikan ja yhteiskunnan kehitys teknisten ja sosiaalisten innovaatioiden myötä voidaan kuitenkin saada palvelemaan ihmisiä vielä nykyistä tehokkaamminkin jakamalla innovatiivisuuteen tarvittavat resurssit nykyistä paljon tasaisemmin. Innovaatioiden synty ja innovatiivisuuteen vaikuttavat toimet ovat aiheita, joita on tutkittu valtavasti. Tutkijoilla alkaa olla jo varsin hyvä käsitys siitä, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että joissain maissa ja joissain paikoissa syntyy paljon jopa maailmaa muuttavia keksintöjä. Tiedämme ensinnäkin sen, että sattumalla on hyvin suuri merkitys. En tiedä kenenkään osanneen ennustaa esimerkiksi sitä, miten San Franciscon nouseminen 1960-luvun lopulla konservatiivista maailmaa ravisuttaneen hippiliikkeen ja tajuntaa laajentavien aineiden yhdeksi keskukseksi näkyisi reilun vuosikymmenen kuluttua siinä, että halpoihin kommuuniasuntoihin jääneet entiset hipit löytäisivät alueelle toisen maailmansodan jälkeen asettuneen ase- ja elektroniikkateollisuuden insinöörit ja kehittäisivät yhdessä, usein tolkuttomia määriä kannabista, LSDtä ja sieniä nautittuaan, esimerkiksi nykyaikaiset kotitietokoneet, graafiset käyttöliittymät ja Internetiä edeltäneen BBS-kulttuurin. (San Franciscon alueen, Piilaakson, kotitietokoneiden ja 1960-luvun vastakulttuurin kiinteät yhteydet selviävät viihdyttävällä tavalla esimerkiksi kirjoista Markoff 2006, What the Dormouse Said, ja Turner 2006, From Counterculture to Cyberculture. Aihetta sivutaan toistuvasti myös esimerkiksi Steve Jobsin elämänkerrassa, Isaacson 2011.)

Tiedämme kuitenkin myös sen, että kohtalon noppiin voi vaikuttaa. Uusien asioiden kehittäminen on erittäin vahvasti tilastopeliä. Karkeasti sanoen, mitä useampi voi yrittää, sitä useampia onnistumisia saadaan. Mitä useamman saatavilla on keksintöihin tarvittavia resursseja, niin aikaa, rahaa, tietoa, energiaa kuin raaka-aineitakin, sitä enemmän saamme keksintöjä. Tiedämme tutkimuksen ansiosta erittäin hyvin, että luotettavimmat tavat lisätä valtion innovatiivisuutta ovat 1) tarjota mahdollisimman monille mahdollisimman korkeatasoista koulutusta, jotta he osaisivat vertauskuvallisesti sanoen kivuta jättiläisten olkapäille ja saada käyttöönsä ihmiskunnan kasautuneen tietopääoman, 2) tarjota potentiaalisten keksijöiden ja uuden kehittäjien käyttöön mahdollisimman laajalti heidän tarvitsemiaan resursseja, tiedosta ja raaka-aineista osaaviin tekijöihin, jotta henkilöt pääsevät käyttämään kykyjään, ja 3) jakaa vaurautta niin tasaisesti, että uusille keksinnöille riittää maksukykyisiä ostajia, ja useammat ihmiset uskaltavat ottaa riskin ja kehittää jotain uutta, tarvitsematta pelätä henkilökohtaista katastrofia jos heidän keksintönsä kuuluu siihen 95 tai 99 prosenttiin ideoista, joista ei tule mitään. (Baumol 2005, Zweimüller 2000, Kerr ja Nanda 2014, Huo 2015, Hargadon 2015).

