Olemassaoleva ja suunniteltu aurinkopaneelien keskeisen raaka-aineen polypiin (polysilicon) vuotuinen tuotanto riittäisi vuonna 2025, vain kolmen vuoden kuluttua, nimelliskapasiteetiltaan 940 gigawatin aurinkopaneeliasennuksiin. Eikä tuotannon kasvu näytä pysähtyvän. Näin suuria numeroita ja niiden merkitystä voi olla vaikea hahmottaa. Ehkä siksi uutinen onkin ohittanut ne, jotka eivät aktiivisesti seuraa energia-alaa.
Uutisen historiallisuuden ymmärtämiseksi on katsottava koko maailman energiantuotantoa. Tällä hetkellä koko ihmiskunta tuottaa kaikissa sähkövoimaloissaan yhteensä sähköä noin kahdeksan terawatin eli 8000 gigawatin teholla. Kaikki muutkin energianlähteet ynnäämällä, ihmiskunnan tuottama keskiteho on noin 15 terawattia tai 15 000 gigawattia.
Aurinkopaneelien todellinen tuotanto ei tietenkään vastaa niiden nimellistehoa, koska paneelit tuottavat sähköä vain päiväsaikaan. Mutta vaikka tämä huomioidaan, vain kolmen vuoden kuluttua olisi periaatteessa mahdollista asentaa joka ikinen vuosi yksinomaan polypiihin perustuvia aurinkopaneeleita kattamaan 5,8 prosenttia koko maailman kaikesta nykyisestä sähkönkulutuksesta. Korostan vielä: numero ei tarkoita kaiken käytössä olevan aurinkovoiman yhteenlaskettua tuotantoa vuonna 2025. Se tarkoittaa sitä määrää sähköntuotantoa, jonka voisimme ainakin tärkeimmän raaka-aineen puolesta lisätä tuosta eteenpäin joka vuosi. Vaikka polypiin tuotanto ei sen jälkeen kasvaisi kiloakaan.
Toinen tapa hahmottaa asia on verrata sitä maailman ydinvoimaloiden tuotantoon. Yllä mainittu aurinkopaneelituotanto lisäisi sähkön tuotantoa maailman 438 ydinvoimalan yhteistuotannon verran 20 kuukaudessa. Ja sitten seuraavan 20 kuukauden aikana uudelleen. Ja tämä vain yhdellä aurinkopaneelien tyypillä: muunkinlaisia paneeleita tuotetaan kasvavia määriä, muista tuotantomuodoista kuten tuulivoimasta puhumattakaan.
Aurinkopaneelituotanto voisi nyt niinsanotusti heittämällä ylittää sen, mitä fossiilisten polttoaineiden ajan lopettamiseksi tarvittaisiin. Esimerkiksi kansainvälinen energiajärjestö IEA on laskenut, että kasvihuonekaasupäästöjen nollaamiseksi vuoteen 2050 mennessä aurinkopaneelitehtaiden olisi vuodesta 2030 alkaen kyettävä rakentamaan ja maailman asentamaan vuosittain 0,63 TW eli 630 GW uusia paneeleja. Nyt tämä lukema voitaisiin ylittää liki 50 prosentilla jo 2025.
On äärimmäisen tärkeä huomata, että tämä tuotantoennuste ei perustu toiveisiin, vaan todellisuudessa tehtyihin sijoituksiin. Ficklingin arvion mukaan uusia sijoituksia polypiin tuotantoon on tehty todennäköisesti yli 20 miljardin dollarin edestä. Sijoituksia tehneet eivät tule jättämään uusia tehtaitaan koristeiksi – vaikka osa sijoituksista onkin osa Kiinan peliä maailman energiateknologioiden hallitsemiseksi.
Kaikki raaka-aineen tuotantokapasiteetti myöskään ei näy ainakaan heti aurinkopaneelien tuotannossa. Tällä hetkellä pullonkaula on piikiekkojen tuotanto, joka kykenee tukemaan Bloombergin arvion mukaan 431 gigawatin vuosituotantoa. (Tämäkin lukema on jo mukavan lähellä IEA:n tavoitetta vuodelle 2030.) Investointeja tehdään kuitenkin läpi koko tuotantoketjun, ja olemassaolevakin valmistuskapasiteetti riittää mainiosti esimerkiksi vuodelle 2023 ennustettuihin 318,8 gigawatin asennuksiin. Suuremmiksi pullonkauloiksi voikin osoittautua esimerkiksi kaavoituksen hitaus ja asentajien vähyys.
Aurinkopaneeleissa on tietenkin omat ongelmansa, eikä kaikkien fossiilittoman energiajärjestelmän rakentamiseksi tarvittavien osasten tuotanto ole vielä sillä tasolla mitä sen pitäisi olla. Näitä ongelmia ei pidä vähätellä, mutta niitä ei myöskään kannata liioitella. Teollisen vallankumouksen suurin vasara, teollinen suursarjatuotanto, on nyt ryhtynyt toden teolla paukuttamaan kaiken tarvittavan energiateknologian hintoja alaspäin. Esimerkiksi norjalainen NEL ilmoitti aikaisemmin yhden keskeisimmän komponentin, vetyä sähkön avulla vedestä tuottavien elektrolyysereiden, hinnan tippuvan 75 prosenttia, kunhan sen Norjaan rakentama tehdas pääsee suunniteltuun 2 GW sarjatuotantoon vuoden 2025 aikana. Elokuussa tulleen uutisen mukaan nyt 0,5 GW vuodessa tuottava tehdas pyörii jo viidessä vuorossa, ja laajennus 1 GW tuotantokapasiteettiin valmistuu huhtikuussa 2024. (Mainittakoon, että omistan 520 kpl NELin osakkeita, arvoltaan tänään yhteensä 717,39 €. En ole aikeissa myydä.)
Fossiilisten aikakauden lopettamiseksi tarvittavan tekniikan hinta mitä todennäköisimmin putoaa tämän vuosikymmenen aikana erittäin paljon. Pienistä, usein liki käsityönä valmistetuista kokeiluista on nyt päästy suursarjatuotantoon. Kaikkiin tuotteisiin pätee sama sääntö: mitä enemmän niitä valmistetaan, sitä paremmin niiden tekeminen osataan, ja sitä suurempia ja tehokkaampia koneita kannattaa rakentaa niiden rakentamiseen. Tämä insinöörien ”oppimiskäyränä” tuntema ilmiö tulee nyt yllättämään monet, jopa monet niistä, jotka silloin tällöin seuraavat energia-alaa.
Esimerkiksi Suomessa pitäisi tapahtua lähestulkoon ihme, että tuulivoima EI olisi vuonna 2030 tärkein sähköntuotannon muotomme. Sähköverkosta ja sen luotettavasta toiminnasta vastuussa oleva Fingrid ennakoi tuulivoimatuotannon olevan vuonna 2030 peräti 63 terawattituntia, lähestulkoon 80 prosenttia nykyisestä yhteenlasketusta sähköntuotannosta. Kiinnostusta on paljon enemmänkin: kiinnostuneilta sijoittajilta on Fingridille tullut kyselyitä yhteensä hillittömän 500 TWh (!!!) tuotannon rakentamiseksi.
Tästä huolimatta moni poliitikkokin uskoo edelleen tuulivoiman olevan pelkkää puuhastelua tai jopa haitaksi. Samana päivänä kun Bloombergin uutinen julkaistiin, eräskin oikeiston nouseva tähti julisti, että ”vihreä siirtymä johtaa vihreään taantumaan.” Epäilemättä – niissä maissa, jotka nyt putoavat tai hyppäävät kelkasta. Uskonvapaus kaikille suotakoon, mutta etenkin toisten rahoista ja Suomen talouden tulevaisuudesta päättävien soisi seuraavan tarkasti, mitä energiasektorilla ja sen lähellä todellisuudessa tapahtuu ja mitä asiantuntijat ennustavat. Oleellista ei ole esimerkiksi sähkön tuotanto nyt, vaan tuotannon tuotanto ja sen huikea kasvu. Päätösten tekeminen edes joitain vuosia vanhan tiedon perusteella, saati sitten uusiutuvia vähättelevän ideologian pohjalta, voi nyt johtaa kalliisiin virheisiin. Suosittelenkin kaikkia aiheesta kiinnostuneita lukemaan vähintäänkin Lappeenrannan-Lahden teknilllisen yliopiston kesällä julkistaman Energiaselonteon.
Yllä mainitut kehityskulut ja niiden pohjalla olevat sijoitukset on vieläpä enimmäkseen tehty ennen nykyistä energiakriisiä. Vaikka Venäjä ei olisikaan yrittänyt kiristää Eurooppaa kaasuaseellaan, muutos tulisi silti huimaavalla vauhdilla. Kuten energiakriisit aina, myös tämä kriisi tulee vain kiihdyttämään muutosta. Tällä vuosikymmenellä vähintäänkin lasketaan perusta suurimmalle energiamurrokselle sen jälkeen, kun yhteiskunnat siirtyivät hevospeleistä ja purjelaivoista fossiiliseen voimaan.
Eikä siinä vielä kaikki. Kuten aluksi mainitsin, tämä viikko jää vielä historiaan. Kalifornian vahvasti uusiutuviin nojaava sähköverkko selviytyi suurimmasta tulikokeestaan tähän saakka, kun ennennäkemätön helleaalto sai kaikki kynnelle kykenevät vääntämään ilmastoinnin täysille. Verkko nitisi ja natisi, ja verkonvalvoja joutui lähettämään kaikille kalifornialaisille tekstiviestin, jossa pyydettiin välttämään sähkölaitteiden käyttöä huippukulutuksen hetkinä. Mutta verkko selvisi koitoksesta. Yhtäkään sähkökatkoa ei syntynyt, eivätkä kuormittuneet muuntajat sytyttäneet yhtäkään tulipaloa. Etenkin aurinkopaneelit tuottivat voimaa juuri sopivasti kun tarvekin oli suurin, ja energiavarastojen kuten akkujen panos oli jo huomattava. Toisin kuin fossiiliteollisuuden edustajat ja muut skeptikot ovat jo vuosia toitottaneet, uusiutuviin panostaminen ei edelleenkään johtanut romahdukseen. Enemmänkin päin vastoin: näyttää epätodennäköiseltä, että Kalifornian verkko olisi kyennyt selviämään helleaallosta ilman kiertäviä sähkökatkoja, ellei osavaltiossa olisi panostettu uusiutuvaan energiaan ja verkon joustavuuteen. (Muistan itse lukeneeni vielä 1990-luvulla kirjoitettuja, ehdottomalla varmuudella esitettyjä ennusteita, joiden mukaan sähköverkko romahtaisi väistämättä, jos tuulivoiman tuotanto joskus ylittäisi n. 5 prosenttia kulutuksesta. Väitteisiin sähköverkon tuhosta uusiutuvien lisääntyessä kannattaakin suhtautua suurella varauksella.)
Samaan aikaan Ukrainan odotettu vastahyökkäys Kremlin rosvojoukkojen ajamiseksi maasta etenee odotuksiakin paremmin. Sota voi jatkua vielä pitkään, mutta kotejaan, vapauksiaan ja demokratiaansa uljaasti puolustavat ukrainalaiset eivät varmasti tule häviämään sitä. Kysymys on enää siitä, saavatko he vapautettua koko maansa. Mikäli Eurooppa pysyy yhtenäisenä eikä säiky Kremlin herrojen viimeistä epätoivoista yritystä saada demokratioiden rintama murtumaan kaasuasettaan heiluttamalla, Ukrainankin voitto on vain ajan kysymys.
Niin, ja eräs aikakausi tuli päätökseen, kun kuningatar Elisabeth II kuoli. Uskonkin, että kun tulevaisuuden historioitsijat kirjoittavat, miten demokratiat selättivät toisen vuosituhannen alussa sekä fossiiliset polttoaineet että niiden varaan valtansa rakentaneet diktatuurit, tämä viikko tullaan vielä mainitsemaan usein.
Sähkön hinnan voimakas nousu vaatii hallitukselta nopeita toimenpiteitä suomalaisten tukemiseksi ja yksilöille kohtuuttomien seurausten välttämiseksi. Talven 2022-2023 aikana edes teoreettisesti vaikuttamaan ehtivistä toimista kokonaistaloudellisesti tehokkain, joustavin, vähiten odottamattomia vaikutuksia aiheuttava ja kokonaisuutena todennäköisesti paras auttamiskeino olisi kotitalouksien ja yritysten suora rahallinen tuki.
Tuen jakaminen vaatisi todennäköisesti väliaikaista lainanottoa, mutta koska sähkön hinnan nousu Suomessa ei käytännössä johdu sähkön tuotantokustannusten kasvusta, suurin osa kustannuksista saataisiin takaisin sähköntuottajien ansiottomia windfall-voittoja verottamalla. Niinpä suoran tuen nettovaikutus valtion budjettiin, valtion velkaan ja velkaantumisasteeseen jäisi pieneksi.
Suora rahallinen tuki apua tarvitseville on osoittautunut sadoissa tutkimuksissa säännöllisesti erittäin hyväksi, usein tehokkaimmaksi keinoksi auttaa etenkin akuuteissa hätätilanteissa (Bastagli ym. 2018). Tämä johtuu siitä, että markkinatalouden perusperiaatteiden mukaisesti ihmiset itse tietävät poliitikkoja ja viranomaisia paremmin, millainen hyödykkeiden kuten sähkön kulutus hyödyttää heitä itseään eniten (Hayek 1945). Hyödykkeen kuten sähkön hinnan nousu puolestaan on markkinatalouden toiminnalle olennaisen tärkeä signaali niukkuudesta. Tähän hintasignaaliin puuttuminen esimerkiksi verotuksen, hintakaton tai sähkömarkkinoiden “korjaamisen” keinoin aiheuttaa lähes väistämättä odottamattomia sivuvaikutuksia. Näin on erityisesti silloin, kun hintasignaaliin puututaan epävarmoina aikoina ja kiireessä, ilman että toimenpiteiden seurauksia kyetään tarkasti arvioimaan.
Esimerkiksi sähkön hintakatto johtaisi niukkuuden vallitessa jompaan kumpaan kahdesta tilanteesta: joko valtio joutuisi maksamaan sähkön tuottajille hintakaton ja tuottajien vaatiman hinnan erotuksen, tai hintakattoa kalliimpi tuotanto jäisi syntymättä. Ensimmäisessä tapauksessa sähköntuottajilla olisi suuri kiusaus avata veronmaksajan laskuun avoin piikki voittojen maksimoimiseksi, toisessa tapauksessa seurauksena olisi kiertäviä sähkökatkoja kun tuotanto ei riitä kattamaan kysyntää. Sähkön verotuksen alentaminen puolestaan valuisi helposti vähintään osin sähkömarkkinoille: niukkuuden vallitessa sähköä myyvillä on kannustin nostaa hinnat tasolle, jonka ostajat kykenevät maksamaan. Siksi veronalennusten hyöty jäisi väliaikaiseksi, ja ilman windfall-veroja, hyödyttäisi helposti enemmän sähkön myyjiä kuin kuluttajia.
Suoran rahallisen tuen jakaminen kuluttajille olisi kaikkein paras tapa välttää kiireessä tehtyjen päätösten odottamattomat vaikutukset ja tukea niitä, jotka apua eniten tarvitsevat. Kuluttajat tietävät itse parhaiten, miten heidän tulisi saamansa tuki käyttää. Suora tuki kannustaisi kulutuksen säästöön kaikkia niitä, jotka voivat vähentää kulutustaan. Samanaikaisesti se tukisi niitä, jotka syystä tai toisesta eivät voi. Koska suora tuki ei vaikuttaisi hintasignaaliin, kannusteet kulutuksen vähentämiselle olisivat kaikkein suurimmat juuri niinä ajanhetkinä, kun kulutusta pitäisi eniten vähentää. Esimerkiksi esitetty tuki tietyn summan ylittävälle sähkölaskulle sen sijaan vähentää kannustimia säästää sähköä silloin kun sitä pitäisi säästää. Tuensaajien mahdollisesti säästämä raha palaisi myös suurimmalta osin paikalliseen ja kotimaiseen kulutukseen, toimien näin ylimääräisenä tukena pandemiasta ja sodasta kärsiville yrityksille.
Tuki voitaisiin jakaa esimerkiksi kuukausittain tai tarvittaessa jopa viikottain suoraan kuluttajien tileille. Tuen määrä voisi näin seurata energian (ja muiden elinkustannusten) kasvua, ja siihen olisi helppo puuttua mikäli kriisi päättyy tai odottamattomia vaikutuksia kaikesta huolimatta ilmenee. Toisin kuin esimerkiksi verovähennykset tai muut joskus myöhemmin maksettavat korvaukset, suora tuki auttaisi kaikkia ihmisiä nyt eikä joskus tulevaisuudessa. Sähkön hinnan nousun vuoksi kaatuvat yritykset ja kadonnut hyvinvointi eivät palaa jälkikäteisillä korvauksilla. Siksi yleisen hyvinvoinnin kannalta olisi parempi tukea ihmisiä heti eikä myöhemmin. Suora tuki auttaisi myös köyhimpiä, joilla on muutenkin vähiten varaa selvitä kriisistä, joita vain suurimpiin sähkönkuluttajiin kohdistuvat tuet kuten esitetty tuki yli 500 euron sähkölaskulle ei auta, ja joille verovähennyksistä ei olisi myöhemminkään juuri hyötyä.
Tuen määrä voidaan päättää monella eri tavalla. Suora rahallinen tuki on erityisen tehokas tukimuoto silloin, kun tukea tarvitsevat voidaan tunnistaa luotettavasti (Henderson 2021). Kotitalouksien ja yritysten sähkön kulutus normaaliaikoina tunnetaan hyvin, ja siksi tukea tarvitsevat voitaisiin nyt tunnistaa helposti. Koska sähkön hinnan nousu haittaa kaikkien elämää, periaatteessa tukea tulisi maksaa kaikille kuluttajille. Tuen määrä voitaisiin kuitenkin yksilöidä esimerkiksi kriisiä edeltäneen tai arvioidun “normaalikulutuksen” mukaisesti. Tuen määrään voisi myös vaikuttaa tuensaajan tulotaso, tai tuki voisi olla suorastaan progressiivinen. Näin esimerkiksi vähätuloinen, sähkölämmitteisessä omakotitalossa asuva saisi enemmän tukea kuin hyvätuloinen, kaukolämpöverkkoon liitetyssä kerrostalossa asuva.
Suoran tuen kustannukset valtiolle riippuvat tuen määrästä ja kriisin kestosta. On kuitenkin tärkeää huomata, että sähkön hinnan nousu Suomessa ei johdu juurikaan sähkön tuotantokustannusten noususta, vaan sähköpörssin toimintalogiikasta. Väliaikainenkin tuotannon vähyys korottaa siksi pörssihintoja merkittävästi. Kuluttajien maksama korkeampi hinta ei katoa savuna ilmaan, vaan päätyy sähkön tuottajille. Näitä sodasta aiheutuneita ansiottomia voittoja voidaan ja tulee verottaa windfall-verolla. Koska korkeammat hinnat päätyvät Suomessa suurimmaksi osaksi sähköntuottajien voittoihin, suuri osa kaikesta maksettavasta suorasta tuesta voitaisiinkin saada jälkikäteen takaisin windfall-verotuksella. Niinpä suurenkin tuen nettovaikutus valtion velkaantumiseen voisi jäädä pieneksi, vaikka velkaa todennäköisesti joudutaankin ottamaan väliaikaisesti.
Tarkemmat laskelmat aiheesta ovat tarpeen, mutta teoriassa voisi olla mahdollista, että riittävän tiukkoihin windfall-veroihin yhdistyvällä suoralla tuella voitaisiin korvata sähkön hinnan nousun vaikutukset lähes kokonaan ilman, että valtion velka kasvaa merkittävästi tai valtion puuttuminen markkinoiden toimintaan aiheuttaa odottamattomia vahinkoja. Näin on etenkin silloin, jos windfall-veroista kyetään päättämään koko sähköpörssin tai EU:n laajuisesti, ja myös Suomeen ulkomailta tuodun sähkön tuottajien windfall-voittoja kyetään verottamaan.
Suora tuki voidaan myös yhdistää muihin toimenpiteisiin, vaikka riittävän suuri suora tuki tekisikin periaatteessa muut väliaikaistoimet tarpeettomiksi. Jos tarpeeksi suurta suoraa tukea ei kuitenkaan syystä tai toisesta voida tai haluta maksaa, pienikin suora tuki auttaisi tehokkaasti etenkin niitä, jotka apua eniten tarvitsevat.
Ehdotamme, että hallitus ryhtyy kiireellisiin toimenpiteisiin suoran tuen maksamiseksi suomalaisille kuluttajille. Meneillään oleva energiakriisi tuskin jää viimeiseksi kriisiksi jolloin vastaavaa, markkinaehtoista, byrokratialtaan kevyttä, odottamattomilta vaikutuksiltaan vähäistä ja automaattisesti tehokkaasti kohdentuvaa tukea voitaisiin tarvita. Suoran tuen maksamisen mahdollisuudet kannattaisi siksi selvittää tarkasti siinäkin tapauksessa, että esimerkiksi lainsäädännön hitaus estää suoran tuen jakamisen talven 2022-2023 aikana.
