Tasaisempi valta: Unilateralismin kirous, eli miksi tekno-optimismi voi olla vaarallista (ja vaatii reilumpaa jakoa)

Optimismi on itsessään toivottava luonteenpiirre. Mutta kun optimismi yhdistyy suureen valtaan, ja varsinkin kun suuresta vallasta seuraa käsitys omasta erinomaisuudesta, optimismista seuraa helposti suuria ongelmia. Syynä tähän on niinsanottu unilateralismin kirous: se, että yksittäinen ihminen voi toisinaan tehdä päätöksiä, joilla on suuria vaikutuksia moniin muihin ihmisiin, johtaa hyvin usein keskimäärin huonoihin päätöksiin.

Ajatellaan yksinkertaisen esimerkin vuoksi, että joukko ihmisiä on järjestämässä yhdelle ystävälleen yllätysjuhlia. Yksi järjestäjistä kuitenkin ajattelee, että juhlien kohdetta pitäisi varoittaa, ettei hän suunnittele samalle päivälle muita menoja. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävä huoli. Niinpä hän päättää kertoa juhlien kohteelle, että hänen täytyy olla tiettynä päivänä tietyssä paikassa – ja tulee joko tarkoituksella tai vahingossa lipsauttaneeksi, että hänelle ollaan suunnittelemassa juhlia. Yksi ihminen omalla päätöksellään tuli siis pilanneeksi koko joukon järjestämän yllätyksen. Voi hyvin olla, että kyseisellä ihmisellä oli esimerkiksi muita järjestäjiä parempaa tietoa siitä, ettei juhlien kohde pidä yllätyksistä. Mutta voi myös olla, että tieto oli väärä: kenties yllätyksen paljastanut on luullut virheellisesti, kenties hyvistä tai kenties huonoista syistä, että juhlakalu ei pidä yllätyksistä, ja paljastuksellaan tulee pahoittaneeksi sekä järjestäjien että juhlien kohteen mielen.

Vastaavanlaiset tilanteet ovat elämässä yleisiä. Ihmiset eivät ole aina kovinkaan hyviä arvioimaan tekojensa seurauksia tai varsinkaan niiden vaikutuksia toisiin ihmisiin. Niinpä voimme lukea säännöllisesti, miten hyvissä aikomuksissa tehty teko osoittautuikin katastrofiksi. (Näiden tarinoiden yleisyys johtuu tosin myös siitä, että “hyvää tarkoittava tekikin pahaa” on tarina, joka on konservatiiveille ja toimittajille kuin kissanminttu kissoille.) Kun tämä ilmiö johtuu siitä, että päätöksen teon tekemisestä on tehnyt yksittäinen ihminen tai suhteellisen pieni ihmisjoukko, joka on arvioinut teon seuraukset väärin, kutsumme ilmiötä yksipuolisen toiminnan eli unilateralismin kiroukseksi. (Bostrom et al. 2016, Lewis 2018, Ord 2020)

Unilateralismin kirous syntyy, kun monilla toimijoilla on mahdollisuus tehdä omin päin jotakin, jolla voisi olla suuria vaikutuksia toisiin toimijoihin, riippumatta siitä, kuka tämän toimenpiteen – kutsuttakoon sitä vaikka nimellä vallankäyttö X – varsinaisesti tekee. Haluan korostaa, että unilateralismin kirouksessa kyse ei ole siitä, että X olisi itsestäänselvästi huono asia. Unilateralismin kirous tarkoittaa sitä, että mitä useammalla ihmisellä on valta tehdä suuria päätöksiä joiden seurauksia ei voida arvioida tarkasti, sitä todennäköisempää on, että jopa täysin pelkkää hyvää haluavat ihmiset tulevat tehneeksi päätöksiä, jotka ovat kaikille keskimäärin huonompia kuin ne voisivat olla.

Ensimmäinen esimerkkimme yllätysjuhlista on suhteellisen harmiton. Niin kauan kun yksilöiden valta vaikuttaa ympäristöönsä tai toisiin ihmisiin on rajallinen, unilateralismin kirous on enemmänkin harmin kuin huolen aihe. Mutta mitä tapahtuu, kun tekniikka kehittyy niin pitkälle, että jonkin teknisen järjestelmän käyttöönotto uhkaa kaataa demokratian tai vapauttaa maailmaan tappavan taudin?

Tämä ei ole valitettavasti pelkkää teoriaa. Vuonna 2002 joukko New Yorkin valtionyliopiston tutkijoita onnistui rakentamaan keinotekoisen polioviruksen. Vähän myöhemmin, vuonna vuonna 2016 ryhmä kanadalaisia tutkijoita käytti tieteellisessä julkaisussa julkaistua, 40 vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen hevosrokkoviruksen DNA-koodia tilatakseen DNA-synteesiin erikoistuneelta yritykseltä hevosrokkoviruksen geneettisen koodin rakentamiseksi tarvittavat DNA-pätkät. Kokoamalla näistä pätkistä kokonaisen DNA-ketjun ja ruiskuttamalla sen soluihin, jotka oli tartutettu toisella rokkoviruksella, solut saatiin tuottamaan tartuttamiskykyisiä hevosrokkoviruksia. Toisin sanoen, tutkijat onnistuivat herättämään henkiin taudin, joka oli jo onnistuttu hävittämään maailmasta.

Eikä siinä vielä kaikki: hevosrokko on läheistä sukua isorokolle, yhdelle tappavimmista tartuntataudeista koskaan. Jos hevosrokon henkiinherättäminen onnistuu, on lähes varmaa, että myös isorokon herättäminen henkiin onnistuisi (Kupferschmidt 2017). Potentiaalisesti vaarallisten taudinaiheuttajien tutkimuksen ja erityisesti niiden henkiinherättämisen piti olla tarkoin säänneltyä, mutta mikään valvontaelin ei kiinnittänyt kanadalaisten työhön mitään huomiota ennen kuin he julkaisivat tuloksensa. Tutkijaryhmä tarvitsi hevosrokon henkiinherättämiseen yhteensä noin 100 000 dollaria, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO:n tapauksesta laatimassa raportissa todettiin, ettei suoritukseen tarvittu “erityisiä biokemiallisia tietoja tai taitoja, merkittävää rahoitusta tai kovin paljon aikaa” (WHO 2017). WHO oli todennut jo 2015, että isorokon rakentaminen keinotekoisesti olisi tekniikan kehityksen ansiosta tästedes täysin mahdollista, ja isorokon hävittäminen, yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista koskaan, saattaisi koska tahansa osoittautua väliaikaiseksi helpotukseksi. Hevosrokon henkiinherättäneet tutkijat puolustivat tekoaan sillä, että synteettinen biologia voisi pian mahdollistaa täysin uudenlaisten, isorokkoa paljon vaarallisempienkin taudinaiheuttajien rakentamisen, että joku tekisi ennen pitkää saman kokeen joka tapauksessa, ja että synteettisten virusten tutkiminen helpottaisi vastalääkkeiden ja rokotteiden kehittämistä.

