Miksi yksilöiden rikastuminen on aina jollain tavalla joltain pois?

8 helmikuun, 20229 helmikuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Yritän seuraavassa selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä. (Kirjoitus perustuu osittain Twitter-ketjuuni, jossa lähestyn asiaa hieman toisesta näkökulmasta..)

Miksi yksien rikastuminen on aina jollain tavalla muilta pois?

Yritän nyt selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä.
— Janne M. Korhonen 🇫🇮🇪🇺🐟🇺🇦 (@jmkorhonen) February 4, 2022

Ongelmaa kannattaa lähestyä miettimällä ensin yksinkertaista kysymystä. Oletetaan, että kaikki muu säilyy muuttumattomana (“ceteris paribus”), mutta yhden henkilön kyky päättää siitä, miten paljon hän käyttää jotain resurssia – esimerkiksi asuinpinta-alaa – kasvaa.

Jos hän käyttää kykyään, mitä tapahtuu muiden kyvylle käyttää samaa resurssia, esimerkiksi asuinneliöitä?

Jos vastaat, että muiden henkilöiden kyky käyttää samaa resurssia vähenee, onnittelut! Olet jo puolimatkassa ymmärtämään, miksi yksilöiden rikastuminen eli taloudellisen vallan eriarvoinen kasautuminen on aina joltain pois.

Eräs sitkeimmistä yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvistä harhaväitteistä on “ei yhden rikastuminen ole mitenkään toisilta pois.” Tätä väitettä perustellaan yleisesti sanoen, että talous ei ole nollasummapeli. Ainakin teoriassa taloudellinen vaihdanta hyödyttääkin vaihdannan kaikkia osapuolia. Jos esimerkiksi minä keskityn kirjoittamiseen ja joku toinen keskittyy kasvattamaan minulle ruokaa, todennäköisesti me molemmat voitamme: minä olen parempi kirjoittamaan kuin kasvattamaan ruokaa, ja joku toinen voi olla parempi kasvattamaan ruokaa kuin kirjoittamaan. Niin kauan kun taloudellinen vaihdanta todella tapahtuu vapaaehtoisesti, vaihdannan osapuolet voivat todellakin hyötyä siitä niin, ettei kyseessä ole nollasummapeli. Minä hyödyn, ja se joka kasvattaa minulle ruokaa, hyötyy.

Mutta unohdimmekohan jotakin? Yllä olevassa esimerkissä minulle tuotettu ruoka vain “kasvatetaan” ja ilmaantuu olevaksi. Todellisuudessahan on niin, että esimerkiksi ruoan kasvattaminen vaatii vähimmilläänkin jonkinlaista maa-alaa tai vastaavaa ratkaisua. Kun kylvämme tälle maa-alalle siemeniä, torjumme siltä muut eliöt (“tuholaiset” ja “rikkakasvit”), ja keräämme sadon itsellemme, onko edelleen totta, että kukaan tai mikään ei häviä yhtään mitään?

Ei tietenkään ole. On ilmiselvää, että maa-ala, jota vaikkapa ruoan kasvattamiseen käytetään, on poissa jostain muusta mahdollisesta käytöstä. Pelloksi raivattu maa-ala ei voi samanaikaisesti olla esimerkiksi ketoniittyä tai metsää. Se on monokulttuuri, joka saattaa ruokkia ihmisten lisäksi jonkin verran tuholaisten ja rikkaruohojen torjunnalta selviytyviä eliöitä, mutta se ei ole enää muunlajisten käytettävissä samalla tavalla kuin se rauhaan jätettynä olisi.

Teoria, jonka mukaan taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois, vaatii ja olettaa, että vaihdanta on täydellisesti vapaaehtoista. Mutta kuka edes kysyi pelloksi raivatussa metsässä asuneilta, mihin hintaan he olisivat olleet valmiita luopumaan kodeistaan ja elämästään? Ei kukaan. Todellisuudessa ihmiset käyttivät tekniikan ja osaamisemme meille tuomaa valtaa ja yksinkertaisesti ottivat maan itselleen.

Samanlainen kuvio toistuu käytännössä aivan kaikissa niissä resursseissa ja raaka-aineissa, mitä hyperkiihtynyt taloutemme omii planeetan äärelliseltä pallopinnalta. Osa resursseista “tuotetaan” – paremminkin “otetaan” – vähemmin vahingoin, osa isommin. Mutta kaikkien niiden ottoon ja käyttöön liittyy vähintään joitain prosesseja, jotka vahingoittavat muunlajista elämää. Jokainen neliömetri, jonka omimme tavalla tai toisella omaan käyttöömme, joko rakentaaksemme sille jotain, tehdäksemme sillä jotain, tai tuottaaksemme sen avulla raaka-aineita tai energiaa, on poissa muunlajisten mahdollisuuksista elää tällä planeetalla.

Uskomus, että taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois vaan vain kaikille lisää, vaatii tosiasioiden valikoivaa unohtamista. Esimerkiksi oppikirjoissa edelleenkin usein näkyvä ja klassisen talousajattelun ytimessä oleva malli tuotannon ja kulutuksen kiertokulusta näkee talouden suljettuna järjestelmänä, jossa kotitaloudet tuottavat tuotannontekijöitä, kuten työntekijöitä, ja ostavat tuotteita ja palveluita, ja yritykset käyttävät tuotannontekijöitä tuottaakseen kotitalouksille myytäviä tuotteita ja palveluita. Osa taloustieteilijöistä jopa väittää, kuten Lester Thurow ja Robert Heilbroner kirjassaan The Economic Problem, että tuotannon virta on suljettu, itsestään uusiutuva ja itseään ruokkiva, koska “järjestelmän tuotteet palautuvat uusina syötteinä”.

Tämä on puhdasta kukkupuhetta. Mikä tahansa järjestelmä, joka voi ottaa syötteeksi oman tuotteensa ja toimia ilman häviöitä on ikiliikkuja, ja termodynamiikan toinen laki – epäjärjestyksen määrä suljetussa järjestelmässä lisääntyy aina – määrää, että ikiliikkuja on mahdoton. Kuten kuuluisan fyysikon Arthur Eddingtonin vuonna 1915 kirjoittaman tokaisun mukaan nimetty Eddingtonin sääntö sanoo, “jos teoriasi on vastoin termodynamiikan toista lakia, sillä ei ole toivoa; se ei voi kuin sortua syvimpään nöyryytykseen.”

Todellisuudessa myös talous on termodynamiikan sääntöjen alla toimiva järjestelmä, jonka toimeliaisuus on mahdollista vain riittävän hyvälaatuisten aineen ja energian virtojen ansiosta. Termodynamiikka osoittaa myös, että aivan kaikki toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa. Kuten valtavirtataloustieteen kriitikko professori Steve Keen on sanonut, ilman energiaa hienoimmatkin koneet ovat patsaita, ja työntekijöiden armeijat ruumiskasoja. Tämä hyvälaatuinen eli matalaentrooppinen energian ja aineen virta on saatava jostakin. Maailmaan ei voida luoda uutta ainetta eikä uutta energiaa, joten sitä ei voida vain nyhjäistä tyhjästä. Koska taloudellinen toimeliaisuus ei olisi mahdollista ilman tätä virtaa, otamme sen sieltä, mistä sen helpoimmin saamme. Tämä tarkoittaa niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustamaan: sekä muunlajisia, että esimerkiksi horisontin takana asuvia, usein toisen värisiä ihmisiä.

Vuosikymmenien ajan olemme voineet kuvitella, että talous todella on peli, jossa on vain voittajia. Tämä on ollut mahdollista niin kauan kun olemme voineet vaivatta ottaa aina vain enemmän muunlajisilta ja toisilta ihmisiltä. Tämä tie on nyt kuitenkin kuljettu loppuun. Maailma on täynnä. Tarkkaan ottaen, maailma oli täynnä jo ennen kuin ihmisen ensimmäiset edeltäjät vaelsivat maan päällä. Maailma ei ole koko ihmisen historian aikana ollutkaan tyhjä.

Kun maailma on täynnä, yhden yksilön valta ei voi lisääntyä ilman että se on jonkun toisen vallasta poissa. Kyseessä on pohjimmiltaan yksinkertainen tosiasia: taloudellisilla resursseilla on vaihtoehtoiskustannus. Jos resurssi A käytetään asiaan X, samaa resurssia ei voi käyttää asiaan Y. Tämäkin on itsestäänselvyys, jonka ymmärtäminen näyttää olevan käsittämättömän vaikeaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen toisensa jälkeen on protestoinut, ettei näin voi olla, vaan miljardöörien rikastuminen ja heidän valtavat huvilaivastonsa tuottavat vain kaikille hyvää.

Asiaa kannattaakin kenties miettiä aluksi hypoteettisen esimerkin kautta. Ajatellaan, että eläisimme yhteiskunnassa, missä rahatalous olisi lopetettu, ja kaikki taloudellinen resurssienjako päätettäisiin poliittisesti Eduskunnassa. Eduskunnassa toisin sanoen äänestettäisiin, miten paljon vaikkapa asuntoja rakennettaisiin minnekin, kuka saisi niissä asua, ja millaisia tuotteita kukin yksilö mistäkin kaupoista saisi. (Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestys ei ollut kovin kaukana tästä esimerkistä.)

Mitä nyt tapahtuisi yhden puolueen vallalle päättää taloudellisten resurssien jakamisesta, jos toinen puolue saisi vaaleissa enemmän ääniä?

Jos vastaat “valta vähenisi”, onnittelut! Jälleen oikein.

Kun valta päättää resurssien käytöstä perustuu seteleihin eikä äänestyslippuihin, vallan jakautuminen ei ole aivan yhtä ilmiselvää, mutta periaate on sama. Markkinataloudessa taloudellinen valta tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin ostovoima. Jos yhden tahon ostovoima lisääntyy, hänen kykynsä päättää jaettavien, tavalla tai toisella ympäristöstä peräisin olevien resurssien käytöstä kasvaa. Jos ympäristöstä peräisin olevien resurssien määrä tai laatu ei muutu, tämä tarkoittaa välttämättä sitä, että toisten kyky päättää samojen resurssien käytöstä vähenee. Jotta kaikkien ostovoimaa kaikkiin resursseihin nähden voitaisiin kasvattaa, resurssien ottoa ympäristöstä on välttämättömästi kasvatettava.

Viimeistään tässä kohdassa taloustiedettä lukeneet kärräävät esille Paul Romerin ja hänen kehittämänsä niinsanotun endogeenisen kasvun teorian. Tämän teorian mukaan on mahdollista, että tuotteiden ja palveluiden arvo lisääntyy ilman, että aineen ja energian käyttö lisääntyy. Taloustieteen Nobelin 2018 saaneen Romerin mukaan voimme “järjestellä ainetta” loputtoman monin tavoin entistä paremmin, entistä arvokkaammiksi tuotteiksi, ilman että aineen tai energian käytön kokonaismäärän täytyy välttämättä kasvaa. Talouskasvu voi siis olla puhtaan aineetonta ja periaatteessa kestää kauemmin kuin maailmankaikkeudella on tietojemme mukaan elinikää.

Teoria on toki sinänsä totta: aineen “parempi” järjestely ei riko mitään luonnonlakeja. Teoriassa on siis mahdollista, että talous voisi kasvaa loputtomasti mutta aineettomasti. Se, että jokin asia on mahdollista ei tarkoita, että asia todella toteutuu, ei ole haitannut niitä, jotka vakaasti uskovat talouskasvun muuttuvan aineettomaksi itsestään vain koska se olisi kovin mukavaa. Valitettavasti pelkän kasvun muuttuminen aineettomaksi ei riitä, kun käytämme jo aivan liian paljon aineellisia resursseja. Ihmiset ovat myös edelleen aineellisia olentoja, jotka tarvitsevat ja kaipaavat aineellisia resursseja, kuten asuinpinta-alaa. (Myös virtuaalimaailmassa elävät oliot olisivat aineellisia olentoja: he tarvitsisivat vähintään energiaa, ja riittävästi ainetta tietokoneiden ja tietoverkkojen rakentamiseen. Kumpaakin on maailmankaikkeudessa rajallisesti, ja itse asiassa yllättävän vähän, jos haluamme kasvattaa toimeliaisuuttamme samaa tahtia kuin se on viime vuosikymmeninä kasvanut.)

Voimmekin jättää nyt huomiotta sen tosiasia, että suurin osa talouskasvusta ei ole aineetonta, ja sen, että hyvinkin aineelliseen talouteen perustuvan rikastumisen puolustelu teorialla, jonka mukaan täysin puhdas aineeton talouskasvu saattaisi teoriassa olla joskus mahdollista, on vähintäänkin maalitolppien siirtelemistä. On nimittäin niin, että jopa kaikkein puhtaimmin aineettomasti rikastuneet käyttävät rikkauksiaan hankkiakseen hyvinkin aineellisia asioita. Hyvä esimerkki nähdään vaikkapa San Franciscon alueen asuntojen hintakehityksestä. Tietotekniikan läpimurron synnyttämä nousukausi teki 1990-luvulla San Franciscon kupeessa sijainneesta Piilaaksosta yhden maailmantalouden polttopisteistä ja nosti “aineettoman” talouden kuumaksi puheenaiheeksi. Piilaaksossa ohjelmistoilla ja muulla tekniikalla rikastuneet ryhtyivät jo 1990-luvulla käyttämään uutta vaurauttaan hankkiakseen, muun ohessa, hyvinkin aineellisia asuntoja läheisestä suurkaupungista. Tuoreilla miljonääreillä oli rahaa, ja koska uusia asuntoja kyettiin rakentamaan vain rajoitetusti, harvojen rikastuminen näkyi nopeasti asuntojen hinnoissa. Kun vuonna 1993 San Franciscossa sekä omakotitalojen että kerrostalohuoneistojen keskihinta oli vielä noin 300 000 dollaria – hyvinkin keskituloisen perheen saavutettavissa – vuonna 2018 omakotitalosta joutui maksamaan keskimäärin 1,2 miljoonaa dollaria, ja huoneistojen keskihinta oli kohonnut jo 1,6 miljoonaan. Samaan aikaan koko Kalifornian osavaltiossa myytyjen omakotitalojen keskihinta kohosi noin 200 000 dollarista vain noin 365 000 dollariin, ja koko Yhdysvalloissa keskihinnat nousivat reilusta 100 000 dollarista noin 260 000 dollariin.

