Energiaitsenäisyyden saavuttaminen: mitä se vaatisi?

Ryhdyn tässä kirjoitussarjassa pikkuhiljaa vetämään yhteen tutkimusprojektimme Plan B aikana tehtyjä havaintoja ja laskelmia liittyen siihen, miten voisimme halutessamme luopua fossiilisista polttoaineista nopeutetulla aikataululla ja halutessamme saavuttaa energiaitsenäisyyden. (Suosittelen allekirjoittamaan energiaitsenäisyyttä vaativan kansalaisaloitteen niin kauan kun voit.)

Sen jälkeen kun aloitimme hankkeen alkuvuonna 2020, kansainväliset tapahtumat ovat nyt monelta osin marssineet tutkimusprojektimme ohi, ja muutos etenkin energiasektorilla on nopeaa. Uskon siksi tulosten lanseeraamisen näin blogimuodossa olevan yleisesti ottaen hyödyllisempää kuin tutkimusraporttien arviointisyklin odottelu ja havaintojen julkistaminen vasta sitten. Näin toimimalla uskon myös kykeneväni kirjoittamaan parempia julkaisuja :).

Tämä ensimmäinen teksti tarkastelee Suomen tilannetta kokonaisuutena, perustuen tuoreeseen GTK:n ja BIOS-tutkimusryhmän laatimaan katsaukseen, jonka tekemisessä olin pintapuolisesti mukana. Raportissa tarkastellaan kuuden skenaarion avulla, varovaisia oletuksia tehden, mitä fossiilisista polttoaineista luopuminen viimeisen “normaalin” vuoden (2019) kulutuksen perusteella vaatisi. Tuolloin kulutimme niinsanotussa primäärienergiassa eli vastaavassa lämpöarvossa mitattuna 305,6 terawattituntia (TWh) energiaa, jakautuen seuraavasti:

  • Öljyä ja öljytuotteita 35,5 % (108,3 TWh)
  • Ydinenergiaa 18,2 % (55,6 TWh, huomaa että tässä laskelmassa on muutettu ydinsähkö vastaavaksi lämpöarvoksi. Sähkönä mitaten kulutus oli 22,9 TWh.)
  • Uusiutuvia poislukien vesivoima 16,4 % (50 TWh, tuuli- ja aurinkovoima lämpöarvoksi muutettuna)
  • Hiiltä 13,6 % (41,7 TWh)
  • Vesivoimaa (sähköä) 10 % (30,6 TWh, jälleen muutettuna lämpöarvoksi)
  • Maakaasua 6,4 % (19,4 TWh).

Näistä polttoaineista tuotimme ennen kaikkea kolmea asiaa: sähköä, lämpöä (suoraan polttamalla, ja sähkölämmityksellä sekä sähköllä toimivilla lämpöpumpuilla), ja liikevoimaa. Kun haluamme korvata fossiiliset polttoaineet, meidän on siis kyettävä tuottamaan riittävä määrä näitä välihyödykkeitä ilman fossiilisten polttamista. Tarkastelen seuraavaksi, mitä vaadittaisiin, mikäli haluaisimme säilyttää vuoden 2019 energiankulutustason. Huomautan, että saman tai paremmankin elintason säilyttäminen ei mitä todennäköisimmin vaadi läheskään näin suurta energiankulutusta (kts. esim. Millward-Hopkins ym. 2020).

Sähkö

Sähköntuotannon osalta olemme jo suhteellisen pitkällä. Vuonna 2019 kulutettiin sähköenergiaa noin 86 TWh, josta

  • Teollisuudessa yhteensä 40,28 TWh, josta
    • Metsäteollisuudessa 19,23, josta omaa jätevirtoihin perustuvaa tuotantoa n. 9 TWh
    • Metalliteollisuudessa 8,96
    • Kemianteollisuudessa 6,89
    • Muussa teollisuudessa 5,2 TWh
  • Kodeissa ja maatiloilla 24,02 TWh
  • Palveluissa ja julkisella sektorilla 18,7 TWh
  • Siirto- ja muihin häviöihin 3,06 TWh.
Taulukko sähköntuotannosta polttamalla

Mikäli haluamme korvata myös tuonnin, tarvitsemme yllämainittujen lisäksi 20,04 TWh uutta tuotantoa. 

Raportissa (Michaux ym. 2022) arvioitiin, että mikäli nykyinen kulutus halutaan ylläpitää samalla kun koko talous dekarbonisoidaan sähköistämällä, sähkön varastointikapasiteettia tarvittaisiin enintään n. 13,11 TWh – riittävästi kattamaan raportin skenaariossa 1 arvioidun tuulisähkökannan puskuroinnin neljän viikon ajaksi. Lukuun on syytä suhtautua suuntaa-antavana, sillä varsinaista sähköjärjestelmän mallinnusta ei raportissa tehty. Todellisuudessa tarvittavan energiavaraston koko tullee olemaan tätä pienempi.

Lämpö

Myös lämpö tuotetaan suurelta osin fossiilivapaasti. Sitä käytettiin vuonna 2019 seuraavasti: 

  • Teollisuus tuotti lämpöä 55,4 TWh, josta 10.29 TWh tuotettiin fossiilisilla ja turpeella
  • Kaukolämpöä tuotettiin 38,1 TWh, josta 18.9 TWh fossiilisilla ja turpeella
  • Kotitaloudet tuottivat 17,7 TWh lämpöä (poislukien lämpöpumput ja passiivinen lämmitys), josta n. 3,4 TWh fossiilisilla, pääasiassa kevyellä polttoöljyllä ja pienellä määrällä maakaasua; vertailun vuoksi, puun pienkäytöllä (takat, uunit, kiukaat, yksityisasuntojen pellettikattilat) tuotettiin n. 14,3 TWh. 

Yhteensä lämpöä tarvittiin (lämpöpumput poislukien) siis noin 111,7 TWh, josta noin 32,5 TWh fossiilisilla ja turpeella. Vuonna 2019 Suomessa oli noin 975 000 pientä (alle 26 kW) lämpöpumppua ja noin 8700 suurta lämpöpumppua; pienet lämpöpumput tuottivat noin 10,42 TWh ja suuret noin 1,62 TWh lämpöä. Lisäksi kaukolämpöä tuotettiin lämpöpumpuilla n. 3,4 TWh. (Ohrling ym. 2020

Taulukot kaukolämmön ja teollisuuslämmön tuotannosta polttamalla

Karkeasti voidaan sanoa, että mikäli kaikki asuin- ja liikehuoneistojen fossiilisiin perustuva lämmitys haluttaisiin hoitaa lämpöpumpuilla, uusia lämpöpumppuja tarvittaisiin noin 1…1,2 miljoonaa kappaletta (1 145 000). Tämä on kunnianhimoinen, mutta ei missään nimessä mahdoton tavoite. Lämpöpumput ovat myös taloudellisesti järkevä ratkaisu (kts. esim. Baldino ym. 2021, s. 12) Teollisuuden lämmöntarpeista osa voidaan tyydyttää suurilla lämpöpumpuilla, mutta korkeampia lämpötiloja varten tarvitaan esimerkiksi sähkölämmitystä tai elektrolyysillä tuotetun vedyn, vedystä tehdyn synteettisen metaanin, tai biomassapohjaisten polttoaineiden polttamista.

Liikenne

Jäljelle jääkin kenties vaikein osuus: liikenne. Tätä kirjoittaessa näyttää vahvasti siltä, että akkukäyttöinen sähköauto tulee 2030-luvulle tultaessa olemaan hallitseva käyttövoima kaikissa henkilöautoluokissa ja todennäköisesti myös pakettiautoissa. Tämä johtuu paitsi polttoaineiden hinnan noususta, myös siitä, että sähköinen voimalinja on mekaanisesti merkittävästi yksinkertaisempi kuin mikään polttoaineiden liikutteluun perustuva voimalinja. Niinpä sähkövoimalinjan valmistaminen sarjatuotantona tulee mitä todennäköisimmin olemaan halvempaa, aivan samaan tapaan kuin kvartsikellon rakentaminen on paljon halvempaa kuin mekaanisen rannekellon. Varsinkin kun samaan aikaan kiristyvät päästönormit huomioidaan, polttomoottoriautoista on tulossa kalliimpia samaan aikaan kun sähköautoista tulee halvempia. Useissa arvioissa ennustetaankin täyssähköisten henkilöautojen olevan ostohinnaltaan halvimpia uusia henkilöautoja kaikissa hintaluokissa jo selvästi ennen vuotta 2030. Tästä syystä mm. Volkswagen, Renault, Ford, Opel, Fiat, Peugeot, Volvo, Alfa Romeo, DS, Lancia, Porsche, ja Jaguar ovat jo ilmoittaneet lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen viimeistään vuoteen 2035 mennessä. Ilman erillisiä politiikkatoimiakin arviolta 55 prosenttia kaikista maailmassa myydyistä uusista henkilöautoista tulee olemaan täyssähköisiä jo vuonna 2030 (ICCT 2022).

Raskaammassa kalustossa tilanne on epäselvempi, ja niin kaasukäyttöiset polttomoottoriautot kuin vetypolttokennot voivat pitää pintansa pitkään. Joissain erikoistarkoituksissa tällaiset voimalinjat tulevat todennäköisesti säilymään vuosikymmeniä. On kuitenkin täysin mahdollista, että akkujen ja latausmenetelmien (esim. ajon aikana lataus) kehitys johtaa täyssähköisen voimalinjan yllättävänkin hyvään ja ennakoitua nopeampaan menestykseen myös raskaammissa ajoneuvoissa. 

Raporttiin sisältyy alustava laskelma siitä, mitä tarvittaisiin Suomen liikenteen fossiiliriippuvuuden lopettamiseen. Olettaen, yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki henkilö- ja pakettiautot sekä linja-autot olisivat sähköisiä ja kaikki kuorma-autot toimisivat vetypolttokennoilla, fossiilisten liikennepolttoaineiden korvaaminen vaatisi yllä mainittujen lisäksi uutta sähköntuotantoa noin 30 TWh/a, josta hieman alle puolet täyssähköisten autojen lataamiseen ja hieman yli puolet polttokennoautojen tarvitseman vedyn tuottamiseen elektrolyysillä vedestä. Elektrolyysireitin ongelmana on se, että sekä elektrolyysivety että polttokennoajoneuvot ovat vielä toistaiseksi kalliita. Etenkin elektrolyysillä tuotetun vedyn hinta on kuitenkin nopeassa laskussa tekniikan kehittyessä ja sarjavalmistuksen päästessä vauhtiin.

Liikenteen sähköistäminen olisi pitkällä tähtäimellä huomattavasti järkevämpää kuin yritykset tuottaa polttonesteitä biomassasta. Suomessa 2019 käytetyn bensiinin ja dieselin korvaaminen täysimääräisesti biopolttoaineilla vaatisi hakkuiden lisäämistä yli 40 miljoonalla kuutiometrillä vuosittain, kun arvio hakkuiden kestävästä enimmäismäärästä yhteensä on noin 83 miljoonaa kuutiometriä. Biopolttoaineiden tuottaminen vaatii biomassan lisäksi myös merkittävän määrän sähköä: lähtöaineesta ja prosessista riippuen jokainen terawattitunti tuotettua biopolttoainetta vaatii jopa 2 TWh sähköä. 

Olisikin yksinkertaisempaa ja mitä todennäköisimmin halvempaa ohittaa tällaiset energiaa, rahaa ja raaka-aineita haaskaavat välivaiheet ja siirtyä täyssähköiseen liikenteeseen kaikkialla missä se on vain suinkin mahdollista. Biopolttoaineita tullaan todennäköisesti kuitenkin tarvitsemaan mm. lentokoneiden ja mahdollisesti laivojen polttoaineeksi; jälkimmäiseen käyttöön on EU:ssa suunniteltu myös elektrolyysillä tuotetusta vedystä tehtyä ammoniakkia, joka olisi nestemäisiä biopolttoaineita selvästi edullisempaa. 

Biokaasusta voidaan puolestaan odottaa jonkin verran apua liikenteen ja erityisesti raskaamman ja maatalouskaluston fossiiliriippuvuuden vähentämiseen. Optimististen arvioiden mukaan biokaasua voitaisiin tuottaa Suomessa ehkäpä noin 15 TWh, jolla voitaisiin kattaa ehkä noin 30 prosenttia nykyisestä bensiinin (n. 17,2 TWh)  ja dieselin (n. 31,15 TWh) yhteiskulutuksesta. Maaliikenteessä käytettyä kaasua ei kuitenkaan voitaisi käyttää esim. laivojen polttoaineeksi tai sähkön tuotantoon aikoina jolloin esim. tuulivoimasta on pulaa.

Koko fossiilisen energiajärjestelmän korvaaminen liikenteessä on mitä todennäköisimmin niin vaikeaa ja kallista, että täydellistä korvaamista järkevämpi ratkaisu olisi pyrkiä vähentämään liikkumisen ja erityisesti autoilun ja lentämisen tarvetta aina kun se vain on mahdollista. Pyöräilyn, sähköpyöräilyn ja muun kevyen liikenteen edistäminen, julkisen liikenteen kehittäminen, etätyöskentelyn helpottaminen ja yhdyskuntarakenteen tiivistäminen ovat vähintään yhtä tärkeitä toimenpiteitä kuin korvikkeiden valmistaminen.

Näiden lisäksi fossiilisia polttoaineita käytetään kemianteollisuuden raaka-aineena ja, erityisesti, typpilannoitteiden raaka-aineina. Näiden raaka-aineiden korvaaminen on oma, erillinen haasteensa. Kemianteollisuuden raaka-aineista suurin osa voidaan pidemmällä tähtäimellä todennäköisesti korvata eri yhdistelmillä elektrolyysillä tuotettua vetyä ja biomassasta peräisin olevia jalosteita. Typpilannoitetta voidaan tuottaa esimerkiksi elektrolyysillä tuotettua vetyä käyttäen tai apilanurmesta, kuten hyvinkääläisellä Palopuron tilalla (Vairimaa 2020). Vallitseva maatalousjärjestelmä ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kestävällä pohjalla esimerkiksi fosforiesiintymien hupenemisen ja viljelysmaan tuhoutumisen myötä. Täydellistä korvaamista todennäköisesti parempi, halvempi ja luotettavampi ratkaisu on siirtyminen vähemmän fossiilisperäisiä syötteitä vaativaan, nykyistä kasvispainotteisempaan maatalousjärjestelmään. 

Yhteenveto

Suomen energiaitsenäisyyden saavuttaminen vaatii kokonaisuutena vähäpäästöisen sähköntuotannon lisäämistä Olkiluoto 3:n käynnistymisen jälkeen karkeasti sanoen vähintään noin 50 TWh, todennäköisesti enemmänkin kun teollisuuden tarpeet huomioidaan. Myös siirtoyhteyksiä muihin EU-maihin ja erityisesti samaan sähköverkkoon kuuluviin Nordpool-maihin on kehitettävä. Samaan aikaan fossiilivapaata lämmöntuotantoa on lisättävä yhteensä noin 33 TWh, tai lämmön tarvetta on mm. eristyksiä parantamalla vähennettävä vastaavasti. Kaukolämmön tuotanto on suurin yksittäinen ongelma, sillä fossiiliset polttoaineet vastasivat noin 18,9 TWh tuotannosta vuonna 2019. Teollisuuden lämmöntuotannosta fossiilisilla tehtiin noin 10,3 TWh. Kaukolämmön korvaaminen ja täydentäminen mm. lämpöpumpuilla ja ylijäävää tuulisähköä hyödyntävillä sähkökattiloilla ja lämpövarastoilla on teknisesti suhteellisen suoraviivaista, mutta teollisuuden tarvitsemien korkeiden lämpötilojen tuottaminen tulee vaatimaan myös polttoaineiden käyttöä. Näiden polttoaineiden ja liikenteessä tarvittavan vedyn ja metaanin tuottamiseksi on ryhdyttävä rakentamaan vedyn, biokaasun ja synteettisen metaanin tuotantoon, varastointiin ja jakeluun sopivaa infrastruktuuria. Olemassaoleva maakaasuverkosto kelpaa sellaisenaan metaanin ja biokaasun jakeluun. Näihin kaasuihin voidaan syöttää lisäksi pieniä määriä (n. 5 %) vetyä. Elektrolyysillä tuotetun vedyn ja biokaasun tuotantoa on ryhdyttävä tukemaan voimaperäisesti vastaavanlaisilla tukiaisilla joilla tuulivoimateollisuus saatiin rakennettua.

Tarvittava rakennusprojekti on suuri, mutta täysin tehtävissä. Mikäli sähköntuotannon lisäys tehtäisiin yksinomaan halvimmalla tavalla eli tuulivoimalla, tarvittaisiin vähintään noin 2 600 (todennäköisemmin yli 3000) uutta 6 megawatin tuuliturbiinia olemassa olevan noin 1000 tuuliturbiinin lisäksi. Kokonaismäärä on pieni verrattuna esimerkiksi maantieteellisesti samankokoisen Saksan jo yli 28 230 maalle ja 1501 merelle rakennettuun tuuliturbiiniin (BWE 2021). 

Todennäköisesti merkittävin pullonkaula tuulivoiman rakentamisessa on hankekehityksen hallitsevien toimijoiden vähäisyys. Siirtymä uusiutuvaan energiaan asettaa myös tuuli- ja aurinkovoimaloiden toimitusketjut koetukselle, mutta toistaiseksi tuotantoa on onnistuttu laajentamaan. Sen sijaan projektien rahoittaminen on todennäköisesti pienempi ongelma: maailmalla on enemmän pulaa hyvistä sijoituskohteista kuin rahasta. 

Kartta Suomessa tammikuussa 2021 suunnitteilla ja rakenteilla olleista tuulivoimahankkeista. Tuulivoimayhdistys.
Suunnitteilla, rakenteilla ja tuotannossa olevat tuulivoimalat Suomen tuulivoimayhdistyksen mukaan tammikuussa 2021. Kartta antaa hyvän kuvan siitä, miten voimalat todennäköisesti sijoittuisivat. Kuva: https://tuulivoimayhdistys.fi/tuulivoima-suomessa/kartta 

Lämmön tuottamiseksi lämpöpumppujen määrä on vähintään kaksinkertaistettava nykyisestä. Lämpöpumppujen tuotannon suurimmat pullonkaulat globaalisti ovat tällä hetkellä piirilevyjen ja täyttöaineiden tuotannossa, ja lämpöpumppujen asentajien vähyydessä. Yhteistyössä muiden EU-jäsenmaiden kanssa Suomi voi ryhtyä toimenpiteisiin tuotannon kasvattamiseksi, ja kotimaisin toimin voidaan tukea esim. asentajien koulutusta.

Liikenteen suhteen on tuettava kevyen ja julkisen liikenteen kehittämistä ja siirtymää sähköautoiluun. Sekä sähköpyörien että sähköautojen hankintaa tulee tukea esimerkiksi valtion takaaman energiaomavaraisuuslainan avulla. Samaa lainaa tulee saada myös mm. energiatehokkuusinvestointeihin ja lämpöpumppujen hankintaan. Tavoitteena tulee olla Suomen autokannan mahdollisimman nopea ja täydellinen sähköistäminen. Niiltä osin kuin sähköistäminen ei ole mahdollista eikä esim. ajon aikana lataamiseen tarvittava tekniikka kehity riittävän nopeasti, on tuettava esimerkiksi biokaasun ja polttokennojen käyttöä voimanlähteenä. Siirtymää on tuettava.

Maatalous on irroitettava riippuvuudestaan fossiilipohjaisista ja muuten rajallisista lannoitteista samaan aikaan kun maatalouskoneiden riippuvuus fossiilisista polttoaineista katkaistaan. Siirtymää pois fossiilisesta ja kestämättömästä maataloudesta kohti fossiilitonta ja kestävää tulee tukea, huomioiden tukien rakenteissa esimerkiksi huoltovarmuusnäkökohdat nykyistä paljon pontevammin. Fossiilisista polttoaineista luopuminen on joka tapauksessa väistämätöntä. Siirtymän kiireellisyyttä vain alleviivaavat Ukrainan sota ja uutiset Intiaa ravisuttavista helleaalloista.

Viitatut lähteet

Baldino, C., O’Malley, J., & Searle, S. (2021). Hydrogen for heating? Decarbonization options for households in the European Union in 2050 (p. 12). The International Council on Clean Transportation.