Tekivätkö tutkijat oikein? On ilmeistä, että pelkkä tieto siitä, että synteettisellä biologialla voidaan luoda isorokon kaltaisia viruksia, lisää houkutusta siihen, että joku ryhmittymä yrittää käyttää tekniikkaa esimerkiksi “tuomiopäivän aseen” rakentamiseen. Toisaalta, kuten kanadalaista ryhmää johtanut David Evans puolusti työtään, virusten toiminnan parempi ymmärtäminen voisi auttaa kehittämään parempia rokotteita ja kenties joskus jopa uusia hoitoja syöpään. Tätä kirjoittaessa, vuonna 2021, on vielä aivan liian aikaista sanoa, oliko päätös viruksen henkiinherättämisestä oikea. On kuitenkin selvää, että henkiinherättäjät ottivat valtavan riskin – kysymättä keneltäkään.

Vastaavia tilanteita voidaan kuvitella kymmenittäin. Tiedämme esimerkiksi, että ilmastokriisin kärjistyessä ja maapallonmuokkaustekniikoiden kehittyessä kymmenet maat, ja jopa yksittäiset miljardöörit, voisivat halutessaan alentaa Maapallon keskilämpötilaa ruiskuttamalla yläilmakehään auringon säteitä heijastavia rikkiaerosoleja. Tällaisellä toimenpiteellä olisi mitä todennäköisimmin laajakantoisia vaikutuksia, mutta olisi silti erittäin vaikea, käytännössä mahdoton arvioida etukäteen, mitä ja kuinka vakavia ne olisivat. Voimme pitää myös päätöstä aloittaa sota tai tehdä terrori-isku unilateralismin kirouksina: tällaisiä päätöksiä tekevät puolustavat tavallisesti päätöstään itselleen ja aateveljilleen sillä, että he tavoittelevat toisille parempaa maailmaa.

Voimme itse asiassa osoittaa matemaattisesti, että unilateralismin kirous puree jo varsin pienissä ihmisjoukoissa. Bostromin ym. (2016) esittämän esimerkin mukaisesti, ajatellaan että vain viisi toimijaa on päättänyt, että tekee asian X mikäli sen vaikutukset ovat hänen mielestään positiivisia, mutta heidän arvionsa X:n positiivisuudesta ovat vähintään jossain määrin virheellisiä: he voivat sekä yli- että aliarvioida X:n hyödyt. Bostromin esimerkissä X:n hyödyt voivat olla jotain miinus kolmen ja plus kolmen välillä ja toimijoiden arvioissaan tekemä virhe voi olla enintään ± 1; todennäköisyys sille, että vähintään yksi viidestä toimijasta tekee X:n, on 50 prosenttia jo silloin jos X:n todelliset hyödyt ovat miinus yksi. On tietenkin selvää, että jos X:n haitat ovat kovin suuret, todennäköisyys sille, että kukaan tekisi X:ää, ovat pienet. Mutta kuten esimerkki osoittaa, on täysin mahdollista, että ihmisjoukot tekevät keskimäärin huonoja valintoja vaikka kaikki yrittäisivät tehdä parhaansa.

Unilateralismin kirouksen inhottavimpiin piirteisiin kuuluu se, että se riivaa erityisesti optimisteja. Optimisti yliarvioi paljon todennäköisemmin X:n hyviä puolia ja aliarvioi sen haittoja. Erityisesti jos kyseinen henkilö on jollain tavalla vahvasti sitoutunut X:ään, esimerkiksi tekemällä työuransa X:n parissa tai sijoittamalla siihen omaisuuttaan, hänellä on luonnollinen taipumus uskoa tehneensä oikeita valintoja ja X:n olevan hyvä idea. Vastaavasti, hänellä on suuri motiivi aliarvioida X:n haitat ja olla uskomatta niitä, jotka kenties yrittävät varoittaa X:n voivan aiheuttaa ongelmia. Hän ei kuitenkaan tarkoita pahaa, päin vastoin: mitä todennäköisimmin hän uskoo, että X on hyväksi kaikille, kenties jopa paras keksintö sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Unilateralismin kirous on juuri siinä, että toimijan motiivit saattavat olla tahrattoman puhtaat ja hän saattaa ajatella täysin epäitsekkäästi vain yhteistä parasta. Mutta koska hän ei voi tietää tarkasti, mitä seurauksia teolla X on, voi käydä niin, että hyvissä aikomuksissa tehty teko aiheuttaakin vakavia ongelmia.

Mitä suurempi voima yksilöillä on, eli mitä suurempia X:n vaikutukset voivat olla, sitä enemmän tämä niinsanottu unilateralismin kirous voi aiheuttaa ongelmia muille ihmisille. Ja tästä pääsemme takaisin tämän kirjan aiheeseen: maailmassamme eniten valtaa käyttävät ihmiset ovat tyypillisesti optimisteja ja usein myös niin varmoja omasta erinomaisuudestaan, että heidän voi olla äärimmäisen vaikea kuunnella kriitikoita ja uusien ideoiden ongelmista varoittavia.

Kuunnellaanpa vaikka Facebookin perustajiin kuuluvaa Mark Zuckerbergiä, jonka perustama yritys on ehkä enemmän kuin yksikään toinen vastuussa 2010-luvulla nähdystä demokratian rapautumisesta ja äärioikeiston noususta.

“Yksi suosikkisanontojani on että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: optimisteja ja pessimistejä. Ja sanonta kuuluu, että optimistit ovat yleensä menestyviä, ja pessimistit oikeassa. … Ajatus on, että jos uskot että jokin tulee olemaan kauheaa ja tulee epäonnistumaan, yrität löytää todisteita jotka todistavat sinun olevan oikeassa. Tämä on sitä mitä pessimistit tekevät. Mutta jos ajattelet että jokin on mahdollista, niin yrität keksiä tapoja, millä se saataisiin toimimaan. Ja vaikka teet matkan varrella virheitä ja vaikka ihmiset epäilevät sinua, pusket vain eteenpäin kunnes löydät jonkin tavan saada asiat tapahtumaan.” (Mark Zuckerberg 2017, lähteessä Clifford 2017)

Zuckerbergin viesti on oikein hyvä ja inspiroiva – jos matkan varrella sattuvat virheet eivät ole luokkaa “hupsis, tuhosimme demokratian” tai ”oho, annoimme työkalut kansanmurhan toteuttamiseksi.” Eikä Zuckerberg, joka lanseerasi Facebookille sisäiseksi motoksi “liiku nopeasti ja särje asioita” (emme tiedä, tarkoittiko hän asioilla demokratioita tai kansanryhmiä), ole yksin. Viisivuotisessa, tuhat ihmistä käsittäneessä tutkimuksessaan Olga Stavrova ja Daniel Ehlebracht totesivat, että kaksi kolmesta rikastuneesta sanoi optimismin olleen kriittisen tärkeää heidän menestykselleen (Stavrova & Ehlebracht 2015). Vastaavasti, tutkimuksessa on havaittu, että masentuneet ihmiset – ne Zuckerbergin mainitsemat pessimistit – saattavat itse asiassa tehdä keskimäärin paljon realistisempia arvioita todellisuudesta (Feltham 2016). Kenties optimistit ovatkin itse asiassa harhaisia? Kuulemme silti jatkuvasti, miten optimistinen asenne ja riskien ottaminen ovat tärkeää elämässä menestymiselle. Näin epäilemättä onkin. Mutta ajatelkaamme nyt tätä kuviota systeemiteorian kannalta.

Mitä unilateralismin kirous ennustaa todennäköisiksi seurauksiksi, kun optimistiset, omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneet, usein johonkin tekniikkaan henkistä arvovaltaansa tai konkreettista omaisuuttaan sijoittajeet ihmiset keräävät vuosi vuodelta aina vähän enemmän valtaa, samalla kun tekniikan voima kasvaa?