“Friscolaisten” keskimääräiset ansiot eivät tietenkään nousseet samassa tahdissa. Kaupungissa pidempään asuneille, vähemmän rakettimaisesti ansioitaan kasvattaneille kuten vaikkapa opettajina tai sairaanhoitajina työskenteleville Piilaakson ja teknologiateollisuuden menestys onkin näkynyt niin, ettei heillä ole enää varaa asua lähellä keskustaa. Tuhansille epäonnisemmille harvojen suunnattomasta vaurastumisesta johtunut asuntojen hintojen nousu on tarkoittanut kodittomuutta, huolimatta siitä, että San Franciscossa arvioidaan olevan viisi tyhjää kotia jokaista asunnotonta kohden. Kun Piilaakson rikkaat hankkivat toisia tai kolmansia asuntoja ja sijoittajat ostavat asuntoja AirBnB-huoneiksi, vuokratasot ovat nousseet niin korkeiksi, ettei köyhillä ole niihin enää varaa. Tätä kirjoittaessa San Franciscossa onkin valtavien “aineettomien” rikkauksien keskellä asukaslukuun suhteutettuna eniten kodittomia koko Yhdysvalloissa. Heidän olonsa ovat niin huonot, että vuonna 2018 YK:n erityistarkkailija Leilani Farha joutui vaatimaan kaupunkia puuttumaan asiaan ponnekkaammin, verraten köyhien hökkelileireissä näkemiään oloja Intian Mumbain slummien oloihin.

San Franciscon alueen erityispiirteisiin perehtynyt saattaisi tässä kohtaa sanoa, että kaupungin ongelma on sen tiukoissa kaavoitussäännöissä, joiden höllentämistä paikalliset asukkaat NIMBY-ilmiön parhaiden perinteiden mukaisesti vieläpä ankarasti vastustavat. Jos näitä rajoitteita höllennettäisiin, kenties asuntoja voitaisiin rakentaa kaikille tarpeeksi?

Ja tästäpä tulemmekin rikkauksien epätasaisen keskittymisen kenties suurimpaan ongelmaan. Kyllä, rajoitusten purkaminen saattaisi helpottaa hieman San Franciscon asuntopulaa – hetken aikaa. Mutta mitä jos rajoitteiden pitäisi olla tiukkoja esimerkiksi siksi, koska ne suojelevat jäljellä olevia ekosysteemejä, “avaruusalus Maan” ainoaa elossapitojärjestelmää?

Kun omaisuudet karttuvat ihmisille epätasaisesti, ja yksien rikastuminen johtaa jopa siihen, että toisilla ei ole varaa kattoon päänsä päällä, paineet ja kannustimet ottaa enemmän resursseja sieltä mistä niitä vain saadaan kasvavat. Kun asuinneliöiden hinta nousee, aiemmin rakentamatta ja luonnontilaan jätetyt alueet tulevat entistä houkuttelevammiksi rakentaa; kun asumisen hinta nousee, niitä, jotka haluaisivat suojella luontoa, kuunnellaan entistä vähemmän. Samanlainen mekanismi toimii myös kaikissa muissakin äärellisissä resursseissa, joista rikkaat ja köyhät kisaavat.

Tämä on se helvetinkone, joka on meidät tuonut nyt vallitsevaan tilanteeseen. Ihmiset ovat muuttaneet merkittävästi n. 75% planeetan maa- ja 66% meripinta-alasta (IPBES 2019). Kaappaamme jo nyt n. 25% Maan biologisesta primäärituotannosta, ja olemme tuhonneet maatalouteen siirtymisen jälkeen n. puolet kaikesta Maan elämästä (Bar-On ym. 2018). Suurin osa kaikesta tuhosta on tehty vuoden 1900 jälkeen; noin kolmannes tai jopa puolet muunlajisten tuhosta on tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana, eli aikakautena, jolloin ympäristötuhot ovat olleet jo ihmisten tietoisuudessa.

Ihmiskunnan vauraus on toki lisääntynyt suunnattomasti. Mutta se on ostettu “järjestelemällä uudelleen” ainetta ja energiaa, josta suurin osa olisi muuten ollut muunlajisten käytössä. Uusi järjestely oli “parempi”, kun meiltä kysytään. Mutta muunlajisten näkökulmasta seurauksena on joukkotuho, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa koko planeettamme elämän miljardien vuosien historian aikana. Tällä hetkellä tuhoamme nimittäin muunlajisia sukupuuttoon nopeammin kuin nykyiselle Jukatanin niemimaalle noin 66 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt, dinosaurusten ajan lopettanut asteroidi. Mikäli kysyisimme muunlajisilta, olisiko ihmisten talouden voittokulku silkkaa kaikkia hyödyttävän uudelleenjärjestelyn riemujuhlaa?

Emme tietenkään ole säästelleet ihmisiäkään. Länsimaiden vauraus perustuu hyvin vahvasti siirtomaakauden ajalla haalittujen aineellisten resurssien ”järjestelemiseen uudelleen” eli niiden riistämiseen siirtomaista ja sijoittamiseen esimerkiksi teollisuusmaiden teollistamiseen. Näiden vaurauksien hankkimisessa käytettiin surutta samoja keinoja, joilla hankimme vaurautta muunlajisilta, ja joita ihmisiin kohdistettaessa kutsumme nykyään kansanmurhaksi. Lähestulkoon kaikki kansat, jotka eivät kyenneet riittävän tehokkaaseen vastarintaan, alistettiin vähintään vuosikymmeniksi ja pakotettiin luovuttamaan vähintään maansa, usein myös työpanoksensa ja henkensä, siirtomaaherrojen rikastuttamiseksi. Teollisuusmaista edelleen tärkein (joskaan ei enää tuotannoltaan suurin), Yhdysvallat, on suorastaan rakennettu tapetuilta alkuperäiskansoilta ryöstetylle – vai pitäisikö sanoa ”uudelleen järjestellylle” – maalle. Nykyaikana riisto ei ole aina aivan yhtä ilmiselvää, mutta esimerkiksi maailmantalouden rakenteet ovat edelleen räikeän eriarvoisia ja rikkaita maita hyödyttämään viritettyjä. Myös rikkaiden maiden sisällä teollistuminen ostettiin köyhien hiellä ja verellä (kts. esim. Wood 2017). Vuosikymmenien ajan köyhien elintaso vain laski, kunnes 1900-luvun alkuun mennessä työväenliikkeen voimistuminen voitti työläisillekin suuremman osan fossiilisilla polttoaineilla kasvatetusta kakusta. Sitä mukaa kun talouskasvuprosenttien ylläpitäminen luonnon aineksia uudelleen järjestelemällä käy vaikeammaksi, paineet ja kannustimet siirtää riistoa ihmisiin luonnollisesti kasvavat: tämä nähdään esimerkiksi yrityksistä heikentää työväestön jo saavuttamia etuja “kasvun” ja “vaurastumisen” (kenen vaurastumisen?) nimissä.

Talousteoriat antaisivat kaikki mahdollisuudet kasvattaa hyvinvointia myös niin, että kasvava hyvinvointi jaettaisiin reilummin. Mikään tuntemani taloustieteen teoria ei väitä esimerkiksi parempien tuotteiden ja palveluiden kehittämisen ehdottomasti edellyttävän, että kourallinen ihmisiä hallitsee suurempaa taloudellista valtaa kuin maailman ihmisten köyhin puolisko yhteensä. Mikään tuntemani teoria ei vaadi, että meidän on ehdottomasti hyväksyttävä taloudellisen vallan hillitön kasautuminen hintana siitä, että tekniikka tai yhteiskunta tai mikään tavoiteltava asia menee eteenpäin. Päinvastoin, on jopa erinomaisia syitä uskoa, että reilumpi jako kiihdyttäisi tekniikan kehitystä. On myös selvää, että hyvinvointi kokonaisuutena lisääntyisi selvästi enemmän, jos rikkaiden rikastamisen sijaan vaurautta jaettaisiin tasaisemmin.

Voisimme halutessamme siirtyä yhteiskuntaan, jossa talouskasvu olisi aidosti laadun parantumista, ei määrien lisääntymistä. Ongelmana on kuitenkin se, että tällaisessa yhteiskunnassa talous kasvaisi mitä todennäköisimmin niin hitaasti, että pienen eliitin rakettimainen rikastuminen näkyisi kiusallisen selvästi muiden ihmisten kyvyssä päättää taloudellisten resurssien käytöstä. Siksi onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että kykenemme tällaiseen kestävään yhteiskuntaan siirtymään, ennen kuin hylkäämme nauraen termodynaamisesti mahdottoman ajatuksen rikastumisesta, joka ei ole keltään tai miltään millään tavalla ikinä pois, ja annamme sen sortua siihen nöyryytykseen, jonka näin hupsu ajatus on jo kauan sitten ansainnut.

Viitatut lähteet

Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115

IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673

Wood, E. M. (2017). The origin of capitalism: A longer view (New, revised and expanded edition). Verso.

Mitä yhteistä on ihmisuhreilla, flunssarohdoilla ja työllisyyspolitiikalla?

22 syyskuun, 202122 syyskuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Helsingin Sanomat uutisoi 21.9. yllättävän tiedon: hallitus on lähellä saavuttaa työllisyysasteen, jollaista ei ole nähty sitten 1980-luvun ja jota hallitukset ovat tuloksetta tavoitelleet vuodesta 2003. Suomen puhuvat päät olivat olleet aikaisemmin lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että edes lähelle tavoitetta ei mitenkään voitaisi päästä ellei tehtäisi lukuisia ”kipeitä päätöksiä” ja ”rakenteellisia uudistuksia,” toisin sanoen leikattaisi köyhimpienkin sosiaaliturvaa ja heikennettäisi työehtoja.

Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu hallituksen toimilla eikä työttömiä kurittamalla, vaan sen syiksi arvellaan ennen kaikkea maailmantalouden odotettua nopeampi palautumisen koronakriisistä ja EU-maiden tällä kertaa vyönkiristyspolitiikan tilalle valitsema elvyttävämpi politiikka. Jää nähtäväksi, ovatko asiantuntijoiden arviot tässä suhteessa tarkempia kuin mitä arviot tavoitteen mahdottomuudesta olivat. Uutinen kuitenkin havainnollistaa hyvin erästä epämiellyttävää totuutta: työllisyyden kaltaisissa ilmiöissä hyvin suuri osa muuttujista on sellaisia, joihin esimerkiksi Suomen hallitus ei voi mitenkään vaikuttaa.

Uutinen ja työllisyyskeskustelu kelpaavat hyvin myös esimerkiksi ilmiöstä, jonka epäilen yhdistävän sekä ihmisuhreja vaatineita uskontoja, flunssarohtoja, että työllisyyspolitiikkaa. Ilmiön nimi on korrelaation sekoittaminen kausaliteettiin.

Ihmisten uhraaminen ei nimittäin ole aina kuulunut ihmisten uskonnollisiin menoihin. Kivikauden keräilijäyhteisöillä oli mitä todennäköisimmin pitkälle kehittyneitä uskomusjärjestelmiä, joiden jäljiltä olemme löytäneet esimerkiksi lukuisia luolamaalauksia ja Venus-figuriineja. Ihmisuhrit olivat silti parhaan tiedon valossa täysin tuntemattomia, kun taas jo ensimmäiset sivilisaatiot harjoittivat ihmisten uhraamista laajalti.

Kenties johtava teoria siitä, miksi ympäri maailmaa on voitu löytää merkkejä ihmisuhreja vaatineista uskonnollisista menoista, selittää ihmisuhrit pidemmän kehityksen huipentumina.[1] Jo varhaisimmat ihmisyhteisöt olivat erinomaisen hyvin perillä luonnon rytmeistä, vuodenaikojen vaihteluista, ja esimerkiksi niiden vaikutuksista saatavissa oleviin ravinnonlähteisiin. Mutta miten selittää, miksi esimerkiksi syksy seurasi aina kesää tai yö päivää? Elävien olentojen täyttämässä maailmassa eläneille kenties kaikkein loogisin selitys oli pitää myös luonnonilmiöitä joko elollisina olentoina – henkinä – tai elollisten olentojen toiminnan seurauksina. Tästä johtopäätöksestä on lyhyt matka ajatukseen, että hengillä voisi olla tunteita kuin ihmisilläkin, ja että esimerkiksi saalista tai sadetta tuovan hengen voisi joko suututtaa väärällä tai lepyttää oikealla käytöksellä.

Uhraaminen kehittyi melko varmasti yrityksenä lepyttää tärkeitä henkiä. Koska suuttunutta ihmistä tai eläintä saattoi lepyttää lahjoilla, oli varmasti vain loogista ajatella, että lahja voisi lepyttää myös suuttuneen hengen, tai ennaltaehkäistä sen suuttumisen. Uhraaja saattoi myös huomata, että uhrilahjat toimivat: jokin aika uhrauksen jälkeen säät selkenivät tai saaliseläimet palasivat. Uhrauksella ei tietysti ollut asiaan mitään vaikutusta, vaan kyseessä oli luonnolle ominainen syklinen ilmiö. Aivan kuten flunssaan lääkkeitä ottava huomaa, että muutaman päivän päästä olo jo paraneekin ja päättelee lääkkeiden auttaneen, samoin niin keräilijät, metsästäjät kuin maanviljelijätkin huomasivat, että jonkin ajan kuluttua uhrauksesta asiat yleensä palasivat enemmän tai vähemmän normaaleiksi. Kenties he eivät olleet aivan varmoja oliko syynä todella ollut hengen vihastuminen ja leppyminen, mutta miksi ottaa riskiä?

Uhrilahjat olivat epäilemättä pitkään pienimuotoisia, kuten esimerkiksi Norjasta Balkanille saakka ulottuneessa perinteessä sitoa pellon viimeiseksi korjatuista vehnäntähkistä ihmishahmo, joka saatettiin esimerkiksi heittää seuraavalle pellolle tai säästää seuraavaan kevääseen, polttaa, ja ripotella tuhka pellolle ennen kylvöä maan hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ihmisten siirtyessä keräilystä maanviljelykseen uhreista tuli kuitenkin suhteellisen nopeasti entistä suurempia ja verisempiä. Miksi näin tapahtui?

Teorian mukaan selitys löytyy siitä, että maata viljelevä yhteisö oli erittäin riippuvainen vuodentulosta. Siinä missä keräilijöillä yhden ruoanlähteen hupeneminen oli harvoin katastrofi, maanviljelijöillä sadon epäonnistuminen tarkoitti hyvin luultavasti nälkiintymistä ja kuolemaa. Satoa ja säätä hallitsevista hengistä tuli keskeisen tärkeitä palvonnan kohteita, eikä liene sattumaa, että historiallisella ajalla tunnetut jumalat aloittivat useimmiten uransa taivaan, sään tai sadon jumalina.