Kaikki keskeisimmät keinot keksinnöllisyyden lisäämiseksi vaativat resurssien reilua jakamista. Asiasta puhuttaessa kuulee silti usein väitettävän, että eriarvoisuus olisi tärkeää keksinnöille: teorian mukaan nimenomaan toive valtavista palkinnoista on se, mikä keksijöitä ajaa eteenpäin. Eriarvoisuutta puolustellaan tässä yhteydessä usein myös sillä, että ilman superrikkaita, potentiaalisesti tärkeiden innovaatioiden tarvitseman rahoituksen hankkiminen olisi vaikeaa tai mahdotonta. Näistä kahdesta teoriassa epäilemättä pätevästä väitteestä on kuitenkin pääasiassa ristiriitaisia käytännön havaintoja. Ennen muinoin superrikkaiden rooli uusien sijoitusten rahoittajina oli todellakin keskeinen, mutta tähän pääomien keräämisen ongelmaan kehitettiin ratkaisuksi jo 1860-luvulla julkinen osakeyhtiö. Julkinen osakeyhtiö syntyi nimenomaan tarpeesta rahoittaa hankkeita, joihin edes viktoriaanisen Englannin rikkaimmat rikkaat eivät kyenneet edes yhteistyössä keskenään keräämään riittäviä pääomia: tarkemmin sanottuna, julkinen osakeyhtiö kehitettiin keräämään rautateiden rakentamiseen tarvittavat varat. Nykypäivänä rahoituksen ongelma on helpottunut entisestään. Rahoituksen löytäminen on oleellisesti ottaen tiedonkulun ongelma. Rahaa tai muita resursseja tarvitsevan keksijän tulisi löytää jostain kyseisiä resursseja hallitseva taho, jonka voisi suostutella jakamaan omastaan. Joskus muinoin rahoitusta ei käytännössä voinut saada tuntematta joko raharikkaita tai joitain kolmansia henkilöitä, jotka kykenivät yhdistämään keksijän rikkauksiin.

Nykyään Internetin myötä ja innovaatioiden tultua korkeimpien poliittisten päättäjien kiinnostuksen kohteeksi, resurssien hankkimiseen on paljon enemmän mahdollisuuksia, ja rahoituksen löytäminen voi onnistua jopa mahdollisia sijoittajia lainkaan tapaamatta. Pelkästään tätä kirjoittaessa suurin yksittäinen, täysin netissä uuden tekniikan kehittämiseksi kerätty joukkorahoituspotti on yli neljä miljardia dollaria (EOS, kesäkuu 2018). Yhdeksän projektia on kerännyt yli sata miljoonaa, ja sadoista tuhansista miljooniin dollareihin nousseita potteja on lukemattomia. On myös syytä muistaa, että jos resursseja jaettaisiin tasaisemmin, mahdollisia joukkorahoittajia ja piensijoittajia olisi enemmän. Joukkorahoitus ei tietenkään tarjoa esimerkiksi samanlaisia kokemuksella hankitun osaamisen ja kontaktiverkoston resursseja kuin vaikkapa niinsanotut ”bisnesenkelit” eli omaa rahaansa yleensä enintään satoja tuhansia sijoittavat, usein aikaisemmin itse onnistuneet yrittäjät. Silti on ilmeistä, että 1800-luvun rahoitusongelmat eivät ole kovinkaan hyvä peruste 2000-luvun eriarvoisuuksille. (Katso myös Kregor 2016 modernien ja historiallisten talouksien eroista.)

Ainoa suuremman keksinnöllisyyden suurempaan eriarvoisuuteen liittävä argumentti, jonka puolesta on selvää näyttöä, on niinsanottu kannustinvaikutus. Teoriassa suurempien palkkioiden pitäisi kannustaa useampia ihmisiä ottamaan suurempia riskejä ja tekemään kovemmin töitä. Myös käytännössä toive taloudellisesta palkkiosta on selvästi yksi niistä syistä, miksi ihmiset käyttävät aikaansa epävarmoihin projekteihin. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että tässäkin tapauksessa näyttö on ristiriitaista. Kun tutkijat ovat selvittäneet keksintöjen syntyyn ja keksinnöllisyyteen liittyviä tekijöitä, keksinnöistä mahdollisesti saatava taloudellinen hyöty ja muut kannustimet ovat vain yksi keksinnöllisyyteen vaikuttavista tekijöistä. Ennen kaikkea, mikään tutkimus ei anna syytä uskoa, että tekniikan tai yhteiskuntien kehitys vaatisi mahdollisuutta kerätä rajattomia omaisuuksia.

Sarjayrittäjiä ja merkittäviä keksintöjä tehneitä tutkittaessa havaitaan toistuvasti, että rahan merkitys keksinnöllisyyden kannustimena on parhaimmillaankin rajallinen. Ansiokkaan uran teollisuusjätti General Electricin tutkimus- ja johtotehtävissä tehneen ja sen jälkeen menestyneitä sarjayrittäjiä 1980-luvulta saakka tutkineen, lukuisten suomalaistenkin yritysten neuvonantajana toimineen professori Pier A. Abettin mukaan raha on ylipäätään väärä syy ryhtyä keksimään mitään uutta: kuten hän kokemuksen kautta oppimansa asian toistuvasti ilmaisi Suomessakin liki 20 vuoden ajan pitämillään yrittäjyyskursseilla, ”jos teette tätä rahan vuoksi, tulette epäonnistumaan.” Abettin mukaan menestyvien keksijöiden ja sarjayrittäjien mielessä rahalliset ansiot ovat, ainakin jonkin rajan jälkeen, lähinnä ”tulostaulu”, tärkeä vain samassa mielessä kuin kantakuppilan flipperin high score-lista on toisille. (Lähteenä omat muistiinpanot Abettin kurssilta ”Creation of Innovative Small and Medium Enterprises”. Helsingin kauppakorkeakoulu, 2006.)