Bastagli, F., Hagen-Zanker, J., Harman, L., Barca, V., Sturge, G., & Schmidt, T. (2019). The Impact of Cash Transfers: A Review of the Evidence from Low- and Middle-income Countries. Journal of Social Policy, 48(3), 569–594. https://doi.org/10.1017/S0047279418000715
Hayek, F. A. (1945). The Use of Knowledge in Society. The American Economic Review, 35(4), 519–530.
Saksa teki virheen päättäessään sulkea ydinvoiman ennen fossiilisia voimalaitoksia. Olen tätä mieltä ollut vuodesta 2010, jo ennen kuin Fukushiman onnettomuus sai Angela Merkelin luopumaan ydinvoimaloille jo luvatusta mutta kansan laajalti vastustamasta jatkoajasta ja palaamaan alunperin vuonna 2000 päätettyyn aikatauluun sulkea ydinvoima vuoteen 2022 mennessä.
Vuoden 2011 jälkeen käytin kirjaimellisesti tuhansia tunteja väitöskirjani tekemiseen tarkoitettua aikaa kirjoittaakseni aiheesta kriittisiä kirjoituksia ja väitellen päätöstä puolustaneiden kanssa. Kaksi Rauli Partasen kanssa kirjoittamaani, ydinvoimaa vahvasti puolustanutta kirjaa (Uhkapeli ilmastolla, 2015, ja Musta hevonen, 2016) syntyivät nimenomaan näistä keskusteluista. Samat keskustelut myötävaikuttivat merkittävästi siihen, että olimme perustamassa ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvaa ympäristöliikettä, Ekomodernisteja.
Silti, mitä enemmän olen Saksan ydinvoimapäätöksen taustoihin perehtynyt, sitä paremmin ymmärrän miksi päätöksellä oli saksalaisten vankka, puoluerajat ylittänyt tuki. Esimerkiksi vuonna 2011 ydinvoimasta luopumisen puolesta äänesti 513 valtiopäivien kuudestasadasta kansanedustajasta (yli 85 %). Vasemmiston 76 edustajaa vastustivat päätöstä vain, koska ydinvoimasta ei luovuttu heti eikä ydinvoiman kieltoa kirjoitettu perustuslakiin (The Local 2011).
Ydinvoimaan eurooppalaisittain poikkeuksellisenkin myönteisesti suhtautuvassa Suomessa tällaista tulosta on vaikea käsittää. Kaikki, jotka vain välittivät aiheeseen vähääkään perehtyä, olivat jo vuonna 2011 tietoisia ilmastokriisin vakavuudesta. Merkittävän vähäpäästöisen energianlähteen tietoinen sulkeminen ennen fossiilisen energian käytön alasajoa oli, ja on, riskinottoa etenkin maailman köyhimpien tulevaisuudella. Päätöksen ymmärtämiseksi onkin perehdyttävä niin Saksan kuin ydinenergiankin historiaan.
1. Ydinenergia ja kylmä sota
Ydinenergia nousi maailmanhistorian kauheimman sodan tuhkasta. Vain totaalinen sota natsien kaltaista, propagandaakin hirveämmäksi osoittautunutta tyranniaa vastaan sai maailman rikkaimman valtion tekemään ne suunnattomat sijoitukset, mitä ydinpolttoaineiden valmistaminen ja ydinenergian vapauttaminen teollisessa mittakaavassa alunperin vaativat. Fysiikka tekee myös väistämättömäksi, että ydinenergia on aina myös suurvaltapoliittinen kysymys ja kaksiteräinen miekka: ydinaseita ja ydinvoimaa ei voi koskaan täysin luotettavasti erottaa toisistaan.
Ydinpommi rakennettiin Saksan voittamiseksi, ja ensimmäisen atomipommin alkuperäinen maali oli Berliini. Natsit kukistettiin ennen pommin valmistumista, mutta Saksa oli jo raunioina. Liittoutuneiden pommitukset ja Puna-armeijan maahyökkäys olivat tuhonneet lähestulkoon jokaisen Saksan kaupungin vastaavalla perusteellisuudella kuin Venäjän raakalaismainen pommitus Mariupolin. Sodan jälkeen Saksa jaettiin kahtia. Kun supervaltojen suhteet viilenivät nopeasti sodan partaalle, jokaiselle saksalaiselle kävi selväksi, että kolmas maailmansota sodittaisiin juuri Saksassa.
Viimeistään 1960-luvulla kaikille oli myös selvää, että seuraava sota saisi toisen maailmansodan näyttämään pieneltä nujakalta. Yksittäiset hävittäjäpommittajatkin varustettiin asein, joiden räjähdysvoima ylitti maailmansodissa yhteensä käytettyjen räjähteiden voiman. Näin tehtiin varsinkin siksi, koska Neuvostoliiton ja sen alusmaiden muodostaman Varsovan liiton maavoimilla oli Euroopassa länsiliittoutuneisiin verrattuna valtava ylivoima. Yhdelläkään NATOn jäsenmaalla ollut halua käyttää asevoimiin niin paljon rahaa, että tähän ylivoimaan olisi voitu vastata tavanomaisin asein.
Niinpä kaikille oli selvää, että sodan syttyessä NATO saattaisi tehdä hetken symbolista vastarintaa tavanomaisin asein, mutta tarttuisi sitten ydinmiekkaan. Varsovan liitto saattaisi käyttää ydin- ja kemiallisia aseita jo ennaltaehkäistäkseen iskun, mutta viimeistään NATOn iskut saisivat aikaan vastaiskun. Nämä johtaisivat todennäköisesti uusiin iskuihin, kunnes iskun ja vastaiskun kierre eskaloituisi kaupunkeja tuhoavien strategisten aseiden käyttöön ja pohjoisen pallonpuoliskon tuhoon.
Kaikkein rajoitetuimmankin sodan todennäköinen seuraus olisi ollut Saksan ja saksalaisten lähes totaalinen tuho. Yksinomaan ”maltillisetkin” ydiniskut sodan ensi tuntien aikana olisivat todennäköisesti peittäneet suurimman osan Saksaa tappavan säteilypilven alle. Kemialliset aseet olisivat myrkyttäneet suuren osan Saksan maaperää kenties sadoiksi vuosiksi.
Osa saksalaisista epäilikin, että suurvallat eivät välttämättä vuodattaisi kyyneleitä, jos kaksi maailmansotaa aloittanut Saksa pyyhittäisiin lopullisesti maailmankartalta. Epäily ei liene ollut aivan perusteeton. Esimerkiksi ranskalaisten taktisten ydinohjusten kantomatka oli niin lyhyt, ettei niillä edes voinut iskeä muihin kuin Saksan maaperällä sijainneisiin maaleihin. Legenda kertoo toisen maailmansodan kokeneiden ranskalaisten upseereiden puhuneen aseiden käytön saksalaisille mahdollisesti aiheuttamista vahingoista ”bonuksena.”
Arvioitu laskeuma ”rajatuista” sodan ensi tuntien ydiniskuista sotilaallisiin kohteisiin Länsi- ja Itä-Saksan alueilla 1980-luvun alussa. Vaalealla vyöhykkeellä laskeuma olisi suojautumattomille ”vain” hengenvaarallista. Tummilla vyöhykkeillä (>600 radin annos) suurin osa suojautumattomista ihmisistä kuolisi kauhistuttavalla tavalla akuuttiin säteilysairauteen. Suojautuneetkin voisivat saada vaarallisen suuria, jopa tappavia annoksia. Lähteestä Arkin ym. (1982).
Ydinenergian vastustuksen historiaa tutkinut Spencer Weart (2012) pitää juuri ydinsodan erittäin todellista uhkaa yhtenä keskeisenä ydinvoiman vastustukseen myötävaikuttaneena tekijänä. Ydinaseita erittäin hyvistä syistä vastustaneet kansalaiset ja aktivistit ympäri maailman joutuivat kuitenkin 1970-luvulle tultaessa toteamaan, ettei vastustuksella vaikuttanut olevan edes demokratioissa minkäänlaista vaikutusta. Päättäjät ja kilpavarusten logiikka kävelivät tavallisen kansan tahdon yli, ja ydinaseiden määrä pikemminkin vain lisääntyi.
Samaan aikaan modernin yhteiskunnan kysymysmerkit, kuten ympäristövahingot, olivat kasvaneet niin suuriksi, että keskustelua niistä ei enää voitu välttää. Mitä pidemmälle teollistuminen oli edennyt, sitä suurempia myös vahingoista oli ehtinyt tulla. Monikaan maa ei ollut teollistumisessa tai sen vahingoissa yhtä pitkällä kuin sodan jälkeen vimmaisesti jälleenrakentanut Saksa. Moderni vauraiden länsimaiden ympäristöliike syntyi 1960-luvulla osana vastareaktiota sodanjälkeiselle yhteiskunnalle, jonka keskeisenä tavoitteena vaikutti olevan vain kulutuksen kasvattaminen, seurauksista välittämättä.
Teollisuuden, poliitikkojen, valtamedian, asevoimien, yliopistojen ja ylipäätään yhteiskunnan instituutioiden koettiin olevan vain saman ”systeemin” osia. Uusien tekniikoiden aiheuttamat onnettomuudet ja riskit, ydinsodan riski kenties päällimmäisenä, ja teollisuuden ja valtaapitävien säännölliset yritykset enemmänkin peitellä ongelmia niiden ehkäisemisen sijaan rapauttivat vakavasti luottamusta yhteiskunnan kykyyn hallita kasvavia voimiaan. Etenkin nuoremman polven keskuudessa skeptisyys oli suurta. Saksalaisilla nuorilla oli vieläpä poikkeuksellisen hyvät syyt epäillä eliittiään. Moni 1960-luvullakin Länsi-Saksan yhteiskunnan johtavissa tehtävissä olleista oli nimittäin ollut maailmansodan loppuun saakka aktiivinen natsi. Miksi nuoren polven olisikaan pitänyt luottaa samoihin ihmisiin, jotka olivat jo aiheuttaneet suunnattoman katastrofin?
Vuonna 1973 öljyntuottajamaiden julistaman boikotin laukaisema öljykriisi näytti vain todistavan tekniikkaan luottaneiden yhteiskuntien haavoittuvuuden ja onttouden. Tämä kehitys toistui lähes kaikissa länsimaissa. Suomi, edelleen köyhänä ja edelleen vasta teollistuvana, oli enemmänkin poikkeus: meillä edelleen vallitseva vahva luottamus tekniikkaan ja viranomaisiin on tietyssä mielessä jäänne.
Monessa maassa juuri 1960-luvulla alkanut ja vuoden 1973 energiakriisistä vauhtia saanut ydinvoiman rakentaminen osui tässä mielessä epäonniseen ajankohtaan. Ydinenergian kaltaisia suurprojekteja kuten patoja oli aiemmin yksinkertaisesti runnottu läpi kansalaisten tahtoa juuri kyselemättä. Kasvava kriittisyys koko yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, kenties yhdistettynä kokemuksiin päättäjien ja teollisuuden ylimielisyydestä aikaisemmissa hankkeissa, löysi kuitenkin ydinvoimaloista oivallisen ukkosenjohdattimen. Ydinvoimaan sisältyi samanlainen säteilyn pelko kuin ydinaseisiin, ja vielä 1970-luvullakin ydinvoimateollisuus oli käytännössä sama asia kuin ydinaseteollisuus. Protestit eivät olleet juuri vaikuttaneet ydinaseisiin, mutta ydinvoiman vastustaminen oli ainakin keskisormen näyttämistä myös ydinaseille (Weart, 2012). Suurista laitoshankkeista tuli ylipäätään symboleita kaikelle sille, mikä teollisessa yhteiskunnassa oli vialla.
Jos ydinvoimaa rakentaneet olisivat ottaneet kansalaisten huolet vakavasti, moni ongelma olisi kenties kyetty ratkaisemaan. Tavallisin asenne oli kuitenkin ylimielisyys. Lähes kaikkialla laitokset sijoitettiin kaukaisten virastojen mahtipäätöksin. (Suomessa toteutettua, kansalaiset osallistanutta loppusijoituspaikan valintaprosessia on käytetty suorastaan esimerkkinä siitä, miten asia olisi pitänyt hoitaa kaikkialla alun alkaenkin.) Ydinvoimaa kyseenalaistaneita lähinnä pilkattiin, ja aiheellisetkin kysymykset esimerkiksi laitosten turvajärjestelyistä ohitettiin. Tekniikan vakuutettiin olevan täysin turvallista ja asiantuntijoiden ottaneen ongelmat huomioon jo etukäteen, vaikka laitosten rakentaminen oli vasta alkamassa.
Nyt tiedämme, että optimismi oli pahasti ennenaikaista. Kuten vaikkapa Yhdysvaltojen laivaston ydinvoimaohjelman primus motor amiraali Rickover oli varoittanut jo vuonna 1953, ydinreaktorit olivat suunnitelmissa aina yksinkertaisia, suoraviivaisia rakentaa, ja edullisia. Todellisuudessa rakennettavat reaktorit sen sijaan vaativat valtavasti insinöörityötä näennäisesti mitättömienkin ongelmien ratkaisemiseksi, niistä tuli hyvin monimutkaisia, ja niiden rakentaminen oli sekä hidasta että kallista (Rickover 1953). Vain aniharva ydinvoimahanke pysyikin aikataulussa ja budjetissa. Käytännössä vain keskusjohtoisesti ydinvoimaa rakentanut Ranska onnistui rakentamaan niin paljon samanlaisia voimaloita, että odotetut kustannussäästöt toteutuivat.
2. Kun Harrisburgissa täytyi ikkunat sulkea
Turvamääräysten kiristymisestä huolimatta, 1970-luvulla rakennetut niinsanotut ensimmäisen sukupolven ydinvoimalat olivat silti monilta turvallisuusominaisuuksiltaan puutteellisia. Ydinonnettomuuden riski oli todellinen. Läheltä piti-tilanteita oli lukuisia. Viimein vuonna 1979 Harrisburgin kaupungin lähellä Yhdysvalloissa sijainneessa Three Mile Islandin voimalassa pieni mekaaninen vika yhdessä venttiilissä riitti aiheuttamaan ytimen sulamisonnettomuuden. Sulaneen reaktorin sisälle kertyi suuri vetykupla, ja reaktorin paineastian ja suojarakennuksen hajottava räjähdys jäi tapahtumatta vain koska paineastiaan ei onneksi päässyt ilmaa. Niinpä vaikutukset ympäristöön jäivät vähäisiksi. Viranomaiset kuitenkin suosittelivat kaikkien 20 mailin (32 km) säteellä voimalasta asuneiden raskaana olleiden naisten ja alle kouluikäisten lasten evakuointia. Noin 140 000 ihmistä noudattikin kehotusta.
Huolestuttavinta onnettomuudessa oli kuitenkin se, että se ei oikeastaan ollut kenenkään vika. Turvallisuussääntöjä ei rikottu. Reaktori oli aivan uusi, se oli suunniteltu selviämään venttiilivian kaltaisesta häiriöstä, ja käyttöhenkilökunta toimi koulutuksensa mukaan oikein. Kaiken piti olla kunnossa. Monimutkainen tekniikan ja ihmisten muodostama järjestelmä kuitenkin karkasi asiantuntijoiden hallinnasta – juuri kuten monet kriitikot olivat varoittaneet (Perrow, 1999).
Tiheästi asutussa Saksassa ydinonnettomuus on uhka aivan eri tavalla kuin harvaan asutuissa maissa, kuten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Yksinomaan viiden kilometrin säteellä Saksaan rakennetuista ydinvoimaloista, alueella joissa väliaikaista oleskeluakin rajoitetaan Suomessa voimakkaasti, asui vuonna 2011 pysyvästi yli 400 000 ihmistä. Koska voimalat tarvitsevat jäähdytysvettä, ne oli pakko sijoittaa jokien varsille ja meren rannoille. Koska joet ja meret ovat olleet ammoisista ajoista saakka tärkeitä kulkuväyliä, myös asutus on keskittynyt niiden lähelle.
Niinpä 20 kilometrin säteellä ydinvoimaloista asuukin noin 7 miljoonaa saksalaista. 16 miljoonaa saksalaista asuu enintään 40 kilometrin päässä ydinvoimalasta, ja 38 miljoonaa – lähes puolet koko kansasta – enintään 80 kilometrin etäisyydellä (Fekete, 2022). (Etäisyyksiä voi verrata esimerkiksi siihen, että Fukushimassa jouduttiin evakuoimaan yli 40 km päässä voimalasta olleita alueita, vaikka suuri osa laskeumasta kulkeutui tuulen mukana merelle.) Vaikka onnettomuus ei edes aiheuttaisi pysyviä haittoja, mikä tahansa evakuointi koskettaisi kymmeniä tai satoja tuhansia.
Ydinvoima onkin vesivoiman ohella ainoa energiatuotannon muoto, jonka onnettomuus voi hajottaa kerralla kokonaisia kaupunkiyhteisöjä. Tämän ”onnettomuusmoodin” vaikutus yhteisöllisen lajin yksilöiden tekemiin arvioihin eri aktiviteettien vaarallisuudesta unohtuu usein, kun ydinvoiman aiheuttamien kuolemantapausten pientä määrää verrataan esimerkiksi hiilivoiman aiheuttamien tapausten suureen määrään. Hiilivoima tappaa normaalisti toimiessaan paljon useampia kuin ydinvoima pahoissakaan onnettomuuksissa, mutta yksittäisten ihmisten sairastuminen ja kuolema ei tuhoa yhteisöjä. (Näin on niin kauan, kun emme huomioi fossiilisten polttoaineiden synnyttämän ilmastonmuutoksen aiheuttamia riskejä. Tätä kirjoittaessa Kiinaa koettelee ennätysmäinen helleaalto ja kolmasosa Pakistania on veden alla vuoriston lämpenevien jäätiköiden aiheutettua suurtulvan.)
Saksaan ja sen naapurimaihin rakennetut ydinvoimalat ja Saksan asukastiheys niiden lähellä. Ympyröiden säde on 40 km. Lähteestä Fekete (2022).
Suuria teollisuushankkeita juntattiin koko 1900-luvun ajan läpi lähiseutujen asukkaita edes kuulematta. Moni ydinvoimalan tai jätteenkäsittelylaitoksen naapurikseen saanut onkin varmasti kokenut, ettei häneltä ole edes vaivauduttu kysymään, haluaako hän ottaa kannettavakseen edes minimaalisen pientä riskiä ydinonnettomuudesta. Voimaloiden tuottaman energian hyötyjä on vaikea silminnähden havaita, ja kaikissa maissa voimaloita (kuten muitakin vaarallisia laitoksia) rakennetaan sinne, missä maa on halpaa. Tämä tarkoittaa, että ne sijoittuvat usein alueille, jotka eivät ole hyötyneet esimerkiksi modernista yhteiskunnasta läheskään siinä määrin kuin vaikkapa kauempana kaupungeissa asuvat.
Kaikki tämä huomioiden, vastareaktio ydinvoimaa kohtaan olikin käytännössä väistämätön. Vastaliike nousi kaikkialla, jopa Neuvostoliitossa (Plokhy 2018). Saksassa vastustus levisi vain poikkeuksellisen laajalle. Syitä siihen, miksi vastustus oli niin voimakasta juuri Saksassa, on haettu mm. saksalaisesta kansanluonteesta ja romanttisesta luontokäsityksestä.
En tunne saksalaista yhteiskuntaa tai ajatusmaailmaa likikään niin hyvin, että osaisin sanoa, onko näissä arveluissa perää. Uskallan kuitenkin väittää, että ottaen huomioon Saksan asukastiheyden, sen nopean teollistumisen ja jälleenrakennuksen aiheuttamat mittavat ympäristövahingot, maan aseman ydinsodan todennäköisimpänä taistelukenttänä ja muistot sekä piittaamattomista vallanpitäjistä että tuhoutuneista kaupungeista, mitään epämääräisiä kansallisia ominaisuuksia vaativia selityksiä ei edes tarvita. Kaiken muun lisäksi Saksassa oli myös vahva hiilikaivosteollisuus, jolle ydinvoima oli suora uhka. Esimerkiksi Ranskassa hiiliesiintymiä ja kaivoksia oli vain vähän.
3. Rikkailla oli varaa vain halvimpaan
Yleinen mielipide oli kuitenkin vain yksi tekijä. Ilman ydinvoiman vastustajiakin, öljykriisin lietsoma ydinvoimabuumi olisi hiipunut 1980-luvun puolivälissä. Kuten amiraali Rickover oli varoittanut, todellisuudessa rakennettavat reaktorit olivat aina kalliimpia, monimutkaisempia ja hitaampia rakentaa kuin ne reaktorit, joita esitettiin rakennettavaksi. Todellisuudessa rakennetut reaktorit eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla fossiilisen energian kanssa kuin lähinnä niissä maissa, joiden omat fossiilisen energian varat olivat pieniä. Samaan aikaan tekniikan kehitys paransi esimerkiksi hiilivoimaloiden tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä.
Jos fossiilisten hinnat olisivat pysyneet korkeina, uudet voimalat olisivat voineet olla kannattavia. Mutta vuoden 1973 öljykriisin aiheuttama fossiilisten polttoaineiden hinnan nousu kääntyi 1980-luvun alussa nopeaan laskuun. Uudet öljy- ja kaasulähteet Pohjanmerellä ja Siperiassa saatiin 1980-luvun alussa tuotantokäyttöön, ja vuonna 1984 valmistui ensimmäinen Neuvostoliiton maakaasua Länsi-Eurooppaan toimittanut kaasuputki.
