Neljä argumenttiketjua varallisuuden rajoittamisesta

Miksi olen päätynyt käsitykseen, että varallisuuden rajoittaminen tulee olemaan ennen pitkää välttämätöntä kaikille rajallisissa maailmoissa eläville teollistuneille lajeille?

Seuraavassa neljä mielestäni keskeistä argumenttiketjua lyhyesti ja luonnoksenomaisesti. Näiden mielestäni yleispätevien päätelmien lisäksi uskon vahvasti, että nykyisessä tilanteessamme olisi suorastaan elintärkeää pyrkiä kasvattamaan ihmisten taloudellista turvallisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Niin kauan kun esimerkiksi ympäristötoimien toteuttaminen tarkoittaisi työttömyyden uhkaa, ja työttömyys on yksilölle vakava uhka, ympäristötoimia ei todennäköisesti saada toteutettua. Vastaava umpikuja oli yksi osasyistä Neuvostoliiton romahdukselle: Gorbatsov tiesi oikein hyvin, että lukuisia asetehtaita olisi saatava suljettua, jotta uudistukset kyettäisiin rahoittamaan. Sulkeminen jäi kuitenkin tekemättä, koska tehtaat olivat kymmenien tuhansien ihmisten ainoa taloudellinen turva.

Poliittinen valta-argumenttiketju

  1. Valta on kykyä vaikuttaa toisten käyttäytymiseen.
  2. Tiedämme historiasta, että vallalla on taipumus korruptoida, ja absoluuttisella vallalla korruptoida absoluuttisesti.
  3. Kaikki valtaa keskittäneet yhteiskuntajärjestelmät ovat joko puuttuneet vallan keskittymiseen tai päättyneet huonosti, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä tahansa.
  4. Tiedämme historiasta ja teoriasta, että on olemassa ns. Matteus-efekti: se, jolla on jo paljon, saa lisää. Tiedämme, että valtaa voi käyttää vallan kasaamiseksi entisestään, niin yksilöille kuin organisaatioille.
  5. Kun jokin taho saa paljon valtaa, se vain harvoin luopuu siitä vapaaehtoisesti.
  6. Kasautuva kehitys on usein epälineaarista: toisin sanoen, on todennäköisesti olemassa etukäteen vaikeasti ennustettavissa oleva raja, jonka jälkeen vallan keskittymiskehitykseen puuttumisesta tulee erittäin vaikeaa, eikä välttämättä enää demokraattisin keinoin mahdollista.
  7. Meillä on siis erinomaiset syyt kavahtaa vallan keskittymiseen johtavia järjestelmiä ja kehityskulkuja.
  8. Tiedämme myös, että on olemassa erilaisia vallan lajeja, ja että vallan eri lajeja voi muuttaa toisiksi lajeiksi.
  9. Taloudellinen valta – valta päättää rahan ja arvokkaiden resurssien käytöstä – on yksi vallan muodoista.
  10. Taloudellisen vallan keskittyminen on vallan keskittymistä, ja siitä on samanlaisia seurauksia kuin muustakin vallan keskittymisestä.

Ympäristörajat-argumenttiketju

  1. Kestävyyskriisin välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin jätteitämme käsitteleviä nieluja – enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.
  2. Mikään fysikaalinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle – ainakaan ilman yhteiskunnallista katastrofia.
  3. Vahingot rajojen ylittämisestä ilmenevät yleensä
    1. viiveellä ja/tai
    2. maantieteellisesti kaukana ja/tai
    3. vahinkojen aiheuttamisesta eniten hyötyviä vähempivaltaisille ihmisille,
    4. samalla kun enemmän hyötyvät kykenevät yleensä käyttämään valtaansa (voimaa, poliittista, taloudellista, ideologista) puskurina suojautuakseen pahimmilta vaikutuksilta.
  4. Siksi sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit toimivat parhaimmillaankin huonosti estämään rajojen ylittämistä.
  5. Rajojen ylittämiseen ei ole yksinomaisesti teknologista ratkaisua.
    1. Tehokkuusparannukset johtavat Jevonsin paradoksin mukaisesti resurssin lisääntyvään käyttöön, ellei resurssin käytön tai aiheutuneiden vahinkojen kokonaismäärälle aseteta absoluuttisia rajoja.
    2. Rajallisten resurssien korvaaminen toisilla resursseilla ainoastaan siirtää ongelmaa eteenpäin.
  6. Riippumatta tekniikan kehittymisestä, meidän on siis ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä.
  7. Koska fysikaaliset tai sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit eivät automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle, näiden rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, mikään luonnonlaki tai yhteisöjen dynamiikka ei sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.
  8. Jos yksilöiden sallitaan hankkia rajattomasti valtaa päättää resurssien käytöstä, mutta resurssit ovat rajallisia, seurauksena on valtava eriarvoisuus resurssien saatavuudessa.
  9. Koska ihminen on sosiaalinen eläinlaji, jolla on selvä alitajuinen käsitys statushierarkioista, meillä on taipumus vertailla itseämme statushierarkiassa ylempiin.
    1. Etenkin suurten eriarvoisuuksien vallitessa, tämä aiheuttaa jatkuvan paineen hankkia lisää valtaa: hierarkiassa ylöspäin pääsemisen palkinnot ovat sitä suurempia, mitä jyrkempiä vallan erot ovat, ja toisaalta hierarkiassa alemmaksi jäämisestä aiheutuvat haitat ovat sitä suurempia, mitä jyrkempi hierarkia on.
    2. Paljon valtaa omaavien elämäntyylistä (nykyisin etenkin materiaalisesta elintasosta) tulee siten väistämättä tavoite heitä alemmilla portailla oleville, kuten Veblen aikanaan huomasi.
  10. Eriarvoisuus resurssien saatavuudessa johtaa siksi paineeseen hankkia lisää resursseja, mukaanlukien paineeseen
    1. olla asettamatta selkeitä rajoja luonnonvarojen käytölle, ja/tai
    2. peruuttaa aikaisemmin tehdyt päätökset ympäristön käytön rajoittamisesta.
  11. Yhteisö voi tässä tilanteessa
    1. jakaa resursseja tasaisemmin kilpailupaineen vähentämiseksi;
    2. sallia ympäristörajojen rikkomisen välittämättä seurauksista, jolloin lopputuloksena on ennemmin tai myöhemmin ympäristön kantokyvyn radikaali heikkeneminen ja joukkotuho;
    3. käyttää valtaa (voimaa, taloudellista, poliittista, ideologista), ennen pitkää lähes varmasti voimakeinoja, suojaamaan vallan eriarvoisuuksia JA ympäristörajoja;
    4. pyrkiä siirtämään statuskilpailun teknisin ja/tai sosiaalisin keinoin areenalle, joka on irroitettu mahdollisimman täydellisesti reaalimaailman luonnonvaroista, kuten virtuaalitodellisuuteen.
  12. Jos yhteiskunta sallii millä tahansa, virtuaalisella tai reaalisella, statuskilpailun areenalla saatujen voittojen loputtoman kasautumisen, ja voittojen käyttämisen reaalimaailman rajallisten resurssien hankkimiseen, ennen pitkää yhteiskunta on takaisin kohdassa 8) riippumatta siitä, miten täydellisesti statuskilpailun areena on irtikytketty reaalitodellisuuden luonnonvaroista.
    1. Toisin sanoen, mikäli statuskilpailun areenan voitoilla saa hankittua mitään reaalimaailmassa arvokasta resurssia (rahaa, tavaraa, toisten ihmisten aikaa, suositussa pelissä käytettäviä tavaroita, jne.), ennen pitkää edessä on väistämättä kysymys kasautumisen tai ostovoiman rajoittamisesta.

