Menneen viikon kohauttavin juttu oli epäilemättä oikeustieteen professori Asifa Quraishi-Landesin haastattelu Helsingin Sanomissa, jossa tämä islamilaiseen tapaoikeuteen perehtynyt tutkija kannatti shariaan perustuvan sovittelun laajempaa käyttöönottoa länsimaissa.
Professori Quraishi-Landesin tarkoitusperät lienevät hyvät, ja on huomioitava myös se mahdollisuus, että haastattelu ei syystä tai toisesta tavoittanut hänen ajatuksiaan. Samalla on tehtävä täysin selväksi, että ehdotus uskonnollisperäisten toverituomioistuimien hyväksymisestä on ehdottomasti tuomittava ajatus. Tasa-arvoisen demokratian edistymisen mittaaminen on vaikeaa, mutta luultavasti kaikkein selkein yksittäinen mittari sille on ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä – riippumatta ihmisen uskonnollisesta taustasta, sukupuolesta, omistuksista tai muista ominaisuuksista. Vaikka yhteiskuntamme eivät todellisuudessa toteuta tätä ihannetta mitenkään täydellisesti, eivätkä aina edes kovin hyvin, epätäydellisyys ei ole minkäänlainen syy lipsua tasa-arvoisuuden tavoitteesta.
Suomessa vallitsee sopimusvapaus, ja täysivaltaiset ihmiset ovat vapaita tekemään keskenään kaikkia lailliseksi katsottavia sopimuksia. Jos kaksi täysivaltaista ihmistä haluaa sopia asioistaan jonkin uskonnollisen periaatteen mukaisesti, heillä on tähän täysi vapaus jo nyt. Tämän vapauden toteutumiseen ei tarvita minkäänlaista julkista tukea, eikä julkisen vallan tule antaa erityistä hyväksyntää, saati sitten lainvoimaa, minkään uskonnollisen tai muun ryhmittymän omalle tapakoodistolle.
Ylipäätään, puhe rinnakkaisen tapaoikeusjärjestelmän luomisesta maan lakien rinnalle paljastaa modernin liberalismin kenties ongelmallisimman sokean pisteen: 1990-luvulta periytyneen uusliberalismin sokeuden valtasuhteiden epätasa-arvolle. Haastattelun perusteella professori Quraishi-Landes vaikuttaa tyypilliseltä amerikkalaiselta uusliberaalilta, jonka mielestä asiat ovat hyvin ja tasa-arvo on saavutettu, kun ihmiset ovat paperilla vapaita valitsemaan omien mieltymystensä mukaan. Tämä nykypäivänä erityisesti konservatiivisemmissa piireissä erittäin yleinen käsitys tasa-arvoisuudesta kuitenkin unohtaa, että paperille kirjoitettu tasa-arvoisuus ei mitenkään takaa, että esimerkiksi historiallisista syistä paljon vähemmän yhteiskunnallista tai yhteisöllistä valtaa omaavat todella olisivat edes jotakuinkin tasa-arvoisessa asemassa enemmän valtaa omaaviin nähden. Ottaen huomioon sen, miten lähes kaikki konservatiivit näkevät tasa-arvon toteutuvan kunhan ihmiset ovat paperilla saman arvoisia ja vapaita valitsemaan, onkin hieman erikoista (joskaan ei yhtään mitenkään yllättävää), millaisen hepulin he saavat, kun Quraishi-Landes vie tämän ajattelun loogiseen päätepisteeseensä: jos ihmiset todella ovat paperilla tasa-arvoisia ja vapaita, eikä esimerkiksi yhteiskunnan rakenteita tule muuttaa tasa-arvoisemmaksi, niin sitten ei pitäisi olla mitään ongelmaa siinä, jos osa ihmisistä haluaakin vapaasti valita toisenlaisen oikeusjärjestelmän. Liberaalina itseään pitävä ei voi tätä kakkua sekä syödä että säästää. Joko on niin, että paperille kirjattu tasa-arvo ei välttämättä kerrokaan todellisesta tasa-arvosta ja siksi toimenpiteet esimerkiksi historiallisista syistä vähemmän valtaa omaavien ihmisryhmien tukemiseksi ovat oikeutettuja; tai on niin, että tasa-arvo toteutuu kunhan vain kaikki ovat paperilla vapaita valitsemaan, jolloin ihmisillä pitäisi olla myös vapaus valita vaikkapa sitten sharia-tuomioistuimet.
Olen kuitenkin itse sosialisti ja katson, että teoreettinen tasa-arvo ei riitä, mikäli ihmiset ovat kuitenkin käytännössä merkittävän eriarvoisia. (Sivumennen sanoen, tämä on tärkein syy sille, miksi kannatan myös talousdemokratiaa: hypertaloudellistuneessa yhteiskunnassa taloudellinen valta on erittäin merkittävä vallankäytön muoto.) Siksi en voi mitenkään hyväksyä mitään sellaisia kehityskulkuja, jotka tosiasiallisesti lisäävät ihmisten välistä epätasa-arvoa. Tiedämme hyvin jo omasta kokemuksestamme lestadiolaisten ja muiden kotoperäisten uskonnollisten ryhmittymien kanssa, että uskonnollisperäinen tapaoikeus tulee käytännössä johtamaan säännöllisesti heikommassa asemassa olevien – usein etenkin naisten ja seksuaalivähemmistöjen – oikeuksien polkemiseen. Quraishi-Landesin näiden järjestelmien puolustukseksi esittämä selitys ongelmallisten ratkaisujen pienestä osuudesta on Harvardissa opiskelleen oikeustieteilijän lausumaksi suorastaan älytön: yksikin ongelmallinen ratkaisu on ongelma sille, jonka haitaksi ratkaisu tehtiin, ja riittävä syy vaatia koko järjestelmän tarkastelua uudelleen.
En usko, että yksikään ihminen voi olla todella vapaa niin kauan kun yksikin on ei-vapaa. Emme pysty vaikuttamaan suoraan siihen, tapahtuuko Suomen alueen ulkopuolella oikeudenloukkauksia. Mutta Suomen sisällä vallitsee Suomen laki, ja tämän lain tulee suojella tasapuolisesti ja tasa-arvoisesti kaikkia Suomen alueella asuvia. Tämä suojelu on myös tarjottava ja tarvittaessa kaikin laillisin pakkokeinoin ulotettava myös heille, joilta uskonoppineet tai muut taantumukselliset kiihkoilijat kieltäisivät tasa-arvoisuuden ja tasapuolisen lain suojan. Uskonnolliset tapaoikeudet ovat vain yksi nykyaikaisen taantumuksen muoto, ja sosialistina katson velvollisuudekseni kamppailla tasa-arvon ja edistyksen puolesta taantumusta ja epätasa-arvoa vastaan. Yksi tämän kamppailun muodoista on tietoisuuden lisääminen siitä, että paperille kirjattu tasa-arvoisuus ei ole minkään arvoista, jos ihmisten tosiasiallinen valta päättää omista asioistaan on yhteiskunnallisten tekijöiden kuten perhetaustan, uskonnollisen yhteisön tai omaisuuden puutteen vuoksi kovin rajallinen.
Kirjoituksia 