BWE (2021). German Wind Energy in Numbers. Development of wind power supply. https://www.wind-energie.de/english/statistics/statistics-germany/

ICCT (2022). Internal combustion engine phase-outs, through March 2022. The International Council on Clean Transportation. https://theicct.org/ice-phase-outs/ 

Michaux, Simon ym. (2022). Assessment of the scope of tasks to completely phase out fossil fuels in Finland. GTK Report No. 18/2022. https://www.gtk.fi/ajankohtaista/tutkijat-loivat-kuusi-skenaariota-siita-miten-fossiilisista-polttoaineista-voitaisiin-taysin-luopua-suomessa/ 

Millward-Hopkins, J., Steinberger, J. K., Rao, N. D., & Oswald, Y. (2020). Providing decent living with minimum energy: A global scenario. Global Environmental Change, 65, 102168. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2020.102168

Ohrling, Tiina ym. (2020). Sähköistyvä lämmitys: Lämmityksen sähkönkulutus ja lämpöpumput. Smart Energy Transition, Aalto-yliopisto. http://smartenergytransition.fi/wp-content/uploads/2020/11/S%C3%A4hk%C3%B6istyv%C3%A4-l%C3%A4mmitys.pdf 

Vairimaa, Reetta (2020). Maatalous remonttiin: kun tuotantoa uudistetaan, maaseutu alkaa elpyä. Yliopisto-lehti 1/2020. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/ilmastonmuutos-ja-luonnon-monimuotoisuus/maatalous-remonttiin-kun-tuotantoa-uudistetaan-maaseutu-alkaa-elpya

Miksi yksilöiden rikastuminen on aina jollain tavalla joltain pois?

Yritän seuraavassa selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä. (Kirjoitus perustuu osittain Twitter-ketjuuni, jossa lähestyn asiaa hieman toisesta näkökulmasta..)

Ongelmaa kannattaa lähestyä miettimällä ensin yksinkertaista kysymystä. Oletetaan, että kaikki muu säilyy muuttumattomana (“ceteris paribus”), mutta yhden henkilön kyky päättää siitä, miten paljon hän käyttää jotain resurssia – esimerkiksi asuinpinta-alaa – kasvaa. 

Jos hän käyttää kykyään, mitä tapahtuu muiden kyvylle käyttää samaa resurssia, esimerkiksi asuinneliöitä?

Jos vastaat, että muiden henkilöiden kyky käyttää samaa resurssia vähenee, onnittelut! Olet jo puolimatkassa ymmärtämään, miksi yksilöiden rikastuminen eli taloudellisen vallan eriarvoinen kasautuminen on aina joltain pois.

Eräs sitkeimmistä yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvistä harhaväitteistä on “ei yhden rikastuminen ole mitenkään toisilta pois.” Tätä väitettä perustellaan yleisesti sanoen, että talous ei ole nollasummapeli. Ainakin teoriassa taloudellinen vaihdanta hyödyttääkin vaihdannan kaikkia osapuolia. Jos esimerkiksi minä keskityn kirjoittamiseen ja joku toinen keskittyy kasvattamaan minulle ruokaa, todennäköisesti me molemmat voitamme: minä olen parempi kirjoittamaan kuin kasvattamaan ruokaa, ja joku toinen voi olla parempi kasvattamaan ruokaa kuin kirjoittamaan. Niin kauan kun taloudellinen vaihdanta todella tapahtuu vapaaehtoisesti, vaihdannan osapuolet voivat todellakin hyötyä siitä niin, ettei kyseessä ole nollasummapeli. Minä hyödyn, ja se joka kasvattaa minulle ruokaa, hyötyy.

Mutta unohdimmekohan jotakin? Yllä olevassa esimerkissä minulle tuotettu ruoka vain “kasvatetaan” ja ilmaantuu olevaksi. Todellisuudessahan on niin, että esimerkiksi ruoan kasvattaminen vaatii vähimmilläänkin jonkinlaista maa-alaa tai vastaavaa ratkaisua. Kun kylvämme tälle maa-alalle siemeniä, torjumme siltä muut eliöt (“tuholaiset” ja “rikkakasvit”), ja keräämme sadon itsellemme, onko edelleen totta, että kukaan tai mikään ei häviä yhtään mitään?

Ei tietenkään ole. On ilmiselvää, että maa-ala, jota vaikkapa ruoan kasvattamiseen käytetään, on poissa jostain muusta mahdollisesta käytöstä. Pelloksi raivattu maa-ala ei voi samanaikaisesti olla esimerkiksi ketoniittyä tai metsää. Se on monokulttuuri, joka saattaa ruokkia ihmisten lisäksi jonkin verran tuholaisten ja rikkaruohojen torjunnalta selviytyviä eliöitä, mutta se ei ole enää muunlajisten käytettävissä samalla tavalla kuin se rauhaan jätettynä olisi. 

Teoria, jonka mukaan taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois, vaatii ja olettaa, että vaihdanta on täydellisesti vapaaehtoista. Mutta kuka edes kysyi pelloksi raivatussa metsässä asuneilta, mihin hintaan he olisivat olleet valmiita luopumaan kodeistaan ja elämästään? Ei kukaan. Todellisuudessa ihmiset käyttivät tekniikan ja osaamisemme meille tuomaa valtaa ja yksinkertaisesti ottivat maan itselleen.

Samanlainen kuvio toistuu käytännössä aivan kaikissa niissä resursseissa ja raaka-aineissa, mitä hyperkiihtynyt taloutemme omii planeetan äärelliseltä pallopinnalta. Osa resursseista “tuotetaan” – paremminkin “otetaan” – vähemmin vahingoin, osa isommin. Mutta kaikkien niiden ottoon ja käyttöön liittyy vähintään joitain prosesseja, jotka vahingoittavat muunlajista elämää. Jokainen neliömetri, jonka omimme tavalla tai toisella omaan käyttöömme, joko rakentaaksemme sille jotain, tehdäksemme sillä jotain, tai tuottaaksemme sen avulla raaka-aineita tai energiaa, on poissa muunlajisten mahdollisuuksista elää tällä planeetalla. 

Uskomus, että taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois vaan vain kaikille lisää, vaatii tosiasioiden valikoivaa unohtamista. Esimerkiksi oppikirjoissa edelleenkin usein näkyvä ja klassisen talousajattelun ytimessä oleva malli tuotannon ja kulutuksen kiertokulusta näkee talouden suljettuna järjestelmänä, jossa kotitaloudet tuottavat tuotannontekijöitä, kuten työntekijöitä, ja ostavat tuotteita ja palveluita, ja yritykset käyttävät tuotannontekijöitä tuottaakseen kotitalouksille myytäviä tuotteita ja palveluita. Osa taloustieteilijöistä jopa väittää, kuten Lester Thurow ja Robert Heilbroner kirjassaan The Economic Problem, että tuotannon virta on suljettu, itsestään uusiutuva ja itseään ruokkiva, koska “järjestelmän tuotteet palautuvat uusina syötteinä”.

Tämä on puhdasta kukkupuhetta. Mikä tahansa järjestelmä, joka voi ottaa syötteeksi oman tuotteensa ja toimia ilman häviöitä on ikiliikkuja, ja termodynamiikan toinen laki – epäjärjestyksen määrä suljetussa järjestelmässä lisääntyy aina – määrää, että ikiliikkuja on mahdoton. Kuten kuuluisan fyysikon Arthur Eddingtonin vuonna 1915 kirjoittaman tokaisun mukaan nimetty Eddingtonin sääntö sanoo, “jos teoriasi on vastoin termodynamiikan toista lakia, sillä ei ole toivoa; se ei voi kuin sortua syvimpään nöyryytykseen.”

Todellisuudessa myös talous on termodynamiikan sääntöjen alla toimiva järjestelmä, jonka toimeliaisuus on mahdollista vain riittävän hyvälaatuisten aineen ja energian virtojen ansiosta. Termodynamiikka osoittaa myös, että aivan kaikki toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa. Kuten valtavirtataloustieteen kriitikko professori Steve Keen on sanonut, ilman energiaa hienoimmatkin koneet ovat patsaita, ja työntekijöiden armeijat ruumiskasoja. Tämä hyvälaatuinen eli matalaentrooppinen energian ja aineen virta on saatava jostakin. Maailmaan ei voida luoda uutta ainetta eikä uutta energiaa, joten sitä ei voida vain nyhjäistä tyhjästä. Koska taloudellinen toimeliaisuus ei olisi mahdollista ilman tätä virtaa, otamme sen sieltä, mistä sen helpoimmin saamme. Tämä tarkoittaa niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustamaan: sekä muunlajisia, että esimerkiksi horisontin takana asuvia, usein toisen värisiä ihmisiä.

Vuosikymmenien ajan olemme voineet kuvitella, että talous todella on peli, jossa on vain voittajia. Tämä on ollut mahdollista niin kauan kun olemme voineet vaivatta ottaa aina vain enemmän muunlajisilta ja toisilta ihmisiltä. Tämä tie on nyt kuitenkin kuljettu loppuun. Maailma on täynnä. Tarkkaan ottaen, maailma oli täynnä jo ennen kuin ihmisen ensimmäiset edeltäjät vaelsivat maan päällä. Maailma ei ole koko ihmisen historian aikana ollutkaan tyhjä.

Kun maailma on täynnä, yhden yksilön valta ei voi lisääntyä ilman että se on jonkun toisen vallasta poissa. Kyseessä on pohjimmiltaan yksinkertainen tosiasia: taloudellisilla resursseilla on vaihtoehtoiskustannus. Jos resurssi A käytetään asiaan X, samaa resurssia ei voi käyttää asiaan Y. Tämäkin on itsestäänselvyys, jonka ymmärtäminen näyttää olevan käsittämättömän vaikeaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen toisensa jälkeen on protestoinut, ettei näin voi olla, vaan miljardöörien rikastuminen ja heidän valtavat huvilaivastonsa tuottavat vain kaikille hyvää.

Asiaa kannattaakin kenties miettiä aluksi hypoteettisen esimerkin kautta. Ajatellaan, että eläisimme yhteiskunnassa, missä rahatalous olisi lopetettu, ja kaikki taloudellinen resurssienjako päätettäisiin poliittisesti Eduskunnassa. Eduskunnassa toisin sanoen äänestettäisiin, miten paljon vaikkapa asuntoja rakennettaisiin minnekin, kuka saisi niissä asua, ja millaisia tuotteita kukin yksilö mistäkin kaupoista saisi. (Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestys ei ollut kovin kaukana tästä esimerkistä.) 

Mitä nyt tapahtuisi yhden puolueen vallalle päättää taloudellisten resurssien jakamisesta, jos toinen puolue saisi vaaleissa enemmän ääniä?

Jos vastaat “valta vähenisi”, onnittelut! Jälleen oikein.

Kun valta päättää resurssien käytöstä perustuu seteleihin eikä äänestyslippuihin, vallan jakautuminen ei ole aivan yhtä ilmiselvää, mutta periaate on sama. Markkinataloudessa taloudellinen valta tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin ostovoima. Jos yhden tahon ostovoima lisääntyy, hänen kykynsä päättää jaettavien, tavalla tai toisella ympäristöstä peräisin olevien resurssien käytöstä kasvaa. Jos ympäristöstä peräisin olevien resurssien määrä tai laatu ei muutu, tämä tarkoittaa välttämättä sitä, että toisten kyky päättää samojen resurssien käytöstä vähenee. Jotta kaikkien ostovoimaa kaikkiin resursseihin nähden voitaisiin kasvattaa, resurssien ottoa ympäristöstä on välttämättömästi kasvatettava. 

Viimeistään tässä kohdassa taloustiedettä lukeneet kärräävät esille Paul Romerin ja hänen kehittämänsä niinsanotun endogeenisen kasvun teorian. Tämän teorian mukaan on mahdollista, että tuotteiden ja palveluiden arvo lisääntyy ilman, että aineen ja energian käyttö lisääntyy. Taloustieteen Nobelin 2018 saaneen Romerin mukaan voimme “järjestellä ainetta” loputtoman monin tavoin entistä paremmin, entistä arvokkaammiksi tuotteiksi, ilman että aineen tai energian käytön kokonaismäärän täytyy välttämättä kasvaa. Talouskasvu voi siis olla puhtaan aineetonta ja periaatteessa kestää kauemmin kuin maailmankaikkeudella on tietojemme mukaan elinikää.

Teoria on toki sinänsä totta: aineen “parempi” järjestely ei riko mitään luonnonlakeja. Teoriassa on siis mahdollista, että talous voisi kasvaa loputtomasti mutta aineettomasti. Se, että jokin asia on mahdollista ei tarkoita, että asia todella toteutuu, ei ole haitannut niitä, jotka vakaasti uskovat talouskasvun muuttuvan aineettomaksi itsestään vain koska se olisi kovin mukavaa. Valitettavasti pelkän kasvun muuttuminen aineettomaksi ei riitä, kun käytämme jo aivan liian paljon aineellisia resursseja. Ihmiset ovat myös edelleen aineellisia olentoja, jotka tarvitsevat ja kaipaavat aineellisia resursseja, kuten asuinpinta-alaa. (Myös virtuaalimaailmassa elävät oliot olisivat aineellisia olentoja: he tarvitsisivat vähintään energiaa, ja riittävästi ainetta tietokoneiden ja tietoverkkojen rakentamiseen. Kumpaakin on maailmankaikkeudessa rajallisesti, ja itse asiassa yllättävän vähän, jos haluamme kasvattaa toimeliaisuuttamme samaa tahtia kuin se on viime vuosikymmeninä kasvanut.) 

Voimmekin jättää nyt huomiotta sen tosiasia, että suurin osa talouskasvusta ei ole aineetonta, ja sen, että hyvinkin aineelliseen talouteen perustuvan rikastumisen puolustelu teorialla, jonka mukaan täysin puhdas aineeton talouskasvu saattaisi teoriassa olla joskus mahdollista, on vähintäänkin maalitolppien siirtelemistä. On nimittäin niin, että jopa kaikkein puhtaimmin aineettomasti rikastuneet käyttävät rikkauksiaan hankkiakseen hyvinkin aineellisia asioita. Hyvä esimerkki nähdään vaikkapa San Franciscon alueen asuntojen hintakehityksestä. Tietotekniikan läpimurron synnyttämä nousukausi teki 1990-luvulla San Franciscon kupeessa sijainneesta Piilaaksosta yhden maailmantalouden polttopisteistä ja nosti “aineettoman” talouden kuumaksi puheenaiheeksi. Piilaaksossa ohjelmistoilla ja muulla tekniikalla rikastuneet ryhtyivät jo 1990-luvulla käyttämään uutta vaurauttaan hankkiakseen, muun ohessa, hyvinkin aineellisia asuntoja läheisestä suurkaupungista. Tuoreilla miljonääreillä oli rahaa, ja koska uusia asuntoja kyettiin rakentamaan vain rajoitetusti, harvojen rikastuminen näkyi nopeasti asuntojen hinnoissa. Kun vuonna 1993 San Franciscossa sekä omakotitalojen että kerrostalohuoneistojen keskihinta oli vielä noin 300 000 dollaria – hyvinkin keskituloisen perheen saavutettavissa – vuonna 2018 omakotitalosta joutui maksamaan keskimäärin 1,2 miljoonaa dollaria, ja huoneistojen keskihinta oli kohonnut jo 1,6 miljoonaan. Samaan aikaan koko Kalifornian osavaltiossa myytyjen omakotitalojen keskihinta kohosi noin 200 000 dollarista vain noin 365 000 dollariin, ja koko Yhdysvalloissa keskihinnat nousivat reilusta 100 000 dollarista noin 260 000 dollariin. 

“Friscolaisten” keskimääräiset ansiot eivät tietenkään nousseet samassa tahdissa. Kaupungissa pidempään asuneille, vähemmän rakettimaisesti ansioitaan kasvattaneille kuten vaikkapa opettajina tai sairaanhoitajina työskenteleville Piilaakson ja teknologiateollisuuden menestys onkin näkynyt niin, ettei heillä ole enää varaa asua lähellä keskustaa. Tuhansille epäonnisemmille harvojen suunnattomasta vaurastumisesta johtunut asuntojen hintojen nousu on tarkoittanut kodittomuutta, huolimatta siitä, että San Franciscossa arvioidaan olevan viisi tyhjää kotia jokaista asunnotonta kohden. Kun Piilaakson rikkaat hankkivat toisia tai kolmansia asuntoja ja sijoittajat ostavat asuntoja AirBnB-huoneiksi, vuokratasot ovat nousseet niin korkeiksi, ettei köyhillä ole niihin enää varaa. Tätä kirjoittaessa San Franciscossa onkin valtavien “aineettomien” rikkauksien keskellä asukaslukuun suhteutettuna eniten kodittomia koko Yhdysvalloissa. Heidän olonsa ovat niin huonot, että vuonna 2018 YK:n erityistarkkailija Leilani Farha joutui vaatimaan kaupunkia puuttumaan asiaan ponnekkaammin, verraten köyhien hökkelileireissä näkemiään oloja Intian Mumbain slummien oloihin.

San Franciscon alueen erityispiirteisiin perehtynyt saattaisi tässä kohtaa sanoa, että kaupungin ongelma on sen tiukoissa kaavoitussäännöissä, joiden höllentämistä paikalliset asukkaat NIMBY-ilmiön parhaiden perinteiden mukaisesti vieläpä ankarasti vastustavat. Jos näitä rajoitteita höllennettäisiin, kenties asuntoja voitaisiin rakentaa kaikille tarpeeksi?

Ja tästäpä tulemmekin rikkauksien epätasaisen keskittymisen kenties suurimpaan ongelmaan. Kyllä, rajoitusten purkaminen saattaisi helpottaa hieman San Franciscon asuntopulaa – hetken aikaa. Mutta mitä jos rajoitteiden pitäisi olla tiukkoja esimerkiksi siksi, koska ne suojelevat jäljellä olevia ekosysteemejä, “avaruusalus Maan” ainoaa elossapitojärjestelmää?

Kun omaisuudet karttuvat ihmisille epätasaisesti, ja yksien rikastuminen johtaa jopa siihen, että toisilla ei ole varaa kattoon päänsä päällä, paineet ja kannustimet ottaa enemmän resursseja sieltä mistä niitä vain saadaan kasvavat. Kun asuinneliöiden hinta nousee, aiemmin rakentamatta ja luonnontilaan jätetyt alueet tulevat entistä houkuttelevammiksi rakentaa; kun asumisen hinta nousee, niitä, jotka haluaisivat suojella luontoa, kuunnellaan entistä vähemmän. Samanlainen mekanismi toimii myös kaikissa muissakin äärellisissä resursseissa, joista rikkaat ja köyhät kisaavat.

Tämä on se helvetinkone, joka on meidät tuonut nyt vallitsevaan tilanteeseen. Ihmiset ovat muuttaneet merkittävästi n. 75% planeetan maa- ja 66% meripinta-alasta (IPBES 2019). Kaappaamme jo nyt n. 25% Maan biologisesta primäärituotannosta, ja olemme tuhonneet maatalouteen siirtymisen jälkeen n. puolet kaikesta Maan elämästä (Bar-On ym. 2018). Suurin osa kaikesta tuhosta on tehty vuoden 1900 jälkeen; noin kolmannes tai jopa puolet muunlajisten tuhosta on tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana, eli aikakautena, jolloin ympäristötuhot ovat olleet jo ihmisten tietoisuudessa.

Ihmiskunnan vauraus on toki lisääntynyt suunnattomasti. Mutta se on ostettu “järjestelemällä uudelleen” ainetta ja energiaa, josta suurin osa olisi muuten ollut muunlajisten käytössä. Uusi järjestely oli “parempi”, kun meiltä kysytään. Mutta muunlajisten näkökulmasta seurauksena on joukkotuho, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa koko planeettamme elämän miljardien vuosien historian aikana. Tällä hetkellä tuhoamme nimittäin muunlajisia sukupuuttoon nopeammin kuin nykyiselle Jukatanin niemimaalle noin 66 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt, dinosaurusten ajan lopettanut asteroidi. Mikäli kysyisimme muunlajisilta, olisiko ihmisten talouden voittokulku silkkaa kaikkia hyödyttävän uudelleenjärjestelyn riemujuhlaa?