Keskussuunnittelun ongelma-argumenttiketju

  1. Hayekin talouslaskun ongelma osoittaa talouden keskussuunnittelun keskeisimmän ongelman: keskussuunnittelija ei voi koskaan tietää yksittäisten ihmisten preferenssejä yhtä hyvin kuin ihmiset itse. Tämä aiheuttaa väistämättä hyvinvointitappioita ja tehotonta resurssien käyttöä.
  2. Hayekin todistus ei riipu siitä, mitä kautta keskussuunnittelija on saanut vallan päättää asioista.
  3. Taloudellisen vallan keskittäminen tuottaa toisin sanoen aina hyvinvointitappioita ja tehottomuutta, riippumatta siitä, keskittyykö valta poliittisten vai ”markkina”mekanismien kautta.
    1. Kuten esimerkiksi Polanyi (1944) ja lukuisat muut ovat osoittaneet, mitään selvää rajaa politiikan ja talouden välille ei ylipäätään voida vetää, ja markkinamekanismien toimintaan, ml. vallan kasautumiseen, vaikuttaa oleellisesti se, millaisiksi nämä mekanismit on poliittisella sääntelyllä viritetty.
    2. Toisin sanoen, ei ole olemassa mitään politiikasta täydellisen irtonaista taloutta, joka toimisi jotenkin puhtaan omalakisesti jos vain poliitikot eivät puuttuisi asioihin.
  4. Niukkojen resurssien maailmassa on entistä tärkeämpää, että saatavilla olevat resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti tuottamaan hyvinvointia.
  5. Koska keskussuunnittelu on tehottomampi tapa käyttää resursseja, taloudellisen vallan jakaminen tasaisemmin lisäisi hyvinvointia.

Markkinoiden toiminta-argumenttiketju

  1. Markkinamekanismi on erinomainen tapa jakaa niukkoja resursseja etenkin silloin, kun resursseja voidaan verrata toisiinsa yhteismitallisesti ja realistisesti, ja markkinatoimijoilla ei ole suuria eroja markkinoilla kelpaavien pelimerkkien määrässä.
    1. Markkinamekanismi kannattaa säilyttää.
    2. Markkinamekanismi tulee todennäköisesti aina syntymään, vaikka se yritettäisiin tukahduttaa; siksi sitä ei kannata yrittää tukahduttaa.
    3. Markkinamekanismin perusongelma on kuitenkin se, että se jakaa valtaa resurssien käyttöön sillä perusteella, miten paljon ihmisillä on markkinoilla kelpaavia pelimerkkejä.
  2. Jos toimijoilla on kuitenkin merkittäviä eroja pelimerkkien määrässä, paljon pelimerkkejä omistavat voivat käytännössä dominoida resurssienjakoa ja esimerkiksi asettaa kysynnällään resurssien hinnat köyhempien ulottumattomiin.
    1. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tämä johtaa siihen, että resurssia, jolle on kysyntää, tuotetaan lisää.
    2. Tämä puolestaan on useissa tapauksissa ristiriidassa ympäristörajojen ylläpitämisen kanssa.
    3. Joissain tapauksissa, kuten kaupunkien keskustaa lähellä olevan tonttimaan, resurssia ei yksinkertaisesti ole määräänsä enempää.
  3. Markkinat tuottavat hyvin helposti eriarvoisia lopputuloksia ja taloudellisen vallan kasautumista niille, joilla jo on valtaa.
  4. Koska taloudellista valtaa voi muuttaa markkinoiden reunaehtoja muuttavaksi poliittiseksi vallaksi, esimerkiksi haittojen hinnoitteluun vaikuttamiseksi, paljon markkinavaltaa resurssilla X keränneet voivat vaikeuttaa merkittävästi esimerkiksi resurssiin X kohdistuvien haittaverojen säätämistä, vaikka haittaveron säätämiseen olisi mitä parhaimpia syitä.
    1. Vallan kasautumisen sallimisen vuoksi yksittäisillä haittaveroa vastustavilla voi olla käytännössä niin paljon valtaa, että he voivat jyrätä päätöksenteossa niin tutkimuksen tulokset kuin miljoonienkin tavallisten kansalaisten edut.
    2. Tästä syystä liian vähän säädellyt markkinat ja suurten valtaerojen salliminen johtavat ennen pitkää talouden kirjanpidon irtautumiseen todellisuudesta. Resurssien hinnoittelu ei enää vastaa esimerkiksi niiden aiheuttamia haittoja.
    3. Kun talouden kirjanpito erkanee todellisuudesta, seurauksena on aina resurssien tehotonta käyttöä; kts. Neuvostoliitto.
  5. Resurssienjaon eriarvoisuuksia on säännösteltävä jotenkin, etenkin maailman ollessa rajallinen. Vaihtoehtoja rajallisten resurssien jakamiseksi ovat esimerkiksi
    1. niukkojen resurssien jakaminen ihmisten välillä de facto tai de jure poliittisin päätöksin syntyvällä säännöstelyllä. Säännöstelyn ongelmana on mekanismin monimutkaisuus ja syntyvät hyvinvointitappiot;
    2. niukkojen resurssien progressiivinen hinnoittelu. Progressiivisen hinnoittelun ongelmana on mekanismin monimutkaisuus;
    3. pelimerkkien tasaisempi jakaminen, jolloin markkinamekanismia voidaan käyttää periaatteessa sellaisenaan ilman monimutkaista säännöstelyä tai ulkoisia hinnoittelumekanismeja.
  6. Pelimerkkien tasaisempi jakaminen on markkinaystävällisin ja talouden kirjanpidon kannalta yksinkertaisin tapa jakaa niukat resurssit reilusti.

Innovaatiot ja eriarvoisuus

Nykyistä paljon reilumpi resurssien jakaminen melko todennäköisesti lisäisi ihmiskunnan innovatiivisuutta valtavasti ja saattaisi johtaa suoranaiseen kulta-aikaan.

”Innovaatio” on edelleen talouden taikasana. Ajatus siitä, että niin yritykset kuin kansantaloudetkin saadaan kasvukiitoon keksimällä enemmän ja parempia asioita on hallinnut talouspoliittista keskustelua kohta 30 vuoden ajan. Tähän on hyviä syitä. Elämme tekniikan ja keksintöjen maailmassa, ja viimeisen kahdensadan vuoden aikana useimmat yhteiskuntia merkittävästi muuttaneet tapahtumat ovat tavalla tai toisella liittyneet tekniikan kehitykseen. Jokainen tekninen vallankumous, kuten tietotekniikan läpitunkeva läpimurto, näytti kouriintuntuvasti, miten suuri taloudellinen merkitys uusien keksintöjen ja niistä kaupallistettujen innovaatioiden luomisella on. Nykyään, kun planeetan rajat ovat tulleet yhä ilmeisemmiksi, tekniikan kehityksen varaan lasketaan suorastaan lajimme jatkuminen. Ne, joiden mielestä jatkuvan talouskasvun tavoittelusta ei voi tai pidä luopua, uskovat vakaasti, että ”uudet tekniikat” tulevat ratkaisemaan kaikki ympäristöongelmamme, jos vain niin haluamme.

Vaikka pelkkä tekniikka ei voikaan ratkaista ympäristöongelmien perimmäisiä syitä, ja vaikka tekniikan kehityksessä piilee myös vaaroja, on selvää, että uusilla keksinnöillä voi olla erittäin suuria positiivisia vaikutuksia. Nimenomaan uudet keksinnöt ovat tehneet mahdolliseksi käyttää aikaisempaa paljon enemmän ainetta ja energiaa elämänlaadun kohentamiseen. Suurin osa ainakin rikkaiden maiden asukkaista elää paljon helpompaa elämää, paljon terveempänä ja pidempään, kuin edes rikkaimmat vielä vain 200 vuotta sitten. Entisaikoina kaikkien elämään säännöllisenä osana kuuluneista murhenäytelmistä, kuten lasten kuolemasta ja tappavista, parannuskeinojen tuolla puolen olleista kulkutaudeista, on tullut pääasiassa historiaa. Niinkin äsken kuin 1950-luvun lopulla hyvin paljon koronaviruksen kaltaisen ”aasialaisen” annettiin yksinkertaisesti levitä ja tappaa miljoonia, koska sen torjuminen eristäytymällä koteihin ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Vaikka uusi tekniikka ja muut uudet innovaatiot, kulttuurista politiikkaan, eivät ehkä enää mullistakaan maailmaa samalla nopeudella ja perusteellisuudella kuin sata vuotta sitten, ei ole mitään syytä uskoa, että olisimme saavuttaneet nyt jonkin kehityksen huipun.