Kustannusten nousu ajoi jo ennen Tshernobylia vaikeuksiin myös Neuvostoliiton kunnianhimoisen ydinenergiaprojektin, vaikka julkisella mielipiteellä saati ydinvoiman vastustajilla ei ollut juuri mitään vaikutusvaltaa (Plokhy 2018). Esimerkiksi vuonna 1979, hiilen maailmanmarkkinahinnan ollessa huipussaan, ydinsähkö oli Neuvostoliitossa virallisenkin optimistisen arvion mukaan kalliimpaa kuin perinteisin keinoin tuotettu sähkö (Semenov 1983).
Kustannuksien leikkaamisella oli myös seurauksensa. Esimerkiksi RBMK-reaktorin suunnittelijat olivat halunneet rakentaa reaktorin, joka kykenisi käyttämään edullista matalasti väkevöityä uraania ja jota ei tarvitsisi pysäyttää polttoaineen lataamista varten. Matalasti väkevöidyn uraanin käyttö onnistui mukavasti suuressa, tulenarasta grafiitista rakennetussa reaktorissa. Suuren reaktorin sulkeminen lännessä vaadittuun paineen ja räjähdyksen kestävään suojarakennukseen olisi kuitenkin tullut hyvin kalliiksi ja vaikeuttanut reaktorin lataamista sen käytön aikana. Niinpä tällaista suojarakennusta ei rakennettu RBMK-voimaloihin, kuten Tshernobyliin. Sen ei pitänyt olla ongelma: teoriassa RBMK ei tarvinnut suojarakennusta, kunhan jokainen nippeli ja rööri oli kunnossa ja laitosta käytettiin oikein.
Kivihiilen (antrasiitin) ja ruskohiilen (ligniitin) inflaatiokorjattu hinta Yhdysvalloissa, 1949-2011. Lähde: EIA
Pian energiakriisiä ja vaihtoehtoisia energianlähteitä ei enää haluttu muistellakaan. Yhdysvalloissa 1981 virkaan astunut presidentti Reagan poistatti ensi töikseen energiaitsenäisyyden puolesta puhuneen Jimmy Carterin Valkoisen talon katolle asennuttamat aurinkopaneelit, ja lopetti lähes kokonaan liittovaltion rahoituksen vaihtoehtoisten energianlähteiden kehitystyölle. Euroopassa vain Ranskan kunnianhimoinen, vahvan keskusjohtoinen ja kymmenien tuhansienkin ihmisten protesteista lähes piittaamaton ydinvoimahanke eteni edes jotakuinkin suunnitellusti, mutta sekin jäi puolitiehen. Esimerkiksi tavallisten ydinvoimaloiden käytettyä polttoainetta uudeksi polttoaineeksi muuttavia hyötöreaktoreita oli suunniteltu rakennettavaksi jopa 20, mutta vain yksi valmistui. Kun tämä Superphénix-reaktori suljettiin huoltoa varten vuonna 1996, sitä ei enää koskaan käynnistetty uudelleen.
Ydinvoima oli jo henkitoreissaan, kun Tshernobylin grafiittireaktori räjähti ja syttyi palamaan huhtikuussa 1986. Uudet reaktorihankkeet eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla halvan hiilen ja halpenevan maakaasun kanssa, ja sekä teollisuuden että veronmaksajien halu kirjoittaa avoimia shekkejä epävarmoiksi osoittautuneille projekteille oli huvennut. 1970-luvun kriisitunnelmista ja vaihtoehtoisista elämäntavoista oli 1980-luvulla siirrytty kerskakulutukseen, juppeihin ja kasinopeleihin. Yhteiskunnat olivat valinneet talouskasvun maksimoinnin, ja talouskasvun maksimointi edellytti halvinta mahdollista energiaa.
Sähkömarkkinoiden vapauttaminen eli deregulaatio oli yksi niistä toimenpiteistä, millä mahdollisimman halpaa energiaa tavoiteltiin. Euroopan aiemmin monopolinomaiset sähkölaitokset ja valtionyhtiöt purettiin ja yksityistettiin 1980-luvun puolivälistä alkaen. Yksityisten toimijoiden intresseissä oli tehdä mahdollisimman paljon ja varmaa tuottoa mahdollisimman nopeasti. Niitä ei kiinnostanut ryhtyä pitkäkestoisiin ja epävarmoihin hankkeisiin, joiden tuottoa jouduttaisiin odottelemaan jopa vuosikymmeniä. Ydinvoimalat olivat kuitenkin 40-60 vuoden sijoituksia, joiden suunnittelussa ja rakentamisessa kesti hyvinkin vuosikymmenen tai enemmänkin. Voittoa sijoitukselle saattoi joutua odottelemaan 20-30 vuotta. Energian kysyntä ei ollut kasvanut ennusteiden mukaisesti, ja markkinoiden vapauttaminen teki sähkön hinnan ennakoinnista paljon vaikeampaa. Vapautetuilla sähkömarkkinoilla ei yksinkertaisesti ollut juurikaan toimijoita, joilla olisi ollut mahdollisuuksia tai edes kiinnostusta ydinvoiman kaltaisiin pitkiin sijoituksiin. Hiili ja maakaasu vaativat pienemmät investoinnit ja tuottivat varmemman tuoton nopeammin.
Juuri deregulaatio, ei niinkään Tshernobyl, oli viimeinen naula ydinvoiman arkkuun. Jos ydinvoima olisi ollut selvästi hiilivoimaa tuottavampaa bisnestä, ja jos tarpeeksi suuri yhtiö olisi ryhtynyt ydinvoimaa rakentamaan, ”ituhippien” vastustus olisi ollut vain hidaste.
Tämä nähtiin esimerkiksi Suomessa. Maaliskuussa 1986 Eduskunnalle jätettiin käsiteltäväksi periaatepäätös viidennestä ydinvoimalasta. Vain paria kuukautta myöhemmin tapahtunut Tshernobylin onnettomuus ja öljyn hinnan romahdus hautasivat hankkeen hetkeksi, mutta asiaan palattiin 1991. Kun päätös eteni Eduskuntaan 1993, Suomi oli kuitenkin ajautunut syvälle lamaan. Ennusteet sähkön kulutuksesta olivat muuttuneet vähintäänkin epävarmoiksi, ja valtion kassa ammotti tyhjyyttään. Presidentti Koiviston muistelmien mukaan valtiolla ei kertakaikkisesti ollut rahaa hankkeen vaatimiin valtiontakauksiin, ja tämä olisi paljastunut kiusallisesti mikäli muutenkin epävarmalla pohjalla ollut hanke olisi edennyt (Koivisto 2017). Hallituspuolue Keskustan nuori kansanedustaja Matti Vanhanen esittelikin ponnen, jolla hanke loppujen lopuksi kaadettiin. Viides ydinvoimalupa myönnettiin silti vuonna 2002. Voimalan oli tarkoitus valmistua neljässä vuodessa, mutta tätä kirjoittaessa rakentaminen on kestänyt jo 17 vuotta. Kuten amiraali Rickover liki 70 vuotta sitten totesi, reaktoreiden rakentaminen on paperilla aina helppoa mutta käytännössä aina vaikeaa.
4. Loppupeli
Viimeinen Saksassa rakennettu ydinvoimala valmistui 1989. Seuraavana vuonna paljastui, että itäsaksalainen Lubminin ydinvoimala oli käynyt vuonna 1976 hyvin lähellä ytimen sulamisonnettomuutta ja kenties merkittävää radioaktiivista päästöä. Kuudesta jäähdytyspumpusta viisi oli pettänyt tulipalon seurauksena, mutta viimeinen toimiva pumppu oli onneksi riittänyt reaktorin jäähdytykseen (Protzman, 1990). Itä-Saksan neuvostovalmisteiset voimalat suljettiinkin nopeasti Saksojen yhdistymisen jälkeen, mutta läntisten voimaloiden käyttöä jatkettiin. Hiilen asema energianlähteenä vahvistui myös siksi, koska ruskohiili oli köyhyydestä ja äärioikeiston noususta kärsivillä entisen Itä-Saksan alueilla harvoja suuria työllistäjiä. Kuten eräs sanonta kuului, mieluummin ruskea hiili kuin ruskeat paidat. (Ylipäätään, saksalaisten muistoja 1930-luvusta ei kannata aliarvioida. Taloudellinen toivottomuus ja vyönkiristyspolitiikka ajoivat miljoonat saksalaiset äänestämään natseja, ja pelko saman toistumisesta on edelleen vahva voima.)
Vasta vuonna 2000 koalitio vihreitä ja ydinvoimakannaltaan pitkään kahden vaiheilla olleita sosialidemokraatteja teki loppujen lopuksi päätöksen luopua ydinvoimasta kokonaan. Sähköyhtiöiden kanssa tehdyn päätöksen mukaisesti voimalat suljettaisiin tietyn sähkömäärän tultua tuotetuksi tai viimeistään 32 vuoden käytön jälkeen (Appunn 2015). Samalla etenkin uusiutuvan energian osuutta lisättäisiin voimakkaasti. Oppositiossa olleet kristillisdemokraatit ja heidän puheenjohtajansa Angela Merkel vastustivat päätöstä, mutta Saksan nouseva uusiutuvan energian teollisuus tuki sitä voimakkaasti. Esimerkiksi tuulivoima oli jo vuonna 2000 1,7 miljardin euron bisnestä ja työllisti suoraan tai epäsuorasti jo 25 000 ihmistä (Scheurs 2012). Päätökseen vaikutti myös se, että ydinjätteen loppusijoitusongelma oli, ja on Saksassa edelleen ratkaisematta: sanelupolitiikalla päätetyt ydinjätteen loppusijoituspaikat ovat osoittautuneet huonoiksi, eikä niitä todennäköisesti tulla koskaan ottamaan käyttöön.
Saksan päätöstä on hyvin helppo kritisoida, mutta tosiasia on, että vuonna 2000 tai vielä vuosia sen jälkeenkään ilmastokriisiä ei pidetty mainittavana ongelmana missään teollisuusmaassa, eikä energiasiirtymälle nähty minkäänlaista kiirettä. Uusiutuva energia ottaisi ydinvoiman ja fossiilisen voiman paikan aikanaan. Sekä uusiutuvan energian tuotantoon että energiatehokkuuden parantamiseen panostettiin Saksassa paljon. Saksan kansan vahva tahtotila luopua ydinvoimasta onkin merkittävä syy siihen, miksi edullinen tuuli- ja aurinkovoima helpottaa nykyistäkin energiakriisiä: ilman Saksan merkittäviä tukiaisia, uusiutuvan energian sarjatuotanto olisi alkanut selvästi myöhemmin, jos lainkaan. En itse usko, että näitä tukiaisia olisi saatu käytännössä aikaan ilman päätöstä luopua ydinvoimasta.
Siirtymäajan polttoaineissa, kivihiilessä ja maakaasussa, näkivät riskejä vain ilmastosta ja ympäristöstä huolestuneet – eivätkä kaikki heistäkään. Politiikan ja talouden eliittiä tai näitä tahoja lähellä olevia poliittisia puolueita asia ei suoraan sanottuna kiinnostanut – missään maassa.
Ydinvoiman alasajo ei silti suoraan aiheuttanut Saksan riippuvuutta Kremlin maakaasusta. Mutta kun alasajo yhdistyi Saksan politiikassa vahvana vallinneeseen käsitykseen Venäjän ”sitomisesta” Eurooppaan kaupallisin sitein ja liki kaikkialla Euroopassa vallinneeseen optimismiin ellei peräti sinisilmäisyyteen Venäjän kehityksestä, Putin kykeni rakentamaan kaasusta itselleen koko Euroopan turvallisuutta uhkaavan energia-aseen. Monien muiden joukossa yritin itsekin varoitella uhasta jo 2010-luvun alussa, aikana jolloin Itämeren kaasuputket olivat esimerkiksi Suomen hallitukselle vain ympäristötekninen, viranomaisten harkintavaltaan kuuluva kysymys. Kaupalliset intressit olivat kuitenkin vielä tuolloinkin turvallisuuspoliittisia ja ympäristöllisiä näkökohtia tärkeämpiä.
Myös ydinvoiman alasajoa vastustaneen Angela Merkelin toiminta Fukushiman jälkeen on mielestäni edellä esitettyä taustaa vasten ymmärrettävää. Vaikka Fukushiman onnettomuuden välitön syy olikin tsunami, jollaiset ovat Euroopassa harvinaisia, se osoitti, että vakava ydinonnettomuus on mahdollinen myös läntisin normein rakennetussa reaktorissa, jota käytetään laadukkaista tuotteista tunnetussa valtiossa. Onnettomuuden vaikutukset jäivät ”suhteellisen” vähäisiksi – terveysvaikutukset jäävät pieniksi tai olemattomiksi – mutta suhteellinen on suhteellista. Käytännössä evakuointi tuhosi tiheästi asutun maan yhden maakunnan talouden ja hajotti pysyvästi kokonaisia yhteisöjä. Tämä ei jäänyt tiheästi asutussa Saksassa huomaamatta, vaikka Suomessa, jossa ydinvoimalat ovat kauempana kaupungeista, asiaan ei juuri kiinnitettykään huomiota. Jos Merkel ei olisi pyörtänyt päätöstään jatkaa ydinvoimaloiden käyttöikää, vuonna 2011 käydyissä vaaleissa olisi mitä todennäköisimmin noussut valtaan vihreiden koalitio, joka olisi voinut jopa sulkea reaktorit saman tien kokonaan, kuten vasemmisto vuonna 2011 vaati.
Pidän silti Saksan päätöstä virheenä. Saksa ja muut rikkaat teollisuusmaat ovat nyt kiihtyvän ilmastokriisin pääsyyllisiä. Pakistanissa ja monessa muussa maassa tälläkin hetkellä ilmastokriisistä kärsivät ihmiset eivät ole päässeet nauttimaan Saksan etupäässä fossiilisella energialla rakentamasta vauraudesta. Saksalaiset ovat, ja heidän olisi mielestäni tullut ottaa kohtuullinenkin riski ydinonnettomuudesta, jos niin tekemällä olisi voitu vähentää merkittävästi kasvihuonekaasupäästöjä. Mitä todennäköisimmin tämä olisi ollutkin mahdollista. Tällä hetkellä hinnan Saksan valinnoista maksavat taas ennen kaikkea ukrainalaiset. Meille ja saksalaisille kyse on vain rahasta, Ukrainalle verestä.
Uskon kuitenkin, että kovin moni suomalainenkaan ei jaa ajatusmaailmaani, eikä olisi valmis itse ottamaan riskejä tai kärsimään edes pientä taloudellista menetystä, jotta köyhien maiden asukkailla olisi mahdollisuus vaurastua, tai ylipäätään elää. Mikäli tähän ei ole valmis, Saksan pitkälti itsekkäistä syistä tekemien päätösten kritisointi on mielestäni jokseenkin tekopyhää.
Näin on varsinkin siksi, koska Suomessakin on tehty yllin kyllin myös ilmasto- ja energiamielessä erittäin outoja valintoja. Turve oli meille pitkään vastaava ”kotimaisen energian” lähde ja änkyröinnin keskus kuin hiili Saksalle. Nykyään suomalainen metsäteollisuus jalostaa mm. vessapaperiksi pohjoisten metsien hitaasti kasvavaa puuta, piittaamatta siitä, että hakkuiden lisääminen on jo tehnyt maankäyttösektoristamme hiilidioksidin lähteen hiilinielun sijaan. Tätäkään valintaa ei voi ympäristö- tai ilmastonäkökulmasta perustella sen enempää kuin Saksan päätöstä ajaa alas ydinvoima.
Saksalaiset ajoivat ydinvoiman alas, koska pelkäsivät siinä piileviä, usein liioiteltuja mutta silti todellisia riskejä; suomalaiset hakkaavat metsiään vessapaperiksi, koska uskovat että hitaasti kasvavalla, lannoittamatta tiheäsyisellä, potentiaalisesti maailman parhaalla huonekalupuulla ei ole parempaakaan käyttöä. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.
Lähteet
Arkin, W., von Hippel, F., & Levi, B. G. (1982). The Consequences of a “Limited” Nuclear War in East and West Germany. Ambio, 11(2/3), 163–173.
Fekete, A. (2022). Phasing out of nuclear – Phasing out of risk? Spatial assessment of social vulnerability and exposure to nuclear power plants in Germany. Progress in Disaster Science, 15, 100242. https://doi.org/10.1016/j.pdisas.2022.100242
Koivisto, M. (2017). Kaksi kautta I: Muistikuvia ja merkintöjä 1982-1994. Tammi.
Korhonen, J. M., & Partanen, R. (2015). Uhkapeli ilmastolla: Vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? Omakustanne.
Partanen, R., & Korhonen, J. M. (2016). Musta hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos.
Perrow, C. (1999). Normal accidents: Living with high-risk technologies. Princeton University Press.
Plokhy, S. (2018). Chernobyl: The history of a nuclear catastrophe (First edition). Basic Books.
Kaikissa maissa on ihmisiä, joilla on ideologinen, suorastaan irrationaalinen viha kaikkea ympäristönsuojeluksi jotenkin laskettavaa kohtaan. Siksi meilläkin moni ulvoo nyt, että sähkön hinnan nousun syynä olisi vihreä siirtymä. Kriisin taustoihin ja muiden maiden tilanteeseen perehtyminen kertoo kuitenkin aivan toista.
Eurooppaa koettelevan energiakriisin välittömänä syynä on maakaasu. Siksi kriisi iskee erityisen kovana maissa, jotka käyttävät paljon kaasua, ja joissa kulutus on heikon energiatehokkuuden vuoksi suurta. Maissa, joissa fossiilista voimaa on vähemmän ja energiatehokkuus suurta, kriisi on pienempi.
Paraatiesimerkki erityisen paljon kriisistä kärsivästä maasta on Iso-Britannia. Vaikka talvi siellä ei ole suomalaisella mittapuulla erityisen kylmä, keskimääräinen kotitalouden sähkö- ja lämpölasku tulee tänä vuonna olemaan 3549 puntaa (4205 euroa). Ensi vuoden laskuksi ennustetaan 6616 puntaa. Näin on siitä huolimatta, että käytössä on jo hintakatto kotitalouksien energianlaskulle, ja veronmaksaja tukee jokaista kodinomistajaa 400 punnalla. Ilman energiakattoa, lasku olisi jo hyvin paljon suurempi.
Hintakaton seurauksena energiayhtiöitä on jo ajautunut konkurssiin, kun ne eivät ole voineet siirtää kustannusten nousua hintoihin. (Laskun tästäkin maksaa ennen pitkää kuluttaja ja veronmaksaja.) Yrityksillä hintakattoa ei ole. Pubit joutunevat sulkemaan oviaan, kun tulossa on kymppitonnien lisälaskuja.
Syy tähän kaaokseen on viime kädessä se, että britit ovat riippuvaisia maakaasusta ja vieläpä pahasti jäljessä energiatehokkuudessa. Lämpö tuotetaan tehottomasti ja vuotaa harakoille.
Asuinhuoneiston lämpötilan lasku 5 tunnissa, kun sisälämpötila on 20 ja ulkolämpötila 0 celcius-astetta.
Entä mikä on syy siihen, että tehokkuudessa ollaan jäljessä ja kaasusta niin riippuvaisia?
Briteissä tehtiin se mitä moni Suomessakin on toivonut. David Cameronin konservatiivihallitus nimitti energiatehokkuuden parantamiseen ja fossiiliriippuvuuden vähentämiseen tähdänneet hankkeet ”viherhumpaksi” ja lopetti ne 2013 – ”cut the green crap,” Cameronin kerrottiin sanoneen. Esimerkiksi lisäeristyksen asennusten määrä putosi päätösten jälkeen jopa 92 % eikä enää siitä noussut. Myös maatuulivoiman, kaikkein halvimman uuden sähköntuotannon, rakentaminen romahti, kun tuet lopetettiin ja markkinaehtoinenkin rakentaminen käytännössä estettiin kaavoitusmuutoksilla.
Lisäeristysten ja maatuulivoiman asennukset Iso-Britanniassa. Kuvien lähde: Carbon Brief
Jo alkuvuodesta laskettiin, että Cameronin päätös lopettaa ”viherhumppa” on tullut maksamaan brittiläisille 2,5 miljardia puntaa vuodessa – kun tämän vuoden energialaskun arveltiin vielä jäävän 2000 puntaan. Cameronin leikkaama ohjelma ei edes ollut kovinkaan kunnianhimoinen, eikä se olisi pelastanut kovilta laskuilta nyt. Sekin olisi silti näkynyt satasia keskimääräisessä laskussa. Ne, jotka olisivat eristäneet talojaan, olisivat säästäneet selvästi enemmän. Jos ohjelmaa olisi lopettamisen sijaan kiihdytetty, säästöä olisi voinut tulla jopa huomattavan paljon enemmän.
Arvioidut säästöt, mikäli 2013 lopetettu ”viherhumppa” olisi jatkunut sellaisenaan. Kunnianhimoisemmat toimet olisivat näkyneet suurempina säästöinä. Kuvan lähde: Carbon Brief
Entä miten muualla Euroopassa hurisee? Useimmat maat ovat joutuneet jo käyttämään kansalaisten tukemiseen suhteessa paljon enemmän veronmaksajan rahaa kuin Suomi. Suomessa tarvitaan uusia tukitoimia, mutta niitä tarvitaan myös muualla Euroopassa. Kokonaisuutena Suomi selviää silti vähällä.
