Olemassaoleva ja suunniteltu aurinkopaneelien keskeisen raaka-aineen polypiin (polysilicon) vuotuinen tuotanto riittäisi vuonna 2025, vain kolmen vuoden kuluttua, nimelliskapasiteetiltaan 940 gigawatin aurinkopaneeliasennuksiin. Eikä tuotannon kasvu näytä pysähtyvän. Näin suuria numeroita ja niiden merkitystä voi olla vaikea hahmottaa. Ehkä siksi uutinen onkin ohittanut ne, jotka eivät aktiivisesti seuraa energia-alaa.
Uutisen historiallisuuden ymmärtämiseksi on katsottava koko maailman energiantuotantoa. Tällä hetkellä koko ihmiskunta tuottaa kaikissa sähkövoimaloissaan yhteensä sähköä noin kahdeksan terawatin eli 8000 gigawatin teholla. Kaikki muutkin energianlähteet ynnäämällä, ihmiskunnan tuottama keskiteho on noin 15 terawattia tai 15 000 gigawattia.
Aurinkopaneelien todellinen tuotanto ei tietenkään vastaa niiden nimellistehoa, koska paneelit tuottavat sähköä vain päiväsaikaan. Mutta vaikka tämä huomioidaan, vain kolmen vuoden kuluttua olisi periaatteessa mahdollista asentaa joka ikinen vuosi yksinomaan polypiihin perustuvia aurinkopaneeleita kattamaan 5,8 prosenttia koko maailman kaikesta nykyisestä sähkönkulutuksesta. Korostan vielä: numero ei tarkoita kaiken käytössä olevan aurinkovoiman yhteenlaskettua tuotantoa vuonna 2025. Se tarkoittaa sitä määrää sähköntuotantoa, jonka voisimme ainakin tärkeimmän raaka-aineen puolesta lisätä tuosta eteenpäin joka vuosi. Vaikka polypiin tuotanto ei sen jälkeen kasvaisi kiloakaan.
Toinen tapa hahmottaa asia on verrata sitä maailman ydinvoimaloiden tuotantoon. Yllä mainittu aurinkopaneelituotanto lisäisi sähkön tuotantoa maailman 438 ydinvoimalan yhteistuotannon verran 20 kuukaudessa. Ja sitten seuraavan 20 kuukauden aikana uudelleen. Ja tämä vain yhdellä aurinkopaneelien tyypillä: muunkinlaisia paneeleita tuotetaan kasvavia määriä, muista tuotantomuodoista kuten tuulivoimasta puhumattakaan.
Aurinkopaneelituotanto voisi nyt niinsanotusti heittämällä ylittää sen, mitä fossiilisten polttoaineiden ajan lopettamiseksi tarvittaisiin. Esimerkiksi kansainvälinen energiajärjestö IEA on laskenut, että kasvihuonekaasupäästöjen nollaamiseksi vuoteen 2050 mennessä aurinkopaneelitehtaiden olisi vuodesta 2030 alkaen kyettävä rakentamaan ja maailman asentamaan vuosittain 0,63 TW eli 630 GW uusia paneeleja. Nyt tämä lukema voitaisiin ylittää liki 50 prosentilla jo 2025.
On äärimmäisen tärkeä huomata, että tämä tuotantoennuste ei perustu toiveisiin, vaan todellisuudessa tehtyihin sijoituksiin. Ficklingin arvion mukaan uusia sijoituksia polypiin tuotantoon on tehty todennäköisesti yli 20 miljardin dollarin edestä. Sijoituksia tehneet eivät tule jättämään uusia tehtaitaan koristeiksi – vaikka osa sijoituksista onkin osa Kiinan peliä maailman energiateknologioiden hallitsemiseksi.
Kaikki raaka-aineen tuotantokapasiteetti myöskään ei näy ainakaan heti aurinkopaneelien tuotannossa. Tällä hetkellä pullonkaula on piikiekkojen tuotanto, joka kykenee tukemaan Bloombergin arvion mukaan 431 gigawatin vuosituotantoa. (Tämäkin lukema on jo mukavan lähellä IEA:n tavoitetta vuodelle 2030.) Investointeja tehdään kuitenkin läpi koko tuotantoketjun, ja olemassaolevakin valmistuskapasiteetti riittää mainiosti esimerkiksi vuodelle 2023 ennustettuihin 318,8 gigawatin asennuksiin. Suuremmiksi pullonkauloiksi voikin osoittautua esimerkiksi kaavoituksen hitaus ja asentajien vähyys.
Aurinkopaneeleissa on tietenkin omat ongelmansa, eikä kaikkien fossiilittoman energiajärjestelmän rakentamiseksi tarvittavien osasten tuotanto ole vielä sillä tasolla mitä sen pitäisi olla. Näitä ongelmia ei pidä vähätellä, mutta niitä ei myöskään kannata liioitella. Teollisen vallankumouksen suurin vasara, teollinen suursarjatuotanto, on nyt ryhtynyt toden teolla paukuttamaan kaiken tarvittavan energiateknologian hintoja alaspäin. Esimerkiksi norjalainen NEL ilmoitti aikaisemmin yhden keskeisimmän komponentin, vetyä sähkön avulla vedestä tuottavien elektrolyysereiden, hinnan tippuvan 75 prosenttia, kunhan sen Norjaan rakentama tehdas pääsee suunniteltuun 2 GW sarjatuotantoon vuoden 2025 aikana. Elokuussa tulleen uutisen mukaan nyt 0,5 GW vuodessa tuottava tehdas pyörii jo viidessä vuorossa, ja laajennus 1 GW tuotantokapasiteettiin valmistuu huhtikuussa 2024. (Mainittakoon, että omistan 520 kpl NELin osakkeita, arvoltaan tänään yhteensä 717,39 €. En ole aikeissa myydä.)
Fossiilisten aikakauden lopettamiseksi tarvittavan tekniikan hinta mitä todennäköisimmin putoaa tämän vuosikymmenen aikana erittäin paljon. Pienistä, usein liki käsityönä valmistetuista kokeiluista on nyt päästy suursarjatuotantoon. Kaikkiin tuotteisiin pätee sama sääntö: mitä enemmän niitä valmistetaan, sitä paremmin niiden tekeminen osataan, ja sitä suurempia ja tehokkaampia koneita kannattaa rakentaa niiden rakentamiseen. Tämä insinöörien ”oppimiskäyränä” tuntema ilmiö tulee nyt yllättämään monet, jopa monet niistä, jotka silloin tällöin seuraavat energia-alaa.
Esimerkiksi Suomessa pitäisi tapahtua lähestulkoon ihme, että tuulivoima EI olisi vuonna 2030 tärkein sähköntuotannon muotomme. Sähköverkosta ja sen luotettavasta toiminnasta vastuussa oleva Fingrid ennakoi tuulivoimatuotannon olevan vuonna 2030 peräti 63 terawattituntia, lähestulkoon 80 prosenttia nykyisestä yhteenlasketusta sähköntuotannosta. Kiinnostusta on paljon enemmänkin: kiinnostuneilta sijoittajilta on Fingridille tullut kyselyitä yhteensä hillittömän 500 TWh (!!!) tuotannon rakentamiseksi.
Tästä huolimatta moni poliitikkokin uskoo edelleen tuulivoiman olevan pelkkää puuhastelua tai jopa haitaksi. Samana päivänä kun Bloombergin uutinen julkaistiin, eräskin oikeiston nouseva tähti julisti, että ”vihreä siirtymä johtaa vihreään taantumaan.” Epäilemättä – niissä maissa, jotka nyt putoavat tai hyppäävät kelkasta. Uskonvapaus kaikille suotakoon, mutta etenkin toisten rahoista ja Suomen talouden tulevaisuudesta päättävien soisi seuraavan tarkasti, mitä energiasektorilla ja sen lähellä todellisuudessa tapahtuu ja mitä asiantuntijat ennustavat. Oleellista ei ole esimerkiksi sähkön tuotanto nyt, vaan tuotannon tuotanto ja sen huikea kasvu. Päätösten tekeminen edes joitain vuosia vanhan tiedon perusteella, saati sitten uusiutuvia vähättelevän ideologian pohjalta, voi nyt johtaa kalliisiin virheisiin. Suosittelenkin kaikkia aiheesta kiinnostuneita lukemaan vähintäänkin Lappeenrannan-Lahden teknilllisen yliopiston kesällä julkistaman Energiaselonteon.
Yllä mainitut kehityskulut ja niiden pohjalla olevat sijoitukset on vieläpä enimmäkseen tehty ennen nykyistä energiakriisiä. Vaikka Venäjä ei olisikaan yrittänyt kiristää Eurooppaa kaasuaseellaan, muutos tulisi silti huimaavalla vauhdilla. Kuten energiakriisit aina, myös tämä kriisi tulee vain kiihdyttämään muutosta. Tällä vuosikymmenellä vähintäänkin lasketaan perusta suurimmalle energiamurrokselle sen jälkeen, kun yhteiskunnat siirtyivät hevospeleistä ja purjelaivoista fossiiliseen voimaan.
Eikä siinä vielä kaikki. Kuten aluksi mainitsin, tämä viikko jää vielä historiaan. Kalifornian vahvasti uusiutuviin nojaava sähköverkko selviytyi suurimmasta tulikokeestaan tähän saakka, kun ennennäkemätön helleaalto sai kaikki kynnelle kykenevät vääntämään ilmastoinnin täysille. Verkko nitisi ja natisi, ja verkonvalvoja joutui lähettämään kaikille kalifornialaisille tekstiviestin, jossa pyydettiin välttämään sähkölaitteiden käyttöä huippukulutuksen hetkinä. Mutta verkko selvisi koitoksesta. Yhtäkään sähkökatkoa ei syntynyt, eivätkä kuormittuneet muuntajat sytyttäneet yhtäkään tulipaloa. Etenkin aurinkopaneelit tuottivat voimaa juuri sopivasti kun tarvekin oli suurin, ja energiavarastojen kuten akkujen panos oli jo huomattava. Toisin kuin fossiiliteollisuuden edustajat ja muut skeptikot ovat jo vuosia toitottaneet, uusiutuviin panostaminen ei edelleenkään johtanut romahdukseen. Enemmänkin päin vastoin: näyttää epätodennäköiseltä, että Kalifornian verkko olisi kyennyt selviämään helleaallosta ilman kiertäviä sähkökatkoja, ellei osavaltiossa olisi panostettu uusiutuvaan energiaan ja verkon joustavuuteen. (Muistan itse lukeneeni vielä 1990-luvulla kirjoitettuja, ehdottomalla varmuudella esitettyjä ennusteita, joiden mukaan sähköverkko romahtaisi väistämättä, jos tuulivoiman tuotanto joskus ylittäisi n. 5 prosenttia kulutuksesta. Väitteisiin sähköverkon tuhosta uusiutuvien lisääntyessä kannattaakin suhtautua suurella varauksella.)
Samaan aikaan Ukrainan odotettu vastahyökkäys Kremlin rosvojoukkojen ajamiseksi maasta etenee odotuksiakin paremmin. Sota voi jatkua vielä pitkään, mutta kotejaan, vapauksiaan ja demokratiaansa uljaasti puolustavat ukrainalaiset eivät varmasti tule häviämään sitä. Kysymys on enää siitä, saavatko he vapautettua koko maansa. Mikäli Eurooppa pysyy yhtenäisenä eikä säiky Kremlin herrojen viimeistä epätoivoista yritystä saada demokratioiden rintama murtumaan kaasuasettaan heiluttamalla, Ukrainankin voitto on vain ajan kysymys.
Niin, ja eräs aikakausi tuli päätökseen, kun kuningatar Elisabeth II kuoli. Uskonkin, että kun tulevaisuuden historioitsijat kirjoittavat, miten demokratiat selättivät toisen vuosituhannen alussa sekä fossiiliset polttoaineet että niiden varaan valtansa rakentaneet diktatuurit, tämä viikko tullaan vielä mainitsemaan usein.
Saksa teki virheen päättäessään sulkea ydinvoiman ennen fossiilisia voimalaitoksia. Olen tätä mieltä ollut vuodesta 2010, jo ennen kuin Fukushiman onnettomuus sai Angela Merkelin luopumaan ydinvoimaloille jo luvatusta mutta kansan laajalti vastustamasta jatkoajasta ja palaamaan alunperin vuonna 2000 päätettyyn aikatauluun sulkea ydinvoima vuoteen 2022 mennessä.
Vuoden 2011 jälkeen käytin kirjaimellisesti tuhansia tunteja väitöskirjani tekemiseen tarkoitettua aikaa kirjoittaakseni aiheesta kriittisiä kirjoituksia ja väitellen päätöstä puolustaneiden kanssa. Kaksi Rauli Partasen kanssa kirjoittamaani, ydinvoimaa vahvasti puolustanutta kirjaa (Uhkapeli ilmastolla, 2015, ja Musta hevonen, 2016) syntyivät nimenomaan näistä keskusteluista. Samat keskustelut myötävaikuttivat merkittävästi siihen, että olimme perustamassa ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvaa ympäristöliikettä, Ekomodernisteja.
Silti, mitä enemmän olen Saksan ydinvoimapäätöksen taustoihin perehtynyt, sitä paremmin ymmärrän miksi päätöksellä oli saksalaisten vankka, puoluerajat ylittänyt tuki. Esimerkiksi vuonna 2011 ydinvoimasta luopumisen puolesta äänesti 513 valtiopäivien kuudestasadasta kansanedustajasta (yli 85 %). Vasemmiston 76 edustajaa vastustivat päätöstä vain, koska ydinvoimasta ei luovuttu heti eikä ydinvoiman kieltoa kirjoitettu perustuslakiin (The Local 2011).
Ydinvoimaan eurooppalaisittain poikkeuksellisenkin myönteisesti suhtautuvassa Suomessa tällaista tulosta on vaikea käsittää. Kaikki, jotka vain välittivät aiheeseen vähääkään perehtyä, olivat jo vuonna 2011 tietoisia ilmastokriisin vakavuudesta. Merkittävän vähäpäästöisen energianlähteen tietoinen sulkeminen ennen fossiilisen energian käytön alasajoa oli, ja on, riskinottoa etenkin maailman köyhimpien tulevaisuudella. Päätöksen ymmärtämiseksi onkin perehdyttävä niin Saksan kuin ydinenergiankin historiaan.
1. Ydinenergia ja kylmä sota
Ydinenergia nousi maailmanhistorian kauheimman sodan tuhkasta. Vain totaalinen sota natsien kaltaista, propagandaakin hirveämmäksi osoittautunutta tyranniaa vastaan sai maailman rikkaimman valtion tekemään ne suunnattomat sijoitukset, mitä ydinpolttoaineiden valmistaminen ja ydinenergian vapauttaminen teollisessa mittakaavassa alunperin vaativat. Fysiikka tekee myös väistämättömäksi, että ydinenergia on aina myös suurvaltapoliittinen kysymys ja kaksiteräinen miekka: ydinaseita ja ydinvoimaa ei voi koskaan täysin luotettavasti erottaa toisistaan.