Voimme vain kuvitella, millaisia reaktioita vaikkapa kuivuus on varhaisissa maanviljelijöissä herättänyt. Pelissä on ollut oma, lasten, ja kenties koko kylän elämä. Tilanne yksinkertaisesti piti saada normaaliksi; jos henget tai jumalat olivat vihastuneet, heidät piti lepyttää. Luultavasti alkuun uhraukset sään tai sadon jumalille ovat olleet pienimuotoisia. Monesti ne ovatkin ”auttaneet”: kuten flunssa, myös kuivuus loppuu aina ennen pitkää.

Mutta entä kun iskee pidempi kuiva kausi ja uhraukset eivät toistettunakaan tehoa? Ennen pitkää joku on keksinyt, että jumalat ovat niin vihaisia, ettei tavallinen uhri enää riitä. Kenties jumalat janoavat… verta? Kuivuuden vain jatkuessa härkä, sika tai lammas uhrataan – ja katso, pian tämän uuden keksinnön jälkeen kuivuus hellittääkin.

Entä kun vaikkapa kerran vuosisadassa-tason kuivuus iskee, eikä se lopu eläinuhreistakaan huolimatta? Ennen pitkää lähes kaikista kulttuureissa on löytynyt riittävän monta, joiden mielestä nyt tarvitaan vieläkin kipeämpiä päätöksiä. Ja – halleluujaa – huonot ajat loppuvat!

Työllisyyden ja talouskasvun kaltaiset kysymykset ovat niin suuressa määrin yksittäisten maiden politiikasta riippumattomien tekijöiden tuottamia, usein syklisiä ilmiöitä, että esimerkiksi lamaa ja suurtyöttömyyttä voi hyvin verrata kuivuuteen tai tulvaan. Kun lama tai heikko työllisyystilanne pitkittyy, jokaisesta maasta löytyy kasvava joukko ihmisiä, joiden mielestä asioiden korjaamiseksi ja ”markkinoiden”, tuon nykyaikana palvotuimmaksi kohonneen hengen, lepyttämiseksi tarvitaan kovempia toimia ja kipeämpiä päätöksiä. Ennen pitkää näitä päätöksiä saatetaan kokeilla, ja usein talous tai työllisyys ovatkin lähteneet jonkin aikaa päätösten jälkeen nousuun. Poliitikot ja puhuvat päät voivat esitellä tilastoja, joissa näkyy selvä muutos, ja seurakunta nyökyttelee: uhraukset olivat ehkä kovia, ainakin uhratuille jos ei ehkä henkilökohtaisesti juuri minulle, mutta ne auttoivat.

Mutta onko päätöksillä ja muutoksilla yhteys, vai sekoitetaanko korrelaatio kausaliteettiin? Lienee luultavaa, että vähintään osa toimista toimii vähintään osittain. Mutta sen perusteella mitä tiedämme esimerkiksi politiikkatoimien tosiasiallisista työllisyysvaikutuksista, vaikkapa paljon puhutun kiky-sopimuksen tai työttömiä tarkoituksettomasti pompottaneen ”aktiivimallin” kohdalla, ”kipeidenkin” päätösten vaikutukset voivat jäädä hyvin paljon toivottua vähäisemmiksi, vaikka niiden kipeys ei siitä vähenekään. Tästä huolimatta kipeiden päätösten – joillekin muille kipeiden, siis – vaatijoita löytyy aina. Epäilemättä taustalla on vähintään osin sama ihmismielen atavistinen piirre, mikä joskus sai esivanhempamme vaatimaan alttareille verta jumalten lepyttämiseksi.

Uskon silti, että tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä opimme ennen pitkää palvomaan myös jumalia, jotka eivät vaadi ihmisten uhraamista laisinkaan.

Abraham uhraamassa poikaansa — *Lisäys: ”Abraham uhraa tulevat sukupolvet ja muun lajiset eläimet kapitalismin jumalalle.” Kuva Philippe de Champaigne (1602-1624), kuvateksti Tom Pesch.*

Lähteet

[1] Watson, Peter (2005). Ideas: A History from Fire to Freud. Weidenfeld & Nicolson, erityisesti luku 5.

Tasaisempi valta: kitkattoman talousmallin kirous

8 huhtikuun, 20219 kesäkuun, 2021 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Yhteiskunnallisen ajattelumme perimmäiset oletukset ovat historian läpikotaisin kyllästämiä, ja niiden muutokset hitaita. Ne ajatukselliset mallit, joiden avulla ymmärrämme maailman toimintaa, pohjautuvat usein kymmeniä tai jopa satoja vuosia vanhoihin oppeihin ja metaforiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti jo siitä, että kouluissa ja populaareissa teksteissä opetettavat mallit maailmasta ovat useimmiten yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja totuudet tulevat yleisesti hyväksytyiksi vain ajan myötä: ihmiskunnan ajattelu kun edistyy pääsääntöisesti hautajaisista hautajaisiin, kun nuoruudessaan jonkin tietyn ajattelumallin omaksuneet poistuvat keskuudestamme.

(Tämä kirjoitus on luonnos tulevan kirjan ”Tasaisempi valta: miksi eriarvoisuuden vähentäminen on välttämätöntä” yhdestä osiosta. Kommentit ja palaute ovat tervetulleita.)

Käyttämämme ajatusmallit maailmasta ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta. Yksinkertaisuus onkin kiistämättä hyödyllistä: ilman yksinkertaistuksia, asioiden ja niiden välisten yhteyksien ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. Kaikki yksinkertaistaminen perustuu kuitenkin yksityiskohtien vähentämiseen, ja siksi yksinkertaistettuja ajatusmalleja käyttäessä on tärkeää muistaa pohtia, kadottaako yksinkertaistaminen jotain oleellisia yksityiskohtia.

Erityisesti silloin kun ajatusmallimme ovat vanhoja, koeteltuja ja hyviksi havaittuja, meidän olisi syytä olla erittäin kiinnostuneita siitä, ovatko malleja aikanaan luotaessa tehdyt yksinkertaistukset enää järkeviä. Vuosia sitten erilaisessa ympäristössä tehdyt, tuolloin järkevät yksinkertaistukset voivat ympäristön hitaasti muuttuessa käydä vuosi vuodelta ongelmallisemmiksi, mutta niin hitaasti, ettei mikään yksittäinen tapahtuma pakota ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti käyttämäänsä mallia maailmasta. Juuri näin on käynyt kirjoitushetkellä vallitseville malleille maailman toiminnasta. Mikäli tätä kirjoitusta luetaan vuosisatojen kuluttua, epäilemättä myös silloin ihmisillä on käytössään maailman muutoksen vanhanaikaisiksi tekemiä ajatusmalleja – kenties juuri tässä kirjassa esitetyt.

Tätä kirjoittaessa edelleen vallitseva ajatusmalli yhteiskuntien toiminnasta perustuu vahvasti hiljaiseen oletukseen siitä, että fysikaaliset rajoitteet eivät rajoita talouden toimintaa. Oletuksen taustalla on satoja vuosia vanha taloustieteellinen ajatteluperinne, jossa yhteiskuntien ja talouden toimintaa on pyritty ymmärtämään mahdollisimman yksinkertaisilla malleilla ja teorioilla. Ajan kuluessa näiden mallien luonne on kuitenkin muuttunut. Varhaisimmat taloudesta kirjoittaneet ajattelijat kirjoittivat eksplisiittisesti talousjärjestelmän muistuttavan elollisia olentoja ja olevan riippuvainen luonnosta peräisin olevista rajallisista aineen ja energian virroista. Jo Thomas Hobbes (1651) hyödynsi aikanaan vallinneita lääketieteellisiä teorioita verratessaan valtakuntien taloutta verenkiertojärjestelmään, jossa maasta ja merestä – ”kahdesta yhteisen äitimme rinnasta” – peräisin oleva eläinten, kasvien ja mineraalien aine kiersi työnteon muuttaessa niitä välttämättömyyksiksi ja kaupankäynnin perustana olevaksi ylijäämäksi (Christensen 2001). Nykyaikaisen taloustieteen perustajiin laskettu David Ricardo puolestaan inspiroitui Joseph Priestleyn ja muiden tutkijoiden 1700-luvun loppupuolella tekemistä fotosynteesiä koskevista havainnoista ja esitti, että talouskasvua rajoittaisi ennen kaikkea taloudessa toimivia eläimiä ja ihmisiä ruokkivan viljan rajallisuus. Jo silloin kun Ricardo kirjoitti teoksiaan, tehtailijat olivat kuitenkin ottamassa käyttöön uutta, mielikuvissa rajatonta taloudellisen voiman lähdettä – kivihiiltä. Puoli vuosisataa myöhemmin J. S. Mill huomautti kuuluisassa teoksessaan (1848) ”liikevoiman” tärkeydestä tuotannolle, mutta ”välttääkseen tieteellisesti merkityksettömien luokkien lisääntymistä” hän sisällytti polttoaineen luonnon tarjoamien raaka-aineiden joukkoon. Millin esimerkkiä seuraten toinen kuuluisa varhainen taloustieteilijä Marshall jätti energian erottelematta (Christensen 2001).

Ennen pitkää malleista yksinkertaistettiin pois viimeisetkin yhteydet luonnollisiin rajoitteisiin. Kirjoitushetkellä vallitsevan neoklassisen taloustieteen paradigman perustajiin kuuluneen Léon Walrasin mukaan tuotannontekijöitä oli kolme: maa, työvoima, ja pääoma, ja kaikki nämä olivat loppujen lopuksi erilaisia pääoman muotoja. Koska pääoman määritelmä oli hänen mukaansa siinä, että sitä voitiin käyttää useammin kuin kerran, esimerkiksi koneet ja työkalut tuottivat Walrasin mukaan tuloja samalla tavalla kuin pelto tuottaa viljaa vuosi toisensa perään (Christensen 2001). Sitä, että pellon vilja vaatii kasvaakseen auringon valoa, vettä, ja ravinteita, ja että Liebigin minimilain mukaisesti pellon tuotanto on nolla, mikäli yksikin näistä oleellisista vaatimuksista puuttuu, Walras ja useimmat hänen seuraajansa eivät huomioineet. Vaikutusvaltaisen taloustieteilijän Piero Sraffan tekemän kuuluisan jaottelun mukaan valtavirtataloustieteeseen olennaisesti kuuluvan ”marginalistisen” teorian ja klassisen taloustieteen ero olikin juuri siinä, miten tuotanto ymmärrettiin: klassisessa taloustieteessä tuotanto ymmärrettiin kiertona, jossa hyödykkeitä käytettiin tuottamaan toisia hyödykkeitä, kun taas vallitsevaan asemaan nousseessa marginalismissa tuotanto oli yksisuuntainen prosessi tuotannontekijöistä lopputuotteisiin. Loogiseen päätepisteeseensä tämän kehityksen vei niinsanotun modernin kasvuteorian isänä pidetty Robert Solow, jonka vuonna 1956 lanseeraama malli yksinkertaisti pois viimeisenkin rajallisen tuotannontekijän jättämällä jäljelle vain työvoiman ja pääoman. Kaikki ei-inhimilliset resurssit, maa-alasta uusiutumattomiin luonnonvaroihin, olivat nyt osa pääomaa; Solowin itsensä mukaan ”tämä vaikutti luontevalta oletukselta” (Solow 1956, 67).

Tämä malli, jossa tuotanto perustuu työhön ja pääomaan, on se malli, joka minullekin taloustieteen peruskursseilla opetettiin. Toisissa malleissa kansantalouden toiminta esitettiin yksinkertaisena kiertona, jossa ihmiset vaihtavat työpanostaan rahaan, jolla he ostavat yritysten valmistamia tuotteita ja palveluita. Tämäkin malli esitettiin täysin ilman mitään kiinnekohtaa rajalliseen maailmaan. Muistan edelleen, miten mallia havainnoillistettiin puhumalla leipomosta, joka työllistää leipojia ja myy heille leipää. Siitä, että leipä vaatii aineellisia raaka-aineita ja sen paistamiseen tarvitaan energiaa, joka ei ole kierrätettävissä, ei puhuttu lainkaan.

Yksi seuraus näistä kaikista yksinkertaistuksista oli se, että taloustieteen peruskursseilla yleisesti opetetussa ja siten useimpien ihmisten tuntemassa ajatusmallissa työvoima ja pääoma, sekä pääoman eri lajit, kuten raha tai pilaamaton ympäristö, ovat keskenään täysin vaihtokelpoisia. Näin ollen taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamat vahingot ja positionaalisten hyödykkeiden aiheuttamat kasvun sosiaaliset rajat ovat enintäänkin pieniä ongelmia. Jos vain taloudellinen toiminta tuottaa rahassa mitattuna enemmän ”arvoa” kuin mitä se aiheuttaa rahassa mitattuja vahinkoja, yksioikoinen johtopäätös on, että toiminta kannattaa: koska pääoman lajit ovat keskenään täysin tai ainakin lähes täysin vaihtokelpoisia, rahallisen pääoman lisääntyminen korvaa luonnollisen pääoman tuhon aiheuttamat vahingot. Jos taas jostain positionaalisesta hyödykkeestä tuleekin kilpailua kiristävää puutetta, teoriassa se voidaan aina korvata jollain toisella. Näistä oletuksista on hyvin lyhyt matka siihen, että esimerkiksi ekosysteemien rahallisen arvon uskotaan kuvaavan niiden todellista arvoa. Eikä siinä vielä kaikki: luonnon rahallinen arvo määritellään tavallisesti suoraan tai epäsuorasti sen perusteella, miten paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan luonnontilaisten ekosysteemien säilyttämisestä. Samaan aikaan suuri osa läntistä ajattelua ja esimerkiksi taloustieteen peruskurssien teoria antaa olettaa, että luonto on aina korvattavissa ”tekniikalla” eli pääomalla. Tämän hiljaisen oletuksen vaikutuksia ihmisten arvioihin luonnon arvosta voi vain arvailla.

Toisin sanoen, vuosikymmenien ajan peruskursseilla opetetuissa ja yksinkertaistetuissa esityksissä käytetyissä taloustieteellisissä malleissa oletetaan hiljaisesti, että talous ei ole termodynamiikan lakien alaista toimintaa. Taloustieteen peruskurssin maailma on kitkaton ja häviötön. Muunnokset ovat aina palautettavissa (reversiibeleitä) ja kaikelle voidaan aina löytää korvikkeita ilman, että yhteenlaskettu ”hyvinvointi” heikkenee. Taloustieteen peruskurssien teoriassa ihmiskunta ei ainoastaan voisi tuhota vaikkapa kaikki happea tuottavat kasvit vaan meidän suorastaan pitäisi tehdä niin, jos vain saisimme vaihdossa niin paljon villasukkia, että laskennallinen kokonaishyvinvointi kasvaisi. Vaikka tämä esimerkki onkin venytetty naurettavuuteen saakka, se havainnollistaa ongelmia, mitä hiljainen oletus täydellisestä korvattavuudesta ja pääoman lajien vaihtokelpoisuudesta aiheuttaa. Taloustieteen opetuksessa yleisesti käytettyihin malleihin piiloutuneita (ja piilotettuja) oletuksia kritisoineen Eric Beinhockerin mukaan oletus täydellisestä korvattavuudesta johtuu ennen kaikkea siitä, että matemaattisen taloustieteen perusteet luonut Leon Walras käytännössä kopioi käyttämänsä yhtälöt 1800-luvun puolivälissä yleisesti käytössä olleesta fysiikan oppikirjasta, joka oli kirjoitettu ennen kuin entropian käsitettä tunnettiin (Beinhocker 2006). Kuten termodynamiikkaa käsittelevässä luvussa totesin, ilman entropiaa ikiliikkujat – kuten täydellinen korvattavuus ja loputon talouskasvu – olisivat triviaalin helppoja.