Tekniikan ja yhteiskunnan kehitys teknisten ja sosiaalisten innovaatioiden myötä voidaan kuitenkin saada palvelemaan ihmisiä vielä nykyistä tehokkaamminkin jakamalla innovatiivisuuteen tarvittavat resurssit nykyistä paljon tasaisemmin. Innovaatioiden synty ja innovatiivisuuteen vaikuttavat toimet ovat aiheita, joita on tutkittu valtavasti. Tutkijoilla alkaa olla jo varsin hyvä käsitys siitä, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että joissain maissa ja joissain paikoissa syntyy paljon jopa maailmaa muuttavia keksintöjä. Tiedämme ensinnäkin sen, että sattumalla on hyvin suuri merkitys. En tiedä kenenkään osanneen ennustaa esimerkiksi sitä, miten San Franciscon nouseminen 1960-luvun lopulla konservatiivista maailmaa ravisuttaneen hippiliikkeen ja tajuntaa laajentavien aineiden yhdeksi keskukseksi näkyisi reilun vuosikymmenen kuluttua siinä, että halpoihin kommuuniasuntoihin jääneet entiset hipit löytäisivät alueelle toisen maailmansodan jälkeen asettuneen ase- ja elektroniikkateollisuuden insinöörit ja kehittäisivät yhdessä, usein tolkuttomia määriä kannabista, LSDtä ja sieniä nautittuaan, esimerkiksi nykyaikaiset kotitietokoneet, graafiset käyttöliittymät ja Internetiä edeltäneen BBS-kulttuurin. (San Franciscon alueen, Piilaakson, kotitietokoneiden ja 1960-luvun vastakulttuurin kiinteät yhteydet selviävät viihdyttävällä tavalla esimerkiksi kirjoista Markoff 2006, What the Dormouse Said, ja Turner 2006, From Counterculture to Cyberculture. Aihetta sivutaan toistuvasti myös esimerkiksi Steve Jobsin elämänkerrassa, Isaacson 2011.)

Tiedämme kuitenkin myös sen, että kohtalon noppiin voi vaikuttaa. Uusien asioiden kehittäminen on erittäin vahvasti tilastopeliä. Karkeasti sanoen, mitä useampi voi yrittää, sitä useampia onnistumisia saadaan. Mitä useamman saatavilla on keksintöihin tarvittavia resursseja, niin aikaa, rahaa, tietoa, energiaa kuin raaka-aineitakin, sitä enemmän saamme keksintöjä. Tiedämme tutkimuksen ansiosta erittäin hyvin, että luotettavimmat tavat lisätä valtion innovatiivisuutta ovat 1) tarjota mahdollisimman monille mahdollisimman korkeatasoista koulutusta, jotta he osaisivat vertauskuvallisesti sanoen kivuta jättiläisten olkapäille ja saada käyttöönsä ihmiskunnan kasautuneen tietopääoman, 2) tarjota potentiaalisten keksijöiden ja uuden kehittäjien käyttöön mahdollisimman laajalti heidän tarvitsemiaan resursseja, tiedosta ja raaka-aineista osaaviin tekijöihin, jotta henkilöt pääsevät käyttämään kykyjään, ja 3) jakaa vaurautta niin tasaisesti, että uusille keksinnöille riittää maksukykyisiä ostajia, ja useammat ihmiset uskaltavat ottaa riskin ja kehittää jotain uutta, tarvitsematta pelätä henkilökohtaista katastrofia jos heidän keksintönsä kuuluu siihen 95 tai 99 prosenttiin ideoista, joista ei tule mitään. (Baumol 2005, Zweimüller 2000, Kerr ja Nanda 2014, Huo 2015, Hargadon 2015).

Kaikki keskeisimmät keinot keksinnöllisyyden lisäämiseksi vaativat resurssien reilua jakamista. Asiasta puhuttaessa kuulee silti usein väitettävän, että eriarvoisuus olisi tärkeää keksinnöille: teorian mukaan nimenomaan toive valtavista palkinnoista on se, mikä keksijöitä ajaa eteenpäin. Eriarvoisuutta puolustellaan tässä yhteydessä usein myös sillä, että ilman superrikkaita, potentiaalisesti tärkeiden innovaatioiden tarvitseman rahoituksen hankkiminen olisi vaikeaa tai mahdotonta. Näistä kahdesta teoriassa epäilemättä pätevästä väitteestä on kuitenkin pääasiassa ristiriitaisia käytännön havaintoja. Ennen muinoin superrikkaiden rooli uusien sijoitusten rahoittajina oli todellakin keskeinen, mutta tähän pääomien keräämisen ongelmaan kehitettiin ratkaisuksi jo 1860-luvulla julkinen osakeyhtiö. Julkinen osakeyhtiö syntyi nimenomaan tarpeesta rahoittaa hankkeita, joihin edes viktoriaanisen Englannin rikkaimmat rikkaat eivät kyenneet edes yhteistyössä keskenään keräämään riittäviä pääomia: tarkemmin sanottuna, julkinen osakeyhtiö kehitettiin keräämään rautateiden rakentamiseen tarvittavat varat. Nykypäivänä rahoituksen ongelma on helpottunut entisestään. Rahoituksen löytäminen on oleellisesti ottaen tiedonkulun ongelma. Rahaa tai muita resursseja tarvitsevan keksijän tulisi löytää jostain kyseisiä resursseja hallitseva taho, jonka voisi suostutella jakamaan omastaan. Joskus muinoin rahoitusta ei käytännössä voinut saada tuntematta joko raharikkaita tai joitain kolmansia henkilöitä, jotka kykenivät yhdistämään keksijän rikkauksiin.

Nykyään Internetin myötä ja innovaatioiden tultua korkeimpien poliittisten päättäjien kiinnostuksen kohteeksi, resurssien hankkimiseen on paljon enemmän mahdollisuuksia, ja rahoituksen löytäminen voi onnistua jopa mahdollisia sijoittajia lainkaan tapaamatta. Pelkästään tätä kirjoittaessa suurin yksittäinen, täysin netissä uuden tekniikan kehittämiseksi kerätty joukkorahoituspotti on yli neljä miljardia dollaria (EOS, kesäkuu 2018). Yhdeksän projektia on kerännyt yli sata miljoonaa, ja sadoista tuhansista miljooniin dollareihin nousseita potteja on lukemattomia. On myös syytä muistaa, että jos resursseja jaettaisiin tasaisemmin, mahdollisia joukkorahoittajia ja piensijoittajia olisi enemmän. Joukkorahoitus ei tietenkään tarjoa esimerkiksi samanlaisia kokemuksella hankitun osaamisen ja kontaktiverkoston resursseja kuin vaikkapa niinsanotut ”bisnesenkelit” eli omaa rahaansa yleensä enintään satoja tuhansia sijoittavat, usein aikaisemmin itse onnistuneet yrittäjät. Silti on ilmeistä, että 1800-luvun rahoitusongelmat eivät ole kovinkaan hyvä peruste 2000-luvun eriarvoisuuksille. (Katso myös Kregor 2016 modernien ja historiallisten talouksien eroista.)