Ydinpommi rakennettiin Saksan voittamiseksi, ja ensimmäisen atomipommin alkuperäinen maali oli Berliini. Natsit kukistettiin ennen pommin valmistumista, mutta Saksa oli jo raunioina. Liittoutuneiden pommitukset ja Puna-armeijan maahyökkäys olivat tuhonneet lähestulkoon jokaisen Saksan kaupungin vastaavalla perusteellisuudella kuin Venäjän raakalaismainen pommitus Mariupolin. Sodan jälkeen Saksa jaettiin kahtia. Kun supervaltojen suhteet viilenivät nopeasti sodan partaalle, jokaiselle saksalaiselle kävi selväksi, että kolmas maailmansota sodittaisiin juuri Saksassa.
Viimeistään 1960-luvulla kaikille oli myös selvää, että seuraava sota saisi toisen maailmansodan näyttämään pieneltä nujakalta. Yksittäiset hävittäjäpommittajatkin varustettiin asein, joiden räjähdysvoima ylitti maailmansodissa yhteensä käytettyjen räjähteiden voiman. Näin tehtiin varsinkin siksi, koska Neuvostoliiton ja sen alusmaiden muodostaman Varsovan liiton maavoimilla oli Euroopassa länsiliittoutuneisiin verrattuna valtava ylivoima. Yhdelläkään NATOn jäsenmaalla ollut halua käyttää asevoimiin niin paljon rahaa, että tähän ylivoimaan olisi voitu vastata tavanomaisin asein.
Niinpä kaikille oli selvää, että sodan syttyessä NATO saattaisi tehdä hetken symbolista vastarintaa tavanomaisin asein, mutta tarttuisi sitten ydinmiekkaan. Varsovan liitto saattaisi käyttää ydin- ja kemiallisia aseita jo ennaltaehkäistäkseen iskun, mutta viimeistään NATOn iskut saisivat aikaan vastaiskun. Nämä johtaisivat todennäköisesti uusiin iskuihin, kunnes iskun ja vastaiskun kierre eskaloituisi kaupunkeja tuhoavien strategisten aseiden käyttöön ja pohjoisen pallonpuoliskon tuhoon.
Kaikkein rajoitetuimmankin sodan todennäköinen seuraus olisi ollut Saksan ja saksalaisten lähes totaalinen tuho. Yksinomaan ”maltillisetkin” ydiniskut sodan ensi tuntien aikana olisivat todennäköisesti peittäneet suurimman osan Saksaa tappavan säteilypilven alle. Kemialliset aseet olisivat myrkyttäneet suuren osan Saksan maaperää kenties sadoiksi vuosiksi.
Osa saksalaisista epäilikin, että suurvallat eivät välttämättä vuodattaisi kyyneleitä, jos kaksi maailmansotaa aloittanut Saksa pyyhittäisiin lopullisesti maailmankartalta. Epäily ei liene ollut aivan perusteeton. Esimerkiksi ranskalaisten taktisten ydinohjusten kantomatka oli niin lyhyt, ettei niillä edes voinut iskeä muihin kuin Saksan maaperällä sijainneisiin maaleihin. Legenda kertoo toisen maailmansodan kokeneiden ranskalaisten upseereiden puhuneen aseiden käytön saksalaisille mahdollisesti aiheuttamista vahingoista ”bonuksena.”
Arvioitu laskeuma ”rajatuista” sodan ensi tuntien ydiniskuista sotilaallisiin kohteisiin Länsi- ja Itä-Saksan alueilla 1980-luvun alussa. Vaalealla vyöhykkeellä laskeuma olisi suojautumattomille ”vain” hengenvaarallista. Tummilla vyöhykkeillä (>600 radin annos) suurin osa suojautumattomista ihmisistä kuolisi kauhistuttavalla tavalla akuuttiin säteilysairauteen. Suojautuneetkin voisivat saada vaarallisen suuria, jopa tappavia annoksia. Lähteestä Arkin ym. (1982).
Ydinenergian vastustuksen historiaa tutkinut Spencer Weart (2012) pitää juuri ydinsodan erittäin todellista uhkaa yhtenä keskeisenä ydinvoiman vastustukseen myötävaikuttaneena tekijänä. Ydinaseita erittäin hyvistä syistä vastustaneet kansalaiset ja aktivistit ympäri maailman joutuivat kuitenkin 1970-luvulle tultaessa toteamaan, ettei vastustuksella vaikuttanut olevan edes demokratioissa minkäänlaista vaikutusta. Päättäjät ja kilpavarusten logiikka kävelivät tavallisen kansan tahdon yli, ja ydinaseiden määrä pikemminkin vain lisääntyi.
Samaan aikaan modernin yhteiskunnan kysymysmerkit, kuten ympäristövahingot, olivat kasvaneet niin suuriksi, että keskustelua niistä ei enää voitu välttää. Mitä pidemmälle teollistuminen oli edennyt, sitä suurempia myös vahingoista oli ehtinyt tulla. Monikaan maa ei ollut teollistumisessa tai sen vahingoissa yhtä pitkällä kuin sodan jälkeen vimmaisesti jälleenrakentanut Saksa. Moderni vauraiden länsimaiden ympäristöliike syntyi 1960-luvulla osana vastareaktiota sodanjälkeiselle yhteiskunnalle, jonka keskeisenä tavoitteena vaikutti olevan vain kulutuksen kasvattaminen, seurauksista välittämättä.
Teollisuuden, poliitikkojen, valtamedian, asevoimien, yliopistojen ja ylipäätään yhteiskunnan instituutioiden koettiin olevan vain saman ”systeemin” osia. Uusien tekniikoiden aiheuttamat onnettomuudet ja riskit, ydinsodan riski kenties päällimmäisenä, ja teollisuuden ja valtaapitävien säännölliset yritykset enemmänkin peitellä ongelmia niiden ehkäisemisen sijaan rapauttivat vakavasti luottamusta yhteiskunnan kykyyn hallita kasvavia voimiaan. Etenkin nuoremman polven keskuudessa skeptisyys oli suurta. Saksalaisilla nuorilla oli vieläpä poikkeuksellisen hyvät syyt epäillä eliittiään. Moni 1960-luvullakin Länsi-Saksan yhteiskunnan johtavissa tehtävissä olleista oli nimittäin ollut maailmansodan loppuun saakka aktiivinen natsi. Miksi nuoren polven olisikaan pitänyt luottaa samoihin ihmisiin, jotka olivat jo aiheuttaneet suunnattoman katastrofin?
Vuonna 1973 öljyntuottajamaiden julistaman boikotin laukaisema öljykriisi näytti vain todistavan tekniikkaan luottaneiden yhteiskuntien haavoittuvuuden ja onttouden. Tämä kehitys toistui lähes kaikissa länsimaissa. Suomi, edelleen köyhänä ja edelleen vasta teollistuvana, oli enemmänkin poikkeus: meillä edelleen vallitseva vahva luottamus tekniikkaan ja viranomaisiin on tietyssä mielessä jäänne.
Monessa maassa juuri 1960-luvulla alkanut ja vuoden 1973 energiakriisistä vauhtia saanut ydinvoiman rakentaminen osui tässä mielessä epäonniseen ajankohtaan. Ydinenergian kaltaisia suurprojekteja kuten patoja oli aiemmin yksinkertaisesti runnottu läpi kansalaisten tahtoa juuri kyselemättä. Kasvava kriittisyys koko yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, kenties yhdistettynä kokemuksiin päättäjien ja teollisuuden ylimielisyydestä aikaisemmissa hankkeissa, löysi kuitenkin ydinvoimaloista oivallisen ukkosenjohdattimen. Ydinvoimaan sisältyi samanlainen säteilyn pelko kuin ydinaseisiin, ja vielä 1970-luvullakin ydinvoimateollisuus oli käytännössä sama asia kuin ydinaseteollisuus. Protestit eivät olleet juuri vaikuttaneet ydinaseisiin, mutta ydinvoiman vastustaminen oli ainakin keskisormen näyttämistä myös ydinaseille (Weart, 2012). Suurista laitoshankkeista tuli ylipäätään symboleita kaikelle sille, mikä teollisessa yhteiskunnassa oli vialla.
Jos ydinvoimaa rakentaneet olisivat ottaneet kansalaisten huolet vakavasti, moni ongelma olisi kenties kyetty ratkaisemaan. Tavallisin asenne oli kuitenkin ylimielisyys. Lähes kaikkialla laitokset sijoitettiin kaukaisten virastojen mahtipäätöksin. (Suomessa toteutettua, kansalaiset osallistanutta loppusijoituspaikan valintaprosessia on käytetty suorastaan esimerkkinä siitä, miten asia olisi pitänyt hoitaa kaikkialla alun alkaenkin.) Ydinvoimaa kyseenalaistaneita lähinnä pilkattiin, ja aiheellisetkin kysymykset esimerkiksi laitosten turvajärjestelyistä ohitettiin. Tekniikan vakuutettiin olevan täysin turvallista ja asiantuntijoiden ottaneen ongelmat huomioon jo etukäteen, vaikka laitosten rakentaminen oli vasta alkamassa.
Nyt tiedämme, että optimismi oli pahasti ennenaikaista. Kuten vaikkapa Yhdysvaltojen laivaston ydinvoimaohjelman primus motor amiraali Rickover oli varoittanut jo vuonna 1953, ydinreaktorit olivat suunnitelmissa aina yksinkertaisia, suoraviivaisia rakentaa, ja edullisia. Todellisuudessa rakennettavat reaktorit sen sijaan vaativat valtavasti insinöörityötä näennäisesti mitättömienkin ongelmien ratkaisemiseksi, niistä tuli hyvin monimutkaisia, ja niiden rakentaminen oli sekä hidasta että kallista (Rickover 1953). Vain aniharva ydinvoimahanke pysyikin aikataulussa ja budjetissa. Käytännössä vain keskusjohtoisesti ydinvoimaa rakentanut Ranska onnistui rakentamaan niin paljon samanlaisia voimaloita, että odotetut kustannussäästöt toteutuivat.
2. Kun Harrisburgissa täytyi ikkunat sulkea
Turvamääräysten kiristymisestä huolimatta, 1970-luvulla rakennetut niinsanotut ensimmäisen sukupolven ydinvoimalat olivat silti monilta turvallisuusominaisuuksiltaan puutteellisia. Ydinonnettomuuden riski oli todellinen. Läheltä piti-tilanteita oli lukuisia. Viimein vuonna 1979 Harrisburgin kaupungin lähellä Yhdysvalloissa sijainneessa Three Mile Islandin voimalassa pieni mekaaninen vika yhdessä venttiilissä riitti aiheuttamaan ytimen sulamisonnettomuuden. Sulaneen reaktorin sisälle kertyi suuri vetykupla, ja reaktorin paineastian ja suojarakennuksen hajottava räjähdys jäi tapahtumatta vain koska paineastiaan ei onneksi päässyt ilmaa. Niinpä vaikutukset ympäristöön jäivät vähäisiksi. Viranomaiset kuitenkin suosittelivat kaikkien 20 mailin (32 km) säteellä voimalasta asuneiden raskaana olleiden naisten ja alle kouluikäisten lasten evakuointia. Noin 140 000 ihmistä noudattikin kehotusta.
Huolestuttavinta onnettomuudessa oli kuitenkin se, että se ei oikeastaan ollut kenenkään vika. Turvallisuussääntöjä ei rikottu. Reaktori oli aivan uusi, se oli suunniteltu selviämään venttiilivian kaltaisesta häiriöstä, ja käyttöhenkilökunta toimi koulutuksensa mukaan oikein. Kaiken piti olla kunnossa. Monimutkainen tekniikan ja ihmisten muodostama järjestelmä kuitenkin karkasi asiantuntijoiden hallinnasta – juuri kuten monet kriitikot olivat varoittaneet (Perrow, 1999).
Tiheästi asutussa Saksassa ydinonnettomuus on uhka aivan eri tavalla kuin harvaan asutuissa maissa, kuten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Yksinomaan viiden kilometrin säteellä Saksaan rakennetuista ydinvoimaloista, alueella joissa väliaikaista oleskeluakin rajoitetaan Suomessa voimakkaasti, asui vuonna 2011 pysyvästi yli 400 000 ihmistä. Koska voimalat tarvitsevat jäähdytysvettä, ne oli pakko sijoittaa jokien varsille ja meren rannoille. Koska joet ja meret ovat olleet ammoisista ajoista saakka tärkeitä kulkuväyliä, myös asutus on keskittynyt niiden lähelle.
Niinpä 20 kilometrin säteellä ydinvoimaloista asuukin noin 7 miljoonaa saksalaista. 16 miljoonaa saksalaista asuu enintään 40 kilometrin päässä ydinvoimalasta, ja 38 miljoonaa – lähes puolet koko kansasta – enintään 80 kilometrin etäisyydellä (Fekete, 2022). (Etäisyyksiä voi verrata esimerkiksi siihen, että Fukushimassa jouduttiin evakuoimaan yli 40 km päässä voimalasta olleita alueita, vaikka suuri osa laskeumasta kulkeutui tuulen mukana merelle.) Vaikka onnettomuus ei edes aiheuttaisi pysyviä haittoja, mikä tahansa evakuointi koskettaisi kymmeniä tai satoja tuhansia.
Ydinvoima onkin vesivoiman ohella ainoa energiatuotannon muoto, jonka onnettomuus voi hajottaa kerralla kokonaisia kaupunkiyhteisöjä. Tämän ”onnettomuusmoodin” vaikutus yhteisöllisen lajin yksilöiden tekemiin arvioihin eri aktiviteettien vaarallisuudesta unohtuu usein, kun ydinvoiman aiheuttamien kuolemantapausten pientä määrää verrataan esimerkiksi hiilivoiman aiheuttamien tapausten suureen määrään. Hiilivoima tappaa normaalisti toimiessaan paljon useampia kuin ydinvoima pahoissakaan onnettomuuksissa, mutta yksittäisten ihmisten sairastuminen ja kuolema ei tuhoa yhteisöjä. (Näin on niin kauan, kun emme huomioi fossiilisten polttoaineiden synnyttämän ilmastonmuutoksen aiheuttamia riskejä. Tätä kirjoittaessa Kiinaa koettelee ennätysmäinen helleaalto ja kolmasosa Pakistania on veden alla vuoriston lämpenevien jäätiköiden aiheutettua suurtulvan.)
Saksaan ja sen naapurimaihin rakennetut ydinvoimalat ja Saksan asukastiheys niiden lähellä. Ympyröiden säde on 40 km. Lähteestä Fekete (2022).
