Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

8 huhtikuun, 20219 kesäkuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.

Miksi osaamme ennustaa ilmaston, mutta emme säätä tai talouskriisejä?

11 maaliskuun, 201911 maaliskuun, 2019 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Julkisuudessa kuulee aina toisinaan väitteitä, että koska emme osaa ennustaa säätä tai talouskriisejä, ilmastonmuutoksesta tehdyt ennusteet eivät voi olla luotettavia. Tämä on niin alkeellisen tason virhepäätelmä, että sen esittäjää voi hyvillä mielin pitää asiaan perehtymättömänä, mutta miksi, tarkalleen ottaen, näin on? Seuraavassa väännän vähän rautalankaa.

Maailma on ylipäätään mallinnettavissa siksi, koska monet maailman ilmiöt tapahtuvat tietyissä, tunnetuissa tai ainakin selvitettävissä olevissa rajoissa. Tiedämme esimerkiksi, että tavallisen kuusisivuisen nopan tulos on joku numero väliltä 1-6, tai että kolikonheiton mahdolliset tulokset ovat kruuna, klaava, tai kyljelleen. Tiedämme, että ihmisten lukumäärä maailmassa tai edes Suomessa ei todennäköisesti ainakaan tuplaannu yhdessä yössä, ja tiedämme myös, että esimerkiksi planeettamme ilmastojärjestelmä toimii tiettyjen reunaehtojen sisällä. Pystymme sanomaan melko luotettavasti, että ilmaston lämpenemisestä huolimatta esimerkiksi Etelänapamantereesta ei ole tulossa tämän kesän uutta rantalomakohdetta.

Sen sijaan emme juurikaan osaa ennustaa yksittäisiä tapahtumia. Kun heität noppaa, on mahdotonta ennustaa, tuleeko tulokseksi 1 vai 6. (Oletan, ettet käytä painotettuja noppia tai muita temppuja.) Sama pätee kolikonheittoon, jonkun tietyn rakennuksen väkilukuun, tai juhannuksen säähän Etelänavalla. Vaikuttaa vahvasti siltä, että tämäkin on maailman sisäänrakennettu ominaisuus: elämme niinsanotusti kaaoottisessa maailmassa, jossa ei näytä olevan edes teoriassa mahdollista tehdä luotettavia ennusteita useimpien yksittäisten asioiden käyttäytymisestä. Mutta kun teemme ennusteita esimerkiksi asioiden keskimääräisestä käyttäytymisestä, olemme paljon luotettavammalla pohjalla. Yksittäisen kolikonheiton tulosta ei voi ennustaa, mutta sadasta kolikonheitosta noin puolet on kruunaa, ja noin puolet klaavaa.

Ilmatieteen tutkijoille opetetaan, että ilmasto on se mitä on lupa odottaa, ja sää on sitä, mitä saadaan todellisuudessa. Aivan samalla tavalla kuin osaamme ennustaa, että juhannuksena on useimmiten lämpimämpää kuin jouluaattona, osaamme myös ennustaa, miten Maapallon ilmasto suunnilleen muuttuu kun kasvihuonekaasut vangitsevat ilmakehään enemmän energiaa. Se, että ennuste on joskus yksityiskohdiltaan pielessä – muistan itsekin yhden vuoden, jolloin jouluaattona oli lämpimämpää kuin juhannuksena – ei tarkoita, että ennuste kokonaisuudessaan olisi virheellinen. Ilmastotieteessä nykyisin käytettävät mallit osaavat “ennustaa” eli tarkemmin sanottuna toisintaa toteutuneen ilmaston melko tarkasti, kun niiden alkuarvoiksi syötetään vaikkapa vuonna 1950 vallinnut tilanne ja tunnetut kasvihuonekaasupäästöt. Yksikään laajempi malli ei myöskään ole kyennyt toisintamaan havaittuja lämpötilan nousuja ilman, että malli huomioisi kasvihuonekaasujen kuten hiilidioksidin vaikutuksen.