Ainoa suuremman keksinnöllisyyden suurempaan eriarvoisuuteen liittävä argumentti, jonka puolesta on selvää näyttöä, on niinsanottu kannustinvaikutus. Teoriassa suurempien palkkioiden pitäisi kannustaa useampia ihmisiä ottamaan suurempia riskejä ja tekemään kovemmin töitä. Myös käytännössä toive taloudellisesta palkkiosta on selvästi yksi niistä syistä, miksi ihmiset käyttävät aikaansa epävarmoihin projekteihin. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että tässäkin tapauksessa näyttö on ristiriitaista. Kun tutkijat ovat selvittäneet keksintöjen syntyyn ja keksinnöllisyyteen liittyviä tekijöitä, keksinnöistä mahdollisesti saatava taloudellinen hyöty ja muut kannustimet ovat vain yksi keksinnöllisyyteen vaikuttavista tekijöistä. Ennen kaikkea, mikään tutkimus ei anna syytä uskoa, että tekniikan tai yhteiskuntien kehitys vaatisi mahdollisuutta kerätä rajattomia omaisuuksia.

Sarjayrittäjiä ja merkittäviä keksintöjä tehneitä tutkittaessa havaitaan toistuvasti, että rahan merkitys keksinnöllisyyden kannustimena on parhaimmillaankin rajallinen. Ansiokkaan uran teollisuusjätti General Electricin tutkimus- ja johtotehtävissä tehneen ja sen jälkeen menestyneitä sarjayrittäjiä 1980-luvulta saakka tutkineen, lukuisten suomalaistenkin yritysten neuvonantajana toimineen professori Pier A. Abettin mukaan raha on ylipäätään väärä syy ryhtyä keksimään mitään uutta: kuten hän kokemuksen kautta oppimansa asian toistuvasti ilmaisi Suomessakin liki 20 vuoden ajan pitämillään yrittäjyyskursseilla, ”jos teette tätä rahan vuoksi, tulette epäonnistumaan.” Abettin mukaan menestyvien keksijöiden ja sarjayrittäjien mielessä rahalliset ansiot ovat, ainakin jonkin rajan jälkeen, lähinnä ”tulostaulu”, tärkeä vain samassa mielessä kuin kantakuppilan flipperin high score-lista on toisille. (Lähteenä omat muistiinpanot Abettin kurssilta ”Creation of Innovative Small and Medium Enterprises”. Helsingin kauppakorkeakoulu, 2006.)

Vastaavaan johtopäätökseen ovat tulleet lukuisat muutkin asiaan käytännössä perehtyneet. Esimerkiksi innovaatioista edelleen klassisen teoksen vuonna 1934 julkaissut Josef Schumpeter piti tärkeimpänä syynä keksimiseen puhdasta luomisen iloa. Nykyään psykologit pitävät niinsanottuja sisäisiä motivaatiotekijöitä, kuten älyllistä haastetta ja sen ratkaisemisesta seuraavaa sisäistä saavutuksen tunnetta, rahaa parempina ja luotettavampina motivaattorina kestävään keksinnöllisyyteen (Mullins ja Gill 2016). Taloudelliset kannustimet ovat vain pieni ja sisäisen motivaation rinnalla melko vähämerkityksellinen osa innovatiivisen käyttäytymisen kannustimia jopa voimakkaan eriarvoisessa Intiassa (Bhaduri ja Kumar 2009). Myöskään muutoksilla kannustimien suuruudessa ei näytä olevan suurtakaan vaikutusta. Eriarvoisuudesta paljon kirjoittaneen Thomas Pikettyn tutkimusten mukaan suurimmassa osassa maita verojen korottaminen ei näy minkäänlaisena hyvin tienaavien ja innovaattoreiden työmotivaation heikkenemisenä, ellei kertakorotus ole hyvin suuri (Piketty 2015); toisten tutkimusten mukaan veronkorotuksilla ei ole juurikaan vaikutusta teollisuusmaiden innovatiivisuuteen tai talouskasvuun: jos veronkorotukset kohdistuvat varallisuuteen ja omaisuuteen, maan taloudellinen suorituskyky voi suorastaan kasvaa, kun harvoille kertynyt omaisuus pääsee tehokkaampaan käyttöön.

Kannustimien ja sitä kautta eriarvoisuuden oletettua keskeisyyttä vastaan puhuvat myös suhteellisten tasa-arvoisten maiden käytännön kokemukset. Vaikka 1990-luvun Suomessa eriarvoisuus oli selvästi nykyistä vähäisempää, maamme oli useimmilla mittareilla jopa maailman ykkönen innovatiivisuudessaan – sijoitus, jolle emme ole enää päässeet takaisin, vaikka eriarvoisuus on lisääntynyt ja kannustinteorian mukaan innovatiivisuuden olisi siis pitänyt kasvaa. Äärimmäisenä esimerkkinä, Neuvostoliitto, maa jossa siivooja sai 80 ruplaa ja huippuinsinööri 120 ruplaa viikossa, onnistui nousemaan muutamassa vuosikymmenessä liki keskiaikaisesta feodalismista maailman mahtavinta kapitalistista valtiota vakavasti uhanneeksi teollisuusmahdiksi ja monella alalla tekniikan edelläkävijäksi. Koska se teki näin huolimatta paranoidin diktaattorin, tiedonkulkua pakonomaisesti hidastaneen poliisivaltion ja sisällissodan sekä toisen maailmansodan aiheuttamista suunnattomista vahingoista maan aineelliselle ja henkiselle pääomalle, pidän ajatusta kannustimien ja eriarvoisuuden keskeisyydestä keksinnöllisyydelle jokseenkin yhtä kuolleena kuin Neuvostoliittoa itse.(Neuvostoliiton ja Venäjän kokemuksista tieteen ja tekniikan saralla kertoo tiiviisti ja valaisevasti esimerkiksi Graham 1998.)

Ylipäätään, se, että erittäin runsaasta ja tässä vain pintapuolisesti käsitellystä tutkimuksesta huolimatta rahallisten kannustimien tehosta on vain ristiriitaista näyttöä, kertoo siitä, että rahalliset kannustimet eivät sinänsä voi olla kovin merkittäviä tekijöitä innovatiivisuudelle. Jos niillä olisi selvää merkitystä, näyttö ei olisi näin epäselvää. Toisin sanoen, mikäli ne tekijät, joiden todella tiedetään vaikuttavan merkittävästi ihmisten ja yritysten innovatiivisuuteen, ovat kunnossa, rajojen asettaminen rahallisille kannustimille ei todennäköisesti näkyisi kuin enintään pienenä kehityksen hidasteena.

Tiedämme myös eriarvoisuuden olevan itsessään valtava kehityksen jarru. Tärkein yksittäinen syy näyttää olevan se, että eriarvoinen varallisuuden jako johtaa ennen pitkää myös eriarvoistuvaan ja hapertuvaan koulutukseen (Stiglitz 2012, Davidson 2009). Eriarvoisuudella on kansainvälisesti katsoen erittäin negatiivinen vaikutus valtion koulutustasoon kokonaisuutena, ja koulutustaso puolestaan on aivan keskeinen innovatiivisuutta selittävä tekijä (Stiglitz 2012, Baumol 2005). Eriarvoisuus ei myöskään vaikuta vain koulujen laatuun ja siihen, millaisiin kouluihin väestön enemmistöllä on varaa, vaan se lisää myös monenlaisia oppimista vaikeuttavia ja riskinottokykyä vähentäviä ongelmia, kuten köyhyyttä, turvattomuutta, lasten yksinoloa ja traumatisoitumista. Eriarvoisimmat yhteiskunnat ovatkin vain harvoin innovatiivisuuden huippumaita, yksittäisiä poikkeuksia kuten muilla tekijöillä eriarvoisuuden haitat korvannutta Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Kuten kuuluisa biologi Stephen Jay Gould asian joskus muotoili, yksittäisten huippujen kuten Einsteinin aivoja ja kykyjä paljon merkittävämpää on käytännössä täysi varmuus siitä, että vähintään yhtä kyvykkäitä ihmisiä on elänyt ja kuollut puuvillapelloilla ja hikipajoissa raataen.