Onneksi unilateralismin kirouksen ei tarvitse olla kohtalo. Esimerkiksi Bostrom ym. (2016) esittävät muutamia teoriassa toimivia ratkaisuja ongelmaan. Ensimmäinen teoreettinen puolustuslinja unilateralismin kirousta vastaan on “rationaalisempi” päätöksenteko. Jos vallankäytön X hyödyt ja haitat voidaan arvioida tarkemmin ja yksikäsitteisemmin, riski huonoista valinnoista vähenee – teoriassa. Käytännössä tämä voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa saavuttaa. Siksi käytännössä tärkeämpi puolustuslinja on keskusteleva, deliberatiivinen päätöksenteko. Mitä enemmän ihmiset keskustelevat toisten ihmisten – ja eritoten erimielisten ihmisten – kanssa ennen päätöksen tekemistä, sitä realistisempia heidän arvionsa vallankäytön X hyödyistä ja haitoista (yleensä) ovat. Tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, tai keskustelukumppaneita ei välttämättä ole tarpeeksi. Siksi kolmas puolustuslinja kirousta vastaan on siirtää vastuu päätöksistä suuremmalle joukolle ihmisiä. Kollektiivinen päätöksenteko ei ole vailla omia ongelmiaan, mutta esimerkiksi suurista päätöksistä äänestäminen on monesti viisaampaa kuin yksilöiden yksipuoliset toimenpiteet. Voimme myös ajatella, että säädämme lakeja tai rakennamme teknisiä esteitä estämään yksipuolisen päätöksenteon: esimerkiksi ydinaseiden laukaisu vaatii yleensä sitä, että kaksi tai useampi henkilö kääntää itsenäisesti laukaisuavainta. (Järjestely ei tosin poista sitä ongelmaa, että esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti voi tiettävästi yksinään päättää, että ydinaseet laukaiseville lähetetään käsky laukaista aseet.) Voimme myös esimerkiksi sopia, että unilateralistisessa tilanteessa vallankäyttö X tehdään vain jos tekijä voi olla varma, että enemmistö niistä, jotka voisivat tehdä päätöksen, olisivat samaa mieltä.

Lopuksi, voimme rakentaa maailman, jossa yksipuolisen vallankäytön mahdollisuudet ovat rajallisia, ja yksilöillä on riittävästi valtaa suojautuakseen, edes kollektiivisesti, yksipuolisen vallankäytön riskeiltä. Tämä tapahtuu jakamalla resursseja reilummin.

Mikään näistä ja muista strategioista ei ole ehdottoman luotettava lääke unilateralismin kiroukseen. Mutta yhdessä uskon niiden kykenevän pienentämään todella vakavien seurausten todennäköisyyttä niin paljon, että lajillamme on aikaa saavuttaa täysi potentiaalimme.

Lähteet

Bostrom, Nick; Douglas, Thomas; Sandberg, Anders (2016). The Unilateralist’s Curse and the Case for a Principle of Conformity. Social Epistemology 30(4), 350-371. http://dx.doi.org/10.1080/02691728.2015.1108373

Feltham, Colin (2016). Depressive Realism: Interdisciplinary perspectives (Explorations in Mental Health). Routledge.

Kupferschmidt, Kai (2017). How Canadian researchers reconstituted an extinct poxvirus for $100,000 using mail-order DNA. Science, July 6, 2017. doi:10.1126/science.aan7069 https://www.sciencemag.org/news/2017/07/how-canadian-researchers-reconstituted-extinct-poxvirus-100000-using-mail-order-dna

Lewis, Gregory (2018). Horsepox synthesis: A case of the unilateralist’s curse? Bulletin of the Atomic Scientists February 19, 2018. https://thebulletin.org/2018/02/horsepox-synthesis-a-case-of-the-unilateralists-curse/

Ord, Toby (2020). The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity. New York: Hachette Books.

Stavrova, Olga & Ehlebracht, Daniel (2015). Cynical Beliefs About Human Nature and Income: Longitudinal and Cross-Cultural Analyses.Journal of Personality and Social Psychology 110:1, 116-132. http://dx.doi.org/10.1037/pspp0000050

WHO (2017). Advisory Committee on Variola Virus Research: Report of the Eighteenth Meeting. Geneva, Switzerland: World Health Organization.

Fortum ja teknisten riskien moraalikato

Suomi-brändi sai äsken lisää kyseenalaista kiillotusta, kun energiayhtiö Fortum vahvisti hakevansa oikeusteitse Hollannin valtiolta korvauksia omistamansa Uniperin Maasvlakten hiilivoimalan sulkemisesta. Kyseessä on aika tarkalleen vastaava temppu kuin jos ruotsalainen yritys olisi loppuvuodesta 1939 ostanut Helsingin-sivukonttorinsa varastot täyteen punalippuja ja Leninin koottuja teoksia, antanut tukea puna-armeijalle, ja sitten kesällä kehdannut haastaa Suomen valtion oikeuteen menetettyjen voittojen vuoksi. Puheena oleva hiilivoimala on valmistunut 2016, Pariisin sopimuksen jälkeen; sen rakentaminen on aloitettu aikana jolloin on jo tiedetty, että vain joko hiilellä tai sivilisaatiolla voi olla tulevaisuus, mutta ei molemmilla yhtä aikaa. Uniper otti tietoisen riskin luottaen siihen, että poliittiset päättäjät suosisivat suuryrityksiä ja hiiltä sivilisaation sijaan. Nyt tämä yrittäjäriski on lauennut ja voimala aiotaan sulkea viimeistään 2030 – joskin on hyvin mahdollista, että päästöoikeuksien hinnan noustessa ja vaihtoehtojen hinnan laskiessa se tullaan sulkemaan kannattamattomana jo aiemmin. (Jätän lukijan arvailtavaksi, palauttaisiko Fortum mahdollisesti saamiaan korvauksia, mikäli se sulkeekin voimalan aikaisemmin.)