On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että taloustieteen peruskurssien mallit olivat aikanaan käyttökelpoisia ja ymmärrettäviä yksinkertaistuksia. Luonnon rajat olivat Walrasin aikaan kaukana horisontin takana, ja Solowin kirjoittaessa teoriaansa 1950-luvun puolivälissä, läntisessä maailmassa ja erityisesti Solowin kotimaassa Yhdysvalloissa elettiin ehkäpä teknologiaoptimistisinta aikaa koskaan. Sodan jälkeinen vaurastuminen ja tekniikan kehitys toivat tavalliselle kuluttajalle joka vuosi jotain uutta ja ihmeellistä televisioista ja sähkötoimisista kodinkoneista suihkumatkustajakoneisiin. Sotaa edeltäneen lama-ajan muistot hälvenivät, ja vaikka ydinsodan uhka kummittelikin taustalla, ydinaseiden kehitys ja lisääntyminen ei ollut vielä saavuttanut tasoa, jossa ydinsota olisi tarkoittanut sivilisaation loppua ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. Avaruusmatkailun aika oli alkamassa, sodan aikana massavalmistukseen tuodut antibiootit nujersivat taianomaisesti ihmiskuntaa vuosisatoja riivanneet taudit, ja poliorokotteen keksiminen oli saanut kirkot ympäri maailmaa soittamaan kellojaan kiitollisuudesta. Ruostumattomat, lahoamattomat ”plastiikit” korvasivat luonnonmateriaaleja kiihtyvällä nopeudella. Uudet lajikkeet, ehtymättömältä näyttävän öljyn voimalla kulkeneet työkoneet ja keinotekoiset lannoitteet saivat maatilojen tuottavuuden niin räjähtävään kasvuun, että nopeasti kasvavan väestön ruokkimiseen tarvittiin enää pieni murto-osa vielä 1900-luvun alussa tarvitusta työvoimasta. Tässä ympäristössä Solowin yksinkertaistus epäilemättä olikin luonteva oletus.

Ihmisten määrän ja ennen kaikkea tekniikkamme voiman lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että ”tyhjän Maan” aikoina tehdyt yksinkertaistukset ja oletukset eivät ole niinkään hyödyllisiä vaan vaarallisia. Maailma on muuttunut, ja myös ajatusmalliemme täytyy muuttua. Emme osaa vieläkään rakentaa teknisiä korvikkeita useimmille ekosysteemipalveluille, emmekä välttämättä opi tätä taitoa koskaan: ekosysteemejä kun ei voi niinkään rakentaa, vaan ne täytyy kasvattaa. Olemme vielä huonompia korjaamaan kiihtyvän taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia yhteiskunnallisia vahinkoja, kuten yhteisöjen pirstaloitumista ja yksinäisyyttä. Vaikka menetykset korvattaisiinkin ”täysimääräisesti” niitä kärsiville sen sijaan että kasvun hyödyt valuvat useimmiten toisille, raha ei yksinkertaisesti kykene korvaamaan kaikkia menetyksiä, eikä kaikkia asioita edes voi mitata rahassa millään yksinkertaisella saati yksikäsitteisellä tavalla. Sellaisia yleispäteviä ja yhteismitallisia mittareita, mitä taloustieteen peruskurssien teoria olettaa, ei ole olemassa, eikä sellaisia todennäköisesti tule olemaan. Yksinkertaistetun teorian kyky tarjota toimivia ratkaisumalleja kasvavan teknisen voiman ja ohenevien ympäristöllisten turvamarginaalien maailmassa tuleekin vain heikkenemään entisestään.

Lähteet

Beinhocker, Eric D. (2006). The Origin of Wealth: Evolution, Complexity, and the Radical Remaking of Economics. Harvard Business School Press.

Christensen, Paul P. (2001). Early links between sciences of nature and economics: historical perspectives for ecological and social economics. Kirjassa Cleveland, Cutler J.; Stern, David I.; Costanza, Robert (eds.) The Economics of Nature and the Nature of Economics, 15-33.

Solow, R. M. (1956). A contribution to the theory of economic growth. The Quarterly Journal of Economics, 70(1), 65–94.

Lisää ilmastotaloustieteen vaikeuksista

7 heinäkuun, 20207 heinäkuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Lyhyt muistiinpanoni ilmastonmuutoksen taloustieteestä herätti hieman keskustelua. Opin tästä ainakin sen, etten enää laita muistiinpanojani nähtäville; lyhyt bullet point-lista keskeisistä pointeista ei anna oikeaa kuvaa esim. siitä, mitä ajattelen.

Olen sanonut vuosia ja sanon edelleen, että iso osa taloustieteen kritiikistä on hieman harhaan osuvaa: taloustiede tieteenalana on aivan yhtä validi tutkimusala kuin muutkin yhteiskuntatieteet, ja parhaimmillaan alalla tuotetaan erittäin tärkeää ja relevanttia tutkimusta. Suurin osa taloustieteen kritiikistä kohdistuukin tosiasiassa niihin tapoihin, millä ”taloustieteellistä” ajattelua ja logiikkaa, yleensä melko pinnallista, harvoin itse taloustieteilijöiden esittämää, käytetään poliittisena lyömäaseena ennen kaikkea oikeistolaisen politiikan ajamisessa. Tälle ilmiölle on nimikin: ekonomismi. (Suosittelen lukemaan vaikkapa Kwakin kirjan aiheesta.) Kriitikoiden olisikin hyvä osata erottaa taloustiede (tieteenala) ja ekonomismi (yksinkertaisten talousteorian inspiroimien ajatusten käyttö poliittisina lyömäaseina); toisaalta, taloustieteilijöiltä toivoisi vähän enemmän panostusta hölmöjen ”talousteorialla” perusteltujen väitteiden torppaamiseen myös silloin kun väitteen esittäjän puoluekanta ja arvot miellyttävät taloustieteilijöitä.

Yllä oleva ei kuitenkaan muuta käsitystäni siitä, että neoklassinen ajattelukehys ei ole kovin hyödyllinen tapa lähestyä ilmastokriisin (tai laajemman kestävyyskriisin) kaltaista eksistentiaalista riskiä. Tämä ei ole taloustieteen tuomio, kuten huomio siitä, että skalpelli ei ole optimaalisin ruokailuväline ja metsätöissä se on suorastaan huono, ei ole skalpellin tai kirurgian tuomitsemista. Tieteelliset teoriat ovat työkaluja. Kuten muillakin työkaluilla, kaikilla tieteen tuntemilla teorioilla on oma optimaalinen soveltamisalansa, ja mitä kauemmaksi kuljemme tästä alueesta, sitä huonompi työkalu teoria yleensä on.

Vallitsevan talousteorian ajattelukehys on sitä parempi työkalu, mitä useampia mallien parametreja voidaan ottaa annettuina ja muuttumattomina. Esimerkiksi perinteinen kustannus-hyötylaskelma on parhaimmillaan erinomainen työkalu arvioimaan investointien kannattavuutta tilanteessa, missä vaikkapa korkotasoksi voidaan olettaa esimerkiksi euribor-korko, ja jossa tarkasteltava päätös ei käytännössä vaikuta korkotasoon.

Mutta entä jos keskeisten parametrien arviointi ei ole näin helppoa?

Nyt saavumme niihin ongelmiin, mitä ilmastonmuutoksen taloustieteessä piilee. Ilmastonmuutoksen kustannuksia arvioivat mallit ovat riippuvaisia useista hyvinkin subjektiivisista oletuksista. Näistä kaksi tärkeintä ovat diskonttokorko ja vahinkofunktio. Pelkästään näiden kahden muuttujan valinnoilla on niin suuri vaikutus laskelman lopputulokseen, että ne sopivasti valitsemalla mallit saadaan tuottamaan lähes mitä tuloksia tahansa.

Jokainen tätä sarkaa kyntänyt tietää, että esimerkiksi hiilidioksidin ”oikeaksi” hinnaksi esitettyjen arvioiden vaihteluväli on noin 10x, tai jopa suurempi. Useimmat tietävät myös, että esimerkiksi käsitys siitä, että hiilidioksidin hinnan ts. hiiliverojen tulisi alkaa matalalta tasolta ja nousta tasaisesti, perustuu tiettyihin subjektiivisiin oletuksiin – jotka saattavat jopa olla täysin väärin. Toisenlaisella, matemaattisesti ja talousteoreettisesti täysin loogisella ja perustellulla tavalla ajatella asiaa, yksinkertaisesti mallintamalla epävarmuutta toisin, saisimme tulokseksi, että hiiliverojen tulisi olla ensin erittäin korkeita ja laskea sitten tasaisesti.

Toisin sanoen: samaa teoriapohjaa käyttäen, puhtaasti eri tavalla arvottamalla asioita, voimme päätellä mm. että

hiilidioksidin hinnan tulisi olla hyvin korkea
hiilidioksidin hinnan tulisi olla melko matala
hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi matala ja kohota tasaisesti
hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi korkea ja laskea tasaisesti.

Tämä ei ole kovin paljon hyödyllisempää kuin ennuste ”sataa, tai sitten paistaa.” Asia tunnustetaan kyllä tutkimuksissa avoimesti, kuten esimerkiksi hyvänä yhteenvetona tutkimuksen nykytilasta esitetyssä yhteenvetokatsauksessa (Heal 2017). Keskeinen, ratkaisematon ja todennäköisesti ratkeamaton ongelma on kuitenkin se, että etenkään ”oikean” diskonttokoron määräämiseen ei ole olemassa mitään objektiivista ja arvoneutraalia tapaa. Hyvin erilaisia valintoja voidaan perustella loogisesti, mutta kyseessä on aina lopunviimein arvovalinta: jos haluamme turvata tulevaisuuden, löydämme kyllä resurssit sen tekemiseen. Ongelma ei tietenkään ole asiaa tutkivissa, vaan siinä, että tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista lähestyä arvovapaasti.

Koska mallien tuloksiin aivan keskeisesti vaikuttavat parametrit ovat pohjimmiltaan arvovalintoja, myös mallien tulokset ovat arvovalintojen seurausta. Ne siis eivät ole missään nimessä mitään objektiivisia ”totuuksia”. Missään tapauksessa ei ole mahdollista sanoa (ainakaan ilman muita perusteluja), että mallien tuloksiin perustuva politiikka olisi ”oikein” ja joku muu politiikka ”väärin.” Loppujen lopuksi ilmastokriisikin on siis arvokysymys: haluammeko käyttää tarvittavan määrän resursseja poistamaan sen mahdollisuuden, että sivilisaatio romahtaa?

Sama subjektiivisuuden ongelma on toki läsnä muissakin taloustieteen laskelmissa: kaikki taloustieteen laskelmat perustuvat pohjimmiltaan subjektiivisiin arvovalintoihin esimerkiksi siitä, mitä oikeastaan lasketaan kustannuksiksi, ja miten nämä kustannukset arvioidaan. (Asiaa on avattu seikkaperäisesti esim. teoksessa Nelson 2001, Economics as Religion.) Se, että nämä arvovalinnat on piilotettu runsaan matematiikan taakse, tai se, että taloustieteilijät itse eivät välttämättä ole aina edes tietoisia siitä, että nämä oletukset ovat arvovalintoja, ei tee niistä arvovapaita. Vaikka ongelma onkin ehkä selvimmin nähtävissä juuri ilmastonmuutoksen taloustieteessä, se ulottuu myös muihin talousteoriasta johdettuihin politiikkasuosituksiin. Ja juuri tässä piilee ekonomismin kritiikin kärki: vallitsevan taloustieteen teoriat eivät ole mikään arvoneutraali tapa edes talouden hahmottamiseen. Ne ovat yksi laajalle levinnyt ja monissa piireissä hyväksytty tapa tulkita maailmaa ja kertoa tietynlaisia tarinoita taloudesta, politiikasta ja maailmasta; mutta ne eivät ole ainoa mahdollinen, saati millään varmuudella mikään ehdottomasti ”oikea” tapa. Ja sillä, millaisten linssien läpi tulkitsemme maailmaa ja millaisia tarinoita kerromme, on merkitystä. Taloustieteen tarinat voivat olla toisinaan hyödyllisiä, mutta se, ettei usko niitä kriitikittömästi, ei tee ihmisestä mitenkään irrationaalista tai tieteenvastaista – päin vastoin.

Kts. myös äskettäin Phys.orgissa ilmestynyt mainio ja yksityiskohtaisempi kirjoitus ilmastonmuutoksen taloustieteen ongelmista ja vallitsevien mallien taipumuksesta vähätellä kustannuksia: Climate economics Nobel may do more harm than good.

20-07-02 Neoklassiset mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha

2 heinäkuun, 20202 heinäkuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ 4 kommenttia

Neoklassisen taloustieteen mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha.

(Aiemmat tilannekatsaukset löydät täältä.)

Ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioinnissa käytettävät IAM-mallit sisältävät runsaasti ongelmallisia oletuksia
- Tyypillinen oletus: talous jatkaa kasvuaan ja ilmastonmuutos aiheuttaa jonkin ennaltamäärätyn ”vahinkofunktion” verran vahinkoja
- Vahinkofunktiot ovat tyypillisesti hyvinkin maltillisia eivätkä huomioi mahdollisuutta, että järjestelmässä voi olla keikahduspisteitä
- Esim. Ackerman et al. (2010) huomauttavat, että nobelisti William Nordhausin DICE-mallissa 6 asteen lämpenemisen aiheuttamat vahingot olisivat vain 4,7 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta; tämä on lievästi sanottuna täysin naurettava tulos:
Arviot ilmastonmuutoksen vahingoista perustuvat mm. arvioihin, että koska esim. Yhdysvaltojen taloudesta 87 prosenttia tapahtuu sisätiloissa, ilmastolla ei ole niihin vaikutusta. (Sic!)
- Tämä vastaa oletusta, että koska ihmisten virukset eivät tartu pääomaan, pandemialla ei voi olla juurikaan taloudellisia vaikutuksia
Toinen vahinkofunktioita ohjaava ajatus on se, että ilmaston muuttumisen vaikutukset talouteen voidaan päätellä tarkastelemalla talouden toimintaa maissa, jotka ovat nyt niin lämpimiä mitä esim. pohjoisemmasta Euroopasta on tulossa
- Jätän lukijan mietittäväksi, mitä ongelmia tässä lähestymistavassa voisi olla
Taustalla oleva ideologia on neoklassisen taloustieteen ajatus siitä, että ihmiskunta on adaptiivinen kapitalismi ts. ”talous” korjaa aina itse itsensä ja palaa tasapainotilaan ulkopuolisten shokkien jälkeen.
- Mahdollisuus siitä, että adaptaatio saattaa tarkoittaa käytännössä keskiajan paluuta tai jotain vielä pahempaa – kuten maailman köyhien murhaamista – ohitetaan näissä malleissa täysin
- Nordhaus ja häneen viittaavat ohittavat keikahduspisteiden mahdollisuuden käytännössä täysin, jopa vääristellen viittaamiensa tutkimusten tuloksia
- Mikä onkin pakollista, jos haluaa jatkaa uskomista neoklassiseen näkemykseen taloudesta ja kapitalismista: jos hyväksyy, että ilmastokriisi voi aiheuttaa sivilisaation tai jopa lajin tuhoutumisen eli loputtoman suuren vahingon, rationaalinen ihminen joutuu hyväksymään, että uhan torjumiseksi olisi rationaalista käyttää hyvin paljon enemmän resursseja kuin nykyisin vallitsevassa maailmanjärjestyksessä käytetään
Temppu tehdään niin, että kasvuteorioista häivytetään kaikki rajalliset resurssit kuten maa-ala tai ilmakehän ja ekosysteemien kyky käsitellä hiilidioksidia. Sitten voidaan sanoa, että teoria mahdollistaa loputtoman kasvun.
- Toinen temppu: katsotaan, kuten yllä, esimerkiksi maatalouden (tai energian) osuutta bruttokansantuotteesta ja todetaan, että koska osuus on niin kovin pieni, taloudelle ei aiheutuisi suuriakaan ongelmia vaikka esimerkiksi kaikki energiantuotanto katoaisi.
  - Tähän Steve Keen on antanut parhaan vastauksen: ”Ilman energiaa, pääoma on patsaita, ja työvoima ruumiita.”
Sitten kun rajalliset resurssit on häivytetty teoriasta, voidaan helposti unohtaa, että teorioiden tarjoaman loputtoman talouskasvun teoreettinen mahdollisuus ei olekaan sama asia kuin se, että tämä mahdollisuus toteutuisi missään tosiolevaisessa maailmassa.

Kts.
Steve Keenin luonnos artikkelista Economics and the Climate Crisis

Lisää asiasta: The Neoclassical Economics of Climate Change

Miksi taloustieteessä kuvitellaan, että pärjäisimme ilman aineellisia resursseja? Blair Fix

Kannattaa myös lukea Fixin kritiikki neoklassisesta kasvuteoriasta.

(Olen joskus itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikkien hyödykkeiden olettaminen yhteismitalliseksi on ongelmallista, että tätä ei voida tehdä millään yksikäsitteisellä saati arvovapaalla ”objektiivisella tavalla”, ja olettaminen, että näin voidaan tehdä, tuppaa johtamaan käytäntöihin jotka arvottavat kyllä rahassa helposti mitattavat likvidit resurssit kohtuullisen hyvin, mutta voivat olla katastrofaalisen huonoja arvottamaan vaikeammin arvotettavissa olevia resursseja. Tämä on yksi syy siihen, miksi luonnontuhon ehkäiseminen klassisen talousteorian opeilla tulee epäonnistumaan.)

20-06-21 Päätöksenteon heuristiikoista, talouskasvun rajoista, miten taloustiede vaikeuttaa ongelmanratkaisua

22 kesäkuun, 202022 kesäkuun, 2020 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Sekalaisia ja puolivalmiita muistiinpanoja ajatuksista. Kaikki Tilannekatsaus-sarjan muistiinpanot löytyvät täältä.

Miksi yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ylipäätään tehdään? Yksi tärkeä syy on auttaa päätöksentekijöitä tekemään parempia päätöksiä. Mutta miten hyödyllistä tämä tutkimus lopunviimein on, jos tavoitteena on parempi maailma?

Ongelma a: käytetäänkö tutkimustuloksia politiikassa enemmänkin vahvistamaan olemassaolevia arvoja ja asenteita?

Ongelma b: miten paljon hyötyä on esimerkiksi monimutkaisista strategioista ja ajattelumalleista, kun tulevaisuutta on kuitenkin vaikea ennustaa ja monimutkainen malli pitäisi saada viestittyä monille ihmisille?

Epäilen, että esimerkiksi ajattelu, missä hyväksytään väliaikainen epäoikeudenmukaisuus jonkin teoriassa ja tulevaisuudessa odottavan paremman maailman vuoksi, ei oikein tule toimimaan. Enkä usko, että mikään monimutkainen tapa ajatella politiikkaa olisi ainakaan säännönmukaisesti parempi ohjenuora toiminnalle kuin tämä, vielä varmasti puolitekoinen heuristiikkani:

Ole myötätuntoinen ja kunnollinen.
Pyri parantamaan ensisijaisesti heikoimmassa asemassa olevien asemaa.
1. Ennen kaikkea teoilla, joilla on konkreettista vaikutusta.
Valitse edustajiksesi ihmisiä, joita heidän entiset kumppaninsa kehuvat.

Hyvät strategiat ovat yksinkertaisia. Mutta mitä parannettavaa tässä olisi?

Talouskasvun välttämättömyydestä on puhuttu paljon, mutta pitää puhua vielä enemmän. Otero ym. (2020) sisältää 22 tutkijan yhteisen katsauksen talouskasvun yhteyksistä biodiversiteettituhoon. Lopputulos: näyttö siitä, että talouskasvu lisää tuhoja, on vahvaa; näyttö siitä, että talouskasvu saataisiin kytkettyä irti tuhojen kasvusta, on heikkoa. Muutamat harvat poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.

Mutta vaikka talouskasvu tuhoaisi sivilisaatiomme, sitä halutaan silti, koska se on nykyisiä yhteiskuntiamme koossa pitävä liima. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta se kyllä vaatisi, että rikkaimmat suostuisivat olemaan vähän vähemmän ahneita.

Ymmärrän toki heitä, joiden mielestä loputtoman talouskasvun on oltava mahdollista, koska rikkaimmat eivät luovu omastaan helpolla. Jos mietimme ratkaisuja ongelmiimme, tämä on kuitenkin kuin esittäisi, että humalassa avaimensa kadottaneen täytyisi etsiä avaimiaan vain katulampun alta, koska avaimien löytäminen hyvässä valossa on helpompaa. Samaten, teoriat, jotka ”todistavat” ikuisesti jatkuvan talouskasvun olevan mahdollista, vastaavat teorioita, jotka todistavat, että humalassa avaimensa kadottanut voi löytää ne katulampun alta.

(Palaan aiheeseen myöhemmin: todettakoon nyt, että mikään loputtoman kasvun teoriassa mahdollistava taloustieteen teoria ei todellakaan takaa, että talouskasvu, ja varsinkaan poliitikkojen odottama reipas, prosenteissa eikä prosentin kymmenyksissä mitattava kasvu i) tapahtuisi käytännössä ja ii) olisi ympäristömielessä kestävää. Tämä ero teoriassa mahdollisen ja käytännössä todennäköisen välillä unohtuu liki kaikilta loputonta talouskasvua rummuttavilta, vaikka ero mahdollisen ja todennäköisen välillä pitäisi pitää erittäin selvänä. Jos ette usko, katsokaa itse vaikkapa kahta keskeistä loputtoman kasvun perusteluna käytettyä teoriaa, neoklassista tai endogeenista kasvuteoriaa. Maksan heti satasen ensimmäiselle, joka todistaa, että jompi kumpi teorioista todistaa 100% varmuudella loputtoman, ympäristörajat huomioivan talouskasvun olevan varmaa. Pätevä todistus edes 10% varmuudesta tienaa 50 euroa.)

Tiedote tutkimuksesta löytyy täältä.

Suositukset:

Rajoitetaan rajallisten resurssien kaupallistamista kansainvälisesti mm. asettamalla absoluuttiset rajat niiden käytölle ja jakamalla näin syntyvä kiintiö valtioille.
Rajoitetaan ekstraktiivisen teollisuuden (kuten kaivosteollisuuden) toimintaa suuren biodiversiteetin alueilla.
Hidastetaan suurisuuntaisten infrastruktuurihankkeiden laajentamista.
Vähennetään ja jaetaan työn tekemistä.
Edistetään agroekologiaa ja valtioiden ruokaomavaraisuutta.
Priorisoidaan kompakti kaupunkisuunnittelu.
Tuotteisiin mukaan raportti tuotannon biodiversiteettivaikutuksista, ja vero mainonnalle, joka edistää ylikäyttöä.

Otero, I., Farrell, K. N., Pueyo, S., Kallis, G., Kehoe, L., Haberl, H., … Pe’er, G. (2020). Biodiversity policy beyond economic growth. Conservation Letters. https://doi.org/10.1111/conl.12713

Vuodelta 2016 erittäin havainnollinen esitys siitä, miten valtavirtainen taloustiede tuottaa ympäristökriisiin ratkaisuksi suosituksia, jotka ovat yhteensopivia voittojen maksimoinnin kanssa.

Torras, M. 2016. Orthodox Economics and the Science of Climate Change. Monthly Review, 1.5.2016

Kapitalismi hyväksikäyttää monilla tavoilla laajalle levinnyttä mutta virheellistä uskoa siihen, että numerot olisivat lähtökohtaisesti ”tieteellisempiä” tai objektiivisempia kuin kvalitatiivinen informaatio;
Ympäristöpolitiikan saralla tämä tapahtuu ennen kaikkea niin, että aito epävarmuus tulevasta – emme oikeasti voi tietää, mitä seurauksia ilmaston muuttumisella on – muunnetaan taloustieteellisissä malleissa ”riskeiksi”, ja niille annetaan jokin todennäköisyys
1. eikä katastrofaalisia riskejä, joiden kustannus voi olla äärettömän suuri, käsitellä, koska äärettömän suuri riski kertaa mikä tahansa nollaa suurempi todennäköisyys = ääretön kustannus
2. joista seuraa, että laskelmat ilmastonmuutoksen haitoista ovat väistämättä lähinnä maltillisia arvauksia ja yrityksiä ”optimoida” vahinkojen määrä – mikä voi olla erittäin vaarallinen idea, jos optimoitavan järjestelmän käyttäytymistä ei ymmärretä hyvin, kuten emme ymmärrä ilmastojärjestelmää
Samaan aikaan diskonttokoron oletetaan olevan jopa huomattavan suuri, mikä tarkoittaa käytännössä, että emme arvosta tulevien polvien elämää juurikaan
1. Korkeaa diskonttokorkoa puolustetaan sillä, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varakkaampia kuin me, ja siksi paremmin kykeneviä selviämään ongelmista. Valitettavasti tämäkin on vaarallinen oletus: kun käytämme laskelmissa korkeampaa diskonttokorkoa, saamme tuloksia, jotka kannustavat meitä käyttämään maailman resursseja huolettomammin, mikä taas vähentää todennäköisyyttä, että tulevilla polvilla asiat olisivat edes yhtä hyvin kuin meillä.
2. lisäksi kaikki nollaa suuremmat diskonttokorot vaativat oletuksen, että katastrofaalisten tapahtumien todennäköisyys on nolla. Jos ilmastonmuutos (tai muu ympäristöuhka) voi johtaa millään nollaa suuremmalla todennäköisyydellä ihmisten sukupuuttoon – ja on täysin varmaa, että tämä todennäköisyys on nollaa suurempi – mikään mittari ei saisi vain olettaa, että tulevat sukupolvet ovat varakkaampia: odotusarvona mikä tahansa positiivinen todennäköisyys kertaa ääretön vahinko on edelleen ääretön vahinko.
3. Jos hyväksymme, että ihmiskunnan tuho on ilmastokriisin mahdollinen seuraus, ja tuho tarkoittaisi edes liki äärettömän suurta vahinkoa, rationaalinen johtopäätös on käyttää tuhon estämiseksi tarvittavien toimien kannattavuuden arviointiin suurta negatiivista diskonttokorkoa. Käytännössä: uhan torjunnan pitäisi olla prioriteetti nro 1.
Kun tähän yhdistetään se, että ihmishenkien arvon arvioiminen ”revealed preferences”-lähestymisellä perustuu kehäpäätelmään, koska
1. ihmiset eivät tosiasiassa ole täydellisen rationaalisia päätöksentekijöitä eivätkä siksi pysty täysin rationaalisesti arvioimaan vaikeasti arvioitavissa olevien riskien todellisia haittoja
Saadaan johtopäätös: suurissa, koko yhteisöä tai ihmiskuntaa koskettavissa riskeissä kuten ilmastonmuutoksessa päätöksenteko ei voi perustua pelkkiin talousteoreettisiin laskelmiin tai helposti mitattavissa oleviin rahallisiin arvoihin.

Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.

PS. Twitterin 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimat tekstiviestit eivät tule vieläkään perille. Koska asiakaspalvelusta vastaa edelleen vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.

Meidän on opeteltava elämään ilman talouskasvua

19 elokuun, 201911 joulukuun, 2019 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Kerroin viime viikolla YLE:n haastattelussa, että meidän tulisi ryhtyä vakavasti suunnittelemaan siirtymistä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, joka kestää myös talouskasvun hyytymisen. Avaan tässä nyt tätä väitettä hieman syvällisemmin kuin lyhyen haastattelun aikana on mahdollista.

Ensinnäkin, en vastusta talouskasvua sinänsä. Olen kasvuagnostinen: jos mittari nimeltä BKT kasvaa samalla kun ympäristövahingot vähentyvät ja yhteiskunnista tulee parempia paikkoja elää, miksi vastustaisin mittarin kasvua? Vastustan vain talouskasvun ja ylipäätään taloudellisten arvojen nostamista politiikan prioriteeteiksi. Yhteiskuntien keskeisinä tehtävinä ei pitäisi olla talousmittareiden highscoren jahtaaminen vaan ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen ja ylläpitäminen niin hyvin kuin se on ympäristörajojen puitteissa mahdollista.