Nykyistä reilumpi jako antaisi paljon useammille mahdollisuuden ottaa riskejä ja saada käyttöönsä innovaatioihin tarvittavia resursseja. Jos ja kun reilusta jaosta saadaan globaali, jättiläisten olkapäille saadaan tähyilemään helposti miljardi tai kaksikin miljardia ihmistä enemmän. Siksi reilumman jaon vaikutuksesta kansakuntien innovatiivisuuteen voidaan tehdä valistunut arvaus: reilu jako lisäisi innovatiivisuutta selvästi enemmän, mahdollisesti jopa hyvin paljon enemmän, mitä mikään reilun jaon edellyttämä omaisuuksien rajoittaminen sitä vähentäisi.

Lähteet

Kirjoitus perustuu suurelta osin Joel Hiltusen mainioon englanninkieliseen kandidaatintyöhön The Relationship Between Economic Inequality and Innovation. Suosittelen lukemaan!

Baumol, W. (2005). Education for Innovation: Entrepreneurial Breakthroughs versus Corporate Incremental Improvements. Chicago: Innovation Policy and the Economy 5.

Bhaduri, S. & Kumar, H. (2009). Tracing the motivation to innovate: A study of grassroot innovators in India. Econstor: Papers on Economics and Evolution.

Davidson, P. (2009). The Keynes Solution: The Path to Global Economic Prosperity. Hampshire: Palgrave Macmillan.

Graham, Loren R. (1998). What Have We Learned About Science and Technology from the Russian Experience? Stanford: Stanford University Press.

Hargadon, A. (2015) Sustainable Innovation. Stanford University Press.

Huo, J. (2015) How Nations Innovate. Oxford: Oxford University Press.

Isaacson, Walter (2011). Steve Jobs. Simon & Schuster.

Kerr, W. & Nanda, R. (2014) Financing Innovation. Boston: Harvard Business School.

Kregor, E. (2016) Innovation and Inequality: Conservative and Libertarian Perspectives. Harvard Journal of Law and Public Policy, Issue 39, pp. 39-46.

Markoff, John (2006). What the Dormouse Said: How the Sixties Counterculture Shaped the Personal Computer Industry. Penguin Random House.

Mullins, L. & Gill, C. (2016). Management and Organisational Behaviour. Harlow: Pearson.

Piketty, T. (2015) The Economics of Inequality. New York: Belknap Press.

Schumpeter, J. (1934) The Theory of Economic Development. Cambridge, MA: Harvard Economic Studies.

Stiglitz, J. (2012). The Price of Inequality: How Today’s Divided Society Endangers Our Future. 2nd ed. New York: W.W. Norton & Company.

Turner, Fred (2006). From Counterculture to Cyberculture: Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

Zweimüller, J. (2000) Schumpeterian Entrepreneurs Meet Engel’s Law: The Impact of Inequality on Innovation-Driven Growth. Journal of Economic Growth, 5(2), pp. 185-205.

20-06-24 Mobilisaatiosta, miksi taloudellinen eriarvoisuus on ongelma markkinataloudessa, linkkejä

Sekalaisia ja puolivalmiita muistiinpanoja ajatuksista. Kaikki Tilannekatsaus-sarjan muistiinpanot löytyvät täältä.

En pääse edelleenkään käyttämään Twitter-tiliäni jmkorhonen – nämä ilmoitukset tulevat WordPressin Twitter-palikan kautta – mutta seurailen Twitterin etsi-toiminnon avulla mitä vastailette :D. Perustin myös englanninkielisen tilin nimellä jmkorhon_en , minne ajattelin keskittää lontoonkielisen viestintäni.

Kirjoituksiin ilmestyy tästä edespäin @-merkillä eroteltuja tekstitageja. Näitä voinee käyttää apuna, jos haluaa etsiä jostain tietystä aiheesta kirjoitettua. (Tagit ovat englanniksi koska nämä tilannekatsaukset ovat suoria kopioita omista muistiinpanoistani.)

@PlanB

Tiivistelmä Yhdysvaltojen talouden mobilisaatiosta 2. maailmansotaan luettavissa täällä. Voi olla hyödyllistä tietoa kaikille, jotka miettivät, miten erilaisissa hätätilanteissa tuotantoa voidaan ohjata esimerkiksi eksistentiaalisten kriisien ratkaisemiseen.

https://docs.google.com/document/d/1DNM1vuUznvPb9p8OKQlCUlCxSUK3VX1OyprVj9QcPZU/edit?usp=sharing

@Inequality @Power

Miksi markkinatalouteen perustuvissa yhteiskunnissa on erityisen tärkeää huolehtia siitä, että varallisuuserot eivät pääse kovinkaan suuriksi? Koska mitä suurempi osa resursseista jaetaan markkinoilla,

  1. sitä vähemmän ihmisillä on markkinoiden ulkopuolisia keinoja hankkia elämisen edellytyksiä; ja
  2. sitä helpompi varakkaiden on muuttaa varallisuutta toisiksi sosiaalisen vallan muodoiksi.

(Sosiaalinen valta ≈ kyky vaikuttaa toisten ihmisten käyttäytymiseen.)

Esimerkiksi Michael Mannin mukaan sosiaalisen vallan lähteitä on neljä:

  1. Pakottaminen (esim. poliisi, asevoima)
  2. Taloudellinen
  3. Hallinnollinen/poliittinen
  4. Ideologinen

Markkinataloudessa voit nykyään vuokrata vaikka oman armeijan, erilaisista ”turvallisuus”palveluista puhumattakaan; taloudellinen valta kasautuu, koska raha tulee rahan luo; hallinnollista ja poliittista valtaa voi hankkia suoraan lahjuksilla, hieman epäsuoraan tukemalla haluamiaan poliitikkoja, ja epäsuoraan olemalla niin merkittävä peluri, että pystyt halutessasi heiluttelemaan esimerkiksi kunnan tai valtion taloutta; ja ideologista valtaa voi hankkia esimerkiksi tukemalla sopivia ajattelijoita, mainostamalla, tai yksinkertaisesti näkymällä esimerkiksi uutisissa koska sinulla on jotain muuta vallan lajia.

YHyvä esimerkki miten järjestelmä ”toimii” käytännössä, kun eriarvoisuus päästetään liian pitkälle: Yhdysvaltojen rikkaiden ei tarvitse välttämättä vaivautua enää edes argumentoimaan kantojaan, riittää kun he laittavat juristit asialle. (inequality.org)

@Permaculture

Permakulttuuriyhdistykseltä vastaus haasteeseen: miten käyttäisit koronaelvytysrahaa? (Kiitos!)
https://www.permakulttuuri.fi/ajankohtaista/open-answer-open-letter

@Discrimination

Uusin kolumnini Tekniikka & Taloudessa, rakenteellisesta syrjinnästä

Mainitsemani video syrjivästä saippua-automaatista Gizmodon jutussa aiheesta

@Locke @PropertyRights

John Locken käsitys omistusoikeuksista on nykyaikaisen talousjärjestyksen kulmakiviä. Teoria on toiminut tärkeänä intellektuaalisena perusteluna kolonialismille: sen nojalla esimerkiksi maiden ryöstö voitiin perustella sillä, ”ettei maa ollut kenenkään omistuksessa” tai ”käytössä” – millä siis tarkoitettiin, ettei maa ollut kenenkään eurooppalaisten täysiksi ihmisiksi laskemien käytössä. Nykyään sama teoria toimii viikunanlehtenä intellektuaalisten oikeuksien ryöstölle ja aitaamiselle, sallien aikaisemmin jotain asiaa kehittäneiden kontribuution painamisen unholaan. Cory Doctorowin essee vuodelta 2019. (Kiitos Jani Martikaiselle linkistä.)

Sisältää myös hyvän tiivistelmän innovaatioiden samanaikaisuudesta – ilmiöstä, joka laittaa esimerkiksi nykyisen patenttijärjestelmän perusteet äärimmäisen kyseenalaisiksi.

Kannattaa lukea myös Cory Doctorowin twiittiketju aiheesta.

janne ät jmkorhonen piste fi

Ympäristökriisiä ei voi ratkaista, jos mikään ei muutu

Kirjoittelin Twitterissä muutaman äskettäisen ympäristökeskustelun kirvoittaman ajatuksen.