Helsingin Sanomien myötäsukaisessa haastattelussa (22.4.) Fortumin johtaja Markus Rauramo kuittaa tämän härskin voitonpyynnin periaatekysymykseksi: voivatko valtiot sulkea voimaloita poliittisin päätöksin. Kyseessä on tosiaankin periaatekysymys: onko demokraattisilla valtioilla, siis viime kädessä meillä, keinoja vaikuttaa vaarallisiin teollisuudenaloihin ennen kuin ne aiheuttavat korjaamattoman suuria vahinkoja? Jos tuomioistuimet päättävät, että Fortum ja muut investointisuojasopimuksia rahastusautomaatteina pitävät yritykset ovat oikeutettuja korvauksiin huolimatta siitä, että toiminnan lopettamiselle on selvät perusteet, vahvistuu käytäntö, jossa valtiot, siis meidän edustajamme, eivät uskalla puuttua yritysten toimintaan vaikka puuttuminen olisi selvästi yhteisen ja pidemmän tähtäimen edun mukaista.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa yritysten kyky vaikuttaa maailmaan, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, kasvaa jatkuvasti. Kapitalistisessa järjestelmässä, jossa yritysten velvollisuudeksi koetaan voittojen jatkuva kasvattaminen, tämä tarkoittaa sitä, että yritykset tulevat ottamaan jatkuvasti suurempia ja suurempia riskejä kasvattaakseen voittojaan. Mitä herkemmin saamatta jääneet voitot korvataan veronmaksajan pussista, sitä vähemmän yrityksillä on kannustimia harkita, kannattaako riskinotto. Jos korvausten maksamisesta tulee ennakkotapauksia, tullaan luoneeksi kolikonheittokone, jossa kruunalla yrityksen omistajat voittavat, ja klaavalla veronmaksaja maksaa omistajille korvauksia. Syntyy moraalikadoksi (moral hazard) kutsuttu tilanne, jossa yritysten kannattaa vaarantaa yhteiskunta ja sivilisaatiokin, jos vain se antaa mahdollisuuden kasvattaa seuraavan kvartaalin voittoja. Jos näitä voittoja vieläpä voidaan käyttää politiikkaan vaikuttamiseksi, kuten voidaan, suurimpia riskejä ottavat yritykset ja superrikkaat voivat muokata politiikkaa mieleisekseen ja helpottaa nopanheittoaan sivilisaation tulevaisuudella. Koska veronmaksaja joka tapauksessa maksaa laskun, ja sivilisaation tuhon voi aina ajatella olevan kaukaisen tulevaisuuden tai ainakin seuraavan tuloskauden asia, sijoittajilla ei ole valtavankaan riskin ottamisessa kuin voitettavaa.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa tämä tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joku voiton jatkuvan kasvattamisen nimissä otettu riski realisoituu suunnattoman suuriksi vahingoiksi. Tämä on matemaattisesti katsoen varmaa: vaikka riski olisikin pieni, ennen pitkää se toteutuu.

Tekniikan voiman jatkuvasti kasvaessa myös teknisiin riskeihin puuttumisen täytyy tapahtua nopeammin ja päättäväisemmin. Korvausten maksaminen sijoittajille jopa silloin, kun tekniseen riskiin puuttuminen on erinomaisen perusteltua ja uhka on täytynyt tietää jo sijoitus tehtäessä on omiaan lamauttamaan valtioiden kykyä puuttua teknisiin riskeihin ajoissa. Tämä ei ole yhteensopivaa teknisen kehityksen jatkumisen ja sivilisaation pitkän tähtäimen olemassaolon kanssa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko hidastamme tekniikan kehitystä niin, että hitaampikin päätöksenteko kykenee puuttumaan kasvaviin riskeihin ajoissa, tai nopeutamme päätöksentekoa ja sallimme esimerkiksi sivilisaatiota tuhoavien voimaloiden sulkemisen poliittisin päätöksin.

Kaikki käytetään mikä kaivetaan

Kaivoksista keskusteltaessa yleinen ajatusvirhe on, että meidän täällä Suomessa täytyy antaa kaivosyhtiöiden paskoa luontomme koska vähähiilisyys tai peräti elämä tarvitsee jotain malmia. Tämä ajatusvirhe on yleinen ja itsekin uskoin joskus siihen, mutta se on silti ajatusvirhe.

Ajatusvirhe perustuu logiikkaan, jossa kullekin kaivannaiselle olisi tietty rajallinen määrä käyttökohteita, ja kun näihin vaaditut malmit on kaivettu, kaivaminen loppuu siihen. Maailma ei vaan toimi näin. Oikeasti kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään. Kaivannaisten käyttöä kun säätelee ennen kaikkea niiden hinta, ja hintaan vaikuttaa tarjonta.

Kun jotain ainetta tuotetaan enemmän, sen hinta laskee. Silloin sitä kannattaa käyttää useammassa asiassa, ja seurauksena on pitkällä tähtäimellä kokonaiskäytön lisääntyminen. (Uusien tuotteiden suunnittelu ja valmistus vie vähän aikaa, joten lyhyellä tähtäimellä tämä ei näy.) Ilmiötä kutsutaan esimerkiksi Jevonsin paradoksiksi, ja kirjoitin siitä aiemmin.

Jos taas ainetta tuotetaan vähemmän, sen hinta nousee. Silloin osa sen käyttäjistä, ne joille aineesta on vähemmän hyötyä kuin mitä se kustantaa, lopettavat sen käyttämisen, tai kehittää tilalle korvikkeita. Näiden tarve on kautta historian ollut merkittävä teknisen kehityksen veturi.

Tässä asiassa markkinat toimivat pääsääntöisesti hyvin. 1800-luvulta saakka on silti peloteltu, miten sen tai tuon resurssin väheneminen tulee johtamaan sivilisaation romahdukseen.

Ikinä ei näin ole käynyt. (Mikä ei tietenkään todista, etteikö niin voisi silti joskus käydä.)

Tein itse väitöskirjan aiheesta ”niukkuuksien vaikutus innovaatioihin”. Sen työn vuoksi uskon, että minkään mineraalin tai kaivannaisen vähyys ei tule olemaan ohittamaton pullonkaula kestävään yhteiskuntaan siirtymisessä, eikä sivilisaatio romahda minkään raaka-aineen vähyyteen. Meillä on myös aitoja niukkuuksia asioista joille emme kykene kehittämään korvikkeita, kuten koostumukseltaan suotuisalle ilmakehälle ja ekosysteemeille. Nämä ovat niitä niukkuuksia mitkä voivat pahimmassa tapauksessa laittaa sivilisaatiolle pisteen – tai ainakin puolipisteen.

Mutta mineraalit eivät tällaisia ole. Esimerkiksi paljon puhuttu koboltti, mitä nykyään käytetään mm. sähköautojen akuissa, saattaa käydä tuossa tarkoituksessa teknisessä mielessä tarpeettomaksi viiden vuoden sisällä. Esimerkiksi Panasonic aikoo lopettaa koboltin käytön 2-3 vuoden sisällä. Myös Tesla on ilmoittanut lopettavansa koboltin käytön, ja muut akkujen ja autojen valmistajat seuraavat perässä.

Mitä tapahtuisi jos markkinoille tulisi lisää kobolttia?

Sen hinta laskisi, ja tämä kehitys hidastuisi. Kaikki mitä kaivetaan, myös käytetään.

Toisin sanoen: vaikka antaisimme kaivosyhtiöiden myllätä Suomemme jokaisen neliömetrin, niin se ei säästäisi kaivamista toisaalla. Mikään määrä kaivoksia Suomessa ei tule vähentämään esim. lapsityövoiman käyttöä Kongossa.

Kaikki käytetään mitä kaivetaan.

Esimerkiksi koboltin kaivamisen lopettaa se, kun hinta, tekniikka ja lainsäädäntö tekevät koboltista liian kallista, tarpeetonta ja hankalaa.

Useimpien nykyään käytettyjen metallien käytön merkittävä rajoittaminen on joka tapauksessa joskus edessä. Vain hyvin harvoja metalleja on saatavissa sellaisin määrin että niitä voidaan käyttää huoletta ikuisesti. Joskus koittaa päivä, jolloin etupäässä rautaa ja alumiinia lukuunottamatta suurin osa metalleista täytyy kaivaa kaatopaikoilta ja niiden loppuessa eristää merivedestä, tai hankkia muilla vaivalloisilla ratkaisuilla.

Tähän voi mennä vuosisatoja, tai vuosikymmeniä. Mutta tuo päivä koittaa.

Lastemme kannalta olisi viisasta pyrkiä siihen, että mahdollisimman paljon asioita tehtäisiin jo nyt uusiutuvista ja riittoisista raaka-aineista. Toisin sanoen, harvinaisempien aineiden kaivamista olisi viisasta rajoittaa.