On kuitenkin hyviä syitä opetella tyydyttämään näitä tavoitteita ilman talouskasvua. Valitettavasti tällä hetkellä tilanne on se, että talouskasvu ei käytännössä ole mahdollista ilman, että ympäristövahingot lisääntyvät. Kulutuksemme ylittää jo nyt kestävät rajat; siksi kulutuksen kasvattaminen kestävästi on mahdotonta, ainakin ennen kuin olemme siivonneet infrastruktuurimme perusteellisesti. Yhteiskuntamme perusinfrastruktuuri rakentuu liiaksi saastuttaville ja ympäristöä tuhoaville rakenteille, ja muutosnopeus kohti kestävämpää yhteiskuntaa on aivan liian hidasta.

Tässä kohdassa yksinkertaiseen talousteoriaan uskovat ryntäävät aina huutamaan, että olen ihan väärässä: tokihan talous voi kasvaa vaikka loputtomiin!

Valitettavasti tämä on mahdollista vain teoriassa. Vaikka valtavirtainen talousteoria ei hyväksykään luonnonlakeja kuten termodynamiikkaa osaksi teorioitaan, ne rajoittavat silti tosiolevaisen talousjärjestelmän toimintaa. Tämän voi osoittaa sangen yksinkertaisella matematiikalla, ja koska suurin osa lukijoistani taitanee englannin, en aio keksiä pyörää uudelleen vaan yksinkertaisesti suosittelen lukemaan tämän prof. Tom Murphyn kirjoituksen, jossa hän selittää kattavasti, miksi talouskasvulle on pakko olla jonkinlaiset rajat.

Erittäin lyhyesti tiivistäen (suosittelen lukemaan koko jutun, ja linkatun aikaisemman jutun energiankulutuksesta), talouskasvua ei voi repiä loputtomiin tehokkuusparannuksista, koska tehokkuudelle on selvät, termodynaamiset rajat; eikä sitä voi repiä loputtomiin “aineettomasta” kulutuksesta, koska

todella aineetonta kulutusta ei ole olemassakaan,
pelkästään energiaakin käyttävän kulutuksen jatkuva kasvu johtaisi siihen, että Maapallolla olisi viimeistän parin tuhannen vuoden päästä tuotettava yhtä paljon energiaa kuin mitä Aurinko tuottaa (jätän lukijan arvioitavaksi, mitä tämä tekisi Maapallon keskilämpötilalle) ja
vaikka aineeton kasvu olisikin mahdollista, kasvun jatkuminen tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että ennen pitkää tämä teoreettinen aineeton talous kasvaisi niin suureksi, että kaikkien aineellisten asioiden suhteellinen hinta laskisi olemattoman pieneksi.

Toisin sanoen, loputon aineeton talouskasvu tarkoittaa sitä, että ennen pitkää yksittäinen ihminen voisi teoriassa ostaa kaikki maailman aineelliset resurssit – siis aivan kaikki rakennukset, pellot, kaivokset ja tuotantolaitokset – viikkorahoillaan. Tässä kohtaa on täysin sallittua käyttää maalaisjärkeä ja todeta, että teoria on absurdi, aivan riippumatta siitä, kuinka monta taloustieteen nobelistia väittää loputtoman kasvun olevan yksinkertainen juttu.

Mikään ylläolevista ei ole millään tavalla ideologinen väite, vaan yksinkertaista matematiikkaa. Jos höllennämme täysin tieteenvastaista ajatusta täydellisen aineettomasta kasvusta hivenen ja myönnämme, että kaikki taloudellinen toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa, törmäämme kasvun konkreettisiin rajoihin yllättävän nopeasti. Jos maailman energiankulutuksen kasvu jatkuu maltillista kahden prosentin vuositahtia (ts. nykyistä hitaammin), joudumme päällystämään koko planeetan (meret mukaanlukien) aurinkopaneeleilla noin 300 vuoden kuluessa. Noin 1500 vuoden kuluttua meidän täytyisi tuottaa yhtä paljon energiaa kuin Auringon, noin 3000 vuoden päästä tarvitsisimme koko galaksimme energiantuotannon, ja ehkäpä 6000-9000 vuoden kuluttua käyttäisimme koko maailmankaikkeuden arvioidun energiantuotannon – jolloin kasvu viimeistään loppuisi. Nämä ovat yksinkertaisesti aritmeettisia tosiasioita.

Kuva 1: tasaisen kasvun vaikutukset. Kuvasta voi itse kukin arvioida, miten nopeasti esimerkiksi kolmen prosentin vuosikasvu nollaisi hyödyt, jos teknologialla voidaan puolittaa päästöt (tässä tapauksessa n. 23 vuotta). Laskentaan on olemassa myös nyrkkisääntö: *jos jokin asia kasvaa x prosenttia aikayksikössä, sen kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 / x aikayksikköä.*

Talouskasvulle tulee siis olemaan jonkinlaiset rajat, ja toisin väittävät ovat yksinkertaisesti väärässä. Edes avaruuteen laajentuminen ei poista talouskasvun rajoja, vaan enintään siirtää niitä vähän kauemmaksi. Nykyisten akuuttien ympäristökriisien kannalta relevantissa aikataulussa, eli tämän vuosisadan aikana, avaruudesta kannattaa odotella enintään joitain platinaryhmän metalleja jos niitäkään. Avaruudesta ei ole saatavilla lisää ekosysteemejä nyt tuhoutuvien tilalle eikä lisää ilmakehää nyt saastuvan korvaamiseksi, eikä avaruudesta mahdollisesti saatavilla olevilla resursseilla ole käytännössä mitään mainittavaa vaikutusta tällä hetkellä akuutteihin ympäristöongelmiimme. Eikä mikään teknologia pysty ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan helpottamaan sitä: vaikka teknologiakeiju laskeutuisi tänään taivaasta ja taikasauvaa heilauttamalla puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, tasainen kahden prosentin vuosikasvu tarkoittaisi sitä, että olisimme jo 35 vuoden kuluttua takaisin lähtöpisteessä. Teknologia voi siis ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa sopeutua elämään ilman kasvua. Tämäkin on vain aritmeettinen tosiasia, ei mielipide.

Kuva 2: ”Kestävä” talouskasvu vaatisi materiaalitehokkuuden hyvin nopeaa kasvua. Mitään tällaista ei todellisuudessa ole tapahtumassa. Lähde: Vadén ym. 2019, Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? *Alue ja Ympäristö* 48(1), 3-13.

Voimme siis pitää aukottomana tosiasiana, että yhteiskunnat joutuvat joskus keksimään, miten elää ilman talouskasvua. Maapallolla eläville ihmisyhteiskunnille tämä totuuden hetki tulee vain hieman aiemmin, mutta vaikka ympäristöongelmia ei edes huomioitaisi, väestön ikääntyminen ja se tosiasia, että suuret kasvua kiihdyttävät muutokset (kuten koulutuksen lisääminen) on jo tehty, tarkoittavat vähintäänkin talouskasvun hidastumista. Ja ympäristöongelmat tulisi todellakin huomioida, sillä tällä hetkellä akuutit kriisit, ilmastonmuutos ja biodiversiteettikato, ovat kumpikin yksinään sivilisaatiomme tulevaisuuden vaarantavia uhkia. Näiden uhkien huomioiminen tarkoittaa väkisinkin sitä, että talouskasvu vaikeutuu. Ja vaikka näitä uhkia ei huomioitaisi, ne vaikeuttaisivat silti talouskasvua: todennäköisesti jo vuoden 2050 tienoilla ympäristövahinkojen korjaamiseen menee niin suuri osuus yhteiskunnan tuotoksesta, että esimerkiksi yksityinen kulutus kääntyy laskuun.

Kuva: arvio talouden ja yksityisen kulutuksen kehityksestä USA:n ulkopuolisissa OECD-maissa, kun ympäristövahingot huomioidaan. Talouskasvu loppuu ja ympäristövahingot johtavat yksityisen kulutuksen laskuun viimeistään 2040-luvulla; arvio on “varovaisen optimistinen.” Lähde: Randers, J. 2052: The Next 40 Years (2012).

Talouskasvu ei myöskään juurikaan helpota ympäristökriisin ratkaisemista. Vaikka monille onkin uskonkappale, että talouskasvu ja vaurastuminen ovat ympäristön kannalta hyvä asia, koska rikkaat maat pystyvät puuttumaan paremmin ympäristövahinkoihin, todellisuudessa näyttö ei tue tätä teoriaa eli niinsanottua ympäristö-Kutznetsin käyrää. Kokonaisuutena katsoen empiirinen näyttö osoittaa, että vaikka vaurauden ja ympäristöhuolten välillä saattaakin olla jonkinlainen yhteys, vaurauden mukanaan tuoma lisäkulutus vähentää tämän efektin vaikutusta, ja useissa tapauksissa ylittää efektin vaikutukset (kts. esim. tuoreehko open access-tutkimus Destek, Ulucak & Dogan 2018).

Kuva 3: uhanalaisten lajien määrän ja BKTn kehitys yhdessä maailman vauraimmista maista, Yhdysvalloissa. Korrelaatio on erittäin vahva (R^2 = 0.99). Lähde: Czech ym., *Science* 5723 (2005), s. 791.

Loputon kasvu ei siis ole mahdollista, ja kasvun jatkaminen todennäköisemmin pahentaa ongelmiamme enemmän kuin se auttaa meitä niitä ratkaisemaan. Miksi emme siis ryhtyisi pohtimaan kasvunjälkeistä yhteiskuntaa vakavasti jo nyt? Suuret muutokset vievät aina aikaa, ja nykyiset yhteiskuntamme ovat erittäin huonosti varautuneita kasvun loppumiseen. Talouskasvua on käytetty laastarina, jolla yhteiskuntiemme murtumalinjat on peitetty: tarjoamalla kaikille ihmisille lupausta enemmästä, perusongelmiin kuten vaurauden hyvin epätasaiseen jakautumiseen ei ole tarvinnut puuttua. Siksi talouskasvun hyytyminen onkin aikaisemmin johtanut hyvin ikäviin kehityskulkuihin: kuten esimerkiksi Benjamin Friedman esittää kirjassaan The Moral Consequences of Economic Growth (2005), talouskasvun aikoina yhteiskunnat ovat olleet suvaitsevaisempia ja moniarvoisempia, ja asenteet kovenevat kun ajat kovenevat. Näistä syistä en haluaisi todeta, että meidän on pakko varautua elämään ilman talouskasvua: olisi edelleen paljon helpompaa, jos kaikille ihmisille voisi luvata kaikkea lisää. Tämä ei kuitenkaan ole loputtomiin mahdollista, eikä se mitenkään välttämättä ole mahdollista enää edes koko omaa elinaikaani – vaikka hyväksyisimmekin tuntemamme maailman lopun hintana, joka kasvun hetkellisestä jatkamisesta pitää maksaa.

Toivoisinkin, että ryhtyisimme miettimään mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti, miten säilytämme vakaan, moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskuntamuotomme, kun kasvu ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta loppuu. Onneksi yhä useampi ihminen miettii jo näitä asioita, ja esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitaloustiede (2017) on jo hyvä yhteenveto siitä, millainen tulevaisuuden talousjärjestelmän pitäisi olla.

Talouspolitiikan rautahäkki kasvattaa fasismia

15 huhtikuun, 201916 huhtikuun, 2019 ~ J. M. Korhonen ~ 18 kommenttia

Vaalit on nyt käyty, ja yli 17 prosenttia suomalaisista ei nähnyt mitään ongelmaa äänestää kansainvälisen äärioikeiston poliittista siipeä ja sen avoimen rasistisia tai ainakin rasismin kanssa flirttailevia ehdokkaita.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Persuaktiivien keskuudessaan käyttämä retoriikka ei eroa millään tavalla esimerkiksi Uuden-Seelannin 50 ihmistä murhanneen terroristin käyttämästä retoriikasta, ja jopa puolueen vaalivalvojaisissa tallentui videolle kansainvälisen äärioikeistoskenen käyttämiä white power-käsimerkkejä. Vähän aikaa sitten tehdyssä kyselyssä peräti 20 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään radikaalin nationalistista puoluetta. Se, että persujen tulos ei ollut tämän parempi, on sinänsä voitto. Sekä ympäristön että ihmisoikeudet vakavasti ottavan vihreän vasemmiston suurmenestys on jo valtava voitto.

Äärioikeiston etenemisestä on tavallisesti ollut tapana syyttää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa, tai ainakin maahanmuuttajien kasvanutta määrää. Tämä selitys on lähes varmasti väärä. Jos maahanmuuttajien määrä johtaisi äärioikeiston nousuun, eniten maahanmuuttajia vastaanottaneiden maiden tulisi kokea voimakkain äärioikeistovyöry. Eurooppaa pyyhkivä äärioikeistoaalto on kuitenkin voimakkaimmillaan maissa, joissa maahanmuuttoa ei ole käytännössä lainkaan. Hetki sitten äärioikeisto otti vaalivoiton jopa Virossa, jossa turvapaikanhakijoiden yhteismäärä voidaan lukea parissa sadassa.

Maahanmuuttopolitiikkaa lähes varmasti paljon merkittävämpi syy äärioikeiston nousuun löytyy aikaisemmin turvattua elämää eläneen valkoisen keskiluokan ja erityisesti valkoisen miehen kokemasta epävarmuudesta. Kuten nykyinen äärioikeistokin, ilmiö on maailmanlaajuinen: Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin, keskiluokkainen valkoinen mies kokee asemansa uhatuksi toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta aiemmin alistetussa asemassa olleiden ryhmien esittäessä oikeutettuja vaatimuksiaan. Osavaikutuksensa on myös ympäristökriisien kriisiytymisellä ja sen vaatimilla, totunnaisiin elämäntyyleihin iskevillä muutoksilla.

Talouden globalisoitumisen myötä keskiluokkaiselle valkoiselle miehelle on jäänyt entistä pienempi pala kakkua, ja sitä jakamassa on paljon useampi. On ymmärrettävää, vaikkei oikein, että aiemmin tunkion kukkona ollut tuntee katkeruutta “uusia tulokkaita” kohtaan.

Jopa niissä maissa, missä maahanmuuttoa on äärimmäisen vähän, uusliberaalin globalisaatioprojektin eteneminen on johtanut siihen, että rikkaampien ja köyhempien maiden työehdot ja työväen elintasot lähestyvät toisiaan. Köyhissä maissa työväen asema paranee – mutta rikkaissa maissa se heikkenee. Vaikka globalisaatio kasvattaakin laskennallista vaurautta, vaurauden lisäys menee kasvavissa määrin rikkaimmille, kun taas globalisaation tuomat, rahassa yleensä mittaamatta jäävät elämän epävarmuudet jäävät keskiluokan ja köyhempien kannettavaksi. Olemme vaihtaneet turvallisen elämän epätasaiseen rikastumiseen.