Lyhyesti sanottuna: ajatus siitä, että olisi olemassa joku ”strategia” tai ”ratkaisu” millä ympyrä saataisiin neliöityä ja sivilisaation säilyminen varmistettua niin että kukaan ei joudu luopumaan mistään, on fantasiaa.

Arvostelin aikaisemmin miljardööriä, joka omistaa enemmistön yrityksestä, jonka myymät aineet tuottavat n. 10% Suomen kaikista päästöistä. (Lopettamalla kyseisen firman yhtä päivää nopeammin, hän säästäisi planeettaa n. 2-3x enemmän kuin muilla toimillaan yhteensä vuodessa. Vaikka hän tekisi mitä, hän ei luultavasti kykenisi elinaikanaan edes kuittaamaan yrityksensä edesauttamia vahinkoja.)

Reaktio oli ennustettava. Vaadittiin, että minun pitäisi arvostelun sijaan keskittyä johonkin ”ratkaisuihin” tai ”strategioihin”, joiden ansiosta esimerkiksi juuri planeettaa tuhoamalla miljardiomaisuuksia haalineiden ei tarvitsisi luopua mistään, mutta koko ajan kasvava ongelma saataisiin ratkaistua.

Olen kuitenkin tehnyt ja seurannut ympäristötutkimusta pian 13 vuotta. Olen lukenut läpi likimain jokaisen suomeksi tai englanniksi ilmestyneen esityksen strategiasta, taktiikasta taikka ratkaisusta. Näitä on aika monta.

Mikään niistä ei toimi, jos kukaan ei luovu mistään. Näitä kaikille sopivia ratkaisuja on yritetty löytää planeetan parhaiden aivojen toimesta yli 30 vuotta.

30 vuotta sitten olisi vielä ollut ratkaisuja, jotka olisivat vaatineet vain vähän jos lainkaan luopumista. Niihin ei tartuttu, joten nyt sitten tarvitaan enemmän luopumista.

Nyt on sitten edessä valinnan paikka. Kuka luopuu ja miten paljon heille jää jäljelle?

Keskeisiä ryhmiä tässä ovat:

– tulevat sukupolvet

– maailman köyhät

– rikkaiden maiden tavalliset ihmiset

– rikkaat.

Nykymenon lopputulos voidaan tiivistää niin, että tulevat sukupolvet luopuvat lähes tai täysin kaikesta, maailman köyhät suurimmasta osastaan, rikkaiden maiden tavalliset ihmiset ennen pitkää paljosta, ja rikkaat – eivät mistään, paitsi jos ja kun romahdus koittaa.

Meidän on tehtävä valinta, joko aktiivisesti tai jättämällä valinta tekemättä: Jatkammeko lähinnä rikkaiden ehdoilla tehtyä politiikkaa?

Ympäristökriisiin ei ole mitään patenttiratkaisua, jolla tämän valinnan voisi välttää.

Ei ole ihmeteknologioita eikä ratkaisun avaavia taikasanoja. Me tiedämme jo ihan tarkalleen, mikä olisi taloudellisesti optimaalinen ratkaisu ympäristökriiseihin: riittävän korkeat haittaverot. Olemme tienneet tämän jo kauan.

Kysymys on siitä, miten ne riittävän korkeat verot saadaan aikaan.

Toisin sanoen, kyse on viime kädessä poliittisesta vallasta. Kasvava joukko tutkijoita on sitä mieltä, että ympäristökriisiä ei ole mahdollista ratkaista, jos vaurauden epätasaiseen jakautumiseen ei puututa. Yksi tärkeä syy on se, että epätasaisesti jakautunut vauraus tekee muutoksista mahdottomia: sekä rikkaat että köyhät vastustavat.

Rikkaat vastustavat, koska he menettäisivät tietysti ainakin vähän omaisuudestaan.

Köyhät vastustavat, koska heillä ei ole varaa ottaa riskejä suurista muutoksista elinkeinorakenteessa. Näitä muutoksia olisi kuitenkin pakko tehdä, jos haluamme turvata sivilisaation tulevaisuuden.

Ainoa tietämäni tie ulos tästä on se, että köyhien asema turvataan samalla, kun tarvittavat muutokset tehdään. Tämä voidaan tehdä joko hyväksymällä suurtyöttömyys ja jakamalla perustuloa, tai investoimalla valtavasti vähähiiliseen infrastruktuuriin ja sitä kautta työpaikkoihin.

Kumpikin reitti tulee sattumaan rikkaisiin. Kummassakin reitissä heille kuitenkin jäisi enemmän kuin tarpeeksi.

Vaihtoehdossa kenellekään ei välttämättä jää mitään – joskin rikkaimpien jälkeläiset olisivat todennäköisemmin viimeisten selviytyjien joukossa, sikäli jos väkijoukoilta ja vallankumouksilta säästyvät.

Kysymys on nyt ihan yksinkertaisesti siitä, kuka käyttää yhteiskunnallista valtaa, ja kenen eduksi.

On useita syitä, miksi poliitikot käyttävät nykyisin valtaa enemmän rikkaiden eduksi.

Ennen pitkää tämä vaan koituu tavallisten ihmisten ja tulevien polvien vahingoksi. Jos eläisimme todella demokratiassa, jossa yhdellä ihmisellä olisi valtaa sen yhden äänen verran, päätöksen pitäisi olla hyvin yksinkertainen. Esimerkiksi eurooppalaisista peräti 92 prosenttia kannattaa hiilipäästöjen ajamista nollaan vuoteen 2050 mennessä.

Se, että päätös on silti näinkin vaikea, on parhaita merkkejä siitä, että elämme enemmän tai vähemmän plutokratiassa. Ja tämä on se, mihin on nyt saatava muutos. Kaikki ympäristöstrategiat ja kiiltävälle paperille painetut raportit ovat enemmänkin sijaistekemistä, jos tarvittavia ja koko ajan suuremmiksi kasvavia muutoksia ei kuitenkaan voida rikkaiden ja köyhien pelossa tehdä.

Tiedämme jo aivan mainiosti, mitä pitäisi tehdä. Emme vain tee sitä.

Lopunviimein, ympäristökriisin ytimessä on pidäkkeetön ahneus. Mikään tekniikka taikka kohteliaisuuksiin puettu tapa viestiä asioista ei yksinkertaisesti voi ratkaista ongelmaa, jos tähän ahneuteen ei voi eikä saa puuttua.

LA 92 näyttää tulevaisuudelta

Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.

Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.

Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.

Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.

Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.

Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.

Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.

Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.

Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.

Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.

Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.

Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.

Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.

Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.

Lähteet

[1]: Kansan Uutiset 15.10.2018: Kysely: Hoitajia kehotetaan jopa valehtelemaan

[2]: Reuters 22.8.2018: Life expectancy declines seen in U.S. and other high-income countries

[3]: Roubini, N. ja Rosa, B., 13.9.2018: The Makings of a 2020 Recession and Financial Crisis

[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.

Suoraan Twitteristä: näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen moottorina

Olen nyt parin vuoden ajan kehitellyt yhdessä Lauri Murasen kanssa kirjaa varsin oleellisesta kysymyksestä: onko yhteiskunnissa näkyvästä ja Suomessakin vain lisääntyvästä eriarvoisuudesta tutkimustiedon valossa yhtään mitään hyötyä, mitä haittaa siitä on, ja miten eriarvoisuus mahtaa olla yhteydessä ympäristöongelmiin. Kirja on vielä vaiheessa – muut kiireet painavat aina päälle – mutta tiedän jo melko tarkasti argumentin päälinjat.

Kirjoitin yhden tärkeimmistä argumenteistamme auki vastaukseksi Twitter-keskusteluun, jossa minulta kysyttiin miksi oikeastaan ”vastustan” ”rikkaita.” Ketju kiinnitti melkoisesti huomiota ja vaikuttaa siltä, että kirjallemme voisi olla kysyntää (potentiaaliset kustantajat saavat ilmoittautua!), mutta Twitterin rakenteen vuoksi pitkän, vastauksia polveilevan ketjun seuraaminen on vaikeaa.