Voimme siis hyvillä mielin säästää oman luontomme ja puolustaa omaa tonttiamme, tarvitsematta tuntea vähääkään syyllisyyttä tästä asiasta. Ennemmin tai myöhemmin muidenkin maiden asukkaat liittyvät joukkoon.

Siirtymäaikana aidosti kestävään yhteiskuntaan näille malmeille on tietysti ottajia. Jonkin verran kaivoksia on hyvä olla olemassa. Mutta mitään järkeä ei ole siinä, että ryntäämme lahjoittamaan ainutkertaiset malmiomme niille jotka ensinnä ovat jonossa.

Jos malmeja louhitaan, yhteiskunnalle koituvien hyötyjen pitää ylittää aiheutuvat haitat. Koska haitat ovat käytännössä ikuisia ja voivat olla toistaiseksi tuntemattomia, ylityksen pitää olla erittäin selvä. Jos louhinta ei näillä ehdoin kannata, niin sitten ei pidä louhia. Tämä on juuri niin yksinkertaista.

Ei kannata mennä elinkeinoelämän ja kaivoslobbareiden lankaan. Näistä suunnista on 200 vuoden ajan vollotettu ihan. jokaisesta. rajoituksesta ja peloteltu, että mikä vain yritystoiminnan rajoittaminen johtaa tuhoon, heinäsirkkaparviin ja maakuoppiin muuttoon.

Ikinä ei näin ole käynyt. Eikä käy.

Yritysten omistajien ja heidän palkkaamiensa PR-ihmisten intresseissä on tietenkin aina esittää asiat niin, että vaikkapa nyt sille koboltille tai kaivosten tarjoamille muutamille työpaikoille ei ole korvikkeita ja nyt! on! pakko! kaivaa! heti! HETI! HETI! Sananvapaus heille suotakoon, mutta siitä ei seuraa velvollisuutta uskoa saati totella.

Nykyisin Suomessa harjoitettu kaivostoiminta on isolta osin samanlaista bisnestä kuin jos minä perustaisin autojen varaosakaupan ja saisin oikeuden hankkia myytäväni purkamalla kadulle pysäköityjä autoja – ja valittaisin julkisesti suureen ääneen, miten ”synnyttämäni” työpaikat ovat vaarassa mikäli tätä oikeuttani jotenkin rajoitettaisiin. Synnytysvaiheessa olevat investointisuojasopimukset lisäävät vielä entisestään kaivosyhtiöiden oikeuksia jopa vaatia korvauksia, jos heidän tätä vastaaviin läänityksiinsä puututtaisiin.

Suomalaisten veronmaksajien kannalta kaivosbisneksessä ei ole juuri mitään järkeä. Pahimmassa tapauksessa sitoudumme ensin rakentamaan kaivosten vaatiman infrastruktuurin, kuten tiet ja voimalinjat, ja sitten siivoamaan jäljet, kun kansainvälisen kaivosjätin Suomeen perustama tytäryhtiö osoittautuu varattomaksi.

Väliaikana yritys kiertää veroja minkä ehtii esimerkiksi niin, että tytäryhtiö ottaa emoyhtiöltä paljon lainaa kalliilla korolla, ja vähentää korot verotuksessa jolloin verotettavaa voittoa syntyy lähinnä silloin, kun bisnes kannattaa niin poskettoman hyvin ettei kaikkia voittoja ehditä kikkailuin nollaamaan. (Koittakaapa joskus löytää Suomessa toimiva kaivosjätti, joka olisi kaivoksen osallisena suoraan eikä tytäryhtiönsä kautta.)

Meille jää tuhottu luonto ja muutamien kymmenten ihmisten verotulot. Yksin ainutkertaisten kansallisaarteiden ja luontoarvojen menetys ilman kunnon korvausta on paha juttu; kun tähän yhdistetään se, miten kaivosten lähellä maan ja asuntojen arvo laskee, ja kestävämpi käyttö kuten matkailu käy mahdottomaksi, on pakko todeta, ettei meillä ole varaa enempään kaivostoimintaan.

Tasaisempi valta: Miksi eriarvoisuus lietsoo kestävyyskriisiä

Viimeiset vuodet olen tutkinut ja pohtinut, miksi emme kykene asettamaan sivilisaation selviämisen kannalta olennaisen tärkeitä rajoja ympäristön kulutukselle, vaikka tiedämme hyvin niiden tarpeen. Päädyn päätelmissäni aina samaan lopputulokseen: ympäristörajojen ylittäminen on pohjimmiltaan seurausta kilpailusta vallasta ja statuksesta, ja rajojen asettamisen pelko on seurausta vallan tai statuksen menettämisen ja statuskilpailun vaikeutumisen pelosta. Jos haluamme asettaa kestävät rajat, ja pysyä niiden sisällä, tätä kilpailua pitää voida hillitä tavalla tai toisella. Vaihtoehtoja sivilisaation olemassaolon edellytysten turvaamiseksi on nähdäkseni kaksi: vallan ja statuksen nykyistä reilumpi ja tasaisempi jako, tai suurten valta- ja statuserojen ja tiukkojen ympäristörajojen valvonta väkivallalla, toisin sanoen fasismi. Olen nyt ryhtynyt koostamaan havaintojani kirjaksi, työnimellä ”Tasaisempi valta”; alla luonnos osasta johdantolukua. Lopulliseen kirjaan tulee mm. enemmän lähteitä ja esimerkkejä. Kaikki kommentit ja parannusehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita!

Kestävyyskriisimme välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin ekosysteemien tuotteita sekä niiden muodostamia, jätteitämme käsitteleviä niinsanottuja nieluja enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.

Tämä jälkimmäinen rajoite, nielujen rajallisuus, on myös syy, miksi avaruudesta ei ole löydettävissä rajattoman kasvun taikakeinoa. Vaikka louhisimme kaikki materiaalimme asteroideilta ja muilta taivaankappaleilta, vaikka tekisimme kaiken valmistuksen Maapallon ulkopuolella, niin silti Maapallolla voitaisiin käyttää vain rajallinen määrä energiaa ja ainetta ilman, että ekosysteemien eli elossapitojärjestelmämme toiminta häiriytyy.[1] Toisin sanoen, meillä Maa-planeetalle elämään jäävillä ei ole niinkään pulaa raaka-aineista, vaan ekosysteemeistä. Ja jälkimmäisiä mahtuu rajatun kokoisen liki pallomaisen planeetan pinnalle vain rajattu määrä. Tästä rajatusta määrästä voimme ottaa käyttöömme turvallisesti vain osan.

Mikään fysikaalinen tai taloudellinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita näiden ympäristövarojen käyttöä turvalliselle tasolle. Fysikaaliset takaisinkytkennät toimivat liian hitaasti ja niiden aiheuttamat vahingot kohdistuvat yleensä eri tahoon kuin resurssien käytöstä hyötyjään. Esimerkiksi ilmastokriisi, jonka pääsyynä ovat Maapallon pohjoisosien rikkaiden maiden kestämättömän suuret historialliset ja nykyiset kasvihuonekaasupäästöt, aiheuttaa eniten vahinkoja päiväntasaajan seudun köyhissä maissa. Samasta syystä pelkkä resurssien niukkuuteen perustuva hintamekanismi ei riitä estämään resurssien käytön ylilyöntiä: nykyisellään useimpia kriittisiä resursseja, kuten ilmakehän kykyä käsitellä ja sitoa kasvihuonekaasuja, on täysin mahdollista käyttää vaarallisesti liikaa, pysyviä vahinkoja aiheuttaen, ennen kuin liikakäytön seuraukset alkavat toden teolla näkyä.