Emme tietenkään ole säästelleet ihmisiäkään. Länsimaiden vauraus perustuu hyvin vahvasti siirtomaakauden ajalla haalittujen aineellisten resurssien ”järjestelemiseen uudelleen” eli niiden riistämiseen siirtomaista ja sijoittamiseen esimerkiksi teollisuusmaiden teollistamiseen. Näiden vaurauksien hankkimisessa käytettiin surutta samoja keinoja, joilla hankimme vaurautta muunlajisilta, ja joita ihmisiin kohdistettaessa kutsumme nykyään kansanmurhaksi. Lähestulkoon kaikki kansat, jotka eivät kyenneet riittävän tehokkaaseen vastarintaan, alistettiin vähintään vuosikymmeniksi ja pakotettiin luovuttamaan vähintään maansa, usein myös työpanoksensa ja henkensä, siirtomaaherrojen rikastuttamiseksi. Teollisuusmaista edelleen tärkein (joskaan ei enää tuotannoltaan suurin), Yhdysvallat, on suorastaan rakennettu tapetuilta alkuperäiskansoilta ryöstetylle – vai pitäisikö sanoa ”uudelleen järjestellylle” – maalle. Nykyaikana riisto ei ole aina aivan yhtä ilmiselvää, mutta esimerkiksi maailmantalouden rakenteet ovat edelleen räikeän eriarvoisia ja rikkaita maita hyödyttämään viritettyjä. Myös rikkaiden maiden sisällä teollistuminen ostettiin köyhien hiellä ja verellä (kts. esim. Wood 2017). Vuosikymmenien ajan köyhien elintaso vain laski, kunnes 1900-luvun alkuun mennessä työväenliikkeen voimistuminen voitti työläisillekin suuremman osan fossiilisilla polttoaineilla kasvatetusta kakusta. Sitä mukaa kun talouskasvuprosenttien ylläpitäminen luonnon aineksia uudelleen järjestelemällä käy vaikeammaksi, paineet ja kannustimet siirtää riistoa ihmisiin luonnollisesti kasvavat: tämä nähdään esimerkiksi yrityksistä heikentää työväestön jo saavuttamia etuja “kasvun” ja “vaurastumisen” (kenen vaurastumisen?) nimissä. 

Talousteoriat antaisivat kaikki mahdollisuudet kasvattaa hyvinvointia myös niin, että kasvava hyvinvointi jaettaisiin reilummin. Mikään tuntemani taloustieteen teoria ei väitä esimerkiksi parempien tuotteiden ja palveluiden kehittämisen ehdottomasti edellyttävän, että kourallinen ihmisiä hallitsee suurempaa taloudellista valtaa kuin maailman ihmisten köyhin puolisko yhteensä. Mikään tuntemani teoria ei vaadi, että meidän on ehdottomasti hyväksyttävä taloudellisen vallan hillitön kasautuminen hintana siitä, että tekniikka tai yhteiskunta tai mikään tavoiteltava asia menee eteenpäin. Päinvastoin, on jopa erinomaisia syitä uskoa, että reilumpi jako kiihdyttäisi tekniikan kehitystä. On myös selvää, että hyvinvointi kokonaisuutena lisääntyisi selvästi enemmän, jos rikkaiden rikastamisen sijaan vaurautta jaettaisiin tasaisemmin.

Voisimme halutessamme siirtyä yhteiskuntaan, jossa talouskasvu olisi aidosti laadun parantumista, ei määrien lisääntymistä. Ongelmana on kuitenkin se, että tällaisessa yhteiskunnassa talous kasvaisi mitä todennäköisimmin niin hitaasti, että pienen eliitin rakettimainen rikastuminen näkyisi kiusallisen selvästi muiden ihmisten kyvyssä päättää taloudellisten resurssien käytöstä. Siksi onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että kykenemme tällaiseen kestävään yhteiskuntaan siirtymään, ennen kuin hylkäämme nauraen termodynaamisesti mahdottoman ajatuksen rikastumisesta, joka ei ole keltään tai miltään millään tavalla ikinä pois, ja annamme sen sortua siihen nöyryytykseen, jonka näin hupsu ajatus on jo kauan sitten ansainnut.

Viitatut lähteet

Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115

IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673

Wood, E. M. (2017). The origin of capitalism: A longer view (New, revised and expanded edition). Verso.

Energiaomavaraisuuslainasta ratkaisu maaseudun autoiluun

Sähköautojen vallankumous kiihtyy nyt niin nopeasti, että muutoksen seuraukset tulevat todennäköisesti yllättämään monet. Yksi näistä seurauksista tulee luultavasti olemaan se, että bensiinin ja dieselin saatavuus erityisesti haja-asutusalueilla heikkenee radikaalisti ja yllättävän nopeasti. Tähän muutokseen varautuminen niin, että myös haja-asutusalueiden asukkaiden mahdollisuus liikkua turvataan, onnistuisi veronmaksajalle edullisesti valtion takaamilla ja tukemilla erityislainoilla sähköautojen ja -pyörien hankkimista varten.

Suomessa oletetaan yleisesti, että sähköautot yleistyvät ensin kaupungeissa ja polttomoottoriautojen käyttöä jatketaan pisimpään haja-asutusalueilla, joissa kuljettavat matkat ovat pidempiä. Tämä oletus ei mitenkään välttämättä pidä paikkaansa. Syynä on se, että polttoaineiden myynnin kannattavuus romahtaa nopeimmin juuri haja-asutusalueilla. Kun asiakaskuntaa on vähemmän, suhteellisen pienikin polttoaineen kysynnän pieneneminen näkyy nopeasti polttoaineen myynnin jo nyt heikohkossa kannattavuudessa. Polttoaineen kysyntä pienenee sekä sähköautojen yleistymisen että kiristyvien päästörajoitusten vuoksi. Kumpikin näistä kehityskuluista on suomalaisten näkökulmasta väistämättömiä. Sen lisäksi että ne ovat kokonaisuuden kannalta järkeviä, Suomen hallitus ei edes halutessaan voisi tehdä kummallekaan asialle juuri mitään. Polttoainepumppujen ylläpito ei myöskään ole ilmaista. Niinpä jo tällä vuosikymmenellä moni huoltoasemayrittäjä todennäköisesti lopettaa polttoaineen jakelun. Vanhan ajan tilatankit tuskin tekevät laajaa paluuta, sillä tiukentuvat ympäristömääräykset tekevät bensiinin kaltaisten myrkkyjen kuljettamisesta, säilyttämisestä ja jakelusta entistä kalliimpaa.

Haja-asutusalueilla tämä voi tarkoittaa jo varsin pian sitä, että lähimmälle polttoainepumpulle on kolminumeroinen määrä kilometrejä. Tämä puolestaan saa yhä useammat hankkimaan kotona ladattavissa olevan sähköauton, mikä taas heikentää entisestään polttoaineen myynnin kannattavuutta. Seurauksena on mitä todennäköisimmin ensin hitaasti ja sitten yllättävän nopeasti etenevä polttoaineiden saatavuuden romahdus syrjäisimmiltä seuduilta alkaen.

Konkreettinen varoitus tulevista muutoksista saatiin joulukuun alussa, kun Teboil varoitti, että syrjäseutujen polttoaineasemat voivat joutua laittamaan lapun luukulle, kun polttoaineen kysyntä vähenee ja sen hinta nousee. Nyt ABC-ketju on ryhtynyt avaamaan huoltoasemia, joissa bensiinin tai dieselin tankkausmahdollisuutta ei ole lainkaan. Kyseessä on sadan prosentin varmuudella yleistyvä ilmiö, joka voi hankaloittaa haja-asutusalueiden asukkaiden elämää ikävällä tavalla jo yllättävänkin pian.

Liikkumisen sähkövallankumous on välttämätön ja hyvä asia, jota vastaan ei kannata taistella yrittämällä pönkittää suomalaisen veronmaksajan rahoin kuolevaa, Kremlin sotakoneiston päätulonlähteen muodostavaa fossiilibisnestä. Haja-asutusalueiden asukkaiden kannalta ongelma on kuitenkin vakava. Moni hoitaa liikkumistarpeensa vanhalla, käyttökustannuksiltaan edullisella autolla, eikä monellakaan ole varaa uuteen sähköautoon. Tämä ja muut vastaavat välttämättömän kestävyyssiirtymän ongelmat on otettava vakavasti ja niitä on helpotettava niin paljon kuin mahdollista.

Ongelmaan on onneksi olemassa näppärä ja veronmaksajalle edullinen ratkaisu: tuettu sähköliikkuvuuslaina. Sopivalla rahoitusinstrumentilla, suomeksi siis lainalla, sähköliikkumisen – niin autoilun kuin monessa tapauksessa auton korvaamiseen hyvin riittävän sähköpyörän tai sähkörahtipyörän – kuukausikustannus saadaan haluttaessa jopa pienemmäksi kuin mitä polttomoottoriautolla liikkumisen kuukausikustannukset ovat nyt. Lähivuosina voisimmekin olla tilanteessa, missä siirtymä sähköautoiluun tarkoittaisi kaikille autoileville suomalaisille sitä, että taskuun jäisi joka kuukausi enemmän rahaa.

Sähköautojen hinta laskee tuotannon sarjakokojen kasvaessa ja tekniikan kehittyessä nopeasti. Koska sähköautojen tekniikka on polttomoottoritekniikkaa yksinkertaisempaa, halvemman hintaluokan sähköautot tulevat mitä todennäköisimmin jo tällä vuosikymmenellä olemaan hankintahinnaltaan halvimpiakin uusia polttomoottoriautoja halvempia. (Tästä syystä suuret autovalmistajat ovat jo ilmoittaneet yksinkertaisesti lopettavansa polttomoottoriautojen valmistuksen 2030-luvulla.) Sähköautojen käyttökustannukset ovat selvästi polttomoottoriautojen kustannuksia pienempiä. Sähköllä ajetut kilometrit ovat jo nyt paljon edullisempia kuin jatkuvasti kallistuvalla bensiinillä tai dieselillä ajetut, ja yksinkertaisemman tekniikan ansiosta sähköautojen huoltokustannusten arvioidaan jäävän vähintään kolmanneksen polttomoottoriautojen huoltokustannuksia alhaisemmiksi. Koska nämä elinkaarikulut muodostavat vähintään puolet autoilun hinnasta, sähköauto on etenkin paljon autoilevalle jo nyt kokonaisuutena halvin kulkupeli. Kun sähköautojen hankintahintakin laskee, hinta yksin tulee varmistamaan polttomoottorin katoamisen ainakin henkilöliikenteestä.

Muutokseen menee kuitenkin aikaa. Monilla ei ole varaa uuteen autoon, ja siihen, että uutena ostettu auto tulee myyntiin käytettynä, kuluu useita vuosia. Ellei muutosta nopeuteta tukemalla sähköliikkuvuutta (ja moottoriliikenteen tarpeen vähentämistä), edessä on vuosikymmeniä, jolloin varakkaat nauttivat edullisesta ja helposta sähköliikkumisesta mutta köyhät joutuvat maksamaan vuosi vuodelta enemmän entistä hankalammiksi osoittautuvista polttomoottoriautoistaan. Köyhyys on jo nykyisinkin kallista: varakkailla on varaa hankkia laadukkaita, kokonaiskustannuksiltaan pienemmiksi jääviä tuotteita, kun taas köyhien on ostettava hankintahinnaltaan halpoja mutta käytössä kalliita tuotteita. Tämä on kestämätöntä ja väärin.

Olemassa olevat autorahoitustavat eivät kykene ratkaisemaan ongelmaa. Autolaina on suhteellisen lyhytaikainen ja tavallisesti olettaa, että melko suuri loppusumma kuitataan vaihtamalla auto uuteen jo muutaman vuoden kuluttua. Vaikka edullisempi sähkö tarkoittaakin, että sähköauton kuukausikulut jäävät vastaavan polttomoottoriauton kuluja vähäisemmiksi, kuukaudessa maksettavaksi jäävä hinta on silti etenkin monen haja-asutusalueilla autoa tarvitsevan pieni- ja keskipalkkaisenkin ulottumattomissa. Asiaa ei auta riittävästi edes sähköauton hankintaan annettu hankintatuki. Auton hintaan nähden suhteellisen pieni tuki lisää kyllä hieman sähköauton houkuttelevuutta, mutta sillä ei saada hankintahintaa niin alas, että esimerkiksi autolainan kuukausierät olisivat autoa tarvitsevan köyhän maksettavissa. Suurempaan suoraan tukeen tarvittaisiin paljon verorahoja, ja riskinä olisi, että tuki valuisi vain sähköautojen hintoihin. Nykyinen hankintatuki auttaakin lähinnä niitä, joilla olisi varaa sähköautoon muutenkin.

Sama kuukausituloihin nähden liian suurten kuukausikulujen ongelma vaivaa myös leasingia, ja auton vuokraus tai yhteiskäyttö ei useinkaan ole maaseudulla käytännössä mahdollinen vaihtoehto. Pitkällä tähtäimellä yhteiskuntasuunnittelua on tehtävä niin, että yksityisautoilun pakko vähenee, mutta tämän mittaluokan muutokset ovat hitaita, ja Suomessa tulee luultavasti aina olemaan vähävaraisia, jotka tarvitsevat omaa autoa.

Juuri tähän ongelmaan lainan kaltainen rahoitusinstrumentti olisi oivallinen ratkaisu. Siinä missä jokainen ottaa suoran hankintatuen jos sitä tarjotaan, tarvitsi sitä tai ei, lainan ottamista joutuu harkitsemaan ainakin jonkin verran ja miettimään, pärjäisikö ilmankin. Tuettukin laina olisi veronmaksajalle hankintatukiin verrattuna lähes ilmainen, sillä suurin osa lainansaajista maksaa lainan korkoineen takaisin. (Tällä hetkellä valtio saa rahaa niin alhaisella korolla, että tuettu laina saattaisi jopa tuottaa valtion kassaan enemmän rahaa kuin se vie.) Finanssialan osaajat kykenevät räätälöimään lainojen yksityiskohdat sellaisiksi, että ne tukevat nimenomaan niitä, jotka tukea eniten tarvitsevat. Jos lainaa voisi käyttää sähköauton lisäksi myös esimerkiksi sähköpyörän tai rahtipyörän hankintaan, vähintäänkin kakkosautosta luopuminen olisi monelle varmasti mahdollista. Vastaavalla lainalla voitaisiin hyvin auttaa rahoittamaan, kokonaan tai osaksi, kaikkia muitakin investointeja, joita yksityistaloudet joutuvat edessä olevan kestävyyssiirtymän vuoksi välttämättömästi tekemään.

Juuri tuetut lainat olivat se keino, millä esimerkiksi Yhdysvaltojen suuren maaseudun sähköistys ja polttomoottoriautojen yleistyminen alunperin saatiin tapahtumaan. Vastaava keino toimisi nytkin, ja onkin ilahduttavaa, että Vihreiden, Vasemmistoliiton, ja Kokoomuksenkin kansanedustajat ovat jo jättäneet Eduskunnassa aloitteen ”energiaomavaraisuuslainasta”, ja aloite on edennyt Valtiovarainvaliokuntaan. Energiaomavaraisuuslaina ansaitsisi kuitenkin enemmän julkisuutta ja aktivismia. Kyseisenlaisen lainan tulisi ehdottomasti kuulua viimeistään seuraavaan hallitusohjelmaan, enkä näe mitään syytä miksei se siihen voisi kuulua: kyseessä on parhaimmillaan erittäin tehokas, veronmaksajalle suorastaan halpa, vahvasti markkinaehtoinen tapa kiihdyttää kiireellistä muutosta ja tukea etenkin niitä, jotka yhteiskunnan tukea eniten tarvitsevat. Jos ja kun laina saadaan aikaiseksi noin vuoden 2025 tienoilla, se ehtisi juuri ajoissa, kun etenkin maaseudun polttoainejakelu alkaa heikentymään ja uusien sähköautojen hinta laskee niin alas, että sopivalla lainalla kaikilla autoa tarvitsevilla olisi mahdollisuus vaihtaa sähköön.

Unohda uusiutuvat, puhu päästöistä


(Yhteiskirjoitus Atte Harjanteen kanssa)

Uusiutuvan energian lisääminen on energiapolitiikan kulmakivi Suomessa ja Euroopassa. Todellisuudessa olisi tärkeämpää puhua päästöistä ja muista ympäristövaikutuksista, ja tarkastelemalla energiataloutta kokonaisuutena.

Etsi käsiisi mikä tahansa ilmastonmuutosta käsittelevä uutinen, artikkeli tai ilmastostrategia. On varsin todennäköistä, että siinä puhutaan tarpeesta tai tavoitteesta lisätä uusiutuvaa energiaa. Uusiutuvan energian käsite on juurtunut syvälle ilmastoon ja energiaan liittyvään politiikkaan ja keskusteluun, ja sitä pidetään koko lailla kyseenalaistamatta takeena jostain paremmasta, puhtaammasta, vähäpäästöisemmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta.

Samalla on jäänyt vähemmälle huomiolle se, ettei näillä asioilla ole välttämättä juuri tekemistä toistensa kanssa.

Energy Policy -tiedejulkaisussa hiljattain julkaistu tutkimusartikkelimme “Abandoning the concept of renewable energy” käsittelee juuri tätä ongelmaa. Ajatus uusiutuvasta energiasta vastapainona vanhalle, keskitetylle ja saastuttavalle energian tuotannolle vakiintui 1970-luvulla, ja silloiseen keskusteluun liittyneet määritelmät määrittelevät edelleen energiapolitiikkaamme Suomessa, Euroopassa ja maailmalla yhä. Uusiutuvan energian käsitteeseen liittyy kuitenkin useita ongelmia.

Ensinnäkään uusiutuvuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että energianlähde olisi ekologisesti tai yhteiskunnallisesti kestävää. Bioenergian ongelmat tiedostetaan kenties parhaiten, mutta mikään tapa tuottaa energiaa ei ole täysin haitaton. Toinen ongelma onkin se, että käsite niputtaa yhteen todella erilaisia tapoja tuottaa energiaa. Tämä johtaa tilanteisiin, jossa vaikkapa mittavan vesivoimapotentiaalin Norjaa käytetään yleisenä esimerkkinä energiapolitiikan ohjaukseen. Kolmannen ongelman muodostavat näytöt: Uusiutuvan energian osuus energiantuotannosta ei ole juurikaan yhteydessä energiapolitiikan tosiasialliseen kestävyyteen, ja uusiutuvan energian lisäämiseen tähtäävän poliittisen ohjauksen tulokset päästöjen vähentämisessä ovat olleet kehnoja.

Uusiutuvan energian osuus ja arvio energiapolitiikasta. Data: World Energy Council.

Neljäs ongelma on se, että löyhä uusiutuvan energian käsite mahdollistaa tahallisen ja tahattoman harhaanjohtamisen. Mielikuvissa – ja kuvapankkien kuvissa – uusiutuva energia on tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleja, mutta käytännössä uusiutuvan energian skenaariot nojaavat lähes aina erittäin merkittävään biomassan polttoon. Toiset yritykset ratsastavat uusiutuvan energian positiivisilla mielikuvilla myydäkseen maakaasua ja pitkittääkseen fossiilienergian aikakautta. Esimerkiksi fossiilista maakaasua ja sen polttamiseen tarvittavaa laitteistoa myyvien yritysten, kuten suomalaisen Wärtsilän, intresseissä on esittää kaasu uusiutuvan energian aisaparina. Myymällä lupauksia joskus tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta “puhtaan kaasun” aikakaudesta, nämä yritykset käytännössä edistävät fossiilisen maakaasun polttamista juuri nyt.

Uusiutuvan energian kuvasto korostaa yleensä tuulivoimaa ja aurinkopaneeleita. Tosiasiassa vesivoima ja biomassa jyräävät tilastoissa (kuvakaappaus Getty Images -sivulta).

Omanlaisensa ongelma on sekin,että  myös uusiutuva energia nykyisellään nojaa pitkälti uusiutumattomista resursseista rakennettuun infrastruktuuriin- ja uhkaa laajentuessaan ainutkertaista luontoa.

Ilmasto- ja energiapolitiikassa pitäisi keskittyä olennaiseen. Nyt on vähennettävä päästöjä nopeasti, ja samalla huolehdittava siitä, että ympäristön kuormitus kevenee ja sosiaalinen eriarvoisuus vähenee. Uusiutuvan energian käsite palvelee näitä tarkoituksia huonosti. Ja käsitteillä on väliä – kieli kun muokkaa suoraan sitä, miten asioita jäsennämme ja millaisia valintoja edessämme näemme. Siksi puhe pitäisi kääntää uusiutuvista päästöihin, ja energiantuotannon kategorisoimisesta laajemmin siihen, miten rakennetaan kestävää, vähäpäästöistä tulevaisuuden yhteiskuntaa.

(Artikkeli on vapaasti ladattavissa tästä linkistä helmikuun 14. päivään asti. Artikkelin käsikirjoitusversio löytyy täältä.)