Energiatukien osuus bruttokansantuotteesta. Kuvan lähde: Helsingin Sanomat
Kuten tästäkin kuvaajasta nähdään, fossiilisista luopumisessa ja energiatehokkuudessa – eli parjatussa vihreässä siirtymässä – pidemmällä olevat maat ovat keskimäärin myös selviämässä selvästi vähemmällä tästäkin kriisistä. Ranska on poikkeus sääntöön, osaksi Saksan ja Euroopan yhteisten sähkömarkkinoiden vuoksi, mutta osaksi siksi, koska kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei ole energiaturvallisuudessakaan viisasta. Ydinvoimaan vahvasti satsanneessa Ranskassa realisoitui yksi ydinvoiman riskeistä, kun peräti 12 uudehkoa voimalaa jouduttiin sulkemaan yhtäaikaa korroosio-ongelmien vuoksi. Samaan aikaan Eurooppaa koetellut kuumuus ja kuivuus suorastaan kuivattivat jokia ja lämmittivät niiden vettä niin paljon, että lukuisten muiden jokivettä jäähdytykseen tarvinneiden voimaloiden tehoa jouduttiin alentamaan. Tuotanto onkin 40 prosenttia normaalitasoa alempana, ja tilanteeseen odotetaan helpotusta aikaisintaan marraskuussa.
(Totean tässä kohdassa lukijoille, jotka eivät minua tunne, että olen suorastaan osoittanut mieltä ydinvoiman puolesta sekä Suomessa että Ranskassa, ja kirjoittanut Rauli Partasen kanssa aiheesta kaksi paljon käännettyä kirjaa. Tunnen ydinvoiman edut ja kannatan vahvasti sen lisärakentamista, mutta tosiasiat ovat tosiasioita: ydinvoima ei ole ihmelääke, vaikka siitä voisikin olla paljon apua.)
Ranskan ydinvoimatuotanto 2022 (sininen paksu viiva) verrattuna aikaisempiin vuosiin. Kuvan lähde Lion Hirth, Twitter.
Kokonaisuutena on kuitenkin selvää, että fossiilienergian hinnannousun aiheuttamasta kriisistä selviävät helpoimmalla ne, joilla on vähiten tarvetta fossiilienergialle. Tämä yksinkertainen tosiasia on jostain syystä päässyt lukuisilta suomalaisilta, poliitikkoja myöten, tyystin unohtumaan.
Itsestäänselvyyttä tukevat myös anekdotaaliset havainnot. Todettuani Twitterissä, että toistaiseksi voimassa olleen Ekosähkö-sopimuksemme hinta nousi vain 29,3 senttiin kilowattitunnilta, siinä missä joidenkin muiden yhtiöiden asiakkaat joutuvat pulittamaan jopa yli 60 senttiä, moni muukin ympäristöystävällisempää sähköä ostanut kommentoi hinnankorotusten jääneen paljon pienemmiksi kuin uutisissa.
Talvesta voi silti tulla meilläkin vaikea, etenkin jos säästä tulee kylmä. Talven haasteisiin voidaan kuitenkin vaikuttaa. Suhteellisen pienetkin kulutuksen leikkaukset, kunhan ne ajoitetaan oikein, voivat pudottaa sähkölaskua erittäin paljon. Tämä johtuu siitä, miten sähköpörssi toimii. Sähköpörssissä hinta määräytyy aina kalleimman hetkellisesti tarvittavan tuotantomuodon mukaan. Ajatuksena on ohjata käytön vähentämiseen silloin kun sähköstä on pulaa. (Tämä toimiikin normaalioloissa varsin hyvin.) Tätä kalleinta tuotantoa on yleensä aika vähän. Siksi pienikin leikkaus kulutuksessa silloin kun kulutus on suurinta voi näkyä todella isona pudotuksena sähkön pörssihinnassa. (Helsingin Sanomien tilaajat voivat lukea erinomaisen selostuksen sähköpörssistä täältä.)
Sähkön hintaan tänä talvena voidaan siis vaikuttaa peräti paljon yksinkertaisesti jo sillä, jos voimme siirtämää sähkön huippukulutuksen hetkeä joitain tunteja. Sähkönkulutuksen vähentäminen auttaa vielä enemmän. On myös syytä muistaa, että pörssihinta – joka voi ajoittain nousta todella korkeaksi – ei tarkoita samaa asiaa kuin sähkön keskihinta.
Sen sijaan sähkön hintaan EI voida vaikuttaa käytännössä lainkaan monen vaatimalla keinolla eli keskeyttämällä päästökauppa. Päästöoikeuden osuus sähkön hinnasta on tällä hetkellä vain n. 20 €/MWh (2 c/kWh). Vaikka tämä kustannus puolitettaisiin tai poistettaisiin kokonaan, sähkön hinta ei juurikaan muuttuisi. Tämä ei ole mielipide, vaan matematiikkaa.
Päästökaupan romuttaminen olisi myös isku Suomen teollisuuden kilpailukyvylle. Korkea päästöoikeuksien hinta suosii Suomea, koska tuotamme jo nyt sähkön enimmäkseen vähäpäästöisesti. Mikäli suomalaiset poliitikot nyt myötävaikuttavat päästökaupan jäädyttämiseen tai romuttamiseen, he antavat vapaaehtoisesti kilpailuetua esimerkiksi saksalaiselle teollisuudelle. Vaikka saksalaiset epäilemättä olisivatkin tällaisesta höveliydestä mielissään, en itse pidä hyvänä ideana antaa energiaturvallisuutensa itse rampauttaneille merkittävää kilpailuetua kosmeettisen pienen hinnanalennuksen tai ”viherhumpan” lopettamisen vuoksi.
Päästökaupan romuttamista parempi keino olisi sähköveron laskeminen, mutta senkin vaikutus sähkön hintaan on rajallinen, eikä veroa voida laskea alle nollan. Ainoa oikeasti sähkön hintaan tänä talvena vaikuttava keino onkin kulutuksen vähentäminen ja sen siirtäminen ajallisesti.
Myöskään huutelu ”turve takaisin!” ei tuo kenenkään sähkölaskuun mitään helpotusta. Suomessa ei vain ole voimaloita, jotka voisivat jauhaa enemmän sähköä vaikka turvetta olisi pihat pullollaan. Ne voimalat, jotka turvetta voisivat polttaa, eivät parhaan tietoni mukaan kärsi polttoainepulasta. Vaikka ne kärsisivätkin, turvetta ei myöskään voida enää nostaa lisää täksi talveksi, ja tänäkin kesänä turpeen nostoa rajoitti kaikkea politiikkaa enemmän sää. Vaikka nyt tehtäisiin mitä, turpeesta voisi olla edes teoriassa apua aikaisintaan ensi syksynä – eikä todennäköisesti silloinkaan.
Sähköfutuurimarkkinat, jotka tarjoavat parhaan arvauksen sähkön hintakehityksestä, ennustavat sähkön hinnan tippuvan Suomessa voimakkaasti ensi keväänä. Tuotanto kasvaa sekä Olkiluoto 3:n valmistumisen että tuuli- ja aurinkovoiman lisärakentamisen myötä. Sähkökriisi kannustaa nyt tehokkuuden ja kulutuksen joustavuuden lisäämiseen, ja nämä parannukset jäävät suurimmaksi osaksi pysyviksi. Moni yritys ja kotitalous on jo ostanut esimerkiksi sähkön käyttöä halvan sähkön ajalle automaattisesti siirtäviä järjestelmiä, ja nämä sijoitukset tuottavat hyötyä tästä eteenpäin.
Sähkön toteutunut hinta ja futuurien ennakoima hinta Suomessa. Kuvan lähde: Yle
Asiantuntijoiden viesti on jokseenkin yhtäpitävä. Kuten Ylen haastattelema Fingridin toimitusjohtaja Jukka Ruusunen toteaa,
…sähkön hintakehitys näyttää ”isossa kuvassa” valoisalta. Sähkön tuotannon – etenkin tuulivoiman – rakentaminen on kiihtynyt ja siitä hyötyvät myös sähkönkuluttajat.
– Kaikki lisätuotanto alentaa sähkön hintaa, Ruusunen sanoo.
– Merkittävät investoinnit tuulivoimaan ovat juuri se tie, joka vie meidät edulliseen sähkön hintaan.
Kaiken kaikkiaan voimme todeta, että paljon ja aiheetta parjattu vihreä siirtymä ei ole tämän kriisin syy. Päin vastoin, siirtymän hitaus on merkittävästi kriisin syntyyn myötävaikuttanut tekijä. Nyt siirtymä kuitenkin kiihtyy. Investoinnit fossiilittomaan tuotantoon ja tehokkuuteen kasvavat huomattavasti koko Euroopassa.
Energiakriisejä tulee luultavasti vielä lisää, mutta mitä pidemmälle kestävä siirtymä etenee, sitä vaimeammin ne iskevät. Näin käy ainakin niissä maissa, jotka ottavat siirtymän tosissaan eivätkä kuuntele populistien – eritoten konservatiivien – tyhjää huutelua.
Kuten aiemmin kirjoitin, siirtymä olisi Suomelle suorastaan mahdollisuus rakentaa esimerkiksi mineraali- ja kemianteollisuuden keskittymä edullisen vähäpäästöisen sähkön ja vedyn tuotannon sekä maamme runsaiden biomassa- ja mineraalivarojen hyödyntämiseen. Suomella olisi tässä pelissä harvinaisen hyvät kortit, mutta vihreän siirtymän jarruttelu tarkoittaisi, että jättäisimme ne vapaaehtoisesti pelaamatta, ja antaisimme voittomahdollisuudet jollekin muulle. Pahimmassa tapauksessa ideologinen, tosiasioista piittaamaton vihreän siirtymän vastustus voisi johtaa Suomen taantumiseen alkutuotantotaloudeksi, käytännössä suuryhtiöiden siirtomaaksi, joka tuottaisi halpaa sähköä, vetyä, mineraaleja ja sellua muiden maiden jalostettavaksi.
Lopuksi on vielä todettava, että vaikka tällä pilvellä on hopeareunus, niin talvesta voi tulla vaikea. Hallituksen tulee tukea etenkin vähemmän maksukykyisiä, ja uskon että näin tehdäänkin. Olemme toistaiseksi selvinneet kriisistä vähällä, kiitos jo pitkällä olleen siirtymän pois fossiilisista. Siksi meillä on vielä käyttämättä monta sellaista temppua, mitkä esimerkiksi Iso-Britanniassa on jouduttu jo pelaamaan.
Olemme teollisuus- ja taloushistorian taitekohdassa, kenties suurimmassa sitten teollisen vallankumouksen. Ukrainan sodan aiheuttama energiakriisi, yhdessä voimistuvan ympäristöllisen kestävyyskriisin kanssa, jakaa nyt maailmantalouden pelikortit uudelleen. Etenkin riippuvuus fossiilisesta energiasta kuten maakaasusta on nyt paljastanut yhden monista kääntöpuolistaan, tehtaiden sulkeutuessa ympäri Eurooppaa. Kriisi on kuitenkin aina myös mahdollisuus. Suomella olisi nyt erinomaiset edellytykset voittaa isosti ja saada maahan paljon korkean lisäarvon tuotantoa esimerkiksi Saksan kärsiessä. Mutta se vaatii panostuksia.
Suomella on monia vahvuuksia. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni, meillä on erinomaista osaamista ja ylipäätään korkealle koulutettu väestö. Meillä on jo melko vähäpäästöistä ja fossiilisista riippumatonta energiantuotantoa, ja lisää on rakenteilla. Meillä on jäähdytysvettä, ja niin viileä ilmasto, että jäähdytyksen tarve on vähäisempää. Meillä on kotimaisia mineraaliesiintymiä. Meillä on biomassaa.
Fysikaalisista syistä on selvää, että tulevaisuuden valmistava teollisuus tulee perustumaan sähkön, vedyn, syntetisoitujen lähtöaineiden (mm. ammoniakki, metanoli), kestävästi kasvatetun biomassan ja kohtuudella kaivettujen mineraalien käyttöön. Suomella, ja yleisemmin Pohjoismailla, olisi erinomaiset edellytykset tarjota kaikkea näitä. Voisimme esimerkiksi pyrkiä houkuttelemaan kemian teollisuutta puhtaalla vetytuotannolla ja rakentaa aidosti kestävää biotaloutta. Voisimme myös pyrkiä kehittämään omaa osaamista mineraaliteollisuudessa, jotta mahdollisimman suuri osa maamme ainutkertaisten kansallisaarteiden arvosta jäisi hyödyttämään Suomea, suomalaisia ja suomalaista teollisuutta – kuten Outokummun kupariesiintymän ympärille koko suomalaista metalliteollisuutta kohottaneen osaamiskeskittymän jääräpäisesti rakentanut vuorineuvos Eero Mäkinenaikanaan johtoajatuksensa tiivisti.
Suuria voittoja ei kuitenkaan voida saada, ellemme ole valmiita ottamaan lainkaan riskejä. Suomen kortit ovat nyt erittäin hyvät, paremmat kuin lähes millään muulla Euroopan maalla. Ne pitää kuitenkin uskaltaa pelata. Tämä tarkoittaa rohkeaa teollisuuspolitiikkaa ja valtion väliintuloa. Riskinotto puolestaan tarkoittaa, että osa riskeistä realisoituu, ja osa hankkeista epäonnistuu.
Mikäli poliitikot nyt pelkäävät esimerkiksi velanottoa tai epäonnistumisista seuraavia kohuja niin paljon, että kieltäytyvät sijoittamasta tulevaisuuteen, Suomen tulevaisuus voi olla synkkä. Tuotannon lisäarvon kasvattaminen on vaikeaa; ajautuminen matalan lisäarvon alkutuotantoon onnistuu tekemättä mitään. On olemassa todellinen vaara, että Suomi ajautuu de facto siirtomaaksi, tuottamaan muihin maihin sijoittuneelle ja niissä lisäarvoa tuottavalle teollisuudelle edullisia raaka-aineita kuten sähköä, vetyä, puuta ja mineraaleja. Sellaisessakin Suomessa varmasti elettäisiin, mutta siirtomaiden osa on aina ollut karu. Pyrinnöt kasvattaa elintasoa tai edes säilyttää nykyinen elintaso johtaisivat lähes varmasti kiihtyvään luonnonvarojen riistoon – ja romahdukseen, kun seinä ennemmin tai myöhemmin tulisi vastaan.
Rohkea teollisuuspolitiikka ei tarkoita teollisuuden summittaista tukemista tai teollisuuden edustajien kaikkien toiveiden täyttämistä. Meneillään oleva suuri murros, kenties suurin murros sitten teollisen vallankumouksen, tarkoittaa väistämättä joidenkin olemassaolevien alojen kutistumista ja alasajoa. Toimialat, jotka ovat olemassa vain koska esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tai puun hinta ei vastaa käytöstä aiheutuneiden vahinkojen kustannuksia, tulevat väistämättä kuolemaan. Näitä aloja ei pidä tekohengittää veronmaksajan kukkaroilla, vaikka kuinka moni populisti sitä vaatisi. Sen sijaan on huolehdittava siitä, että niillä työskentelevät ihmiset ovat turvassa ja siirtymä on myös heille oikeudenmukainen.
Uuteen tulee sijoittaa rohkeasti, hyväksyen tosiasiaksi, että kenties jopa suurin osa sijoituksista tulee epäonnistumaan – ainakin lyhyellä tähtäimellä. Sijoituksissa tulee painottaa aloja, joilla on tosiasialliset mahdollisuudet menestyä maailmassa, jonka tuotanto perustuu yllämainittuihin energian ja raaka-aineiden lähteisiin. Apuna arvioinnissa tulee käyttää luonnontieteellisin ja teknis-taloudellisin perustein tehtyjä laskelmia esimerkiksi kulutuksen suhteesta tuotettuun lisäarvoon. Poliitikot yksin eivät todennäköisesti osaa tehdä parhaita ratkaisuja, mutta yhteistyö esimerkiksi isänmaan edun henkilökohtaisen hyödyn edelle asettavien teollisuuden edustajien kanssa voi auttaa kehittämään hyviä strategioita. Tarvitsemme nyt kymmeniä tai satoja uusia Eero Mäkisiä, rautaisia osaajia joiden ohjenuorana on maamme aarteiden käyttäminen kestävästi meitä kaikkia reilusti ja oikeudenmukaisesti hyödyttävillä tavoilla.
En ole itse teollisuuden johtohahmo enkä poliitikko, mutta jos vain voin jotenkin auttaa ja kasvattaa todennäköisyyttä, että Suomen asukkaat voittavat tulevassa siirtymässä, olen valmis auttamaan kaikkia aiheesta kiinnostuneita, olitte sitten politiikasta muuten kanssani mitä mieltä tahansa.
Olen myös tehnyt yhden väitöskirjan Suomen teollisuuden historiasta. Siksi tiedän, että sata vuotta sitten päättäväinen, oman osaamisen kasvattamiseen luottanut aktivismi esti erään kansallisaarteen myynnin halpaan hintaan ulkomaille, ja sen sijaan loi sen ympärille kotimaisen osaamiskeskittymän, jonka kokonaisarvoa on hankala mitata. Mainittakoon kuitenkin, että jos Outokumpu ei olisi pysynyt kotimaisissa käsissä, esimerkiksi kaivostekniikan vientiä ei Suomessa todennäköisesti olisi juuri lainkaan, eikä esimerkiksi eräskään Nokia Electronics olisi voinut aloittaa liiketoimintaansa tekemällä kaapeleita Outokummun kaivamasta ja laadukkaaksi sähkökupariksi jalostamasta malmista.
Mikään luonnonlaki ei estä meitä toimimasta samoin kuin sata vuotta sitten, kasvattaen Suomesta lisäarvon tuottajan raaka-aineiden viejän sijaan. Osa yrityksistä tulee epäonnistumaan, mutta näillä korteilla on hyvin epätodennäköistä, että kaikki epäonnistuisivat. Nyt olisi aika mennä ”all in.”
Sen jälkeen kun aloitimme hankkeen alkuvuonna 2020, kansainväliset tapahtumat ovat nyt monelta osin marssineet tutkimusprojektimme ohi, ja muutos etenkin energiasektorilla on nopeaa. Uskon siksi tulosten lanseeraamisen näin blogimuodossa olevan yleisesti ottaen hyödyllisempää kuin tutkimusraporttien arviointisyklin odottelu ja havaintojen julkistaminen vasta sitten. Näin toimimalla uskon myös kykeneväni kirjoittamaan parempia julkaisuja :).
Tämä ensimmäinen teksti tarkastelee Suomen tilannetta kokonaisuutena, perustuen tuoreeseen GTK:n ja BIOS-tutkimusryhmän laatimaan katsaukseen, jonka tekemisessä olin pintapuolisesti mukana. Raportissa tarkastellaan kuuden skenaarion avulla, varovaisia oletuksia tehden, mitä fossiilisista polttoaineista luopuminen viimeisen “normaalin” vuoden (2019) kulutuksen perusteella vaatisi. Tuolloin kulutimme niinsanotussa primäärienergiassa eli vastaavassa lämpöarvossa mitattuna 305,6 terawattituntia (TWh) energiaa, jakautuen seuraavasti:
Öljyä ja öljytuotteita 35,5 % (108,3 TWh)
Ydinenergiaa 18,2 % (55,6 TWh, huomaa että tässä laskelmassa on muutettu ydinsähkö vastaavaksi lämpöarvoksi. Sähkönä mitaten kulutus oli 22,9 TWh.)
Vesivoimaa (sähköä) 10 % (30,6 TWh, jälleen muutettuna lämpöarvoksi)
Maakaasua 6,4 % (19,4 TWh).
Näistä polttoaineista tuotimme ennen kaikkea kolmea asiaa: sähköä, lämpöä (suoraan polttamalla, ja sähkölämmityksellä sekä sähköllä toimivilla lämpöpumpuilla), ja liikevoimaa. Kun haluamme korvata fossiiliset polttoaineet, meidän on siis kyettävä tuottamaan riittävä määrä näitä välihyödykkeitä ilman fossiilisten polttamista. Tarkastelen seuraavaksi, mitä vaadittaisiin, mikäli haluaisimme säilyttää vuoden 2019 energiankulutustason. Huomautan, että saman tai paremmankin elintason säilyttäminen ei mitä todennäköisimmin vaadi läheskään näin suurta energiankulutusta (kts. esim. Millward-Hopkins ym. 2020).
Sähkö
Sähköntuotannon osalta olemme jo suhteellisen pitkällä. Vuonna 2019 kulutettiin sähköenergiaa noin 86 TWh, josta
Teollisuudessa yhteensä 40,28 TWh, josta
Metsäteollisuudessa 19,23, josta omaa jätevirtoihin perustuvaa tuotantoa n. 9 TWh
Metalliteollisuudessa 8,96
Kemianteollisuudessa 6,89
Muussa teollisuudessa 5,2 TWh
Kodeissa ja maatiloilla 24,02 TWh
Palveluissa ja julkisella sektorilla 18,7 TWh
Siirto- ja muihin häviöihin 3,06 TWh.
Mikäli haluamme korvata myös tuonnin, tarvitsemme yllämainittujen lisäksi 20,04 TWh uutta tuotantoa.