Mikään sosiaalinenkaan takaisinkytkentämekanismi, kuten yksittäisten kuluttajien valveutuneisuus tai ihmisten paheksunta luonnonvaroja ylikuluttavia kohtaan, ei riitä rajoittamaan vahinkoja kestävälle tasolle. Yhteys hyödyistä vahinkoihin ei ole useinkaan suoraviivainen tai intuitiivinen. Vahingot aiheutuvat usein viiveellä, maantieteellisesti eri paikassa kuin hyödyt, ja eri ihmisille kuin hyödyt. On hyvin tyypillistä, että ympäristövarojen kulutuksesta eniten hyötyvät ovat eri ihmisiä kuin ne, joihin varojen ylikulutuksen haitat osuvat, ja on vielä tyypillisempää, että hyötyjillä on varaa suojata itsensä välittömiltä haitoilta, siinä missä haitoista eniten kärsivät ovat köyhiä ja vailla vastaavaa mahdollisuutta.

Ympäristörajoissa pysymiseen ei ole myöskään olemassa mitään yksinomaisesti teknistä ratkaisua. Vaikka parempi tekniikka voi auttaa meitä tekemään vähemmällä enemmän ja siten teoriassa helpottaa rajojen sisällä pysyttelyä, tekniikan kehittymisen tuoma luonnonvarojen hyödyntämisen tehokkuuden paraneminen johtaa pitkällä tähtäimellä vain siihen, että luonnonvarat käytetään tehokkaammin joko politiikan tai todellisuuden asettamaan rajaan saakka, aivan kuten Stanley Jevonsin jo vuonna 1865 havaitsema Jevonsin paradoksi ennustaa. Jos rajoja joko luonnonvaran käytölle tai siitä aiheutuville vahingoille ei aseteta poliittisesti tai todellisuus ei niitä aseta esimerkiksi sukupuuttojen ja tekniikkaa käyttämään kykenevien yhteiskuntien tuhoutumisen muodossa, tehokkuusparannukset johtavat siis resurssin lisääntyvään käyttöön. Toinen tekniikan toisinaan mahdollistama vaihtoehto, rajallisten resurssien korvaaminen toisilla rajallisilla resursseilla, ei poista ongelmaa, vaan vain siirtää sitä eteenpäin.

Lyhyesti yhteenvetäen, mikään luonnonlaki, ihmisyhteisöjen dynamiikka tai tekninen kehitys ei siis sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.

Meidän on toisin sanoen ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä. Koska fysikaaliset, taloudelliset, sosiaaliset tai tekniset takaisinkytkentämekanismit eivät voi yksinään luotettavasti rajoittaa resurssien käyttöä turvalliselle tasolle, rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä.

Pitävien ympäristörajojen asettaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että ympäristön hyödyntäminen ihmisen tarkoituksiin täytyisi rajata jotenkin. Tämä on käytännössä osoittautunut erittäin vaikeaksi, koska ihmisten elanto ja vauraus perustuvat luonnon suoraan tai epäsuoraan hyödyntämiseen. Rajojen asettaminen ja niissä pysyminen tarkoittaa siis konkreettisesti sitä, että joillekin ihmisille on sanottava, etteivät he voi hankkia elantoaan tai rikastua tavalla, jolla he olisivat halunneet.

Tämä ei sinänsä ole suurikaan ongelma. Olemme onnistuneesti kyenneet rajoittamaan monenlaisia haitalliseksi katsottuja elinkeinoja, orjakaupasta asekauppaan. Olemme myös onnistuneet sääntelemään monia muita elinkeinoja niiden haittojen vähentämiseksi. Tähän saakka elinkeinojen rajoittamisen vaikutukset ovat kuitenkin ennen pitkää korvautuneet sillä, että olemme voineet kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja.

Kun maailmamme rajat tulevat vastaan, myös mahdollisuutemme kehittää uusia taloudellisen toimeliaisuuden tapoja rajoittuvat. Kaikki toimeliaisuus nimittäin vaatii vähintään energiaa, ja yleensä myös ainetta. Kumpaakin voimme käyttää täällä Maa-planeetalla turvallisesti vain rajallisen määrän, osaksi koska näiden resurssien hankkiminen aiheuttaa vahinkoja, ja osaksi koska resurssien käyttäminen tuottaa jätteitä, joita ekosysteemimme kykenevät käsittelemään vain rajallisen määrän.

Tämä rajallinen määrä ekosysteemejä ja niiden antimia eli niinsanottuja ekosysteemipalveluita on niinsanottu niukka resurssi. Enempää ei ole. Ja vaikka voimmekin löytää avaruudesta lisää raaka-aineita, emme saa sieltä lisää ekosysteemejä. Tästä seuraa väistämättömästi, että meillä Maa-planeetalla elävillä on olemassa jokin suuri mutta siltikin rajallinen määrä ainetta mitä voimme ympäristöstämme ottaa, energiaa jota voimme pallollamme käyttää, ja jätteitä joita uskallamme ympäristöön laskea.

Rajallisten resurssien kuten syntymäpäiväkakun tai ekosysteemipalveluiden tapauksessa keskeiseksi kysymykseksi nousee aina se, miten kakku jaetaan. Jos kakku jaetaan kovin epäreilusti, vähemmän saavat ovat tuskin tyytyväisiä osaansa, ja haluavat enemmän kakkua. Jos kakkua voidaan kasvattaa, ongelma voidaan ratkaista ilman, että kakku jaetaan uudelleen. Mutta kun kakkua tai ekosysteemipalveluiden määrää ei voida määräänsä enempää kasvattaa (tosiasiassa voisimme korjata jonkin verran tuhoamiamme ekosysteemejä, vaikka emme niin juurikaan tee), kakusta vain murusia jos sitäkään saaneet joutuvat joko tyytymään osaansa tai etsimään jotain muuta hyvää.

Ihmiset, joille yhteisestä kakusta jää vain murusia, tyytyvät murusiinsa vain harvoin. Niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa on lukumääräisesti mitattuna yhä enemmän niitä, joilla on muihin verrattuna vähän tai ei mitään, samalla kun kaikkialla on myös enemmän niitä, joilla on useimpiin verrattuna valtavasti. Kiitos modernin tiedonvälityksen, lähestulkoon kaikki ihmiset ympäri maailman tietävät, mitä kakusta heitä enemmän kahmineilla on. He myös tietävät, että vaikka he eivät ehkä saa enempää juuri kyseistä kakkua, he voivat muuttaa ympäristöään uusiksi kakuiksi.