Suuria teollisuushankkeita juntattiin koko 1900-luvun ajan läpi lähiseutujen asukkaita edes kuulematta. Moni ydinvoimalan tai jätteenkäsittelylaitoksen naapurikseen saanut onkin varmasti kokenut, ettei häneltä ole edes vaivauduttu kysymään, haluaako hän ottaa kannettavakseen edes minimaalisen pientä riskiä ydinonnettomuudesta. Voimaloiden tuottaman energian hyötyjä on vaikea silminnähden havaita, ja kaikissa maissa voimaloita (kuten muitakin vaarallisia laitoksia) rakennetaan sinne, missä maa on halpaa. Tämä tarkoittaa, että ne sijoittuvat usein alueille, jotka eivät ole hyötyneet esimerkiksi modernista yhteiskunnasta läheskään siinä määrin kuin vaikkapa kauempana kaupungeissa asuvat.
Kaikki tämä huomioiden, vastareaktio ydinvoimaa kohtaan olikin käytännössä väistämätön. Vastaliike nousi kaikkialla, jopa Neuvostoliitossa (Plokhy 2018). Saksassa vastustus levisi vain poikkeuksellisen laajalle. Syitä siihen, miksi vastustus oli niin voimakasta juuri Saksassa, on haettu mm. saksalaisesta kansanluonteesta ja romanttisesta luontokäsityksestä.
En tunne saksalaista yhteiskuntaa tai ajatusmaailmaa likikään niin hyvin, että osaisin sanoa, onko näissä arveluissa perää. Uskallan kuitenkin väittää, että ottaen huomioon Saksan asukastiheyden, sen nopean teollistumisen ja jälleenrakennuksen aiheuttamat mittavat ympäristövahingot, maan aseman ydinsodan todennäköisimpänä taistelukenttänä ja muistot sekä piittaamattomista vallanpitäjistä että tuhoutuneista kaupungeista, mitään epämääräisiä kansallisia ominaisuuksia vaativia selityksiä ei edes tarvita. Kaiken muun lisäksi Saksassa oli myös vahva hiilikaivosteollisuus, jolle ydinvoima oli suora uhka. Esimerkiksi Ranskassa hiiliesiintymiä ja kaivoksia oli vain vähän.
3. Rikkailla oli varaa vain halvimpaan
Yleinen mielipide oli kuitenkin vain yksi tekijä. Ilman ydinvoiman vastustajiakin, öljykriisin lietsoma ydinvoimabuumi olisi hiipunut 1980-luvun puolivälissä. Kuten amiraali Rickover oli varoittanut, todellisuudessa rakennettavat reaktorit olivat aina kalliimpia, monimutkaisempia ja hitaampia rakentaa kuin ne reaktorit, joita esitettiin rakennettavaksi. Todellisuudessa rakennetut reaktorit eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla fossiilisen energian kanssa kuin lähinnä niissä maissa, joiden omat fossiilisen energian varat olivat pieniä. Samaan aikaan tekniikan kehitys paransi esimerkiksi hiilivoimaloiden tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä.
Jos fossiilisten hinnat olisivat pysyneet korkeina, uudet voimalat olisivat voineet olla kannattavia. Mutta vuoden 1973 öljykriisin aiheuttama fossiilisten polttoaineiden hinnan nousu kääntyi 1980-luvun alussa nopeaan laskuun. Uudet öljy- ja kaasulähteet Pohjanmerellä ja Siperiassa saatiin 1980-luvun alussa tuotantokäyttöön, ja vuonna 1984 valmistui ensimmäinen Neuvostoliiton maakaasua Länsi-Eurooppaan toimittanut kaasuputki.
Kustannusten nousu ajoi jo ennen Tshernobylia vaikeuksiin myös Neuvostoliiton kunnianhimoisen ydinenergiaprojektin, vaikka julkisella mielipiteellä saati ydinvoiman vastustajilla ei ollut juuri mitään vaikutusvaltaa (Plokhy 2018). Esimerkiksi vuonna 1979, hiilen maailmanmarkkinahinnan ollessa huipussaan, ydinsähkö oli Neuvostoliitossa virallisenkin optimistisen arvion mukaan kalliimpaa kuin perinteisin keinoin tuotettu sähkö (Semenov 1983).
Kustannuksien leikkaamisella oli myös seurauksensa. Esimerkiksi RBMK-reaktorin suunnittelijat olivat halunneet rakentaa reaktorin, joka kykenisi käyttämään edullista matalasti väkevöityä uraania ja jota ei tarvitsisi pysäyttää polttoaineen lataamista varten. Matalasti väkevöidyn uraanin käyttö onnistui mukavasti suuressa, tulenarasta grafiitista rakennetussa reaktorissa. Suuren reaktorin sulkeminen lännessä vaadittuun paineen ja räjähdyksen kestävään suojarakennukseen olisi kuitenkin tullut hyvin kalliiksi ja vaikeuttanut reaktorin lataamista sen käytön aikana. Niinpä tällaista suojarakennusta ei rakennettu RBMK-voimaloihin, kuten Tshernobyliin. Sen ei pitänyt olla ongelma: teoriassa RBMK ei tarvinnut suojarakennusta, kunhan jokainen nippeli ja rööri oli kunnossa ja laitosta käytettiin oikein.
Kivihiilen (antrasiitin) ja ruskohiilen (ligniitin) inflaatiokorjattu hinta Yhdysvalloissa, 1949-2011. Lähde: EIA
Pian energiakriisiä ja vaihtoehtoisia energianlähteitä ei enää haluttu muistellakaan. Yhdysvalloissa 1981 virkaan astunut presidentti Reagan poistatti ensi töikseen energiaitsenäisyyden puolesta puhuneen Jimmy Carterin Valkoisen talon katolle asennuttamat aurinkopaneelit, ja lopetti lähes kokonaan liittovaltion rahoituksen vaihtoehtoisten energianlähteiden kehitystyölle. Euroopassa vain Ranskan kunnianhimoinen, vahvan keskusjohtoinen ja kymmenien tuhansienkin ihmisten protesteista lähes piittaamaton ydinvoimahanke eteni edes jotakuinkin suunnitellusti, mutta sekin jäi puolitiehen. Esimerkiksi tavallisten ydinvoimaloiden käytettyä polttoainetta uudeksi polttoaineeksi muuttavia hyötöreaktoreita oli suunniteltu rakennettavaksi jopa 20, mutta vain yksi valmistui. Kun tämä Superphénix-reaktori suljettiin huoltoa varten vuonna 1996, sitä ei enää koskaan käynnistetty uudelleen.
Ydinvoima oli jo henkitoreissaan, kun Tshernobylin grafiittireaktori räjähti ja syttyi palamaan huhtikuussa 1986. Uudet reaktorihankkeet eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla halvan hiilen ja halpenevan maakaasun kanssa, ja sekä teollisuuden että veronmaksajien halu kirjoittaa avoimia shekkejä epävarmoiksi osoittautuneille projekteille oli huvennut. 1970-luvun kriisitunnelmista ja vaihtoehtoisista elämäntavoista oli 1980-luvulla siirrytty kerskakulutukseen, juppeihin ja kasinopeleihin. Yhteiskunnat olivat valinneet talouskasvun maksimoinnin, ja talouskasvun maksimointi edellytti halvinta mahdollista energiaa.
Sähkömarkkinoiden vapauttaminen eli deregulaatio oli yksi niistä toimenpiteistä, millä mahdollisimman halpaa energiaa tavoiteltiin. Euroopan aiemmin monopolinomaiset sähkölaitokset ja valtionyhtiöt purettiin ja yksityistettiin 1980-luvun puolivälistä alkaen. Yksityisten toimijoiden intresseissä oli tehdä mahdollisimman paljon ja varmaa tuottoa mahdollisimman nopeasti. Niitä ei kiinnostanut ryhtyä pitkäkestoisiin ja epävarmoihin hankkeisiin, joiden tuottoa jouduttaisiin odottelemaan jopa vuosikymmeniä. Ydinvoimalat olivat kuitenkin 40-60 vuoden sijoituksia, joiden suunnittelussa ja rakentamisessa kesti hyvinkin vuosikymmenen tai enemmänkin. Voittoa sijoitukselle saattoi joutua odottelemaan 20-30 vuotta. Energian kysyntä ei ollut kasvanut ennusteiden mukaisesti, ja markkinoiden vapauttaminen teki sähkön hinnan ennakoinnista paljon vaikeampaa. Vapautetuilla sähkömarkkinoilla ei yksinkertaisesti ollut juurikaan toimijoita, joilla olisi ollut mahdollisuuksia tai edes kiinnostusta ydinvoiman kaltaisiin pitkiin sijoituksiin. Hiili ja maakaasu vaativat pienemmät investoinnit ja tuottivat varmemman tuoton nopeammin.
Juuri deregulaatio, ei niinkään Tshernobyl, oli viimeinen naula ydinvoiman arkkuun. Jos ydinvoima olisi ollut selvästi hiilivoimaa tuottavampaa bisnestä, ja jos tarpeeksi suuri yhtiö olisi ryhtynyt ydinvoimaa rakentamaan, ”ituhippien” vastustus olisi ollut vain hidaste.
Tämä nähtiin esimerkiksi Suomessa. Maaliskuussa 1986 Eduskunnalle jätettiin käsiteltäväksi periaatepäätös viidennestä ydinvoimalasta. Vain paria kuukautta myöhemmin tapahtunut Tshernobylin onnettomuus ja öljyn hinnan romahdus hautasivat hankkeen hetkeksi, mutta asiaan palattiin 1991. Kun päätös eteni Eduskuntaan 1993, Suomi oli kuitenkin ajautunut syvälle lamaan. Ennusteet sähkön kulutuksesta olivat muuttuneet vähintäänkin epävarmoiksi, ja valtion kassa ammotti tyhjyyttään. Presidentti Koiviston muistelmien mukaan valtiolla ei kertakaikkisesti ollut rahaa hankkeen vaatimiin valtiontakauksiin, ja tämä olisi paljastunut kiusallisesti mikäli muutenkin epävarmalla pohjalla ollut hanke olisi edennyt (Koivisto 2017). Hallituspuolue Keskustan nuori kansanedustaja Matti Vanhanen esittelikin ponnen, jolla hanke loppujen lopuksi kaadettiin. Viides ydinvoimalupa myönnettiin silti vuonna 2002. Voimalan oli tarkoitus valmistua neljässä vuodessa, mutta tätä kirjoittaessa rakentaminen on kestänyt jo 17 vuotta. Kuten amiraali Rickover liki 70 vuotta sitten totesi, reaktoreiden rakentaminen on paperilla aina helppoa mutta käytännössä aina vaikeaa.
4. Loppupeli
Viimeinen Saksassa rakennettu ydinvoimala valmistui 1989. Seuraavana vuonna paljastui, että itäsaksalainen Lubminin ydinvoimala oli käynyt vuonna 1976 hyvin lähellä ytimen sulamisonnettomuutta ja kenties merkittävää radioaktiivista päästöä. Kuudesta jäähdytyspumpusta viisi oli pettänyt tulipalon seurauksena, mutta viimeinen toimiva pumppu oli onneksi riittänyt reaktorin jäähdytykseen (Protzman, 1990). Itä-Saksan neuvostovalmisteiset voimalat suljettiinkin nopeasti Saksojen yhdistymisen jälkeen, mutta läntisten voimaloiden käyttöä jatkettiin. Hiilen asema energianlähteenä vahvistui myös siksi, koska ruskohiili oli köyhyydestä ja äärioikeiston noususta kärsivillä entisen Itä-Saksan alueilla harvoja suuria työllistäjiä. Kuten eräs sanonta kuului, mieluummin ruskea hiili kuin ruskeat paidat. (Ylipäätään, saksalaisten muistoja 1930-luvusta ei kannata aliarvioida. Taloudellinen toivottomuus ja vyönkiristyspolitiikka ajoivat miljoonat saksalaiset äänestämään natseja, ja pelko saman toistumisesta on edelleen vahva voima.)
Vasta vuonna 2000 koalitio vihreitä ja ydinvoimakannaltaan pitkään kahden vaiheilla olleita sosialidemokraatteja teki loppujen lopuksi päätöksen luopua ydinvoimasta kokonaan. Sähköyhtiöiden kanssa tehdyn päätöksen mukaisesti voimalat suljettaisiin tietyn sähkömäärän tultua tuotetuksi tai viimeistään 32 vuoden käytön jälkeen (Appunn 2015). Samalla etenkin uusiutuvan energian osuutta lisättäisiin voimakkaasti. Oppositiossa olleet kristillisdemokraatit ja heidän puheenjohtajansa Angela Merkel vastustivat päätöstä, mutta Saksan nouseva uusiutuvan energian teollisuus tuki sitä voimakkaasti. Esimerkiksi tuulivoima oli jo vuonna 2000 1,7 miljardin euron bisnestä ja työllisti suoraan tai epäsuorasti jo 25 000 ihmistä (Scheurs 2012). Päätökseen vaikutti myös se, että ydinjätteen loppusijoitusongelma oli, ja on Saksassa edelleen ratkaisematta: sanelupolitiikalla päätetyt ydinjätteen loppusijoituspaikat ovat osoittautuneet huonoiksi, eikä niitä todennäköisesti tulla koskaan ottamaan käyttöön.
Saksan päätöstä on hyvin helppo kritisoida, mutta tosiasia on, että vuonna 2000 tai vielä vuosia sen jälkeenkään ilmastokriisiä ei pidetty mainittavana ongelmana missään teollisuusmaassa, eikä energiasiirtymälle nähty minkäänlaista kiirettä. Uusiutuva energia ottaisi ydinvoiman ja fossiilisen voiman paikan aikanaan. Sekä uusiutuvan energian tuotantoon että energiatehokkuuden parantamiseen panostettiin Saksassa paljon. Saksan kansan vahva tahtotila luopua ydinvoimasta onkin merkittävä syy siihen, miksi edullinen tuuli- ja aurinkovoima helpottaa nykyistäkin energiakriisiä: ilman Saksan merkittäviä tukiaisia, uusiutuvan energian sarjatuotanto olisi alkanut selvästi myöhemmin, jos lainkaan. En itse usko, että näitä tukiaisia olisi saatu käytännössä aikaan ilman päätöstä luopua ydinvoimasta.
Siirtymäajan polttoaineissa, kivihiilessä ja maakaasussa, näkivät riskejä vain ilmastosta ja ympäristöstä huolestuneet – eivätkä kaikki heistäkään. Politiikan ja talouden eliittiä tai näitä tahoja lähellä olevia poliittisia puolueita asia ei suoraan sanottuna kiinnostanut – missään maassa.