Raportissa (Michaux ym. 2022) arvioitiin, että mikäli nykyinen kulutus halutaan ylläpitää samalla kun koko talous dekarbonisoidaan sähköistämällä, sähkön varastointikapasiteettia tarvittaisiin enintään n. 13,11 TWh – riittävästi kattamaan raportin skenaariossa 1 arvioidun tuulisähkökannan puskuroinnin neljän viikon ajaksi. Lukuun on syytä suhtautua suuntaa-antavana, sillä varsinaista sähköjärjestelmän mallinnusta ei raportissa tehty. Todellisuudessa tarvittavan energiavaraston koko tullee olemaan tätä pienempi.
Lämpö
Myös lämpö tuotetaan suurelta osin fossiilivapaasti. Sitä käytettiin vuonna 2019 seuraavasti:
Teollisuus tuotti lämpöä 55,4 TWh, josta 10.29 TWh tuotettiin fossiilisilla ja turpeella
Kaukolämpöä tuotettiin 38,1 TWh, josta 18.9 TWh fossiilisilla ja turpeella
Kotitaloudet tuottivat 17,7 TWh lämpöä (poislukien lämpöpumput ja passiivinen lämmitys), josta n. 3,4 TWh fossiilisilla, pääasiassa kevyellä polttoöljyllä ja pienellä määrällä maakaasua; vertailun vuoksi, puun pienkäytöllä (takat, uunit, kiukaat, yksityisasuntojen pellettikattilat) tuotettiin n. 14,3 TWh.
Yhteensä lämpöä tarvittiin (lämpöpumput poislukien) siis noin 111,7 TWh, josta noin 32,5 TWh fossiilisilla ja turpeella. Vuonna 2019 Suomessa oli noin 975 000 pientä (alle 26 kW) lämpöpumppua ja noin 8700 suurta lämpöpumppua; pienet lämpöpumput tuottivat noin 10,42 TWh ja suuret noin 1,62 TWh lämpöä. Lisäksi kaukolämpöä tuotettiin lämpöpumpuilla n. 3,4 TWh. (Ohrling ym. 2020)
Karkeasti voidaan sanoa, että mikäli kaikki asuin- ja liikehuoneistojen fossiilisiin perustuva lämmitys haluttaisiin hoitaa lämpöpumpuilla, uusia lämpöpumppuja tarvittaisiin noin 1…1,2 miljoonaa kappaletta (1 145 000). Tämä on kunnianhimoinen, mutta ei missään nimessä mahdoton tavoite. Lämpöpumput ovat myös taloudellisesti järkevä ratkaisu (kts. esim. Baldino ym. 2021, s. 12) Teollisuuden lämmöntarpeista osa voidaan tyydyttää suurilla lämpöpumpuilla, mutta korkeampia lämpötiloja varten tarvitaan esimerkiksi sähkölämmitystä tai elektrolyysillä tuotetun vedyn, vedystä tehdyn synteettisen metaanin, tai biomassapohjaisten polttoaineiden polttamista.
Liikenne
Jäljelle jääkin kenties vaikein osuus: liikenne. Tätä kirjoittaessa näyttää vahvasti siltä, että akkukäyttöinen sähköauto tulee 2030-luvulle tultaessa olemaan hallitseva käyttövoima kaikissa henkilöautoluokissa ja todennäköisesti myös pakettiautoissa. Tämä johtuu paitsi polttoaineiden hinnan noususta, myös siitä, että sähköinen voimalinja on mekaanisesti merkittävästi yksinkertaisempi kuin mikään polttoaineiden liikutteluun perustuva voimalinja. Niinpä sähkövoimalinjan valmistaminen sarjatuotantona tulee mitä todennäköisimmin olemaan halvempaa, aivan samaan tapaan kuin kvartsikellon rakentaminen on paljon halvempaa kuin mekaanisen rannekellon. Varsinkin kun samaan aikaan kiristyvät päästönormit huomioidaan, polttomoottoriautoista on tulossa kalliimpia samaan aikaan kun sähköautoista tulee halvempia. Useissa arvioissa ennustetaankin täyssähköisten henkilöautojen olevan ostohinnaltaan halvimpia uusia henkilöautoja kaikissa hintaluokissa jo selvästi ennen vuotta 2030. Tästä syystä mm. Volkswagen, Renault, Ford, Opel, Fiat, Peugeot, Volvo, Alfa Romeo, DS, Lancia, Porsche, ja Jaguar ovat jo ilmoittaneet lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen viimeistään vuoteen 2035 mennessä. Ilman erillisiä politiikkatoimiakin arviolta 55 prosenttia kaikista maailmassa myydyistä uusista henkilöautoista tulee olemaan täyssähköisiä jo vuonna 2030 (ICCT 2022).
Raskaammassa kalustossa tilanne on epäselvempi, ja niin kaasukäyttöiset polttomoottoriautot kuin vetypolttokennot voivat pitää pintansa pitkään. Joissain erikoistarkoituksissa tällaiset voimalinjat tulevat todennäköisesti säilymään vuosikymmeniä. On kuitenkin täysin mahdollista, että akkujen ja latausmenetelmien (esim. ajon aikana lataus) kehitys johtaa täyssähköisen voimalinjan yllättävänkin hyvään ja ennakoitua nopeampaan menestykseen myös raskaammissa ajoneuvoissa.
Raporttiin sisältyy alustava laskelma siitä, mitä tarvittaisiin Suomen liikenteen fossiiliriippuvuuden lopettamiseen. Olettaen, yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki henkilö- ja pakettiautot sekä linja-autot olisivat sähköisiä ja kaikki kuorma-autot toimisivat vetypolttokennoilla, fossiilisten liikennepolttoaineiden korvaaminen vaatisi yllä mainittujen lisäksi uutta sähköntuotantoa noin 30 TWh/a, josta hieman alle puolet täyssähköisten autojen lataamiseen ja hieman yli puolet polttokennoautojen tarvitseman vedyn tuottamiseen elektrolyysillä vedestä. Elektrolyysireitin ongelmana on se, että sekä elektrolyysivety että polttokennoajoneuvot ovat vielä toistaiseksi kalliita. Etenkin elektrolyysillä tuotetun vedyn hinta on kuitenkin nopeassa laskussa tekniikan kehittyessä ja sarjavalmistuksen päästessä vauhtiin.
Liikenteen sähköistäminen olisi pitkällä tähtäimellä huomattavasti järkevämpää kuin yritykset tuottaa polttonesteitä biomassasta. Suomessa 2019 käytetyn bensiinin ja dieselin korvaaminen täysimääräisesti biopolttoaineilla vaatisi hakkuiden lisäämistä yli 40 miljoonalla kuutiometrillä vuosittain, kun arvio hakkuiden kestävästä enimmäismäärästä yhteensä on noin 83 miljoonaa kuutiometriä. Biopolttoaineiden tuottaminen vaatii biomassan lisäksi myös merkittävän määrän sähköä: lähtöaineesta ja prosessista riippuen jokainen terawattitunti tuotettua biopolttoainetta vaatii jopa 2 TWh sähköä.
Olisikin yksinkertaisempaa ja mitä todennäköisimmin halvempaa ohittaa tällaiset energiaa, rahaa ja raaka-aineita haaskaavat välivaiheet ja siirtyä täyssähköiseen liikenteeseen kaikkialla missä se on vain suinkin mahdollista. Biopolttoaineita tullaan todennäköisesti kuitenkin tarvitsemaan mm. lentokoneiden ja mahdollisesti laivojen polttoaineeksi; jälkimmäiseen käyttöön on EU:ssa suunniteltu myös elektrolyysillä tuotetusta vedystä tehtyä ammoniakkia, joka olisi nestemäisiä biopolttoaineita selvästi edullisempaa.
Biokaasusta voidaan puolestaan odottaa jonkin verran apua liikenteen ja erityisesti raskaamman ja maatalouskaluston fossiiliriippuvuuden vähentämiseen. Optimististen arvioiden mukaan biokaasua voitaisiin tuottaa Suomessa ehkäpä noin 15 TWh, jolla voitaisiin kattaa ehkä noin 30 prosenttia nykyisestä bensiinin (n. 17,2 TWh) ja dieselin (n. 31,15 TWh) yhteiskulutuksesta. Maaliikenteessä käytettyä kaasua ei kuitenkaan voitaisi käyttää esim. laivojen polttoaineeksi tai sähkön tuotantoon aikoina jolloin esim. tuulivoimasta on pulaa.
Koko fossiilisen energiajärjestelmän korvaaminen liikenteessä on mitä todennäköisimmin niin vaikeaa ja kallista, että täydellistä korvaamista järkevämpi ratkaisu olisi pyrkiä vähentämään liikkumisen ja erityisesti autoilun ja lentämisen tarvetta aina kun se vain on mahdollista. Pyöräilyn, sähköpyöräilyn ja muun kevyen liikenteen edistäminen, julkisen liikenteen kehittäminen, etätyöskentelyn helpottaminen ja yhdyskuntarakenteen tiivistäminen ovat vähintään yhtä tärkeitä toimenpiteitä kuin korvikkeiden valmistaminen.
Näiden lisäksi fossiilisia polttoaineita käytetään kemianteollisuuden raaka-aineena ja, erityisesti, typpilannoitteiden raaka-aineina. Näiden raaka-aineiden korvaaminen on oma, erillinen haasteensa. Kemianteollisuuden raaka-aineista suurin osa voidaan pidemmällä tähtäimellä todennäköisesti korvata eri yhdistelmillä elektrolyysillä tuotettua vetyä ja biomassasta peräisin olevia jalosteita. Typpilannoitetta voidaan tuottaa esimerkiksi elektrolyysillä tuotettua vetyä käyttäen tai apilanurmesta, kuten hyvinkääläisellä Palopuron tilalla (Vairimaa 2020). Vallitseva maatalousjärjestelmä ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kestävällä pohjalla esimerkiksi fosforiesiintymien hupenemisen ja viljelysmaan tuhoutumisen myötä. Täydellistä korvaamista todennäköisesti parempi, halvempi ja luotettavampi ratkaisu on siirtyminen vähemmän fossiilisperäisiä syötteitä vaativaan, nykyistä kasvispainotteisempaan maatalousjärjestelmään.
Yhteenveto
Suomen energiaitsenäisyyden saavuttaminen vaatii kokonaisuutena vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämistä Olkiluoto 3:n käynnistymisen jälkeen karkeasti sanoen vähintään noin 50 TWh, todennäköisesti enemmänkin kun teollisuuden tarpeet huomioidaan. Myös siirtoyhteyksiä muihin EU-maihin ja erityisesti samaan sähköverkkoon kuuluviin Nordpool-maihin on kehitettävä. Samaan aikaan fossiilivapaata lämmöntuotantoa on lisättävä yhteensä noin 33 TWh, tai lämmön tarvetta on mm. eristyksiä parantamalla vähennettävä vastaavasti. Kaukolämmön tuotanto on suurin yksittäinen ongelma, sillä fossiiliset polttoaineet vastasivat noin 18,9 TWh tuotannosta vuonna 2019. Teollisuuden lämmöntuotannosta fossiilisilla tehtiin noin 10,3 TWh. Kaukolämmön korvaaminen ja täydentäminen mm. lämpöpumpuilla ja ylijäävää tuulisähköä hyödyntävillä sähkökattiloilla ja lämpövarastoilla on teknisesti suhteellisen suoraviivaista, mutta teollisuuden tarvitsemien korkeiden lämpötilojen tuottaminen tulee vaatimaan myös polttoaineiden käyttöä. Näiden polttoaineiden ja liikenteessä tarvittavan vedyn ja metaanin tuottamiseksi on ryhdyttävä rakentamaan vedyn, biokaasun ja synteettisen metaanin tuotantoon, varastointiin ja jakeluun sopivaa infrastruktuuria. Olemassaoleva maakaasuverkosto kelpaa sellaisenaan metaanin ja biokaasun jakeluun. Näihin kaasuihin voidaan syöttää lisäksi pieniä määriä (n. 5 %) vetyä. Elektrolyysillä tuotetun vedyn ja biokaasun tuotantoa on ryhdyttävä tukemaan voimaperäisesti vastaavanlaisilla tukiaisilla joilla tuulivoimateollisuus saatiin rakennettua.
Tarvittava rakennusprojekti on suuri, mutta täysin tehtävissä. Mikäli sähköntuotannon lisäys tehtäisiin yksinomaan halvimmalla tavalla eli tuulivoimalla, tarvittaisiin vähintään noin 2 600 (todennäköisemmin yli 3000) uutta 6 megawatin tuuliturbiinia olemassa olevan noin 1000 tuuliturbiinin lisäksi. Kokonaismäärä on pieni verrattuna esimerkiksi maantieteellisesti samankokoisen Saksan jo yli 28 230 maalle ja 1501 merelle rakennettuun tuuliturbiiniin (BWE 2021).
Todennäköisesti merkittävin pullonkaula tuulivoiman rakentamisessa on hankekehityksen hallitsevien toimijoiden vähäisyys. Siirtymä uusiutuvaan energiaan asettaa myös tuuli- ja aurinkovoimaloiden toimitusketjut koetukselle, mutta toistaiseksi tuotantoa on onnistuttu laajentamaan. Sen sijaan projektien rahoittaminen on todennäköisesti pienempi ongelma: maailmalla on enemmän pulaa hyvistä sijoituskohteista kuin rahasta.
Suunnitteilla, rakenteilla ja tuotannossa olevat tuulivoimalat Suomen tuulivoimayhdistyksen mukaan tammikuussa 2021. Kartta antaa hyvän kuvan siitä, miten voimalat todennäköisesti sijoittuisivat. Kuva: https://tuulivoimayhdistys.fi/tuulivoima-suomessa/kartta
Lämmön tuottamiseksi lämpöpumppujen määrä on vähintään kaksinkertaistettava nykyisestä. Lämpöpumppujen tuotannon suurimmat pullonkaulat globaalisti ovat tällä hetkellä piirilevyjen ja täyttöaineiden tuotannossa, ja lämpöpumppujen asentajien vähyydessä. Yhteistyössä muiden EU-jäsenmaiden kanssa Suomi voi ryhtyä toimenpiteisiin tuotannon kasvattamiseksi, ja kotimaisin toimin voidaan tukea esim. asentajien koulutusta.
Liikenteen suhteen on tuettava kevyen ja julkisen liikenteen kehittämistä ja siirtymää sähköautoiluun. Sekä sähköpyörien että sähköautojen hankintaa tulee tukea esimerkiksi valtion takaaman energiaomavaraisuuslainan avulla. Samaa lainaa tulee saada myös mm. energiatehokkuusinvestointeihin ja lämpöpumppujen hankintaan. Tavoitteena tulee olla Suomen autokannan mahdollisimman nopea ja täydellinen sähköistäminen. Niiltä osin kuin sähköistäminen ei ole mahdollista eikä esim. ajon aikana lataamiseen tarvittava tekniikka kehity riittävän nopeasti, on tuettava esimerkiksi biokaasun ja polttokennojen käyttöä voimanlähteenä. Siirtymää on tuettava.
Maatalous on irroitettava riippuvuudestaan fossiilipohjaisista ja muuten rajallisista lannoitteista samaan aikaan kun maatalouskoneiden riippuvuus fossiilisista polttoaineista katkaistaan. Siirtymää pois fossiilisesta ja kestämättömästä maataloudesta kohti fossiilitonta ja kestävää tulee tukea, huomioiden tukien rakenteissa esimerkiksi huoltovarmuusnäkökohdat nykyistä paljon pontevammin. Fossiilisista polttoaineista luopuminen on joka tapauksessa väistämätöntä. Siirtymän kiireellisyyttä vain alleviivaavat Ukrainan sota ja uutiset Intiaa ravisuttavista helleaalloista.
ICCT (2022). Internal combustion engine phase-outs, through March 2022. The International Council on Clean Transportation. https://theicct.org/ice-phase-outs/
Millward-Hopkins, J., Steinberger, J. K., Rao, N. D., & Oswald, Y. (2020). Providing decent living with minimum energy: A global scenario. Global Environmental Change, 65, 102168. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2020.102168
Yritän seuraavassa selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä. (Kirjoitus perustuu osittain Twitter-ketjuuni, jossa lähestyn asiaa hieman toisesta näkökulmasta..)
Miksi yksien rikastuminen on aina jollain tavalla muilta pois?
Yritän nyt selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä.
Ongelmaa kannattaa lähestyä miettimällä ensin yksinkertaista kysymystä. Oletetaan, että kaikki muu säilyy muuttumattomana (“ceteris paribus”), mutta yhden henkilön kyky päättää siitä, miten paljon hän käyttää jotain resurssia – esimerkiksi asuinpinta-alaa – kasvaa.
Jos hän käyttää kykyään, mitä tapahtuu muiden kyvylle käyttää samaa resurssia, esimerkiksi asuinneliöitä?
Jos vastaat, että muiden henkilöiden kyky käyttää samaa resurssia vähenee, onnittelut! Olet jo puolimatkassa ymmärtämään, miksi yksilöiden rikastuminen eli taloudellisen vallan eriarvoinen kasautuminen on aina joltain pois.
Eräs sitkeimmistä yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvistä harhaväitteistä on “ei yhden rikastuminen ole mitenkään toisilta pois.” Tätä väitettä perustellaan yleisesti sanoen, että talous ei ole nollasummapeli. Ainakin teoriassa taloudellinen vaihdanta hyödyttääkin vaihdannan kaikkia osapuolia. Jos esimerkiksi minä keskityn kirjoittamiseen ja joku toinen keskittyy kasvattamaan minulle ruokaa, todennäköisesti me molemmat voitamme: minä olen parempi kirjoittamaan kuin kasvattamaan ruokaa, ja joku toinen voi olla parempi kasvattamaan ruokaa kuin kirjoittamaan. Niin kauan kun taloudellinen vaihdanta todella tapahtuu vapaaehtoisesti, vaihdannan osapuolet voivat todellakin hyötyä siitä niin, ettei kyseessä ole nollasummapeli. Minä hyödyn, ja se joka kasvattaa minulle ruokaa, hyötyy.
Mutta unohdimmekohan jotakin? Yllä olevassa esimerkissä minulle tuotettu ruoka vain “kasvatetaan” ja ilmaantuu olevaksi. Todellisuudessahan on niin, että esimerkiksi ruoan kasvattaminen vaatii vähimmilläänkin jonkinlaista maa-alaa tai vastaavaa ratkaisua. Kun kylvämme tälle maa-alalle siemeniä, torjumme siltä muut eliöt (“tuholaiset” ja “rikkakasvit”), ja keräämme sadon itsellemme, onko edelleen totta, että kukaan tai mikään ei häviä yhtään mitään?
Ei tietenkään ole. On ilmiselvää, että maa-ala, jota vaikkapa ruoan kasvattamiseen käytetään, on poissa jostain muusta mahdollisesta käytöstä. Pelloksi raivattu maa-ala ei voi samanaikaisesti olla esimerkiksi ketoniittyä tai metsää. Se on monokulttuuri, joka saattaa ruokkia ihmisten lisäksi jonkin verran tuholaisten ja rikkaruohojen torjunnalta selviytyviä eliöitä, mutta se ei ole enää muunlajisten käytettävissä samalla tavalla kuin se rauhaan jätettynä olisi.
Teoria, jonka mukaan taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois, vaatii ja olettaa, että vaihdanta on täydellisesti vapaaehtoista. Mutta kuka edes kysyi pelloksi raivatussa metsässä asuneilta, mihin hintaan he olisivat olleet valmiita luopumaan kodeistaan ja elämästään? Ei kukaan. Todellisuudessa ihmiset käyttivät tekniikan ja osaamisemme meille tuomaa valtaa ja yksinkertaisesti ottivat maan itselleen.
Samanlainen kuvio toistuu käytännössä aivan kaikissa niissä resursseissa ja raaka-aineissa, mitä hyperkiihtynyt taloutemme omii planeetan äärelliseltä pallopinnalta. Osa resursseista “tuotetaan” – paremminkin “otetaan” – vähemmin vahingoin, osa isommin. Mutta kaikkien niiden ottoon ja käyttöön liittyy vähintään joitain prosesseja, jotka vahingoittavat muunlajista elämää. Jokainen neliömetri, jonka omimme tavalla tai toisella omaan käyttöömme, joko rakentaaksemme sille jotain, tehdäksemme sillä jotain, tai tuottaaksemme sen avulla raaka-aineita tai energiaa, on poissa muunlajisten mahdollisuuksista elää tällä planeetalla.
Uskomus, että taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois vaan vain kaikille lisää, vaatii tosiasioiden valikoivaa unohtamista. Esimerkiksi oppikirjoissa edelleenkin usein näkyvä ja klassisen talousajattelun ytimessä oleva malli tuotannon ja kulutuksen kiertokulusta näkee talouden suljettuna järjestelmänä, jossa kotitaloudet tuottavat tuotannontekijöitä, kuten työntekijöitä, ja ostavat tuotteita ja palveluita, ja yritykset käyttävät tuotannontekijöitä tuottaakseen kotitalouksille myytäviä tuotteita ja palveluita. Osa taloustieteilijöistä jopa väittää, kuten Lester Thurow ja Robert Heilbroner kirjassaan The Economic Problem, että tuotannon virta on suljettu, itsestään uusiutuva ja itseään ruokkiva, koska “järjestelmän tuotteet palautuvat uusina syötteinä”.