Siksi ympäristörajojen asettaminen ja niissä pysyminen on niin hirvittävän vaikeaa. Rajojen asettaminen tarkoittaa käytännössä, että uusien kakkujen leipominen rajallisista ekosysteemipalveluista vaikeutuu tai loppuu kokonaan. Tämä herättää ymmärrettävästi suurta tyytymättömyyttä kaikissa niissä, joilla on omasta mielestään liian vähän. Koska me ihmiset emme arvioi omaa tilannettamme millään absoluuttisilla mittareilla vaan suhteessa toisiin ihmisiin, hyvin suuri osa ihmisistä on sitä mieltä, että heillä on liian vähän. Heitä ei lohduta tieto vaikkapa siitä, että rikkaissa maissa köyhäkin elää keskimäärin pidempään kuin monet muinaiset kuninkaat. Köyhä on edelleen köyhä vaikka asuisi rikkaassa maassa: koska rikkaassa maassa kaikki myös maksaa enemmän, hänellä ei ole samanlaisia vapauksia tai mahdollisuuksia kuin keskituloisella, saati muinaisella kuninkaalla. Eikä keskituloisella ole samanlaisia mahdollisuuksia tai vapauksia kuin rikkailla – joista rikkaimmilla on monessa suhteessa suuremmat mahdollisuudet kuin monilla antiikin jumalilla kuviteltiin olevan.

Tätä ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista kasvattamalla kakun kokoa, vaikka se olisikin ympäristömielessä mahdollista, koska suhteellinen köyhyys ei poistu lisäämällä tuotannon kokonaismäärää. Suhteelliseen köyhyyteen, mikä on rikkaissa maissa yleensä ainoa ja maailmanlaajuisesti kasvavan tärkeä köyhyyden laji, ei ole mahdollista puuttua, jos vaurauden jakautumiseen ei puututa. Tämä ei ole mielipide vaan yksinkertainen looginen tosiasia. Samasta syystä tekniikan kehitys voi absoluuttisen köyhyyden voittamisen jälkeen vähentää köyhyyttä vain jos uusi tekniikka jostain syystä tasaa tulonjakoa. Ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista edes ”aineettomalla” taloudella, sillä niin kauan kun ihmiset ovat aineellisia olentoja joilla on aineellisia haluja ja tarpeita, kaikki ansiot, oli ne hankittu aineellisesti tai ”aineettomasti”, kilpailevat samoista rajallisista aineellisista resursseista. Raha ei nimittäin ole itsessään arvokasta: se on vain tapa ohjata resursseja – joita on siis rajoitettu määrä. Omaisuus taas on viime kädessä valtaa luonnon yli, ja tätä valtaa voi olla vain rajallisesti. Yksi konkreettinen esimerkki: tonttimaata on aina rajallinen määrä, ja halutuissa paikoissa kuten kaupunkien keskustan lähellä olevan maan hinta määräytyy käytännössä sen mukaan, miten paljon ihmiset kykenevät maasta maksamaan. Esimerkiksi San Franciscossa on käynyt niin, että läheisen Piilaakson ”aineettomalla taloudella” vaurastuneet IT-miljonäärit ovat nostaneet asumisen hinnan niin korkeaksi, että suuri osa kaupungin asukkaista toivoisi Piilaakson häipyvän. Lieveilmiöinä asumisen hinnan noususta on ollut myös kodittomien määrän valtava kasvu. (Käytän lainausmerkkejä, koska tosiasiassa termodynamiikan lait osoittavat, että ”aineetonta” taloutta ei voi olla edes teoriassa. Käytännössä moni ”aineettoman” talouden osanen, kuten tietokoneiden valmistus ja palveluiden tuottaminen, on jopa yllättävänkin aineellista ja luontoa kuluttavaa.)

Yksittäinen ihminen voi tietenkin pyrkiä parantamaan omaa asemaansa esimerkiksi rehkimällä ahkerasti, keksimällä jonkin mullistavan keksinnön, kirjoittamalla menestyskirjan, perimällä rahaa tai olemalla muuten onnekas. Mutta on loogisesti mahdotonta, että kaikki voisivat parantaa suhteellista asemaansa yhtä aikaa. Toisin sanoen, yhden onnistuminen suhteellisen asemansa parantamisessa tarkoittaa toisten tappiota. Rajallisessa maailmassa ne rajalliset resurssit, joita asemaansa parantanut hankkia, ovat joltakulta muulta pois. Tämä tosiasia on ehtinyt hämärtyä, sillä satojen vuosien ajan tärkein osapuoli, jolta ihmiskunnan vaurastuminen on ollut pois, on ollut epäinhimillinen, puhumaan kykenemätön luonto.

Jos eriarvoisuuden rinne on jyrkkä, suhteellisen aseman heikkeneminen voi tarkoittaa hyvin suurta pudotusta koetussa elintasossa. Vastaavasti, eriarvoisuuden ollessa suurta, esimerkiksi tulotasossa ylöspäin pääsemisen palkinto suhteellisessa asemassa mitattuna on suurempi. Suurempi eriarvoisuus siis toisaalta kannustaa kilpailemaan resursseista, ja toisaalta pakottaa siihen, koska kilpailusta pois jättäytymisen haitat ovat eriarvoisemmassa maassa suurempia. Tämä nähdään hyvin esimerkiksi eriarvoistumiskehityksen ns. rikkaista maista ehkäpä pisimmälle päästäneessä Yhdysvalloissa, jossa yksi työpaikkakilpailussa epäonnistumisen hinta voi olla sairasvakuutuksen menettäminen. Tämä voi tarkoittaa käytännössä sekä työttömäksi jäävän että hänen perheensä putoamista kaiken muun paitsi akuutin terveydenhoidon ulkopuolelle.

Vähemmänkin eriarvoisissa maissa putoaminen esimerkiksi perustoimeentulotuen varaan pidemmäksi aikaa tarkoittaa useimmille ankeaa köyhyyttä ja sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun yhä useampi yhteisöllinen aktiviteetti baari-illoista harrastuksiin vaatii rahaa, niin ne, joilla rahaa on vähän ja joiden täytyy käyttää vähät rahansa elämisen välttämättömyyksiin, jäävät helposti koko yhteisön ulkopuolelle. Tämä on sosiaaliselle eläimelle ankara rangaistus. Jos tämän kohtalon voi välttää joustamalla vähän jostakin näennäisesti ”turhasta” rajoituksesta, tai jos jonkin lähinnä tutkijoiden ymmärtämän syy-seuraussuhteen vuoksi esitetty rajoitus ympäristövarojen käyttöön koetaan uhaksi, josta voi seurata vaikkapa työttömyyttä ja sitä kautta uhka yhteisön ulkopuolelle putoamisesta, on aivan selvää, että hyvin suuri osa ihmisistä tulee vastustamaan rajoituksia. Toisaalta, jos rajoituksia rikkomalla voi saada suurta taloudellista tai muuta hyötyä, kannustin rikkoa niitä kasvaa entisestään.

Eriarvoisuuden rinteet. Vasemmalla matalan eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen ei ole valtava katastrofi, eikä toisaalta kannustin kilpailla resursseista ole kovin suuri. Tässä tilanteessa kilpailumahdollisuuksien rajoittaminen esimerkiksi ympäristörajoilla on pienempi ongelma. Oikealla suuren eriarvoisuuden vallitessa oman aseman heikkeneminen voi olla suunnaton katastrofi, ja toisaalta kilpailussa onnistumisen palkinto voi olla valtava. Kilpailun rajoittamisesta millään keinoin tulee vaikeaa, ja kannustin rikkoa rajoja on erittäin suuri.