Ei ole luonnonlaki, että näin pitäisi käydä. Kaupankäynnin ja viimeisen 200 vuoden aikana huikeasti kasvaneen tuottavuuden hedelmät voitaisiin jakaa myös tasaisesti. Niitä ei kuitenkaan jaeta tasaisesti, koska nykyinen jakotapa hyödyttää suuresti kaikkein rikkaimpia. Ja kaikki muutokset nykytilaan törmäävät talouspolitiikan rautahäkin kaltereihin.

Elämme maailmassa, jossa kaikkea politiikkaa rajoittaa talouspolitiikan, talouskurin ja uusliberaalin talouspuheen rautahäkki. Tämä rautahäkki ei jätä politiikalle juuri mitään tilaa: mainiona esimerkkinä Antti Rinteen esitys pienimpien eläkkeiden korottamisesta sadalla eurolla tyrmättiin laajalti täydellisen mahdottomana edesvastuuttomuutena. Tällaisessa maailmassa on täysin mahdotonta edes ajatella niin suuria muutoksia, että niillä voitaisiin tehokkaasti puuttua keskiluokan asemansa menettämisen pelkoon. Tämä näkyy mainiosti etenkin oikeistolaisten taloustieteilijöiden retoriikassa: mitään vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle ei heidän ajattelussaan vain ole.

Niinpä lääkettä äärioikeiston nousulle yritetään epätoivoisesti hakea talouskasvusta. Aikaisemmin talouskasvulla laastaroitiin umpeen yhteiskunnalliset jakolinjat ja estettiin katkeruuden kokemusten lisääntyminen. Ongelma on siinä, että merkittävä talouskasvu ei todennäköisesti enää ole mahdollista.

Etenkin ikääntyvässä Euroopassa talouskasvu törmää jo demografiaan: työikäisten osuus väestöstä vähenee. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastuu, kun suuret tuottavuusinvestoinnit on jo tehty. Kolmanneksi, ympäristörajoitteet alkavat nyt toden teolla rajoittaa tuotannon lisäämisen mahdollisuuksia. Tuottavuuden kasvun hidastuminen voi olla jopa hyvä asia, sillä tuotannon lisääminen nykyiseen kestämättömään infrastruktuuriin perustuen vain nopeuttaa elinympäristömme tuhoamista.

Lopputulos on selvä. Tuli uudesta hallituksestamme millainen tahansa, se tulee toimimaan talouspolitiikan uusliberaalissa rautahäkissä, eikä pysty edes ajattelemaan kuin aivan pinnallisia uudistuksia. Näillä uudistuksilla ei kyetä puuttumaan epävarmuutta aiheuttaviin tekijöihin, jotka ovat pohjimmiltaan viimeiset 30 vuotta harjoitetun uusliberaalin politiikan aiheuttamia ongelmia. Keskiluokan epävarmuus jatkuu.

Ja kun turvallisuuden tunne horjuu, pelolle on helppo löytää syntipukkeja.

Näen itse rasismin ja persujen nousun pitkälti sijaistoimintana. Kansa on huomannut viimeisen 20 vuoden aikana, ettei politiikkaan käytännössä pysty vaikuttamaan: talouspolitiikan rautahäkki estää muutokset. Mikä pahinta, kukaan ei oikein ole asiantilasta vastuussa. “Markkinat” ja muut ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevat voimat vaativat, ja ihmisen osa on vain hyväksyä nöyrästi epävarmuuden lisääntyminen. Mutta yksi asia, mikä on näkyvillä ja mihin ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa, on erilaisuus. Erilaisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun uusliberaali politiikka on tuhonnut taloudellisen turvallisuuden, eikä taida olla ihme, että erilaisuudesta on tullut epävarmuuden ja patoutuneen vihan sijaiskohde.

Minkään objektiivisesti mitattavissa olevien tosiasioiden kanssa tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä. Persuja äänestävät ovat yleensä edelleen kohtuullisesti toimeentulevia; kysymys on mielikuvista, peloista, ja ihmiselle ominaisesta halusta säilyttää edes jotain kontrollia kaaoottisesta elämästään. Prosessi kokonaisuudessaan muistuttaa minua suuresti Spencer Weartin dokumentoimasta ydinvoiman vastaisen liikkeen varhaishistoriasta. Kattavassa tutkielmassaan Weart osoittaa, kuinka ydinvoiman vastustus sai valtavan lisäpotkun alunperin ydinaseita vastustaneiden turhautumisesta: maailmanlopun estäminen vaikutti hyödyttömältä, kun kaikki protestit ydinaseita vastaan päättyivät tuloksettomina. Mutta ydinvoima tarjosi maalin, joka oli konkreettinen, lähellä, koettiin uhkaavaksi, ja torjuttavissa.

Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös erilaisuuteen, esimerkiksi maahanmuuttajiin. Mutta koska he eivät ole ihmisten kokeman epävarmuuden syynä, ei mikään määrä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa myöskään korjaa ongelmaa. Vaikka ajaisimme Suomesta ulos kaikki muslimit ja eriväriset, persuja nyt äänestävien viha kohdistuisi vain seuraavaan vähemmistöryhmään – todennäköisesti seksuaalivähemmistöihin ja suomenruotsalaisiin. Ja koska koetun epävarmuuden vähentäminen ei ole perussuomalaisten poliitikkojen intresseissä (sikäli kun he asian juurisyyt edes tajuavat), ei heistäkään tule olemaan mitään varsinaista apua äänestäjilleen. Mitään sellaista ei ole ainakaan niin kauan, kunnes muutamme yhteiskuntaamme sellaiseksi, jossa jokaisen meistä ei tarvitse jatkuvasti kilpailla toimeentulostamme toisiamme vastaan.

Itse en näe tästä jumista montaa ulospääsytietä. Ympäristökriisien kärjistyminen tullee ennemmin tai myöhemmin johtamaan jonkinlaiseen laajaan “järjestelmäonnettomuuteen” eli yhdistelmään hupenevia resursseja ja ekosysteemejä, huonoa päätöksentekoa, ja huonoa onnea. Äärioikeiston nousu politiikkaan tulee rampauttamaan ympäristökriisien torjunnassa tarvittavaa päätöksentekoa entisestään (mikäli se on mahdollista). Samalla perinteisten liberaalipuolueiden yritykset torjua äärioikeiston nousu ruoskimalla kuolleesta hevosesta vielä vähän talouskasvua lähinnä kiihdyttävät ekosysteemituhoja. Tämän myrkyllisen kierteen tulee nykyisellään katkaisemaan joko romahdus – tai mahdollisesti äärioikeiston nousu valtaan alastomana fasismina, ja sitä seuraava romahdus ja/tai sota.

En näe mitään toivoa ainakaan niin kauan, kun suuri yleisö ja toimittajat ovat sisäistäneet talousajattelun rautahäkin niin hyvin, etteivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Ihmisten elämänvarmuuden palauttaminen vaatisi valtavan paljon suurempia muutoksia kuin sata euroa lisää eläkkeisiin, ja olisimme tarvinneet niitä jo viime vaalikaudella. Mikään luonnonlaki ei meitä estä: ihmiskunta ja pieni Suomikin kykenee nykyisin tuottamaan aivan suunnattomia määriä materiaalista hyvinvointia, aivan riittävästi tyydyttämään kaikkien tarpeet jopa varsin mukavasti. Rajoitteemme ovat lähinnä itse luomiamme ja perustuvat suurelta osin uskomukseen siitä, että nykyisin harjoitetut talousteoriat olisivat objektiivisia totuuksia.

On kuitenkin täysin kiistämätön tosiasia, että taloustieteestä johdetut talouspoliittiset johtopäätökset perustuvat hyvin suurelta osin lähinnä uskomuksen ja vallitsevien käytäntöjen varassa oleviin taustaoletuksiin, esimerkiksi siitä, millaisia asioita ylipäätään lasketaan kustannuksiksi. Esimerkiksi globalisaation hyödyt näyttäisivät hyvin erilaisilta, mikäli työpaikan menettämisen pelolle tai muuttamisesta lapsille koituvalle ahdistukselle laskettaisiin edes jokin hinta, puhumattakaan mullistuksesta, jonka todellisten ympäristövahinkojen laskeminen aiheuttaisi koko talouselämään.

Olisi täysin mahdollista harjoittaa myös taloustieteellisesti perusteltua mutta hyvin toisenlaista politiikkaa, joka tarjoaisi epävarmuudelle, turhautumiselle ja katkeruudelle muutakin lääkettä kuin erilaisten vihaamisen. Nyt on jokaisen vastuulla haastaa vallitseva konsensus ja osallistua rautahäkin rikkomiseen. Se tapahtuu esimerkiksi opiskelemalla, miksi nykyisin harjoitettu talouspolitiikka on vain yksi mahdollinen talouspolitiikka, eikä minkään väistämättömän luonnonlain tuotos.

Rautahäkin särkeminen tulee sattumaan rikkaimpiin ja siksi vastahyökkäys tulee olemaan armoton: kaikki rautahäkkiä kyseenalaistavat tai ylipäätään sen olemassaolosta puhuvat tullaan kovaäänisesti leimaamaan epärealistisiksi haihattelijoiksi, jotka “eivät ymmärrä talouden tosiasioita” ynnä muuta.

Mutta talouspolitiikan rautahäkki särjettiin viimeksi 1970-luvulla, nykyisen rautahäkin syntyessä. Rautahäkki on mahdollista rikkoa nytkin, ehkä pysyvästi, eikä meillä ole hyviä vaihtoehtojakaan. ”Realismi” on nyt suurinta epärealismia: jos yksi asia on varma, se on se, että nykyinen järjestys ei tule kestämään ikuisesti.

Kirjoittaja on tutkinut ilmastonmuutoksen torjuntaa 12 vuoden ajan. Näissä vaaleissa hän äänesti ensimmäistä kertaa elämässään vasemmistoa.

PS. Jos kiinnostuit aiheesta, hyviä kirjoja opiskella lisää ovat esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitalous ja Ha-Joon Changin kirjat 23 tosiasiaa kapitalismista sekä Taloustiede: käyttäjän opas. Mahdollisia suuntaviivoja vaihtoehtoiseen talouteen hahmotellaan mainiosti myös Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin toimittamassa kirjassa Talouden uudet muodot. Lukemisen arvoinen on ehdottomasti myös Paavo Järvensivun Rajattomasti rahaa niukkuudessa.

Miksi osaamme ennustaa ilmaston, mutta emme säätä tai talouskriisejä?

11 maaliskuun, 201911 maaliskuun, 2019 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Julkisuudessa kuulee aina toisinaan väitteitä, että koska emme osaa ennustaa säätä tai talouskriisejä, ilmastonmuutoksesta tehdyt ennusteet eivät voi olla luotettavia. Tämä on niin alkeellisen tason virhepäätelmä, että sen esittäjää voi hyvillä mielin pitää asiaan perehtymättömänä, mutta miksi, tarkalleen ottaen, näin on? Seuraavassa väännän vähän rautalankaa.

Maailma on ylipäätään mallinnettavissa siksi, koska monet maailman ilmiöt tapahtuvat tietyissä, tunnetuissa tai ainakin selvitettävissä olevissa rajoissa. Tiedämme esimerkiksi, että tavallisen kuusisivuisen nopan tulos on joku numero väliltä 1-6, tai että kolikonheiton mahdolliset tulokset ovat kruuna, klaava, tai kyljelleen. Tiedämme, että ihmisten lukumäärä maailmassa tai edes Suomessa ei todennäköisesti ainakaan tuplaannu yhdessä yössä, ja tiedämme myös, että esimerkiksi planeettamme ilmastojärjestelmä toimii tiettyjen reunaehtojen sisällä. Pystymme sanomaan melko luotettavasti, että ilmaston lämpenemisestä huolimatta esimerkiksi Etelänapamantereesta ei ole tulossa tämän kesän uutta rantalomakohdetta.

Sen sijaan emme juurikaan osaa ennustaa yksittäisiä tapahtumia. Kun heität noppaa, on mahdotonta ennustaa, tuleeko tulokseksi 1 vai 6. (Oletan, ettet käytä painotettuja noppia tai muita temppuja.) Sama pätee kolikonheittoon, jonkun tietyn rakennuksen väkilukuun, tai juhannuksen säähän Etelänavalla. Vaikuttaa vahvasti siltä, että tämäkin on maailman sisäänrakennettu ominaisuus: elämme niinsanotusti kaaoottisessa maailmassa, jossa ei näytä olevan edes teoriassa mahdollista tehdä luotettavia ennusteita useimpien yksittäisten asioiden käyttäytymisestä. Mutta kun teemme ennusteita esimerkiksi asioiden keskimääräisestä käyttäytymisestä, olemme paljon luotettavammalla pohjalla. Yksittäisen kolikonheiton tulosta ei voi ennustaa, mutta sadasta kolikonheitosta noin puolet on kruunaa, ja noin puolet klaavaa.

Ilmatieteen tutkijoille opetetaan, että ilmasto on se mitä on lupa odottaa, ja sää on sitä, mitä saadaan todellisuudessa. Aivan samalla tavalla kuin osaamme ennustaa, että juhannuksena on useimmiten lämpimämpää kuin jouluaattona, osaamme myös ennustaa, miten Maapallon ilmasto suunnilleen muuttuu kun kasvihuonekaasut vangitsevat ilmakehään enemmän energiaa. Se, että ennuste on joskus yksityiskohdiltaan pielessä – muistan itsekin yhden vuoden, jolloin jouluaattona oli lämpimämpää kuin juhannuksena – ei tarkoita, että ennuste kokonaisuudessaan olisi virheellinen. Ilmastotieteessä nykyisin käytettävät mallit osaavat “ennustaa” eli tarkemmin sanottuna toisintaa toteutuneen ilmaston melko tarkasti, kun niiden alkuarvoiksi syötetään vaikkapa vuonna 1950 vallinnut tilanne ja tunnetut kasvihuonekaasupäästöt. Yksikään laajempi malli ei myöskään ole kyennyt toisintamaan havaittuja lämpötilan nousuja ilman, että malli huomioisi kasvihuonekaasujen kuten hiilidioksidin vaikutuksen.

Kaikki ennusteet eivät kuitenkaan ole luotettavuudeltaan yhtä hyviä. Jokainen malli on aina tietynlainen yksinkertaistus maailmasta, eikä pelkkä mallin olemassaolo takaa, että malli antaisi luotettavia tuloksia. Etenkin silloin, kun mallit käsittelevät ihmisten käyttäytymistä, malleihin kannattaa suhtautua kriittisesti. Luonnontieteellisten mallien, kuten ilmastomallien, ehdoton vahvuus on siinä, että luonnontieteet eivät ole riippuvaisia ihmisten mielipiteistä. Esimerkiksi vesi höyrystyy sadassa asteessa ja jäätyy nollassa riippumatta siitä, millaista politiikkaa ihmiset harjoittavat tai millainen on vuoden 2039 “pakko saada”-vekotin. Samaan tapaan Maapallolle tulevan lämmön määrä riippuu esimerkiksi Auringon aktiivisuudesta ja Maapallon heijastavuudesta, eivätkä nämä mekanismit ole vaikkapa Eduskunnan päätöksentekovallan alaisia.