Julkaisun viittaustiedot:

Harjanne, A. & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy 127, 330-340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029.

Miksi talousjärjestelmämme tulee vaihtumaan

Maailman ja myös Suomen nykyinen talousjärjestelmä on hyvin samanlaisella ja yhtä kestävällä pohjalla kuin Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli 1970-luvulla, ja järjestelmän radikaali muuttuminen, kenties jopa romahdus, on enää vain ajan kysymys.

Väitteeni voi vaikuttaa naurettavalta kaikista niistä, jotka eivät ole perehtyneet talousjärjestelmämme yksityiskohtiin tai ovat omista syistään haluttomia näkemään järjestelmän sellaisena kuin se on. Mielipiteillä ei kuitenkaan ole vaikutusta objektiivisiin tosiasioihin, ja on objektiivinen, tutkimuksen toisensa jälkeen toteama tosiasia, että talousjärjestelmämme tuhlaa luonnonvaroja – ja ihmisiä – selvästi enemmän kuin planeettamme varallisuus sallisi. Erityisesti me suomalaiset olemme eläneet vuosikymmeniä yli varojemme, ja kaikesta nimellisestä talouskasvusta huolimatta olemme silti tosiasiallisesti köyhempiä kuin 1980-luvulla. Jos sinustakin siis tuntuu siltä, että kaikesta talouskasvupuheesta huolimatta maailma on menossa huonompaan suuntaan, monet kaupasta saatavat tuotteet ovat huonompia kuin ennen, ja kaikki määrä ei ehkä kuitenkaan korvaa laatua, olet todennäköisesti vain täysin tervejärkinen ja tehnyt havainnon, jota tutkimustieto vahvasti tukee.

Miksi näin on päässyt käymään? Syy on loppujen lopuksi yksinkertainen. 1900-luvun puolivälistä lähtien niinsanotut länsimaat ovat mitanneet politiikan onnistumista ennen kaikkea sellaisilla mittareilla, jotka huomioivat talouden kasvun, vaan eivät sitä, mitä kasvu maksaa. Ja koska kasvun hintaa ei ole mitattu, sitä ei ole myöskään huomioitu.

suomen bkt, gpi ja isew lähteestä Hoffren 2012
Suomen bruttokansantuote (BKT) ja ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset huomioiva varallisuuden kehitys kahdella eri mittarilla (GPI ja ISEW) mitattuina. Ylempänä linkatusta lähteestä (Hoffrén 2012:7).

Voit ottaa minkä tahansa merkittävän sanomalehden vuosikerran miltä tahansa vuodelta mistä tahansa länsimaasta viimeisen 50 vuoden ajalta, ja todennäköistä on, että poliitikkoja työllistäviä ongelmia käsittelevissä artikkeleissa puhutaan voittopuolisesti talouskasvusta, työllisyydestä, investoinneista ja etenkin näiden puutteesta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, koska nykyisessä talousjärjestelmässä työttömyys on toisaalta krooninen ongelma, mutta toisaalta myös tarpeellinen pelote, jolla tavallinen kansa saadaan pidettyä kurissa ilman alastonta pakkovallan käyttöä. Niinpä työttömyys ja sen pitäminen sopivalla tasolla – ei liian vähän, mutta ei liikaakaan – investointeja houkuttelemalla ja talouskasvua maanittelemalla on jokaisen teollistuneen valtion keskeisiä tavoitteita.

Mutta käytännössä missään näistä keskusteluista ei mainita sanaakaan siitä, millä hinnalla työllisyys ja talouskasvu saavutetaan. On vain termodynaaminen tosiasia, että taloudellinen toimeliaisuus edellyttää aina jonkinlaisia energian ja materiaalin virtoja. Mietitään esimerkkinä vaikkapa ravintolaa: jos ravintolaan ei virtaisi jatkuvia raaka-aineiden ja energian virtoja, se ei ruokkisi eikä työllistäisi yhtäkään ihmistä. Vuosikymmenien tutkimuksen perusteella meillä on myös vahvoja syitä epäillä, että jopa niinsanotut ”aineettomat” talouden alat ovat tosiasiallisesti hyvinkin aineellisia: esimerkiksi Internet kuluttaa hyvinkin kaksi prosenttia kaikesta maailman sähköntuotannosta, eikä tuota tuotantoa tapahtuisi ilman erittäin aineellisia voimaloita, sähköjohtoja, ja polttoaineiden louhimista ja polttamista – eikä kukaan ”aineettomasta” nettitaloudesta elantonsa ansaitseva vielä sentään elä tietokoneessa, vaan vaatii taloja, autoja, ja niitä ravintoloita. Taloutemme on siis kiinteästi sitoutunut aineeseen ja energiaan, ja niin kauan kun ihmiset ovat fyysiseen maailmaan sidottuja olentoja, emme pysty sitä tästä kohtalonyhteydestä täydellisesti irroittamaan, väittivät termodynamiikkaa ymmärtämättömät asiasta mitä tahansa.

Se, että politiikkamme onnistumisen mittarit eivät mitanneet onnistumisten hintaa, ei ollut suuri ongelma niin kauan, kun taloudellinen toimeliaisuus oli pienimuotoista ja rajoittunutta. Mutta viimeisen 200 vuoden ajan taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut valtavasti. Samaan aikaan talouskasvun hinta on kasvanut vielä valtavammin. Kuten näemme esimerkiksi aitoa edistystä mittaamaan pyrkivästä GPI-mittarista ja sen kehityksestä, taloudellisen toimeliaisuuden määrä lisääntyy itse asiassa nykyisin hitaammin kuin lisäysten aiheuttamien vahinkojen määrä. Tällainen ilmiö, jossa jonkin asian jatkuvan kasvun haittapuolet lisääntyvät jonkin rajan jälkeen itse asiaa nopeammin, on itse asiassa erittäin tyypillinen luonnonilmiö, ja olisi haihattelua luulla, että taloutemme olisi vastaavalle niinsanotun laskevan rajahyödyn ilmiölle immuuni. Jos laskeva rajahyöty ei ole sinulle aikaisemmin tuttu ilmiö, hyvä vertauskuva on juopottelu: pari ensimmäistä kaljaa maistuvat makoisilta ja tuovat mahtavan nousuhumalan, mutta myöhemmässä vaiheessa iltaa kymmeneskään kalja ei enää mainittavasti paranna oloa – ja tuo vain entistä kauheamman krapulan seuraavana päivänä. Talousjärjestelmämme on nyt siinä pisteessä, että ravitsemusliikkeen ovivahti ohjaisi hänet jo kotiin selviämään, ellei peräti tilaisi miekkataksia tai ambulanssia.

Politiikan hyvyyttä mittaavat mittarit ovat siis pahasti vanhentuneita ja näyttää todennäköiseltä, että talous”kasvumme” aiheuttaa todellisuudessa yhteiselle vauraudellemme enemmän vahinkoja kuin mitä se tuottaa meille hyötyjä. Mikä pahinta, vahinkojen määrä kasvaa jatkuvasti, joten kun tavoittelemme enemmän talouskasvua vahinkojen korjaamiseksi, tulemme vain aiheuttamaan entistä enemmän tuhoa. Asiasta ei kuitenkaan puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, ja niinpä poliitikot ja muut nykyjärjestelmän ikuiseen jatkuvuuteen sitoutuneet Hyvin Vakavat Ihmiset voivat edelleen vaatia ”kasvua” ja työllisyyttä tukevia toimenpiteitä jopa samalla, kun he valittavat näiden toimenpiteiden aiheuttamien haittojen, kuten kiihtyvällä nopeudella etenevän ilmastonmuutoksen, vaarantavan ihmislajin tulevaisuuden.

Miksi asiasta ei sitten puhuta, vaikka esimerkiksi bruttokansantuotteen ongelmallisuudesta hyvinvoinnin mittarina on käyty keskustelua niin kauan kun kyseinen mittari on ollut olemassa?

Olemassaolevissa järjestelmissä on aina valtavasti hitautta eli inertiaa, ja vallankahvaa vääntämään päässeiden sekä muuten nykytilan jatkumisesta hyötyvien on aina vaikea tunnustaa, että järjestelmä, joka nosti heidät valtaan ja vaurauteen, saattaakin olla läpeensä mätä. Lisäksi kustannusten unohtaminen sopii mainiosti järjestelmästä hyötyville: kun talouskasvun ja investointien todellista hintaa ei tarvitse laskea, monet järjettömätkin sijoitukset näyttävät kannattavilta ainakin niin kauan, että sijoituksia kauppaavat (jotka yleensä ovat eri ihmisiä kuin vahingoista kärsivät) ehtivät hyötyä niistä.

Palatakseni aikaisempaan esimerkkiin, miten hyvin ajattelisit humalahakuisen juomisen pysyvän hallinnassa, jos krapula ja maksakirroosi tulisi aina jollekin toiselle kuin itse juomarille?

Talousjärjestelmämme voi hyvin olla perustunut kirjanpitovirheelle, kunhan vain virhe ei tule liian ilmeiseksi ennen kuin virheistä hyötyvät päätöksentekijät eläköityvät tai kuolevat. Ja kirjanpitovirheelle järjestelmämme nimenomaan perustuu. Jos kirjanpitäjä antaisi tietoisesti puhtaat paperit yritykselle, jonka liiketoimintasuunnitelman kulmakivi on jättää maksamatta osa yrityksen kustannuksista, kirjanpitäjä olisi pian entinen kirjanpitäjä ja yrittäjällä olisi tapaaminen käräjätuomarin kanssa. Ja jos maanrakennusalan yrittäjä pystyttäisi Helsingin keskustaan kivenmurskaamon ja ilmoittaisi käyttävänsä kivimurskeen raaka-aineena erästä Arkadianmäellä sijaitsevaa graniittimuodostumaa, voisimme lyödä vetoa siitä, ehtiikö yrittäjän ovelle ensin poliisi vaiko mielenterveyshoitajat.

Mutta kun yrityksen liiketoimintasuunnitelma perustuu Eduskuntatalon graniitin alihinnoittelun sijasta hitaasti kasvavien pohjoisten metsien alihinnoitteluun, kyseessä ei olekaan hullu rikos tai rikollinen hulluus vaan kannatettava liiketoiminta, jonka syntymistä poliitikot ja muut Hyvin Vakavat Ihmiset juhlivat jakamalla yrittäjälle kunniaa ja huomionosoituksia. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmämme kun ei näe juuri minkäänlaista eroa siinä, luoko taloudellinen toimeliaisuus jotain aidosti arvokasta, vai onko se vain entistä nopeampi ja tehokkaampi tapa polttaa luonnonvaroja numeroiksi pankkitileillä. Mainio käytännön esimerkki löytyy Äänekoskelta, jonne nousevan uuden sellutehtaan synnyttämät noin 2700 työpaikkaa ovat olleet poliitikkojen juhlinnan kohteena. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty esimerkiksi siihen pikku yksityiskohtaan, että jos sellutehtaan käyttämä puutavara ja sen arvo hiilidioksidin sidonnassa hinnoitellaan edes jotakuinkin realistisesti, Äänekosken sellutehtaan joka ikinen työpaikka köyhdyttää todellisuudessa maatamme joka ikinen vuosi noin 100 000 – 300 000 euron verran – siis nettona, sen jälkeen kun tehtaan kansantuotteeseemme lisäämä vauraus on huomioitu. Yhteiskunnallemme olisi siis selvästi kannattavampaa maksaa jokaiselle noista 2700 henkilöstä viisi tonnia kuussa vaikka siitä, etteivät he tee yhtään mitään. (Tämä on muuten erinomainen argumentti perustulon puolesta: kun iso osa uusista työpaikoista todellisuudessa tuhoaa vaurautta, olisi järkevämpää maksaa vaikka joutenolosta.)

Liiketoiminnasta toki saa paljon helpommin kannattavaa jos sen todellisia kustannuksia ei tarvitse laskea, ja tämä yksinään selittää jo paljon siitä, miksi bisneksen teon liki uskonnoksi korottaneet yhteiskuntamme tuhoavat säälimättä ja mielettömästi koko planeetan elämän edellytyksiä. Niin kauan kun luonnonvaroja tuhlaamalla voi korjata suuria taloudellisia hyötyjä, luonnonvaroja tullaan tuhlaamaan: ja niin kauan kun rikkaudet tuovat valtaa, järjestelmämme ei tule tekemään luonnonvarojen säästämiseksi kuin kosmeettisia parannuksia puutteelliseen kirjanpitoonsa. Raamatusta saakka olemme oppineet, että luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja tätä opetusta olemme toden teolla noudattaneet. Mutta mikään määrä ideologisista ja historiallisista syistä puutteellista kirjanpitoa ei muuta fysikaalista todellisuutta: avohakatut metsät ovat avohakattuja ja avolouhokset avolouhoksia, vaikka kansamme kirjanpidollinen vauraus olisi vain lisääntynyt ja jotkut meistä saisivat pankkitililleen suurempia saldolukemia.

Nykymenon voisi ehkä ymmärtää paremmin, jos emme tietäisi, mitä tapahtuu yhteiskunnille, joiden kirjanpito perustuu vanhentuneeseen ideologiaan eikä vastaa elettyä todellisuutta. Neuvostoliiton ja sen vasallivaltioiden ”reaalisosialismin” kaatumiseen oli monia syitä, mutta talouden tehottomuus oli niistä tärkeimpien joukossa. Kommunistinen järjestelmä, joka oli itse asiassa tuottanut jopa merkittävän määrän hyvinvointia ja kapitalismiakin huikeampia määriä talouskasvua aina 1960-luvun alkuun saakka, ei 1970-luvulta alkaen kyennyt enää lisäämään kansalaisten reaalista hyvinvointia – aivan kuten nykyinen talousjärjestelmämme ei ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia sitten 1990-luvun. Päätöksentekijöiden seuraamien mittareiden mukaan kaikki oli toki edelleen hyvin: tuotantotavoitteet saavutettiin jopa etuajassa ja talous kasvoi kohisten. Mitä väliä sillä, että mittarit unohtivat laskea lähes kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen? Kommunistisessa talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähty olevan mitään arvoa, ellei niiden ”jalostamiseksi” oltu tehty työtä. Nykyisessä talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähdä olevan mitään arvoa, ellei kukaan ole valmis maksamaan niistä rahaa. Molemmissa järjestelmissä lopputuloksena on luonnonvarojen yltiöpäinen tuhlaaminen lyhyen tähtäimen etujen nimissä, ja kummassakin järjestelmässä on valtavasti inertiaa ja vaikutusvaltaisia intressejä, jotka hidastavat kaikkia yrityksiä korjata järjestelmää vähemmän tuhoavaksi. Kommunistien puolustukseksi voi sentään lukea sen, että 1980-luvulla tietoisuus elinympäristömme rajallisuudesta ei ollut lainkaan niin laajaa kuin mitä se on nyt, 30 vuotta myöhemmin.

Kummallekin järjestelmälle on myös ominaista tuotannon määrän korostaminen laadun kustannuksella. Neuvostoliitossa saatettiin (väitetysti) lisätä kodinkoneisiin betonipainoja, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustivat tuotetun tavaran painon kasvattamiseen: H&M heikentää jatkuvasti ja silminnähden kankaidensa ja ompelutyönsä laatua, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustavat myymään enemmän halvempia rättejä samassa ajassa, ja pitkään kestävät laadukkaat vaatteet sotivat molempia tavoitteita vastaan. (Käytin Kuopion ensimmäisen H&M:n avajaisista noin vuonna 1998 ostamiani reisitaskuhousuja vuosikymmenen; nykyisin vastaavaa kestävyyttä on kyseisen liikkeen tuotteilta turha edes toivoa.) Molemmissa järjestelmissä on teoriassa valinnanvapautta, mutta suuri osa kansalaisista on vapaudessaan perin rajoitettuja: Neuvostoliitossa poliittisen eliittiin kuulumattoman tavallisen ihmisen saatavilla ei ollut laadukasta tavaraa, nykyisessä järjestelmässä varakkaiden eliittiin kuulumattomalla tavallisella ihmisellä ei ole laadukkaaseen tavaraan varaa. Ja molemmissa järjestelmissä poliitikkojen tavoitteena on kasvu. Kysymyksiä siitä, mitä kasvulla saadaan, pidetään haihatteluna. Taloushistoriaa tuntevat naureskelevat nykyisinkin Neuvostoliiton niinsanotun reaalisosialistisen talousjärjestelmän tehottomuuksille ja luonnonvarojen haaskaamiselle, mutta on täysin varmaa, että tulevaisuuden taloushistorioitsijat – sikäli kun sellaista ammattikuntaa tai *tulevaisuutta* on – tulevat nauramaan vielä makoisammin nykyisen reaalikapitalismin kummallisuuksille. Edes Neuvostoliitossa ei sentään nähty sellaisia erikoisuuksia kuin tuotteiden laadun tahallinen heikentäminen ”suunnitellun vanhenemisen” nimissä, vain jotta tuotteiden valmistaja saisi myytyä uusia tuotteita vuodesta toiseen.

Tässä kohdassa kriittinen lukijani saattaa jo hermostua, ja kysyä, onko järjestelmämme todella niin tehoton kuin Neuvostoliiton todistetusti tehoton järjestelmä oli. Vastaus tähän on selvä: olemme paljon tehokkaampia tuhoamaan luonnonvarojamme ennen kuin järjestelmämme ajautuu täydelliseen umpikujaan.

Suhteellisen vapaan tiedonvälityksen ja vapaan yritteliäisyyden ansiosta länsimaissa vallitseva järjestelmä pystyy reagoimaan tehottomuuksiin merkittävästi paremmin kuin Neuvostoliiton kankea, salaileva ja aloitteellisuudesta rankaiseva pakkovalta koskaan kykeni. Valitettavasti tämä ei ole minkäänlainen tae siitä, että käyttäisimme vähemmän luonnonvaroja: päin vastoin, tehokkuutemme on tähän mennessä näkynyt nimenomaan siinä, että kulutamme luonnonvarat kommunisteja nopeammin ja huolellisemmin. Vuosikymmenien puheesta ja kirjaimellisesti tuhansista koko ajan epätoivoisempaan sävyyn kirjoitetuista tutkimuksista huolimatta talouskasvuamme ei ole vieläkään kyetty ”irtikytkemään” luonnonvarojen kulutuksesta.

Olemme enintään kyenneet ulkoistamaan vahinkomme meitäkin köyhemmille, ja toisinaan kuullut väitteet irtikytkennästä perustuvatkin länsimaiden teollisuustuotannon ulkoistamiseen esimerkiksi Kiinaan. Yhteiskuntamme ympäristöjalanjälki onkin kokonaisuudessaan tyylipuhdas esimerkki niinsanotusta Jevonsin paradoksista eli kimmahdusilmiöstä: vallitseva talousjärjestelmä varmistaa, että sitä mukaa kun opimme käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin, käytämme niitä yksinkertaisesti vain enemmän. Ilmiölle nimen antanut William Stanley Jevons pani jo vuonna 1865 merkille, että höyrykoneiden ja muiden hiiltä kuluttavien teollisuuslaitosten polttoainetehokkuuden huikeasta kasvusta huolimatta, Iso-Britanniassa kulutettiin merkittävästi enemmän hiiltä kuin 1700-luvun lopussa. Syynä oli se, että tehokkaammin kulutettua hiiltä kannatti käyttää enemmän, ja sitä kannatti kaivaa vähemmänkin kannattavista esiintymistä. Sama ilmiö on havaittu 150 vuoden aikana jokseenkin aina, kun minkään luonnonvaran tai muun resurssin käyttöä vallitsevan talousjärjestelmän alaisuudessa on vaivauduttu tutkimaan.

Ansioksemme on toki luettava, että olemme kyenneet torjumaan joitain paikallisia ympäristöongelmia. Olemme onnistuneet lisäämään metsien kasvua Euroopassa (ainakin toistaiseksi) ja puhdistamaan monet aiemmin saastuneet joet ja järvet, mutta näiden pohjimmiltaan paikallisten ongelmien ratkaisu ei ole ainakaan toistaiseksi antanut minkäänlaisia avaimia sivilisaatiotamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Ja sitä mukaa kun ympäristörajoitteet ovat tehneet perinteisestä teollisuuskapitalismista vaikeampaa, kapitalistisen järjestelmän kyltymätön voitontavoittelu on vain ohjautunut uusille urille.