Ydinvoiman alasajo ei silti suoraan aiheuttanut Saksan riippuvuutta Kremlin maakaasusta. Mutta kun alasajo yhdistyi Saksan politiikassa vahvana vallinneeseen käsitykseen Venäjän ”sitomisesta” Eurooppaan kaupallisin sitein ja liki kaikkialla Euroopassa vallinneeseen optimismiin ellei peräti sinisilmäisyyteen Venäjän kehityksestä, Putin kykeni rakentamaan kaasusta itselleen koko Euroopan turvallisuutta uhkaavan energia-aseen. Monien muiden joukossa yritin itsekin varoitella uhasta jo 2010-luvun alussa, aikana jolloin Itämeren kaasuputket olivat esimerkiksi Suomen hallitukselle vain ympäristötekninen, viranomaisten harkintavaltaan kuuluva kysymys. Kaupalliset intressit olivat kuitenkin vielä tuolloinkin turvallisuuspoliittisia ja ympäristöllisiä näkökohtia tärkeämpiä.
Myös ydinvoiman alasajoa vastustaneen Angela Merkelin toiminta Fukushiman jälkeen on mielestäni edellä esitettyä taustaa vasten ymmärrettävää. Vaikka Fukushiman onnettomuuden välitön syy olikin tsunami, jollaiset ovat Euroopassa harvinaisia, se osoitti, että vakava ydinonnettomuus on mahdollinen myös läntisin normein rakennetussa reaktorissa, jota käytetään laadukkaista tuotteista tunnetussa valtiossa. Onnettomuuden vaikutukset jäivät ”suhteellisen” vähäisiksi – terveysvaikutukset jäävät pieniksi tai olemattomiksi – mutta suhteellinen on suhteellista. Käytännössä evakuointi tuhosi tiheästi asutun maan yhden maakunnan talouden ja hajotti pysyvästi kokonaisia yhteisöjä. Tämä ei jäänyt tiheästi asutussa Saksassa huomaamatta, vaikka Suomessa, jossa ydinvoimalat ovat kauempana kaupungeista, asiaan ei juuri kiinnitettykään huomiota. Jos Merkel ei olisi pyörtänyt päätöstään jatkaa ydinvoimaloiden käyttöikää, vuonna 2011 käydyissä vaaleissa olisi mitä todennäköisimmin noussut valtaan vihreiden koalitio, joka olisi voinut jopa sulkea reaktorit saman tien kokonaan, kuten vasemmisto vuonna 2011 vaati.
Pidän silti Saksan päätöstä virheenä. Saksa ja muut rikkaat teollisuusmaat ovat nyt kiihtyvän ilmastokriisin pääsyyllisiä. Pakistanissa ja monessa muussa maassa tälläkin hetkellä ilmastokriisistä kärsivät ihmiset eivät ole päässeet nauttimaan Saksan etupäässä fossiilisella energialla rakentamasta vauraudesta. Saksalaiset ovat, ja heidän olisi mielestäni tullut ottaa kohtuullinenkin riski ydinonnettomuudesta, jos niin tekemällä olisi voitu vähentää merkittävästi kasvihuonekaasupäästöjä. Mitä todennäköisimmin tämä olisi ollutkin mahdollista. Tällä hetkellä hinnan Saksan valinnoista maksavat taas ennen kaikkea ukrainalaiset. Meille ja saksalaisille kyse on vain rahasta, Ukrainalle verestä.
Uskon kuitenkin, että kovin moni suomalainenkaan ei jaa ajatusmaailmaani, eikä olisi valmis itse ottamaan riskejä tai kärsimään edes pientä taloudellista menetystä, jotta köyhien maiden asukkailla olisi mahdollisuus vaurastua, tai ylipäätään elää. Mikäli tähän ei ole valmis, Saksan pitkälti itsekkäistä syistä tekemien päätösten kritisointi on mielestäni jokseenkin tekopyhää.
Näin on varsinkin siksi, koska Suomessakin on tehty yllin kyllin myös ilmasto- ja energiamielessä erittäin outoja valintoja. Turve oli meille pitkään vastaava ”kotimaisen energian” lähde ja änkyröinnin keskus kuin hiili Saksalle. Nykyään suomalainen metsäteollisuus jalostaa mm. vessapaperiksi pohjoisten metsien hitaasti kasvavaa puuta, piittaamatta siitä, että hakkuiden lisääminen on jo tehnyt maankäyttösektoristamme hiilidioksidin lähteen hiilinielun sijaan. Tätäkään valintaa ei voi ympäristö- tai ilmastonäkökulmasta perustella sen enempää kuin Saksan päätöstä ajaa alas ydinvoima.
Saksalaiset ajoivat ydinvoiman alas, koska pelkäsivät siinä piileviä, usein liioiteltuja mutta silti todellisia riskejä; suomalaiset hakkaavat metsiään vessapaperiksi, koska uskovat että hitaasti kasvavalla, lannoittamatta tiheäsyisellä, potentiaalisesti maailman parhaalla huonekalupuulla ei ole parempaakaan käyttöä. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.
Lähteet
Arkin, W., von Hippel, F., & Levi, B. G. (1982). The Consequences of a “Limited” Nuclear War in East and West Germany. Ambio, 11(2/3), 163–173.
Fekete, A. (2022). Phasing out of nuclear – Phasing out of risk? Spatial assessment of social vulnerability and exposure to nuclear power plants in Germany. Progress in Disaster Science, 15, 100242. https://doi.org/10.1016/j.pdisas.2022.100242
Koivisto, M. (2017). Kaksi kautta I: Muistikuvia ja merkintöjä 1982-1994. Tammi.
Korhonen, J. M., & Partanen, R. (2015). Uhkapeli ilmastolla: Vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? Omakustanne.
Partanen, R., & Korhonen, J. M. (2016). Musta hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos.
Perrow, C. (1999). Normal accidents: Living with high-risk technologies. Princeton University Press.
Plokhy, S. (2018). Chernobyl: The history of a nuclear catastrophe (First edition). Basic Books.
Yritän seuraavassa selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä. (Kirjoitus perustuu osittain Twitter-ketjuuni, jossa lähestyn asiaa hieman toisesta näkökulmasta..)
Miksi yksien rikastuminen on aina jollain tavalla muilta pois?
Yritän nyt selittää lyhyesti, miksi äärellisessä maailmassa on aina niin, että jos yhden toimijan taloudellinen valta kasvaa, se tarkoittaa jonkin toisen toimijan vallan vähenemistä.
Ongelmaa kannattaa lähestyä miettimällä ensin yksinkertaista kysymystä. Oletetaan, että kaikki muu säilyy muuttumattomana (“ceteris paribus”), mutta yhden henkilön kyky päättää siitä, miten paljon hän käyttää jotain resurssia – esimerkiksi asuinpinta-alaa – kasvaa.
Jos hän käyttää kykyään, mitä tapahtuu muiden kyvylle käyttää samaa resurssia, esimerkiksi asuinneliöitä?
Jos vastaat, että muiden henkilöiden kyky käyttää samaa resurssia vähenee, onnittelut! Olet jo puolimatkassa ymmärtämään, miksi yksilöiden rikastuminen eli taloudellisen vallan eriarvoinen kasautuminen on aina joltain pois.
Eräs sitkeimmistä yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvistä harhaväitteistä on “ei yhden rikastuminen ole mitenkään toisilta pois.” Tätä väitettä perustellaan yleisesti sanoen, että talous ei ole nollasummapeli. Ainakin teoriassa taloudellinen vaihdanta hyödyttääkin vaihdannan kaikkia osapuolia. Jos esimerkiksi minä keskityn kirjoittamiseen ja joku toinen keskittyy kasvattamaan minulle ruokaa, todennäköisesti me molemmat voitamme: minä olen parempi kirjoittamaan kuin kasvattamaan ruokaa, ja joku toinen voi olla parempi kasvattamaan ruokaa kuin kirjoittamaan. Niin kauan kun taloudellinen vaihdanta todella tapahtuu vapaaehtoisesti, vaihdannan osapuolet voivat todellakin hyötyä siitä niin, ettei kyseessä ole nollasummapeli. Minä hyödyn, ja se joka kasvattaa minulle ruokaa, hyötyy.
Mutta unohdimmekohan jotakin? Yllä olevassa esimerkissä minulle tuotettu ruoka vain “kasvatetaan” ja ilmaantuu olevaksi. Todellisuudessahan on niin, että esimerkiksi ruoan kasvattaminen vaatii vähimmilläänkin jonkinlaista maa-alaa tai vastaavaa ratkaisua. Kun kylvämme tälle maa-alalle siemeniä, torjumme siltä muut eliöt (“tuholaiset” ja “rikkakasvit”), ja keräämme sadon itsellemme, onko edelleen totta, että kukaan tai mikään ei häviä yhtään mitään?
Ei tietenkään ole. On ilmiselvää, että maa-ala, jota vaikkapa ruoan kasvattamiseen käytetään, on poissa jostain muusta mahdollisesta käytöstä. Pelloksi raivattu maa-ala ei voi samanaikaisesti olla esimerkiksi ketoniittyä tai metsää. Se on monokulttuuri, joka saattaa ruokkia ihmisten lisäksi jonkin verran tuholaisten ja rikkaruohojen torjunnalta selviytyviä eliöitä, mutta se ei ole enää muunlajisten käytettävissä samalla tavalla kuin se rauhaan jätettynä olisi.
Teoria, jonka mukaan taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois, vaatii ja olettaa, että vaihdanta on täydellisesti vapaaehtoista. Mutta kuka edes kysyi pelloksi raivatussa metsässä asuneilta, mihin hintaan he olisivat olleet valmiita luopumaan kodeistaan ja elämästään? Ei kukaan. Todellisuudessa ihmiset käyttivät tekniikan ja osaamisemme meille tuomaa valtaa ja yksinkertaisesti ottivat maan itselleen.
Samanlainen kuvio toistuu käytännössä aivan kaikissa niissä resursseissa ja raaka-aineissa, mitä hyperkiihtynyt taloutemme omii planeetan äärelliseltä pallopinnalta. Osa resursseista “tuotetaan” – paremminkin “otetaan” – vähemmin vahingoin, osa isommin. Mutta kaikkien niiden ottoon ja käyttöön liittyy vähintään joitain prosesseja, jotka vahingoittavat muunlajista elämää. Jokainen neliömetri, jonka omimme tavalla tai toisella omaan käyttöömme, joko rakentaaksemme sille jotain, tehdäksemme sillä jotain, tai tuottaaksemme sen avulla raaka-aineita tai energiaa, on poissa muunlajisten mahdollisuuksista elää tällä planeetalla.
Uskomus, että taloudellinen vaihdanta ei ole keneltäkään pois vaan vain kaikille lisää, vaatii tosiasioiden valikoivaa unohtamista. Esimerkiksi oppikirjoissa edelleenkin usein näkyvä ja klassisen talousajattelun ytimessä oleva malli tuotannon ja kulutuksen kiertokulusta näkee talouden suljettuna järjestelmänä, jossa kotitaloudet tuottavat tuotannontekijöitä, kuten työntekijöitä, ja ostavat tuotteita ja palveluita, ja yritykset käyttävät tuotannontekijöitä tuottaakseen kotitalouksille myytäviä tuotteita ja palveluita. Osa taloustieteilijöistä jopa väittää, kuten Lester Thurow ja Robert Heilbroner kirjassaan The Economic Problem, että tuotannon virta on suljettu, itsestään uusiutuva ja itseään ruokkiva, koska “järjestelmän tuotteet palautuvat uusina syötteinä”.
Tämä on puhdasta kukkupuhetta. Mikä tahansa järjestelmä, joka voi ottaa syötteeksi oman tuotteensa ja toimia ilman häviöitä on ikiliikkuja, ja termodynamiikan toinen laki – epäjärjestyksen määrä suljetussa järjestelmässä lisääntyy aina – määrää, että ikiliikkuja on mahdoton. Kuten kuuluisan fyysikon Arthur Eddingtonin vuonna 1915 kirjoittaman tokaisun mukaan nimetty Eddingtonin sääntö sanoo, “jos teoriasi on vastoin termodynamiikan toista lakia, sillä ei ole toivoa; se ei voi kuin sortua syvimpään nöyryytykseen.”
Todellisuudessa myös talous on termodynamiikan sääntöjen alla toimiva järjestelmä, jonka toimeliaisuus on mahdollista vain riittävän hyvälaatuisten aineen ja energian virtojen ansiosta. Termodynamiikka osoittaa myös, että aivan kaikki toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa. Kuten valtavirtataloustieteen kriitikko professori Steve Keen on sanonut, ilman energiaa hienoimmatkin koneet ovat patsaita, ja työntekijöiden armeijat ruumiskasoja. Tämä hyvälaatuinen eli matalaentrooppinen energian ja aineen virta on saatava jostakin. Maailmaan ei voida luoda uutta ainetta eikä uutta energiaa, joten sitä ei voida vain nyhjäistä tyhjästä. Koska taloudellinen toimeliaisuus ei olisi mahdollista ilman tätä virtaa, otamme sen sieltä, mistä sen helpoimmin saamme. Tämä tarkoittaa niitä, jotka ovat liian heikkoja vastustamaan: sekä muunlajisia, että esimerkiksi horisontin takana asuvia, usein toisen värisiä ihmisiä.
Vuosikymmenien ajan olemme voineet kuvitella, että talous todella on peli, jossa on vain voittajia. Tämä on ollut mahdollista niin kauan kun olemme voineet vaivatta ottaa aina vain enemmän muunlajisilta ja toisilta ihmisiltä. Tämä tie on nyt kuitenkin kuljettu loppuun. Maailma on täynnä. Tarkkaan ottaen, maailma oli täynnä jo ennen kuin ihmisen ensimmäiset edeltäjät vaelsivat maan päällä. Maailma ei ole koko ihmisen historian aikana ollutkaan tyhjä.
Kun maailma on täynnä, yhden yksilön valta ei voi lisääntyä ilman että se on jonkun toisen vallasta poissa. Kyseessä on pohjimmiltaan yksinkertainen tosiasia: taloudellisilla resursseilla on vaihtoehtoiskustannus. Jos resurssi A käytetään asiaan X, samaa resurssia ei voi käyttää asiaan Y. Tämäkin on itsestäänselvyys, jonka ymmärtäminen näyttää olevan käsittämättömän vaikeaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen toisensa jälkeen on protestoinut, ettei näin voi olla, vaan miljardöörien rikastuminen ja heidän valtavat huvilaivastonsa tuottavat vain kaikille hyvää.
Asiaa kannattaakin kenties miettiä aluksi hypoteettisen esimerkin kautta. Ajatellaan, että eläisimme yhteiskunnassa, missä rahatalous olisi lopetettu, ja kaikki taloudellinen resurssienjako päätettäisiin poliittisesti Eduskunnassa. Eduskunnassa toisin sanoen äänestettäisiin, miten paljon vaikkapa asuntoja rakennettaisiin minnekin, kuka saisi niissä asua, ja millaisia tuotteita kukin yksilö mistäkin kaupoista saisi. (Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestys ei ollut kovin kaukana tästä esimerkistä.)