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvun salliminen siis lisää kilpailupainetta resursseista, mikä lisää maailman kulutusta ja tekee ympäristörajoista vaikeampia asettaa ja pitää. Kirjassaan ”Miten rikkaat tuhoavat Maan” ranskalainen Hervé Kempf esittää aiheesta esimerkkejä ja teorian, miksi näin tapahtuu. Keskiössä on kuuluisan taloustieteilijän ja sosiologin Thorstein Veblenin jo 1899 kuvailema yhteiskunnallinen mekanismi nimeltä kerskakulutus: ihmiset tavoittelevat sosiaalista statusta pyrkimällä elämään ja aivan erityisesti kuluttamaan kuin heitä ylemmässä sosiaalisessa luokassa elävät. Köyhät pyrkivät elämään kuin keskiluokka, keskiluokka yrittää elää kuin rikkaat, ja rikkaat yrittävät elää kuin superrikkaat. Rikkaissa yhteiskunnissa kulutuksesta on jo ajat sitten tullut erottamaton osa oman identiteetin rakentamista, ja niinpä rakennamme identiteettiämme kuluttamalla rajallista maailmaamme tavoitellen jotain sellaista, mitä vain harva voi koskaan saavuttaa.

Lyhyesti sanoen, elämme rajallisessa maailmassa, johon mahtuu turvallisesti rajallinen määrä niinsanottua reaalista vaurautta, eli niitä konkreettisia asioita joita me ihmiset fyysisinä olentoina tarvitsemme ja arvostamme. Tekniikan kehitys lisää reaalista vaurautta siinä mielessä, että opimme tekemään vähemmästä enemmän. Voimme jopa luoda virtuaalista vaurautta esimerkiksi rakentamalla virtuaalimaailmoja omine talousjärjestelmineen. Mutta niin kauan kun olemme fyysisiä olentoja, tulemme sekä tarvitsemaan että haluamaan myös fyysisiä asioita. Ja sillä, miten paljon voimme näitä fyysisiä asioita turvallisesti käyttää, on rajansa.


Alaviitteet

[1] Teoriassa olisi tietenkin mahdollista, että ainakin muutamat tuhannet ihmiset muuttaisivat avaruuteen. Tämä on kuitenkin toistaiseksi pelkkää fiktiota. Olemme Maa-planeetalla elämiseen sopeutunut laji, ja on hyvin epävarmaa, pystyisivätkö ihmiset edes asumaan pysyvästi avaruusasemilla tai muilla planeetoilla. Elimistömme ei ole sopeutunut painottomuuteen, ja avaruussiirtokunnille muuten kenties mahdolliset Kuu ja Mars ovat äärimmäisen vihamielisiä ympäristöjä tuntemamme kaltaiselle elämälle. Esimerkiksi Kuun pintaa peittävä hienojakoinen, avaruuspukuihin erittäin helposti tarttuva ja niiden mukana väistämättä asuintiloihin kulkeutuva hienojakoinen pöly voi alustavien tutkimusten mukaan olla pidempään hengitettynä mahdollisesti jopa vaarallisempaa kuin asbesti, ja vaarallisen altistumisen välttäminen voi vaatia Kuussa asumisen rajoittamista esimerkiksi puoleen vuoteen (Linnarsson ym. 2012, Lam ym. 2013). Myös Marsin pintaa peittää hienojakoinen pöly, jonka mineraalit muodostaisivat keuhkoihin päätyessään vaarallisia kemikaaleja ja todennäköisesti aiheuttaisivat pidempään altistuville pölykeuhkon kaltaisia vakavia sairauksia; tutkijoiden mukaan käytännössä ei ole mahdollista kokonaan estää pölyn pääsyä asuintilojen ilmaan Jaggard 2013). Kaiken hyväksi Mars-perä vaikuttaa olevan myös pullollaan reaktiivisia perkloraatteja, jotka vahingoittavat ihmisten kilpirauhasta ja tekevät esimerkiksi ruoan viljelystä Marsin hiekassa mahdotonta, ellei hiekkaa ensin puhdisteta monimutkaisella operaatiolla (Jaggard 2013, Wadsworth ja Cockell 2017). Emme myöskään ole kyenneet osoittamaan edes Maan pinnalla, että osaisimme rakentaa suljetun ekosysteemin, jota voitaisiin ylläpitää pitkäaikaisesti ja joka kykenisi elättämään edes muutamia ihmisiä. Yritykset rakentaa tällaisia suljettuja ekosysteemejä ovat tähän saakka epäonnistuneet surkeasti.

Vaikka näistä ongelmista selvittäisiinkin, tai etenkin jos planeettojen pinta jätettäisiin rauhaan ja avaruusasutus keskittyisi avaruusasemille, avaruussiirtokuntien asukkaat joutuisivat elämään koko todennäköisesti lyhyeksi jäävän elämänsä sotilaallisessa kurissa laivan kaltaisessa pienessä, ahtaassa ja suljetussa ympäristössä ankarien rajoitusten alaisina, jotta heidän pienet ja herkät ekosysteeminsä ja elossapitojärjestelmänsä eivät vahingossa tuhoutuisi. Toisin sanoen, ekosysteemin rajoja avaruuteen pakenevat joutuisivat, ironista kyllä, opettelemaan miten elää kestäviä rajoja rikkomatta, paljon tiukempien ekosysteemirajojen sisällä mitä he Maan päällä edes pahassa tapauksessa joutuisivat. Siltikin jokainen avaruussiirtokunta olisi yhden isomman virheen tai mielipuolen oikun päässä täystuhosta. Vaikka näillä tosiasioilla ei näytäkään olevan vaikutusta miljardöörien avaruusfantasioihin, on aivan selvää, että ainakin 99,999 prosenttia Maapallon asukkaista joutuu ratkaisemaan ongelman resurssirajojen sisällä elämisestä ilman mahdollisuutta vaihtaa planeettaa. Epäilemättä muutamat harvat tulevat silti yrittämään elämää planeetan ulkopuolella, ja joskus tulevaisuudessa jokin ihmisistä polveutuva mutta avaruuden oloihin sopeutunut älykkyys saattaa hyvin asuttaa tähtiä, mutta nykyisin tuntemamme kaltaisten ihmisten asuttamista avaruussiirtokunnista tulee hyvin todennäköisesti avaruushautoja. Kaiken kaikkiaan, olisi huomattavasti helpompaa opetella ekosysteemien rajojen sisäpuolella eläminen ensin Maan päällä, ennen kuin edes yritämme sitä paljon vaikeammassa ympäristössä.

Jaggard, Victoria (2013). Toxic Mars dust could hamper planned human missions. New Scientist, 8 May 2013. https://www.newscientist.com/article/dn23505-toxic-mars-dust-could-hamper-planned-human-missions/

Lam, C. W., Scully, R. R., Zhang, Y., Renne, R. A., Hunter, R. L., McCluskey, R. A., Chen, B. T., Castranova, V., Driscoll, K. E., Gardner, D. E., McClellan, R. O., Cooper, B. L., McKay, D. S., Marshall, L., & James, J. T. (2013). Toxicity of lunar dust assessed in inhalation-exposed rats. Inhalation toxicology 25(12), 661–678.

Linnarsson, Dag; Carpenter, James; Fubini, Bice; Gerde, Per; Karlsson, Lars L.; Loftus, David J.; Prisk, G. Kim; Staufer, Urs; Tranfield, Erin M. ;van Westrenen, Wim (2012). Toxicity of lunar dust. Planetary and Space Science 74(1), 57-71. doi:10.1016/j.pss.2012.05.023

Wadsworth, J. & Cockell, C.S. (2017). Perchlorates on Mars enhance the bacteriocidal effects of UV light. Scientific Reports 7, 4662. https://doi.org/10.1038/s41598-017-04910-3