En usko, että on sattumaa, että juuri nyt, kun Internet-talouden suurin laajentumisvaihe on ohi ja luonnonvarojen ylikäytöstä puhutaan enemmän kuin koskaan, elinkeinoelämää palvelevat tahot painostavat ankarasti poliitikkoja ja kansaa hyväksymään sosiaali- ja terveyspalvelujen teurastamisen kapitalismin alttarilla. Nykyinen saalistuskapitalismi on voitontavoittelussaan kuin hai, jonka täytyy uida ja syödä tai se kuolee. Jos sijoitusomaisuudelle ei koko ajan löydy uusia, ei vain voittoa vaan mieluusti enemmän voittoa tuottavia sijoituskohteita, velkojat jäävät vaille rahojaan ja koko korttitalo uhkaa romahtaa – vuonna 2008 käytiin jo hyvin lähellä. Mutta maailma alkaa olla jo täynnä, ja elämänpiirimme on jo liki täysin kapitalismin valtaama: siksi voittoa tavoittelevien yritysten on suorastaan lakisääteinen pakko yrittää vallata vielä niitä alueita, jotka toistaiseksi on onnistuttu pitämään voitontavoittelun ulkopuolella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen jälkeen jäljellä onkin lähinnä koulutus, ja senkin yksityistäminen on täysin varmasti elinkeinoelämän jatkuvan kasvun uskontoa julistavan papiston toiveissa.

Tällaisen valtaa keskittävän ja jatkuvaa kasvupakkoa synnyttävän järjestelmän hallitseminen ihmisten valtaosan eduksi voi osoittautua ikuiseksi toiveuneksi. Nykyinen talousjärjestelmämme ei ole enää ihmiskunnan renki, vaan isäntä. Se on karannut demokraattisesta hallinnasta (sikäli kun se koskaan sellaisessa on ollut) ja kasvaa mielettömästi pelkän kasvun vuoksi kuin syöpä, kunnes se ei enää voi kasvaa. Tällöin se vain on tuhonnut paitsi ympäristön, myös yhteiskunnat, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Kasvaimen ”tehokkuuden” parantaminen voi tuoda hetkellistä helpotusta ja saattaa olla joskus tavoiteltavaa, mutta pitkällä tähtäimellä se vain tarkoittaa, että entistä tehokkaampi kasvain leviää laajemmalle ja saa aikaan suurempaa vahinkoa ennen kuin se kuolee tilan loppumiseen. Ja koska järjestelmä itsessään synnyttää tarpeen sen laajenemiselle, koska järjestelmän palvojilla on käytössään ylivoimaiset resurssit, koska järjestelmää uskollisesti palvomalla on mahdollista (joskin epätodennäköistä) päästä voittajien harvalukuiseen joukkoon, ja koska järjestelmä on satojen vuosien kollektiivisella kokemuksella erittäin tehokas taivuttelemaan ihmiset tukemaan sitä, ajatukset järjestelmän ”kesyttämisestä” ovat ongelmallisia: tähän mennessä on käynyt niin, että järjestelmä on kesyttänyt kesyttäjänsä.

Meillä on nyt järjestelmä, joka suorastaan kannustaa vähättelemään rikkauksien tavoittelussa luonnolle ja muille ihmisille aiheutuvia vahinkoja, koska vahingot aiheutuvat vain aniharvoin sille, joka hyötyy eniten. Niinpä meillä on järjestelmä, jossa krapula ja maksakirroosi koituvat jonkun muun kohtaloksi ja siksi kaikkien kannattaa ryypätä koko ajan – mutta emme näe, että koska kaikkien kannattaa toimia samoin, jokainen meistä kärsii jonkun toisen aiheuttamasta krapulasta. Jopa meistä rikkaimmat kärsivät, vaikka tietenkin vähemmän kuin köyhät. Rikkaat joutuvat käyttämään koko ajan enemmän rahaa suojautuakseen eriarvoisuutta luovan järjestelmän seurauksilta, kuten vaikkapa heikkenevältä julkiselta terveydenhoidolta ja yksinkertaisesti siltä tosiasialta, että jos yhteisössä on yksi rikas ja sata köyhää, köyhät saattavat yrittää tasoittaa tilannetta kolkkaamalla rikkaan.

Joskus uskoin, että nykyinen talousjärjestelmä olisi mahdollista muuttaa ajoissa ja voisimme välttyä suuremmilta ongelmilta, vaikka säilyttäisimme rahan vallan politiikassa. Nykyään en enää tähän usko. Olisimme saattaneet selvitä suhteellisen vähäisillä muutoksilla, mikäli muutokset olisi aloitettu toden teolla viimeistään 1990-luvulla. Edes vankka tutkimustieto ei kuitenkaan tuolloin kyennyt päihittämään ”rationaalisen” järjestelmämme inertiaa ja järjestelmästä hyötyvien itsekkyyttä, ja nyt on melko varmasti jo liian myöhäistä. Tämä on kuitenkin viesti, jota varsin harva haluaa kuulla.

Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Omien havaintojeni mukaan varsinainen järjestelmävallankumous on vasta pääsemässä vauhtiin. Koko ajan kasvava joukko ihmisiä – ja onneksi ennen kaikkia nuoria ihmisiä – ympäri maailmaa on tullut samaan johtopäätökseen mihin päätymiseen itse tarvitsin vuosikymmenen. Suuri pyörä on alkanut kääntyä, ja vaikka suuret pyörät pyörivät hitaasti, ne jauhavat hienoksi. Nykyinen järjestelmämme ei kertakaikkisesti ole kestävällä pohjalla, ja tarvitsemme vähintään pohjan uudelleenrakentamisen, ellemme koko järjestelmän täydellisen remontin. Tämä kaikki on täysin mahdollista.

Talousjärjestelmät ovat käytännössä täysin ihmisten luomia sosiaalisia konstruktioita (hieno nimitys ”sopimusasialle”), eikä mikään luonnonlaki estä meitä sopimasta talousjärjestelmän pelisääntöjä uudelleen, enemmän kaikkien ja vähemmän harvojen hyväksi. Vaikka nykyisen järjestelmän palvojat miten huutavat, että edes pelisääntöjen pieni viilaus saati koko pelin muuttaminen ei ole mahdollista tai ainakin tarkoittaisi maailmanloppua, toisenlainen talousjärjestelmä ei tarkoita maailmanloppua yhtään enempää kuin pelattavan tietokonepelin vaihtaminen tarkoittaisi pelaamisen loppua. Talousjärjestelmän muutosta vastustavat käyttäytyvät käytännössä tarkalleen kuten lapset, jotka ovat päässeet tuossa talousjärjestelmämme toimintaa oivallisesti kuvaavassa lautapelissä eli Monopolissa voitolle ja sitten kiukuttelevat, kun muut lapset kyllästyvät ja kysyvät, että eikö voisi joskus pelata jotain toista, järkevämpää ja vähemmän turhauttavaa peliä. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö myös lastentarhoissa pelattaisiin paljon enemmän pelkästään Monopolia, mikäli pelissä vahvoilla olevat voisivat käyttää monopolirahaa palkatakseen taitavimpia propagandisteja julistamaan Monopolin olevan ainoa mahdollinen lautapeli ja sen sääntöjen olevan luonnonlakien omaisia ikuisia totuuksia – sekä vartijoita raahaamaan arestiin ne, jotka yrittävät kaataa pelilaudan.

Toisenlaiset pelisäännöt ja jopa aivan toisenlaiset pelit ovat kuitenkin täysin mahdollisia ja ennen pitkää pakollisia, vaikka tämä tietoisuus ei vielä olekaan suotautunut yleiseen tajuntaan. Uuden järjestelmän lähtökohdaksi tulee ottaa se, mikä on fysikaalisesti mahdollista ja reilua, ei se, mikä on nykyisessä järjestelmässä voitolle päässeiden etujen mukaista. Sekä yksityiskohtaisia että vähemmän yksityiskohtaisia esityksiä tällaisen talouden käytännön järjestelyistä on lukuisia, Hahnelin osallisuustaloudesta Olin Wrightin reaaliutopioihin. Mikä tai millainen yhdistelmä näistä toteutuu, jää lähitulevaisuuden päätettäväksi.

Kaikki muutosehdotukset tulevat tietenkin herättämään vastustusta, vähättelystä ja karmeilla seurauksilla pelottelusta suoraan tai epäsuoraan vallankäyttöön (jonka yksi muoto on sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentäminen, jotta järjestelmässämme kasvava häviäjien joukko ei ehdi, jaksa tai osaa vaatia reilumpaa peliä). Voi olla, että uuden ja vanhan talousjärjestelmän välejä joudutaan selvittämään jopa aseellisesti, kun vanhasta järjestelmästä hyötyvät eivät halua luopua vallastaan vapaaehtoisesti mutta onnistuvat vielä palkkaamaan ja kiihottamaan köyhempiä kuolemaan puolestaan. Itse uskon rauhanomaisen muutoksen olevan kestävämpi ja tehokkaampi tapa muuttaa asioita, mutta harva suuri muutos on mennyt läpi ilman minkäänlaista konfliktia. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin fyysinen todellisuus pakottaa jääräpäisimmätkin nykyjärjestelmän palvojat tunnustamaan tosiasiat. (Kun he tämän tekevät, toivon aikaisemmin tosiasiat todenneilta sen verran suurpiirteisyyttä ja pelisilmää, että edes viime hetkellä ihmiskunnan puolelle loikkaavia ei pilkata jälkikäteen.) Kuten yhdysvaltalainen sanonta toteaa, todellisuudella on aina viimeinen lyöntivuoro, ja on vain objektiivista todellisuutta, että nykyisen järjestelmämme kestävyyteen voi uskoa vain tosiasiat kiistävä haihattelija.

Sivumennen sanoen, nykyään tunnen suurta sympatiaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän ongelmista ja epäkohdista 1970-luvulta saakka varoitellutta Tauno Tiusasta kohtaan: kun hän sanoi ääneen, että hänen havaintojensa mukaan sosialistinen talousjärjestelmä kasvattaa tuotannon määrää laadun kustannuksella, tuhlaa luonnonvaroja, turmelee ympäristön, ja synnyttää tarpeellisia muutoksia tuhoon saakka vastustavan byrokratian, virallinen YYA-Suomi ja Neuvostoliiton talouden edistyksellisyyteen uskovat julmistuivat näistä harhaopeista niin, että Tiusanen joutui hakeutumaan maanpakoon Glasgow’n yliopistoon. Vaikka itsekin epäilen, että julkituomani näkökannat järjestelmämme epäkohdista eivät ole ainakaan edistäneet yrityksiäni työllistyä tutkijaksi, edistystä on toki tapahtunut siinä määrin, etteivät kaltaiseni harhaoppiset joudu pelkäämään maanpakolaisuutta. Ajatuskontrolli toimii nykyään niin, että epämieluisat viestit jätetään huomiotta kunnes ne katoavat somen, klikkijournalismin ja päivittäisten kohujen kakofoniaan.

 

Miksi kannatan lähes kaikkia päästövähennyskeinoja – yhdessä kuvassa

Lämpötilan muutos ja sen vaikutukset7

(Isompi kuva löytyy klikkaamalla tästä. Kuvaa saa ja on jopa suotavaa käyttää uudelleen ja levittää.)

Ilmastonmuutos on aikamme keskeinen, joskaan ei ainoa ympäristöongelma. Valitettavasti – kuten kuvaamme kirjoissamme Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen – ilmastonmuutoksen torjunnassa on edelleen onnistuttu parhaiten vahingossa. Useampi maa kykeni vähentämään päästöjään nyt tarvittavalla nopeudella rakentamalla 1980-luvulla ydinvoimaa, siitäkin huolimatta että päästöjen vähentäminen ei edes ollut tavoitteena, ja energiankulutus lisääntyi.

Emme aidosti tiedä, millainen tulevaisuuden energiajärjestelmä on. Toistaiseksi on kuitenkin aivan liian aikaista hylätä parhaiten toimivaksi tiedettyä vähäpäästöistä energiavaihtoehtoamme. Vähäpäästöisten vaihtoehtojen kampittamisen todellisena riskinä kun on se, että ympäristölle ja ihmisille tuhoisa polttaminen jatkuu.

Kirja-arvostelu: Energian aika

energian aika kansiKun ihmiset lakkaavat miettimästä jotain asiaa ja alkavat suhtautua siihen samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin auringon nousuun, kyseisestä asiasta kirjoittaminen vaikeutuu. Toisaalta, jos aiheesta onnistuu kirjoittamaan, voi parhaimmillaan valaista maailmaa aivan uudella tavalla: näkymättömän tekeminen näkyväksi on juuri sitä, mitä hyviltä tietokirjailijoilta odottaa.

Aki Suokon ja Rauli Partasen kirja Energian aika onnistuu todellakin päätavoitteessaan. (Huomautus lukijalle: olen kirjoittanut Partasen kanssa kirjat Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen.) Se vääntää rautalangasta, miten olennaisessa ja aliarvostetussa osassa edullinen, riittoisa, napin painalluksella saatavissa oleva energia on yhteiskunnassamme. Samalla se esittää havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti, miksi edullisen energian hupeneminen voi olla merkittävä ongelma.

Kirjassa esitetään ensin seikkaperäisesti, miksi teollista vallankumousta on hedelmällistä ajatella nimenomaan energiavallankumouksena, ja miksi kestävä talouden ja tuottavuuden kasvu ilman edullisen energian käytön lisääntymistä voi jäädä haaveeksi – digitaalisesta taloudesta ja erilaisista irtikytkentämalleista huolimatta. Tässä yhteydessä kirja käy ansiokkaasti läpi vallitsevaan neoklassiseen talousteoriaan kohdistunutta kritiikkiä erityisesti ns. biofysikaalisen talousteorian taholta. Siinä missä valtavirtainen taloustiede esittää talouskasvun olevan teknologisen kehittymisen ansiota, biofysikaalinen taloustiede kysyy, mitä tuo teknologia oikeastaan on, ja vastaa kysymykseen yksinkertaisesti: teknologinen kehittyminen on suurelta osin työvoiman korvaamista ja lihasvoiman täydentämistä ulkoisella energialla. (Vain hivenen kieli poskessa voisi sanoa, että merkittäviä tuottavuutta parantaneita mutta ilman ulkoista energiaa toimivia keksintöjä vuoden 1800 jälkeen ovat olleet polkupyörä, mekaaninen kirjoituskone, poljettava ompelukone ja astiankuivauskaappi.)

Energian ja ylipäätään luonnonvarojen rooli on kuitenkin valtavirtataloustieteessä vahvan aliarvostettu, mistä parhaita osoituksia ovat vielä edelleenkin toistuvat väitteet siitä, että resurssien ehtyminen ei ole ongelma, koska resurssien nouseva hinta kannustaa kehittämään korvikkeita ehtyville resursseille ja ohjaa kulutusta vähemmän niukkoihin resursseihin. Kirjan myös akateemisessa mielessä ansiokkainta osuutta ovatkin pohdinnat siitä, toimiiko hintamekanismi todella: jos jonkin resurssin hinta nousee voimakkaasti, ihmisten ja yritysten maksukyky ei välttämättä enää riitä, vaikka resurssin käyttämisestä saataisiin miten suurta hyötyä tahansa. Vastaavasti, korvikkeiden kehittämiseen tai käyttöön ottamiseen vaadittavia investointeja voi olla vaikea löytää, jos tarvittavat panostukset ovat kovin suuria. Logiikka näyttää tällä hetkellä pätevän erityisesti ydinvoimateollisuudessa, jonka suurimpia kompastuskiviä on juuri laitosten korkeat investointikustannukset.

Sivuhuomiona voinee mainita, että olen itse tutkinut korvikkeiden kehittämistä, ja tutkimukseni perusteella jaan kirjoittajien huolet siitä, että hintamekanismiin vetoaminen yksinkertaistaa tätä tärkeää kysymystä aivan liian paljon. On myös syytä huomata, että talousteorian tutkijoiden parissa luottamus hintamekanismin toimintaan ei ole aivan yhtä järkkymätöntä kuin talousteoriaa omaehtoisesti tai vain muutaman kurssin lukeneiden keskuudessa se toisinaan on.

Valtavirta-ajattelussa on silti edelleen yleistä arvottaa resurssit sen perusteella, miten suuren osuuden bruttokansantuotteesta niiden tuotanto ja käyttö muodostaa. Kuten kirjassa tuodaan esille, tällä logiikalla sähköverkon täydellinen menettäminen ei olisi isokaan ongelma, sillä sähkön osuus on vain joitain prosentteja taloudesta. Logiikka on siis ilmiselvän mieletön. Silti edelleen on mahdollista löytää vaikutusvaltaisia tahoja, jotka arvottavat luonnonvaroja ja talouden osia tällä tavoin. Edelleen, logiikka ei ole kokemukseni mukaan yleistä alan tutkijoiden keskuudessa – mutta he eivät ole ehkä aina onnistuneet välittämään kaikkia teorian hienouksia talousteoriaa eräänlaisena poliittisena lyömäaseena käyttäville.

Kaiken kaikkiaan kirja on ansiokas ja hatunnoston arvoinen suoritus: nykymenoa ja energiariippuvuuttamme kirkkaasti valottava, paikoin ankarastikin arvosteleva kirja, joka ei silti ole saarnaava. Kirjassa todetaan, miten asiat kirjoittajien mielestä vaikuttavat olevan, ja millaisia valintoja saatamme joutua tekemään. Toinen erityisen ansiokas ja jo itsessään lukemisen arvoinen osuus kirjassa on sen lopun keskustelu talouskasvusta ja sen kriitikoista, kuten niinsanotusta degrowth-liikkeestä. En tiedä yhtään yhtä hyvää ja tasapuolista talouskasvukriitikoiden ajatusten käsittelyä suomeksi tai englanniksi: kirjassa esitetään talouskasvukritiikki pohjimmiltaan suopeassa valossa (kuten syytäkin on), mutta myös kritiikkiä kritisoidaan niissä kohdin kun se aiheellista on.

Yksittäisistä kohdista ja tietyistä johtopäätöksistä on aina mahdollista olla eri mieltä, ja näin valtavan aiheen – oikeastaan maailmanselityksen – kattavassa kirjassa on aina kritisoitavaa. Henkilökohtaisesti en ole aivan yhtä varma, kannattaako esimerkiksi talouskasvu yksinkertaistaa yhtä selvästi energian käytön kasvuksi, ja olen kirjoittajia ehkä hivenen skeptisempi myös energiaylijäämän mittarina usein käytetyn EROIn (Energy Return On Investment) käytöstä. Kirjassa on myös lievää epätasaisuutta, josta häiritsevin osuus on mineraalien riittävyyden pohdinta: kirjoittajat tuntuvat ensin todistelevan, että mineraalien riittävyys on ongelma – mutta sitten esittävät, että uraanin riittävyys ei ole ongelma. Olen itse kaivostoiminnan historiaa hivenen selvitettyäni päätymässä johtopäätökseen, että suuret suunnitelmat paremman maailman rakentamiseksi eivät luultavasti jää kiinni mineraalien riittävyydestä sinänsä, mutta niiden louhinnan ympäristövaikutukset ovat silti huomioimisen arvoinen asia. Johtopäätöksestä huolimatta hieman tasaisempi käsittely olisi silti ollut tässä kohdassa paikallaan – joskin Rauli Partanen totesi minulle yksityisesti otettuani asian esille, että kyseinen epätasaisuus ei ole tarkoituksellista ja se tullaan korjaamaan ainakin suunnitteilla olevaan englanninkieliseen laitokseen.

Mainitut seikat ovat kuitenkin pikkuvirheitä, jotka eivät vähennä olennaisesti kirjan ansioita. Se on ensimmäinen suomenkielinen kirja, jossa energian aivan olennainen rooli yhteiskunnassa ja talouskasvussa tuodaan kädestä pitäen ja viimeisimpään tutkimukseen nojaten johdonmukaisesti ja useimmiten kansantajuisesti esille. Kirja on jopa kansainvälisellä mittapuulla erinomainen teos sekä asiasisältönsä, mutta ennen kaikkea pohdiskelevan otteensa vuoksi, ja sen soisi kuluvan vähintään jokaisen ympäristöstä, taloudesta ja energiasta kiinnostuneen käsissä. Näkisin kirjan tai sen osien olevan myös hyödyllistä oppimateriaalia esimerkiksi (kriittisen) taloustieteen, teollisuushistorian ja ympäristötutkimuksen kursseilla.