Mitä nyt tapahtuisi yhden puolueen vallalle päättää taloudellisten resurssien jakamisesta, jos toinen puolue saisi vaaleissa enemmän ääniä?
Jos vastaat “valta vähenisi”, onnittelut! Jälleen oikein.
Kun valta päättää resurssien käytöstä perustuu seteleihin eikä äänestyslippuihin, vallan jakautuminen ei ole aivan yhtä ilmiselvää, mutta periaate on sama. Markkinataloudessa taloudellinen valta tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin ostovoima. Jos yhden tahon ostovoima lisääntyy, hänen kykynsä päättää jaettavien, tavalla tai toisella ympäristöstä peräisin olevien resurssien käytöstä kasvaa. Jos ympäristöstä peräisin olevien resurssien määrä tai laatu ei muutu, tämä tarkoittaa välttämättä sitä, että toisten kyky päättää samojen resurssien käytöstä vähenee. Jotta kaikkien ostovoimaa kaikkiin resursseihin nähden voitaisiin kasvattaa, resurssien ottoa ympäristöstä on välttämättömästi kasvatettava.
Viimeistään tässä kohdassa taloustiedettä lukeneet kärräävät esille Paul Romerin ja hänen kehittämänsä niinsanotun endogeenisen kasvun teorian. Tämän teorian mukaan on mahdollista, että tuotteiden ja palveluiden arvo lisääntyy ilman, että aineen ja energian käyttö lisääntyy. Taloustieteen Nobelin 2018 saaneen Romerin mukaan voimme “järjestellä ainetta” loputtoman monin tavoin entistä paremmin, entistä arvokkaammiksi tuotteiksi, ilman että aineen tai energian käytön kokonaismäärän täytyy välttämättä kasvaa. Talouskasvu voi siis olla puhtaan aineetonta ja periaatteessa kestää kauemmin kuin maailmankaikkeudella on tietojemme mukaan elinikää.
Teoria on toki sinänsä totta: aineen “parempi” järjestely ei riko mitään luonnonlakeja. Teoriassa on siis mahdollista, että talous voisi kasvaa loputtomasti mutta aineettomasti. Se, että jokin asia on mahdollista ei tarkoita, että asia todella toteutuu, ei ole haitannut niitä, jotka vakaasti uskovat talouskasvun muuttuvan aineettomaksi itsestään vain koska se olisi kovin mukavaa. Valitettavasti pelkän kasvun muuttuminen aineettomaksi ei riitä, kun käytämme jo aivan liian paljon aineellisia resursseja. Ihmiset ovat myös edelleen aineellisia olentoja, jotka tarvitsevat ja kaipaavat aineellisia resursseja, kuten asuinpinta-alaa. (Myös virtuaalimaailmassa elävät oliot olisivat aineellisia olentoja: he tarvitsisivat vähintään energiaa, ja riittävästi ainetta tietokoneiden ja tietoverkkojen rakentamiseen. Kumpaakin on maailmankaikkeudessa rajallisesti, ja itse asiassa yllättävän vähän, jos haluamme kasvattaa toimeliaisuuttamme samaa tahtia kuin se on viime vuosikymmeninä kasvanut.)
Voimmekin jättää nyt huomiotta sen tosiasia, että suurin osa talouskasvusta ei oleaineetonta, ja sen, että hyvinkin aineelliseen talouteen perustuvan rikastumisen puolustelu teorialla, jonka mukaan täysin puhdas aineeton talouskasvu saattaisi teoriassa olla joskus mahdollista, on vähintäänkin maalitolppien siirtelemistä. On nimittäin niin, että jopa kaikkein puhtaimmin aineettomasti rikastuneet käyttävät rikkauksiaan hankkiakseen hyvinkin aineellisia asioita. Hyvä esimerkki nähdään vaikkapa San Franciscon alueen asuntojen hintakehityksestä. Tietotekniikan läpimurron synnyttämä nousukausi teki 1990-luvulla San Franciscon kupeessa sijainneesta Piilaaksosta yhden maailmantalouden polttopisteistä ja nosti “aineettoman” talouden kuumaksi puheenaiheeksi. Piilaaksossa ohjelmistoilla ja muulla tekniikalla rikastuneet ryhtyivät jo 1990-luvulla käyttämään uutta vaurauttaan hankkiakseen, muun ohessa, hyvinkin aineellisia asuntoja läheisestä suurkaupungista. Tuoreilla miljonääreillä oli rahaa, ja koska uusia asuntoja kyettiin rakentamaan vain rajoitetusti, harvojen rikastuminen näkyi nopeasti asuntojen hinnoissa. Kun vuonna 1993 San Franciscossa sekä omakotitalojen että kerrostalohuoneistojen keskihinta oli vielä noin 300 000 dollaria – hyvinkin keskituloisen perheen saavutettavissa – vuonna 2018 omakotitalosta joutui maksamaan keskimäärin 1,2 miljoonaa dollaria, ja huoneistojen keskihinta oli kohonnut jo 1,6 miljoonaan. Samaan aikaan koko Kalifornian osavaltiossa myytyjen omakotitalojen keskihinta kohosi noin 200 000 dollarista vain noin 365 000 dollariin, ja koko Yhdysvalloissa keskihinnat nousivat reilusta 100 000 dollarista noin 260 000 dollariin.
“Friscolaisten” keskimääräiset ansiot eivät tietenkään nousseet samassa tahdissa. Kaupungissa pidempään asuneille, vähemmän rakettimaisesti ansioitaan kasvattaneille kuten vaikkapa opettajina tai sairaanhoitajina työskenteleville Piilaakson ja teknologiateollisuuden menestys onkin näkynyt niin, ettei heillä ole enää varaa asua lähellä keskustaa. Tuhansille epäonnisemmille harvojen suunnattomasta vaurastumisesta johtunut asuntojen hintojen nousu on tarkoittanut kodittomuutta, huolimatta siitä, että San Franciscossa arvioidaan olevan viisi tyhjää kotia jokaista asunnotonta kohden. Kun Piilaakson rikkaat hankkivat toisia tai kolmansia asuntoja ja sijoittajat ostavat asuntoja AirBnB-huoneiksi, vuokratasot ovat nousseet niin korkeiksi, ettei köyhillä ole niihin enää varaa. Tätä kirjoittaessa San Franciscossa onkin valtavien “aineettomien” rikkauksien keskellä asukaslukuun suhteutettuna eniten kodittomia koko Yhdysvalloissa. Heidän olonsa ovat niin huonot, että vuonna 2018 YK:n erityistarkkailija Leilani Farha joutui vaatimaan kaupunkia puuttumaan asiaan ponnekkaammin, verraten köyhien hökkelileireissä näkemiään oloja Intian Mumbain slummien oloihin.
San Franciscon alueen erityispiirteisiin perehtynyt saattaisi tässä kohtaa sanoa, että kaupungin ongelma on sen tiukoissa kaavoitussäännöissä, joiden höllentämistä paikalliset asukkaat NIMBY-ilmiön parhaiden perinteiden mukaisesti vieläpä ankarasti vastustavat. Jos näitä rajoitteita höllennettäisiin, kenties asuntoja voitaisiin rakentaa kaikille tarpeeksi?
Ja tästäpä tulemmekin rikkauksien epätasaisen keskittymisen kenties suurimpaan ongelmaan. Kyllä, rajoitusten purkaminen saattaisi helpottaa hieman San Franciscon asuntopulaa – hetken aikaa. Mutta mitä jos rajoitteiden pitäisi olla tiukkoja esimerkiksi siksi, koska ne suojelevat jäljellä olevia ekosysteemejä, “avaruusalus Maan” ainoaa elossapitojärjestelmää?
Kun omaisuudet karttuvat ihmisille epätasaisesti, ja yksien rikastuminen johtaa jopa siihen, että toisilla ei ole varaa kattoon päänsä päällä, paineet ja kannustimet ottaa enemmän resursseja sieltä mistä niitä vain saadaan kasvavat. Kun asuinneliöiden hinta nousee, aiemmin rakentamatta ja luonnontilaan jätetyt alueet tulevat entistä houkuttelevammiksi rakentaa; kun asumisen hinta nousee, niitä, jotka haluaisivat suojella luontoa, kuunnellaan entistä vähemmän. Samanlainen mekanismi toimii myös kaikissa muissakin äärellisissä resursseissa, joista rikkaat ja köyhät kisaavat.
Tämä on se helvetinkone, joka on meidät tuonut nyt vallitsevaan tilanteeseen. Ihmiset ovat muuttaneet merkittävästi n. 75% planeetan maa- ja 66% meripinta-alasta (IPBES 2019). Kaappaamme jo nyt n. 25% Maan biologisesta primäärituotannosta, ja olemme tuhonneet maatalouteen siirtymisen jälkeen n. puolet kaikesta Maan elämästä (Bar-On ym. 2018). Suurin osa kaikesta tuhosta on tehty vuoden 1900 jälkeen; noin kolmannes tai jopa puolet muunlajisten tuhosta on tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana, eli aikakautena, jolloin ympäristötuhot ovat olleet jo ihmisten tietoisuudessa.
Ihmiskunnan vauraus on toki lisääntynyt suunnattomasti. Mutta se on ostettu “järjestelemällä uudelleen” ainetta ja energiaa, josta suurin osa olisi muuten ollut muunlajisten käytössä. Uusi järjestely oli “parempi”, kun meiltä kysytään. Mutta muunlajisten näkökulmasta seurauksena on joukkotuho, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa koko planeettamme elämän miljardien vuosien historian aikana. Tällä hetkellä tuhoamme nimittäin muunlajisia sukupuuttoon nopeammin kuin nykyiselle Jukatanin niemimaalle noin 66 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt, dinosaurusten ajan lopettanut asteroidi. Mikäli kysyisimme muunlajisilta, olisiko ihmisten talouden voittokulku silkkaa kaikkia hyödyttävän uudelleenjärjestelyn riemujuhlaa?
Emme tietenkään ole säästelleet ihmisiäkään. Länsimaiden vauraus perustuu hyvin vahvasti siirtomaakauden ajalla haalittujen aineellisten resurssien ”järjestelemiseen uudelleen” eli niiden riistämiseen siirtomaista ja sijoittamiseen esimerkiksi teollisuusmaiden teollistamiseen. Näiden vaurauksien hankkimisessa käytettiin surutta samoja keinoja, joilla hankimme vaurautta muunlajisilta, ja joita ihmisiin kohdistettaessa kutsumme nykyään kansanmurhaksi. Lähestulkoon kaikki kansat, jotka eivät kyenneet riittävän tehokkaaseen vastarintaan, alistettiin vähintään vuosikymmeniksi ja pakotettiin luovuttamaan vähintään maansa, usein myös työpanoksensa ja henkensä, siirtomaaherrojen rikastuttamiseksi. Teollisuusmaista edelleen tärkein (joskaan ei enää tuotannoltaan suurin), Yhdysvallat, on suorastaan rakennettu tapetuilta alkuperäiskansoilta ryöstetylle – vai pitäisikö sanoa ”uudelleen järjestellylle” – maalle. Nykyaikana riisto ei ole aina aivan yhtä ilmiselvää, mutta esimerkiksi maailmantalouden rakenteet ovat edelleen räikeän eriarvoisia ja rikkaita maita hyödyttämään viritettyjä. Myös rikkaiden maiden sisällä teollistuminen ostettiin köyhien hiellä ja verellä (kts. esim. Wood 2017). Vuosikymmenien ajan köyhien elintaso vain laski, kunnes 1900-luvun alkuun mennessä työväenliikkeen voimistuminen voitti työläisillekin suuremman osan fossiilisilla polttoaineilla kasvatetusta kakusta. Sitä mukaa kun talouskasvuprosenttien ylläpitäminen luonnon aineksia uudelleen järjestelemällä käy vaikeammaksi, paineet ja kannustimet siirtää riistoa ihmisiin luonnollisesti kasvavat: tämä nähdään esimerkiksi yrityksistä heikentää työväestön jo saavuttamia etuja “kasvun” ja “vaurastumisen” (kenen vaurastumisen?) nimissä.
Talousteoriat antaisivat kaikki mahdollisuudet kasvattaa hyvinvointia myös niin, että kasvava hyvinvointi jaettaisiin reilummin. Mikään tuntemani taloustieteen teoria ei väitä esimerkiksi parempien tuotteiden ja palveluiden kehittämisen ehdottomasti edellyttävän, että kourallinen ihmisiä hallitsee suurempaa taloudellista valtaa kuin maailman ihmisten köyhin puolisko yhteensä. Mikään tuntemani teoria ei vaadi, että meidän on ehdottomasti hyväksyttävä taloudellisen vallan hillitön kasautuminen hintana siitä, että tekniikka tai yhteiskunta tai mikään tavoiteltava asia menee eteenpäin. Päinvastoin, on jopa erinomaisia syitä uskoa, että reilumpi jako kiihdyttäisi tekniikan kehitystä. On myös selvää, että hyvinvointi kokonaisuutena lisääntyisi selvästi enemmän, jos rikkaiden rikastamisen sijaan vaurautta jaettaisiin tasaisemmin.
Voisimme halutessamme siirtyä yhteiskuntaan, jossa talouskasvu olisi aidosti laadun parantumista, ei määrien lisääntymistä. Ongelmana on kuitenkin se, että tällaisessa yhteiskunnassa talous kasvaisi mitä todennäköisimmin niin hitaasti, että pienen eliitin rakettimainen rikastuminen näkyisi kiusallisen selvästi muiden ihmisten kyvyssä päättää taloudellisten resurssien käytöstä. Siksi onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että kykenemme tällaiseen kestävään yhteiskuntaan siirtymään, ennen kuin hylkäämme nauraen termodynaamisesti mahdottoman ajatuksen rikastumisesta, joka ei ole keltään tai miltään millään tavalla ikinä pois, ja annamme sen sortua siihen nöyryytykseen, jonka näin hupsu ajatus on jo kauan sitten ansainnut.
Viitatut lähteet
Bar-On, Y. M., Phillips, R., & Milo, R. (2018). The biomass distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115(25), 6506–6511. https://doi.org/10.1073/pnas.1711842115
IPBES. (2019). Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (Version 1). Zenodo. https://doi.org/10.5281/ZENODO.3831673
Wood, E. M. (2017). The origin of capitalism: A longer view (New, revised and expanded edition). Verso.