Vastaavaan johtopäätökseen ovat tulleet lukuisat muutkin asiaan käytännössä perehtyneet. Esimerkiksi innovaatioista edelleen klassisen teoksen vuonna 1934 julkaissut Josef Schumpeter piti tärkeimpänä syynä keksimiseen puhdasta luomisen iloa. Nykyään psykologit pitävät niinsanottuja sisäisiä motivaatiotekijöitä, kuten älyllistä haastetta ja sen ratkaisemisesta seuraavaa sisäistä saavutuksen tunnetta, rahaa parempina ja luotettavampina motivaattorina kestävään keksinnöllisyyteen (Mullins ja Gill 2016). Taloudelliset kannustimet ovat vain pieni ja sisäisen motivaation rinnalla melko vähämerkityksellinen osa innovatiivisen käyttäytymisen kannustimia jopa voimakkaan eriarvoisessa Intiassa (Bhaduri ja Kumar 2009). Myöskään muutoksilla kannustimien suuruudessa ei näytä olevan suurtakaan vaikutusta. Eriarvoisuudesta paljon kirjoittaneen Thomas Pikettyn tutkimusten mukaan suurimmassa osassa maita verojen korottaminen ei näy minkäänlaisena hyvin tienaavien ja innovaattoreiden työmotivaation heikkenemisenä, ellei kertakorotus ole hyvin suuri (Piketty 2015); toisten tutkimusten mukaan veronkorotuksilla ei ole juurikaan vaikutusta teollisuusmaiden innovatiivisuuteen tai talouskasvuun: jos veronkorotukset kohdistuvat varallisuuteen ja omaisuuteen, maan taloudellinen suorituskyky voi suorastaan kasvaa, kun harvoille kertynyt omaisuus pääsee tehokkaampaan käyttöön.

Kannustimien ja sitä kautta eriarvoisuuden oletettua keskeisyyttä vastaan puhuvat myös suhteellisten tasa-arvoisten maiden käytännön kokemukset. Vaikka 1990-luvun Suomessa eriarvoisuus oli selvästi nykyistä vähäisempää, maamme oli useimmilla mittareilla jopa maailman ykkönen innovatiivisuudessaan – sijoitus, jolle emme ole enää päässeet takaisin, vaikka eriarvoisuus on lisääntynyt ja kannustinteorian mukaan innovatiivisuuden olisi siis pitänyt kasvaa. Äärimmäisenä esimerkkinä, Neuvostoliitto, maa jossa siivooja sai 80 ruplaa ja huippuinsinööri 120 ruplaa viikossa, onnistui nousemaan muutamassa vuosikymmenessä liki keskiaikaisesta feodalismista maailman mahtavinta kapitalistista valtiota vakavasti uhanneeksi teollisuusmahdiksi ja monella alalla tekniikan edelläkävijäksi. Koska se teki näin huolimatta paranoidin diktaattorin, tiedonkulkua pakonomaisesti hidastaneen poliisivaltion ja sisällissodan sekä toisen maailmansodan aiheuttamista suunnattomista vahingoista maan aineelliselle ja henkiselle pääomalle, pidän ajatusta kannustimien ja eriarvoisuuden keskeisyydestä keksinnöllisyydelle jokseenkin yhtä kuolleena kuin Neuvostoliittoa itse.(Neuvostoliiton ja Venäjän kokemuksista tieteen ja tekniikan saralla kertoo tiiviisti ja valaisevasti esimerkiksi Graham 1998.)

Ylipäätään, se, että erittäin runsaasta ja tässä vain pintapuolisesti käsitellystä tutkimuksesta huolimatta rahallisten kannustimien tehosta on vain ristiriitaista näyttöä, kertoo siitä, että rahalliset kannustimet eivät sinänsä voi olla kovin merkittäviä tekijöitä innovatiivisuudelle. Jos niillä olisi selvää merkitystä, näyttö ei olisi näin epäselvää. Toisin sanoen, mikäli ne tekijät, joiden todella tiedetään vaikuttavan merkittävästi ihmisten ja yritysten innovatiivisuuteen, ovat kunnossa, rajojen asettaminen rahallisille kannustimille ei todennäköisesti näkyisi kuin enintään pienenä kehityksen hidasteena.