Kaikki ennusteet eivät kuitenkaan ole luotettavuudeltaan yhtä hyviä. Jokainen malli on aina tietynlainen yksinkertaistus maailmasta, eikä pelkkä mallin olemassaolo takaa, että malli antaisi luotettavia tuloksia. Etenkin silloin, kun mallit käsittelevät ihmisten käyttäytymistä, malleihin kannattaa suhtautua kriittisesti. Luonnontieteellisten mallien, kuten ilmastomallien, ehdoton vahvuus on siinä, että luonnontieteet eivät ole riippuvaisia ihmisten mielipiteistä. Esimerkiksi vesi höyrystyy sadassa asteessa ja jäätyy nollassa riippumatta siitä, millaista politiikkaa ihmiset harjoittavat tai millainen on vuoden 2039 “pakko saada”-vekotin. Samaan tapaan Maapallolle tulevan lämmön määrä riippuu esimerkiksi Auringon aktiivisuudesta ja Maapallon heijastavuudesta, eivätkä nämä mekanismit ole vaikkapa Eduskunnan päätöksentekovallan alaisia.

Mutta esimerkiksi talouselämän mekanismit ovat mitä suurimmassa määrin ihmisten keksintöä ja ihmisten muutettavissa. Esimerkiksi mallit Suomen taloudellisesta kehityksestä vaativat laatijoitaan tekemään oletuksia vaikkapa reaalikorkotason kehittymisestä useamman kymmenen vuoden aikana.

Voi olla, että käytetty historiallinen aineisto antaa hyvän pohjan ennustaa myös tulevaisuutta. Mutta voi myös olla, että jokin asia yhteiskunnissamme muuttuu, kenties hyvin nopeasti, ja lähes varmasti ennustamattomasti. Teknologia tulee kehittymään, ja ihmiset tulevat sekä muuttamaan olemassaolevia “sääntöjä” että keksimään uusia, mahdollisesti myös luopumaan joistain vanhoista. Minkäänlainen malli ei pysty luotettavasti ennustamaan tällaisia muutoksia, ja siksi esimerkiksi talouden kehitystä pitkällä aikavälillä kuvaavat mallit ovatkin lähtökohtaisesti epäluotettavia. Parhaimmillaankin ne tarjoavat meille näkymän siihen, miten asiat kehittyisivät jos kaikki muuttuu siten kun mallin tekijät ennustavat: jos mallin tekijät eivät osaa tai halua ennustaa jotain kehityskulkua, myöskään malli ei siitä kykene varoittamaan. Jos eläisimme vakaassa yhteiskunnassa, tämä ei ehkä olisi ongelma – mutta huomattavasti talousmalleja luotettavammat ilmastomallit ennustavat, että näin ei tule olemaan.

Elämme siis maailmassa, jossa voimme kohtuullisen tarkasti ennustaa planeettajärjestelmämme tulevan tilan, mutta samaan aikaan emme voi ennustaa esimerkiksi ensi kuun säätä, seuraavan talouskriisin tarkkaa ajankohtaa tai (kovinkaan luotettavasti) Suomen kansantalouden kehittymistä. Näissä asioissa ei ole mitään ristiriitaa: maailma nyt vain on tällainen. Voimme ennustaa joitain asioita mutta emme toisia.

Sen kuitenkin uskon voivani suurella tarkkuudella ennustaa, että jos joku selittää ilmastotieteen olevan humpuukia koska emme osaa ennustaa ensi kuun säätä, niin kyseinen henkilö ei ole perehtynyt aiheeseen taikka mallintamiseen kuin enintään tarkoitushakuisesti.

Lisää lukemista ilmastotieteen mallinnuksesta ja “emme osaa ennustaa säätä, miksi osaisimme ennustaa ilmastoa”-harhaluulosta esim. täällä.

