Sivistys ei ole saavutuksia, vaan parempaan pyrkimistä

Kaikki me haluamme ajatella olevamme hyviä ihmisiä. Siksi meidän on monesti vaikea hyväksyä sitä, että olemme toimineet väärin. Kun näin kuitenkin toisinaan tapahtuu, turvaudumme äärimmäisen helposti selittelyihin: minähän tarkoitin kuitenkin hyvää, ja yleensä olen kuitenkin ihan hyvä ihminen, ikäänkuin hyvä tarkoitus muuttaisi vääryyden oikeudeksi tai aikaisemmat hyvät teot oikeuttaisivat pahojen tekojen tekemisen.

Olen itsekin syyllistynyt tähän usein, etenkin ihmissuhteissani, ymmärtämättä kunnolla, etteivät hyvät aikomukset ole mikään puolustus. Toisen ihmisen loukkaaminen ei muutu vähemmän loukkaavaksi sillä, jos tarkoituksesi oli hyvä: parhaassakin tapauksessa tulet vähätelleeksi tekoasi. Houkutus vähättelyyn on kuitenkin suuri, sillä harva meistä haluaa oikeasti ajatella tehneensä väärin. Väärin tekemisen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi myös vaatimusta siitä, että muuttaa toimintaansa. On paljon miellyttävämpää kertoa ainakin itselleen, ettei oikeasti tehnytkään mitään väärin – koska tarkoitti vain hyvää.

Syyllistymme tähän ajatteluun niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin. Etenkin Euroopassa on ollut jo vuosisatoja muotia puhua ”sivistyksestä” ja ”länsimaiden” erinomaisuudesta. Emme halua vieläkään edes kuulla niistä vääryyksistä, joita esimerkiksi teollisen vallankumouksen ja nykyisen kaltaisen kapitalismin syntyyn merkittävästi vaikuttanut Intian ryöstö, muusta siirtomaiden riistosta puhumattakaan, pitivät sisällään. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita elämäntapamme ylläpitäminen aiheuttaa köyhempien maiden asukkaille tai omien maidemme köyhille. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita piittaamattomuutemme ympäristöstä tulee aiheuttamaan, etenkin köyhissä maissa, mutta ennen pitkää myös omille jälkeläisillemme. Aivan kuin meemikuvan yksinkertainen SS-upseeri, ihmettelemme vilpittömästi, voimmeko me muka olla pahiksia.

Koska mehän tarkoitamme hyvää! Mehän olemme sivistyksen maanosa! Meillä on oikeusvaltio, ja me kunnioitamme ihmisoikeuksia!

Ainakin siihen asti, kunnes ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei ole enää poliittisesti tarkoituksenmukaista tai kannattavaa. Kuten nyt, kun Kreikka kieltäytyy ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia, ja presidentti Niinistön mukaan koko Euroopan Unioni tukee Kreikan ratkaisua.

Kuten esimerkiksi Saku Timonen aiheellisesti huomauttaa, turvapaikan hakeminen on kansainvälisen oikeuden ja EU-maita velvoittavien sopimusten mukaan ihmisoikeus.

Kunnioitamme ihmisoikeuksia, kunnes yhtenä päivänä emme enää kunnioita niitä. Meillä on oikeusvaltio, kunnes yhtenä päivänä meillä ei enää ole sitä. Jokainen ratkaisu, missä uhraamme yhden yhteisesti sovitun periaatteemme poliittisen tarkoituksenmukaisuuden alttarille, tarkoittaa, että myös muiden periaatteiden uhraaminen on jatkossa helpompaa. Nyt keskeinen ihmisoikeus vietiin yhdeltä ihmisryhmältä; mitä seuraavaksi viedään, ja keneltä?

Ja mitä meille sitten jää? Jos me emme edes yritä puolustaa niitä asioita, joilla kehuskelemme – jos hylkäämme keskeiset periaatteemme tämän pidemmittä puheitta – mikä tekee sivilisaatiostamme mitenkään erityisen hyvän, ansiokkaan, tai säilyttämisen arvoisen? Miten pitkälle aiomme päästä selittelemällä, että mehän sentään tarkoitimme hyvää?

Sivistys ei ole sitä, että on elänyt virheettömästi. Se on sitä, että ymmärtää tehneensä myös virheitä, mutta tekee kaikkensa, ettei tekisi niitä uudelleen. Me emme koskaan pysty saavuttamaan täydellisyyttä, eikä sivistys tarkoita täydellisyyttä. Sivistys tarkoittaa parempaa kohti pyrkimistä. Ja sivistys tarkoittaa toisista ihmisistä välittämistä.

Edessämme on epäilemättä vielä paljon vaikeampiakin päiviä, ja myös Suomen rajoilla saattaa vielä olla tuhansia ihmisiä hakemassa turvapaikkaa epävakaan ilmaston tai konfliktin tehtyä heidän kotiseuduistaan mahdottomia asua. Olemme nykyään rikkaampia kuin koskaan, mutta silti hylkäämme perustavanlaatuiset ihmisoikeudet näinkin nopeasti: tämä ei ole hyvä merkki, eikä se tule olemaan kunniaksi sivilisaatiollemme.

Mitä sopimuksia rikomme seuraavaksi? Mistä oikeuksistasi sinä itse haluaisit luopua?

Länsimainen sivilisaatio: se olisi hyvä idea, kuten Gandhin kerrotaan joskus sanoneen.

(PS. Pakolaiset eivät voi hakea turvapaikkaa Turkista, koska maa ei myönnä Euroopan ulkopuolelta tuleville täyttä pakolaisstatusta. Turkki luopui ihmisoikeuksista jo ajat sitten; haluammeko me tosiaan olla osa samaa arvoyhteisöä?)

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Miksi voitontavoittelu sopii paremmin teollisuuteen kuin terveyspalveluihin? Talousteoreettinen vastine Juhana Vartiaiselle

Talouskasvua ja voittoa tavoittelevat talousjärjestelmät ovat aina laajentumishakuisia. Sitä mukaa kun niiden laajeneminen uusille maantieteellisille alueille ja uusiin teknologioihin käy vaikeammaksi, sitä suuremmaksi kasvavat paineet valloittaa yhä uusia ihmiselämän alueita voitontavoittelun areenoiksi. Järjestelmä itsessään synnyttää tähän valtavan paineen: Sijoittajien on saatava sijoitukselleen voittoa, ja johtajien bonukset ja suorastaan työllistyminen riippuu vahvasti ei vain yrityksen voitosta, vaan siitä, miten paljon voittoa on saatu kasvatettua. Tämä paine kanavoituu politiikassa yritysystävällisten puolueiden ja etujärjestöjen kautta vaatimuksiksi avata yhä uusia sektoreita ”kilpailulle” ja ”markkinoille”. Suomessa keskeinen taistelukenttä on nyt, ja tulee jatkossakin olemaan, terveydenhoidon yksityistäminen. Koska kyseessä on toisaalta suunnattoman suuret rahat ja siitä seuraava valtava korruptiopotentiaali, ja toisaalta ideologinen missio niiltä, joiden mielestä talousteorian peruskurssi tarjoaa täydellisimmän maailmanselityksen, juuri mikään empiirinen havainto yksityistettyjen hoivapalveluiden väärinkäytöksistä tai pompsahtaneista kustannuksista ei saa asiaa ajavien mielipiteitä muuttumaan, sen enempää kuin mikään havainto reaalisosialismin ongelmista sai marxisti-leninistejä näkemään teorioissaan mainittavia ongelmia. Viimeksi viikonloppuna nomenklatuuramme vallitsevan ideologian äänekkäimpiin puolustajiin kuuluva Juhana Vartiainen kirjoitti blogissaan ”Miksi Nokia on hyvä ja Attendo paha?” ihmettelevänsä, miksi voitontavoittelua pidetään teollisuudessa hyvänä, mutta hoivapalveluissa pahana. Vaikken uskokaan voivani vakuuttaa ketään, joka on jo päättänyt yksityisen olevan hyvä ja julkisen paha, pyrin silti tarjoamaan talousteoriasta itsestään kumpuavan selityksen, jota Vartiainen ei syystä tai toisesta kirjoituksessaan maininnut.

Lyhyesti sanoen, keskeiset syyt sille, miksi Nokia on ”hyvä” ja Attendo ”paha” ovat tuotteen laadun mittaamisen helppoudessa, informaation asymmetriassa, palvelun vaihtamisen helppoudessa, pääomavaltaisen vs. työvoimavaltaisen toimialan kustannusrakenteen eroissa, ja näistä seuraavissa mahdollisuuksissa väärinkäytöksiin ja rahastukseen. Kulutushyödykkeitä teollisesti valmistava yritys on kaikissa näissä suhteissa täysin erilainen verrattuna terveydenhoidon asiantuntijapalveluja tarjoavaan yritykseen, ja kaupungeissa toimiva terveyspalveluyritys on eri asemassa verrattuna harvemmin asutulla seudulla toimivaan yritykseen. Yhdessä nämä tekijät selittävät Vartiaista paremmin sen, miksi palvelujen ulkoistaminen on yksinkertaisesti paljon vaikeammin järkevästi toteutettavissa oleva idea – jonka yrittäminen tulee suuremmalla varmuudella tuhlaamaan veronmaksajien rahoja. (Sivumennen sanoen, argumenttini ei rajoitu vain kysymykseen ”yksityinen vai julkinen?”. Perehdyin tähän aiheeseen alunperin selvitellessäni sitä, mitä toimintoja yksityisen yrityksen kannattaa ulkoistaa.)

Aloitetaan laadun mittaamisesta. Teollisuustuotteiden ja ylipäänsä tuotannollisemman toiminnan kuten vaikka maansiirtotöiden laatu on paljon helpompi mitata paljon yksikäsitteisemmin kuin käytännössä minkään palvelun laatu. Yksinkertaisimmassa esimerkissä, jos ostat ulkopuoliselta urakoitsijalta kymmenen kuutiometriä hiekkaa tontillesi, sinun on erittäin helppo mitata, toimitettiinko hiekka sovittuun päivään mennessä, ja melko helppo mitata, onko hiekkaa haluttu määrä ja onko sen laatu sovittua. Vastaavaan tapaan kännykän laatu on kohtuullisen suoraviivaista arvioida: pysyvätkö osat toisissaan kiinni, kuinka kauan akku kestää, toimiiko se? Vaikka emme osaisikaan laittaa kännyköitä yksikäsitteiseen paremmuusjärjestykseen, osaamme ainakin selvästi sanoa, milloin kännykän laatu on tarpeisiimme ja kännykän hintaan nähden kelvotonta.

Palvelutuotannossa ja erityisesti asiantuntijapalveluiden kuten terveyspalveluiden tuotannossa laadun mittaaminen on ainakin kertaluokkaa vaikeampaa. Miten mitataan esimerkiksi terveydenhoidon onnistuminen? Emme pääse edes yksimielisyyteen siitä, mitä kaikkia mittareita tähän pitäisi oikeastaan käyttää. Kyllä, kaikenlaisia mittareita laadun mittaamiseen on silti kehitetty; ei, mitkään niistä eivät ole täydellisiä, ja kyllä, kaikkien niiden käyttö synnyttää kannustimen tehdä vain juuri niitä asioita mitä sopimuksessa eksplisiittisesti sovitaan mitattavaksi. Mittarit ovatkin lähtökohtaisesti huonoja luottamuksen korvikkeita: kuten esimerkiksi Goodhartin lakina tunnettu lausahdus toteaa, ”kun mittarista tulee tavoite, se lakkaa olemasta hyvä mittari.”

Mikään määrä sopimustekstiä tai mittareita ei voi tehdä asiantuntijapalveluiden laadun mittaamisesta suoraviivaista. Ja kun laadun mittaaminen ei ole suoraviivaista, potentiaali tahallisille ja tahattomille väärinkäytöksille ja ongelmille lisääntyy. Sama ongelma on olemassa myös julkisella sektorilla, mutta terveyspalveluja tarjoavalla yrityksellä on kaiken hyväksi vahvat kannustimet oikoa mutkia ja tulkita sopimustekstiä omaksi edukseen – ja monesti paljon rahaa käyttää vaikkapa juristien palkkaamiseen.

Laadun mittaamisen vaikeuden aiheuttamat ongelmat kertautuvat informaation asymmetrian vuoksi. Asiantuntijapalvelu on määritelmänsä mukaisesti palvelua, jonka suorittaa asiantuntija, eli ihminen, joka tietää käsiteltävästä asiasta selkeästi asiakasta enemmän. Asiakkaalla ei siksi yksinkertaisesti ole kykyä arvioida asiantuntijapalvelun laatua riittävissä määrin. Siinä missä Nokian kännykän ostanut voi helposti verrata ostostaan kavereiden puhelimiin ja netistä lukemaansa, terveyspalvelua ostanut on käytännössä palveluntuottajan ja musta tuntuu-arvionsa varassa. Asetelma on omiaan suosimaan psykologisesti tyydyttävää palveluntuotantoa, jossa ajanvaraus käy sujuvasti, asiakaskokemus otetaan vakavasti ja asiakkaalle jää käynnistä hyvä mieli, mutta esimerkiksi kalliita ja palveluntuottajalle korkean katteen tuovia kokeita tehdään ”varmuuden vuoksi” aina enemmän kuin olisi tarpeen. Tämä jo yksin vaarantaa yksityistämisen teoreettiset tehokkuussäästöt niin kauan kun julkinen sektori kuitenkin säilyy viime kädessä maksajana. Jos ei säily, siirrymme Yhdysvaltojen malliin, jossa toisaalta vakavasti sairaat toivovat kuolevansa ennen kuin heidän lastensakin omaisuus on mennyt hoitokustannuksiin, ja toisaalta yksityisen sairausvakuutuksen piirissä oleville teetetään valtavasti tarpeettomia toimenpiteitä, koska näin he saadaan tyytyväisiksi, ja vakuutusyhtiö maksaa kuitenkin viulut. Ei ole millään tavalla sattumaa, että Yhdysvaltojen yksityistetty terveydenhoito on järkyttävän kustannustehotonta, siinä missä Suomen julkinen järjestelmä kuuluu maailman tehokkaimpiin. Yleensä maalaisjärki sanoo, että maailman tehokkaimpiin kuuluvan järjestelmän myllääminen täysin uusiksi tuskin lisää tehokkuutta merkittävästi, mutta kuten totesin, korruptoimattomille poliitikoille yksityistäminen on ennen kaikkea ideologinen projekti.

Vastaava informaation asymmetrian ongelma näkyy myös esimerkiksi terveydenhoidon ulkoistamista koskevissa neuvotteluissa, ja ulkoistamisen jälkeen tapahtuvassa valvonnassa. Kun kunnan virkamiehet neuvottelevat terveysjätin kanssa kunnan palvelujen ulkoistamisesta, kyseessä on tilanne, johon kunnan virkamiehet todennäköisesti eivät ole koskaan ennen joutuneet, eivätkä luultavasti joudu uudelleen. Neuvottelupöydän toisella puolella sen sijaan on kokemusta kymmenistä ellei sadoista vastaavanlaisista neuvotteluista, ja todennäköisesti bonukset on sidottu siihen, millainen sopimus saadaan aikaan. Ei olekaan ihme, että monen pienen kunnan päättäjiä on viety lupauksilla ja puolitotuuksilla kuin litran mittaa, veronmaksajien ja palveluja tarvitsevien vahingoksi.

Vaikka sopimus olisikin hyvä, asiantuntijapalvelun ulkoistaminen tarkoittaa pitkällä tähtäimellä sitä, että ulkoistavalta organisaatiolta katoaa osaaminen arvioida ostetun palvelun laatua. Ilmiö nähdään karuimmillaan julkisen sektorin IT-hankinnoissa, mutta terveydenhoidon yksityistäminen tulisi ennen pitkää johtamaan aivan samanlaiseen tilanteeseen myös terveysalalla. Tällöin syntyy tilanne, jossa kustannussäästöjä havitteleva organisaatio joutuu joko palveluntoimittajan vangiksi ja luottamaan siihen, että kyseinen voittoa tavoitteleva organisaatio ei koskaan vähääkään väärinkäyttäisi asemaansa, tai palkkaamaan sekä virkamiehiä että kalliita konsultteja tarkastamaan laadun jälkikäteen. Kuten tavallista, yksityistämistä ajavat eivät mainitse – kenties eivät edes tiedosta – tällaisten ulkoiskustannusten ja muiden ulkoistamisesta aiheutuvien ns. transaktiokustannusten olemassaoloakaan.

Laadun mittaamisen vaikeus ja informaation asymmetria olisivat paljon pienempiä ongelmia, jos terveyspalvelut olisivat kuten kännyköitä: jos puhelin hajoaa tai et ole siihen tyytyväinen, palvelun vaihtoehtona on satoja eri malleja kymmenissä eri kaupoissa. Terveyspalvelujen kohdalla Suomen suurimmat kaupungit ovat kooltaan niin suuria, että niissä voidaan jossain määrin puhua aidosta kilpailusta (joskin, kuten yllä totesin, asiakkaat eivät kykene aidosti arvioimaan palvelun laatua itse), mutta harvemmin asutuilla seuduilla kyseessä on käytännössä luonnollinen monopoli. Asiakaspohja ei riitä ylläpitämään useampia palveluntarjoajia, ja useimmilla kirkonkylillä ei edes ole kuin yksi terveysasemaksi sopiva rakennus. Nämä asiat ovat tietenkin palveluntuottajien tiedossa, ja esimerkiksi juuri Attendo onkin kaikessa hiljaisuudessa ostanut terveyspalveluiden tuottamiseen sopivia rakennuksia jo vuosikymmenen ajan. Koska uuden terveyskeskuksen/vast. rakentaminen on kallista eikä asiakkaita riitä tarpeeksi, terveyskeskuksen omistava tai siihen sopimuksella yksinoikeudet saanut on saanut luotua tehokkaan markkinoilletulon esteen, jonka suojista kuntaa voi rahastaa suunnilleen niin paljon kuin häveliäisyys ja uhka huonosta julkisuudesta sallivat. (Jossain vaiheessa toki kunnankin kärsivällisyys loppuu, kuten muutamasta viime aikojen rahastusyrityksestä huomataan.) Jos huomioidaan lisäksi se, että on olemassa perusteltuja syitä epäillä suurten terveystalojen jakaneen kaikessa hiljaisuudessa Suomen maantieteellisesti omiin läänityksiinsä ja pidättäytyvän kilpailemasta tosissaan toistensa alueilla – tällaisen laittoman kartellin syntymiseen olisi kaikki kannustimet, ja sen todistaminen oikeudessa olisi äärimmäisen vaikeaa, elleivät ”hiljaisen sopimuksen” tekijät ole aivan typeriä – on syytä todeta, että huonostikin sujuvan ja kalliin terveyspalvelun vaihtaminen voi olla käytännössä erittäin vaikeaa ja mitä todennäköisimmin kunnan veronmaksajalle hyvin kallista. Pilottihankkeiden tuomia kustannussäästöjä kannattaakin punnita ylläolevia tosiasioita vasten: miten todennäköistä on, että terveyspalvelujen laajempaa yksityistämistä lobbaavat terveysjätit tarjoavat nyt avokätisiäkin diilejä, jotka sitten myöhemmin, vaihtoehtojen kadottua, muuttuvatkin askel askeleelta hieman vähemmän avokätisiksi?