Tämä on puhdasta kukkupuhetta. Mikä tahansa järjestelmä, joka voi ottaa syötteeksi oman tuotteensa ja toimia ilman häviöitä on ikiliikkuja, ja termodynamiikan toinen laki – epäjärjestyksen määrä suljetussa järjestelmässä lisääntyy aina – määrää, että ikiliikkuja on mahdoton. Kuten kuuluisan fyysikon Arthur Eddingtonin vuonna 1915 kirjoittaman tokaisun mukaan nimetty Eddingtonin sääntö sanoo, “jos teoriasi on vastoin termodynamiikan toista lakia, sillä ei ole toivoa; se ei voi kuin sortua syvimpään nöyryytykseen.”
Todellisuudessa myös talous on termodynamiikan sääntöjen alla toimiva järjestelmä, jonka toimeliaisuus on mahdollista vain riittävän hyvälaatuisten aineen ja energian virtojen ansiosta. Termodynamiikka osoittaa myös, että aivan kaikki toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa. Kuten valtavirtataloustieteen kriitikko professori Steve Keen on sanonut, ilman energiaa hienoimmatkin koneet ovat patsaita, ja työntekijöiden armeijat ruumiskasoja. Tämä hyvälaatuinen eli matalaentrooppinen energian ja aineen virta on saatava jostakin. Maailmaan ei voida luoda uutta ainetta eikä uutta energiaa, joten sitä ei voida vain nyhjäistä tyhjästä. Koska taloudellinen toimeliaisuus ei olisi mahdollista ilman tätä virtaa, otamme sen sieltä, mistä sen helpoimmin saamme. Tämä tarkoittaa niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustamaan: sekä muunlajisia, että esimerkiksi horisontin takana asuvia, usein toisen värisiä ihmisiä.
Vuosikymmenien ajan olemme voineet kuvitella, että talous todella on peli, jossa on vain voittajia. Tämä on ollut mahdollista niin kauan kun olemme voineet vaivatta ottaa aina vain enemmän muunlajisilta ja toisilta ihmisiltä. Tämä tie on nyt kuitenkin kuljettu loppuun. Maailma on täynnä. Tarkkaan ottaen, maailma oli täynnä jo ennen kuin ihmisen ensimmäiset edeltäjät vaelsivat maan päällä. Maailma ei ole koko ihmisen historian aikana ollutkaan tyhjä.
Kun maailma on täynnä, yhden yksilön valta ei voi lisääntyä ilman että se on jonkun toisen vallasta poissa. Kyseessä on pohjimmiltaan yksinkertainen tosiasia: taloudellisilla resursseilla on vaihtoehtoiskustannus. Jos resurssi A käytetään asiaan X, samaa resurssia ei voi käyttää asiaan Y. Tämäkin on itsestäänselvyys, jonka ymmärtäminen näyttää olevan käsittämättömän vaikeaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen toisensa jälkeen on protestoinut, ettei näin voi olla, vaan miljardöörien rikastuminen ja heidän valtavat huvilaivastonsa tuottavat vain kaikille hyvää.
Asiaa kannattaakin kenties miettiä aluksi hypoteettisen esimerkin kautta. Ajatellaan, että eläisimme yhteiskunnassa, missä rahatalous olisi lopetettu, ja kaikki taloudellinen resurssienjako päätettäisiin poliittisesti Eduskunnassa. Eduskunnassa toisin sanoen äänestettäisiin, miten paljon vaikkapa asuntoja rakennettaisiin minnekin, kuka saisi niissä asua, ja millaisia tuotteita kukin yksilö mistäkin kaupoista saisi. (Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestys ei ollut kovin kaukana tästä esimerkistä.)
Mitä nyt tapahtuisi yhden puolueen vallalle päättää taloudellisten resurssien jakamisesta, jos toinen puolue saisi vaaleissa enemmän ääniä?
Jos vastaat “valta vähenisi”, onnittelut! Jälleen oikein.
Kun valta päättää resurssien käytöstä perustuu seteleihin eikä äänestyslippuihin, vallan jakautuminen ei ole aivan yhtä ilmiselvää, mutta periaate on sama. Markkinataloudessa taloudellinen valta tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin ostovoima. Jos yhden tahon ostovoima lisääntyy, hänen kykynsä päättää jaettavien, tavalla tai toisella ympäristöstä peräisin olevien resurssien käytöstä kasvaa. Jos ympäristöstä peräisin olevien resurssien määrä tai laatu ei muutu, tämä tarkoittaa välttämättä sitä, että toisten kyky päättää samojen resurssien käytöstä vähenee. Jotta kaikkien ostovoimaa kaikkiin resursseihin nähden voitaisiin kasvattaa, resurssien ottoa ympäristöstä on välttämättömästi kasvatettava.
Viimeistään tässä kohdassa taloustiedettä lukeneet kärräävät esille Paul Romerin ja hänen kehittämänsä niinsanotun endogeenisen kasvun teorian. Tämän teorian mukaan on mahdollista, että tuotteiden ja palveluiden arvo lisääntyy ilman, että aineen ja energian käyttö lisääntyy. Taloustieteen Nobelin 2018 saaneen Romerin mukaan voimme “järjestellä ainetta” loputtoman monin tavoin entistä paremmin, entistä arvokkaammiksi tuotteiksi, ilman että aineen tai energian käytön kokonaismäärän täytyy välttämättä kasvaa. Talouskasvu voi siis olla puhtaan aineetonta ja periaatteessa kestää kauemmin kuin maailmankaikkeudella on tietojemme mukaan elinikää.
Teoria on toki sinänsä totta: aineen “parempi” järjestely ei riko mitään luonnonlakeja. Teoriassa on siis mahdollista, että talous voisi kasvaa loputtomasti mutta aineettomasti. Se, että jokin asia on mahdollista ei tarkoita, että asia todella toteutuu, ei ole haitannut niitä, jotka vakaasti uskovat talouskasvun muuttuvan aineettomaksi itsestään vain koska se olisi kovin mukavaa. Valitettavasti pelkän kasvun muuttuminen aineettomaksi ei riitä, kun käytämme jo aivan liian paljon aineellisia resursseja. Ihmiset ovat myös edelleen aineellisia olentoja, jotka tarvitsevat ja kaipaavat aineellisia resursseja, kuten asuinpinta-alaa. (Myös virtuaalimaailmassa elävät oliot olisivat aineellisia olentoja: he tarvitsisivat vähintään energiaa, ja riittävästi ainetta tietokoneiden ja tietoverkkojen rakentamiseen. Kumpaakin on maailmankaikkeudessa rajallisesti, ja itse asiassa yllättävän vähän, jos haluamme kasvattaa toimeliaisuuttamme samaa tahtia kuin se on viime vuosikymmeninä kasvanut.)
Voimmekin jättää nyt huomiotta sen tosiasia, että suurin osa talouskasvusta ei oleaineetonta, ja sen, että hyvinkin aineelliseen talouteen perustuvan rikastumisen puolustelu teorialla, jonka mukaan täysin puhdas aineeton talouskasvu saattaisi teoriassa olla joskus mahdollista, on vähintäänkin maalitolppien siirtelemistä. On nimittäin niin, että jopa kaikkein puhtaimmin aineettomasti rikastuneet käyttävät rikkauksiaan hankkiakseen hyvinkin aineellisia asioita. Hyvä esimerkki nähdään vaikkapa San Franciscon alueen asuntojen hintakehityksestä. Tietotekniikan läpimurron synnyttämä nousukausi teki 1990-luvulla San Franciscon kupeessa sijainneesta Piilaaksosta yhden maailmantalouden polttopisteistä ja nosti “aineettoman” talouden kuumaksi puheenaiheeksi. Piilaaksossa ohjelmistoilla ja muulla tekniikalla rikastuneet ryhtyivät jo 1990-luvulla käyttämään uutta vaurauttaan hankkiakseen, muun ohessa, hyvinkin aineellisia asuntoja läheisestä suurkaupungista. Tuoreilla miljonääreillä oli rahaa, ja koska uusia asuntoja kyettiin rakentamaan vain rajoitetusti, harvojen rikastuminen näkyi nopeasti asuntojen hinnoissa. Kun vuonna 1993 San Franciscossa sekä omakotitalojen että kerrostalohuoneistojen keskihinta oli vielä noin 300 000 dollaria – hyvinkin keskituloisen perheen saavutettavissa – vuonna 2018 omakotitalosta joutui maksamaan keskimäärin 1,2 miljoonaa dollaria, ja huoneistojen keskihinta oli kohonnut jo 1,6 miljoonaan. Samaan aikaan koko Kalifornian osavaltiossa myytyjen omakotitalojen keskihinta kohosi noin 200 000 dollarista vain noin 365 000 dollariin, ja koko Yhdysvalloissa keskihinnat nousivat reilusta 100 000 dollarista noin 260 000 dollariin.
“Friscolaisten” keskimääräiset ansiot eivät tietenkään nousseet samassa tahdissa. Kaupungissa pidempään asuneille, vähemmän rakettimaisesti ansioitaan kasvattaneille kuten vaikkapa opettajina tai sairaanhoitajina työskenteleville Piilaakson ja teknologiateollisuuden menestys onkin näkynyt niin, ettei heillä ole enää varaa asua lähellä keskustaa. Tuhansille epäonnisemmille harvojen suunnattomasta vaurastumisesta johtunut asuntojen hintojen nousu on tarkoittanut kodittomuutta, huolimatta siitä, että San Franciscossa arvioidaan olevan viisi tyhjää kotia jokaista asunnotonta kohden. Kun Piilaakson rikkaat hankkivat toisia tai kolmansia asuntoja ja sijoittajat ostavat asuntoja AirBnB-huoneiksi, vuokratasot ovat nousseet niin korkeiksi, ettei köyhillä ole niihin enää varaa. Tätä kirjoittaessa San Franciscossa onkin valtavien “aineettomien” rikkauksien keskellä asukaslukuun suhteutettuna eniten kodittomia koko Yhdysvalloissa. Heidän olonsa ovat niin huonot, että vuonna 2018 YK:n erityistarkkailija Leilani Farha joutui vaatimaan kaupunkia puuttumaan asiaan ponnekkaammin, verraten köyhien hökkelileireissä näkemiään oloja Intian Mumbain slummien oloihin.
San Franciscon alueen erityispiirteisiin perehtynyt saattaisi tässä kohtaa sanoa, että kaupungin ongelma on sen tiukoissa kaavoitussäännöissä, joiden höllentämistä paikalliset asukkaat NIMBY-ilmiön parhaiden perinteiden mukaisesti vieläpä ankarasti vastustavat. Jos näitä rajoitteita höllennettäisiin, kenties asuntoja voitaisiin rakentaa kaikille tarpeeksi?
Ja tästäpä tulemmekin rikkauksien epätasaisen keskittymisen kenties suurimpaan ongelmaan. Kyllä, rajoitusten purkaminen saattaisi helpottaa hieman San Franciscon asuntopulaa – hetken aikaa. Mutta mitä jos rajoitteiden pitäisi olla tiukkoja esimerkiksi siksi, koska ne suojelevat jäljellä olevia ekosysteemejä, “avaruusalus Maan” ainoaa elossapitojärjestelmää?
Kun omaisuudet karttuvat ihmisille epätasaisesti, ja yksien rikastuminen johtaa jopa siihen, että toisilla ei ole varaa kattoon päänsä päällä, paineet ja kannustimet ottaa enemmän resursseja sieltä mistä niitä vain saadaan kasvavat. Kun asuinneliöiden hinta nousee, aiemmin rakentamatta ja luonnontilaan jätetyt alueet tulevat entistä houkuttelevammiksi rakentaa; kun asumisen hinta nousee, niitä, jotka haluaisivat suojella luontoa, kuunnellaan entistä vähemmän. Samanlainen mekanismi toimii myös kaikissa muissakin äärellisissä resursseissa, joista rikkaat ja köyhät kisaavat.
Tämä on se helvetinkone, joka on meidät tuonut nyt vallitsevaan tilanteeseen. Ihmiset ovat muuttaneet merkittävästi n. 75% planeetan maa- ja 66% meripinta-alasta (IPBES 2019). Kaappaamme jo nyt n. 25% Maan biologisesta primäärituotannosta, ja olemme tuhonneet maatalouteen siirtymisen jälkeen n. puolet kaikesta Maan elämästä (Bar-On ym. 2018). Suurin osa kaikesta tuhosta on tehty vuoden 1900 jälkeen; noin kolmannes tai jopa puolet muunlajisten tuhosta on tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana, eli aikakautena, jolloin ympäristötuhot ovat olleet jo ihmisten tietoisuudessa.
Ihmiskunnan vauraus on toki lisääntynyt suunnattomasti. Mutta se on ostettu “järjestelemällä uudelleen” ainetta ja energiaa, josta suurin osa olisi muuten ollut muunlajisten käytössä. Uusi järjestely oli “parempi”, kun meiltä kysytään. Mutta muunlajisten näkökulmasta seurauksena on joukkotuho, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa koko planeettamme elämän miljardien vuosien historian aikana. Tällä hetkellä tuhoamme nimittäin muunlajisia sukupuuttoon nopeammin kuin nykyiselle Jukatanin niemimaalle noin 66 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt, dinosaurusten ajan lopettanut asteroidi. Mikäli kysyisimme muunlajisilta, olisiko ihmisten talouden voittokulku silkkaa kaikkia hyödyttävän uudelleenjärjestelyn riemujuhlaa?
Emme tietenkään ole säästelleet ihmisiäkään. Länsimaiden vauraus perustuu hyvin vahvasti siirtomaakauden ajalla haalittujen aineellisten resurssien ”järjestelemiseen uudelleen” eli niiden riistämiseen siirtomaista ja sijoittamiseen esimerkiksi teollisuusmaiden teollistamiseen. Näiden vaurauksien hankkimisessa käytettiin surutta samoja keinoja, joilla hankimme vaurautta muunlajisilta, ja joita ihmisiin kohdistettaessa kutsumme nykyään kansanmurhaksi. Lähestulkoon kaikki kansat, jotka eivät kyenneet riittävän tehokkaaseen vastarintaan, alistettiin vähintään vuosikymmeniksi ja pakotettiin luovuttamaan vähintään maansa, usein myös työpanoksensa ja henkensä, siirtomaaherrojen rikastuttamiseksi. Teollisuusmaista edelleen tärkein (joskaan ei enää tuotannoltaan suurin), Yhdysvallat, on suorastaan rakennettu tapetuilta alkuperäiskansoilta ryöstetylle – vai pitäisikö sanoa ”uudelleen järjestellylle” – maalle. Nykyaikana riisto ei ole aina aivan yhtä ilmiselvää, mutta esimerkiksi maailmantalouden rakenteet ovat edelleen räikeän eriarvoisia ja rikkaita maita hyödyttämään viritettyjä. Myös rikkaiden maiden sisällä teollistuminen ostettiin köyhien hiellä ja verellä (kts. esim. Wood 2017). Vuosikymmenien ajan köyhien elintaso vain laski, kunnes 1900-luvun alkuun mennessä työväenliikkeen voimistuminen voitti työläisillekin suuremman osan fossiilisilla polttoaineilla kasvatetusta kakusta. Sitä mukaa kun talouskasvuprosenttien ylläpitäminen luonnon aineksia uudelleen järjestelemällä käy vaikeammaksi, paineet ja kannustimet siirtää riistoa ihmisiin luonnollisesti kasvavat: tämä nähdään esimerkiksi yrityksistä heikentää työväestön jo saavuttamia etuja “kasvun” ja “vaurastumisen” (kenen vaurastumisen?) nimissä.
Talousteoriat antaisivat kaikki mahdollisuudet kasvattaa hyvinvointia myös niin, että kasvava hyvinvointi jaettaisiin reilummin. Mikään tuntemani taloustieteen teoria ei väitä esimerkiksi parempien tuotteiden ja palveluiden kehittämisen ehdottomasti edellyttävän, että kourallinen ihmisiä hallitsee suurempaa taloudellista valtaa kuin maailman ihmisten köyhin puolisko yhteensä. Mikään tuntemani teoria ei vaadi, että meidän on ehdottomasti hyväksyttävä taloudellisen vallan hillitön kasautuminen hintana siitä, että tekniikka tai yhteiskunta tai mikään tavoiteltava asia menee eteenpäin. Päinvastoin, on jopa erinomaisia syitä uskoa, että reilumpi jako kiihdyttäisi tekniikan kehitystä. On myös selvää, että hyvinvointi kokonaisuutena lisääntyisi selvästi enemmän, jos rikkaiden rikastamisen sijaan vaurautta jaettaisiin tasaisemmin.
Voisimme halutessamme siirtyä yhteiskuntaan, jossa talouskasvu olisi aidosti laadun parantumista, ei määrien lisääntymistä. Ongelmana on kuitenkin se, että tällaisessa yhteiskunnassa talous kasvaisi mitä todennäköisimmin niin hitaasti, että pienen eliitin rakettimainen rikastuminen näkyisi kiusallisen selvästi muiden ihmisten kyvyssä päättää taloudellisten resurssien käytöstä. Siksi onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että kykenemme tällaiseen kestävään yhteiskuntaan siirtymään, ennen kuin hylkäämme nauraen termodynaamisesti mahdottoman ajatuksen rikastumisesta, joka ei ole keltään tai miltään millään tavalla ikinä pois, ja annamme sen sortua siihen nöyryytykseen, jonka näin hupsu ajatus on jo kauan sitten ansainnut.
Viitatut lähteet
Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115
IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673
Wood, E. M. (2017). The origin of capitalism: A longer view (New, revised and expanded edition). Verso.
Sähköautojen vallankumous kiihtyy nyt niin nopeasti, että muutoksen seuraukset tulevat todennäköisesti yllättämään monet. Yksi näistä seurauksista tulee luultavasti olemaan se, että bensiinin ja dieselin saatavuus erityisesti haja-asutusalueilla heikkenee radikaalisti ja yllättävän nopeasti. Tähän muutokseen varautuminen niin, että myös haja-asutusalueiden asukkaiden mahdollisuus liikkua turvataan, onnistuisi veronmaksajalle edullisesti valtion takaamilla ja tukemilla erityislainoilla sähköautojen ja -pyörien hankkimista varten.
Suomessa oletetaan yleisesti, että sähköautot yleistyvät ensin kaupungeissa ja polttomoottoriautojen käyttöä jatketaan pisimpään haja-asutusalueilla, joissa kuljettavat matkat ovat pidempiä. Tämä oletus ei mitenkään välttämättä pidä paikkaansa. Syynä on se, että polttoaineiden myynnin kannattavuus romahtaa nopeimmin juuri haja-asutusalueilla. Kun asiakaskuntaa on vähemmän, suhteellisen pienikin polttoaineen kysynnän pieneneminen näkyy nopeasti polttoaineen myynnin jo nyt heikohkossa kannattavuudessa. Polttoaineen kysyntä pienenee sekä sähköautojen yleistymisen että kiristyvien päästörajoitusten vuoksi. Kumpikin näistä kehityskuluista on suomalaisten näkökulmasta väistämättömiä. Sen lisäksi että ne ovat kokonaisuuden kannalta järkeviä, Suomen hallitus ei edes halutessaan voisi tehdä kummallekaan asialle juuri mitään. Polttoainepumppujen ylläpito ei myöskään ole ilmaista. Niinpä jo tällä vuosikymmenellä moni huoltoasemayrittäjä todennäköisesti lopettaa polttoaineen jakelun. Vanhan ajan tilatankit tuskin tekevät laajaa paluuta, sillä tiukentuvat ympäristömääräykset tekevät bensiinin kaltaisten myrkkyjen kuljettamisesta, säilyttämisestä ja jakelusta entistä kalliimpaa.
Haja-asutusalueilla tämä voi tarkoittaa jo varsin pian sitä, että lähimmälle polttoainepumpulle on kolminumeroinen määrä kilometrejä. Tämä puolestaan saa yhä useammat hankkimaan kotona ladattavissa olevan sähköauton, mikä taas heikentää entisestään polttoaineen myynnin kannattavuutta. Seurauksena on mitä todennäköisimmin ensin hitaasti ja sitten yllättävän nopeasti etenevä polttoaineiden saatavuuden romahdus syrjäisimmiltä seuduilta alkaen.
Liikkumisen sähkövallankumous on välttämätön ja hyvä asia, jota vastaan ei kannata taistella yrittämällä pönkittää suomalaisen veronmaksajan rahoin kuolevaa, Kremlin sotakoneiston päätulonlähteen muodostavaa fossiilibisnestä. Haja-asutusalueiden asukkaiden kannalta ongelma on kuitenkin vakava. Moni hoitaa liikkumistarpeensa vanhalla, käyttökustannuksiltaan edullisella autolla, eikä monellakaan ole varaa uuteen sähköautoon. Tämä ja muut vastaavat välttämättömän kestävyyssiirtymän ongelmat on otettava vakavasti ja niitä on helpotettava niin paljon kuin mahdollista.
Ongelmaan on onneksi olemassa näppärä ja veronmaksajalle edullinen ratkaisu: tuettu sähköliikkuvuuslaina. Sopivalla rahoitusinstrumentilla, suomeksi siis lainalla, sähköliikkumisen – niin autoilun kuin monessa tapauksessa auton korvaamiseen hyvin riittävän sähköpyörän tai sähkörahtipyörän – kuukausikustannus saadaan haluttaessa jopa pienemmäksi kuin mitä polttomoottoriautolla liikkumisen kuukausikustannukset ovat nyt. Lähivuosina voisimmekin olla tilanteessa, missä siirtymä sähköautoiluun tarkoittaisi kaikille autoileville suomalaisille sitä, että taskuun jäisi joka kuukausi enemmän rahaa.