PS. Tämäkin kirjoitus on esimerkki sellaisesta työstä, mille paremmassa yhteiskunnassa ei olisi edes tarvetta. Jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa ympäristöongelmat eivät uhkaisi tulevaisuuttamme tai edes maailmassa, jossa yritykset ja rikkaat eivät käyttäisi niin paljon rahaa denialismin levittämiseen, olisin voinut käyttää tähänkin tekstiin ajan varsinaisesti itseäni kiinnostavaan aiheeseen eli siihen, miten toteuttaa yksilönvapauksia lisääviä teknologioita. Kuitenkaan tällaista kansalaisaktivistien tekemää ns. “anti-haitaketyötä” ei lasketa ilmastonmuutoksen kustannuksien joukkoon – vaikka syytä olisi.

Poliittinen ekonomismi ja taloustieteen kritiikki

28 toukokuun, 201828 toukokuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ 3 kommenttia

Yksi nykyajan poliittisen retoriikan painavimmista ja eniten väärinkäytetyistä lyömäaseista on “taloustieteen mukaan”.

Viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana niinsanottujen länsimaiden poliittisen retoriikan on kolonisoinut hyvin tietynlainen tapa käyttää yksinkertaista taloustieteellistä päättelyä. Taloustiede, ja vieläpä sen hyvin yksinkertaistettu tulkinta, ovat nykyisin monen poliitikon ja kommentaattorin lopullinen viisauden lähde: oli päätös mikä hyvänsä, sen voi aina perustella taloustieteen peruskurssilla opittujen yleispätevien lainalaisuuksien nojalla. Ja kun päätös on perusteltu yksinkertaistetun talousymmärryksen valossa, se on “tieteellinen”, arvovapaa, ja arvostelun – erityisesti poliittisten vastustajien esittämän – ulkopuolella.

Mainio esimerkki retoriikan käytöstä nähtiin lauantaina, kun Keskustan kansanedustaja ja varapuheenjohtaja Katri Kulmuni twiittasi vastauksena tutkimukseen, jonka mukaan Keskustan ja perussuomalaisten jäsenet luottavat tieteeseen vähiten:

Aika erikoinen tulkinta. Ilman, että olen nähnyt juttua, totean otsikon perusteella, että kaikki vakiintuneet puolueet luottavat tieteeseen. Suomessa luotetaan tieteeseen ja ollaan siitä ylpeitä. Koulutusleikkauksiakin selittää taloustiede. Debatoida siitä kyllä voi. #tiede

(Lihavointi lisätty)

Debatoida siis voi, mutta koulutusleikkauksetkin ovat taloustieteen selittämiä, ja siksi “tieteellisiä”. Haettu arvoasetelma on tietenkin se, että kritiikki on epätieteellistä, ja siksi lähtökohtaisesti väärin.

Kulmunin twiitti on esimerkki, mutta vain yksi esimerkki, poliittista keskustelua hallitsevasta ekonomismista. Ekonomismi ei ole taloustiedettä. Se on taloustieteen, ja vieläpä yksinkertaisen ja hyvin tietynlaisen talousteoreettisen tulkinnan, korottamista jalustalle poliittisten päätösten perustelemiseksi ja nostamiseksi arvostelun yläpuolelle. Kuten James Kwak kirjoittaa termin lanseeranneessa kirjassaan Economism: Bad Economics and the Rise of Inequality (2017), ekonomismi on talousteorian peruskurssin opetusten manaamista kaikenlaisten sosiaalisten ilmiöiden selittämiseen.

Ekonomismi on linssi, jonka läpi ihmiset näkevät todellisuuden. Sen maailmassa ihmiset, yritykset ja markkinat toimivat taloustieteen peruskurssin abstraktien käppyröiden mukaan, ja kun todellinen maailma ei juuri koskaan toteuta abstraktin teorian vaatimuksia, vian oletetaan olevan maailmassa. Kuten kaikki ihmisten ajattelua ohjaavat viitekehykset, myös ekonomismi tuo mukanaan tiettyjä arvoja ja politiikkavalintoja. Vaikka yksinkertaisella, pinnallisella taloustieteellä voidaan periaatteessa selittää maailmaa monin tavoin, käytännössä ekonomismin edustajat selittävät sillä maailman aina niin, että selitys palvelee jo hyvinvoivien etuja. Ekonomismin maailmassa esimerkiksi työllisyyttä selittää yksinkertainen kysynnän ja tarjonnan malli, ja ilmiselvä ratkaisu työttömyyden vähentämiseen on vähentää työttömille maksettavia korvauksia ja leikata työllistyvien palkkoja. Kaikki tämä esitetään “taloustieteen” auktoriteetilla, riippumatta siitä, että varsinaiset taloustieteilijät eivät ollenkaan välttämättä ole likikään kaikista asioista samaa mieltä.