Yllämainituista syistä, yksityistämisen ideologien teorioissaan tarvitsemia täydellisiä markkinoita ei terveyspalveluissa yksinkertaisesti ole. Tällä ei välttämättä olisi niin suunnattomasti väliä, jos todella olisi niin, että yksityinen olisi aina julkista sektoria valtavan paljon tehokkaampi toimija. Monella yksityistämistä kannattavalla onkin suorastaan liikuttava lapsenusko siihen, että julkinen sektori on aina tehotonta, ja yksityinen sektori aina tehokasta, ja että aivan kaikki lakisääteistenkin palveluiden tuottamisen ongelmat ratkeaisivat, jos kaikki annettaisiin yksityisten yritysten käsiin.

Valitettavasti tälle naivismille ei ole perusteita. Kyllä, yksityisillä yrityksillä on kannustin tuottaa palveluita koko ajan halvemmalla. (Yritysten keskeinen kannustin on kuitenkin voittojen kasvattaminen päätöksentekohorisontin sisällä, ja jos tämä onnistuu kustannussäästöjä helpommin esimerkiksi hyödyntämällä laadun mittaamisen vaikeuksia tai informaation asymmetriaa, rationaalisesti johdettu voittoa tavoitteleva yritys tekee niin.) Samat kannustimet ovat kuitenkin olemassa, tai voidaan rakentaa, myös julkisen sektorin johtamiseen. Ylipäätään, jos voimme kehittää mittariston, jonka perusteella arvioida pörssiyrityksen tuottaman palvelun laatua, tarkalleen samaa mittaristoa voitaisiin käyttää myös julkisomisteisen palvelun johtamiseen: kummassakin tapauksessa johtamisen suorittaa käytännössä kuitenkin palkattu ammattijohtaja, ei yrityksen omistaja.

Toisin kuin teollinen tuotanto, terveyspalveluiden tuottaminen on kustannusrakenteeltaan vahvasti työvoimavaltaista työtä. Jotain säästöjä voidaan varmasti saada toiminnan tehostamisesta, ja tuottavuutta voidaan varmasti nostaa ainakin jonkin verran investoimalla laitteisiin, koulutukseen ja toimitiloihin. Mikään luonnonlaki ei kuitenkaan estä myös julkista sektoria tehostamasta ja investoimasta, varsinkaan nykyisten matalien korkojen aikana. Mutta koska Suomen nykyinen järjestelmä on jo kansainvälisessä vertailussa maailman tehokkaimpia ellei jopa tehokkain, on erittäin hyvät syyt uskoa, että investointien kyky tehostaa toimintaa entisestään on rajallinen. Toisin sanoen, merkittäviä säästöjä saadaan lopunviimein aikaan vain henkilöstöä leikkaamalla. Jos tämä on mahdollista esimerkiksi palvelun laadun tai työehtojen kärsimättä, sama olisi mahdollista myös julkiselle sektorille. (Voidaan tietenkin kysyä, onko julkisen sektorin esimerkiksi mitään järkeä heikentää työehtojaan ja ajaa matalapalkkaisia ihmisiä sosiaalituen piiriin. Yksityiselle yritykselle tämä on ”no brainer” jos se vain sallitaan: mitä enemmän kustannuksia saadaan sosialisoitua, sitä parempi, ja paperilla tämä näkyy ”säästöinä.”) Tämä saattaa tulla nyt osalle ihmisistä yllätyksenä, mutta kerron sen silti: Yksityisillä yrityksillä ei ole mitään julkiselta sektorilta kiellettyä taikapölyä, jota levittelemällä ne voivat ihmeenomaisesti saavuttaa säästöjä tarvitsematta tinkiä yhtään mistään.

Koska palvelun laadun mittaaminen on vaikeaa ja informaation asymmetria suurta, nimellisesti suuriakin kustannussäästöjä on kuitenkin helppo lupailla ja mainostaa. Yksi hyvä esimerkki tästä on yksi niistä harvoista tavoista, millä yhtälöstä ”yksi voittoa tavoitteleva välikäsi lisää” on saatu terveyspalveluissa oikeasti merkittäviä ”säästöjä” ilman, että palveluista on jouduttu tinkimään: kun yksityinen toimija on rakentanut uudet, modernit, vähemmän työvoimaa vaativat toimitilat (monet vanhat sairaalarakennukset esimerkiksi vaativat käytännössä enemmän hoitajia per työvuoro), työvoimakustannuksissa on todellakin säästetty. Mutta yritykset eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia, ja ne tulevat kyllä korjaamaan omansa pois, korkojen kera. Etenkin nykyisten negatiivisten korkojen aikana herääkin suuria kysymyksiä, miksi kunnat tai valtio ei voisi rakentaa samanlaisia toimitiloja aivan itse.

Yksityisellä sektorilla on tärkeä rooli hyvin toimivassa taloudessa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että yksityinen omistus olisi aina parempi valinta. Missään tapauksessa ei voi päätellä niin, että koska yksityinen sektori on pääasiassa parempi valmistamaan kulutushyödykkeitä, se olisi parempi vaihtoehto myös monimutkaisten asiantuntijapalveluiden tuottamiseksi tilanteessa, jossa informaation asymmetria on suurta, palveluntarjoajan vaihtaminen vaikeaa, ja mahdollisuudet väärinkäytöksiin merkittäviä.

Sikäli jos esimerkiksi terveyspalveluiden tuotantoon halutaan enemmän kilpailua, yksi aivan mahdollinen, lähinnä ideologisista syistä poissuljettu vaihtoehto olisi vaikkapa kahden tai kolmen kilpailevan valtio- tai kuntaomisteisen terveyspalveluyhtiön perustaminen. Tällä saataisiin aikaan tarkalleen samat kannustimet toiminnan kehittämiseen mitä pörssissä noteeratulla terveyspalveluyrityksellä on. Pörssiyhtiön johtamisen näkökulmasta sillä, kuka osakkeet omistaa, ei pitäisi olla suurtakaan väliä: käytännön johtamisen tekee kuitenkin palkattu ammattijohtaja, ja johdon kannustimet ovat omistajien kannustimien kanssa samalla tavalla yhteneviä, oli omistajana sitten yksityinen sijoitusrahasto tai Suomen valtio. (Kahden valtio-omisteisen yrityksen perustaminen samalle alalle toki synnyttäisi yhden hankalan kysymyksen: jos ja kun mittakaavalla on vaikutusta kustannuksiin, miksi vielä suurempia säästöjä ei voitaisi saada aikaan ”suurentamalla sarjakokoa” eli karsimalla päällekkäisyyksiä? Ja jos näin, niin miksi kymmenten pienten yksityisten yritysten kilpailu tuottaisi yhtä hyvinjohdettua julkista toimijaa merkittävästi paremman tuloksen?) Suomessa on paljon hyvää kokemusta ”liiketaloudellisin periaattein” johdetuista valtionyhtiöistä, ja kehotan kaikkia lukemaan esimerkiksi professori Markku Kuisman kirjoja aiheesta. Vaikka julkisestikin omistettu terveystalo saattaisi hyvin riistää syrjäseutujen kuntia, julkisomisteisuus ainakin takaisi, että veronmaksaja ei jäisi vain kasvutalouden voitontavoittelun maksajaksi.

Maailmanlopulla on peloteltu pitkään. Hyvistä syistä.

Yhä useammalle on käynyt selväksi, miten vakava uhka yksin ilmastokriisi, laajemmasta kestävyyskriisistä puhumattakaan, on koko sivilisaatiolle. Samalla yhä useampi on alkanut ymmärtää, miten säälittävän vähän näiden täysin ennakoitavien uhkien torjumiseksi ollaan oikeasti tekemässä. Ei olekaan ihme, että yhä useampi ihminen kärsii ilmasto- tai yleisemmin ympäristöahdistuksesta ja suoranaisesta pelosta: kuten eräs ilmastotutkija asian muotoili jo yli vuosikymmen sitten, mitä enemmän ympäristökriisistä ymmärtää, sitä enemmän sitä pelkää. Ei ole myöskään ihme, että tilanteesta ja sen vakavuudesta usein heikosti perillä olevat ihmiset pyrkivät hyssyttelemään pelkoja ja huolia. Pelossa eläminen ei tee hyvää ihmiselle, ja monet varmasti hyvää tarkoittavat ihmiset yrittävät vain tehdä parhaansa lievittääkseen ihmisten ahdistusta. Samaan aikaan toiset ovat ymmärtäneet, ainakin alitajuisesti, että kapitalistisen järjestelmämme käymä valloitus- ja tuhoamissota ainoaa elossapitojärjestelmäämme – luontoa – vastaan saattaisi vaarantua tai jopa pysähtyä, jos riittävän moni ihminen pelästyy liikaa ja ymmärtää, että kun on syvällä kuopassa, ensimmäinen sääntö on lopettaa kaivaminen.

The most intense moments of my life.
Peli on mennyt aivan loistavasti eikä tulos ole koskaan ollut parempi. On vain yksi pieni ongelma. Jos keksit tähän win-win-peliliikkeen, keksit sen luultavasti ympäristökriisiinkin. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Hyssyttelyssä ja vähättelyssä on yksi argumentti ylitse muiden, ja aion käsitellä tässä kirjoituksessa, miksi tämä argumentti ei ole lainkaan niin hyvä kuin sitä käyttävät luulevat. Etenkin keski-iän ylittäneiden, hyvässä ja turvatussa asemassa olevien miesten nykyinen vakioargumentti ympäristöahdistusta vastaan on nykyisin se, että maailmanlopulla on peloteltu aina ennenkin, eivätkä pelot ole vielä koskaan toteutuneet. Argumentista on kaksi pääversiota: toisessa viitataan aikaisempiin ennusteisiin ympäristökriiseistä, toisessa, josta nyt vain yhtenä esimerkkinä psykiatrian professori Jyrki Korkeila haastattelussaan (HS 20.2.20), ympäristöahdistus pyritään nollaamaan mainitsemalla 1980-luvulle saakka yleisesti vallinnut ydinsodan pelko.

Käsitellään ensin aikaisemmat ympäristökriisin ennusteet. On aivan totta, että ympäristökriisistä on varoiteltu jo 1800-luvulta lähtien. Tämä johtuu siitä, että jokaiselle eksponenttiyhtälön käyttäytymisen tuntevalle pitäisi olla selvää, että jatkuva kasvu rajallisessa tilassa on vähintäänkin vaikea ongelma. Tähän mennessä kekseliäisyytemme on juossut ongelmien edellä, mutta vaikka oikeitakin edistysaskeleita on saavutettu, monet niinsanotuista edistysaskeleista ovat olleet suurelta osin ongelmien siirtämistä toisaalle. Hyvä esimerkki on vaikkapa optimismin katteettomamman laidan suosima kertomus hevonpaskaan hukkuvista kaupungeista: on aivan totta, että 1800-luvun lopulla hevosten jätösten valtava määrä oli aito ongelma monessa suurkaupungissa, ja kaupunkien hukkumista paskaan pidettiin uhkana. On myös totta, että autojen tulo ennen pitkää eliminoi tämän kyseisen ongelman. Tällaisiin esimerkkeihin vetoavat tosin jättävät säännöllisesti mainitsematta, että itse asiassa perusongelmaa ei ratkaistu, vaan vain siirrettiin: hevonpaska hävisi kaupungeista, mutta tilalle tulivat valtavasti lisääntyneen autoilun ja öljyn kulutuksen aiheuttamat ongelmat, öljykenttien suunnattomista (mutta kaukaisemmista) ympäristötuhoista fossiilisten energianlähteiden ylikäyttämisestä aiheutuvaan, sivilisaation tulevaisuutta nyt uhkaavaan ilmastokriisiin.

A boy walks out of the sea while removing oil spilled on Itapuama beach located in the city of Cabo de Santo Agostinho, Pernambuco state, Brazil, on October 21, 201
Öljyn peittämä 13-vuotias köyhä lapsi on oikeasti vain iloinen, kun Lännen rikkaissa kaupungeissa ei tarvitse enää kärsiä hevonpaskasta! Kuva Leo Malafaia, AFP.

Jokaiselle asiaa vähänkin enemmän pohtivalle käy ennemmin tai myöhemmin ilmiselväksi, että ainoa kestävä ratkaisu on asettaa ympäristön kulutukselle tiukat ja pitävät rajat. Muussa tapauksessa teknologiset ”ratkaisut” vain siirtävät ongelmaa eteenpäin. Valitettavasti nykyisin harjoitetun markkinatalouskapitalismin ilmiömäinen tehokkuus löytää kaikista rajoituksista porsaanreikiä esimerkiksi juuri uusia keksintöjä kehittelemällä (tai, kasvavissa määrin, politiikkaan rahalla vaikuttamalla) on tässä tilanteessa enemmän kirous kuin siunaus: kasvava tehokkuus lähinnä varmistaa, että pitäviä rajoja ei saada asetettua, ja ympäristö tullaan kuluttamaan tarkemmin loppuun ennen kuin tervettä ympäristöä on jäljellä niin vähän, että tehokkuusparannukset eivät enää riitä.

Siksi onkin melko yhdentekevää, että jotkin historialliset ennusteet ympäristötuhoista eivät ole toteutuneet, ja toiset ovat toteutuneet pelättyä hitaammin. Homo Sapiensin noin 200 000 vuoden historiaan peilattuna on herttaisen yhdentekevää, saako kekseliäisyytemme vähennettyä aiheuttamiamme vahinkoja 10 prosenttia, puoleen tai peräti neljäsosaan ja siten siirrettyä eksponenttiyhtälön aritmetiikan väistämättä eteemme tuovaa totuuden hetkeä 5, 35 tai 70 vuotta – varsinkin kun tiedämme, että mitä korkeamman ja monimutkaisemman korttitalon rakennamme yrityksissämme lietsoa talouskasvua ja pitää yhteiskunta jotenkin kasassa, ja mitä enemmän tuhoamme ympäristöämme ennen kuin ymmärrämme olevamme tuhon tiellä, sitä suurempi, syvempi ja peruuttamattomampi on ennen pitkää seuraava rysähdys. Se, miten paljon olemme tuossa pisteessä ostaneet ”hyvinvointia” ympäristövelaksi on melko merkityksetöntä: matopelinkin high score saavutetaan juuri ennen kuin tila loppuu.

Vaikka taikaisku puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, ellei kulutuksen kasvua saada kuriin, olisimme takaisin lähtötilanteessa noin 30-50 vuoden kuluttua. Tämä ei ole pelottelua eikä mielipide, vaan kasvun matematiikkaa.

No, on toki totta, että ihmiskunta on vielä olemassa. Tällä hetkellä vähättelijöiden suosikkiesimerkki ”liiallisiksi osoittautuneista peloista” on tietenkin ydinsota: koska maailma (ts. pohjoisen pallonpuoliskon sivilisaatio) ei tuhoutunut suurvaltojen sapelinkalistelussa, miksipä se tuhoutuisi nytkään?

Tässäkin väitteessä vaan on niinsanotusti pari muuttujaa, joista tärkein on se, että ydinsodan välttäminen vaatii – huomaa, vaatii, sillä ydinaseet eivät ole hävinneet mihinkään – sitä, ettei kukaan tee isoja virheitä eikä ydinaseiden laukaisujärjestelmässä tapahdu mitään odottamatonta onnettomuutta. Ydinsodalta voidaan siis välttyä, kunhan kaikki menee tasaisesti. Sen sijaan ympäristökriisi nimenomaan aiheutuu ”normaalista” toiminnastamme: kuuntelemalla hyssyttelijöitä ja jatkamalla toimintaamme kasvuhakuisen kapitalismin koneiston rattaina, jokainen meistä edistää omalta osaltaan kohtalon hetken lähestymistä.

Kylmän sodan aikana ydinsodalta vältyttiin lähinnä tuurilla. Arkistoista paljastuneet tiedot läheltä piti-tapauksista antavat vahvan syyn olettaa, että ne, jotka uskoivat (pohjoisen pallonpuoliskon) sivilisaation tuhoutuvan ydinsodassa, tekivät nimenomaan realistisen tilannearvion. Ydinaseiden käyttö, mistä olisi mitä todennäköisimmin seurannut vahingossakin alkaneen konfliktin nopea eskalaatio enemmän tai vähemmän täysimittaiseksi ydinsodaksi, oli vaarallisen lähellä vähintään kymmeniä kertoja: pelkästään tunnetut, lähinnä yhdysvaltalaiset arkistot ovat paljastaneet vakavia vaaratilanteita sattuneen ainakin kerran vuosina 1956, 1960, 1965, 1967, 1968, 1973, 1974, ja 1979; ainakin kahdesti vuosina 1961 ja 1983; vähintään kolme kertaa vuonna 1980; ja ainakin kymmenen kertaa vuonna 1962. Jos kylmän sodan laskee kestäneen vuodesta 1945 vuoteen 1991, 46 vuotta, vähintään kerran neljässä vuodessa oli vähintään yksi tilanne, jossa ydinsodan syttyminen puhtaan erehdyksen vuoksi olisi ollut täysin mahdollista. Ihmiskunta, tai joku, heitti isoa noppaa ainakin 25 kertaa; yhtään ykköstä ei tullut. Onko siis oikein päätellä, että ykkösiä ei luultavasti tule?