Energian aika: Avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen

Aki Suokko

Rauli Partanen

WSOY, 2017

Mitä tapahtui Three Mile Islandissa (kirjasta Musta Hevonen)

Three Mile Islandin ydinonnettomuudesta on kulunut kohta 40 vuotta. Vuonna 2017 olevan 38. vuosipäivän muistoksi jaamme oheisen Musta Hevonen – Ydinvoima ja ilmastonmuutos -kirjassamme (Kosmos 2016) olevan onnettomuuskuvauksen, jossa kerromme lyhyesti onnettomuudet pääasialliset syyt ja sen mitä tapahtui ja millaisia suoria seurauksia sillä oli.

Vuosipäivän muistoksi kustantajamme tarjoaa kirjalle omassa verkkokaupassaan 10 % alennuksen alennuskoodilla: mustahevonen17.

***

Three Mile Island

Siviilireaktoreiden historian kolmanneksi vakavin ydinonnettomuus tapahtui Harrisburgissa Three Mile Islandin ydinvoimalassa Pennsylvaniassa, Yhdysvalloissa 28. maaliskuuta 1979. Ketään ei kuollut, eikä ympäristöön vapautunut merkittäviä määriä haitallisia radioaktiivisia aineita. Laitoksen kakkosreaktorin ydin suli osittain, ja reilun vuosikymmenen kestäneet puhdistustoimet maksoivat lopulta noin miljardi dollaria. Tapauksen tiedottaminen epäonnistui surkeasti. Epäonnistuminen näkyi paniikkina, epäluottamuksena ja myöhemmin ydinenergiavastaisuuden voimistumisena. Tapausta on pidetty yhtenä avainsyynä Yhdysvaltojen, ja jopa maailmanlaajuisten, reaktorihankkeiden vähentymiseen seuraavaksi kolmeksi vuosikymmeneksi.

Babcock & Wilcoxin suunnittelemassa painevesireaktorissa oli omat ongelmansa. Suurimmat ongelmat löytyivät kuitenkin kenties voimakkaasti kasvaneen ydinteollisuuden työntekijöiden puutteellisesta koulutuksesta. Paljon pienempiä laivaston ydinsukellusvenereaktoreita joitain vuosia operoineet löysivät hyväpalkkaisia töitä siviilireaktoreiden operaattoreina. Silloisten ydinsukellusveneiden reaktoreiden tehot olivat 12 megawatin luokassa, joten ne olivat aivan erilaisia hallittavia kuin kymmeniä kertoja tehokkaammat siviilireaktorit. Esimerkiksi 1,2 gigawatin painevesireaktori tuottaa vielä vuorokausi pysäytyksen jälkeen yli 15 megawattia jälkilämpöä.

Ytimen osittaiseen sulamiseen johtanut varsinainen tapahtumaketju alkoi noin 11 tuntia ennen onnettomuutta[i]. Työntekijät puhdistivat reaktorin toissijaisen vesikierron suodattimia, ja joutuivat normaalin paineilman sijaan käyttämään puhdistukseen vettä. Paineella suodattimeen työnnettyä vettä päätyi pieni määrä suljetun venttiilin ohi väärään paikkaan. Myöhemmin tämä vesi aiheutti syöttöveden pumpuissa ja muualla ongelmia, jotka katkaisivat veden syötön turbiineihin. Veden syötön keskeytyminen aiheutti paineen ja lämpötilan nousua reaktorin jäähdytysjärjestelmässä, mikä johti reaktorin automaattiseen hätäsulkuun (SCRAM[ii]). Reaktorin jäädytysjärjestelmään alkoi kasaantua jälkilämpöä, sillä turbiinit eivät olleet toiminnassa. Koska turbiinin syöttövedenkin pumput olivat pysähtyneet, kolme varapumppua käynnistyivät. Niistä ei kuitenkaan ollut apua, sillä muutama varajärjestelmän venttiili oli huollon vuoksi suljettuina. Tämä oli Yhdysvaltojen ydinturvallisuusviranomaisen NRC:n ohjeiden vastaista, sillä kaikkien varaventtiilien ja -pumppujen sulkeminen reaktorin ollessa käynnissä oli kiellettyä. Jäähdytys varajärjestelmineen oli efektiivisesti pysähtynyt. Myöhemmin NRC määritteli tämän virheen yhdeksi onnettomuuden avaintekijöistä.

Kun paine pääjäähdytysjärjestelmässä kasvoi, se avasi automaattisen paineenalennusventtiilin. Normaalisti tämä venttiili sulkeutuu, kun paine jäähdytysjärjestelmässä alenee, mutta mekaanisen vian vuoksi se jumittui auki. Paineen lisäksi jäähdytysjärjestelmästä alkoi karata myös jäähdytysneste. Varaventtiilien ja -pumppujen sulkemisen ohella venttiilin mekaaninen vika oli yksi keskeisistä onnettomuuteen johtaneista syistä. Venttiilin jumiutuminen jäi operaattoreilta huomaamatta, sillä sen tilasta kertova valo oli huonosti suunniteltu[iii]. Operaattorin merkkivalosta saama käsitys oli, että se oli kiinni, kuten pitikin olla, vaikka se oli jumiutunut auki-asentoon. Tämä aiheutti operaattoreille paljon sekaannusta, sillä jäähdytysjärjestelmän muut mittalaitteet käyttäytyivät kummallisesti siihen nähden, että paineventtiili vaikutti olevan kiinni. Vasta seuraava työvuoro näki tilanteen ulkopuolisen uusin silmin, ja tajusi mistä oli kyse. Siihen mennessä 120 000 litraa jäähdytysnestettä oli kuitenkin vuotanut jäähdytyspiiristä, ja vahinko oli jo tapahtunut.

Onnettomuus paljasti puutteita eri viranomaisten kommunikoinnissa, yleisölle viestinnässä ja eri toimijoiden vastuualueissa. Yleisö sai asiasta jatkuvasti ristiriitaista tietoa, mikä lisäsi paniikkia ja aiheutti turhia evakuointeja.

Monia suhteellisen epätodennäköisiä teknisiä vikoja ja sattumia siis tapahtui samaan aikaan. Yhdistettynä henkilökunnan puutteelliseen osaamiseen, tuloksena oli reaktorin ytimen osittainen sulaminen. Ketään ei loukkaantunut, eikä ympäristöön päässyt merkittäviä määriä vaarallisia aineita. Vuotanut radioaktiivisuus oli pääosin varsin harmitonta ksenon-kaasua, joskin verrattain pieniä määriä radioaktiivista jodia vapautui myös.

[i] Onnettomuuden kuvaus nojaa wikipediassa olevaan artikkeliin: http://en.wikipedia.org/wiki/Three_Mile_Island_accident

[ii] SCRAM tulee sanoista “safety control rod axe man” ja viittaa maailman ensimmäisen reaktorin turvallisuudesta viime kädessä vastannutta henkilöä, jonka tehtävä oli hätätilanteessa katkaista reaktion pysäyttävää säätösauvaa pitelevä köysi kirveellään.

[iii] Joidenkin versioiden mukaan kyseinen indikaattori oli osittain peitetty.

Fukushiman vuosipäivä – Mitä Japanissa tapahtui 11.3.2011? (kirjasta Musta Hevonen)

Musta Hevonen

Fukushiman ydinonnettomuuden vuosipäivänä muistot virtaavat mieliin ja medioihin, ja tapahtumia kauhistellaan, uhreja muistellaan ja seurauksilla spekuloidaan. Kuten ydinvoimauutisoinnille ja -keskustelulle on tyypillistä, faktat usein väistyvät hyvän tarinan tieltä.

Kirjassamme Musta Hevonen – Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016) kerrotaan tiiviisti mutta seikkaperäisesti Fukushiman (ja muidenkin) ydinonnettomuuden syyt, kulku ja todennäköiset seuraukset – sekä se mitä näistä kirjoitettiin mediassa (ja kuten ajan kuvaan kuuluu, vaihtoehtofaktoilla vahvistetussa vaihtoehtomediassa). Kevään 2017 aikana julkaisemme myös muut onnettomuuskuvaukset omina vuosipäivinään, joten pysy kanavalla!

Onnettomuuksien vuosipäivien kunniaksi julkaisemme kyseiset tekstit lyhentämättöminä blogeissamme. Lisäksi kustantajamme tarjoaa oheisesta linkistä Musta Hevonen -kirjan ostajille 10 % alennuksen koodilla: mustahevonen17

****

Fukushima

Tämänhetkiseen keskusteluun ydinvoimasta vaikuttaa selvästi eniten tuorein ja historian toiseksi pahin ydinvoimaonnettomuus. Maaliskuussa 2011 sattuneen valtavan maanjäristyksen nostattama hyökyaalto tuhosi Japanin itärannikolla Fukushima Yhden (Dai-ichi) ydinreaktoreiden jäähdytykseen tarvittavat varageneraattorit. Tämän seurauksena voimalan kolme käytössä ollutta reaktoria vaurioituivat pahoin ja vapauttivat suuria määriä radioaktiivisia aineita ympäristöön. Kuten vakavissa onnettomuuksissa yleensä, myös Fukushiman onnettomuuden varsinaiset syyt ovat jäljitettävissä toimenpiteisiin jotka tehtiin tai jätettiin tekemättä kauan ennen kuin tsunamiaalto vyöryi riittämättömien tulvavallien yli ja hautasi generaattorit alleen.

Japanin Tyynenmeren-rannikkoa haastavampaa paikkaa ydinvoimaloiden rakentamiseen on hankala kuvitella. Koko rannikkoseutu on geologisesti epävakaata ja kärsii jatkuvasta maanjäristysten ja hyökyaaltojen vaarasta. Tiheään asutussa, vauraassa Japanissa asuu kuitenkin yli 127 miljoonaa ihmistä, ja maan energiantarve on valtava. Koska saarivaltakunnalla ei ole fossiilisen energian varantoja, ja koska paljon pinta-alaa vievien uusiutuvien energianlähteiden kehittäminen on ollut haastavaa, suurin osa maan energiasta on jouduttu tuomaan ulkomailta. Japani on maailman suurin nesteytetyn maakaasun (LNG) tuoja, toiseksi suurin kivihiilen tuoja ja kolmanneksi suurin öljyn tuoja. Japanissa myös muistetaan toisen maailmansodan kokemukset, kun liittoutuneiden merisaarto käytännöllisesti katsoen lopetti energiankuljetukset maahan.

Reaktoreiden rakentaminen järistys- ja tsunamialttiille alueille ei välttämättä ole itsessään vaarallista olettaen, että turvallisuuteen kiinnitetään asianmukaista huomiota. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ydinvalvontaviranomainen, NRC, kiinnitti maanjäristys- ja tsunamivaaraan huomiota jo 1991[i]. NRC:n selvitys totesi[ii], että suuren sähkökatkon yhteydessä varavoimansa menettävä ydinvoimala voisi ylikuumentua ja vaurioitua.

Fukushiman onnettomuusvoimalassa oli kuusi BWR-tyyppistä reaktoria, joiden yhteenlaskettu sähköteho oli 4,7 gigawattia. Kaikki käyttivät jäähdytykseen merivettä, eikä niihin rakennettu meriveden saannista riippumattomia jäähdytystorneja. Tällaiset ”ylimääräiset” jäähdytystornit valmistuivat juuri Loviisan voimaloiden yhteyteen, jotta reaktoreiden jäähdyttäminen onnistuu ongelmitta esimerkiksi pahan öljyonnettomuuden sattuessa Itämerellä. Ensimmäinen Fukushiman reaktoreista otettiin käyttöön 1971. Reaktoreiden Mark I suojarakennuksia oli kritisoitu liian heikoiksi jo 1970-luvulla, ja reaktorit suunnitellut General Electric julkaisi niihin muutamia parannuksia vuonna 1980. Suojarakennusten suunnitellun mukainen toiminta edellytti kuitenkin edelleen sitä, että sammutettujen reaktoreiden kehittämä jälkilämpö kyettiin jäähdyttämään aktiivisilla varajäähdytysjärjestelmillä. Useimmat näistä järjestelmistä tarvitsivat toimiakseen sähköä. Yhdysvalloissa NRC edellytti siksi vastaavantyyppisiltä voimaloilta varavoimageneraattoreiden sijoittamista maanjäristykset ja tulvat kestäviin tiloihin vähintään sadan metrin päähän muista rakennuksista. Lisäksi saatavilla tuli olla myös lähistölle sijoitettuja siirrettäviä generaattoreita.

Kansainvälinen ydinenergiajärjestö IAEA oli havainnut NRC:n suositukset hyviksi jo 1990-luvun alkupuolella, ja suositteli jäsenvaltioilleen niiden käyttöönottoa. IAEA:lla ei kuitenkaan ole määräysvaltaa kansallisiin turvallisuusviranomaisiin.

Ikävä kyllä Japanin hallitus oli toistuvasti vakuuttanut, että japanilaiset ydinvoimalat olivat jo täysin turvallisia, ja uskoi siihen itsekin. Tämä johti tilanteeseen, jossa hallitus menettäisi kasvonsa, jos turvallisuusparannuksia kaikesta vakuuttelusta huolimatta ruvettaisiin tekemään. Maassa oli ainakin viisi viranomaista, jotka jollain tavoin säätelivät ydinvoimaloita, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ennen vuotta 2001 laillista valtaa määrätä turvallisuusparannuksia tehtäväksi. Virastojen päällekkäisyys aiheutti halvaannuttavaa sisäistä riitelyä ja vaikeutti nopeaa päätöksentekoa. Kaiken huipuksi edes vuonna 2001 valtuutettu valvontaviranomainen, NISA, ei ollut itsenäinen toimija kuten NRC tai Suomen STUK ovat, vaan se oli Japanin kauppa- ja teollisuusministeriön alaosasto. Kun IAEA:n tsunamisuositukset nousivat 2000-luvun alussa uudelleen keskusteluun, NISA joutui vertaamaan suositusten kustannuksia kauppa- ja teollisuusministeriön riittävänä pitämään halvempaan päivitykseen. Jälkimmäinen vei voiton: ydinturvallisuuskomissio oli nimittäin tutkinut jo 1991–1993, miten japanilaiset voimalat selviäisivät täydellisestä sähkökatkosta ja generaattoreiden tuhoutumisesta. Tutkimuksen kohtalokas tulos oli, että kyseinen tapahtuma olisi niin epätodennäköinen, ettei siihen kannattaisi varautua.

Jos Japanissa olisi noudatettu NRC:n 20 vuotta aikaisemmin antamia suosituksia, onnettomuus olisi lähes varmasti kyetty välttämään tai ainakin rajoittamaan enintään Three Mile Islandin mittakaavaan. Mutta edes nämä laiminlyönnit eivät tehneet tapahtunutta onnettomuutta väistämättömäksi. Viimeinen niitti lyötiin, kun voimalan johtaja määrättiin varmistamaan ennen voimalassa mahdollisesti tehtävää hätäpaineenalennusta, että asukkaat kahden kilometrin säteeltä olisi evakuoitu. Määräyksellä tarkoitettiin hyvää, sillä viimeisenä keinona tehtävä paineenalennus laskisi ilmakehään päästörajat ylittävän määrän radioaktiivisia aineita. Painetta alentamalla voitaisiin kuitenkin välttyä polttoaineen vaurioitumiselta ja mahdollisesti paljon vakavammilta seurauksilta.

Fukushiman onnettomuuden kulku

Maaliskuun 11. päivänä vuonna 2011 merenpohjassa Japanin itärannikolla tapahtui mittaushistorian voimakkain maanjäristys[iii]. Seuranneen kolmen minuutin aikana Japanin itärannikko liikahti yli kaksi metriä lähemmäs Kaliforniaa ja vajosi melkein metrin. Vuorokausi lyheni 1,8 mikrosekuntia ja maapallon pyörimiskulma kääntyi noin 25 senttiä.

Japanin ydinvoimalat toimivat järistysaaltojen tuntuessa ohjekirjan ja maan lakien mukaan pysäyttäen toiminnassa olleet reaktorit. Fukushima Yhdessä kaikki kolme käynnissä ollutta reaktoria sammuivat suunnitellusti ja varageneraattorit alkoivat tuottaa sähköä jäähdytysvesipumpuille kuten pitikin. Järjestelmää valvovan operaattorin mielestä ykkösreaktorin automaattinen järjestelmä, eristyslauhdutin[iv], toimi jopa liian hyvin, sillä sen lämpötila putosi reipasta vauhtia. Hän päätti ohittaa automatiikan ja sulki passiivisen jäähdytyksen. Joidenkin lähteiden[v] mukaan tämä toimenpide oli yksi onnettomuuteen johtaneista avaintekijöistä.

Noin sata kilometriä Miyagin prefektuurin itäpuolella, Tyynen Valtameren pohjassa tapahtunut järistys oli lähettänyt matkaan suunnattoman hyökyaallon. Noin tunti järistyksen jälkeen, klo 15:35, paikoin yli 15-metrinen aalto iski valtavalla voimalla Japanin itärannikolle, huuhtoen mukanaan kokonaisia kaupunkeja ja edeten syvälle sisämaahan. Muutamassa minuutissa 21 377 ihmistä oli kuollut tai kadonnut raunioihin ja vesimassojen alle. Loukkaantuneita oli yli 6 000, ja sadat tuhannet jäävät kodittomiksi. 250 000 rakennusta tuhoutui täysin tai osittain, ja lisäksi ainakin 750 000 rakennusta kärsi vaurioita[vi].

Toinen Fukushiman prefektuurin ydinvoimalaitoksista, Fukushima Kaksi (Dai-ni) selvisi tsunamista vähin vaurioin. Fukushima Yhdessä vesimassa repi rikki varageneraattoreiden rantaan rakennetut dieseltankit ja hukutti turbiinihallit, joiden kellareissa varavoimakoneet jauhoivat voimalan jäähdytyspumpuille ja hallintalaitteille elintärkeää sähköä. Vain korkeammalla ollut, reaktoreita 5 ja 6 jäähdyttänyt dieselgeneraattori säilyi toimintakuntoisena. Nämä reaktorit, kuten myös reaktori 4, olivat kuitenkin poissa käytöstä polttoainetäydennyksen vuoksi.

Reaktorit 3 ja 4 siirtyivät dieselgeneraattoreista akkuvirralle. Valvontahuoneissa oli vielä sähköt, ja operaattoreiden tehtäväksi jäi varmistaa, että kaikki kolmosreaktorin jäähdytystä edistävät venttiilit ja muut sähköä vaativat käyttölaitteet olisivat oikeassa asennossa siinä vaiheessa, kun akuista loppuisi virta.

Ykkös- ja kakkosreaktorien yhteiset vara-akut olivat kastuttuaan menettäneet suuren osan varauksestaan ja ne tyhjenivät muutamassa minuutissa. Sisällä voimalassa ja sen valvontahuoneissa tuli pilkkopimeää. Varajäähdytysjärjestelmiä ei voitu enää ohjata, eikä operaattoreilla ollut enää tietoa siitä, miten paljon reaktoreiden paineastiassa oli vettä. Onnettomuuden alussa polttoainenippujen yllä oli 4,5 metriä ylipaineistettua, jäähdyttävää veden ja höyryn sekoitusta. Paljastuneet niput ylikuumenevat ja ennen pitkää ne sulavat.

Ennen onnettomuutta käynnissä olleet reaktorit 1, 2 ja 3 olivat suurin välitön uhka. Suurimmissa ongelmissa oli reaktori 1. Sen polttoaine oli ollut reaktorissa pisimpään, ja niinpä siinä oli eniten jälkilämpöä tuottavia radioaktiivisia aineita. Lisäksi sen passiivinen eristyslauhdutin oli kytketty manuaalisesti pois päältä joitain minuutteja aikaisemmin. Kakkosreaktorissa hätäjäähdytysjärjestelmä (RCIC) oli jäänyt päälle, joten se auttaisi ainakin jonkin aikaa. Reaktorin 3 varavirta katkesi, mutta akut jatkoivat hätävirran syöttämistä olennaisimmille laitteille[vii]. TEPCO ilmoitti Japanin hallitukselle, että Fukushiman reaktori ykkösessä oli hätätila.

Kakkos- ja kolmosreaktoreissa kiertävä vesi kuumeni jatkuvasti, ja jossain vaiheessa se höyrystyisi. Kaikki reaktoreiden välillä olleet sähköyhteydet olivat tuhoutuneet. Kaikki paikalle johtavat tiet olivat huuhtoutuneet pois tai täynnä sortuneita rakennuksia, rojua ja pakenevia ihmisiä, joten alueelle oli vaikea päästä. Sopivat siirreltävät generaattorit olivat liian raskaita helikoptereille. Reaktorirakennuksiin olisi pitänyt kytkeä kaapelit, mutta tonnin painoisten, 10 sentin paksuisten kaapeleiden liikutteleminen miesvoimin keskellä sortuneita rakennuksia oli helpommin sanottu kuin tehty.