Tiedämme myös eriarvoisuuden olevan itsessään valtava kehityksen jarru. Tärkein yksittäinen syy näyttää olevan se, että eriarvoinen varallisuuden jako johtaa ennen pitkää myös eriarvoistuvaan ja hapertuvaan koulutukseen (Stiglitz 2012, Davidson 2009). Eriarvoisuudella on kansainvälisesti katsoen erittäin negatiivinen vaikutus valtion koulutustasoon kokonaisuutena, ja koulutustaso puolestaan on aivan keskeinen innovatiivisuutta selittävä tekijä (Stiglitz 2012, Baumol 2005). Eriarvoisuus ei myöskään vaikuta vain koulujen laatuun ja siihen, millaisiin kouluihin väestön enemmistöllä on varaa, vaan se lisää myös monenlaisia oppimista vaikeuttavia ja riskinottokykyä vähentäviä ongelmia, kuten köyhyyttä, turvattomuutta, lasten yksinoloa ja traumatisoitumista. Eriarvoisimmat yhteiskunnat ovatkin vain harvoin innovatiivisuuden huippumaita, yksittäisiä poikkeuksia kuten muilla tekijöillä eriarvoisuuden haitat korvannutta Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Kuten kuuluisa biologi Stephen Jay Gould asian joskus muotoili, yksittäisten huippujen kuten Einsteinin aivoja ja kykyjä paljon merkittävämpää on käytännössä täysi varmuus siitä, että vähintään yhtä kyvykkäitä ihmisiä on elänyt ja kuollut puuvillapelloilla ja hikipajoissa raataen.

Nykyistä reilumpi jako antaisi paljon useammille mahdollisuuden ottaa riskejä ja saada käyttöönsä innovaatioihin tarvittavia resursseja. Jos ja kun reilusta jaosta saadaan globaali, jättiläisten olkapäille saadaan tähyilemään helposti miljardi tai kaksikin miljardia ihmistä enemmän. Siksi reilumman jaon vaikutuksesta kansakuntien innovatiivisuuteen voidaan tehdä valistunut arvaus: reilu jako lisäisi innovatiivisuutta selvästi enemmän, mahdollisesti jopa hyvin paljon enemmän, mitä mikään reilun jaon edellyttämä omaisuuksien rajoittaminen sitä vähentäisi.

Lähteet

Kirjoitus perustuu suurelta osin Joel Hiltusen mainioon englanninkieliseen kandidaatintyöhön The Relationship Between Economic Inequality and Innovation. Suosittelen lukemaan!

Baumol, W. (2005). Education for Innovation: Entrepreneurial Breakthroughs versus Corporate Incremental Improvements. Chicago: Innovation Policy and the Economy 5.

Bhaduri, S. & Kumar, H. (2009). Tracing the motivation to innovate: A study of grassroot innovators in India. Econstor: Papers on Economics and Evolution.

Davidson, P. (2009). The Keynes Solution: The Path to Global Economic Prosperity. Hampshire: Palgrave Macmillan.

Graham, Loren R. (1998). What Have We Learned About Science and Technology from the Russian Experience? Stanford: Stanford University Press.

Hargadon, A. (2015) Sustainable Innovation. Stanford University Press.

Huo, J. (2015) How Nations Innovate. Oxford: Oxford University Press.

Isaacson, Walter (2011). Steve Jobs. Simon & Schuster.

Kerr, W. & Nanda, R. (2014) Financing Innovation. Boston: Harvard Business School.

Kregor, E. (2016) Innovation and Inequality: Conservative and Libertarian Perspectives. Harvard Journal of Law and Public Policy, Issue 39, pp. 39-46.

Markoff, John (2006). What the Dormouse Said: How the Sixties Counterculture Shaped the Personal Computer Industry. Penguin Random House.

Mullins, L. & Gill, C. (2016). Management and Organisational Behaviour. Harlow: Pearson.

Piketty, T. (2015) The Economics of Inequality. New York: Belknap Press.

Schumpeter, J. (1934) The Theory of Economic Development. Cambridge, MA: Harvard Economic Studies.

Stiglitz, J. (2012). The Price of Inequality: How Today’s Divided Society Endangers Our Future. 2nd ed. New York: W.W. Norton & Company.

Turner, Fred (2006). From Counterculture to Cyberculture: Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

Zweimüller, J. (2000) Schumpeterian Entrepreneurs Meet Engel’s Law: The Impact of Inequality on Innovation-Driven Growth. Journal of Economic Growth, 5(2), pp. 185-205.

Mitäpä mietit?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.