Viimeksi se ilkeännäköinen luomi olikin vain luomi; aivan varmasti siis tämäkin päivästä toiseen laajeneva, verta tihkuva ihonmuutos on siis vaaraton. Karusti sanottuna näin kuuluu – varmasti ainakin useimmiten hyvää tarkoittavien – optimistien sanoma. Kylmä sota ei päättynyt välähdykseen, mutta emme ole siltikään onnistuneet ratkaisemaan edes ydinaseiden ongelmaa: olemme vain kasanneet tulevaisuutemme tielle yhä uusia ongelmia.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tilanne on nyt se, että yhteiskuntiemme on muututtava, tai fysiikka pakottaa meidät muuttumaan. Vaikka nyt onkin varmaa, että Maapallo ei enää pitkään aikaan tule olemaan entisensä ja paljon kauniita asioita tuhoutuu, meillä on vielä mahdollisuus pysäyttää pahimmat tuhot ja rakentaa välittämiseen, huolenpitoon ja tasa-arvoon perustuva, suurimmalle osalle ihmisiä todennäköisesti nykyistä parempi yhteiskunta. En usko sitä voitavan rakentaa entisten valtarakenteiden resepteillä, mutta demokratiat ovat toistaiseksi selvinneet monenlaisista uudistuksista, ja mahdollisesti selviämme tästäkin. Mutta sitä ei tapahdu, jos ihmiset vain odottelevat ”teknologian” tai ”jonkun muun” ratkaisevan ongelmat. Lähtekää vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin; jos se ei etene, lähtekää kaduille. Tämä ei ole enää harjoitus.

https://jannemkorhonen.files.wordpress.com/2020/02/4dc99-wargames-quote-not-to-play.jpg
WOPR-tekoäly elokuvasta WarGames (1983) ymmärtää oikean peliliikkeen.

Tilannekuva 2020: miten maailma makaa?

Jos haluamme lieventää edessä olevaa rysähdystä, meidän tulee ensin ymmärtää, missä menemme. Seuraavassa esitän kirjallisesti parhaan ymmärrykseni mukaisen tilannekuvan ja analyysin sivilisaatiomme tulevaisuuteen keskeisesti vaikuttavista trendeistä. Tilannekuva on oleellisesti ottaen sama, mitä olen pyydettäessä esittänyt esimerkiksi poliitikoille ja talouselämän päättäjille.

Analyysini perustuu 14 vuoden aikana keräämääni asiantuntijatietoon (tekstissä linkit mahdollisuuksien mukaan julkisiin yhteenvetoihin muutamista keskeisistä ja melko tuoreista lähteistä), mutta teksti on luonnollisesti omaa tulkintaani. Toivotan kritiikin tervetulleeksi, enkä toivo mitään muuta niin paljon kuin sitä, että joku osoittaisi minun olevan väärässä. Huomautan kuitenkin, että vaikka yritän pitää analyysin jokseenkin luettavan mittaisena ja siksi käsittelen ilmiöitä vain yhteenvedon omaisesti, tämä ei tarkoita, etten olisi pohtinut esimerkiksi omaa näkemystäni haastavia todisteita.

Yhteenveto: kapitalismi on voittamassa

Kapitalismi on viimein voittamassa käymänsä valloitussodan ainoaa elossapitojärjestelmäämme vastaan. Niinsanottujen sosialististen maiden valtiokapitalismi romahti tehottomuuteensa, mutta luonnonvarat ja yhteiskunnat tehokkaammin loppuun käyttävä hajautettu kapitalismi elää vielä huippukauttaan, kunnes päätösvallan keskittyminen harvemmille päätöksentekijöille yhdistettynä kriisien monimutkaistumiseen ja väistämättömään kärjistymiseen aiheuttaa ennen pitkää systeemisen romahduksen. (Puhun valtiokapitalismista, koska myös kommunistimaiden talousjärjestelmän keskeinen tavoite oli käytännössä pääomien kasaaminen.)

Viimeisen 30-40 vuoden kehityksen seurauksena on ollut yhteiskunnallisen vallankäytön painopisteen siirtyminen poliittisilta päättäjiltä, osassa maailmaa demokraattisesti valituilta sellaisilta, enenevässä määrin talouselämän päättäjille. Tasaisesti lisääntynyt markkinaehtoistuminen, globalisaation kansainvälisille suuryrityksille antama lisääntynyt valta kiristää kansallisvaltioita, ja sosioekonomisen järjestelmämme hoitamaton riippuvuus talouskasvusta yhteiskunnallisten jakolinjojen laastarina ja hyvinvoinnin ylläpitäjänä ovat tehneet käytännössä mahdottomaksi harjoittaa mitään muuta kuin nykyisin nähtyä talousliberaalia politiikkaa. (Kts. esim. kirjoitukseni talouspolitiikan rautahäkistä.)

Tulojen ja erityisesti varallisuuden jakautumisen ollessa merkittävästi ja lähes kaikkialla edelleen kasvavissa määrin eriarvoista, talouskasvun jatkaminen näissä oloissa tulee edelleen vahvistamaan vallitsevia valtarakenteita ja keskittämään valtaa entistä harvemmille. Samalla talouskasvun jatkaminen helpoimmin hyödynnettävien luonnonvarojen tultua käytetyksi tarkoittaa ihmisen vaikutuksen ulottamista kiihtyvällä vauhdilla yhä laajemmalle alueelle ja yhä herkempiin ekosysteemeihin. Samaan aikaan eriarvoisuus ja yhä useammalle yhä ilmeisemmäksi käyvä pelko tutun ja turvallisen järjestelmän tulevaisuudesta lietsovat esimerkiksi ääriliikkeitä ympäri maailman. Merkittävän korjausliikkeen aloittaminen saati siinä onnistuminen ennen kuin järjestelmä ajautuu vakaviin ongelmiin on epätodennäköistä.

Miten talouskasvun jatkaminen tekee muutoksesta koko ajan vaikeampaa? Koska voittajien valta kasvaa koko ajan.

Kriisin tarkan ajankohdan ja tarkkojen mekanismien ennustaminen on mahdotonta järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi. On kuitenkin täysin kiistämätöntä, että järjestelmämme on kestämättömällä pohjalla, eikä tarvittavia muutoksia ole edes aloitettu. Siksi on syytä uskoa järjestelmän ajautuvan vakaviin ongelmiin seuraavan 10-100 vuoden kuluessa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta mm. mallintamalla saatavan tiedon valossa on syytä olettaa, että kyseessä tulee olemaan ns. ”järjestelmäonnettomuus” tai Perrowin (1984) termein ”normaalionnettomuus”, toisin sanoen, useiden vikojen odottamaton interaktio (liian) monimutkaisessa järjestelmässä. Mikään yksittäinen ongelma ei todennäköisesti tule aiheuttamaan järjestelmän romahdusta, eikä romahdus tule olemaan nopea; sen sijaan yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. Systeemisen kriisin mahdollisuutta pidetään tutkijapiireissä merkittävänä uhkana (Laybourn-Langton ym. 2019).

Systeeminen kriisi, jossa kaikki ongelmat voivat voimistaa toisiaan.

Heikkeneminen tulee olemaan epätasa-arvoista sekä alueellisesti että alueiden sisällä: köyhät tulevat kärsimään eniten, ja joillain alueilla elämisen edellytykset voivat ainakin väliaikaisesti jopa parantua samaan aikaan kun ne heikkenevät toisaalla. Tämä kehitys on todennäköisesti jo nyt käynnissä ja nähtävissä: hyvä esimerkki on länsimaissa jatkuva talouskasvu samaan aikaan kun päiväntasaajan seudun köyhissä maissa asfaltti sulaa kesäisin. Globaalissa maailmassa mikään maailmankolkka ei kuitenkaan voi eristäytyä täydellisesti etäisiltäkään ongelmilta. Hyvä esimerkki tästä saatiin, kun Suomessa havaittiin koronavirustapaus hyvin pian sen jälkeen kun epidemia alkoi Kiinassa.

Järjestelmäonnettomuuden välttämiseksi vaaditut toimenpiteet olisi pitänyt aloittaa viimeistään n. 20 vuotta sitten. Nyt vaaditut toimenpiteet ovat mittaluokaltaan liian suuria, jotta niiden toteutuminen olisi vallitsevassa valtarakenteessa todennäköistä. Mitä todennäköisimmin rysähdystä on liian myöhäistä estää täysin, mutta sen vakavuuteen on mahdollista vielä vaikuttaa.

Ympäristö: elossapitojärjestelmämme on kuolemassa

Planeetan tila yhdessä kuvassa. Olemme vaarallisilla vesillä niin ilmaston, biodiversiteettikadon, kuin typpi- ja fosforikierronkin häiriöiden kanssa. Lähde: Stockholm Resilience Centre.

Ihminen vaikuttaa tällä hetkellä yli 80 prosenttiin Maapallon maapinta-alasta, ja yksin viimeisen 50 vuoden aikana ihmistoiminta on häirinnyt noin 60 prosenttia elossapitojärjestelmämme ns. ekosysteemipalveluista (YK 2012). Maapallon primäärituotannosta, kasvien tuottamasta fytobiomassasta, ihminen käyttää eri tarkoituksiinsa jo 20-25 %. (Smil 2017). Maapallon fytomassa on vähentynyt vuoden 5000 eaa. noin 1000 gigatonnista hiiltä liki puoleen, noin 550 gigatonniin; todennäköinen syy on ihmisen toimeliaisuuden ja ihmispopulaation kasvu (Smil 2017). Niin eläimien kuin hyönteistenkin lajirunsaus ja populaatiot ovat huvenneet radikaalisti. Sukupuuttonopeus on nyt 100-1000 kertaa historiallista keskiarvoa suurempi. Vaikka historiallinen data on epätarkkaa, on syytä epäillä, että jäljellä on enintään neljännes esiteollisella ajalla vallinneesta lukumääräisestä runsaudesta (New York Times, 2018). Muutos pahempaan on selvästi nopeutunut viimeisen 20 vuoden aikana. Ekosysteemien köyhtyminen, pilkkoutuminen ja tuhoutuminen lisäävät koko ajan riskiä siitä, että asiaa tuntemattoman silmin terveeltäkin näyttävät ekosysteemit ajautuvat peruuttamattomaan ”sukupuuttoketjureaktioon” (Säterberg ym. 2013). Todennäköisyys, että jotkin näistä ekosysteemeistä ovat kriittisen tärkeitä esimerkiksi suuren ihmisjoukon ravinnonsaannille tai elinkeinolle, kasvaa koko ajan. Monimuotoisuuden kato hälyttävällä nopeudella on tosiasia myös Suomessa, ja indikaattorilajien tilanne antaa syytä pelätä, että myös ekosysteemien romahdus on täysin mahdollinen kehityskulku (Kauppinen, 2019).

Samaan aikaan ihmistoiminta on lisännyt kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä niin, että nyt nähtävissä olevalla kehityksellä planeetan keskilämpötila tulee nousemaan tällä vuosisadalla noin 3 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Yksistään lämpenemisen vaikutukset Maapallon kykyyn ylläpitää 10-12 miljardin ihmisen yhteiskuntaa ovat sanalla sanoen hirvittäviä: ilmaston muutosnopeus yksinkertaisesti ylittää ekosysteemien kyvyn sopeutua.

Kun lämpeneminen yhdistyy muihin ihmistoiminnan aiheuttamiin ekosysteemikriiseihin ja hupenevaan luonnontilaan jätettyyn maa-alaan, seurauksiltaan vakavia, globaaleja heijastevaikutuksia aiheuttavia, inhimillisessä mittakaavassa peruuttamattomia ekologisia romahduksia on pidettävä todennäköisinä. Lämpenemisen ja elonkirjon kadon lisäksi lähiaikoina tulee vähintään paikallisesti akuuteiksi mm. typpi- ja fosforikierron häiriöt, ja erilaisten kemikaalien yhteisaltistuksen terveys- ja ympäristövaikutukset voivat aiheuttaa vielä hyvinkin ikäviä yllätyksiä.

Globaali päästökehitys vallitsevalla politiikalla, 2 asteen tavoitteeseen tarvittava polku, ja vihreällä 1,5 asteen arvioitu polku.
EU:n päästökehitys verrattuna 2 asteen tavoitteeseen.

Hyvänä uutisena, kaikkein pahin lämpenemisskenaario, mahdollisesti jopa 5 asteen lämpenemisen tuottava RCP8.5, voidaan todennäköisesti sulkea pois laskuista – ellei esimerkiksi ilmaston herkkyys hiilidioksidipäästöille osoittaudu nykyisin arvioitua korkeammaksi, tai muita ikäviä yllätyksiä tapahdu.

Talous: kuolleen hevosen piiskaamista

Taloudellisen toimeliaisuuden jatkuva kiihtyminen on tärkein syy ekosysteemituhoihin. Ihmisten toimeliaisuuden vaatima raaka-aineiden ja energian kulutus ylitti planeetan kestävät rajat jo noin vuonna 1981. Maailma on siis ”vaurastunut” ympäristövelaksi viimeiset 40 vuotta, sen sijaan että olisimme opetelleet elämään luonnonperintömme koroilla. Maksun aika koittaa kuitenkin varmuudella ennemmin tai myöhemmin.

Suomen laskennallinen (GDP) ja todellinen vauraus (GPI, ISEW). Hyvinvointimme on ostettu ympäristövelaksi viimeistään 1990-luvulta lähtien, ja se on yhtä kestävällä pohjalla kuin luottokorttivelaksi ostettu varallisuus on.

Merkittävä osa nykyisistä työpaikoista todennäköisesti tuhoaa enemmän yhteisvaurautta kuin luo sitä. Talouden kirjanpito on kuitenkin perustavanlaatuisesti harhainen, sillä esimerkiksi ympäristölle (ja useimmiten myös muille ihmisille) aiheutuvia ns. ulkoiskustannuksia ei käytännössä koskaan huomioida likimainkaan täyteen arvoonsa. Hintasignaalin ollessa talousjärjestelmän keskeinen ohjaussignaali, rankasti vääristynyt hintasignaali tulee väistämättä johtamaan huonoihin ja lyhytnäköisiin valintoihin. Tilanne olisi teoriassa mahdollista korjata esimerkiksi haittaveroilla, mutta mitään merkkejä riittävän tiukkojen haittaverojen ja nyt tarvittavien absoluuttisten ympäristön kulutuksen rajojen asettamisesta riittävän nopealla aikataululla ei ole näköpiirissä: tarvittavien rajojen asettaminen köyhdyttäisi järjestelmän nykytilasta eniten hyötyviä superrikkaita ja sattuisi siihen keskiluokkaan, joka on rakentanut elämänsä olettaen – virheellisesti – järjestelmän olevan vakaalla pohjalla.

Tarvittava hiilidioksidin hinta eri skenaarioissa. Meille relevantein (skenaario SSP2, OECD) merkitty violetilla. Tätä kirjoittaessa hiilidioksiditonnin hinta EU:n päästökaupassa – mikä ei kata kaikkia päästölähteitä – on 24,80 €/tonni. Viiden vuoden kuluttua sen tulisi olla 50-200 euroa, ja kattaa kaikki päästölähteet. Tämä mm. lopettaisi sellunkeiton suomalaisesta puusta.

Onkin epätodennäköistä, että riittävän suuria haittaveroja saadaan aikaan riittävän ajoissa. Vielä epätodennäköisempää on, että haittaveroilla kyettäisiin ohjaamaan talousjärjestelmän toimintaa pitkällä tähtäimellä teknologian voiman kehittyessä jatkuvasti. Kyseessä on klassinen säätöteorian ongelma: säädössä, eli haittaverojen asettamisessa, on väistämättä viiveitä, ja kun sekä järjestelmän turvallinen tila toimia hupenee ihmistoiminnan jatkaessa elossapitojärjestelmämme tuhoamista, ja työkalujemme voima (ts. kyky tehdä niin hyvää kuin pahaa aikayksikköä kohden) kasvaa, lopputulos tulee olemaan rajojen ylittäminen ja siitä seuraava romahdus. Tällä hetkellä säädön viive ongelman havaitsemisesta tarvittaviin haittaveroihin on ainakin 30 vuotta, todennäköisemmin 50 vuotta tai enemmän. (Esim. ilmastonmuutoksen suhteen tarvittavaa säätöä ei ole vieläkään tehty, eikä sitä näköjään saada aikaankaan.) Tämä tekee turvallisella alueella pysymisen käytännössä mahdottomaksi, ellei tekniikan kehitystä pysäytetä ja kelloa käännetä takaisin, tai säätöä tehdä muuten kuin nyt kokeilluilla menetelmillä.