Luultavasti keskeisin perustelu suurten taloudellisten eriarvoisuuksien sallimiselle on niiden oletettu kannustava vaikutus. Eriarvoisuuksia puolustavien mielestä eriarvoisuuksia tarvitaan motivoimaan ihmisiä tekemään työnsä paremmin ja kehittämään uusia keksintöjä. Väite on pinnallisesti uskottava, ainakin jos syyllistytään loogiseen virheeseen ja pidetään suurten ja kasvavien eriarvoisuuksien ainoana mahdollisena vaihtoehtona täydellistä tasajakoa. Ihmiskunnan historiasta voidaan myös löytää ainakin pintapuolisesti katsoen vakuuttavia esimerkkejä siitä, miten epäreiluksi koettu tulonjako on johtanut tyytymättömyyteen ja työmotivaation hupenemiseen. Kysymystä siitä, millainen tulonjako koetaan epäreiluksi, ja millaisia vaikutuksia eriarvoisuudella todellisuudessa voidaan havaita olevan, käsitellään kuitenkin julkisessa keskustelussa selvästi vähemmän. Vielä tätä kirjoittaessa luultavasti yleisin yksittäinen argumentti eriarvoisuuksien aktiivista rajoittamista vastaan on niinsanottu Neuvostoliitto-kortti: “tasaista jakoa kokeiltiin Neuvostoliitossa, eikä se toiminut.” Näin siitä huolimatta, että tasaisen jaon todellisistakaan ongelmista ei voida millään loogisella tavalla vetää johtopäätöstä, että eriarvoisuuksia ei pitäisi pyrkiä rajoittamaan.
Koska Neuvostoliitto on kuitenkin niin tärkeä osa eriarvoisuuksien rajoittamista vastustamaan mobilisoitua retoriikkaa ja mytologiaa, on syytä katsastaa lyhyesti, miten tulonjako ja talous Neuvostoliitossa todellisuudessa toimivat, ja millainen yhteys nykyisiä teollisuusmaita selvästi vähäisemmällä taloudellisella eriarvoisuudella oli maan talouden kiistämättömiin ja lopulta tuhoisiksi osoittautuneisiin ongelmiin.
Neuvostoliiton talouden ongelma ei nimittäin ollut eriarvoisuuden vähäisyys vaan suunnitelmatalouden jäykkyys ja kyvyttömyys uudistua. Neuvostoliiton taloutta johdettiin hyvin samalla tavalla kuin valtavaa kapitalistista yritystä, ja moni läntinen tarkkailija kutsuikin järjestelmää nimellä “Neuvostoliitto Oy” (Hanson 2003). Käytännössä kaikki aikuiset asukkaat olivat valtion työntekijöitä, ja työn ja tuotannon tavoitteet asetettiin Moskovasta käsin sekä tärkeillä vuotuisilla että kuuluisilla mutta enemmänkin viitteellisillä viisivuotissuunnitelmilla. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla arviolta 90 prosenttia Neuvostoliiton bruttokansantuotteesta syntyi keskussuunnitteluvirastojen ohjaamassa tuotannossa, sallitun yksityisen, sormien läpi katsotun harmaan ja laittoman liiketoiminnan ollessa mitättömän pienessä roolissa (Hanson 2003, s. 13). Työn samapalkkaisuutta oli kokeiltu lyhyesti heti vallankumouksen jälkeen, mutta järjestelystä luovuttiin nopeasti. Tulospalkkaus, kuten urakkapalkat ja suunniteltujen tavoitteiden saavuttamiseen sidotut bonukset, olivat Neuvostoliitossa tosiasiassa keskimäärin suuremmassa roolissa kuin samaan aikaan lännessä: esimerkiksi työyksikön johtajilla oli käytännössä aina tulospalkka, ja johtajan vuotuisesta palkasta peräti 40 prosenttia saattoi koostua esimerkiksi tuotanto-, toimitusaikataulu-, tai myyntitavoitteiden saavuttamisesta riippuvista bonuksista (Hanson 2003, s. 19). Työmarkkinat olivat muutamia rajoituksia lukuunottamatta hyvinkin vapaat ja työvoiman vaihtuvuus suurempaa kuin esimerkiksi Japanissa. Parempaa tai paremmin palkattua työtä kaipaava saattoi siis sellaista tavoitella. Rahapalkan lisäksi kannustimina toimivat monenlaiset edut, kuten pääsy parempiin asuntoihin tai etuoikeus harvinaisten tuotteiden ostamiseen. Jos ahkeruuden ja tulosten mukaan palkitseminen riittäisi toimivaan talousjärjestelmään, Neuvostoliitolla ei olisi pitänyt olla mitään ongelmia.
Vuosikymmenien ajan Neuvostoliiton talous toimikin itse asiassa suhteellisen hyvin. Parhaiden jälkikäteisten arvioiden mukaan maan bruttokansantuotetta melko hyvin vastaava mittari nousi vielä 1970-luvun puoliväliin saakka ripeää tahtia, ja etenkin Stalinin kuoleman jälkeen maan johtajaksi nousseen Nikita Hruštšovin valtakaudella (1953-64) tavallisten kansalaisten elintaso nousi niin selvästi, että läntisetkin tarkkailijat pitivät täysin mahdollisena, että Neuvostoliiton kansalaisten elintaso ohittaa ennen pitkää kapitalististen maiden elintason.
Saavutuksia tarkastellessa on tärkeää huomioida myös lähtötaso: Neuvostoliitto oli syntynyt feodalismista teollisuusmaaksi vasta siirtymässä olleen Venäjän vallankumouksesta, raunioitunut kertaalleen vallankumousta seuranneessa sisällissodassa ja joutunut kehittämään esimerkiksi teollisuutensa pääasiassa omin voimin länsimaiden taloussaarron vuoksi, kärsinyt valtavia taloudellisen ja inhimillisen pääoman menetyksiä Stalinin vainoharhaisen hirmuvallan alla, ja lopuksi lähestulkoon tuhoutunut apokalyptisessa sodassa natsi-Saksaa vastaan. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliitto nousi vain parissa vuosikymmenessä maailman ylivoimaisesti rikkaimman maan, toisesta maailmansodasta vain vahvistuneen Yhdysvaltojen koko historian suurimmaksi uhaksi ja voitti avaruuskilvan kaksi ensimmäistä erää lähettämällä sekä ensimmäisen satelliitin että ensimmäisen ihmisen avaruuteen. (Matala lähtötaso on toki syytä ottaa huomioon myös talouskasvulukemia arvioitaessa: nollapisteestä aloittaessa kasvuprosentit voivat olla hyvinkin suuria.)
Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton taloushistorian kirjoittanut Philip Hanson totesi, Neuvostoliiton talousjärjestelmässä merkillepantavaa ei ole niinkään sen tehottomuus vaan se, että kaikista keskusjohtoisen jäykkyyden, korruption, ja ideologisen dogmaattisuuden aiheuttamista valtavista ongelmista huolimatta se toimi yli puoli vuosisataa. Suunnitelmatalous osoittautui toimivaksi maatalousvaltaisen ja takapajuisen maan teollistamisessa ja tuotannon kasvattamisessa, ja se tuotti järjestelmän, jossa talouskriisit ja työttömyys olivat käytännössä tuntemattomia ongelmia.
Neuvostoliiton kansantuotteen kehitys (Hanson 2003, s. 5).
Järjestelmän rakenteelliset heikkoudet olivat silti valtavia ja jälkikäteen ilmiselviä. Tuotanto suunniteltiin ennen kaikkea keskussuunnittelijoiden ja tuotantolaitosten johtajien välisenä neuvotteluna, jossa tehtaanjohtajilla oli erittäin suuri – ironista kyllä – rahallinen kannustin saada läpi suunnitelmia, jotka olisi mahdollisimman helppo toteuttaa, sen sijaan että heillä olisi ollut kannustimia tuottaa tuotteita joita ihmiset halusivat tai tarvitsivat. Talouden keskussuunnittelu vaati suunnatonta byrokratiaa ja piinallista mikromanageerausta: vaikkapa terästehtaiden tuotantosuunnitelmaa laatiessa keskussuunnittelijoiden tuli kyetä arvioimaan tarkasti ei vain tuotannon vaadittua kokonaismäärää, vaan myös se, kuinka paljon minkäkinlaista teräslevyä, putkea tai muuta tuotetta terästä raaka-aineenaan käyttävät tehtaat kaiken kaikkiaan seuraavana vuonna tarvitsivat. Kaiken suunnitteluun tarvittavan tiedon keskitetty kerääminen ja käsittely oli mahdoton ongelma, kuten tämän suunnitelmatalouden keskeisen heikkouden havainnut Friedrich Hayek jo vuonna 1945 osoitti. Mitä enemmän taloudellista valtaa keskitettiin pois yksittäisiltä ihmisiltä ja työntekijöiltä, mitä enemmän tietoa käsiteltiin, kerättiin ja koostettiin keskussuunnittelijoiden käyttämiksi tilastoiksi ja tunnusluvuiksi, sitä enemmän tärkeää informaatiota menetettiin.
Paperilla suunnitelmat saatiin toimimaan, mutta käytännössä tuloksena oli samanaikaisesti sekä puutetta että haaskausta. Ongelmia pahensi entisestään poliittisista syistä tehty päätös määrätä keskitetysti sekä tuotantomääristä että tuotteiden hinnoista: kun hinta ei välittänyt tuottajille tietoa tuotteiden kysynnästä, eikä se muuttunut tuotteiden saatavuuden mukaan, kauppojen hyllyt olivat toistuvasti tyhjiä ja tuote-erän saapuessa kaupan ovelle muodostui pitkiä jonoja. Kuten esimerkiksi virolainen Lauri Vahtre kertoo neuvostoelämän monia absurdiuksia valottavassa kirjassaan, ihmisillä oli tapana hamstrata mahdollisuuden tullen kaikkia niitä tuotteita, jotka tiedettiin harvinaisiksi, ja käydä sitten niillä vaihtokauppaa saadakseen oikeasti haluamiaan asioita. Kadulla kiemurtelevaan jonoon kannatti liittyä, vaikkei edes tiennyt mitä jonotti: todennäköisesti tarjolla oli jotain harvinaista, minkä kenties voisi vaihtaa johonkin hyödylliseen. (Vahtre 2010)
Ongelma ei kuitenkaan ollut kannustimien saati eriarvoisuuden vähäisyys, kuten Neuvostoliittoon liitetty mytologia antaa usein ymmärtää. Neuvostoliiton taloushistoria onkin esimerkki ennen kaikkea siitä, että kannustimet, tulospalkkiot ja muut teoriassa ahkeruudesta ja suorituksista palkitsevat järjestelmät voivat johtaa myös hyvin huonoihin lopputuloksiin. Kannustinjärjestelmät kun olivat Neuvostoliitossa tavallisia, mutta ne eivät kannustaneet kilpailemaan uusilla tuotteilla tai paremmalla laadulla. Tuotantotavoitteiden täyttämisen ja sitä kautta tuotantolaitosten johtajien bonusten kannalta esimerkiksi uuden tekniikan käyttöönotto tai parannuksen toivossa tehdyn muutoksen tekeminen tuotantoprosessiin oli lähinnä riski. Palkkapussin kannalta järkevintä oli tuottaa tuotteita, jotka oli mahdollisimman helppo ja halpa valmistaa, mutta jotka silti täyttivät vuotuisen tuotantosuunnitelman vaatimukset. Uutta tekniikkaa otettiin käyttöön lähinnä uusia tuotantolaitoksia rakennettaessa, keskusjohdon rajallisen huomiokyvyn suuntautuessa johonkin asiaan, tai asevarustelukilvan paineessa (Hanson 2003, s. 21). Neuvostoliitossa taloudelliset kannustimet kannustivat tekemään asioita talouden kirjanpidon silmissä oikein, mutta ne eivät kannustaneet tekemään oikeita asioita. Yhtäläisyydet kirjoitushetkellä vallitsevaan järjestelmään, jossa esimerkiksi luonnon tuhoaminen on useimmiten talouden kirjanpidossa oikein, ja luonnon säästämisestä eli oikean asian tekemisestä enemmänkin rangaistaan, ovat silmiinpistäviä.
Neuvostoliiton talousjärjestelmän keskeinen ja lopulta kohtalokkaaksi osoittautunut vika oli ihmisten taloudellisen vallan ja vapauksien lähes täydellinen puute. Ihmisillä oli merkittäviäkin kannustimia täyttää Neuvostoliitto Oy:n johtajien määräämät urakat ja työtavoitteet, mutta taloudellista valtaa lähinnä sen verran, että he saivat päättää, mitä saatavilla olleista tuotteista he palkkioillaan hankkivat. Työtä oli pakko tehdä huolimatta siitä, miten ilmiselvästi typerää se oli, mutta yritteliäisyys oli lähes mahdotonta: uusien tuotteiden tuotannon aloittaminen ilman ylemmän tahon hyväksyntää saattoi olla suorastaan rikollista, kuten useimmissa tapauksissa oli myös oman yrityksen perustaminen jotain tarpeelliseksikin tiedettyä tuotetta valmistamaan. Keskusjohtoisuus ja marxismi-leninismin ideologia, joka edellytti “tuotantovälineiden” pitämistä valtion monopolina, tarkoitti, ettei valtio voinut sallia yksityisten ihmisten kilpailevan valtion omistamien tuotantovälineiden kuten tehtaiden kanssa.
Mikään näistä todellisista ja Neuvostoliiton talouden ja diktatuurin sortumiseen johtaneista ongelmista ei aiheutunut “liian suuresta tasa-arvoisuudesta.” On täysin mahdollista kuvitella järjestelmä, jossa ihmisille taataan ihmisarvoiseen elämään riittävä määrä taloudellista valtaa ja laaja-alainen taloudellinen vapaus samaan aikaan kun vapauksien seurauksina syntyviä eriarvoisuuksia rajoitetaan aktiivisesti. Koska tällaisessä järjestelmässä useammalla ihmisellä olisi riittävästi taloudellista valtaa esimerkiksi kouluttautua pidemmälle, kehittää uusia keksintöjä tai perustaa oma yritys, tuloerot hyväksyvä mutta niitä voimakkaasti rajoittava järjestelmä olisi ainakin teoriassa innovatiivisempi ja ketterämpi kuin teollisuusmaissa vallitseva, suuret ja periaatteessa rajattomatkin eriarvoisuudet ja taloudellisen vallan keskittymisen hyväksyvä järjestely. Myös käytännössä näin näyttää olevan: suuremman tasa-arvoisuuden tuoma laajemmalle levinnyt taloudellinen valta ja vapaus on hyvin todennäköisesti merkittävä syy siihen, miksi tasaisemman tulonjaon maat pärjäävät lähes poikkeuksetta useimpia epätasaisemman tulonjaon maita paremmin talouden dynaamisuutta ja innovatiivisuutta mittaavissa tutkimuksissa. Niinpä Neuvostoliiton käyttäminen vasta-argumenttina eriarvoisuuden rajoittamiselle kertoo lähinnä argumentin esittäjän tietämättömyydestä tai luottamuksesta siihen, ettei Neuvostoliitto-argumentin kuulija kykene ottamaan historiasta selvää.
Tämä kirjoitus on osa Tasaisempi valta-kirjaprojektin luonnosta.