Sähköautojen hinta laskee tuotannon sarjakokojen kasvaessa ja tekniikan kehittyessä nopeasti. Koska sähköautojen tekniikka on polttomoottoritekniikkaa yksinkertaisempaa, halvemman hintaluokan sähköautot tulevat mitä todennäköisimmin jo tällä vuosikymmenellä olemaan hankintahinnaltaan halvimpiakin uusia polttomoottoriautoja halvempia. (Tästä syystä suuret autovalmistajat ovat jo ilmoittaneet yksinkertaisesti lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen 2030-luvulla.) Sähköautojen käyttökustannukset ovat selvästi polttomoottoriautojen kustannuksia pienempiä. Sähköllä ajetut kilometrit ovat jo nyt paljon edullisempia kuin jatkuvasti kallistuvalla bensiinillä tai dieselillä ajetut, ja yksinkertaisemman tekniikan ansiosta sähköautojen huoltokustannusten arvioidaan jäävän vähintään kolmanneksen polttomoottoriautojen huoltokustannuksia alhaisemmiksi. Koska nämä elinkaarikulut muodostavat vähintään puolet autoilun hinnasta, sähköauto on etenkin paljon autoilevalle jo nyt kokonaisuutena halvin kulkupeli. Kun sähköautojen hankintahintakin laskee, hinta yksin tulee varmistamaan polttomoottorin katoamisen ainakin henkilöliikenteestä.
Muutokseen menee kuitenkin aikaa. Monilla ei ole varaa uuteen autoon, ja siihen, että uutena ostettu auto tulee myyntiin käytettynä, kuluu useita vuosia. Ellei muutosta nopeuteta tukemalla sähköliikkuvuutta (ja moottoriliikenteen tarpeen vähentämistä), edessä on vuosikymmeniä, jolloin varakkaat nauttivat edullisesta ja helposta sähköliikkumisesta mutta köyhät joutuvat maksamaan vuosi vuodelta enemmän entistä hankalammiksi osoittautuvista polttomoottoriautoistaan. Köyhyys on jo nykyisinkin kallista: varakkailla on varaa hankkia laadukkaita, kokonaiskustannuksiltaan pienemmiksi jääviä tuotteita, kun taas köyhien on ostettava hankintahinnaltaan halpoja mutta käytössä kalliita tuotteita. Tämä on kestämätöntä ja väärin.
Olemassa olevat autorahoitustavat eivät kykene ratkaisemaan ongelmaa. Autolaina on suhteellisen lyhytaikainen ja tavallisesti olettaa, että melko suuri loppusumma kuitataan vaihtamalla auto uuteen jo muutaman vuoden kuluttua. Vaikka edullisempi sähkö tarkoittaakin, että sähköauton kuukausikulut jäävät vastaavan polttomoottoriauton kuluja vähäisemmiksi, kuukaudessa maksettavaksi jäävä hinta on silti etenkin monen haja-asutusalueilla autoa tarvitsevan pieni- ja keskipalkkaisenkin ulottumattomissa. Asiaa ei auta riittävästi edes sähköauton hankintaan annettu hankintatuki. Auton hintaan nähden suhteellisen pieni tuki lisää kyllä hieman sähköauton houkuttelevuutta, mutta sillä ei saada hankintahintaa niin alas, että esimerkiksi autolainan kuukausierät olisivat autoa tarvitsevan köyhän maksettavissa. Suurempaan suoraan tukeen tarvittaisiin paljon verorahoja, ja riskinä olisi, että tuki valuisi vain sähköautojen hintoihin. Nykyinen hankintatuki auttaakin lähinnä niitä, joilla olisi varaa sähköautoon muutenkin.
Sama kuukausituloihin nähden liian suurten kuukausikulujen ongelma vaivaa myös leasingia, ja auton vuokraus tai yhteiskäyttö ei useinkaan ole maaseudulla käytännössä mahdollinen vaihtoehto. Pitkällä tähtäimellä yhteiskuntasuunnittelua on tehtävä niin, että yksityisautoilun pakko vähenee, mutta tämän mittaluokan muutokset ovat hitaita, ja Suomessa tulee luultavasti aina olemaan vähävaraisia, jotka tarvitsevat omaa autoa.
Juuri tähän ongelmaan lainan kaltainen rahoitusinstrumentti olisi oivallinen ratkaisu. Siinä missä jokainen ottaa suoran hankintatuen jos sitä tarjotaan, tarvitsi sitä tai ei, lainan ottamista joutuu harkitsemaan ainakin jonkin verran ja miettimään, pärjäisikö ilmankin. Tuettukin laina olisi veronmaksajalle hankintatukiin verrattuna lähes ilmainen, sillä suurin osa lainansaajista maksaa lainan korkoineen takaisin. (Tällä hetkellä valtio saa rahaa niin alhaisella korolla, että tuettu laina saattaisi jopa tuottaa valtion kassaan enemmän rahaa kuin se vie.) Finanssialan osaajat kykenevät räätälöimään lainojen yksityiskohdat sellaisiksi, että ne tukevat nimenomaan niitä, jotka tukea eniten tarvitsevat. Jos lainaa voisi käyttää sähköauton lisäksi myös esimerkiksi sähköpyörän tai rahtipyörän hankintaan, vähintäänkin kakkosautosta luopuminen olisi monelle varmasti mahdollista. Vastaavalla lainalla voitaisiin hyvin auttaa rahoittamaan, kokonaan tai osaksi, kaikkia muitakin investointeja, joita yksityistaloudet joutuvat edessä olevan kestävyyssiirtymän vuoksi välttämättömästi tekemään.
Juuri tuetut lainat olivat se keino, millä esimerkiksi Yhdysvaltojen suuren maaseudun sähköistys ja polttomoottoriautojen yleistyminen alunperin saatiin tapahtumaan. Vastaava keino toimisi nytkin, ja onkin ilahduttavaa, että Vihreiden, Vasemmistoliiton, ja Kokoomuksenkin kansanedustajat ovat jo jättäneet Eduskunnassa aloitteen ”energiaomavaraisuuslainasta”, ja aloite on edennyt Valtiovarainvaliokuntaan. Energiaomavaraisuuslaina ansaitsisi kuitenkin enemmän julkisuutta ja aktivismia. Kyseisenlaisen lainan tulisi ehdottomasti kuulua viimeistään seuraavaan hallitusohjelmaan, enkä näe mitään syytä miksei se siihen voisi kuulua: kyseessä on parhaimmillaan erittäin tehokas, veronmaksajalle suorastaan halpa, vahvasti markkinaehtoinen tapa kiihdyttää kiireellistä muutosta ja tukea etenkin niitä, jotka yhteiskunnan tukea eniten tarvitsevat. Jos ja kun laina saadaan aikaiseksi noin vuoden 2025 tienoilla, se ehtisi juuri ajoissa, kun etenkin maaseudun polttoainejakelu alkaa heikentymään ja uusien sähköautojen hinta laskee niin alas, että sopivalla lainalla kaikilla autoa tarvitsevilla olisi mahdollisuus vaihtaa sähköön.
Uusiutuvan energian lisääminen on energiapolitiikan kulmakivi Suomessa ja Euroopassa. Todellisuudessa olisi tärkeämpää puhua päästöistä ja muista ympäristövaikutuksista, ja tarkastelemalla energiataloutta kokonaisuutena.
Etsi käsiisi mikä tahansa ilmastonmuutosta käsittelevä uutinen, artikkeli tai ilmastostrategia. On varsin todennäköistä, että siinä puhutaan tarpeesta tai tavoitteesta lisätä uusiutuvaa energiaa. Uusiutuvan energian käsite on juurtunut syvälle ilmastoon ja energiaan liittyvään politiikkaan ja keskusteluun, ja sitä pidetään koko lailla kyseenalaistamatta takeena jostain paremmasta, puhtaammasta, vähäpäästöisemmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta.
Samalla on jäänyt vähemmälle huomiolle se, ettei näillä asioilla ole välttämättä juuri tekemistä toistensa kanssa.
Energy Policy -tiedejulkaisussa hiljattain julkaistu tutkimusartikkelimme “Abandoning the concept of renewable energy” käsittelee juuri tätä ongelmaa. Ajatus uusiutuvasta energiasta vastapainona vanhalle, keskitetylle ja saastuttavalle energian tuotannolle vakiintui 1970-luvulla, ja silloiseen keskusteluun liittyneet määritelmät määrittelevät edelleen energiapolitiikkaamme Suomessa, Euroopassa ja maailmalla yhä. Uusiutuvan energian käsitteeseen liittyy kuitenkin useita ongelmia.
Ensinnäkään uusiutuvuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että energianlähde olisi ekologisesti tai yhteiskunnallisesti kestävää. Bioenergian ongelmat tiedostetaan kenties parhaiten, mutta mikään tapa tuottaa energiaa ei ole täysin haitaton. Toinen ongelma onkin se, että käsite niputtaa yhteen todella erilaisia tapoja tuottaa energiaa. Tämä johtaa tilanteisiin, jossa vaikkapa mittavan vesivoimapotentiaalin Norjaa käytetään yleisenä esimerkkinä energiapolitiikan ohjaukseen. Kolmannen ongelman muodostavat näytöt: Uusiutuvan energian osuus energiantuotannosta ei ole juurikaan yhteydessä energiapolitiikan tosiasialliseen kestävyyteen, ja uusiutuvan energian lisäämiseen tähtäävän poliittisen ohjauksen tulokset päästöjen vähentämisessä ovat olleet kehnoja.
Uusiutuvan energian osuus ja arvio energiapolitiikasta. Data: World Energy Council.
Neljäs ongelma on se, että löyhä uusiutuvan energian käsite mahdollistaa tahallisen ja tahattoman harhaanjohtamisen. Mielikuvissa – ja kuvapankkien kuvissa – uusiutuva energia on tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleja, mutta käytännössä uusiutuvan energian skenaariot nojaavat lähes aina erittäin merkittävään biomassan polttoon. Toiset yritykset ratsastavat uusiutuvan energian positiivisilla mielikuvilla myydäkseen maakaasua ja pitkittääkseen fossiilienergian aikakautta. Esimerkiksi fossiilista maakaasua ja sen polttamiseen tarvittavaa laitteistoa myyvien yritysten, kuten suomalaisen Wärtsilän, intresseissä on esittää kaasu uusiutuvan energian aisaparina. Myymällä lupauksia joskus tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta “puhtaan kaasun” aikakaudesta, nämä yritykset käytännössä edistävät fossiilisen maakaasun polttamista juuri nyt.
Uusiutuvan energian kuvasto korostaa yleensä tuulivoimaa ja aurinkopaneeleita. Tosiasiassa vesivoima ja biomassa jyräävät tilastoissa (kuvakaappaus Getty Images -sivulta).
Omanlaisensa ongelma on sekin,että myös uusiutuva energia nykyisellään nojaa pitkälti uusiutumattomista resursseista rakennettuun infrastruktuuriin- ja uhkaa laajentuessaan ainutkertaista luontoa.
Ilmasto- ja energiapolitiikassa pitäisi keskittyä olennaiseen. Nyt on vähennettävä päästöjä nopeasti, ja samalla huolehdittava siitä, että ympäristön kuormitus kevenee ja sosiaalinen eriarvoisuus vähenee. Uusiutuvan energian käsite palvelee näitä tarkoituksia huonosti. Ja käsitteillä on väliä – kieli kun muokkaa suoraan sitä, miten asioita jäsennämme ja millaisia valintoja edessämme näemme. Siksi puhe pitäisi kääntää uusiutuvista päästöihin, ja energiantuotannon kategorisoimisesta laajemmin siihen, miten rakennetaan kestävää, vähäpäästöistä tulevaisuuden yhteiskuntaa.
(Artikkeli on vapaasti ladattavissa tästä linkistä helmikuun 14. päivään asti. Artikkelin käsikirjoitusversio löytyy täältä.)
Maailman ja myös Suomen nykyinen talousjärjestelmä on hyvin samanlaisella ja yhtä kestävällä pohjalla kuin Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli 1970-luvulla, ja järjestelmän radikaali muuttuminen, kenties jopa romahdus, on enää vain ajan kysymys.
Väitteeni voi vaikuttaa naurettavalta kaikista niistä, jotka eivät ole perehtyneet talousjärjestelmämme yksityiskohtiin tai ovat omista syistään haluttomia näkemään järjestelmän sellaisena kuin se on. Mielipiteillä ei kuitenkaan ole vaikutusta objektiivisiin tosiasioihin, ja on objektiivinen, tutkimuksen toisensa jälkeen toteama tosiasia, että talousjärjestelmämme tuhlaa luonnonvaroja – ja ihmisiä – selvästi enemmän kuin planeettamme varallisuus sallisi. Erityisesti me suomalaiset olemme eläneet vuosikymmeniä yli varojemme, ja kaikesta nimellisestä talouskasvusta huolimatta olemme silti tosiasiallisesti köyhempiä kuin 1980-luvulla. Jos sinustakin siis tuntuu siltä, että kaikesta talouskasvupuheesta huolimatta maailma on menossa huonompaan suuntaan, monet kaupasta saatavat tuotteet ovat huonompia kuin ennen, ja kaikki määrä ei ehkä kuitenkaan korvaa laatua, olet todennäköisesti vain täysin tervejärkinen ja tehnyt havainnon, jota tutkimustieto vahvasti tukee.
Miksi näin on päässyt käymään? Syy on loppujen lopuksi yksinkertainen. 1900-luvun puolivälistä lähtien niinsanotut länsimaat ovat mitanneet politiikan onnistumista ennen kaikkea sellaisilla mittareilla, jotka huomioivat talouden kasvun, vaan eivät sitä, mitä kasvu maksaa. Ja koska kasvun hintaa ei ole mitattu, sitä ei ole myöskään huomioitu.
Suomen bruttokansantuote (BKT) ja ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset huomioiva varallisuuden kehitys kahdella eri mittarilla (GPI ja ISEW) mitattuina. Ylempänä linkatusta lähteestä (Hoffrén 2012:7).
Voit ottaa minkä tahansa merkittävän sanomalehden vuosikerran miltä tahansa vuodelta mistä tahansa länsimaasta viimeisen 50 vuoden ajalta, ja todennäköistä on, että poliitikkoja työllistäviä ongelmia käsittelevissä artikkeleissa puhutaan voittopuolisesti talouskasvusta, työllisyydestä, investoinneista ja etenkin näiden puutteesta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, koska nykyisessä talousjärjestelmässä työttömyys on toisaalta krooninen ongelma, mutta toisaalta myös tarpeellinen pelote, jolla tavallinen kansa saadaan pidettyä kurissa ilman alastonta pakkovallan käyttöä. Niinpä työttömyys ja sen pitäminen sopivalla tasolla – ei liian vähän, mutta ei liikaakaan – investointeja houkuttelemalla ja talouskasvua maanittelemalla on jokaisen teollistuneen valtion keskeisiä tavoitteita.
Mutta käytännössä missään näistä keskusteluista ei mainita sanaakaan siitä, millä hinnalla työllisyys ja talouskasvu saavutetaan. On vain termodynaaminen tosiasia, että taloudellinen toimeliaisuus edellyttää aina jonkinlaisia energian ja materiaalin virtoja. Mietitään esimerkkinä vaikkapa ravintolaa: jos ravintolaan ei virtaisi jatkuvia raaka-aineiden ja energian virtoja, se ei ruokkisi eikä työllistäisi yhtäkään ihmistä. Vuosikymmenien tutkimuksen perusteella meillä on myös vahvoja syitä epäillä, että jopa niinsanotut ”aineettomat” talouden alat ovat tosiasiallisesti hyvinkin aineellisia: esimerkiksi Internet kuluttaa hyvinkin kaksi prosenttia kaikesta maailman sähköntuotannosta, eikä tuota tuotantoa tapahtuisi ilman erittäin aineellisia voimaloita, sähköjohtoja, ja polttoaineiden louhimista ja polttamista – eikä kukaan ”aineettomasta” nettitaloudesta elantonsa ansaitseva vielä sentään elä tietokoneessa, vaan vaatii taloja, autoja, ja niitä ravintoloita. Taloutemme on siis kiinteästi sitoutunut aineeseen ja energiaan, ja niin kauan kun ihmiset ovat fyysiseen maailmaan sidottuja olentoja, emme pysty sitä tästä kohtalonyhteydestä täydellisesti irroittamaan, väittivät termodynamiikkaa ymmärtämättömät asiasta mitä tahansa.
Se, että politiikkamme onnistumisen mittarit eivät mitanneet onnistumisten hintaa, ei ollut suuri ongelma niin kauan, kun taloudellinen toimeliaisuus oli pienimuotoista ja rajoittunutta. Mutta viimeisen 200 vuoden ajan taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut valtavasti. Samaan aikaan talouskasvun hinta on kasvanut vielä valtavammin. Kuten näemme esimerkiksi aitoa edistystä mittaamaan pyrkivästä GPI-mittarista ja sen kehityksestä, taloudellisen toimeliaisuuden määrä lisääntyy itse asiassa nykyisin hitaammin kuin lisäysten aiheuttamien vahinkojen määrä. Tällainen ilmiö, jossa jonkin asian jatkuvan kasvun haittapuolet lisääntyvät jonkin rajan jälkeen itse asiaa nopeammin, on itse asiassa erittäin tyypillinen luonnonilmiö, ja olisi haihattelua luulla, että taloutemme olisi vastaavalle niinsanotun laskevan rajahyödyn ilmiölle immuuni. Jos laskeva rajahyöty ei ole sinulle aikaisemmin tuttu ilmiö, hyvä vertauskuva on juopottelu: pari ensimmäistä kaljaa maistuvat makoisilta ja tuovat mahtavan nousuhumalan, mutta myöhemmässä vaiheessa iltaa kymmeneskään kalja ei enää mainittavasti paranna oloa – ja tuo vain entistä kauheamman krapulan seuraavana päivänä. Talousjärjestelmämme on nyt siinä pisteessä, että ravitsemusliikkeen ovivahti ohjaisi hänet jo kotiin selviämään, ellei peräti tilaisi miekkataksia tai ambulanssia.
Politiikan hyvyyttä mittaavat mittarit ovat siis pahasti vanhentuneita ja näyttää todennäköiseltä, että talous”kasvumme” aiheuttaa todellisuudessa yhteiselle vauraudellemme enemmän vahinkoja kuin mitä se tuottaa meille hyötyjä. Mikä pahinta, vahinkojen määrä kasvaa jatkuvasti, joten kun tavoittelemme enemmän talouskasvua vahinkojen korjaamiseksi, tulemme vain aiheuttamaan entistä enemmän tuhoa. Asiasta ei kuitenkaan puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, ja niinpä poliitikot ja muut nykyjärjestelmän ikuiseen jatkuvuuteen sitoutuneet Hyvin Vakavat Ihmiset voivat edelleen vaatia ”kasvua” ja työllisyyttä tukevia toimenpiteitä jopa samalla, kun he valittavat näiden toimenpiteiden aiheuttamien haittojen, kuten kiihtyvällä nopeudella etenevän ilmastonmuutoksen, vaarantavan ihmislajin tulevaisuuden.
Miksi asiasta ei sitten puhuta, vaikka esimerkiksi bruttokansantuotteen ongelmallisuudesta hyvinvoinnin mittarina on käyty keskustelua niin kauan kun kyseinen mittari on ollut olemassa?
Olemassaolevissa järjestelmissä on aina valtavasti hitautta eli inertiaa, ja vallankahvaa vääntämään päässeiden sekä muuten nykytilan jatkumisesta hyötyvien on aina vaikea tunnustaa, että järjestelmä, joka nosti heidät valtaan ja vaurauteen, saattaakin olla läpeensä mätä. Lisäksi kustannusten unohtaminen sopii mainiosti järjestelmästä hyötyville: kun talouskasvun ja investointien todellista hintaa ei tarvitse laskea, monet järjettömätkin sijoitukset näyttävät kannattavilta ainakin niin kauan, että sijoituksia kauppaavat (jotka yleensä ovat eri ihmisiä kuin vahingoista kärsivät) ehtivät hyötyä niistä.
Palatakseni aikaisempaan esimerkkiin, miten hyvin ajattelisit humalahakuisen juomisen pysyvän hallinnassa, jos krapula ja maksakirroosi tulisi aina jollekin toiselle kuin itse juomarille?
Talousjärjestelmämme voi hyvin olla perustunut kirjanpitovirheelle, kunhan vain virhe ei tule liian ilmeiseksi ennen kuin virheistä hyötyvät päätöksentekijät eläköityvät tai kuolevat. Ja kirjanpitovirheelle järjestelmämme nimenomaan perustuu. Jos kirjanpitäjä antaisi tietoisesti puhtaat paperit yritykselle, jonka liiketoimintasuunnitelman kulmakivi on jättää maksamatta osa yrityksen kustannuksista, kirjanpitäjä olisi pian entinen kirjanpitäjä ja yrittäjällä olisi tapaaminen käräjätuomarin kanssa. Ja jos maanrakennusalan yrittäjä pystyttäisi Helsingin keskustaan kivenmurskaamon ja ilmoittaisi käyttävänsä kivimurskeen raaka-aineena erästä Arkadianmäellä sijaitsevaa graniittimuodostumaa, voisimme lyödä vetoa siitä, ehtiikö yrittäjän ovelle ensin poliisi vaiko mielenterveyshoitajat.