The most intense moments of my life.
Yhteiskuntamme on kuin klassisen Nokian matopelin mato: niin kauan kun kasvu jatkuu, turvallinen tila hupenee koko ajan, ja reaktioiden pitäisi olla koko ajan nopeampia. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Näissä olosuhteissa kysymys loputtoman talouskasvun mahdollisuuksista on lähinnä akateeminen. Vaikka vain vähän kulutusta lisäävä talouskasvu onkin jossain määrin mahdollista esimerkiksi tuotteiden laadun parantuessa ja palvelujen lisääntymisen myötä (joskaan jälkimmäiset eivät todellakaan ole ”aineetonta” taloutta, ja on hyviä syitä epäillä, että useimpien tuotteiden funktionaalisessa laadussa on saavutettavissa rajat, jonka jälkeen laadun parantuminen ei juurikaan lisää hyvinvointia), lähes kaikki ”kehittyneet” yhteiskunnat ovat ylittäneet kestävän toimeliaisuuden rajat jo aikaa sitten. Ei ole olemassa mitään historiallista, empiiristä, tai teoreettista syytä olettaa, että vaikutuksiltaan vähäinen ”aineeton” (todellisuudessa ”vähäaineinen”) talouskasvu kykenisi korvaamaan niin nopeasti niin paljon aineellista taloutta, että se mahdollistaisi ”kestävän” talouskasvun keskeytyksettömän jatkumisen. Yksikään teollisuusvaltio ei myöskään näytä mitään merkkejä mistään määrätietoisesta pyrkimyksestä rajoittaa talouskasvu vain ”aineettomaan” talouteen tai ylipäätään ympäristövahinkojen määrän vähentämisestä, pikemminkin päinvastoin: esimerkiksi Suomessa pyritään enemmänkin heikentämään talouden materiaalitehokkuutta esimerkiksi lisäämällä kaivostoimintaa ja rakentamalla sellutehtaita. Teoreettinen pohdinta loputtoman talouskasvun teoreettisesta mahdollisuudesta ja retoriikan keskittyminen talouden suhteelliseen tehokkuuteen vahinkojen absoluuttisen määrän sijaan onkin käytännössä lähinnä viivytyksen ja (itse)denialismin taktiikka.

Teknologiasta ei ole syytä odottaa ihmelääkkeitä, ja tekniikkaa ratkaisuksi huutavat eivät suoraan sanottuna ymmärrä, mistä puhuvat. Parhaassakin tapauksessa uuden teknologian tie laboratoriosta edes tilastoissa juuri ja juuri näkyväksi vie vuosikymmenen; usein tie on tätä kivisempi. Vaikka vähemmän likaisten teknologioiden kehittämistä pitääkin jatkaa, niihin luottaminen on vastuutonta, ja mitä todennäköisimmin lähinnä vaikeuttaa rysähdyksen hillintää. (Kts. esim. kirjoitukseni teknologian ja politiikan rooleista.)

Suomen talouden historiallinen (musta viiva) ja vaadittu materiaalitehokkuuden kehitys, jotta talous voisi kasvaa kestävästi. Laskelma voi olla optimistinen, sillä kestävä materiaalinkäytön raja laskee koko ajan ympäristövelan kasvaessa, ja on jo todennäköisesti vähemmän kuin laskelmassa oletettu 7 tonnia/henkilö. Materiaalinkäyttö on erinomainen mittari esimerkiksi biodiversiteettivahingoille (R^2 jopa 0,9).

Nykyinen talousjärjestelmä on tuottanut historiallisen paljon hyvinvointia, historiallisen kovalla hinnalla. Sen toiminnan jatkaminen tulee kuitenkin tuhoamaan yleistä hyvinvointia kiihtyvällä nopeudella, vaikka yksilöt voivatkin rikastua vielä kauan – aivan kuten kuolleen eläimen raato voi elättää jonkin aikaa hyvinkin menestyviä eläinyksilöitä. Eriarvoisen varallisuuden jaon olosuhteissa menestyneiden ja sitä kautta eriarvoisuuden normaaliksi tai peräti tavoiteltavaksi olotilaksi sisäistäneiden yksilöiden itselleen keräämä taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen valta, ja järjestelmän korjaamiseksi vaadittavien muutosten jatkuvasti kasvava koko, tekevät tarvittavista korjausliikkeistä epätodennäköisiä.

Kun nykyistä järjestelmäämme vastaavien järjestelmien dynamiikkaa tutkitaan esimerkiksi simulaatioiden avulla, nähdään nopeasti, että tarkoista parametreistä riippumatta, järjestelmät noudattavat yhtä neljästä perusdynamiikasta.

Dynamiikka 1, jatkuva kasvu, vaatisi käytännössä resurssien määrän kasvamista jatkuvasti. Vaikka teknologinen taitomme mahdollistaisikin lähitulevaisuudessa esimerkiksi asteroidien louhinnan, olemme vielä äärimmäisen kaukana taidosta rakentaa uusia ekosysteemejä. Tällä hetkellä keskeinen järjestelmäämme uhkaava rajoite ei olekaan raaka-aineiden vaan nimenomaan ekosysteemien – niinsanottujen ”nielujen” – puute. Siksi dynamiikka 1 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikka 2, asymptoottinen kasvu (ensin kiihtyvä, sitten rajaa kohden hidastuva) olisi ollut optimaalinen kasvupolku, mutta meillä ei ollut malttia noudattaa sitä. Käytännössä kaikki kehittyneet maat ovat jo kaukana kestävyysrajojen väärällä puolen, joten dynamiikka 2 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikassa 3 järjestelmä ylittää kestävät rajat, tekee korjausliikkeen, ja jää oskilloimaan kestävän rajan tuntumaan. Jos tämä aiheuttaa esim. luonnontuhoja, syntyy pitkällä tähtäimellä laskeva trendi. Tämä on jäljellä olevista dynamiikoista vähiten huono, sallien jonkinlaisen hyvinvoinnin jatkumisen ainakin jonkin aikaa. Ikävä kyllä todennäköinen poliittinen vastaus korjausliikkeeseen on fasismin nousu.

Dynamiikka 4 syntyy, kun järjestelmä ylittää rajat liian räikeästi, eikä kykene tekemään korjausliikettä edes romahduksen oloissa. Esimerkiksi äärioikeiston nousu päättäviin asemiin lisää tämän dynamiikan todennäköisyyttä, kun faktapohjainen päätöksenteko vaikeutuu entisestään. Kuvan kaltainen romahdusdynamiikka on ekosysteemeissä erittäin usein nähtyä käyttäytymistä, eikä meillä toistaiseksi ole mitään varsinaista näyttöä siitä, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi hiivaa paremmin kykenevä sääntelemään omaa käyttäytymistään.

Kuten todettua, dynamiikat ovat samanlaisia, vaikka parametreja muutettaisiin tuntuvasti. Esimerkiksi resurssien määrän kaksinkertaistaminen (tai vaikutusten puolittaminen) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että samaan tulokseen päädytään hieman myöhemmin. Miten paljon myöhemmin? Jos esimerkiksi kulutuksen vuosikasvu on 2 prosenttia, mikä on hieman alle historiallisen kehityksen, resurssien määrän kaksinkertaistaminen tai vaikutusten puolittaminen toisi noin 35 vuotta lisäaikaa muuttaa järjestelmää. Tämä ei ole mielipide, vaan aritmetiikkaa.

Miten nopeasti kasvava asia moninkertaistuu? Tällä kuvaajalla se on helppo laskea. Tai sitten voit käyttää yllättävän hyvää nyrkkisääntöä: kasvavan asian kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 jaettuna kasvuprosentilla.

Muutoksia vaikeuttaa myös se, että tarvittavien rajoitteiden asettaminen lukitsisi paikalleen nyt vallitsevan sosioekonomisen tilanteen: voittajat jäisivät voittajiksi, häviäjät häviäjiksi, ja kasvavassa määrin näennäinen mutta vielä toisinaan realistinen mahdollisuus parantaa syntymässä saatua asemaa häviäisi lähes kokonaan. Tilanteen korjaaminen vaatisi vaurauden tasa-arvoisempaa jakoa, mutta tämä on epätodennäköistä ilman vallankumousta. Samalla globaali ja valtioiden sisäinen eriarvoisuus vaikuttavat, ympäristötuhojen ohella, esimerkiksi muuttoliikkeisiin, juurettomuuteen, turvattomuuteen ja muihin huoliin, joista ääriliikkeiden suosio kumpuaa.

Lisäys 20.2.20: Väännän vielä rautalangasta, että sivilisaatiomme nykymenolla todennäköisesti rysähdykseen tai jopa romahdukseen ajava kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ja systeemisempi ongelma. Ilmastokriisin ratkaiseminen olisi hyvä alku, mutta ei riittäisi: aivan kuten matopelissä, yhden uhan väistäminen turvallisen liikkumatilan jatkuvasti huvetessa tarkoittaa vain sitä, että jokin seuraavista rajoista tulisi vastaan viimeistään muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Kun aikamme keskeinen ongelma on se, miten saada asetettua riittävän tiukat ja pitävät rajat ympäristön kuluttamiselle, hajautetun kapitalismin suurimpiin etuihin kuuluva ilmiömäinen kyky kiertää ja rikkoa teknologian, ympäristön ja yhteiskunnan rajoja rahan metsästyksessään alkaa olla paljon enemmän kirous kuin siunaus. Osa kapitalismin nomenklatuurasta ymmärtää jo ilmastokriisin vakavuuden, mutta vain aniharva ”talousviisas” on ymmärtänyt, että kestävyyskriisi ei ole vain ilmastokriisiä, eikä ymmärrä, miten systeemisestä ongelmasta on kysymys.

Politiikka: äärioikeiston umpikuja

Viimeisen 40 vuoden aikana kaikissa läntisissä teollisuusmaissa on toistunut kehitys, missä politiikan rooli yhteisistä asioista päätettäessä on vähentynyt, samalla kun talouden päättäjien rooli on kasvanut. Tämä vallan luovuttaminen politiikalta etupäässä rikkaimmille on tapahtunut useista syistä, joista mainittakoon mm. globalisaation kansainvälisille yrityksille antama mahdollisuus kiristää kansallisvaltioita esimerkiksi työpaikkojen menetyksillä ja ideologinen voitonhuuma hajautetun yksityiskapitalismin voitettua keskitetyn valtiokapitalismin 1990-luvun alussa (luovutusvoitolla, jälkimmäisen romahdettua mm. kirjanpitonsa harhaisuuden ja keskittyneen päätöksenteon jäykkyyksien vuoksi).

Fossiilikapitalismin kuolonkierre.

Vaikka vallitseva järjestelmä onkin tuottanut – ympäristövelaksi – merkittävän määrän hyvinvointia, nämä hyödyt ja haitat ovat jakautuneet hyvin epätasaisesti. Ihmisille, joille on kenties jopa biologisista syistä luontaista arvostaa turvallisuutta hetkellistä vaurautta enemmän ja tasa-arvoisuutta eriarvoisuutta enemmän, yhteiskuntien jatkuva jakaantuminen voittajiin ja voitettuihin on tarkoittanut perustavanlaatuisen yhteiskuntasopimuksen rikkomista. Kunnollisuus ja työn tekeminen sovitusti eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlainen tae edes työpaikasta, saati elintasosta. Kasvottomien ”markkinavoimien” heitellessä ja epävarmuuden kasvaessa on ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää, että epävarmuuden ja pelon tunteet kanavoituvat esimerkiksi äärioikeiston kannatukseen. Maailma on todellakin muuttumassa kiihtyvällä nopeudella, ja on luonnollista, että tältä muutokselta haluaa suojautua – vaikka se ei olisi mahdollista. Tässä tilanteessa houkutus uskoa niitä, jotka vakuuttavat kaiken järjestyvän parhain päin jos vain ”vihervasemmistolaiset” saadaan ulos politiikasta tai vääränväriset ulos maasta, on suuri.

Järjestelmän voittajien, kuten kaltaiseni toistaiseksi turvatussa asemassa olevan akateemisen työläisen, esimerkiksi keskiluokan elintapoihin kohdistama arvostelu näyttää tässä tilanteessa helposti ilkeämieliseltä ja kohtuuttomalta kiusaamiselta. Keskiluokka on lähtökohtaisesti rakentanut elämänsä sille oletukselle, että vallitseva järjestelmä on, mahdollisista ongelmistaan huolimatta, pohjimmiltaan terve, ja sääntöjen noudattamisesta palkitaan ennen pitkää. Kasvava näyttö siitä, että järjestelmä on syvästi laho ja homeessa, ja että esimerkiksi töissä käynti lähinnä kaivaa kuoppaa syvemmäksi, on helpompi kieltää. Kuten esimerkiksi ilmastoviestintää tutkittaessa on havaittu, ongelma ei ole tiedon puute, vaan se, että tietoon uskominen vaatisi omien arvojen ja identiteetin vakavaa uudelleenarviointia.

Lisäys 22.2.20: Ainoa keksimäni turvallinen tie ulos kestävyyskriisistä kulkee arvojen ja asenteiden muutosten kautta. Maatalouden kehittymisen myötä syntyneissä arvoissa ja asenteissa maailma nähdään hierarkiana, jossa vahvemmilla on lähtökohtaisesti oikeus käyttää valtaa heikompiin: ihmisillä luontoon, rikkailla köyhempiin, miehillä naisiin, valkoisilla tummaihoisiin. Nämä hierarkkiset arvot eivät ole luonnonlakeja. Parhaan tiedon valossa ne ovat maatalouden ja erityisesti tuotantovälineiden kuten vetoeläinten yksityisomistuksen synnyttämän eriarvoisuuden ja vallan kasautumisen tuotteita. Hierarkia ja eriarvoisuus ovat aina olleet ristiriidassa monien ihmisen evoluution suosimien arvojen, kuten altruismin ja metsästäjä-keräilijäyhteisöissä edelleen, hyvistä syistä, pääasiallisena normina vallitsevan ”raivoisan egalitarismin” kanssa. (Uskon, että tämä sovittamaton ristiriita maailmamme ja evolutiivisen historiamme välillä on vaikuttavana tekijänä monissa ellei lähes kaikissa ”sopeutumisvaikeuksissa” ja mielenterveyden ongelmissa. Opetamme edelleen lapsillemme reiluutta, jakamista ja tasavertaisuutta – mutta maailma on kaikkea muuta.)

Kestävä yhteiskunta edellyttää joko työkalujemme voiman ja toimintavapautemme radikaalia rajoittamista nykyiseen verrattuna, tai sitten asennemuutosta, jonka seurauksena esimerkiksi luonnon alistaminen ihmisen hyväksi ei ole enää oletusarvo ja luonnonsuojelu poikkeus. Pidän jälkimmäistä parempana ja kestävämpänä kehityskulkuna, ja uskon, että hierarkioiden kyseenalaistaminen lisää muutenkin ihmisten vapauksia olla sitä mitä he haluavat olla. Tasavertaisuus onkin maailman radikaalein idea: jos sen ottaa vakavasti ja johdonmukaisesti, joutuu väkisinkin pohtimaan paitsi sitä, mikä oikeutus rikkaisiin maihin syntyneillä on niin suureen osuuteen luonnonvaroista, myös sitä, mikä on ylipäätään ihmisen oikeutus suhtautua luontoon lähtökohtaisesti materiaalivarastona. Voikin sanoa, että tasavertaisuuden edistäminen ja sen ideaalien ylläpito ovat mitä suurimmassa määrin kestävän yhteiskunnan rakentamista. (Kiitos Juhana Harjulle tämän pohdinnan kirvoittaneesta kommentista. Tulen käsittelemään aihetta jatkossa enemmänkin.)

Äärioikeiston nousuun johtaneet ilmiöt eivät katoa itsestään. Maailma on entistä globaalimpi, ja ihmisiä lietsotaan yhä kuumeisempaan hyperkilpailuun toisiaan vastaan esimerkiksi uhkailemalla työpaikkojen menetyksellä jos ”kilpailukyky” ei parane riittävästi. Hyperkilpailu tekee ihmiset entistä enemmän riippuvaisiksi järjestelmästä, samalla kun se jakaa vaurautta entistä harvemmille ja tekee käytännössä mahdottomaksi yritykset rajoittaa merkittävästi taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia ympäristövahinkoja. Eriarvoisuus ja ympäristötuhot aiheuttavat esimerkiksi muuttoliikkeitä, lisäten juurettomuutta, turvattomuutta ja äärioikeiston kannatusta kasvattavaa pelkoa tutun maailman liian nopeasta muuttumisesta. Valtaan päästyään äärioikeistolaiset hallitsijat eivät tee asioiden korjaamiseksi mitään: vaikka heillä olisi ideologiaansa sopivia työkaluja, mitä heillä ei ole, heillä ei ole mitään insentiiviä vaarantaa hallintonsa oikeutusta. Äärioikeiston ainoa lääke onkin sulkea silmät tutkimukselta ja kiihdyttää elintason ostamista ympäristövelaksi, ja syyttää ja rangaista väistämättömistä ja lisääntyvistä ongelmista yhteiskunnan heikompia jäseniä. Tämä lietsoo entisestään hyperkilpailua, kun pelko putoamisesta huonompiosaiseksi kasvaa.

Lisäys 5.3.20: Avaan hiukan, mitä tarkoitan sanoessani, ettei äärioikeistolla, tai monilla muillakaan oikeiston poliitikoilla, ole kunnollisia kannustimia korjata maailman suuria ongelmia. Tämä johtuu siitä, että oikeiston ideologian kulmakivenä on jo kauan ollut veronmaksuhaluttomuudesta l. itsekkyydestä juontuva ajatus siitä, että valtio ei osaa tehdä mitään oikein, joten sivilisaation pääsylippunakin tunnetun verotuksen vähentäminen onkin itse asiassa hyvä asia. Niinpä valtion kasvava epäonnistuminen kansalaistensa hyvinvoinnin suojelussa on oikeistolle ja etenkin äärioikeistolle win-win-tilanne: se todistaa oikeiston ideologian oikeaksi ja nakertaa veronmaksuhalukkuutta, samalla kun se saa yhä useamman aivan oikeutetusti vihaiseksi. Tämä viha on vain liian helppo kanavoida vähemmistöihin ja sitä kautta äärioikeiston kannatukseksi. Tämäkin ilmiö, kuten moni muu epäilemättä Eduskunnassakin tulevaisuudessa kuuluva kapitalismin kuolonkorina, näkyy pitkälle kehittyneenä Yhdysvaltojen republikaanien toiminnassa; suosittelen ennustamista yrittäviä seuraamaan tarkasti, mitä tuossa maassa tapahtuu.

Guardianin grafiikka alueista, joiden asumiskelpoisuus kärsisi huomattavasti 4 asteen lämpenemisestä. Vaikka nykytiedon valossa lämpeneminen on jäämässä noin 3 asteeseen, odottamattomat takaisinkytkennät voivat hyvin työntää järjestelmän 4 asteeseen tai jopa selvästi yli. Emme tunne planeettajärjestelmäämme riittävän hyvin sulkeaksemme tämän vaihtoehdon pois.