Mainitut lähteet
Hanson, Philip (2003). The Rise and Fall of the Soviet Economy: An Economic History of the USSR from 1945. London: Routledge.
Vahtre, Lauri (2010). Absurdin suurvalta: Elämää neuvostojärjestelmässä. Juva: WSOY.
Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.
Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.
Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?
Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.
Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.
Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.
Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.
Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:
Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.
Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.
On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.
Olemme nyt pahan talouskriisin kynnyksellä. Kukaan ei vielä tiedä, miten kauan koronaviruksen aiheuttama kaaos jatkuu, tai miten paha kriisistä tulee, mutta todennäköisesti se ei hellitä nopeasti, ja näyttää varmalta, että kriisistä tulee vakava. Hyväkuntoisia yrityksiä tulee kaatumaan kaikissa maailman maissa, ja ammattitaitoista työvoimaa sekä ajanmukaisia työkoneita tulee jäämään tarpeettomaksi, samaan aikaan kun yhteiskunnassa olisi valtavasti tekemättömiä, tarpeellisia töitä. Koska vakavat kriisit ovat sijoituskapitalismiin olennaisesti kuuluva piirre, näin on käynyt monesti ennenkin, ja siksi kirjoitan nyt levittääkseni erään aikaisemman kriisin aikana syntynyttä ja testattua ideaa.
Vuonna 1974, vuosi etenkin länsimaisia yhteiskuntia perinpohjaisesti järisyttäneen öljykriisin alkamisen jälkeen, brittiläinen lentokoneiden ja aseiden osien valmistajan Lucas Aerospacen johto ilmoitti työntekijöilleen omistajan aikovan ”uudelleenjärjestellä” yrityksen. Yrityksestä oli tätä ennen irtisanottu jo 5000 työntekijää, ja sen pääomistajan, sijoitusyhtiö GEC:n, omistamista yrityksistä oli irtisanottu aikaisempien ”uudelleenjärjestelyjen” yhteydessä yhteensä 60 000 työntekijää, samalla kun GEC:n voitot kasvoivat 75 miljoonasta punnasta 108 miljoonaan puntaan (1). Lucas Aerospacen työntekijät olivat kuitenkin osanneet odottaa uutista. Työntekijöiden 12 ammattijärjestöä perustivat nopeasti ja oma-aloitteisesti yhdistyneen luottamusmiesten komitean edustamaan yhteisesti koko yrityksen työvoimaa sen viidessätoista eri toimipaikassa. Tällä haluttiin ennen kaikkea estää yrityksen johtoa käyttämästä aikaisemmin onnistunutta ”hajota ja hallitse”-taktiikkaa, jolla se oli peluuttanut yrityksen eri osia ja toimipaikkoja toisiaan vastaan ja saanut näin ajettua läpi aikaisemmat irtisanomiset.
Komitea ei kuitenkaan tyytynyt vain vastustamaan irtisanomisia. Se ryhtyi myös toimiin kehittääkseen irtisanomisuhan alaisille tehtaille uutta, yhteiskunnallisesti tarpeellista liiketoimintaa. Komitea kyseli ensin 180 tehtaan ulkopuoliselta taholta ideoita yhteiskunnalliseen tarpeeseen vastaaviksi tuotteiksi, joita tehtaalla olisi voitu valmistaa, mutta sai vain kolme vastausta. Sen jälkeen komitean jäsenet ymmärsivät, että parhaita asiantuntijoita sille, mitä tehtaassa voitaisiin tehdä, olisivat tehtaan työläiset. Tällä kertaa kysely tuotti 150 tuoteideaa. Nämä sisälsivät esimerkiksi munuaisdialyysikoneiden tuotannon lisäämisen, ambulansseihin suunnitellun kannettavan elossapitojärjestelmän, leikkaussaleihin tarkoitetun parannetun verenlämmittimen ja synnynnäisen selkärankahalkion aiheuttamasta halvauksesta kärsiville lapsille tarkoitetun liikkumisen apuvälineen valmistaminen. Dialyysikoneista oli tuolloin pulaa Iso-Britanniassa, ja liikkumisavulle saatiin jo 2000 kappaleen tilaus (2). Muita ideoita olivat esimerkiksi lämpöpumppujen, aurinkoenergiajärjestelmien, tuulivoimaloiden, autojen hybridivoimalinjastojen ja raitiovaunu-bussiyhdistelmän tuottamisen. Ideoita myös kokeiltiin ja kehitettiin edelleen, sekä tehtaan työntekijöiden voimin että yhteistyössä niin potentiaalisten asiakkaiden kuin esimerkiksi paikallisten ammattikoulujen ja yliopistojen kanssa, ja useista tuoteideoista rakennettiin vähintään yksi prototyyppi.
Työntekijät laativat myös yksityiskohtaisen suunnitelman, jossa eriteltiin niin tuoteideat kuin mahdolliset ja jo kiinnostusta osoittaneet asiakkaat. Suunnitelma esitettiin yrityksen omistajille ja Ison-Britannian hallituksen edustajille, joille teroitettiin, että työntekijöillä pitäisi olla oikeus kehittää yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita, ja työttömyysturvan ja sen maksamiseen tarvittavan byrokratian hinnalla yritys voisi sen sijaan työllistää entisen työvoimansa ja tuottaa tuotteita, joiden puutteesta sillä hetkellä kärsittiin.
Koska Lucas Aerospacen liikevaihdosta yli puolet tuli valtion tilauksista, etupäässä sotilaslentokoneiden osista, työntekijöiden mielestä eritoten lama-aikaan olisi ollut kohtuullista, että voittojen kasvattamisen sijaan emoyritys olisi panostanut tuotannon muuttamiseen ja siten työpaikkojen säilyttämiseen. Yritys ei kuitenkaan edes suostunut neuvottelemaan asiasta, osaksi koska teollisuuden työnantajat pelkäsivät vaarallista ennakkotapausta. Kun Iso-Britannian EK:ta vastaavan yhdistyksen painostus sai pääministeri Harold Wilsonin erottamaan työpaikkademokratiaan ja yllämainittuun suunnitelmaan positiivisesti suhtautuneen työministeri Tony Bennin, suunnitelma jouduttiin hautaamaan. Aika ei ollut vielä kypsä.
Kenties tällä kertaa on toisin. Nytkin olisi aivan mahdollista, että työttömyyden uhkaamat yritykset ja niiden työntekijät ryhtyisivät yhteistuumin kehittämään ideoita yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi tuotteiksi. Olisi mahdollista, että nyt varmasti tulossa olevaa elvytysrahaa käytettäisiin rakentamaan parempi yhteiskunta kaikille, ja yhä useampi työpaikka tekisi, ainakin väliaikaisesti, töitä, joilla on tarkoitus. Mutta näin ei käy, jos emme yhdessä toimi sen puolesta.
Etenkin te, jotka nyt olette lomautettuina: miettikää ihmeessä, mitä sellaista työpaikallanne osattaisiin tehdä, mikä parantaisi yhteiskuntaamme, eikä vain kasvattaisi omistajien voittoja, usein esimerkiksi ympäristön kustannuksella. Laatikaa yhdessä suunnitelmia ja ajakaa niitä eteenpäin. Pelikortteja jaetaan nyt uudelleen, ja asioihin voisi vaikuttaa. Jos tarvitsette jossain kohdassa minun apuani, olen käytettävissä.
Kerroin viime viikolla YLE:n haastattelussa, että meidän tulisi ryhtyä vakavasti suunnittelemaan siirtymistä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, joka kestää myös talouskasvun hyytymisen. Avaan tässä nyt tätä väitettä hieman syvällisemmin kuin lyhyen haastattelun aikana on mahdollista.
Ensinnäkin, en vastusta talouskasvua sinänsä. Olen kasvuagnostinen: jos mittari nimeltä BKT kasvaa samalla kun ympäristövahingot vähentyvät ja yhteiskunnista tulee parempia paikkoja elää, miksi vastustaisin mittarin kasvua? Vastustan vain talouskasvun ja ylipäätään taloudellisten arvojen nostamista politiikan prioriteeteiksi. Yhteiskuntien keskeisinä tehtävinä ei pitäisi olla talousmittareiden highscoren jahtaaminen vaan ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen ja ylläpitäminen niin hyvin kuin se on ympäristörajojen puitteissa mahdollista.
On kuitenkin hyviä syitä opetella tyydyttämään näitä
tavoitteita ilman talouskasvua. Valitettavasti tällä hetkellä
tilanne on se, että talouskasvu ei käytännössä ole mahdollista
ilman, että ympäristövahingot lisääntyvät. Kulutuksemme ylittää
jo nyt kestävät rajat; siksi kulutuksen kasvattaminen kestävästi
on mahdotonta, ainakin ennen kuin olemme siivonneet
infrastruktuurimme perusteellisesti. Yhteiskuntamme
perusinfrastruktuuri rakentuu liiaksi saastuttaville ja ympäristöä
tuhoaville rakenteille, ja muutosnopeus kohti kestävämpää
yhteiskuntaa on aivan liian hidasta.
Tässä kohdassa yksinkertaiseen talousteoriaan uskovat ryntäävät
aina huutamaan, että olen ihan väärässä: tokihan talous voi
kasvaa vaikka loputtomiin!
Valitettavasti tämä on mahdollista vain teoriassa. Vaikka
valtavirtainen talousteoria ei hyväksykään luonnonlakeja kuten
termodynamiikkaa osaksi teorioitaan, ne rajoittavat silti
tosiolevaisen talousjärjestelmän toimintaa. Tämän voi osoittaa
sangen yksinkertaisella matematiikalla, ja koska suurin osa
lukijoistani taitanee englannin, en aio keksiä pyörää uudelleen
vaan yksinkertaisesti suosittelen lukemaan tämän prof. Tom
Murphyn kirjoituksen,
jossa hän selittää kattavasti, miksi talouskasvulle on pakko olla
jonkinlaiset rajat.
Erittäin lyhyesti tiivistäen (suosittelen lukemaan koko jutun, ja linkatun aikaisemman jutun energiankulutuksesta), talouskasvua ei voi repiä loputtomiin tehokkuusparannuksista, koska tehokkuudelle on selvät, termodynaamiset rajat; eikä sitä voi repiä loputtomiin “aineettomasta” kulutuksesta, koska
todella aineetonta kulutusta ei ole olemassakaan,
pelkästään energiaakin käyttävän kulutuksen jatkuva kasvu johtaisi siihen, että Maapallolla olisi viimeistän parin tuhannen vuoden päästä tuotettava yhtä paljon energiaa kuin mitä Aurinko tuottaa (jätän lukijan arvioitavaksi, mitä tämä tekisi Maapallon keskilämpötilalle) ja
vaikka aineeton kasvu olisikin mahdollista, kasvun jatkuminen tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että ennen pitkää tämä teoreettinen aineeton talous kasvaisi niin suureksi, että kaikkien aineellisten asioiden suhteellinen hinta laskisi olemattoman pieneksi.
Toisin sanoen, loputon aineeton talouskasvu tarkoittaa sitä, että ennen pitkää yksittäinen ihminen voisi teoriassa ostaa kaikki maailman aineelliset resurssit – siis aivan kaikki rakennukset, pellot, kaivokset ja tuotantolaitokset – viikkorahoillaan. Tässä kohtaa on täysin sallittua käyttää maalaisjärkeä ja todeta, että teoria on absurdi, aivan riippumatta siitä, kuinka monta taloustieteen nobelistia väittää loputtoman kasvun olevan yksinkertainen juttu.
Mikään ylläolevista ei ole millään tavalla ideologinen väite,
vaan yksinkertaista matematiikkaa. Jos höllennämme täysin
tieteenvastaista ajatusta täydellisen aineettomasta kasvusta hivenen
ja myönnämme, että kaikki taloudellinen toimeliaisuus vaatii
vähintään energiaa, törmäämme kasvun konkreettisiin rajoihin
yllättävän nopeasti. Jos maailman energiankulutuksen kasvu jatkuu
maltillista kahden prosentin vuositahtia (ts. nykyistä hitaammin),
joudumme päällystämään koko planeetan (meret mukaanlukien)
aurinkopaneeleilla noin 300 vuoden kuluessa. Noin 1500 vuoden
kuluttua meidän täytyisi tuottaa yhtä paljon energiaa kuin
Auringon, noin 3000 vuoden päästä tarvitsisimme koko galaksimme
energiantuotannon, ja ehkäpä 6000-9000 vuoden kuluttua käyttäisimme
koko maailmankaikkeuden arvioidun energiantuotannon – jolloin kasvu
viimeistään loppuisi. Nämä ovat yksinkertaisesti aritmeettisia
tosiasioita.
Kuva 1: tasaisen kasvun vaikutukset. Kuvasta voi itse kukin arvioida, miten nopeasti esimerkiksi kolmen prosentin vuosikasvu nollaisi hyödyt, jos teknologialla voidaan puolittaa päästöt (tässä tapauksessa n. 23 vuotta). Laskentaan on olemassa myös nyrkkisääntö: jos jokin asia kasvaa x prosenttia aikayksikössä, sen kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 / x aikayksikköä.
Talouskasvulle tulee siis olemaan jonkinlaiset rajat, ja toisin väittävät ovat yksinkertaisesti väärässä. Edes avaruuteen laajentuminen ei poista talouskasvun rajoja, vaan enintään siirtää niitä vähän kauemmaksi. Nykyisten akuuttien ympäristökriisien kannalta relevantissa aikataulussa, eli tämän vuosisadan aikana, avaruudesta kannattaa odotella enintään joitain platinaryhmän metalleja jos niitäkään. Avaruudesta ei ole saatavilla lisää ekosysteemejä nyt tuhoutuvien tilalle eikä lisää ilmakehää nyt saastuvan korvaamiseksi, eikä avaruudesta mahdollisesti saatavilla olevilla resursseilla ole käytännössä mitään mainittavaa vaikutusta tällä hetkellä akuutteihin ympäristöongelmiimme. Eikä mikään teknologia pysty ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan helpottamaan sitä: vaikka teknologiakeiju laskeutuisi tänään taivaasta ja taikasauvaa heilauttamalla puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, tasainen kahden prosentin vuosikasvu tarkoittaisi sitä, että olisimme jo 35 vuoden kuluttua takaisin lähtöpisteessä. Teknologia voi siis ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa sopeutua elämään ilman kasvua. Tämäkin on vain aritmeettinen tosiasia, ei mielipide.
Kuva 2: ”Kestävä” talouskasvu vaatisi materiaalitehokkuuden hyvin nopeaa kasvua. Mitään tällaista ei todellisuudessa ole tapahtumassa. Lähde: Vadén ym. 2019, Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? Alue ja Ympäristö 48(1), 3-13.