Nähdäkseni nimenomaan ekonomismin yleisyys viime vuosikymmenien markkinaliberaalin politiikan perustelemisessa on perimmäisenä syynä vuoden 2008 pankkikriisistä lähtien paisuneeseen taloustieteen kritiikkiin. Taloustieteen kritiikin ja kritiikin kritiikin seuraaminen onkin jokseenkin tuskastuttavaa, kun kriitikot ja kriitikoiden kriitikot puhuvat niin usein eri asioista: kriitikkojen tosiasiallisena kohteena vaikuttaisi paljon useammin olevan nimenomaan ekonomismi politiikassa, mutta he kohdistavat kritiikkinsä koko tieteenalaa, taloustiedettä, kohtaan.

Tämä on valitettavaa, koska ekonomismin kritiikki on mitä aiheellisinta ja tarpeellisinta, mutta kohdistamalla kritiikin taloustieteeseen, kriitikot antavat kriitikoiden kriitikoille lähinnä helppoja maaleja. Taloustieteen kritiikki on liian helppo ohittaa mm. siksi, koska sitä esittävät lähinnä taloustieteeseen melko pintapuolisesti perehtyneet ei-taloustieteilijät, ja siksi, koska taloustieteilijät voivat oikeutetusti sanoa, että taloustieteen tutkimuksessa huomioidaan kriitikoiden esittämät ongelmat – paremmin tai huonommin. (Harvemmin tosin mainitaan, että vaikka ongelma olisikin huomioitu jossain merkitykseltään ja näkyvyydeltään vähäisessä tutkimuksessa tai tutkimusalassa, se ei vielä tarkoita, että ongelma otettaisiin valtavirtataloustieteessä tosissaan.) Oikeampi ja sattuvampi kohde kritiikille olisikin monessa tapauksessa taloustieteen käyttö retorisena lyömäaseena politiikassa – eli ekonomismi. Ekonomismin kitkemiseen voisi lisäksi saada mukaan myös ainakin osan taloustieteilijöistä: vaikka taloustieteen nykyinen rooli politiikan äidinkielenä onkin omiaan nostamaan taloustieteen arvovaltaa, luulisi olevan myös taloustieteen etu, että sen arvovaltaa ei liudennettaisi löyhällä ajattelulla ja lähinnä rikkaita suosivan politiikan ajamisella.

Vaikka taloustieteilijät ovat yleensä ekonomismista hiljaa, tällä kertaa rajat ylitettiin, kenties koska koulutusleikkaukset sattuivat epäsuorasti myös taloustieteilijöihin itseensä, kenties koska esittäjänä oli nuori nainen: lukuisat taloustieteen harjoittajat ryntäsivät julistamaan Katri Kulmunille, että taloustiede ei kyllä millään lailla koulutusleikkauksia perustele. Tämä on toki hyvä asia, ja soisin näkeväni taloustieteilijöiden puuttuvan useamminkin poliitikkojen ja poliittisten kommentaattoreiden pintapuoliseen taloustieteen käyttöön. Aloittaa voisi vaikkapa popularisoimalla poliittisen luokan keskuudessa tuoreita tutkimustuloksia, joiden mukaan työmarkkinoita olisi syytä käsitellä monopsonina eli tilanteena, jossa työnantajalla on merkittävästi enemmän valtaa, peruskursseilla opetetun täydellisen kilpailun kysyntä-tarjontamallin sijaan.