Suomessa on luultavaa, että entistä rasistisempi ja räikeämmin äärioikeistolainen Perussuomalaiset jää puoluekentän suureksi puolueeksi ja todennäköisesti pääsee jossain vaiheessa pääministeripuolueeksi. Puolueen edustajiin kuuluu mitä todennäköisimmin vieraiden valtojen tiedustelupalveluiden vaikutuksen alaisia henkilöitä, ja sen politiikka on faktisesti ottaen, vaikka ei vielä retoriikaltaan, vahvan Kreml-myönteistä – jopa siinä määrin, että Ruotsin oikeistopopulistinen Ruotsidemokraatit kritisoi avoimesti Perussuomalaisia Venäjä-myönteisyydestä. On myös tunnettua, että nationalististen konservatiivi- ja äärioikeistopuolueiden tukeminen ja niiden asian edistäminen kuuluu Kremlin strategiaan EU:n ja demokratioiden vaikutusvallan murentamiseksi, ja on aivan selvää, mikä Suomen puolueista olisi Putinille mieluisin naapurimaan hallitsija. Hankaloittamalla EU:n toimintaa ja esimerkiksi vastustamalla pakolaisten sijoittamista muualle kuin saapumismaihinsa (ns. taakanjakoa), Perussuomalaiset tekee myyräntyötä Suomen turvallisuudelle: maa, jolla on 1340 kilometriä yli käveltävää EU:n ulkorajaa, on äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja alttiina Kremlin kiristykselle, kun ympäristökriisin vaikutukset alkavat seuraavina vuosikymmeninä näkyä koko laajuudessaan. Samalla puolue kieltäytyy johdonmukaisesti tekemästä mitään helpottaakseen väistämättä edessä olevaa talousjärjestelmän murrosta, syyttäen kaikista vaikeuksista lähinnä ”vihervasemmistoa” ja maahanmuuttajia. Millään tällä ei kuitenkaan todennäköisesti ole mainittavaa vaikutusta äärioikeiston kannatukseen.

Lyhyesti sanoen: Poliittisen vallan valuminen rikkaiden käsiin, viivyttely vakavien ongelmien ratkaisemisessa, ja äärioikeiston nousu tekevät ajoissa aloitetuista, riittävän tepsivistä korjausliikkeistä epätodennäköisiä. Tämä johtaa lähes kaikkien ongelmien vaikeutumiseen, ja ennen pitkää järjestelmän systeemiseen romahdukseen. Vähintään osa nykyään demokraattisista valtioista ajautunee jonkinasteiseen fasismiin ongelmien kärjistyessä. Mitään näyttöä siitä, että Suomi olisi immuuni kummallekaan kehityskululle, ei ole olemassa.

Tällä hetkellä todennäköisin kehityskulku. Romahduksen aikataulu ja syvyys ovat vielä muuttujia, joihin on mahdollista vaikuttaa.

Mutta tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu, vaikka sitä kirjoitetaankin koko ajan. Suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, ja vaikkei rysähdystä täysin vältettäisikään, sillä on paljon väliä, onko edessä pehmeä lasku vaiko äkkipysähdys. Kun ehdin, kirjailen tälle kirjoitukselle jatko-osan: tämä on tilanne, miten nyt toimia?

Vastine Petteri Taalakselle: ilman aktivismia ei ole muutosta, ja kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ilmiö

Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on jo jonkin aikaa esiintynyt julkisessa ympäristökeskustelussa ”järjen äänenä” ”ilmastohysteerikkoja” vastaan. Tarkoitti hän itse sitä tai ei, hänen lausuntojaan käytetään yleisesti argumenttina politiikan muuttamista aiheellisesti vaativia ilmastoaktivisteja ja ylipäätään turvallisempaa ilmastopolitiikkaa vastaan. Siksi on syytä selvittää lyhyesti, miksi Taalaksen lausunnot ovat lyhytnäköisiä ja ongelmallisia niin laajemman ympäristötutkimuksen kuin teknologian tutkimuksenkin näkökulmasta.

Aloitetaan siitä, missä Taalas on oikeassa. Niin kauan kun puhumme yksinomaan ilmastokriisistä, ongelman välittömät syyt löytyvät ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden polttamisesta. Vielä tälläkin hetkellä noin 85 prosenttia maailman ns. primäärienergiantuotannosta tapahtuu fossiilisia polttoaineita polttamalla. Fossiilisten polttoaineiden osuus kaikesta energiantuotannosta ei ole juurikaan muuttunut sitten vuoden 1990, ja kun maailman energiankulutus on samaan aikaan lisääntynyt noin 60 prosenttia, ilmakehään päätyneiden hiilidioksidipäästöjen määrä on lisääntynyt valtavasti. (Toisella tilastointitavalla, energian loppukäyttöä tarkastelemalla, tilanne on hivenen valoisampi ja vähähiilisen energian osuus suurempi.) Ilmastokriisin etenemisen pysäyttäminen vaatii ehdottomasti fossiilisten polttoaineiden käytön de facto lopettamista tämän vuosisadan ja mieluiten vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana. Jos tähän ei kyetä, muut ilmastotoimet jäävät merkityksettömiksi. Näin sanoessaan Taalas on aivan oikeassa.

Taalas kuitenkin vaikuttaa jääneen ratkaisuja miettiessään jumiin samaan kohtaan missä itse olin jumissa noin vuonna 2012. On ilman muuta tärkeää, että ilmastotoimia kohdistetaan suurimpiin päästölähteisiin. Mutta Taalas ei ole ilmeisesti ehtinyt ajatella juurikaan sitä, miten ilmastotoimet saadaan demokratioissa konkreettisesti aikaan. Tämä ajattelemattomuus näkyy hänen kannanotoissaan ikävän selvästi, etenkin hänen vähätellessään aktivisteja ja ”pieniä tekoja” kuten ruokavalion muutosta tai lentämisen kritisointia.

Edessämme oleva muutos on valtava, katsoi sitä miten päin tahansa. Fossiilisten polttoaineiden talousjärjestelmäämme tuoma ylimääräisen energian ruiskaus on mahdollistanut valtavan paljon aidosti hyviä asioita. Nyt fossiilisten polttoaineiden käytön jatkaminen kuitenkin uhkaa tuhota kaiken hyvän, mitä niillä on rakennettu. Meillä ei ole olemassa, eikä edes tiedossa, mitään sellaisia teknisiä ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat fossiilienergian korvaamisen helposti ja vaivattomasti. Jos taas jatkamme nykymenolla, äärevöityvä ilmasto tulee tuhoamaan ensin köyhien ja sitten rikkaampien maiden edellytykset huolehtia asukkaistaan edes jotenkin säällisesti. Maa, jolla on 1340 kilometriä kävellen ylitettävissä olevaa EU:n ulkorajaa, ei varmasti kykene eristäytymään muutoksilta, ei vaikka miten sulkisimme silmämme ja hoilottaisimme ”Kiinan vika, Kiinan vika.” Valinnoistamme riippumatta, iso muutos on siis väistämättä edessä – vaikka voimmekin täällä rikkaissa maissa jättää suurimman laskun parin seuraavan sukupolven maksettavaksi, jos niin haluamme.

Ei ihme, että nuoriso metelöi: he joutuvat maksamaan ahneutemme laskun.

Demokraattinen muutos vaatii kansalaisten toiminnan muuttumista

Miten tarvittava muutos saadaan aikaan demokraattisessa valtiossa? Emme itse asiassa tiedä. Kukaan ei ole koskaan kokeillut. Laajemman ympäristötutkimuksen, ja erityisesti ympäristöpsykologian, politiikan ja teknologian tutkimuksen ansiosta voimme kuitenkin tehdä valistuneen arvauksen. Erittäin lyhyt tiivistelmä on tässä: tarvitsemme yksilön toimien, kansalaisaktivismin, ”virallisen” politiikan, ja teknologian yhteispeliä.

Tiedämme jo suurella varmuudella, miltä vähähiilinen tulevaisuus näyttää etenkin keskeisellä energiasektorilla. Tulevaisuuden energiantuotanto tulee koostumaan tuuli- ja aurinkovoimasta, jostain määrästä ydinvoimaa, ja suhteellisen pienestä määrästä vesivoimaa, muiden energianlähteiden ollessa pienessä mutta mahdollisesti paikallisesti tärkeässä asemassa. Energiasektorilla ei ole odotettavissa mitään ihmekeksintöjä, jotka muuttaisivat radikaalisti tätä kuviota, eikä sellaisten löytyminen ole todennäköistä: tunnemme aiheeseen liittyvän fysiikan erittäin hyvin, eikä ole todennäköistä, että jostain paljastuisi jokin täysin uusi tapa tuottaa energiaa. Tämä ei kuitenkaan ole vakava ongelma: tiedämme erittäin suurella varmuudella, että jollain ylläolevien vaihtoehtojen yhdistelmällä on täysin mahdollista tuottaa hyvinvointiin riittävä määrä energiaa.

Tällä hetkellä ongelma on se, ettemme rakenna uutta vähähiilistä tuotantoa likikään riittävällä nopeudella. Jotta saisimme nopeutettua rakentamista, ja samalla painettua sarjatuotannolla vähähiilisten vaihtoehtojen hintaa vielä alemmaksi, tarvitaan politiikan muuttumista.

Miten politiikka muuttuu? Demokraattisissa valtioissa ainakin teoriassa siten, että kansalaisten mielipide muuttuu. Kun riittävä määrä kansalaisia esittää riittävän painokkaasti, että politiikan on muututtava, ennemmin tai myöhemmin politiikka muuttuu. Yleiskielessä kutsumme näitä kansalaisten joukkoja vaikkapa aktivisteiksi. Jos haluamme vähätellä heitä ja heidän vaatimuksiaan, saatamme kutsua heitä vaikkapa hysteerikoiksi. Kuvio on historiasta erittäin tuttu: esimerkiksi yleistä äänioikeutta ja etenkin naisten äänioikeutta vaatineita kutsuttiin yleisesti hysteerikoiksi. Tosiasiat ovat kuitenkin selviä: organisoitu aktivistien joukko on paljon tehokkaampi painostusryhmä kuin jopa suurempi määrä yksittäisiä, samaa mieltä olevia kansalaisia.

Miten ihmiset saadaan aktivoitua poliittiseen aktivismiin? Esimerkiksi siten, että poliittisesta aktivismista tulee sosiaalisesti hyväksyttävää. Taalaksen ja muiden kapea-alaisesti ajattelevien sokea piste ”pienten tekojen” suhteen on juuri tässä. ”Pienet teot” saattavat olla esimerkiksi päästövaikutuksiltaan vähäisiä, mutta ne lähettävät selvän signaalin siitä, että niiden tekijälle asia on ainakin jossain määrin tärkeä. (Esimerkiksi lentämistä vähentäviä ilmastotutkijoita uskotaan ihan tutkitusti paljon enemmän kuin edelleen huoletta lentäviä.) Sosiaaliselle kädellislajille tyypillisesti myös me ihmiset välitämme alitajuisestikin aivan suunnattoman paljon siitä, mitä toiset ajattelevat. Emme välttämättä edes uskalla toimia siten, kun tiedämme oikeaksi, jos kukaan muu ympärillämme ei toimi niin.

Entä miten yksilön teoista tulee mahdollisia? Esimerkiksi teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Mitä useampi yritys tarjoaa vähähiilisiä vaihtoehtoja, ja mitä edullisempia suhteessa vaihtoehtoihin nämä ovat – asia, johon voidaan suoraan vaikuttaa esimerkiksi haittaveroilla – sitä helpompi jokaisen ihmisen on tehdä entistä merkittävämpiä yksilötekoja.

Ja miten yhteiskunnan ja teknologian muutos tapahtuu? Kuten viime viikolla kirjoitin, ennen kaikkea poliittisen muutoksen kautta. Kuten SSAB:n kaavailema vetyteräs, hyvin suuri osa erityisesti päästösäästöissä tärkeistä vähäpäästöisistä prosessiteknologioista on jo tunnettuja, mutta niitä ei ole kannattanut käyttää, koska likaisemmat vaihtoehdot ovat olleet halvempia. Ilman parasta ennen-päivämääränsä ohittaneiden puhuvien päiden väheksymää aktivismia, raudan vetypelkistys pölyttyisi edelleen hyödyntämättömien keksintöjen arkistoissa. Sama pätee esimerkiksi sähköautoihin, energiansäästöön, ja uusiutuvaan energiaan.

Yhteiskunnallista muutosta onkin hyödyllistä ajatella ”räikkäefektinä.” Räikkä on mekanismi, joka estää esimerkiksi akselin pyörimisen toiseen suuntaan. Sen ansiosta isojakin muutoksia voi saada aikaan pienin askelin. Perusidea ympäristöräikässä on yksinkertainen: yksilöiden teot ja ennen kaikkea julkinen aktivismi luovat painetta politikoille, poliitikot säätävät lakeja ja asetuksia joilla vähän paremmasta toiminnasta tulee huonompaa toimintaa kannattavampaa (ja joilla kompensoidaan muutoksen haitalliset vaikutukset niille yksilöille, joihin muutos sattuisi kohtuuttomasti), tästä uudesta tilasta tulee ennen pitkää uusi normaali, ja räikkää voidaan kohta taas kiristää yhden napsauksen verran ilman, että kukaan joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia yhdellä kertaa. Emme ylipäätään tunne muita demokraattisia keinoja saada aikaan likimainkaan nyt tarvittavan suuruisia muutoksia.

Lopuksi todettakoon, että pelkkään ilmastokriisiin keskittymällä on vaarallisen helppo unohtaa, että ihmiskunta on tosiasiassa laajemman kestävyyskriisin kourissa. Elintapamme on yksinkertaisesti rakennettu liian monessa suhteessa kestämättömälle pohjalle, ja kulutamme jo nyt reilusti enemmän planeettamme luontoa ja luonnonvaroja kuin voisimme kestävästi tehdä. Vaikka business as usualin jatkumista toivovien rukoilema teknologiakeiju laskeutuisikin taivaasta ja ratkaisisi ilmastokriisin meisselinsä heilautuksella, se tarkoittaisi vain sitä, että edessämme olisi pian kestävyyskriisin seuraava osanen. Jo nyt biodiversiteetin tuho on vakavuudeltaan hyvin mahdollisesti ilmastokriisiä suurempikin ongelma, ja on jo nähtävissä, että typpi- ja fosforikierron häiriöistä tulee aiheutumaan merkittäviä ongelmia, myös globaalissa mittakaavassa.

Planetaariset rajat ja niiden tilanne tämänhetkisen parhaan tiedon mukaan. Olemme jo suuren riskin alueella biodiversiteetin (E/MSY) ja typpikierron (N) häiriöissä. Lähde: J. Lokrantz/Azote perustuen julkaisuun Steffen ym. (2015), Stockholm Resilience Institute
Eläinbiomassa vuonna 10 000 ennen ajanlaskumme alkua, ja nykyään. Tilanne ei yksinkertaisesti ole kestävä. Lähde: Chefurke 2015, CJA Bradshaw, Conservation Bytes.
Kestävyyskriisi ei ole pelkkää hiilidioksidia. Tässä kuvaajassa mahdollisesti kestävälle rajalle pääsemiseen ja sillä pysymiseen tarvittava talouden materiaalitehokkuus kun asukaskohtainen bruttokansantuote kasvaa 0,5 – 2 prosenttia vuosittain. Historiallinen toteuma mustalla. Jos tätä sanoo ihan saatanallisen haastavaksi urakaksi, syyllistyy aliarviointiin.

Samaan aikaan kehitämme ja otamme käyttöön, tehokkuutta ja sen kautta esimerkiksi jatkuvaa talouskasvua tavoitellessamme, koko ajan voimakkaampia ja siten potentiaalisesti vaarallisempia teknologioita, kuten odottamattomia vaikutuksia aiheuttavia sosiaalisia teknologioita, ydinaseita laukaisemaan kykeneviä tekoälyjä ja pitkäikäisiä, biologisesti keräytyviä kemikaaleja. Matemaattisesti katsoen on varmaa, että tämä kehitys päättyy ennemmin tai myöhemmin isoon vahinkoon. Tältä tosiasialta voi sulkea silmänsä lähinnä kieltäytymällä pohtimasta sosioekonomisen järjestelmämme ja ympäristön laajempia takaisinkytkentöjä, ja keskittymällä kapeasti johonkin yksittäisiin ongelmiin – kuten Taalas tekee.

Vallitseva ajattelu on erittäin huono hahmottamaan yhteiskuntaan vaikuttavia niinsanottuja takaisinkytkentöjä. Mitä tapahtuu, jos ympäristövahingoilla on nollasta poikkeava takaisinkytkentä talouteen, talouden materiaalitehokkuus ei kasva äärettömän paljon, eikä talouskasvun pysäyttämiseenkin kykeneviä ympäristörajoitteita saada säädettyä? Mallista ja sen tarkoista parametreistä riippumatta, suunnilleen näin. Jokaisessa tämän takaisinkytkennän huomioivassa mallissa. Ainoa epävarmuus on aikataulu ja romahduksen syvyys.

Pelastaako tekniikka ilmastokriisiltä? SSAB:n vetyteräs ja teknologisen muutoksen logiikka

Tiukentuneen ilmastonmuutoskeskustelun säikäyttämänä/kannustamana ruotsalainen teräsvalmistaja SSAB on kiirehtimässä aikaisempia suunnitelmiaan ottaa n. 80 vuotta vanha, niinsanottu vetypelkistystekniikka käyttöön raudan valmistuksessa. Nyt SSAB kaavailee ottavansa tekniikan tuotantokäyttöön vuoteen 2026 mennessä ja tuottavansa kaiken teräkseensä käyttämänsä raudan kyseisellä tekniikalla vuonna 2040. Uutinen on merkittävä, koska raudan ja teräksen tuotanto perinteisin menetelmin on vaatinut kivihiilestä jalostetun koksin käyttöä, ja aiheuttanut siksi merkittävät ilmastopäästöt. Maailman kaikista hiilidioksidipäästöistä raakateräksen valmistus aiheuttaa noin 8 prosenttia. Suomessa menetelmäkokeiluun nyt mukaan tuleva Raahen terästehdas yksin aiheuttaa noin 7 prosenttia maamme päästöistä, ja Ruotsissa teräksen valmistus vastaa peräti kymmentä prosenttia Ruotsin kaikista päästöistä. Siksi SSAB:n hanke ja sen kiirehtiminen ovat erittäin hyviä uutisia: jos teräksen tuotantoa ei saada vähäpäästöiseksi, ilmastotavoitteisiin ei ole mahdollista päästä.