Ennen pitkää taskulamppujen valossa työskentelevät operaattorit kuitenkin saivat osan varajäähdytyslaitteista toimimaan jotenkuten. Paloautot ajettiin asemiin reaktoreiden viereen, ja kytkemällä niiden pumput hätäjäähdytysjärjestelmään, hätäjäähdytyksen painetta saatiin kasvatettua ja reaktoreiden paineastioihin kyettiin pumppaamaan lisää vettä. Autojen pumput eivät kuitenkaan olleet riittävän voimakkaita painamaan vettä ylipaineistettuihin paineastioihin. Painetta täytyisi ensin alentaa, mikä tarkoittaisi radioaktiivista päästöä ilmakehään.

Ykkösreaktorissa kaikki oli pimeänä, joten sen tilasta oli lähes mahdotonta saada tietoa. Jotain tietoja kuitenkin saatiin muutama tunti tsunamin jälkeen, klo 20:49, kun reaktoreiden 1 ja 2 valvontahuoneisiin saatiin palautettua sähköt osittain, ja osa mittareista heräsi hetkeksi eloon. Mittarit kertoivat, että ykkösreaktorin tilanne on paha, joten voimalan johtaja ilmoitti paikallisille viranomaisille, että evakuointisuunnitelmat on heti pantava täytäntöön: voimalassa saatetaan joutua suorittamaan paineenalennus suoraan ilmakehään. Tämä oli kuitenkin vain varotoimi, ja paineenalennuksen valmisteluja ei aloitettu. Vähän myöhemmin, klo 21:30, Japanin pääministeri ilmoitti, että evakuointialue tulee laajentaa kahdesta kolmeen kilometriin, mikä lähes kaksinkertaisti evakuoitavien määrän. Tämä osoittautui myöhemmin vakavaksi virheeksi, sillä evakuoinnin laajentamissuunnitelma ei tsunamin aiheuttaman kaaoksen vuoksi päätynyt kaikkien viranomaisten tietoon. Paineenalennuksen valmistelut aloitettiin noin puolilta öin, kun säteilytaso ykkösreaktorissa ja sen turbiinirakennuksessa nousi merkkinä siitä, että vedenpinta oli todennäköisesti laskenut polttoainenippujen tasolle. Paineenalennusta ilman sähkövirtaa ei kuitenkaan oltu harjoiteltu, joten valmistelut etenivät hitaasti.

Mitä ykkösreaktorissa oli tänä aikana tapahtunut? Kolmessa tunnissa sen jäähdytysvesi oli kiehunut pois. Puolitoista tuntia myöhemmin polttoainesauvojen ympärillä olevat zirkoniumkuoret olivat kuumentuneet niin paljon, että ne alkoivat hajottaa ympäröivää vesihöyryä vedyksi ja hapeksi. Samalla polttoaineydin alkoi sulaa, ja reaktoriastian paine kasvoi nopeasti. Ilman sähkötoimisia venttiileitä tätä painetta ei saatu vapautettua. Reaktorin tuuman paksuisesta teräksestä tehty suojakuori halkesi, ja reaktorin sisällä oleva vety sekä polttoaineesta höyrystyneet kevyet fissiotuotteet vuotivat reaktorirakennukseen. Jos reaktorirakennus olisi varustettu monien maiden viranomaisten edellyttämillä passiivisilla vedynpoistolaitteilla, vety olisi palanut takaisin vedeksi, eikä mitään olisi luultavasti tapahtunut. Laitteita ei kuitenkaan oltu vaadittu, joten reaktorirakennus muuttui hiljalleen pienintäkin kipinää odottavaksi pommiksi.

Paineenalennuksen valmistelut jatkuivat pitkin yötä ja aamua. Samalla odoteltiin, että evakuointi saadaan valmiiksi ja lupa paineenalentamiseen saadaan. Vahingot reaktoreissa pahenivat koko ajan, ja viiden jälkeen aamulla säteilyhälyttimet kertovat, että radioaktiivista materiaalia on päässyt vuotamaan ulkoilmaan. Evakuointi oli vielä kesken. Viimein yhdeksän jälkeen aamulla saapui tieto, että evakuointi on suoritettu, ja operaattori lähti reaktorirakennukseen avaamaan varoventtiiliä käsin. Hän ennätti avata sen kuitenkin vain osittain, kun hänen säteilymittarinsa hälytti, että länsimaisen lainsäädännön määrittelemä maksimiannos, 100 millisievertiä, on ylitetty. Pari päivää myöhemmin kyseinen raja nostettiin 250 millisievertiin, mutta silloin oli jo myöhäistä. Kello 10.40 paineenalennus saadaan lopulta käyntiin, mutta aivan liian myöhään.

Ykkösreaktorin aika loppui kesken kello 15.36, paineenalennuksen ollessa vielä kesken. Näyttävä vetyräjähdys lennätti reaktorirakennuksen ylimpien kerrosten kevyen sääsuojan palasia korkealle taivaalle ja ympäri voimala-aluetta. Romu rikkoi kytkennän vain minuutteja aikaisemmin toimintaan saatujen uusien suurjännitegeneraattoreiden ja reaktorirakennusten välillä ja sammuttivat itse generaattorin. Vedyn mukana reaktorirakennukseen nousseet, räjähdyksessä levinneet radioaktiiviset aineet hidastivat korjaustöitä entisestään. Viisi pelastustyöläistä loukkaantui.

Seuraavana päivänä, 13. maaliskuuta, kolmosreaktorin hätäjäähdytys lopulta pysähtyi. Jäähdytys oli pyörinyt polttoaineen jälkilämmön synnyttämällä höyryllä, mutta sen paine oli nyt laskenut liian alhaiseksi. Myös kolmosreaktorin paineenalennuksen valmistelut aloitettiin, mutta liian myöhään. Pari tuntia sen jälkeen reaktorin polttoaine alkoi sulaa, ja zirkoniumkuoret hajottivat jälleen höyryä vedyksi. Muutamaa tuntia myöhemmin paikalle viimein saatu paloauto ryhtyi pumppaamaan merivettä reaktoriin, ja kuin ihmeen kaupalla reaktorin painetta saatiin alennettua vapauttamalla höyryä ja kaasuja ilmakehään. Samalla pakeni kuitenkin myös radioaktiivisia aineita. Valitettavasti vetyongelma oli unohdettu myös paineenalennusjärjestelmiä suunnitellessa. Päivää myöhemmin kello 11.01 myös kolmosreaktorin rakennuksessa räjähti.

Reilu tunti myöhemmin, 70 tuntia sähköjen menettämisen jälkeen, kakkosreaktorin jäähdytysjärjestelmä ylikuumentui ja jäähdytystä pyörittänyt turbiini pysähtyi. Vesi kiehui pois, ja vajaa neljä tuntia myöhemmin kakkosreaktorin ydin alkoi sulaa ja valua reaktoriastian pohjalle. Myös kakkosreaktorissa alkoi muodostua vetyä, mutta reaktorirakennuksen avattu seinäpaneeli tarjosi sille ja keveille radioaktiivisille aineille ulospääsyn.

Nelosreaktori oli ollut sammutettuna onnettomuushetkellä, joten välitöntä vaaraa ei ollut, vaikka sähköt puuttuivatkin. Se kuitenkin jakoi tuuletuskanavan kolmosreaktorin kanssa, ja sähkön puuttuessa kanavan venttiilit olivat jääneet auki. Kolmosreaktorin kehittämästä vedystä osa löysi tiensä nelosreaktorin sääsuojarakennukseen ja kerääntyi sinne odottamaan kipinää. Kaikkien yllätykseksi myös nelosreaktorin rakennuksessa räjähti 15. maaliskuuta. Syy saatiin selville vasta puoli vuotta myöhemmin, mutta tätä tietoa odotellessa levisi pelko siitä, että reaktorista poistettu polttoaine olisi ylikuumentunut.

Kaikki kolme käynnissä ollutta reaktoriydintä olivat sulaneet. Ketään ei kuitenkaan kuollut ydinonnettomuudessa, ja sekä Maailman terveysjärjestö WHO:n että YK:n säteilyn vaikutuksia tutkivan komission UNSCEARin arvioiden mukaan ketään pelastustöissä olleistakaan ei todennäköisesti tulisi menehtymään onnettomuuden yhteydessä saatuun säteilyyn ja sen seurauksiin. Nelosreaktori oli vielä periaatteessa korjattavissa, mutta alueella olevan radioaktiivisuuden vuoksi se ei olisi kovin helppoa tai halpaa. Viitos- ja kuutosreaktorit eivät kärsineet vaurioita.

Muutaman maaliskuun päivän aikana vaurioituneet reaktorit ja suojarakennukset päästivät ilmakehään huomattavan määrän radioaktiivisia aineita, etupäässä nopeasti höyrystyviä ja vesiliukoisia jodin ja cesiumin isotooppeja. Lisäksi voimaloista yli vuotavaan jäähdytysveteen liukeni radioaktiivisia aineita, ja osa näistä vuodoista päätyi Tyyneen Valtamereen. Pienet vuodot etenkin mereen jatkuivat vielä pitkään, ja tätä kirjoittaessa jonkinasteista radioaktiivisen veden vuotoa tapahtunee edelleen.

Jos voimaloiden paineenalennuksen valmistelut olisi aloitettu heti yhdeksän aikoihin illalla 11. maaliskuuta, kun voimalan johtajalle selvisi, että paineenalennusta saatetaan tarvita, ja jos paineenalennus olisi aloitettu heti kun se oli mahdollista, onnettomuus olisi saattanut olla huomattavasti lievempi. Vetyräjähdyksiltä olisi saatettu välttyä kokonaan, ja parhaassa tapauksessa vahingot olisivat rajoittuneet reaktoreiden tuhoutumiseen. Höyryn mukana ilmakehään olisi levinnyt jonkin verran radioaktiivisia aineita, mutta vain murto-osa siitä määrästä, mikä sulaneesta polttoaineesta vapautui.

Syitä onnettomuusketjuun on etsitty voimalaa operoineen TEPCOn ja ydinturvaviranomaisten toiminnasta, sillä useita suosituksia turvallisuuden parantamiseksi oli jätetty huomioimatta, eikä sattunutta massiivista maanjäristystä ja siitä seurannutta tsunamia oltu otettu riittävästi huomioon. Parempi varautuminen olisi estänyt vahingot lähes varmasti. Onnettomuusvoimalaa puolet lähempänä järistyksen keskipistettä ollut Onagawan ydinvoimalaitos selvisi lähes vaurioitta, ja kymmenen kilometrin päässä ollut Fukushima Kaksi voimalakompleksi säästyi sekin vakavammilta ongelmilta.

Fukushima mediassa

Edelleen saattaa törmätä väitteisiin, joiden mukaan Fukushiman onnettomuus tai sen seuraukset salattiin viranomaisten tai ydinvoimateollisuuden toimesta[viii]. Nopea vilkaisu lähes mihin tahansa julkaisuun tuolta ajalta todistaa kuitenkin toisin. Ydinonnettomuus, jossa ei kuollut ketään, sai huomattavasti enemmän palstatilaa ja nettijakoja kuin yli 20 000 ihmistä tappanut luonnonkatastrofi. Klikkauksia maksimoitaessa huolelliselle raportoinnille jäi vähemmän tilaa. Tyypillisestä esimerkistä käyvät uutiset ”valtavista” radioaktiivisista vuodoista Tyyneen valtamereen, kun yhteensä 300 tonnia radioaktiivisella tritiumilla lievästi saastunutta vettä uutisoitiin päässeen mereen. Veden mukana tritiumia pakeni noin 20–40 terabecquerelia.

Määrää, tai uutista, ei pyritty asettamaan mihinkään laajempaan kontekstiin. Jos näin olisi tehty, olisi havaittu, että radioaktiivisen tritiumin määrä vastasi noin 20–40 kappaletta itsevalaisevia EXIT-kylttejä tai monille suomalaisille tuttuja rynnäkkökiväärin itsevalaisevia pimeätähtäimiä. Huhumylly sen sijaan jatkoi paisumistaan. Nyt netistä on löydettävissä uutisia, joissa suorien sitaattien mukaan vettä vuotaa 300 tonnia päivässä[ix]. Myös veden tritium-pitoisuus on näppärin sanankääntein muuttunut radioaktiiviseksi cesiumiksi ja strontiumiksi, jotka ovat huomattavasti tritiumia vaarallisempia[x].

Toisessa, keväällä 2014 kiertämään lähteneessä uutisessa, Fukushiman onnettomuus liitettiin lasten kilpirauhassyöpiin[xi]. Tarkemmissa seulonnoissa useilta lapsilta oli löytynyt merkkejä kilpirauhasen kasvaimista. Ydinvoimaa vastustavat tahot tulkitsivat tämän merkiksi siitä, että onnettomuus oli aiheuttanut valtavan lisäyksen syöpien määrässä.

Todellisuudessa mitään tällaista ei oltu havaittu. Kilpirauhaskasvaimet ovat varsin yleisiä, ja suurin osa niistä on hyvänlaatuisia tai paranee itsestään. Joidenkin arvioiden mukaan jopa joka kolmas meistä saattaa kantaa tietämättään sellaisia. Niinpä mitä tahansa ihmisjoukkoa tutkittaessa tullaan löytämään merkkejä kasvaimista. Tutkijoiden ongelmana onkin, milloin läpivalaisussa näkyvä varjo lasketaan kasvaimeksi. Kyseisessä tutkimuksessa kasvaimiksi laskettiin paljon aikaisempaa pienemmät muodostumat. Tällaisilla kriteereillä mikä tahansa tutkittu ihmisjoukko näyttäisi merkkejä kilpirauhaskasvaimien määrän hälyttävästä kasvusta.

Lisäksi kasvaimien synty vaatii aikaa, jos syynä todella olisi säteily. Mikäli onnettomuuden seurauksena kilpirauhassyövät todella lisääntyisivät, ne eivät vielä edes näkyisi seulonnoissa. Nyt otetussa seulonnassa asetettiin vasta vertailutaso[xii]myöhempiä seulontoja varten. Ultraäänitutkimusten asiantuntijat ovat kritisoineet toteutettua seulontaa lääketieteellisessä The Lancet julkaisussa todeten, että vertailuryhmä on liian pieni säteilyn vaikutusten selvittämiseksi, ja tarkempi tutkimus luultavasti johtaa turhaan pelotteluun ja tarpeettomiin hoitoihin, kun myös harmittomia tai itsestään paranevia kilpirauhaskasvaimia löydetään ja ryhdytään poistamaan leikkauksilla[xiii].

Vastaavasti Helsingin Sanomien ”Fukushima tikittää yhä uhkaavasti” -jutussa[xiv]kerrottiin, että saastuneilla ja evakuoiduilla alueilla mitattiin 0,4 mikrosievertiä tunnissa olevia annosnopeuksia. Jutussa ei mainittu, että Suomessa kyseessä olisi normaalista vain vähän korkeampi säteilytaso. Pispalassa vastaavan vuosiannoksen voi saada reilussa kuukaudessa. Jos Japanin hallinnon kansainvälisiin suosituksiin pohjautuvia säteilyrajoja sovellettaisiin Suomeen, täytyisi merkittävä osa Suomesta evakuoida välittömästi. Tämä kertoo jotain myös säteilyrajojen tiukkuudesta maailmalla. Se kertoo jotain myös siitä, miksi Fukushiman siivoaminen tulee maksamaan niin valtavasti. Alue siivotaan huomattavasti siistimmäksi säteilystä, kuin mitä suurin osa Suomea on luonnostaan. On aivan varmaa, että monet muut yhteiskunnan hiljaisesti hyväksymät toiminnat kuten fossiilisten polttaminen aiheuttavat Japanissa asuville paljon suurempia terveyshaittoja.

Fukushiman onnettomuuden terveyshaitat

Ensimmäisen vertaisarvioidun tutkimuksen Fukushiman terveyshaitoista tekivät John Ten Hoeve ja professori Mark Z. Jacobson Stanfordin yliopistosta[xv]. Lähinnä teoreettisiin malleihin pohjautuvan tutkimuksen mukaan Fukushiman onnettomuuden säteily tulee aiheuttamaan koko maailmassa yhteensä noin 130 syöpäkuolemaa seuraavan 40 vuoden aikana. Tämä ei ole tilastollisesti havaittavissa. Tutkimus käytti konservatiivista LNT-mallia, joka todennäköisesti yliarvioi kuolleiden määrää, sillä se olettaa, että hyvin pienetkin lisäannokset aiheuttavat syövän hyvin pienessä osassa väestöä. Mark Jacobson tunnetaan erittäin ydinvoimakriittisistä näkemyksistään ja uusiutuvien energianlähteiden suurena puolestapuhujana. Onkin mielenkiintoista, että hän toteaa tutkimuksessaan evakuoinnin aiheuttaneen melko varmasti suurempia vahinkoja kuin säteily olisi voinut aiheuttaa koteihinsa jääneille ihmisille.

Paikan päällä tutkimusta tehneen Maailman terveysjärjestö WHO:n raportti toteaa, että Fukushiman ydinonnettomuus voi lisätä laskennallista syöpäriskiä hyvin vähän, mutta sairastuvuuden tai kuolleisuuden lisäystä ei tulla käytännössä havaitsemaan[xvi]. Media esitti nämä tutkimustulokset mahdollisimman raflaavasti. Otsikot keskittyivät kertomaan, että suurimmillaan pienten tyttöjen riski sairastua kilpirauhassyöpään kohosi 70 prosenttia. Järkyttävän ja huomiota herättävän otsikon takana vähälle huomiolle jäi se, että tämä tarkoitti elinikäisen riskin kohoamista 0,75 prosentista 1,25 prosenttiin (siis noin 70 prosenttia, tai 0,5 prosenttiyksikköä), ja että se päti vain harvoihin, kaikkein saastuneimmalla alueella olleisiin[xvii]. Vaikka evakuoinnin kestoa voidaankin kritisoida, se ja tiukat rajoitukset ruoan säteilypitoisuudelle olivat Tšernobylin kokemusten perusteella ehdottomasti tarpeen.

UNSCEAR:in raportti päätyy samankaltaisiin johtopäätöksiin. Ainoastaan 167 pelastustyöläisen arvioidaan saaneen säteilyannoksen, jonka johdosta heidän riskinsä sairastua syöpään on kohonnut hieman. Kun otetaan huomioon, että karkeasti 60 heistä sairastuu joka tapauksessa syöpään elämänsä aikana, ja että heidän terveyttään todennäköisesti tullaan seuraamaan normaalia tarkemmin tulevina vuosina, voi heidän mahdollisuutensa kuolla syöpään jopa pienentyä. Tämä johtuu siitä, että mikäli syöpä, johtui se mistä tahansa, havaitaan ajoissa, on se helpommin hoidettavissa.

Yllättävän monen kriitikon mielestä salaliitto on ainoa mahdollinen selitys sille, miksi WHO:n ja muiden asiantuntijatahojen tutkimustulokset eivät vastaa voimakkaan ydinvoimavastaisia ennakkoluuloja. Internetissä ja sosiaalisessa mediassa liikkuu myös huhuja, joiden mukaan WHO on sopimuksella[xviii] kansainvälisen ydinenergiajärjestö IAEA:n otteessa eikä voi julkaista mitään, mitä IAEA ei hyväksyisi. Tätä on sittemmin käytetty aseena WHO:n tutkimustuloksia vastaan. Ainoa todiste kyseisen salaliiton olemassaolosta on yksi lainaus WHO:n ja IAEA:n tekemästä yhteistyösopimuksesta. Salaliittoteorioille tyypilliseen tapaan sopimuksen koko tekstiä ei lainata: se kun kertoisi yksikäsitteisesti, että vaikka WHO:n toivotaan ilmoittavan IAEA:lle löydöksistään, IAEA:lla ei ole mitään valtaa puuttua WHO:n toimintaan tai sen tekemiin johtopäätöksiin[xix]. Kyseisenkaltainen yhteistyölauseke on varsin tavallinen kansainvälisten organisaatioiden välisissä sopimuksissa. Sen tarkoitus on varmistaa, että esimerkiksi yksi järjestö ei julkaise toiselta järjestöltä saatuja, mahdollisesti epävarmoja tietoja ilman tarkastusta.