Tässä siis argumenttini ”näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä”, lievästi muokattuna ja täydennettynä yhdessä paikassa.

Keskityn nyt siihen, miten eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä. Olen nyt tutkinut, selvittänyt, ja tehnyt töitä ympäristötuhojen vähentämisen kanssa yli 11 vuoden ajan, ensin ekodesign-yrityksen perustajaosakkaana, sitten tutkijana ja kirjoittajana. Olen kirjoittanut aiheesta Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa, Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen, ja ollut mm. mukana perustamassa uutta ympäristöjärjestöä, Suomen Ekomodernisteja.

En ole taustaltani vasemmistolainen vaan enemmänkin sinivihreä markkinaliberaali. Uskoin ennen, että selviämme parhaiten tekemällä vain pieniä muutoksia nykyiseen järjestelmään; uskoin markkinoiden ja yksityisten yritysten olevan valtioiden väliintuloa tehokkaampi työkalu ongelmien ratkaisemiseen, ja uskoin, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimat muutokset aiheuttaisivat enemmän vahinkoa mitä ne ratkaisisivat. Nykyään en enää näin usko: tutkimustyöni, mm. väitöskirjani resurssiniukkuuksien vaikutuksista keksintöjen syntyyn (ts. vastaus kysymykseen, voimmeko odottaa teknologiasta pelastusta niukkeneville resursseille) ja vähäisen ajan kuluminen ilman mainittavia toimenpiteitä saivat minut tarkistamaan näkökantojani.

Nykyään pidän todisteiden valossa todennäköisimpänä, ettemme kykene rakentamaan kestävää yhteiskuntaa, ellemme puutu tiukasti eriarvoisuuteen. Aikaikkuna pienille muutoksille umpeutui todennäköisesti jo 1990-luvulla.

Kysymys, minkä kanssa jokainen ympäristöasioita miettivä joutuu painimaan, on se, miksi ympäristötiedon ja ympäristötoimien välillä on niin valtava ristiriita. Olemme tienneet jo yli 30 vuotta, että olemme tuhoamassa sivilisaatiomme olemassaolon mahdollisuudet.

Tieto on ollut aivan riittävän riidatonta jo vähintään 20 vuotta. Silti emme ole vielä oikeastaan edes aloittaneet toimia, ja ajan kuluessa olemme menneet vain kauemmaksi kestävyyden rajoista. Nytkään emme ole saaneet edes CO2-päästöjen kasvua pysäytettyä.

Tähän on esitetty useita selityksiä, mutta ne kaikki kietoutuvat ennemmin tai myöhemmin samaan ilmiöön: toimenpiteet sattuisivat talouskasvuun, ja ”rautaiseksi laiksi” joskus kutsuttu nyrkkisääntö sanoo, että nykyiset päättäjät priorisoivat talouden aina ympäristön edelle

Seuraava kysymys on ilmiselvästi se, miksi talouskasvun edes väliaikainen vaarantaminen, vaikka se pelastaisi mahdollisuuden talouskasvulle tulevaisuudessa, on niin iso este, että tuomitsemme ihmiskunnan sen vuoksi tuhoon?

Tässä palataan ennen pitkää kahteen selitykseen: 1) ihmiset haluavat jatkuvasti parempaa elintasoa, ja 2) talouskasvun loppuminen aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia, kenties vallankumouksen. Nykymenolla tuo vallankumous olisi hyvin mahdollisesti fasistinen.

Mutta jälleen voidaan – ja pitää – kysyä ”miksi.” (Tämä on yksi Toyotan kuuluisa lean-tuotannon kehittämisen taktiikka: kysytään vähintään viisi kertaa ”miksi.”) Miksi ihmiset haluavat jatkuvasti enemmän, ja miksi talouskasvua tarvitaan yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi?

Aloitetaan haluista. Monet selittävät tässä kohdassa, että on vain luonnollista haluta jatkuvasti enemmän. Tälle näkemykselle ei vain ole kovinkaan hyvää antropologista tukea: meillä on esimerkkejä jopa yli 50 000 vuotta säilyneistä talousjärjestelmistä, jotka tyytyvät varsin vähään.

Sen sijaan esim. psykologian tutkimus on todennut kerta toisensa jälkeen, että halumme ovat hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, mitä näemme ympärillämme ja koetulla vertaisryhmällämme. Emme tarvitse kasvua tyytyväisyyteen, kunhan elämme melko tasa-arvoisissa yhteisöissä.

Eriarvoistuminen iskee tarkalleen tähän kohtaan, ja mainosteollisuus on kehittynyt pelottavan taitavaksi hyödyntämään epävarmuuksiamme: sen lisäksi että haluamme mitä toinen ihmisapina on saanut, markkinointi vielä kertoo meille, että näin tulisimme onnellisiksi.

Kun nyt sitten elämme yhteiskunnassa, missä jokainen voi ruudun avaamalla nähdä valtavasti esimerkkejä häntä itseään paksummin elävistä – ja 99,999 prosentilla ihmisistä on joku jota katsoa ylöspäin – niin haluamme itsekin lisää.

Esimerkiksi jopa 50 000 vuotta suhteellisen onnellisina eläneet metsästäjä-keräilijäyhteiskunnat romahtavat siinä vaiheessa, kun televisio tulee heidän elämäänsä. Samalla kaikenlaiset mielenterveysongelmat – aiemmin näissä yhteisöissä lähes tuntemattomat – lähtevät räjähdysmäiseen nousuun.

Eriarvoistuminen siis kiihdyttää kulutusta ja saa ihmiset haluamaan enemmän. Tämä on se talouskasvun ja kulutuksen kasvun moottori. Samalla se tekee tästä oravanpyörästä irtautumisen vaikeammaksi. Palkat nousevat vuosi vuodelta, mutta myös hinnat nousevat.

Vaikka ihmiset yksityisesti toteaisivat, että koko hommassa ei ole mitään järkeä, järjestelmästä ei pääse irti ellei käy aivan satumainen tuuri. Systeemi siis valjastaa tehokkaasti lähes kaikki ihmiset pyörittämään samaa oravanpyörää.

(Sivuhuomiona, on ihan konkreettista tilastonäyttöä siitä, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi myös sen luonnonvarojen kulutus kun muut tekijät vakioidaan. Tämäkin tukee teoriaa, jonka mukaan eriarvoistuminen on itsessään ympäristöongelma.)

Toinen tekijä mihin eriarvoistuminen vaikuttaa on poliittinen valta. Kun kontrolli resurssien käytöstä keskittyy pienemmälle joukolle ihmisiä, näiden ihmisten valta vaikuttaa päätöksiin kasvaa. Miljardöörit käyttävät valtavasti rahaa mm. ympäristölainsäädännön vesittämiseen.

Pari viikkoa sitten ilmestyi selvitys, joka totesi, että maailman 200 suurimmasta yrityksestä 90% käyttää aktiivisesti rahaa päästörajoituksia vastaan. Tämä koetaan kilpailua ja voiton tekemistä korostavassa kvartaalitaloudessa kannattavammaksi kuin maailmanlopun estäminen.

Ja ilman muuta varakkaat käyttävät rahaa estääkseen sellaiset muutokset, jotka vaikuttaisivat heidän asemaansa. Varsinkin, koska varakkaiksi valikoituu lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat eniten rahaa. Tämä on vain kokonaisuuden kannalta ns. hitsin huono juttu.

Mutta mennään sitten kohtaan 2, eli talouskasvu yhteiskuntarauhan turvaajana. Ensimmäiseksi pitää tietysti kysyä, miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan joka tarvitsee jatkuvaa kasvua yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Meidän pitäisi tietää, että vain syöpä kasvaa jatkuvasti.