Uutista käytetään kuitenkin jo nyt myös todistuskappaleena ajatuksesta, jonka mukaan sivilisaatiotamme uhkaava kestävyyskriisi tulisi ratkaista, ja ylipäätään voitaisiin ratkaista, vain kehittämällä uutta teknologiaa. Hölmöimmissä kannanotoissa uutista on käytetty lyömäaseena ilmastoaktivisteja vastaan, ilkkuen heille ”hyödyttömästä” aktivismista samalla kun ”tasapainoiset henkilöt” tekevät ”oikeita asioita” kuten kehittävät teknologiaa. Kumpikin ajatus on vaarallisesti virheellinen; yritän lyhyesti selittää, miksi.

Tekniikoiden käyttöönotto riippuu politiikasta

Aivan ensimmäiseksi on syytä ymmärtää, että SSAB:n kehittämä tekniikka ei todellakaan ole mikään uusi keksintö. Nopea, ylimalkainen patenttihakuni löysi raudan vetypelkistysmenetelmälle myönnetyn lukuisia patentteja ainakin vuodesta 1939 saakka (U.S. Patent 2236474A), ja muistan itse, miten juuri kyseistä tekniikkaa käsiteltiin vanhana, toimivana, mutta kannattamattomana menetelmänä Teknillisen korkeakoulun valutuotetekniikan laboratoriossa vuonna 2006, kun itse opiskelin siellä. Harkitsin tuolloin diplomityön tekemistä kyseisestä tekniikasta, mutta minua varoitettiin, ettei menetelmä ole likimainkaan kannattava, eikä sen tutkimiseen saati käyttöönottoon ole siksi saatavissa rahoitusta. Perussyy oli selvä ja helposti yksittäisen teekkarinkin laskettavissa: vetypelkistys vaatii suuria määriä kallista vetyä, kun taas hiilellä pelkistäminen perinteisin menetelmin on halpaa – ellei esimerkiksi hiilidioksidipäästöille aseteta poliittisin toimin kovaa hintaa. Vuonna 2006 tiukka ilmastopolitiikka oli vielä kaukaisuudessa, eikä ketään siksi kiinnostanut sijoittaa jopa satoja miljoonia euroja, mitä teollisen mittakaavan laitoksen rakentaminen vaatisi.

Menetelmään tutustuminen tuolloin oli kuitenkin itselleni merkittävää, sillä siihen ja muihin vähähiilisiin valmistusmenetelmiin perehtyminen johtivat epäilyksiin tuolloin ympäristöliikkeessä vallinnutta, sähkön hinnan välttämätöntä nousua ja sen tarpeen vähentymistä uskonkappaleena pitänyttä liturgiaa kohtaan. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen sähköllä on isossa mittakaavassa ainoa tuntemamme tapa nitistää päästöt myös teollisuudessa, ja mittakaavat olivat suunnattomia. Yksin vetypelkistyksen ympäristökestävä toteutus vaatisi valtavia määriä vähäpäästöistä sähköä – Raahen tehdas yksin söisi yhden ydinreaktorin koko tuotannon tai puolet kaikesta Tanskaan rakennetusta tuulivoimasta – ja jotta tekniikoita kannattaisi kehittää, sähkön pitäisi olla melko halpaa. Nämä olivat keskeisiä syitä sille, miksi ryhdyin vuonna 2010 kirjoittamaan ydinvoiman puolesta ja päädyin kirjoittamaan aiheesta yhdessä Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa; voisi siis sanoa, että ilman vetypelkistystekniikkaa, en tekisi nykyään niitä töitä mitä teen.

Mikään ylläolevasta ei vähennä vetypelkistystä nyt kehittäville oikeutetusti kuuluvaa kunniaa menetelmän edelleenkehittämisestä ja ennen kaikkea riskinotosta sen käyttöön ottamisessa. Yllä kuvattu prosessi, jossa tekniikka tunnetaan jopa vuosikymmeniä ennen kuin toimintaympäristön muutos tekee sen käyttöönotosta kannattavaa, on äärimmäisen tyypillistä teknologialle. Tutkin itse väitöskirjassani hyvin vastaavaa tapausta, Outokummun ja kanadalaisen Incon 1940-luvun lopulla kehittämää kuparin ns. liekkisulatusmenetelmää ja sen kehittymistä. Laskutavasta riippuen, kyseinen menetelmä oli kuparimetallurgien tuntema vähintään 10-50 vuotta ennen kuin Outokumpu ja Inco rakensivat, itsenäisesti, ensimmäiset pilottiuuninsa vuonna 1947. Hyvin samalla tavalla kuin nyt SSAB:n tapauksessa, toimintaympäristön muutos aiheutti paineen tehdä asioita toisella tavalla: Outokummun tapauksessa sodanjälkeiset alueluovutukset, mukaanlukien Enson ja Rouhialan suurten vesivoimalaitosten luovutus, ja sulaton siirto Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta Imatralta Harjavaltaan aiheuttivat sähköpulan ja kannustivat yritystä kehittämään vaihtoehdon tuolloin käytössä olleelle sähkösulatukselle.

Tekniikka ei ole taikalaatikko

Yllä olevasta voisi helposti erehtyä luulemaan, että tekniikan kehitys ratkaisee koko lailla automaattisesti kaikki elämäämme rajoittavat ongelmat, kuten nyt kohtaamamme ilmastokriisin. Tämä on selvästi monen teknologian parissa työskentelevän lähtöoletus, ja se oli myös oma ”oletusasetukseni” kun ryhdyin tutkimaan juurikin tätä kysymystä väitöskirjassani. Työn edetessä ja todisteiden kasautuessa jouduin kuitenkin vaihtamaan mielipidettäni: kuulemme kyllä monesti siitä, miten jokin niukkuus tai rajoite ylitetään teknologialla, mutta emme kuule niistä paljon tyypillisemmistä tapauksista, joissa näin ei käy. Esimerkiksi Outokummun liekkisulatusmenetelmästä tuli kuuluisa, suorastaan sankaritarina sähköpulan aiheuttamasta radikaalista keksinnöstä; mutta samaan aikaan aivan saman sähköpulan kanssa paininut, vastaavanlaista sähköuunia käyttänyt Vuoksenniskan terässulatto ei kehittänyt mitään vastaavaa ulospääsyä omasta tilanteestaan.

Miksi ei? Mielestäni paras selitys löytyy teknologian luonteesta niinsanottuna rekombinatorisena ilmiönä. On jo intuitiivisesti selvää, ja empiirisesti toteennäytettyä, että kaikki uudet teknologiat ovat välttämättömästi yhdistelmä olemassaolevia teknologioita ja ideoita. Jos uuden teknologian toteuttamiseksi tarvittavia osia ei ole olemassa, uutta teknologiaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Rekombinatorista teoriaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan usein ”komponenteista”, joilla tarkoitetaan sekä fyysisiä komponentteja, kuten muttereita, palkkeja ja prosessoreja, ja henkisiä ”komponentteja”, kuten Outokummun tapauksessa alunperin hiilivoimaloita koskevasta tutkimuksesta saatua ymmärrystä siitä, miten palamisreaktiot etenevät hienojakoisen aineksen muodostamassa leijupedissä. Uudet keksinnöt syntyvät yhdistelemällä olemassaolevia komponentteja, ja näistä keksinnöistä tulee mahdollisia komponentteja jälleen uusiin keksintöihin. (Paras yhteenveto ideasta löytyy kirjasta Teknologian luonne. Kannattaa tukea tietokirjallisuuden suomentamista ja ostaa kyseinen teos.) Teoria on paitsi intuitiivisesti järkeenkäypä, se myös selittää erittäin hyvin monenlaisia innovaatiotutkimuksessa empiirisesti havaittuja ilmiöitä. Yksi näistä on se, miksi Outokumpu kehitti sähköpulan seurauksena radikaalin teknologian, mutta Vuoksenniska ei: kuparirikasteen sulattamiseen rikasteen omalla energiasisällöllä oli olemassa valmis, olennaiselta osaltaan jo vuonna 1897 patentoitu idea, mutta teräksen valmistuksessa vastaavia, Suomen oloissa soveltamiskelpoisia ideoita ei ollut.

Teoria auttaa myös ymmärtämään, miksi mikään määrä tarvetta ei mitenkään välttämättä johda tekniseen ratkaisuun. Vaikka emme yleensä ajattele tietoisesti asiaa, maailmassa olisi suunnattomat taloudelliset kannustimet esimerkiksi halvan, kestävän akkuteknologian tai antipainovoiman kehittämiseen. Yli 150 vuoden yrityksistä huolimatta ensimmäisessä on kuitenkin onnistuttu vain puolinaisesti, ja jälkimmäisessä emme tiedä edes mistä aloittaa. Meillä kun ei yksinkertaisesti ole tarvittavia henkisiä ja fyysisiä komponentteja, millä antigravitaatioteknologia voitaisiin edes teoriassa valmistaa – vaikka sen kehittäjälle lankeaisi automaattisesti paitsi valtavasti rahaa, myös varma Nobelin palkinto. Vastaavasti, emme itse asiassa edes tiedä, onko nykyisiä ratkaisuja radikaalin paljon parempia akkukemioita ylipäätään edes olemassa. Vaikka niitä olisi, ei ole mitään takeita siitä, että löydämme ne. Toisin sanoen: teknologia ei ole taikalaatikko, jonne riittävästi rahaa kaatamalla saamme ratkaisun mihin tahansa ongelmaan. (Ja kuka kaataisi taikalaatikkoon rahaa, ellei esimerkiksi politiikka siihen pakottaisi?)

Tämä on luultavasti väitöskirjani (Korhonen 2017) eniten politiikkarelevantti löydös: teknisten ratkaisujen löytymistä kaikkiin kestävyyskriisin ongelmiin ei voi sulkea pois, mutta sitä ei myöskään voi pitää mitenkään todennäköisenä eikä varsinkaan siihen luottamista vastuullisena politiikkana. Järkähtämätön usko teknologisiin ihmeisiin onkin enemmän uskontoa kuin rationaalista ajattelua, ollen yksi esimerkki ilmiöstä, johon esimerkiksi Tommi Melender viittaa mainiossa kirjoituksessaan Suomen Kuvalehdessä (SK 3/2020). Melenderin sanoin, ”Tapoimme Jumalan edistyksellä, mutta emme tappaneet uskonnollisuutta, siirsimme vain uskonnollisuuden perspektiivin taivaallisesta maalliseksi. Kun ahdistumme Australian metsäpaloista kertovan kuvavirran äärellä, emme rukoile pelastusta Jumalalta, vaan lujitamme toivoamme siihen, että edistys tekee kyllä tehtävänsä ja lahjoittaa meille teknologiat, joilla ilmastonmuutokseen kytkeytyvät sään ääri-ilmiöt saadaan kuriin.”

Ymmärrän kyllä, mistä tämä luja usko kumpuaa ja miksi se on yleistä etenkin oikeiston piirissä. Teknologinen ihme on nyt ainoa jäljellä oleva polku, joka ei vaadi mittavia muutoksia esimerkiksi yhteiskunnalliseen ajatteluumme tai vallitseviin valtarakenteisiin. Jos pitää, hyvistä tai huonoista syistä, sosiaalisia, tasa-arvoisuutta lisääviä muutoksia mahdottomina, mitään muuta sivilisaation säilymisen turvaavaa tietä ei ole enää olemassa, ja jäljelle jää ihmeiden toivominen.

Valitettavasti aritmetiikka on ihmeitä vastaan. Vetypelkistystekniikka on erittäin tervetullut edistysaskel, mutta vaikka kaikki maailman teräs tuotettaisiin kyseisellä tekniikalla – huolimatta sen noin 20 % hintaerosta perinteisiin menetelmiin nähden – se ratkaisisi vain pienen osan kestävyyskriisiä. Edes hiilidioksidipäästöjen täydellinen nollaaminen ei enää riitä, sillä ilmastokriisin rinnalle ja ehkä jopa vakavuudessaan sen ohi on nyt, varoituksista huolimatta, kaikessa hiljaisuudessa hiipinyt esimerkiksi luonnonkato eli biodiversiteettikriisi. Biodiversiteettikriisissä keskeinen syypää on ihmiskunnan jatkuvasti kasvava tilan ja aineen tarve, ja esimerkiksi niinsanotut materiaalijalanjälkimittarit ovat kohtuullisen hyvä mittari myös biodiversiteettivahinkojen määrälle. Päästäksemme kestävälle uralle, esimerkiksi Suomen tulisi vähentää nykyistä materiaalijalanjälkeään noin neljäsosaan. Jokainen voi itse arvioida esimerkiksi alla olevasta kuvaajasta, miten todennäköistä tämä on yksin teknologisella nerokkuudella: kuvaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että voittoa tavoitteleva yritys pyrkii jo nykyään tekemään bisnestä keskimäärin niin vähällä materiaalin ja energian kulutuksella kuin on kannattavasti mahdollista. Jos siis teknologisia ihmeitä vihreälle käyrälle pääsemiseksi on olemassa, herää valtava kysymys: miksi voittoja tavoittelevat yritykset eivät jo käytä niitä?

Kestävyyskriisin selättäminen vaatii sekä tekniikkaa että politiikkaa

Tästä päästään teknologisiin ihmeisiin luottavien noloimpaan ja vaarallisimpaan harhaluuloon: poliittisen aktivismin vähättelyyn ja jopa vastustamiseen. Kuten teknologian tutkijat, allekirjoittanut mukaanlukien, ovat toistuvasti yrittäneet kertoa, teknologia ei kehity umpiossa vaan yhteiskunnassa. Mikä on kannattavaa ja mikä ei riippuu erittäin vahvasti, joskus jopa yksinomaan, yhteiskunnassa harjoitetusta politiikasta. Esimerkiksi vetypelkistys ei tule koskaan olemaankaan kannattavaa, ellei hiilidioksidipäästöille asetettaisi poliittisin keinoin tiukkoja ja nykyistä tiukempiakin rajoja. Tekniikan yleistyminen tulee myös todennäköisesti vaatimaan hiilitullien käyttöönottoa, sillä bulkkituotteessa kuten teräksessä 20 prosentin hintaero on merkittävä, eikä vetypelkistystä käyttävä tehdas pysty siksi kilpailemaan suoraan perinteisin menetelmin terästä tuottavien tehtaiden kanssa. Vetypelkistystä kehittävien yhtiöiden edustajat ovatkin esimerkiksi MEP Ville Niinistön mukaan tuttuja vieraita europarlamentissa: ilman EU:n ilmasto-ohjauksen kiristymistä, investointi uusiin laitoksiin olisi äärimmäisen riskialtista.

Miten ja miksi politiikka sitten muuttuu? Tähän on monia teitä, mutta ilmastopolitiikan ja aiheesta keskustelun viimeaikaista kiristymistä on mahdotonta selittää viittaamatta ympäristöaktivistien toimintaan. SSAB aloitti vetypelkistyksen kehitystyön toden teolla vuonna 2016 – vajaa vuosi sen jälkeen kun Pariisin ilmastokokouksessa sovittiin 1,5 asteen tavoitteesta, ja täydet kymmenen vuotta sen jälkeen kun itse löysin tekniikan ensimmäistä kertaa – perustamalla Hybrit-yhteisyrityksen Vattenfallin ja Bolidenin kanssa. Tuolloin tavoitteena oli ottaa tekniikka käyttöön vuoteen 2036 mennessä ja ajaa fossiilisiin perustuva raudantuotanto alas vuoteen 2050 mennessä. Nyt aikataulua kiristetiin vuosikymmenellä.

On täysin posketonta luulla, että esimerkiksi nuorison ilmastoaktivismilla ei olisi ollut näihin päätöksiin minkäänlaista vaikutusta. Oma, asian melko tiiviiseen seuraamiseen perustuva käsitykseni on, että viimeisen 15 vuoden aikana nähdyistä toimista, nuorison lakkoilu on ollut merkittävin yksittäinen toimi tiukemman ilmastopolitiikan puolesta – maailmanlaajuisesti. Kaikesta aktivismista on kuitenkin ollut apua. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, epälineaarisessa, kompleksisessa maailmassa ei ole mahdollista tarkasti erotella, mikä aktivistinen teko tarkkaan ottaen aiheutti muutoksen, aivan kuten ei ole mahdollista erotella, mikä yksittäisistä lumihiutaleista on ”syypää” lumivyöryyn.

Greta Thunbergille, Atte Ahokkaalle ja muille tulevaisuudestaan ihan syystä huolestuneille nuorille lapsellisesti ilkkuvat ovatkin joko ymmärtämättömiä tai epärehellisiä: aktivismia vähättelevät ovat kyllä tuottaneet miljoonia ala-arvoisia kommentteja, mutta he eivät ole edes yhdessä saaneet aikaan edes yhtä YK:n ylimääräistä, erityisesti ilmastokriisin torjumiseen ja ilmastopolitiikan kiristämiseen keskittynyttä yleiskokousta. Aktivismin vähättely perustuneekin suurelta osin alitajuiseen pelkoon siitä, että sekä aktivistien että ilmastotutkijoiden ylivoimaisen valtaosan ymmärtämät realiteetit tajutaan laajemmin: me emme enää voi ratkaista kestävyyskriisiä kestävällä tavalla ja turvata sivilisaatiomme tulevaisuutta ilman, että puutumme ainakin jotenkin globaaliin ja maiden sisäiseen eriarvoisuuteen. Tarvittavat toimenpiteet ovat nyt kertakaikkisesti niin mittavia, että niitä on käytännössä mahdoton saada aikaan, ellei esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden kieltämisestä kärsiville keski- ja pienituloisille kompensoida jotenkin aiheutuvaa haittaa. Samalla on jo puhtaasti alkeellisen laskuopin valossa erittäin vaikea nähdä, miten talouskasvu voisi jatkua tasaisen monotonisesti myös jo nyt rikkaissa ja ympäristöä tuhoisan paljon ylikuluttavissa maissa, ilman että kasvun kasvattama materiaalien kulutus aiheuttaisi vaarallisia haittavaikutuksia.