Lisäksi kukaan WHO:ssa ei ole vuotanut oletettuja ”oikeita” tuloksia ja tutkimuksia, vaikka kohu ja julkisuus olisivat taattuja. Itse asiassa WHO on ottanut sopimukseen kantaa jo vuonna 2001, ja todennut että huolet ovat aiheettomia[xx]. Kriittisen ajattelijan mieleen saattaa nousta myös kysymys siitä, miksi sitten kaikki muutkin vertaisarvioidut tutkimukset – myös ydinvoimaa varsin avoimesti vastustavien tutkijoiden tekemät – antavat samansuuntaisia tuloksia?

Parannuksia tilanteeseen ja tutkimusten tuloksiin saataisiin antamalla ydinasekokeita havainnoivan monikansallisen CTBTO:n julkistaa sen erittäin herkillä tutkimusasemillaan keräämä säteilytieto. Neuvottelut tämän sallimiseksi ovat käynnissä, mutta 182 osakasvaltion saaminen sopimaan keskenään mistä tahansa voi viedä aikaa. Arviot Fukushimasta vapautuneen radioaktiivisen materiaalin määrästä heittelevät rajusti. Tiedon puute oli yksi syy tähän: aluksi ei tiedetty mitä ja mistä radioaktiivisia aineita oli vapautunut, ja olivatko esimerkiksi paikalla varastossa olleet käytetyt polttoaineet vaarassa[xxi]. Suurimmat alkuvaiheen arviot ovat yli seitsemän kertaa suuremmat (17 846 petabecquerelia, PBq), kuin reaktorien 1–3 polttoaineet sisälsivät yhteensä (2 453 PBq). Todellisuudessa tästäkin vapautui vain osa.

TEPCO:n myöhempi arvio ilmakehään päässeistä aineista on noin 500 petabecquerelia jodi-131:a, 10 PBq cesium-137:a ja 10 PBq cesium-134:a.  Yhteismitallisina jodi-131 -ekvivalentteina kokonaismäärät ovat 500 + 400 + 40 = 940 PBq. Mereen vuoti radioaktiivisia aineita yhteensä 169 PBq jodi-131-ekvivalenttia. Lisäksi vaarattomia kaasuja, lähinnä isotooppia xenon-133, vapautui noin 500 PBq. Vertailun vuoksi Tšernobylistä vapautui 5 200 PBq jodi-131-ekvivalenttia.

Tyyneen Valtamereen Fukushimasta vuotava säteily on hyvä asettaa kontekstiin[xxii].

 Merien radioaktiivisuuden lähteet
 Ydinkokeet 1950- ja 1960-luvulla 950 PBq
 Tšernobyl 100 PBq
 Fukushima yhteensä 14–90 PBq
 Tärkeimmät luonnolliset radionuklidit merissä
 Uraani-238 37 000 PBq
 Kalium-40 15 000 000 PBq

Fukushiman onnettomuus on silti vaatinut ja tulee vaatimaan uhreja. Viimeisimpien arvioiden mukaan jopa 1 600 evakuoitua on kuollut ennenaikaisesti, osa itsemurhiin, osa huumeisiin, jotkut vanhat tai sairaat itse evakuoinnin rasituksiin. Ahdistukseen, sosiaaliseen leimautumiseen ja näiden aiheuttamiin psykologisiin oireisiin ja niiden seurauksiin (esimerkiksi päihteiden väärinkäyttö ja mielenterveysongelmat), voi hyvinkin sairastua ja menehtyä huomattava määrä ihmisiä. Kyseessä on valtava tragedia, mutta eri syistä kuin usein luullaan.

Fukushima oli millä tahansa mittarilla valtava inhimillinen katastrofi, eikä sitä olisi saanut tapahtua. Lähiseudun asukkaat menettivät kotinsa, kenties pysyvästi. Vaikka säteilytasot ovatkin kohtuullisen alhaisia, pelko estää monia palaamasta. Kun useat jäävät evakkoon, myös palaamista harkitsevat joutuvat miettimään, onko kotikylä enää asuttava ja voiko siellä työllistyä.

Fukushiman seurauksena hajaantui kokonaisia yhteisöjä. Tästä aiheutuva kärsimys on vaikeasti mitattavissa, mutta ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaalisen verkoston romahduksella voi olla suuria ja vakavia vaikutuksia. Tämä kokonaisiin yhteisöihin yhdellä kertaa traumaattisesti vaikuttava isku onkin kenties ainoa tapa, jolla ydinvoiman riskit todella eroavat joidenkin muiden energialähteiden riskeistä. Tuotettua energiayksikköä kohden hiilivoima tappaa valtavan paljon enemmän, ja sen vahinkomekanismit ovat hyvin samanlaisia kuin säteilyllä: mitään yksittäisiä sairauksia ei voi osoittaa hiilenpoltosta aiheutuneiksi, mutta kokonaisuus näkyy tilastoista. Sen aiheuttamat kuolemat ovat kuitenkin, kaivosyhteisöjä lukuun ottamatta, erillisiä, vain tilastoissa näkyviä yksittäistapauksia, jotka eivät uhkaa kokonaisia yhteisöjä samalla tavalla kuin ydinonnettomuuksiin liittyvät evakuoinnit. Vastaavasti uusiutuvan energian tuottamiseksi louhittujen malmien ympäristö- ja terveyshaitat näkyvät lähinnä kaivosten lähiseuduilla, eivätkä useinkaan pakota asukkaita muuttamaan kodeistaan. Ydinvoimakaan ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen vaikutuksissaan kokonaisiin yhteisöihin: vesivoimaonnettomuudet ovat kautta historian hukuttaneet kokonaisia kyliä ja kaupunkeja, ja patoaltaiden rakentaminen on ajanut pysyvästi evakkoon miljoonia.

Fukushima ja Tšernobyl herättävät kuitenkin yhden tärkeän ja mielestämme liian harvoin kysytyn kysymyksen. Tiedämme viimeistään nyt, että ydinonnettomuuksissa psykologiset seuraukset aiheuttavat paljon suurempia terveyshaittoja kuin onnettomuuksiin liittyvä säteilyvahinko. Ovatko esimerkiksi varainhankinnassaan ydinvoimaonnettomuuksia ja niiden seurauksilla pelottelua surutta käyttävät kansalaisjärjestöt ja niiden kampanjoita suunnittelevat missään, edes moraalisessa, vastuussa psykologisperäisistä ongelmista?

Loppuviitteet:

[i] Kts. Corrice (2012). Fukushima: the First Five Days. Fukushiman onnettomuuden kuvaus perustuu suurelta osin tähän, alkuperäisiin tapahtumalokeihin perustuvaan kirjaan.

[ii] NUREG-1150, NRC (1991). http://www.nrc.gov/reading-rm/doc-collections/nuregs/staff/sr1150/

[iii] Atomic Accidents-kirja tarjoaa lukija kattavan selostuksen Fukushiman ydinonnettomuuden taustoista ja etenemisestä. Tämän kirjan onnettomuuden kuvaus pohjautuu paljolti kirjan kuvaukseen sekä Wikipedian onnettomuutta ja sen etenemistä kuvaaviin sivuihin.

[iv] Eristyslauhdutin, englanniksi isolation condenser oli asennettu vanhimpaan ykkösreaktoriin

[v] Mahaffey, James (2014-02-04). Atomic Accidents: A History of Nuclear Meltdowns and Disasters: From the Ozark Mountains to Fukushima (Kindle Locations 7451-7452). Pegasus Books. Kindle Edition.

[vi] Luvut UNSCEAR:in raportista. UNSCEAR 2013 Report Volume I: Report to the General Assembly, Scientific Annex A: Levels and effects of radiation exposure due to the nuclear accident after the 2011 great east-Japan earthquake and tsunami. s. 25. http://www.unscear.org/docs/reports/2013/13-85418_Report_2013_Annex_A.pdf

[vii] Tiedot UNSCEAR:in raportista. UNSCEAR 2013 Report Volume I: Report to the General Assembly, Scientific Annex A: Levels and effects of radiation exposure due to the nuclear accident after the 2011 great east-Japan earthquake and tsunami. s. 33. http://www.unscear.org/docs/reports/2013/13-85418_Report_2013_Annex_A.pdf

[viii] Aiheesta on jopa kirjoja, kuten ravitsemusterapeutti ja Greenpeace-aktivisti Kimberly Robersonin kirjoittama Silence Deafening, Fukushima Fallout … A Mother’s Response.

[ix] Fukushima leaking radioactive water for ‘2 years, 300 tons flowing into Pacific daily’, RT (2013). http://rt.com/news/japan-fukushima-nuclear-disaster-164/. Luettu 3.1.2016

[x] New Radioactive Water Leak Found at Fukushima Plant, Nation of Change (2014). http://tinyurl.com/onwunt4. Luettu 3.1.2016

[xi] http://ecowatch.com/2014/06/14/fukushima-children-dying/. Luettu 3.1.2016

[xii] Why the Cancer Cases in Fukushima Aren’t Likely Linked to the Nuclear Disaster, National Geographic (2014). http://tinyurl.com/nj55csx. Luettu 3.1.2016

[xiii] Shibuya, K., Gilmour, S., Oshima, A. (2014). Time to reconsider thyroid cancer screening in Fukushima. The Lancet 383(9932), 1883-1884. http://tinyurl.com/jy2xntr

[xiv] Fukushima tikittää yhä uhkaavasti, HS (2013). http://www.hs.fi/ulkomaat/a1385182163309

[xv] Worldwide health effects of the Fukushima Daiichi nuclear accident, DOI: 10.1039/c2ee22019a http://www.stanford.edu/group/efmh/jacobson/TenHoeveEES12.pdf

[xvi] World Health Organization weighs in on Fukushima, Nature News Blog (2012). http://tinyurl.com/jthbt7l

[xvii] Global report on Fukushima nuclear accident details health risks, WHO (2013). http://tinyurl.com/pf5dcq8

[xviii] Sopimus luettavissa Wikisource.org-palvelussa: http://tinyurl.com/qhl3mqu. Luettu 3.1.2016

[xix] Kts. http://rationalwiki.org/wiki/WHO-IAEA_conspiracy

[xx] http://www.who.int/ionizing_radiation/pub_meet/statement-iaea/en/. Luettu 3.1.2016

[xxi] http://www.fukuleaks.org/web/?p=11668. Luettu 3.1.2016

[xxii] Buesseler, Ken O. (2014). Fukushima and ocean radioactivity. Oceanography 27(1):92-105. Luettavissa http://www.tos.org/oceanography/archive/27-1_buesseler.pdf

Kirja-arvostelu: Vihreä valhe (2015)

Lääketieteen tohtorin, lääkintöneuvos Mikko Paunion uusimpaan kirjaan Vihreä valhe on vaikea suhtautua. Paunion aiempi samanniminen kirja vuodelta 1991 käsitteli ympäristöliikkeen ydinvoimaväitteitä ja niiden todenperäisyyttä – tai oikeammin sen puutteita. Koska olen itse perehtynyt asiaan jossain määrin, voin ymmärtää tiettyä närkästystä selvästi virheellisten väitteiden äärellä, mutta hänen uusin kirjansa menee närkästyksen tuolle puolen. Kirjassa väitteet ja vihjailut nykyisen “vihreän liikkeen” – puolueiden ja kansalaisjärjestöjen – synkästä, natsismiin ja esoteriaan liittyvästä historiasta käyvät rinta rinnan selvästi asiantuntevan, jätteenkäsittelyä ja ympäristöhygieniaa käsittelevien osuuksien kanssa. Kokonaisuutena lopputulos on hankalaa luettavaa, jossa asiallinen ja tarpeellinen kritiikki hukkuu nopeasti lähinnä vihreitä mustamaalaamaan pyrkivän mollauksen keskelle.

Tämä on sääli, koska terveydenhuollon tehtävissä pitkän uran tehneen Paunion kritiikki esimerkiksi Suomessa noudatettua jätehuoltopolitiikkaa ja maailmalla köyhiä maita koskevaa hygieniapolitiikkaa kohtaan on terävää ja pintapuolisesti katsoen perusteltua. Paunio esittää kirjassaan, että jätteenpolton ja erityisesti jätteen arinapolton hyljeksintä on johtamassa umpikujaan, kun EU:n kaatopaikkadirektiivi kieltää orgaanisen jätteen toimittamisen kaatopaikoille vuoden 2016 alusta. Suomessa on hänen mielestään ajettu pitkälti ympäristöjärjestöjen painostuksesta ja järjestöjen kierrätystä ihannoivan ideologian vuoksi ratkaisuksi jätteen mekaanis-biologista lajittelua kaatopaikoilla; käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi maahanmuuttajien palkkaamista kirjaimellisiin paskaduuneihin erittäin huonoissa olosuhteissa, hankaluuksia jätteenkäsittelyyn, terveysriskejä, ja suuria kustannuksia. Paunion mukaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa harjoitettu jätteen erottelematon arinapoltto olisi sen sijaan monesta syystä järkevä, turvallinen, edullinen ja loppujen lopuksi ekologisempi vaihtoehto.

 

Paunio kiinnittää kirjassa huomiota myös siihen, miten hygienian merkitys on unohdettu – hänen mukaansa tarkoituksellisesti – puhuttaessa köyhien maiden kehittymisestä. Hän mm. esittää, että maailman 800 miloonan ihmisen aliravitsemus ei johdu niinkään ravinnon puutteesta, vaan huonosta hygieniasta, joka johtaa infektiotautien leviämiseen ja sitä kautta siihen, että jatkuvasti sairaana olevat lapset eivät yksinkertaisesti saa ruoasta tarpeeksi ravintoa. Paunio teroittaa erityisesti puhtaan käyttöveden ja sanitaation merkitystä: hänen mukaansa vain juomaveteen keskittyvä kampanjointi on pahasti hakoteillä, koska “isossa kuvassa” puhtaan juomaveden merkitys esimerkiksi ripuli- ja muiden infektiotautien kierron kannalta on pieni verrattuna pesuveden ja viemäröinnin puutteesta koituviin ongelmiin. Paunion mukaan kehitysmaiden hygieniakäytäntöihin olisi kiinnitettävä runsaampaa huomiota, ja köyhien maiden asukkaille olisi mahdollisimman nopeasti mahdollistettava WHO:n suosittelema 100-300 litran puhtaan veden kulutus vuorokaudessa henkilöä kohden. (Suomessa kulutus on noin 170 litraa/vrk/hlö.) Tällöin vettä riittäisi henkilökohtaiseen peseytymiseen, astioiden ja vaatteiden pesuun, WC-hygieniaan, ja ehkäpä ennen kaikkea ruoan prosessointiin olosuhteissa, joissa vettä kyetään käyttämään runsaasti pintojen ja ruoka-aineiden puhdistamiseksi. Hän huomauttaa, että hygienia on rokotuksia tärkeämmässä roolissa useimpien infektiotautien ehkäisyssä ja hoidossa, ja toteaa, että myös Suomessa kärsittiin ennen hygienian, sanitaation ja vesihuollon kehittymistä hyvin samanlaisista infektiotaudeista kuin köyhissä maissa kärsitään edelleen: esimerkiksi vielä 1920-luvulla Suomessa oli noin 10 000 sokeutta aiheuttavasta silmäpaskotaudista eli trakoomasta (Chlamydia trachomatis) kärsivää potilasta. Tapaukset katosivat, kuten suomalainen malariakin, kun ympäristöhygieniaan saatiin merkittäviä parannuksia.  Paunion mukaan kehitysmaat ovat nyt kuitenkin ajautumassa hygienialoukkuun, kun vallitsevan “vihreän ideologian” mukaisesti niitä vaaditaan suosimaan pienimuotoisia energiaratkaisuja – jotka eivät kykene pyörittämään keskitettyä vesihuoltoa – ja esimerkiksi puuseitä vesivessojen sijaan.

 

Paunion kritiikki sekä jätteidenkäsittelyä että ehkäpä etenkin hygieniakysymyksen unohtamista kohtaan perustuu hänen pitkään työuraansa sekä Sosiaali- ja terveysministeriössä että Maailmanpankissa. Ei-asiantuntijan silmin arvioituna se vaikuttaa myös suurelta osin oikeansuuntaiselta ja vähintäänkin tärkeältä keskustelun avaukselta. Monessa kohtaa voin myös yhtyä kritiikkiin: olemme itse varoittaneet tuoreessa kirjassamme Uhkapeli ilmastolla esimerkiksisiitä, miten vähän ympäristöjärjestöjen energiaskenaarioissa jyvitetään energiaa köyhien maiden asukkaiden käyttöön, ja pelänneet näiden laskelmien olevan siksi aivan liian optimistisia. Paunion esittelemä puhtaan veden huomattavasti minimiarvioita suurempi tarve on vain yksi monista mahdollisista tekijöistä, jotka voivat lisätä energian tarvetta jopa huomattavasti.

 

Siksi on suuri sääli, että kirja pilataan katsoakseni hedelmättömällä ja pahantahtoisella panettelulla vihreän filosofian syntyjuurista. Koulutetulle ihmiselle ei liene suurikaan salaisuus, että esimerkiksi natsit olivat myös ansioituneita luonnonsuojelijoita, tai että ekoromantismissa on selkeitä yhtäläisyyksiä fasististen liikkeiden pastoraali-ideaalien kanssa. Pentti Linkolaa tuskin nimiteltäisiin yleisesti ekofasistiksi, elleivät nämä yhteydet olisi jollain tasolla tiedossa. Samalla tapaa Paunion kritiikki vihreiden puolueiden ja järjestöjen johtohahmojen maailmankatsomusta vastaan menee mielestäni ohi aiheesta: minua ei suoraan sanottuna suuresti kiinnosta, mihin vaikkapa Heidi Hautala tai Pekka Haavisto ovat joskus nuoruudessaan uskoneet, kun palstatilaa voisi käyttää myös heidän konkreettisen politiikkansa kritisointiin. Kaiken “natsit olivat vihreitä, joten nykyvihreät ovat natseja!”-paatoksen seasta paistaa myös käsitys siitä, että Paunio tietää asianosaisia paremmin heidän oman maailmankuvansa, ja teoriaan sopimattomat lausunnot kuitataan helposti selittelyksi tai salailuksi. Tälläistä joutavanaikaista soopaa voi Internetin keskustelupalstoilta lukea mielin määrin, enkä pidä järkevänä tuhlata paperia sen painamiseen. Epäilemättä ekologisen ajattelun yhteydet erilaisiin ääriliikkeisiin ovat mielenkiintoisia tutkimusaiheita, ja Paunion kirjassa onkin joitain kiinnostavia lähdeviitteitä, mutta tälläinen “paljastuskirja” ei ole järkevä formaatti asian käsittelyyn.

 

Ikävä kyllä, etenkin koska kirja alkaa vihreän “ideologian” esittelyllä, skeptisen lukijan on pakko suhtautua myös sitä seuraaviin osioihin jäte- ja hygieniapolitiikasta tietyllä varauksella. Paunio voi hyvin olla kritiikissään oikeassa, mutta kirjan alkuosasta käy varsin selväksi, että hän näkee vikaa lähinnä vain vihreässä liikkeessä ja -poliitikoissa. Vihreä politiikka lytätään johdonmukaisesti, ja kaikessa vihreiden hyväksymässä nähdään pahaa. Luonnollisesti tämä ulottuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen ei koeta olevan mikään uhka.

Kirja löytänee kaikesta huolimatta yleisönsä etenkin niistä piireistä, joissa vihreät nähdään osana kansainvälistä salaliittoa länsimaailman, läntisen elintason ja läntisen teollisuuden tukahduttamiseksi. Epäilemättä sitä tullaan myös siteeraamaan väkevänä todistuksena vihreiden ja vihreän politiikan pahuudesta, vaikka Paunio antaakin monista asioista kauniisti sanottuna varsin yksipuolisen kuvan. Tästä huolimatta osiot jätteenpoltosta ja hygieniasta olivat hyvin mielenkiintoisia, ja soisin, että niistä syntyisi keskustelua – mutta se voi olla turha toivo, koska epäilen harvan jaksavan kahlata alkua pidemmälle. Lukemisesta tekee epämiellyttävää myös se, että kirjan oikolukeminen on tainnut jäädä vähemmälle.

Itselleni kirja on mainio muistutus siitä ongelmasta, josta omassa kirjassamme varoitimme ympäristöjärjestöjä: kun hyvääkin asiaa ajetaan kehnoilla argumenteilla, ja etenkin jos huonoa asiaa ajetaan huonoilla argumenteilla, vaarana on se, että pian kaikki muutkin toimet joutuvat epäilyksenalaisiksi ja huonoon valoon.

 

Paunio, Mikko

Vihreä valhe: Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset

Auditorium, Helsinki 2015

255 s.

Arvostelu on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.5.2015.