Mutta kun yrityksen liiketoimintasuunnitelma perustuu Eduskuntatalon graniitin alihinnoittelun sijasta hitaasti kasvavien pohjoisten metsien alihinnoitteluun, kyseessä ei olekaan hullu rikos tai rikollinen hulluus vaan kannatettava liiketoiminta, jonka syntymistä poliitikot ja muut Hyvin Vakavat Ihmiset juhlivat jakamalla yrittäjälle kunniaa ja huomionosoituksia. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmämme kun ei näe juuri minkäänlaista eroa siinä, luoko taloudellinen toimeliaisuus jotain aidosti arvokasta, vai onko se vain entistä nopeampi ja tehokkaampi tapa polttaa luonnonvaroja numeroiksi pankkitileillä. Mainio käytännön esimerkki löytyy Äänekoskelta, jonne nousevan uuden sellutehtaan synnyttämät noin 2700 työpaikkaa ovat olleet poliitikkojen juhlinnan kohteena. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty esimerkiksi siihen pikku yksityiskohtaan, että jos sellutehtaan käyttämä puutavara ja sen arvo hiilidioksidin sidonnassa hinnoitellaan edes jotakuinkin realistisesti, Äänekosken sellutehtaan joka ikinen työpaikka köyhdyttää todellisuudessa maatamme joka ikinen vuosi noin 100 000 – 300 000 euron verran – siis nettona, sen jälkeen kun tehtaan kansantuotteeseemme lisäämä vauraus on huomioitu. Yhteiskunnallemme olisi siis selvästi kannattavampaa maksaa jokaiselle noista 2700 henkilöstä viisi tonnia kuussa vaikka siitä, etteivät he tee yhtään mitään. (Tämä on muuten erinomainen argumentti perustulon puolesta: kun iso osa uusista työpaikoista todellisuudessa tuhoaa vaurautta, olisi järkevämpää maksaa vaikka joutenolosta.)
Liiketoiminnasta toki saa paljon helpommin kannattavaa jos sen todellisia kustannuksia ei tarvitse laskea, ja tämä yksinään selittää jo paljon siitä, miksi bisneksen teon liki uskonnoksi korottaneet yhteiskuntamme tuhoavat säälimättä ja mielettömästi koko planeetan elämän edellytyksiä. Niin kauan kun luonnonvaroja tuhlaamalla voi korjata suuria taloudellisia hyötyjä, luonnonvaroja tullaan tuhlaamaan: ja niin kauan kun rikkaudet tuovat valtaa, järjestelmämme ei tule tekemään luonnonvarojen säästämiseksi kuin kosmeettisia parannuksia puutteelliseen kirjanpitoonsa. Raamatusta saakka olemme oppineet, että luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja tätä opetusta olemme toden teolla noudattaneet. Mutta mikään määrä ideologisista ja historiallisista syistä puutteellista kirjanpitoa ei muuta fysikaalista todellisuutta: avohakatut metsät ovat avohakattuja ja avolouhokset avolouhoksia, vaikka kansamme kirjanpidollinen vauraus olisi vain lisääntynyt ja jotkut meistä saisivat pankkitililleen suurempia saldolukemia.
Nykymenon voisi ehkä ymmärtää paremmin, jos emme tietäisi, mitä tapahtuu yhteiskunnille, joiden kirjanpito perustuu vanhentuneeseen ideologiaan eikä vastaa elettyä todellisuutta. Neuvostoliiton ja sen vasallivaltioiden ”reaalisosialismin” kaatumiseen oli monia syitä, mutta talouden tehottomuus oli niistä tärkeimpien joukossa. Kommunistinen järjestelmä, joka oli itse asiassa tuottanut jopa merkittävän määrän hyvinvointia ja kapitalismiakin huikeampia määriä talouskasvua aina 1960-luvun alkuun saakka, ei 1970-luvulta alkaen kyennyt enää lisäämään kansalaisten reaalista hyvinvointia – aivan kuten nykyinen talousjärjestelmämme ei ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia sitten 1990-luvun. Päätöksentekijöiden seuraamien mittareiden mukaan kaikki oli toki edelleen hyvin: tuotantotavoitteet saavutettiin jopa etuajassa ja talous kasvoi kohisten. Mitä väliä sillä, että mittarit unohtivat laskea lähes kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen? Kommunistisessa talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähty olevan mitään arvoa, ellei niiden ”jalostamiseksi” oltu tehty työtä. Nykyisessä talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähdä olevan mitään arvoa, ellei kukaan ole valmis maksamaan niistä rahaa. Molemmissa järjestelmissä lopputuloksena on luonnonvarojen yltiöpäinen tuhlaaminen lyhyen tähtäimen etujen nimissä, ja kummassakin järjestelmässä on valtavasti inertiaa ja vaikutusvaltaisia intressejä, jotka hidastavat kaikkia yrityksiä korjata järjestelmää vähemmän tuhoavaksi. Kommunistien puolustukseksi voi sentään lukea sen, että 1980-luvulla tietoisuus elinympäristömme rajallisuudesta ei ollut lainkaan niin laajaa kuin mitä se on nyt, 30 vuotta myöhemmin.
Kummallekin järjestelmälle on myös ominaista tuotannon määrän korostaminen laadun kustannuksella. Neuvostoliitossa saatettiin (väitetysti) lisätä kodinkoneisiin betonipainoja, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustivat tuotetun tavaran painon kasvattamiseen: H&M heikentää jatkuvasti ja silminnähden kankaidensa ja ompelutyönsä laatua, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustavat myymään enemmän halvempia rättejä samassa ajassa, ja pitkään kestävät laadukkaat vaatteet sotivat molempia tavoitteita vastaan. (Käytin Kuopion ensimmäisen H&M:n avajaisista noin vuonna 1998 ostamiani reisitaskuhousuja vuosikymmenen; nykyisin vastaavaa kestävyyttä on kyseisen liikkeen tuotteilta turha edes toivoa.) Molemmissa järjestelmissä on teoriassa valinnanvapautta, mutta suuri osa kansalaisista on vapaudessaan perin rajoitettuja: Neuvostoliitossa poliittisen eliittiin kuulumattoman tavallisen ihmisen saatavilla ei ollut laadukasta tavaraa, nykyisessä järjestelmässä varakkaiden eliittiin kuulumattomalla tavallisella ihmisellä ei ole laadukkaaseen tavaraan varaa. Ja molemmissa järjestelmissä poliitikkojen tavoitteena on kasvu. Kysymyksiä siitä, mitä kasvulla saadaan, pidetään haihatteluna. Taloushistoriaa tuntevat naureskelevat nykyisinkin Neuvostoliiton niinsanotun reaalisosialistisen talousjärjestelmän tehottomuuksille ja luonnonvarojen haaskaamiselle, mutta on täysin varmaa, että tulevaisuuden taloushistorioitsijat – sikäli kun sellaista ammattikuntaa tai *tulevaisuutta* on – tulevat nauramaan vielä makoisammin nykyisen reaalikapitalismin kummallisuuksille. Edes Neuvostoliitossa ei sentään nähty sellaisia erikoisuuksia kuin tuotteiden laadun tahallinen heikentäminen ”suunnitellun vanhenemisen” nimissä, vain jotta tuotteiden valmistaja saisi myytyä uusia tuotteita vuodesta toiseen.
Tässä kohdassa kriittinen lukijani saattaa jo hermostua, ja kysyä, onko järjestelmämme todella niin tehoton kuin Neuvostoliiton todistetusti tehoton järjestelmä oli. Vastaus tähän on selvä: olemme paljon tehokkaampia tuhoamaan luonnonvarojamme ennen kuin järjestelmämme ajautuu täydelliseen umpikujaan.
Suhteellisen vapaan tiedonvälityksen ja vapaan yritteliäisyyden ansiosta länsimaissa vallitseva järjestelmä pystyy reagoimaan tehottomuuksiin merkittävästi paremmin kuin Neuvostoliiton kankea, salaileva ja aloitteellisuudesta rankaiseva pakkovalta koskaan kykeni. Valitettavasti tämä ei ole minkäänlainen tae siitä, että käyttäisimme vähemmän luonnonvaroja: päin vastoin, tehokkuutemme on tähän mennessä näkynyt nimenomaan siinä, että kulutamme luonnonvarat kommunisteja nopeammin ja huolellisemmin. Vuosikymmenien puheesta ja kirjaimellisesti tuhansista koko ajan epätoivoisempaan sävyyn kirjoitetuista tutkimuksista huolimatta talouskasvuamme ei ole vieläkään kyetty ”irtikytkemään” luonnonvarojen kulutuksesta.
Olemme enintään kyenneet ulkoistamaan vahinkomme meitäkin köyhemmille, ja toisinaan kuullut väitteet irtikytkennästä perustuvatkin länsimaiden teollisuustuotannon ulkoistamiseen esimerkiksi Kiinaan. Yhteiskuntamme ympäristöjalanjälki onkin kokonaisuudessaan tyylipuhdas esimerkki niinsanotusta Jevonsin paradoksista eli kimmahdusilmiöstä: vallitseva talousjärjestelmä varmistaa, että sitä mukaa kun opimme käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin, käytämme niitä yksinkertaisesti vain enemmän. Ilmiölle nimen antanut William Stanley Jevons pani jo vuonna 1865 merkille, että höyrykoneiden ja muiden hiiltä kuluttavien teollisuuslaitosten polttoainetehokkuuden huikeasta kasvusta huolimatta, Iso-Britanniassa kulutettiin merkittävästi enemmän hiiltä kuin 1700-luvun lopussa. Syynä oli se, että tehokkaammin kulutettua hiiltä kannatti käyttää enemmän, ja sitä kannatti kaivaa vähemmänkin kannattavista esiintymistä. Sama ilmiö on havaittu 150 vuoden aikana jokseenkin aina, kun minkään luonnonvaran tai muun resurssin käyttöä vallitsevan talousjärjestelmän alaisuudessa on vaivauduttu tutkimaan.
Ansioksemme on toki luettava, että olemme kyenneet torjumaan joitain paikallisia ympäristöongelmia. Olemme onnistuneet lisäämään metsien kasvua Euroopassa (ainakin toistaiseksi) ja puhdistamaan monet aiemmin saastuneet joet ja järvet, mutta näiden pohjimmiltaan paikallisten ongelmien ratkaisu ei ole ainakaan toistaiseksi antanut minkäänlaisia avaimia sivilisaatiotamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Ja sitä mukaa kun ympäristörajoitteet ovat tehneet perinteisestä teollisuuskapitalismista vaikeampaa, kapitalistisen järjestelmän kyltymätön voitontavoittelu on vain ohjautunut uusille urille.
En usko, että on sattumaa, että juuri nyt, kun Internet-talouden suurin laajentumisvaihe on ohi ja luonnonvarojen ylikäytöstä puhutaan enemmän kuin koskaan, elinkeinoelämää palvelevat tahot painostavat ankarasti poliitikkoja ja kansaa hyväksymään sosiaali- ja terveyspalvelujen teurastamisen kapitalismin alttarilla. Nykyinen saalistuskapitalismi on voitontavoittelussaan kuin hai, jonka täytyy uida ja syödä tai se kuolee. Jos sijoitusomaisuudelle ei koko ajan löydy uusia, ei vain voittoa vaan mieluusti enemmän voittoa tuottavia sijoituskohteita, velkojat jäävät vaille rahojaan ja koko korttitalo uhkaa romahtaa – vuonna 2008 käytiin jo hyvin lähellä. Mutta maailma alkaa olla jo täynnä, ja elämänpiirimme on jo liki täysin kapitalismin valtaama: siksi voittoa tavoittelevien yritysten on suorastaan lakisääteinen pakko yrittää vallata vielä niitä alueita, jotka toistaiseksi on onnistuttu pitämään voitontavoittelun ulkopuolella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen jälkeen jäljellä onkin lähinnä koulutus, ja senkin yksityistäminen on täysin varmasti elinkeinoelämän jatkuvan kasvun uskontoa julistavan papiston toiveissa.
Tällaisen valtaa keskittävän ja jatkuvaa kasvupakkoa synnyttävän järjestelmän hallitseminen ihmisten valtaosan eduksi voi osoittautua ikuiseksi toiveuneksi. Nykyinen talousjärjestelmämme ei ole enää ihmiskunnan renki, vaan isäntä. Se on karannut demokraattisesta hallinnasta (sikäli kun se koskaan sellaisessa on ollut) ja kasvaa mielettömästi pelkän kasvun vuoksi kuin syöpä, kunnes se ei enää voi kasvaa. Tällöin se vain on tuhonnut paitsi ympäristön, myös yhteiskunnat, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Kasvaimen ”tehokkuuden” parantaminen voi tuoda hetkellistä helpotusta ja saattaa olla joskus tavoiteltavaa, mutta pitkällä tähtäimellä se vain tarkoittaa, että entistä tehokkaampi kasvain leviää laajemmalle ja saa aikaan suurempaa vahinkoa ennen kuin se kuolee tilan loppumiseen. Ja koska järjestelmä itsessään synnyttää tarpeen sen laajenemiselle, koska järjestelmän palvojilla on käytössään ylivoimaiset resurssit, koska järjestelmää uskollisesti palvomalla on mahdollista (joskin epätodennäköistä) päästä voittajien harvalukuiseen joukkoon, ja koska järjestelmä on satojen vuosien kollektiivisella kokemuksella erittäin tehokas taivuttelemaan ihmiset tukemaan sitä, ajatukset järjestelmän ”kesyttämisestä” ovat ongelmallisia: tähän mennessä on käynyt niin, että järjestelmä on kesyttänyt kesyttäjänsä.
Meillä on nyt järjestelmä, joka suorastaan kannustaa vähättelemään rikkauksien tavoittelussa luonnolle ja muille ihmisille aiheutuvia vahinkoja, koska vahingot aiheutuvat vain aniharvoin sille, joka hyötyy eniten. Niinpä meillä on järjestelmä, jossa krapula ja maksakirroosi koituvat jonkun muun kohtaloksi ja siksi kaikkien kannattaa ryypätä koko ajan – mutta emme näe, että koska kaikkien kannattaa toimia samoin, jokainen meistä kärsii jonkun toisen aiheuttamasta krapulasta. Jopa meistä rikkaimmat kärsivät, vaikka tietenkin vähemmän kuin köyhät. Rikkaat joutuvat käyttämään koko ajan enemmän rahaa suojautuakseen eriarvoisuutta luovan järjestelmän seurauksilta, kuten vaikkapa heikkenevältä julkiselta terveydenhoidolta ja yksinkertaisesti siltä tosiasialta, että jos yhteisössä on yksi rikas ja sata köyhää, köyhät saattavat yrittää tasoittaa tilannetta kolkkaamalla rikkaan.
Joskus uskoin, että nykyinen talousjärjestelmä olisi mahdollista muuttaa ajoissa ja voisimme välttyä suuremmilta ongelmilta, vaikka säilyttäisimme rahan vallan politiikassa. Nykyään en enää tähän usko. Olisimme saattaneet selvitä suhteellisen vähäisillä muutoksilla, mikäli muutokset olisi aloitettu toden teolla viimeistään 1990-luvulla. Edes vankka tutkimustieto ei kuitenkaan tuolloin kyennyt päihittämään ”rationaalisen” järjestelmämme inertiaa ja järjestelmästä hyötyvien itsekkyyttä, ja nyt on melko varmasti jo liian myöhäistä. Tämä on kuitenkin viesti, jota varsin harva haluaa kuulla.
Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Omien havaintojeni mukaan varsinainen järjestelmävallankumous on vasta pääsemässä vauhtiin. Koko ajan kasvava joukko ihmisiä – ja onneksi ennen kaikkia nuoria ihmisiä – ympäri maailmaa on tullut samaan johtopäätökseen mihin päätymiseen itse tarvitsin vuosikymmenen. Suuri pyörä on alkanut kääntyä, ja vaikka suuret pyörät pyörivät hitaasti, ne jauhavat hienoksi. Nykyinen järjestelmämme ei kertakaikkisesti ole kestävällä pohjalla, ja tarvitsemme vähintään pohjan uudelleenrakentamisen, ellemme koko järjestelmän täydellisen remontin. Tämä kaikki on täysin mahdollista.
Talousjärjestelmät ovat käytännössä täysin ihmisten luomia sosiaalisia konstruktioita (hieno nimitys ”sopimusasialle”), eikä mikään luonnonlaki estä meitä sopimasta talousjärjestelmän pelisääntöjä uudelleen, enemmän kaikkien ja vähemmän harvojen hyväksi. Vaikka nykyisen järjestelmän palvojat miten huutavat, että edes pelisääntöjen pieni viilaus saati koko pelin muuttaminen ei ole mahdollista tai ainakin tarkoittaisi maailmanloppua, toisenlainen talousjärjestelmä ei tarkoita maailmanloppua yhtään enempää kuin pelattavan tietokonepelin vaihtaminen tarkoittaisi pelaamisen loppua. Talousjärjestelmän muutosta vastustavat käyttäytyvät käytännössä tarkalleen kuten lapset, jotka ovat päässeet tuossa talousjärjestelmämme toimintaa oivallisesti kuvaavassa lautapelissä eli Monopolissa voitolle ja sitten kiukuttelevat, kun muut lapset kyllästyvät ja kysyvät, että eikö voisi joskus pelata jotain toista, järkevämpää ja vähemmän turhauttavaa peliä. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö myös lastentarhoissa pelattaisiin paljon enemmän pelkästään Monopolia, mikäli pelissä vahvoilla olevat voisivat käyttää monopolirahaa palkatakseen taitavimpia propagandisteja julistamaan Monopolin olevan ainoa mahdollinen lautapeli ja sen sääntöjen olevan luonnonlakien omaisia ikuisia totuuksia – sekä vartijoita raahaamaan arestiin ne, jotka yrittävät kaataa pelilaudan.
Toisenlaiset pelisäännöt ja jopa aivan toisenlaiset pelit ovat kuitenkin täysin mahdollisia ja ennen pitkää pakollisia, vaikka tämä tietoisuus ei vielä olekaan suotautunut yleiseen tajuntaan. Uuden järjestelmän lähtökohdaksi tulee ottaa se, mikä on fysikaalisesti mahdollista ja reilua, ei se, mikä on nykyisessä järjestelmässä voitolle päässeiden etujen mukaista. Sekä yksityiskohtaisia että vähemmän yksityiskohtaisia esityksiä tällaisen talouden käytännön järjestelyistä on lukuisia, Hahnelin osallisuustaloudesta Olin Wrightin reaaliutopioihin. Mikä tai millainen yhdistelmä näistä toteutuu, jää lähitulevaisuuden päätettäväksi.
Kaikki muutosehdotukset tulevat tietenkin herättämään vastustusta, vähättelystä ja karmeilla seurauksilla pelottelusta suoraan tai epäsuoraan vallankäyttöön (jonka yksi muoto on sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentäminen, jotta järjestelmässämme kasvava häviäjien joukko ei ehdi, jaksa tai osaa vaatia reilumpaa peliä). Voi olla, että uuden ja vanhan talousjärjestelmän välejä joudutaan selvittämään jopa aseellisesti, kun vanhasta järjestelmästä hyötyvät eivät halua luopua vallastaan vapaaehtoisesti mutta onnistuvat vielä palkkaamaan ja kiihottamaan köyhempiä kuolemaan puolestaan. Itse uskon rauhanomaisen muutoksen olevan kestävämpi ja tehokkaampi tapa muuttaa asioita, mutta harva suuri muutos on mennyt läpi ilman minkäänlaista konfliktia. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin fyysinen todellisuus pakottaa jääräpäisimmätkin nykyjärjestelmän palvojat tunnustamaan tosiasiat. (Kun he tämän tekevät, toivon aikaisemmin tosiasiat todenneilta sen verran suurpiirteisyyttä ja pelisilmää, että edes viime hetkellä ihmiskunnan puolelle loikkaavia ei pilkata jälkikäteen.) Kuten yhdysvaltalainen sanonta toteaa, todellisuudella on aina viimeinen lyöntivuoro, ja on vain objektiivista todellisuutta, että nykyisen järjestelmämme kestävyyteen voi uskoa vain tosiasiat kiistävä haihattelija.
Sivumennen sanoen, nykyään tunnen suurta sympatiaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän ongelmista ja epäkohdista 1970-luvulta saakka varoitellutta Tauno Tiusasta kohtaan: kun hän sanoi ääneen, että hänen havaintojensa mukaan sosialistinen talousjärjestelmä kasvattaa tuotannon määrää laadun kustannuksella, tuhlaa luonnonvaroja, turmelee ympäristön, ja synnyttää tarpeellisia muutoksia tuhoon saakka vastustavan byrokratian, virallinen YYA-Suomi ja Neuvostoliiton talouden edistyksellisyyteen uskovat julmistuivat näistä harhaopeista niin, että Tiusanen joutui hakeutumaan maanpakoon Glasgow’n yliopistoon. Vaikka itsekin epäilen, että julkituomani näkökannat järjestelmämme epäkohdista eivät ole ainakaan edistäneet yrityksiäni työllistyä tutkijaksi, edistystä on toki tapahtunut siinä määrin, etteivät kaltaiseni harhaoppiset joudu pelkäämään maanpakolaisuutta. Ajatuskontrolli toimii nykyään niin, että epämieluisat viestit jätetään huomiotta kunnes ne katoavat somen, klikkijournalismin ja päivittäisten kohujen kakofoniaan.
Kirjoituksia 