Pidän ylläolevaa varmemmin osoitettuna tosiasiana kuin pidin vuonna 2010 sitä, että ydinvoimaakin luultavasti tarvitaan, jos haluamme päästä kestävyystavoitteisiin aikataulussa. Mutta vaikka ei jakaisi käsitystäni tarvittavan muutoksen luonteesta, on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi kukaan sivilisaation tulevaisuudesta aidosti välittävä haluaisi käyttää aikaansa vähätelläkseen ympäristöaktivisteja. On aivan selvää, että uudet, puhtaammat teknologiat tulevat laajaan käyttöön vain jos politiikka muuttuu ja esimerkiksi likaisempia teknologioita verotetaan poliittisin päätöksin enemmän. Siksi politiikan kiristämistä ajava aktivismi on vähintään yhtä tärkeää kuin tekniikan kehittäminen. Ja kun tekniikka ottaa edistysaskeleen ja ihmiset siirtyvät vähemmän fossiilisia vaativan tekniikan käyttäjiksi, esimerkiksi päästökiintiöiden kiristäminen on jälleen poliittisesti vähän helpompaa – mutta mikäli sitä ei vaadita, sitä ei myöskään todennäköisesti tapahdu. Teknologia ja aktivismi ovatkin tässä asiassa liittolaisia, eivät vihollisia. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava aritmetiikka ja ne suunnattomat haasteet, mitä kasvun jatkuminen tulee aiheuttamaan kestävyysrajoihin pääsemiselle ja niissä pysyttelylle, kehittyi tekniikka miten taianomaisesti hyvänsä.

Kirja-arvostelu: More from Less (McAfee, 2019)

Ympäristökeskustelut tulevat jatkossa varmasti törmäämään Andrew McAfeen kirjaan ”More from Less” (2019) ja väitteeseen, että kirja ”todistaa” 1) talouskasvun ja luonnon kulutuksen irtikytkennän tapahtuneen jo, ja 2) tapahtuvan nimenomaan jatkamalla nykymenoa. Valitettavasti kirja ei perustu niinkään aiheen tutkimukseen vaan olemassa olevan tutkimuksen lukematta jättämiseen.

Yleisesti ottaen, kirja on ihan hyvin kirjoitettu polemiikki teoreettisen täydellisen kapitalismin puolesta. Ongelma on siinä, että sen keskeinen väite on optimistisesti ja hyväntahtoisesti tulkittunakin harhaanjohtava.

Kirjan keskeinen väite on, että koska USA:n talous käyttää nykyisin hieman vähemmän monia materiaaleja kuin ennen finanssikriisiä, niinsanottu irtikytkentä eli koko ajan paremmaksi kehittyvä teknologia onnistuu ratkaisemaan ympäristöongelmamme, ja paras strategia on siksi jatkaa nykyisellä polulla. Tätä väitettä perustellaan yhdellä (1) vertaisarvioidulla tutkimuksella, ja kirjoittajan omilla laskelmilla pääasiassa Yhdysvaltojen geologisen tutkimuskeskuksen (USGS) keräämästä datasta.

Tämä on kova väite, ja kova väite vaatisi kovat todisteet.

Irtikytkentä, englanniksi ”decoupling”, ei nimittäin todellakaan ole tutkimatta jäänyt aihe. Irtikytkentä on suorastaan kriittisen tärkeä kysymys, ja niinpä yksin tällä vuosisadalla tutkimuksia on ilmestynyt satoja. En kuitenkaan löydä kirjasta näyttöä, että sen kirjoittaja olisi perehtynyt tähän tutkimukseen ollenkaan. Kirja jopa käyttää irtikytkennästä etupäässä vanhempaa termiä ”dematerialization” eikä nykyisin kurantimpaa ”decoupling”. Ja kirjan väite USA:n talouden irtikytkeytymisestä materiaaliresursseista, kun koko arvoketju huomioidaan, hajoaa tarkemmalla metodologialla kokonaan.

Esimerkiksi Wiedmann ym (2015) selvittivät ei vain materiaalien kulutusta maan sisällä + maahan tuotujen tuotteiden materiasisältöä (jonka McAfee arveli merkityksettömän pieneksi) vaan koko arvoketjun materiaalivirtoja. Tulos: kun huomioidaan ei vain tuotujen tuotteiden materiaalisisältö, vaan myös näiden tuotteiden valmistamisen ja valmistamisen infrastruktuurin (tehtaat eivät rakennu pilvenhattaroista!) materiaalijalanjälki, teollisuusmaiden irtikytkentä on enintäänkin merkityksettömän vähäistä. Tätäkään VARSIN KESKEISTÄ, vapaasti saatavilla olevaa tutkimusta en kuitenkaan löydä edes sähkökirjan etsi-toiminnolla. Enkä mitään muutakaan irtikytkentää tarkemmin ja kriittisemmin tarkastellutta tutkimusta.

Mitään merkkiä siitä, että näitä olisi edes luettu, ei löydy.

Jos haluatte saada erinomaisen kuvan irtikytkentätutkimuksen nykytilasta, paras yhteenveto löytyy kesällä ilmestyneestä katsauksesta Decoupling Debunked (Parrique ym 2019). Voitte lukea tätä rinnan McAfeen kirjan kanssa ja päättää itse, kumpi on uskottavampi. McAfeen kirjassa on tosin muitakin vähäisempiä ongelmia, kuten melko ruusuinen kuva teollisesta vallankumouksesta ja Jevonsin paradoksin lievä mutta ongelmallinen väärinymmärrys (jos osaamme tehdä vähemmän alumiinia kuluttavia juomatölkkejä, Jevons ei ennusta että joisimme enemmän tölkkijuomia, vaan että ceteris paribus, säästettyä alumiinia käytetään jossain muualla).

Kirjan ehdottomaksi ansioksi tulee kuitenkin mainita, ettei se väitä ollenkaan sitä mitä kirjaa ympäristötutkijoiden naaman edessä heiluttavat väittävät: kirja nimenomaisesti toteaa, että tarvitsemme paljon, paljon nykyistä tiukempaa sääntelyä ja kapitalismin ylilyöntien aktiivista rajoittamista – toisin sanoen, paljon vahvempaa ja aktiivisempaa valtiota. Monessa kohtaa kirjan argumentaatioon onkin helppo yhtyä, varsinkin koska esimerkiksi ”kapitalismista” puhutaan niin epämääräisesti. McAfeen mielestä n. kaikki valtiot ovat kapitalistisia, ja teoreettinen täydellinen kapitalismi + haittaverot olisi oivallinen ratkaisu kaikkeen. Teoriassa näin onkin, ja McAfee on oikeassa antaessaan ymmärtää, että skandinaavinen malli, jossa valtio osallistuu määrätietoisesti talouden ohjaamiseen, sääntelyyn, ja ulkoisvaikutuksien korjaamiseen, mutta varsinainen tuotanto ja jakelu jätetään yksityisille yrityksille, on historiallisesti parhaiten hyvinvointia tuottanut ja sitä reiluimmin levittänyt yhteiskuntajärjestys.

McAfee ei kuitenkaan käsittele juuri lainkaan mm. sitä, että omaisuuksien kasaantuminen tuo valtaa. McAfeen kapitalismin vääristymiksi kuvaamat ilmiöt, kuten kaverikapitalismi (cronyism) ja lainsäädännön kaappaaminen (regulatory capture) ovatkin itse asiassa nimenomaan omaisuuden kasautumisen väistämättömän sivuvaikutuksen eli vallan kasautumisen ominaisuuksia. Sinällään kirja olisikin hyvä argumentti varallisuuksien nykyistä paljon suuremman tasaamisen puolesta: tällöin taloudellinen valta jakaantuisi tasaisemmin, suunnitelmatalouden määrä vähenisi nykyisestä n. 60 prosentista maailmantaloutta (yritysten sisäinen taloussuunnittelu on lähes aina suunnitelmataloutta), ja kapitalismin lieveilmiöt todennäköisesti pysyisivät paremmin kurissa. Kirja esittääkin vaurauseroihin puuttumista ja sosiaalisia turvaverkkoja, mutta kokonaisuutena kirjan versio kapitalismista on melko täydellinen peilikuva vakaumuksellisen marxisti-leninistin käsityksestä kommunismista joskus vuoden 1988 tienoilla. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat teoriassa jopa hyvinkin toimivia järjestelmiä, mutta valitettavasti me emme elä täydellisessä vaan reaalikapitalismissa.

Olisikin varmaan liikaa vaadittu, että tällä tasolla liikkuva kirja osaisi erotella vaikkapa vähähiilisen infrastruktuurin rakentamisessa mahdollisia ratkaisuja (esim. liiketaloudellisin periaattein johdetut valtionyhtiöt, public-private partnerships, ym) enemmän kuin viiden teoreettisen yhteiskuntajärjestyksen ( markkinafundamentalismi, sosiaalidemokratia, demokraattinen sosialismi, sosialismi, kommunismi ) kautta, mutta olisi silti kiva nähdä vähän enemmän älyllistä uteliaisuutta. McAfee onneksi sentään toteaa suoraan, että markkinafundamentalismi eli usko markkinoiden ja pelkän kapitalismin kykyyn ratkaista ympäristön ja yhteiskunnan ongelmat on naiivia, ja että paljon tiukempaa sääntelyä tarvitaan välttämättä. Hän ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten tämä saadaan käytännössä aikaan ilman esimerkiksi uskottavaa uhkaa vielä suuremmasta kurssinmuutoksesta.

Kirjassa on siis hyviäkin kohtia ja jos ei ole ikinä lukenut mitään irtikytkennästä, siitä kai voisi oppia jotain hyödyllistä. Valitettavasti tutkimukseen perehtymättömyys näkyy niin pahasti, että kirja ei toimi niinkään johdantona vaan harhaanjohdantona. Kirja onkin enemmänkin oppikirjaesimerkki vahvistusvinoumasta, eli siitä, mitä tapahtuu, kun älykäs ihminen haluaa kovasti uskoa jonkin asian olevan totta, eikä käytä tarpeeksi aikaa etsiäkseen omaa kantaansa vastustavia todisteita. Kehuteksteistä päätellen, tällä tavalla saa kuitenkin toisilta tutkimusten johtopäätöksiin luovasti suhtautuvilta ja nykyiseen talousjärjestelmään järkähtämättä uskovilta valtavia kehuja, joten ilmeisesti lähestyminen toimii. Me ihmiset kun haluamme niin kovasti uskoa, että minkään ei tarvitsisi muuttua koskaan; tämä todennäköisesti selittää enemmän kuin mikään muu, miksi esimerkiksi tätäkin kirjaa kehuneen ja sitä epäilemättä tulevaisuudessa lyömäaseena käyttävän Steven Pinkerin ruusuisen optimistiset mutta todistusaineistoa vähintäänkin luovasti esittävät teokset ovat myyntimenestyksiä. Myös tämän kirjan on helppo ennustaa tulevan myyntimenestykseksi.

Varsinaiseen irtikytkennän tutkimukseen kirja ei tuo mitään uutta, eikä sen keskeistä väitettä todennäköisesti saisi julkaistua yhdessäkään vakavammin otettavassa tieteellisessä julkaisussa: käytetty yksinkertainen metodologia on vuosia ajastaan jäljessä, ja asia on jo tutkittu yksityiskohtaisemmin ja paljon yhtä maata kattavammin. Tulokset ovat selviä: irtikytkentää tapahtuu jossain määrin ja osalla luonnonvaroja, ja se on hyvä asia, mutta talouskasvun jatkaminen totutulla tasolla edellyttää nyt 1) riittävän kattavaa, 2) riittävän nopeaa, 3) pysyvää ja 4) globaalia irtikytkentää. Mistään näistä ei ole olemassa kestävää näyttöä.

Siksi irtikytkentään luottaminen ympäristöstrategiana on parhaimmillaankin uhkapeliä. Jos irtikytkentään ja teknologiaan luottaminen yhdistyy haluttomuuteen säätää McAfeenkin vaatimia tiukkoja ympäristörajoja, kuten yleensä yhdistyy, kyseessä on joko typerä vastuuttomuus tai vastuuton typeryys. McAfee onneksi tuomitsee tämän selvin sanoin, ja jos tätä kirjaa käytetään perusteluina vastustaa ympäristösääntelyn tiukentamista, se kertoo lähinnä siitä, että vastustaja ei ole lukenut itse kirjaa.

More from Less

McAfee, Andrew (2019). More from Less: The surprising story of how we learned to prosper using fewer resources – and what happens next. New York: Scribner

Mainitut lähteet

Parrique T., Barth J., Briens F., C. Kerschner, Kraus-Polk A., Kuokkanen A., Spangenberg J.H. (2019). Decoupling debunked: Evidence and arguments against green growth as a sole strategy for sustainability. European Environmental Bureau. https://eeb.org/library/decoupling-debunked/

Wiedmann, T. O., Schandl, H., Lenzen, M., Moran, D., Suh, S., West, J., & Kanemoto, K. (2015). The material footprint of nations. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 112(20), 6271–6276. https://doi.org/10.1073/pnas.1220362110

Miksi tuen Elokapinaa

Tuntemamme maailma on nyt tuntemattoman edessä. Ilmastokriisi ei ole enää kaukaista tulevaisuutta, vaan konkreettisesti läsnä silminnähtävissä muutoksissa ja jopa luonnonkatastrofeissa. Nämä ovat kuitenkin vasta pientä alkua, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin. Vuosikymmenien viivyttelyn johdosta aikaa ei enää ole juurikaan: seuraavan 10-20 vuoden aikana saatamme hyvin päästää ilmaan niin paljon hiilidioksidia ja muita ilmastonmuutosta edistäviä kaasuja, että ilmasto tulee lämpenemään vähintään yli kaksi, mahdollisesti 4-5 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.

Kahdenkin asteen lämpeneminen tarkoittaisi, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat keskelle suurempaa ja syvempää mullistusta kuin teollinen sivilisaatio on tähän saakka koskaan joutunut kokemaan.

Noin kolmen asteen lämpeneminen vaarantaa vakavasti maailman ruokaturvallisuuden.

Neljä astetta tai enemmän tarkoittaisi käytännössä sitä, että Pohjoismaiden leveysasteet alkavat olla viimeisiä paikkoja, joissa sivilisaation jatkumiselle on kohtuullisella varmuudella edellytyksiä. Kun huomioi, että Suomeen mahtuisi Saksan asukastiheydellä sata miljoonaa ihmistä, ymmärtää, miltä ongelma näyttää meidän kannaltamme. Toisin kuin monissa köyhissä maissa, meidän uhkanamme ei ole suoranaisesti ilmaston muuttuminen ja merenpinnan nousu, vaan se, että nykyiset kehityskulut osoittavat kohti kansainvaelluksia ja viimeistä maailmansotaa.

Tällä hetkellä paras arvaus lämpenemisestä on 2,7 – 3,4 astetta, ja ennakkotiedot uusimmista ja tarkemmista malleista antavat syytä epäillä, että näitä numeroita tullaan tarkastamaan ylöspäin. Nykyisellä kehityksellä jopa neljän asteen lämpeneminen vuosisadan loppuun mennessä on täysin mahdollista.

Elokapina, englanniksi Extinction Rebellion, on johtajaton kansanliike, joka pyrkii estämään yllä kuvatun tulevaisuuden kirittämällä ilmastopolitiikkaa väkivallattomalla kansalaistottelemattomuudella. Pidän Elokapinan toimintaa tervetulleena ja erittäin kannatettavana. Historia osoittaa, että kansalaisliikkeet, eritoten väkivallattomat sellaiset, ovat olleet ennenkin avainasemassa, kun yhteiskunta on tarvinnut suuria muutoksia. Tarvitsemme nyt yhden suurimmista muutoksista koskaan. 13 vuoden kokemuksella ympäristöasioista uskallan väittää, että tarvittavaa muutosta ei tulla aikaansaamaan teknokraattien välisissä neuvotteluissa: jos se olisi mahdollista, muutos olisi tehty jo. Jos kansalaiset eivät konkreettisesti painosta päättäjiä parempaan esimerkiksi Elokapinan ja ilmastolakkoilun keinoin, tulemme jatkamaan nykylinjalla, jota seuraten yhteiskuntamme saadaan dekarbonisoitua ehkäpä 400 vuoden kuluessa.

