Suomi-brändi sai äsken lisää kyseenalaista kiillotusta, kun energiayhtiö Fortum vahvisti hakevansa oikeusteitse Hollannin valtiolta korvauksia omistamansa Uniperin Maasvlakten hiilivoimalan sulkemisesta. Kyseessä on aika tarkalleen vastaava temppu kuin jos ruotsalainen yritys olisi loppuvuodesta 1939 ostanut Helsingin-sivukonttorinsa varastot täyteen punalippuja ja Leninin koottuja teoksia, antanut tukea puna-armeijalle, ja sitten kesällä kehdannut haastaa Suomen valtion oikeuteen menetettyjen voittojen vuoksi. Puheena oleva hiilivoimala on valmistunut 2016, Pariisin sopimuksen jälkeen; sen rakentaminen on aloitettu aikana jolloin on jo tiedetty, että vain joko hiilellä tai sivilisaatiolla voi olla tulevaisuus, mutta ei molemmilla yhtä aikaa. Uniper otti tietoisen riskin luottaen siihen, että poliittiset päättäjät suosisivat suuryrityksiä ja hiiltä sivilisaation sijaan. Nyt tämä yrittäjäriski on lauennut ja voimala aiotaan sulkea viimeistään 2030 – joskin on hyvin mahdollista, että päästöoikeuksien hinnan noustessa ja vaihtoehtojen hinnan laskiessa se tullaan sulkemaan kannattamattomana jo aiemmin. (Jätän lukijan arvailtavaksi, palauttaisiko Fortum mahdollisesti saamiaan korvauksia, mikäli se sulkeekin voimalan aikaisemmin.)
Helsingin Sanomien myötäsukaisessa haastattelussa (22.4.) Fortumin johtaja Markus Rauramo kuittaa tämän härskin voitonpyynnin periaatekysymykseksi: voivatko valtiot sulkea voimaloita poliittisin päätöksin. Kyseessä on tosiaankin periaatekysymys: onko demokraattisilla valtioilla, siis viime kädessä meillä, keinoja vaikuttaa vaarallisiin teollisuudenaloihin ennen kuin ne aiheuttavat korjaamattoman suuria vahinkoja? Jos tuomioistuimet päättävät, että Fortum ja muut investointisuojasopimuksia rahastusautomaatteina pitävät yritykset ovat oikeutettuja korvauksiin huolimatta siitä, että toiminnan lopettamiselle on selvät perusteet, vahvistuu käytäntö, jossa valtiot, siis meidän edustajamme, eivät uskalla puuttua yritysten toimintaan vaikka puuttuminen olisi selvästi yhteisen ja pidemmän tähtäimen edun mukaista.
Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa yritysten kyky vaikuttaa maailmaan, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisessa järjestelmässä, jossa yritysten velvollisuudeksi koetaan voittojen jatkuva kasvattaminen, tämä tarkoittaa sitä, että yritykset tulevat ottamaan jatkuvasti suurempia ja suurempia riskejä kasvattaakseen voittojaan. Mitä herkemmin saamatta jääneet voitot korvataan veronmaksajan pussista, sitä vähemmän yrityksillä on kannustimia harkita, kannattaako riskinotto. Jos korvausten maksamisesta tulee ennakkotapauksia, tullaan luoneeksi kolikonheittokone, jossa kruunalla yrityksen omistajat voittavat, ja klaavalla veronmaksaja maksaa omistajille korvauksia. Syntyy moraalikadoksi (moral hazard) kutsuttu tilanne, jossa yritysten kannattaa vaarantaa yhteiskunta ja sivilisaatiokin, jos vain se antaa mahdollisuuden kasvattaa seuraavan kvartaalin voittoja. Jos näitä voittoja vieläpä voidaan käyttää politiikkaan vaikuttamiseksi, kuten voidaan, suurimpia riskejä ottavat yritykset ja superrikkaat voivat muokata politiikkaa mieleisekseen ja helpottaa nopanheittoaan sivilisaation tulevaisuudella. Koska veronmaksaja joka tapauksessa maksaa laskun, ja sivilisaation tuhon voi aina ajatella olevan kaukaisen tulevaisuuden tai ainakin seuraavan tuloskauden asia, sijoittajilla ei ole valtavankaan riskin ottamisessa kuin voitettavaa.
Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa tämä tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joku voiton jatkuvan kasvattamisen nimissä otettu riski realisoituu suunnattoman suuriksi vahingoiksi. Tämä on matemaattisesti katsoen varmaa: vaikka riski olisikin pieni, ennen pitkää se toteutuu.
Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa myös teknisiin riskeihin puuttumisen täytyy tapahtua nopeammin ja päättäväisemmin. Korvausten maksaminen sijoittajille jopa silloin, kun tekniseen riskiin puuttuminen on erinomaisen perusteltua ja uhka on täytynyt tietää jo sijoitus tehtäessä on omiaan lamauttamaan valtioiden kykyä puuttua teknisiin riskeihin ajoissa. Tämä ei ole yhteensopivaa teknisen kehityksen jatkumisen ja sivilisaation pitkän tähtäimen olemassaolon kanssa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko hidastamme tekniikan kehitystä niin, että hitaampikin päätöksenteko kykenee puuttumaan kasvaviin riskeihin ajoissa, tai nopeutamme päätöksentekoa ja sallimme esimerkiksi sivilisaatiota tuhoavien voimaloiden sulkemisen poliittisin päätöksin.
Kirjoituksia 