On kuitenkin selvää näyttöä siitä, että talouskasvun yskiminen näkyy yhteiskunnassa mm. ristiriitojen korostumisena ja pahimmassa tapauksessa aseellisena selkkauksena – tai diktaattorien valtaannousuna. (Kts. esim. Friedman 2005: The Moral Consequences of Economic Growth.) Jälleen, kyse on kuitenkin ennen kaikkea eriarvoisuudesta!

Eriarvoisessa yhteiskunnassa tarvitaan talouskasvua, jotta niillä järjestelmän vähäosaisillakin olisi positiivinen kuva tulevaisuudesta. Mutta tiedämme hyvin, että yhteiskuntamme voivat kestää hirmuisia koettelemuksia. Kuten maailmansodat.

Tätäkin asiaa on tutkittu, ja todettu, että keskeinen selittävä tekijä yhteiskuntien kyvylle kestää suuria mullistuksia on tunne samassa veneessä olemisesta. Tämä on intuitiivisesti tunnettu asia, ja tästä syystä sota-aikana jahdattiin mustan pörssin kauppiaita.

Talousteorian silmissä mustan pörssin kauppiaiden jahtaaminen oli järjetöntä ja ihmisillä pitäisi olla vapaus ostaa itsensä ulos. ”Maksan enemmän veroja, minun ei tarvitse osallistua.” Mutta tämä ei ole se, miten sosiaalisten kädellislajien yhteiskunnat toimivat.

Teoriassa eriarvoisuudella ei pitäisi olla väliä, mutta käytännössä sillä on. Apinatkin kieltäytyvät taloudellisesti rationaalisesta yhteistyöstä, jos he kokevat että joku saa selvästi enemmän tai kärsii vähemmän. Emmekä me ole laskukoneen lailla ajattelevia homo economicuksia vaan kädellisten heimoon kuuluvia homo sapienseja.

Eriarvoisuus siis itsessään nakertaa yhteiskunnallisen elämän perusteita, keskittää valtaa, ja ehkä ennen kaikkea tekee isoihin muutoksiin reagoimisen melkein mahdottomaksi. Tämä on saatanan huono yhtälö nyt kun 200 vuoden talouskasvun tilinteon hetki on tulossa.

Meidän ajatusmaailmamme ja teoriamme ovat isolta osin peräisin tuolta 200 vuoden jaksolta, jolloin talouskasvulle ei käytännössä ollut rajoja. Tämä aika on nyt mennyt, mutta se ei vielä näy ajattelussamme. Edessä on lähes varmasti nykyistä huonompia ja epävarmempia aikoja.

Ajamme nyt jäävuorta kohti laivalla, joka on voimakkaasti eriytynyt toisiaan kyräileviin luokkiin (tai Pohjoismaissa eriytymässä), jossa kurssinmuutosta pelkäävillä on eniten valtaa, ja jonka rakenteet kannustavat lähinnä kasvattamaan paatin vauhtia. Ei tarvita Einsteinin lahjoja ennustamaan mitä voi käydä.

Tämä näin lyhyesti miksi pidän eriarvoisuutta ja rikkautta itsessään ympäristöongelmana. Myös köyhyys on itsessään ympäristöongelma, mutta vähän eri tavalla, ja senkin ratkaiseminen rajallisten resurssien oloissa edellyttää varallisuuksien suurempaa tasaamista.

Korostan vielä lopuksi, että näkökantani ei ole mitenkään poikkeuksellinen, eikä lukuisista kriitikoista ole vielä löytynyt yhtäkään asiaa varsinaisesti tutkinutta. Ympäristötutkijat ovat kasvavassa määrin sitä mieltä, että nykytilanne vaatii koko yhteiskuntajärjestelmään puuttumista – ja esimerkiksi talousmallimme rukkaamista täysin uudelle tolalle. Tiedän, että kasvava joukko muitakin ihmisiä, mukaanlukien korkeissa päättävissä asemissa olevia, on yksityisesti kanssani samaa mieltä:

Rajoittamaton kapitalismi ei ole enää yhteensopiva henkiinjäämisen kanssa.

Tekoäly tietää pian tarkasti, miten sinuun vaikutetaan

Kirjoitus julkaistu HS:n Mielipide-palstalla 29.3.2018.

Kun Facebookin käyttäjiltä kerättyä tietoa ja niiden perusteella kohdennettua mainontaa käytettiin manipuloimaan julkista mielipidettä laajassa, mahdollisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalit ratkaiseessa mitassa, tultiin samalla paljastaneeksi, miksi kestävän yhteiskunnan rakentaminen edellyttää myös taloudellista demokratiaa.

Paljastukset kohdennetun nettimainonnan käyttämisestä julkisen mielipiteen manipulointiin mahdollisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalit ratkaisseessa mitassa on herättänyt ansaitusti huomiota. Se, joka hallitsee ihmisten tietovirtaa, hallitsee heidän mielipiteitään. Kohdennettu mainonta ja keskustelun kuplautumisen lietsominen ovat propagandan uusin askel, ja jollei niille saada asetettua rajoja, tekoälyn kehittyminen tulee tekemään mielipiteiden massamanipulaatiosta vielä paljon tehokkaampaa kuin mitä se nyt on. Nähtävissä on tulevaisuus, missä mainostajan tekoäly tietää erittäin tarkasti, millaisella viestillä juuri sinuun kyetään milläkin hetkellä parhaiten vaikuttamaan – ja oppii koko ajan, väsymättömästi, manipuloimaan sinua entistä paremmin.

Massamanipulaation rajoittaminen lainsäädännöllisin keinoin ja nettipalvelujen yksityisyyttä parantamalla on erittäin tärkeää. Samalla kuitenkin pitäisi ryhtyä käymään vakavaa keskustelua siitä, miksi nykyajan maailmassa ylipäätään sallitaan yksittäisten, demokraattisen järjestelmän ulkopuolisten ihmisten pitävän hallussaan niin suurta valtaa, että he pystyvät halutessaan vaikuttamaan jopa suurvallan johtajan valintaan.

Tällä hetkellä kahdeksan miestä pitää hallussaan yhtä paljon varallisuutta kuin maailman köyhin puolikas yhteensä. Varallisuuserot ovat kasvaneet Suomessakin selvästi, vaikka tuloeroja mittaavissa tilastoissa tämä ei näykään. Kautta historian on tiedetty, että varallisuutta voi muuttaa poliittiseksi vallaksi. Keskimääräistä merkittävän paljon varakkaammilla on toki aina ollut valtavasti keskimääräistä enemmän poliittista valtaa, mutta teknologian kehitys on nyt johtamassa siihen, että varakkailla on mahdollisuus käyttää omaa ja yritysten kautta hallitsemaansa varallisuutta ihmisten mielipiteiden tyrmistyttävän tehokkaaseen manipulointiin, vaikka yhden palvelun reiät saataisiinkin nyt jotenkin tukittua.

Siksi nyt alkaakin olla viimeinen hetki pohtia vakavasti, mihin suuria varallisuuseroja ylipäätään tarvitaan. Suurten varallisuuserojen yhteiskunnalliset haitat ylittävät selvästi niiden vähäiset hyödyt, ja esimerkiksi kysymykseen ”miksi kenenkään ylipäätään pitäisi saada omistaa yli kymmenen kertaa keskimääräistä enemmän” ei ole mitään tutkimukseen perustuvaa vastausta. ”Näin on aina ollut” tai ”kuulostaa hankalalta” eivät ole sellaisia.

Ihmiskunta on kuitenkin onnistunut hylkäämään historian painolastinsa ennenkin. Emme enää harjoita syntyvyydensäännöstelyä vastasyntyneitä murhaamalla, ja meidän olisi syytä ainakin vakavasti kysyä tiukkoja kysymyksiä siitä, ovatko suuret varallisuuserot ja demokratia pitkällä tähtäimellä yhteensopivia – niin kauan kun voimme vielä saada myös rikkaudelle kriittiset mielipiteemme toisten ihmisten nähtäville.