Kuten lukuisat minua viisaammat tahot, satoja tutkijoita ja lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittajaa myöten ovat aiemmin todenneet, Elokapinaa ja muuta kansalaisliikehdintää voi ja kannattaa tukea, vaikkei olisi ehdottoman samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta. Toiminnallaan Elokapina raivaa tilaa myös muille toimijoille, ja vaatimalla riittävän paljon, Elokapina saattaa hyvin varmistaa, että saamme tarpeeksi. Tästä syystä en ole kovinkaan huolissani siitä, että Elokapinan aktiivit esittävät toisinaan tutkimustuloksista lähinnä niinsanotut häntäriskit, tai väittävät, että meillä on vain joitain kuukausia aikaa toimia. Tarkkaan ottaen he eivät ole väärässä: tutkimustuloksia on mahdollista tulkita myös näin. On esimerkiksi mahdollista, että olemme jo päästelleet ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että peruuttamattomat muutokset ovat alkaneet. On myös aina mahdollista, että jonkinlainen yhteiskunnan romahdus eteneekin paljon nopeammin kuin kukaan olisi osannut ennakoida. Vielä vuonna 1988 hyvin harva uskoi Neuvostoliiton olevan historiaa vain kolmen vuoden kuluttua. Ja, ennen kaikkea, köyhemmissä maissa ilmastonmuutos aiheuttaa hengenvaarallisia riskejä jo nyt.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä näitä skenaarioita todennäköisinä. Rikkaissa maissa asuvat eivät todennäköisesti tule ainakaan vuosikymmeniin näkemään yhteiskuntien romahtavan, paitsi uutislähetyksissä. Meillä on myös aina aikaa toimia: jokainen asteen kymmenys, millä saamme lämpenemistä rajoitettua, tarkoittaa pienempiä vahinkoja ja vähempää kärsimystä. On kuitenkin aivan totta, että seuraavien noin kymmenen vuoden aikana meidän on saatava käyntiin paljon nykyistä pontevammat toimenpiteet, mikäli mielimme säilyttää maailman sivilisaatiolle turvallisena. Ilmastotoimiin täytyy käytännössä panostaa 10-20 kertaa nykyistä enemmän, ja asiaan on suhtauduttava samalla vakavuudella millä suhtautuisimme sotilaalliseen uhkaan.

Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa liiallisista ilmastotoimista, ja siksi käytännössä kaikki väkivallaton aktivismi on hyvästä. Jos tilanne muuttuu, tulen siitä ilmoittamaan erikseen. En usko näin käyvän aivan pian, ja toivotankin kaikille Elokapinan aktivisteille ja muille paremman maailman puolesta kamppaileville mitä parhainta menestystä: olette oikealla asialla, ja toimintanne on tieteellisesti perusteltua.

Jos vaikka haluaisimme pelastaa maailman: PLAN B

Sivilisaatiomme on kohdannut uhan, joka vaarantaa sen olemassaolon perusteet. Tilanteemme on vakava, mutta ei toivoton.

Näillä sanoilla voisi tiivistää demokratioiden kohtaaman uhan sekä vuonna 1939 että vuonna 2019. Kahdeksan vuosikymmentä sitten totalitaristen diktatuurien uhka konkretisoitui maailmansodaksi, jonka voittamisesta demokratioilla ei ollut mitään takeita. Tällä vuosikymmenellä ilmastonmuutoksen uhka on konkretisoitumassa, kun yhä useammalle selviää, mitä tieteelliset tutkimukset käytännössä tarkoittavat: merkittävästi nollasta poikkeavaa mahdollisuutta, että nyt jo elävät ihmiset tulevat näkemään demokratioiden ja sivilisaation lopun. Kuten Potsdam-instituutin professori Joachim Schellnhuber, yksi maailman johtavista ilmastotutkijoista, asian syyskuun 2018 lopussa totesi, nykymenoa jatkamalla on noin 10 % riski sivilisaation tuhosta. Schellnhuber totesi myös, että tilanteen korjaaminen vie ainakin 20 vuotta, ja että aikaa toimia on enää enintään 30 vuotta.

Edessämme olevan urakan voi tiivistää hyvin lyhyesti. Meidän on saatava maailman hiilidioksidipäästöt laskemaan nykyisestä merkittävästi. Tämä on toteutettava sähköistämällä käytännössä kaikki ne yhteiskunnan toiminnot, mitä voimme sähköistää. Niitä toimintoja, jotka vaativat edelleen polttamista, on rajoitettava vähäpäästöisten polttoaineiden kuten elektrolyysilla tuotetun vedyn ja synteettisen metaanin riittävyyden mukaan, tai ne on lopetettava. Samaan aikaan meidän tulee lisätä maailman metsittämistä, ja vähennettävä materiaalien kulutusta nykyisestä lopettaaksemme yhä vakavammaksi käyvän elonkirjon kadon. Meidän on myös muutettava maatalousjärjestelmämme kestävälle pohjalle nykyisestä, erittäin vahvasti fossiiliseen energiaan perustuvasta, monin tavoin kestämättömästä järjestelystä.

Kasvihuonekaasupäästöt 2015, päästöt nykyisellä politiikalla 2050, ja tavoitteet: tieteen suosittelema tavoite olisi 1,5 astetta.

Kun johtajamme ovat viivytelleet vuosikymmeniä, monille tulee nyt yllätyksenä, että meillä ei olekaan enää vuosikymmeniä aikaa viivytellä. Nyt tarvitsemme radikaalejakin ratkaisuja. Käytän seuraavassa esimerkkinä energiantuotantoa. Sähköistääksemme käytännössä koko maailman energiantuotannon, mikä on yksi välttämättömistä mutta ei yksinään riittävistä toimenpiteistä, meidän täytyisi moninkertaistaa vähähiilisten energianlähteiden tuotanto. Olen hahmotellut alla olevassa viitteellisessä kaaviossa, miltä tulevaisuuden kestävä energiajärjestelmä saattaisi suunnilleen näyttää. Kaaviossa oletan maailman tuottavan energiaa 30 terawatin (TW) keskiteholla, jolloin myös maailman köyhimmillä on varmasti riittävästi energiaa. (Nykyinen maailman keskiteho on n. 18 TW.) Lukema ei perustu varsinaisesti mihinkään laskelmaan, vaan on valittu vain esimerkin vuoksi. Oletan, että tuulivoima tuottaa maailman energiasta noin puolet, aurinkovoima noin kolmanneksen, ja loppu jakautuu vesivoiman, ydinvoiman, ja muiden energianlähteiden kesken. Tämäkään jako ei ole minkään laskelman tulos, vaan karkea valistunut arvaus, joka auttaa meitä hahmottamaan mittaluokkia.

Tässä tapauksessa meidän tulisi rakentaa esimerkiksi tuulivoimaloita joka ikinen vuosi noin 400 000 – 700 000 kappaletta, riippuen tuotettujen voimaloiden keskimääräisestä tehosta. Tällä tuotantomäärällä saisimme rakennettua, ja ylläpidettyä, noin 9 – 15 miljoonaa tuulivoimalaa koko maailmassa (voimaloiden keskimääräisestä tehosta ja eliniästä riippuen; oletan varovaisesti tuulivoimalan eliniän olevan 25 vuotta).

Vuonna 2018 maailmassa valmistettiin ja asennettiin noin 20 000 keskimääräiseltä teholtaan noin 2,5 megawatin tuulivoimalaa. Tuulivoimaloiden tuotanto- ja asennusnopeus olisi siis karkeasti sanoen 20- tai 30-kertaistettava. (Jos maailman energiankulutus pysyy nykytasolla ja oletukset ovat muuten samat, 11-kertaistaminen voisi riittää.) Tuulivoimala täytyisi rakentaa ja asentaa noin minuutin välein, yötä päivää. Tämä voi kuulostaa hirmuiselta urakalta, ja sitä se onkin.

Tiedämme silti, että se on tehtävissä oleva urakka. Vuosien 1939 ja 1944 välillä yksin Yhdysvallat kasvatti pelkästään lentokonetuotantoaan peräti 32-kertaiseksi, alle 3000 lentokoneesta 96 300 lentokoneeseen vuodessa. Valmistusmäärät eivät kerro edes koko totuutta, sillä siinä missä vuonna 1939 valmistetut koneet olivat pääasiassa 1- ja 2-moottorisia liki harrastekoneita, vuonna 1944 rakennetut lentokoneet olivat huikean monimutkaisia, tekniikan huippua edustaneita, jopa nelimoottorisia sotakoneita. Samaan aikaan Yhdysvaltojen teollisuus tuotti myös mm. 50 rahtilaivaa päivässä, kaksi täysin varusteltua lentotukialusta viikossa, ja panssarivaunun noin 26 minuutin välein. Kaikki tämä saavutettiin sodan aiheuttamista materiaalipuutoksista huolimatta, vaikka yli 12 miljoonaa parhaassa työiässä olevaa nuorta (n. 8,6 prosenttia koko väestöstä) oli – erinomaisesti, peräti yltäkylläisesti varustettuna – taistelemassa ympäri maailmaa.

B-24 Liberator-pommikoneita Willow Run’in tehtaalla. Vuonna 1941 rakennetun, Fordin operoiman tehtaan mailin mittaiselta liukuhihnalta valmistui parhaimmillaan lentovalmis kone 59 minuutin välein.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun tehtaat pääsivät tuottamaan suunnattoman suuria sarjoja standardoituja tuotteita, niitä valmistamaan kannatti rakentaa kalliimpia koneita ja työväki oppi tuottamaan niitä nopeammin. Sodan alussa esimerkiksi B-24 Liberator-pommikoneen valmistamiseen kului noin 200 000 – 300 000 työtuntia. Sodan lopussa kone valmistui 18 000 työtunnissa. (Vertailun vuoksi, Liberator-pommikone maksoi nykyrahassa suunnilleen saman verran kuin 2-3 megawatin tuulivoimala nykyään, ja siinä oli selvästi enemmän osia, noin 25 000 verrattuna tuulivoimalan noin 8000 osaan.) Vuoden 1941 alussa ensimmäisiä yksinkertaistettuja Liberty-rahtilaivoja pidettiin nopeasti rakennettavina, kun ne saatiin valmiiksi 230 päivässä; sodan lopussa keskimääräinen Liberty-alus valmistui noin 11 päivässä, ja ennätys kölinlaskusta vesillelaskuun oli neljä päivää, 15 tuntia, ja 30 minuuttia.

Muutamia huomioita tuuli- ja ilmavoimasta.

Tämä suunnaton teollisen tuotannon ihme saavutettiin järjestelmällä, jossa liittovaltio toimi tilaajana ja asiakkaana, säännösteli hintoja spekulaation ehkäisemiseksi, ja ratkaisi ajoittaiset kiistat harvinaisempien raaka-aineiden ja työvoiman jakamisesta. Varsinaisen työn tekivät kuitenkin yksityiset yritykset, käypää korvausta ja tervettä voittoa vastaan. Yritykset saivat liittovaltiolta suoraa tukea tuotannon laajentamiseen, ja sotateollisuuteen tehdyt sijoitukset sai vähentää verotuksessa viidessä vuodessa (20% poisto).

Yksittäisten ihmisten kannalta sota näkyi ennen kaikkea niin, että töitä riitti kaikille, ja palkat nousivat noin 70 prosenttia. Koska vain noin 47 prosenttia taloudesta mobilisoitiin sotatuotantoon, elämä kotirintamalla jatkui varsin samaan tapaan kuin ennen sotaa. Ainoastaan muutamat tuotteet, tärkeimpinä kumi ja bensiini, laitettiin säännöstelyn alaiseksi, ja uusien henkilöautojen valmistus lopetettiin reilun kahden vuoden ajaksi.

Suunnitelma, joka on parempi olla olemassa ja tarpeeton, kuin tarpeellinen mutta ei olemassa.

Mikään luonnonlaki ei estä meitä toteuttamasta vastaavaa mobilisaatiota nyt. Jos haluaisimme, voisimme hyvin 30- tai vaikka 40-kertaistaa tuulivoiman ja muun vähähiilisen infrastruktuurimme tuotantonopeuden. On jopa mahdollista, että näin tuotettu infrastruktuuri olisi nykyistä infrastruktuuria edullisempaa, ennen kuin hiilidioksidipäästöjen vahinkoja edes huomioidaan. Nykyisin rakennamme vähähiilistä infrastruktuuria tipoittain. Sarjakoot ovat pieniä, ja eri malleja on valtavasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi vähähiilinen infrastruktuuri on fossiilista infrastruktuuria selvästi kalliimpaa. Jos standardoimme tuotannon muutamiin perusmalleihin ja keskitymme niiden tuotantoon eeppisissä mittakaavoissa, sarjatuotannon ja tekemällä oppimisen kiistämättömät edut pääsevät jylläämään toden teolla.

Maailman teollinen kapasiteetti vs. Yhdysvaltojen teollinen kapasiteetti vuonna 1944.

Suursarjatuotannon ei nimittäin tarvitse rajoittua vain voimaloihin, vaikka käytinkin niitä esimerkkinä. Aivan samoin kuin Yhdysvaltojen sotatalous tuotti lentokoneiden lisäksi myös laivoja, panssarivaunuja, aseita ja varusteita, voimme nyt tuottaa voimaloiden lisäksi myös suunnattomia määriä vaikkapa yksinkertaistettuja sähkötraktoreita, sähköautoja, ja sähköpyöriä, sähköistäen sekä liikenteemme että maataloutemme. Vetyä polttoaineeksi ja teollisuuden tarpeisiin tuottavia elektrolyysilaitoksia voitaisiin hyvin rakentaa massiivisena suursarjatyönä, painaen tämän elintärkeän investoinnin hintaa alaspäin. Sähköjunat ovat ilmeinen esimerkki, ja lähitulevaisuudessa voi olla mahdollista tuottaa myös suhteellisen edullisia sähkölentokoneita korvaamaan lyhyen matkan lentoliikenne. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä niistä tuotteista, joita ilmastomobilisaatio voisi koskea.

Valtava, valtioiden koordinoima sarjatuotanto on myös ainoa merkittävämpi kortti, jonka pelaamista emme ole vielä edes kokeilleet. Ilmastokriisin torjunta on nimittäin epäonnistunut pahasti. Kolmen vuosikymmenen ajan olemme lähinnä puhuneet ja ihmetelleet, antaen kallisarvoisen ajan valua sormiemme lävitse. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa tasaista marssiaan vaarallisesta kohti todella vaarallista. Vaikka viime aikojen pienet päästövähennykset herättävätkin vähän toivoa, nykypolitiikan voi hyvin tiivistää näin: aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Tästä syystä ryhdyn tammikuussa selvittämään ja suunnittelemaan ilmastomobilisaation käytännön toteutusta. Emme tiedä, missä määrin sotamobilisaation opit olisivat sovellettavissa nykyiseen hätäämme. Siksi asia on selvitettävä ennakkoluulottomasti. Yhdysvaltojen mobilisaatio on ainakin niinsanottu ”existence proof” siitä, että yksityisyritteliäisyyteen perustuva, nykyistä muistuttava (enimmäkseen) kansanvaltainen yhteiskunta kykenee halutessaan suuntaamaan teollisen tuotantonsa eksistentiaalisen uhan torjumiseen. Yhdysvaltojen sotaponnistelujen historia voi toimia myös esimerkkinä poliitikoille. Toisin kuin usein luullaan, Yhdysvaltojen sotamobilisaatio alkoi liki kaksi vuotta ennen Pearl Harbouria. Ennen kuin maahan hyökättiin, presidentti Roosevelt joutui käyttämään kaiken taitonsa ja vaikutusvaltansa ajaakseen tuotannon lisäykset läpi. Kun hän toukokuussa 1940 pyysi edustajainhuoneelta rahoitusta valmistelemaan 50 000 lentokoneen vuosituotantoa, hänen pyyntöään kommentoitiin sanoin, jotka ovat tuttuja myös nykyisestä keskustelusta: ”ei tuo ole mahdollista,” ”aivan liian kallista,” ”miksi meidän pitäisi maksaa toisella puolella maailmaa asuvien ongelmista?” Neljä vuotta myöhemmin nuo 50 000 lentokonetta valmistuivat reilussa puolessa vuodessa.

Me tiedämme, että edessämme on urakka joka meidän on pakko tehdä; urakka, jonka tiedämme olevan tehtävissä; ja urakka, jonka tulemme ennemmin tai myöhemmin tekemään. Tällä hetkellä rakenteilla oleva suomalaisten ja ulkomaalaisten asiantuntijoiden verkosto tulee siksi valmistelemaan seuraavien vuosien aikana mahdollisimman kattavan ja konkreettisen suunnitelman, miten ainakin EU voisi ohjata teollisuutensa uudelleen. Toisin sanoen, laadimme suunnitelman, jolla voisimme torjua tuntemamme maailman lopun, mikäli kansaa edustavat poliitikkomme päättävät tämän lähestyvän uhan torjua. Emme tietenkään kuvittele, että toimeen päästäisiin heti, vaan oletamme aloitusvuodeksi 2030. Tällöin nykyisellä, lähinnä haittaveroihin keskittyneellä ympäristöpolitiikalla on vielä vuosikymmen aikaa parantaa merkittävästi suoritustaan, mutta ihmiskunnalla olisi ainakin jonkinlainen, edes jossain määrin valmisteltu varasuunnitelma, jos nyt 30 vuotta epäonnistunut mutta edelleen useissa piireissä ainoana mahdollisena pidetty politiikka onkin perustavanlaatuisesti viallinen.

On silti syytä muistaa, että mikäli emme rakenna samaan aikaan myös yhteiskuntiamme uudelle pohjalle, mikään määrä tuulivoimaloita ja sähköautoja ei voi tarjota kuin väliaikaisen helpotuksen. Jos ympäristön kulutukselle ei saada pitäviä rajoja, tulemme ennen pitkää ylittämään ne uudelleen. Jotta rajoja ei tulla tulevaisuudessa ylittämään, meidän on luovuttava käytännössä kaikista sellaisista yhteiskunnallisista mekanismeista, joiden vuoksi ainoan elossapitojärjestelmämme tuhoaminen on yksilölle rationaalinen vaihtoehto. Muussa tapauksessa jäämme vain muiden kestävyyskriisien uhriksi, vaikka onnistuisimmekin selättämään ilmastokriisin. Jo tällä hetkellä akuutteja ja potentiaalisesti sivilisaation tulevaisuutta uhkaavia kestävyyskriisejä ovat ilmastokriisin lisäksi elonkirjon kato ja typen kierron häiriöt, sekä paikallisesti makean veden vähyys. Fosforikierron häiriöt ovat uhkaavalla tasolla, ja lähestymme neljää muutakin kriittisen tärkeää ympäristörajaa. Siksi tulemme näkemään tulevaisuudessa varmasti myös yhteiskunnallisen muutoksen: miten ison, riippuu lähinnä siitä, kuinka kauan vielä viivyttelemme.

Kaikki tuottamani materiaali on vapaasti käytettävissä kaikkiin ympäristönsuojelua, yhdenvertaisuutta ja tutkimustyötä edistäviin tarkoituksiin. CC-BY.