Mutta esimerkiksi talouselämän mekanismit ovat mitä suurimmassa määrin ihmisten keksintöä ja ihmisten muutettavissa. Esimerkiksi mallit Suomen taloudellisesta kehityksestä vaativat laatijoitaan tekemään oletuksia vaikkapa reaalikorkotason kehittymisestä useamman kymmenen vuoden aikana.

Voi olla, että käytetty historiallinen aineisto antaa hyvän pohjan ennustaa myös tulevaisuutta. Mutta voi myös olla, että jokin asia yhteiskunnissamme muuttuu, kenties hyvin nopeasti, ja lähes varmasti ennustamattomasti. Teknologia tulee kehittymään, ja ihmiset tulevat sekä muuttamaan olemassaolevia “sääntöjä” että keksimään uusia, mahdollisesti myös luopumaan joistain vanhoista. Minkäänlainen malli ei pysty luotettavasti ennustamaan tällaisia muutoksia, ja siksi esimerkiksi talouden kehitystä pitkällä aikavälillä kuvaavat mallit ovatkin lähtökohtaisesti epäluotettavia. Parhaimmillaankin ne tarjoavat meille näkymän siihen, miten asiat kehittyisivät jos kaikki muuttuu siten kun mallin tekijät ennustavat: jos mallin tekijät eivät osaa tai halua ennustaa jotain kehityskulkua, myöskään malli ei siitä kykene varoittamaan. Jos eläisimme vakaassa yhteiskunnassa, tämä ei ehkä olisi ongelma – mutta huomattavasti talousmalleja luotettavammat ilmastomallit ennustavat, että näin ei tule olemaan.

Elämme siis maailmassa, jossa voimme kohtuullisen tarkasti ennustaa planeettajärjestelmämme tulevan tilan, mutta samaan aikaan emme voi ennustaa esimerkiksi ensi kuun säätä, seuraavan talouskriisin tarkkaa ajankohtaa tai (kovinkaan luotettavasti) Suomen kansantalouden kehittymistä. Näissä asioissa ei ole mitään ristiriitaa: maailma nyt vain on tällainen. Voimme ennustaa joitain asioita mutta emme toisia.

Sen kuitenkin uskon voivani suurella tarkkuudella ennustaa, että jos joku selittää ilmastotieteen olevan humpuukia koska emme osaa ennustaa ensi kuun säätä, niin kyseinen henkilö ei ole perehtynyt aiheeseen taikka mallintamiseen kuin enintään tarkoitushakuisesti.

Lisää lukemista ilmastotieteen mallinnuksesta ja “emme osaa ennustaa säätä, miksi osaisimme ennustaa ilmastoa”-harhaluulosta esim. täällä.

PS. Tämäkin kirjoitus on esimerkki sellaisesta työstä, mille paremmassa yhteiskunnassa ei olisi edes tarvetta. Jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa ympäristöongelmat eivät uhkaisi tulevaisuuttamme tai edes maailmassa, jossa yritykset ja rikkaat eivät käyttäisi niin paljon rahaa denialismin levittämiseen, olisin voinut käyttää tähänkin tekstiin ajan varsinaisesti itseäni kiinnostavaan aiheeseen eli siihen, miten toteuttaa yksilönvapauksia lisääviä teknologioita. Kuitenkaan tällaista kansalaisaktivistien tekemää ns. “anti-haitaketyötä” ei lasketa ilmastonmuutoksen kustannuksien joukkoon – vaikka syytä olisi.

Talousviisaus ei ole neutraalia

29 marraskuun, 201830 marraskuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Yhteiskunnallinen keskustelu on viimeiset vuosikymmenet käyty vahvasti taloustieteen kielellä ja talouspuheen asettamissa raameissa. Taloustiede ei kuitenkaan ole neutraali luonnontiede, vaan hiljaisiin arvovalintoihin perustuva käsitys siitä, millainen ”hyvä” yhteiskunta on.

Se, että taloustieteilijät itse eivät juurikaan kyseenalaista alansa hiljaisia arvovalintoja, ei tätä tosiasiaa muuta. Taloustieteen arvolatauksista voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja, ja siitä on kirjoitettukin: englantia taitaville mainio, taloustieteilijän kirjoittama kirja on esimerkiksi Nelsonin Economics as Religion (2001). Tässä lyhyessä muistiinpanossa keskityn kuitenkin vain yhteen, joskin merkittävään yksityiskohtaan: siihen, mitä taloustieteen harrastajat laskevat kustannuksiksi, ja mitä eivät.

Otetaan esimerkiksi nimimerkki KissaOsaajan kertomus toimeentulotuella elämisestä; ei siksi, että nimimerkin kuvaamat tunteet olisivat jotenkin poikkeuksellisia, vaan nimenomaan siksi, miten yleisiä ne ovat. (Suosittelen lukemaan koko keskustelun.)

Aihe: toimeentulo tuella eläminen

Olin yhtäjaksoisesti toimeentulotuella n 5 v. Ja oikeesti ja mä muistan sen kun olisin saanut vähän rahaa jostakin. Tyyliin 50 e. Ensin koin ilon tunteita! 50 e! Sillä maksaa matkakorttia! Ja sitten tuli pettymys ja epätoivo: 50 e, olisin ->
— KissaOsaaja (@KissaOsaaja) November 28, 2018

KissaOsaaja kertoo twiittiketjussaan, miten vuosien toimeentulotukikierre masentaa ja lannistaa ihmiset, joilla saattaa jo valmiiksi olla vähintään taipumusta masennukseen. Kierteestä voi olla hyvin vaikea päästä pois, eivätkä hyvinvoivan keskiluokan tölväisyt ”sinun täytyy vain ottaa itseäsi niskasta kiinni” tee muuta kuin paljastavat, ettei keskiluokalla ole hajuakaan todellisuudesta.

Kaikella tällä on ollut KissaOsaajalle ja hänen kohtalotovereilleen selkeä hinta: mielenterveyden ja toimintakyvyn menettäminen ahdistuksen seurauksena. Tätä hintaa ei ehkä mitata rahassa, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän todellista. Kuten KissaOsaaja toteaa lopuksi, ”[n]äille yhteiskunnan byrokratioille pitäisi laskea myös emotionaalisen kaltoinkohtelun hinta. Miten paljon kustannuksia esim. kepin antaminen lopulta tuo.”

emotionaalisesti väkivaltaista.

Ja kyllä. Se on nyt jo vastikkeellista. Hakeminen on saamisehto.

Näille yhteiskunnan byrokratioille pitäisi laskea myös emotionaalisen kaltoinkohtelun hinta. Miten paljon kustannuksia esim. Kepin antaminen lopulta tuo.
— KissaOsaaja (@KissaOsaaja) November 28, 2018

Mutta miksi tätä hintaa ei lasketa, ja mitä seurauksia sillä on?

KissaOsaajan kuvaama tilanne on suurelta osin seurausta harjoitetusta politiikasta, jossa työttömiä ja toimeentulotuella eläviä on pyritty rankaisun – kepin – avulla ”kannustamaan” työllistymiseen. Lukuisien taloustieteilijöiden mielestä juuri tällaisia ”kannustavia” toimia tarvitaan ”työmarkkinoiden dynaamisuuden” parantamiseksi ja milloin minkäkin yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseksi. Äärimmillään talousviisaat kuten Kokoomuksen Juhana Vartiainen julistavat, että köyhiä suojelemaan rakennetun hyvinvointivaltion suojeleminen suorastaan vaatii köyhien kepittämistä.

Talousviisaiden analyysi on oman paradigmansa sisäisistä lähtökohdista loogisesti seuraava johtopäätös. Kun käytetään sovittuja ja totuttuja malleja kustannusten ja hyötyjen laskemiseksi, ”talouden dynamiikan” parantaminen todella parantaa valtion rahoitusasemaa ja sitä kautta ihmisten laskennallista hyvinvointia. Mutta sovitut ja totutut mallit ovat todellisuudessa hyvin valikoivia sen suhteen, mitä kaikkea lasketaan kustannuksiksi ja hyödyiksi. Käytännössä esimerkiksi ”joustavampien työmarkkinoiden” eli mm. irtisanomisen helpottamisen ja työttömyysturvan leikkausten kustannuksiksi lasketaan vain suorat rahalliset kustannukset, jos niitäkään: jos esimerkiksi työpaikan perässä toiselle paikkakunnalle muuttamaan joutuvan muuttokulut huomioidaan, talousviisaat pitävät laskelmaa hyvinkin kattavana. Puolison työpaikan menetys tai lasten muuttokulut ovatkin jo säännöllisesti laskelman ulkopuolella. Epävarmuuden kasvamista ja siitä aiheutuvaa henkistä kuormaa ei ole tietääkseni laskettu koskaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että talousviisaiden oppimat ja enimmäkseen kyseenalaistamatta käyttämät ajatusmallit tuottavat välttämättömästi sellaisia suosituksia, joissa pienelle ihmiselle aiheutuvat, yleensä vaikeasti euroiksi muutettavat haitat aliarvioidaan systemaattisesti, samalla kun euroina helpommin mitattavat, keskimäärin varakkaampien nauttimat hyödyt arvioidaan vähintäänkin täyteen arvoonsa. Kuten vähintään jokainen joskus vakavampaa ahdistusta kokenut tietää, ahdistuksen aiheuttama hyvinvointitappio on todellinen ja hyvin suuri, vaikka sille onkin hankala laskea tarkkaa rahallista arvoa. (Itse antaisin hyvinkin puolet tuloistani, jos pääsisin masennuksestani eroon.) Käytännössä ja keskimäärin talousviisauksien noudattaminen tarkoittaa siis politiikkaa, joka siirtää hyvinvointia köyhiltä rikkaille.

Miksi näin sitten on? Osaselitys on se, että mielipahan ja ahdistuksen muuttaminen yhteismitalliseksi kustannukseksi on tietenkin vaikeaa. Mutta tämä selitys ontuu. Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi. Se, että ahdistusta ja mielipahaa ei juurikaan huomioida talousviisaiden talouspoliittisissa suosituksissa, perustuu ennen kaikkea hiljaiseen arvovalintaan: huomioimme tietyt asiat, mutta toisia emme huomioi.

Talouspolitiikan teossa ja taloustieteessä nykyisin yleisesti käytetyille rajauksille ei vain ole yhtään minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Ei ole olemassa sellaisia tutkimuksellisia perusteluja, mitkä ”todistaisivat”, että vaikkapa ahdistusta ei pitäisi laskea kustannukseksi. Kyseessä on yksinkertaisesti totuttu historiallinen käytäntö.

Taloustieteilijät, talousviisaat ja harjoitetusta talousajatteluun perustuvasta politiikasta hyötyvät ovat vuosien saatossa osoittaneet, että heitä ei juuri kiinnosta taloustieteen tai talouspolitiikan arvoperustan ja tehtyjen hiljaisten arvovalintojen kriittinen tarkastelu. Siksi onkin keskeisen tärkeää, että me muut, etenkin muut tutkijat ja toimittajat sekä päätöksiä tekevät poliitikot, olemme tietoisia siitä, että taloustiede on pohjimmiltaan mielivaltaisiin arvovalintoihin perustuva yhteiskuntatieteellinen mielipide, ja että yhtä looginen analyysi voisi perustua myös toisenlaisiin, tavallisten ihmisten huolet ja murheet paremmin huomioiviin arvoihin.

Älkää siis päästäkö talousviisaita enää niin helpolla kuin aikaisemmin: vaatikaa heiltä vastauksia. Kysykää heiltä, mitä kaikkia kustannuksia laskelmat huomioivat, ja miksi niissä ei huomioida esimerkiksi mahdollisesti lisääntyvän ahdistuksen haittoja. Älkää myöskään tyytykö väitteisiin, että näitä on niin vaikea tutkia: sitä varten meillä on tutkijoita ja jopa uusi taloustieteen huippuyksikkö, että vaikeitakin asioita voidaan selvittää – jos vain halua siihen on. Ja jos jokin asia on aidosti mahdoton selvittää yksikäsitteisesti, ehkäpä olisi syytä huomioida tämä myös suosituksissa.

Lisäys 30.11.: Varmuuden vuoksi totean edelleen, että kritiikkini ei tarkoita, että taloustieteessä (tieteenala) ei koskaan huomioitaisi henkisiä kustannuksia tms. ei-rahallisia kustannuksia, tai että talouspolitiikan arvovalinnat olisivat yksinomaan taloustieteilijöiden tai taloustieteen vika. Tiedän hyvin, että taloustieteilijät kykenevät halutessaan huomioimaan henkiset ja monet muut vaikeasti euroiksi muutettavat kustannukset: juuri siksi kirjoitin, että ”Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi.”

Ongelma on siinä, että taloustieteilijät ja heidän joukostaan nousevat ”talousviisaat” eivät juuri vaivaudu näitä hyviä menetelmiä käyttämään antaessaan talouspoliittisia suosituksia. Käytännön kannalta ei ole mielenkiintoista eikä relevanttia ohittaa talouspolitiikan ja taloustieteilijöiden antamien suositusten yksipuolisuutta koskeva kritiikki – kuten monet taloustieteilijät kokemukseni mukaan tekevät – väittämällä, että taloustiede (tieteenala) kyllä osaa teoriassa huomioida tämän tai tuon asian, että jostain löytyy tutkimusartikkeli jossa asia on huomioitu, tai että kriitikko ”ei selvästi ole tutustunut koko taloustieteeseen.” Mielenkiintoista ja relevanttia on se, millaista politiikkaa taloustiedettä opiskelleet ja harjoittaneet käytännössä suosittelevat, mistä he ovat hiljaa, ja mitä he paheksuvat. Tässä suhteessa en ole suinkaan ainoa, joka on havainnut talousviisaiden suositusten osuvan hyvin usein (joskaan ei tietenkään aina) samaan linjaan esimerkiksi elinkeinoelämän ja varakkaampien kansalaisten etujen kanssa, ja suoraan sanottuna vähättelevän esimerkiksi aktiivimallin kaltaisten toimenpiteiden aiheuttamaa kärsimystä vähäosaisille. Jos taloustieteilijät haluavat karistaa harteiltaan epäilykset siitä, että valtavirtainen taloustiede tuottaa lähinnä oikeistolaisen politiikan mukaisia analyyseja, heidän kannattaisi pohtia esimerkiksi tässä esitettyjen kysymysten kaltaisia arvovalintoja julkisesti itsekin.