Voimme siis pitää aukottomana tosiasiana, että yhteiskunnat joutuvat joskus keksimään, miten elää ilman talouskasvua. Maapallolla eläville ihmisyhteiskunnille tämä totuuden hetki tulee vain hieman aiemmin, mutta vaikka ympäristöongelmia ei edes huomioitaisi, väestön ikääntyminen ja se tosiasia, että suuret kasvua kiihdyttävät muutokset (kuten koulutuksen lisääminen) on jo tehty, tarkoittavat vähintäänkin talouskasvun hidastumista. Ja ympäristöongelmat tulisi todellakin huomioida, sillä tällä hetkellä akuutit kriisit, ilmastonmuutos ja biodiversiteettikato, ovat kumpikin yksinään sivilisaatiomme tulevaisuuden vaarantavia uhkia. Näiden uhkien huomioiminen tarkoittaa väkisinkin sitä, että talouskasvu vaikeutuu. Ja vaikka näitä uhkia ei huomioitaisi, ne vaikeuttaisivat silti talouskasvua: todennäköisesti jo vuoden 2050 tienoilla ympäristövahinkojen korjaamiseen menee niin suuri osuus yhteiskunnan tuotoksesta, että esimerkiksi yksityinen kulutus kääntyy laskuun.
Kuva: arvio talouden ja yksityisen kulutuksen kehityksestä USA:n ulkopuolisissa OECD-maissa, kun ympäristövahingot huomioidaan. Talouskasvu loppuu ja ympäristövahingot johtavat yksityisen kulutuksen laskuun viimeistään 2040-luvulla; arvio on “varovaisen optimistinen.” Lähde: Randers, J. 2052: The Next 40 Years (2012).
Talouskasvu ei myöskään juurikaan helpota ympäristökriisin ratkaisemista. Vaikka monille onkin uskonkappale, että talouskasvu ja vaurastuminen ovat ympäristön kannalta hyvä asia, koska rikkaat maat pystyvät puuttumaan paremmin ympäristövahinkoihin, todellisuudessa näyttö ei tue tätä teoriaa eli niinsanottua ympäristö-Kutznetsin käyrää. Kokonaisuutena katsoen empiirinen näyttö osoittaa, että vaikka vaurauden ja ympäristöhuolten välillä saattaakin olla jonkinlainen yhteys, vaurauden mukanaan tuoma lisäkulutus vähentää tämän efektin vaikutusta, ja useissa tapauksissa ylittää efektin vaikutukset (kts. esim. tuoreehko open access-tutkimus Destek, Ulucak & Dogan 2018).
Kuva 3: uhanalaisten lajien määrän ja BKTn kehitys yhdessä maailman vauraimmista maista, Yhdysvalloissa. Korrelaatio on erittäin vahva (R^2 = 0.99). Lähde: Czech ym., Science 5723 (2005), s. 791.
Loputon kasvu ei siis ole mahdollista, ja kasvun jatkaminen todennäköisemmin pahentaa ongelmiamme enemmän kuin se auttaa meitä niitä ratkaisemaan. Miksi emme siis ryhtyisi pohtimaan kasvunjälkeistä yhteiskuntaa vakavasti jo nyt? Suuret muutokset vievät aina aikaa, ja nykyiset yhteiskuntamme ovat erittäin huonosti varautuneita kasvun loppumiseen. Talouskasvua on käytetty laastarina, jolla yhteiskuntiemme murtumalinjat on peitetty: tarjoamalla kaikille ihmisille lupausta enemmästä, perusongelmiin kuten vaurauden hyvin epätasaiseen jakautumiseen ei ole tarvinnut puuttua. Siksi talouskasvun hyytyminen onkin aikaisemmin johtanut hyvin ikäviin kehityskulkuihin: kuten esimerkiksi Benjamin Friedman esittää kirjassaan The Moral Consequences of Economic Growth (2005), talouskasvun aikoina yhteiskunnat ovat olleet suvaitsevaisempia ja moniarvoisempia, ja asenteet kovenevat kun ajat kovenevat. Näistä syistä en haluaisi todeta, että meidän on pakko varautua elämään ilman talouskasvua: olisi edelleen paljon helpompaa, jos kaikille ihmisille voisi luvata kaikkea lisää. Tämä ei kuitenkaan ole loputtomiin mahdollista, eikä se mitenkään välttämättä ole mahdollista enää edes koko omaa elinaikaani – vaikka hyväksyisimmekin tuntemamme maailman lopun hintana, joka kasvun hetkellisestä jatkamisesta pitää maksaa.
Toivoisinkin, että ryhtyisimme miettimään mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti, miten säilytämme vakaan, moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskuntamuotomme, kun kasvu ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta loppuu. Onneksi yhä useampi ihminen miettii jo näitä asioita, ja esimerkiksi Kate RaworthinDonitsitaloustiede (2017) on jo hyvä yhteenveto siitä, millainen tulevaisuuden talousjärjestelmän pitäisi olla.
Vaalit on nyt käyty, ja yli 17 prosenttia suomalaisista ei nähnyt mitään ongelmaa äänestää kansainvälisen äärioikeiston poliittista siipeä ja sen avoimen rasistisia tai ainakin rasismin kanssa flirttailevia ehdokkaita.
Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Persuaktiivien keskuudessaan käyttämä retoriikka ei eroa millään tavalla esimerkiksi Uuden-Seelannin 50 ihmistä murhanneen terroristin käyttämästä retoriikasta, ja jopa puolueen vaalivalvojaisissa tallentui videolle kansainvälisen äärioikeistoskenen käyttämiä white power-käsimerkkejä. Vähän aikaa sitten tehdyssä kyselyssä peräti 20 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään radikaalin nationalistista puoluetta. Se, että persujen tulos ei ollut tämän parempi, on sinänsä voitto. Sekä ympäristön että ihmisoikeudet vakavasti ottavan vihreän vasemmiston suurmenestys on jo valtava voitto.
Äärioikeiston etenemisestä on tavallisesti ollut tapana syyttää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa, tai ainakin maahanmuuttajien kasvanutta määrää. Tämä selitys on lähes varmasti väärä. Jos maahanmuuttajien määrä johtaisi äärioikeiston nousuun, eniten maahanmuuttajia vastaanottaneiden maiden tulisi kokea voimakkain äärioikeistovyöry. Eurooppaa pyyhkivä äärioikeistoaalto on kuitenkin voimakkaimmillaan maissa, joissa maahanmuuttoa ei ole käytännössä lainkaan. Hetki sitten äärioikeisto otti vaalivoiton jopa Virossa, jossa turvapaikanhakijoiden yhteismäärä voidaan lukea parissa sadassa.
Maahanmuuttopolitiikkaa lähes varmasti paljon merkittävämpi syy äärioikeiston nousuun löytyy aikaisemmin turvattua elämää eläneen valkoisen keskiluokan ja erityisesti valkoisen miehen kokemasta epävarmuudesta. Kuten nykyinen äärioikeistokin, ilmiö on maailmanlaajuinen: Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin, keskiluokkainen valkoinen mies kokee asemansa uhatuksi toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta aiemmin alistetussa asemassa olleiden ryhmien esittäessä oikeutettuja vaatimuksiaan. Osavaikutuksensa on myös ympäristökriisien kriisiytymisellä ja sen vaatimilla, totunnaisiin elämäntyyleihin iskevillä muutoksilla.
Talouden globalisoitumisen myötä keskiluokkaiselle valkoiselle miehelle on jäänyt entistä pienempi pala kakkua, ja sitä jakamassa on paljon useampi. On ymmärrettävää, vaikkei oikein, että aiemmin tunkion kukkona ollut tuntee katkeruutta “uusia tulokkaita” kohtaan.
Jopa niissä maissa, missä maahanmuuttoa on äärimmäisen vähän, uusliberaalin globalisaatioprojektin eteneminen on johtanut siihen, että rikkaampien ja köyhempien maiden työehdot ja työväen elintasot lähestyvät toisiaan. Köyhissä maissa työväen asema paranee – mutta rikkaissa maissa se heikkenee. Vaikka globalisaatio kasvattaakin laskennallista vaurautta, vaurauden lisäys menee kasvavissa määrin rikkaimmille, kun taas globalisaation tuomat, rahassa yleensä mittaamatta jäävät elämän epävarmuudet jäävät keskiluokan ja köyhempien kannettavaksi. Olemme vaihtaneet turvallisen elämän epätasaiseen rikastumiseen.
Ei ole luonnonlaki, että näin pitäisi käydä. Kaupankäynnin ja viimeisen 200 vuoden aikana huikeasti kasvaneen tuottavuuden hedelmät voitaisiin jakaa myös tasaisesti. Niitä ei kuitenkaan jaeta tasaisesti, koska nykyinen jakotapa hyödyttää suuresti kaikkein rikkaimpia. Ja kaikki muutokset nykytilaan törmäävät talouspolitiikan rautahäkin kaltereihin.
Elämme maailmassa, jossa kaikkea politiikkaa rajoittaa talouspolitiikan, talouskurin ja uusliberaalin talouspuheen rautahäkki. Tämä rautahäkki ei jätä politiikalle juuri mitään tilaa: mainiona esimerkkinä Antti Rinteen esitys pienimpien eläkkeiden korottamisesta sadalla eurolla tyrmättiin laajalti täydellisen mahdottomana edesvastuuttomuutena. Tällaisessa maailmassa on täysin mahdotonta edes ajatella niin suuria muutoksia, että niillä voitaisiin tehokkaasti puuttua keskiluokan asemansa menettämisen pelkoon. Tämä näkyy mainiosti etenkin oikeistolaisten taloustieteilijöiden retoriikassa: mitään vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle ei heidän ajattelussaan vain ole.
Niinpä lääkettä äärioikeiston nousulle yritetään epätoivoisesti hakea talouskasvusta. Aikaisemmin talouskasvulla laastaroitiin umpeen yhteiskunnalliset jakolinjat ja estettiin katkeruuden kokemusten lisääntyminen. Ongelma on siinä, että merkittävä talouskasvu ei todennäköisesti enää ole mahdollista.
Etenkin ikääntyvässä Euroopassa talouskasvu törmää jo demografiaan: työikäisten osuus väestöstä vähenee. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastuu, kun suuret tuottavuusinvestoinnit on jo tehty. Kolmanneksi, ympäristörajoitteet alkavat nyt toden teolla rajoittaa tuotannon lisäämisen mahdollisuuksia. Tuottavuuden kasvun hidastuminen voi olla jopa hyvä asia, sillä tuotannon lisääminen nykyiseen kestämättömään infrastruktuuriin perustuen vain nopeuttaa elinympäristömme tuhoamista.
Lopputulos on selvä. Tuli uudesta hallituksestamme millainen tahansa, se tulee toimimaan talouspolitiikan uusliberaalissa rautahäkissä, eikä pysty edes ajattelemaan kuin aivan pinnallisia uudistuksia. Näillä uudistuksilla ei kyetä puuttumaan epävarmuutta aiheuttaviin tekijöihin, jotka ovat pohjimmiltaan viimeiset 30 vuotta harjoitetun uusliberaalin politiikan aiheuttamia ongelmia. Keskiluokan epävarmuus jatkuu.
Ja kun turvallisuuden tunne horjuu, pelolle on helppo löytää syntipukkeja.
Näen itse rasismin ja persujen nousun pitkälti sijaistoimintana. Kansa on huomannut viimeisen 20 vuoden aikana, ettei politiikkaan käytännössä pysty vaikuttamaan: talouspolitiikan rautahäkki estää muutokset. Mikä pahinta, kukaan ei oikein ole asiantilasta vastuussa. “Markkinat” ja muut ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevat voimat vaativat, ja ihmisen osa on vain hyväksyä nöyrästi epävarmuuden lisääntyminen. Mutta yksi asia, mikä on näkyvillä ja mihin ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa, on erilaisuus. Erilaisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun uusliberaali politiikka on tuhonnut taloudellisen turvallisuuden, eikä taida olla ihme, että erilaisuudesta on tullut epävarmuuden ja patoutuneen vihan sijaiskohde.
Minkään objektiivisesti mitattavissa olevien tosiasioiden kanssa tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä. Persuja äänestävät ovat yleensä edelleen kohtuullisesti toimeentulevia; kysymys on mielikuvista, peloista, ja ihmiselle ominaisesta halusta säilyttää edes jotain kontrollia kaaoottisesta elämästään. Prosessi kokonaisuudessaan muistuttaa minua suuresti Spencer Weartin dokumentoimasta ydinvoiman vastaisen liikkeen varhaishistoriasta. Kattavassa tutkielmassaan Weart osoittaa, kuinka ydinvoiman vastustus sai valtavan lisäpotkun alunperin ydinaseita vastustaneiden turhautumisesta: maailmanlopun estäminen vaikutti hyödyttömältä, kun kaikki protestit ydinaseita vastaan päättyivät tuloksettomina. Mutta ydinvoima tarjosi maalin, joka oli konkreettinen, lähellä, koettiin uhkaavaksi, ja torjuttavissa.
Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös erilaisuuteen, esimerkiksi maahanmuuttajiin. Mutta koska he eivät ole ihmisten kokeman epävarmuuden syynä, ei mikään määrä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa myöskään korjaa ongelmaa. Vaikka ajaisimme Suomesta ulos kaikki muslimit ja eriväriset, persuja nyt äänestävien viha kohdistuisi vain seuraavaan vähemmistöryhmään – todennäköisesti seksuaalivähemmistöihin ja suomenruotsalaisiin. Ja koska koetun epävarmuuden vähentäminen ei ole perussuomalaisten poliitikkojen intresseissä (sikäli kun he asian juurisyyt edes tajuavat), ei heistäkään tule olemaan mitään varsinaista apua äänestäjilleen. Mitään sellaista ei ole ainakaan niin kauan, kunnes muutamme yhteiskuntaamme sellaiseksi, jossa jokaisen meistä ei tarvitse jatkuvasti kilpailla toimeentulostamme toisiamme vastaan.
Itse en näe tästä jumista montaa ulospääsytietä. Ympäristökriisien kärjistyminen tullee ennemmin tai myöhemmin johtamaan jonkinlaiseen laajaan “järjestelmäonnettomuuteen” eli yhdistelmään hupenevia resursseja ja ekosysteemejä, huonoa päätöksentekoa, ja huonoa onnea. Äärioikeiston nousu politiikkaan tulee rampauttamaan ympäristökriisien torjunnassa tarvittavaa päätöksentekoa entisestään (mikäli se on mahdollista). Samalla perinteisten liberaalipuolueiden yritykset torjua äärioikeiston nousu ruoskimalla kuolleesta hevosesta vielä vähän talouskasvua lähinnä kiihdyttävät ekosysteemituhoja. Tämän myrkyllisen kierteen tulee nykyisellään katkaisemaan joko romahdus – tai mahdollisesti äärioikeiston nousu valtaan alastomana fasismina, ja sitä seuraava romahdus ja/tai sota.
En näe mitään toivoa ainakaan niin kauan, kun suuri yleisö ja toimittajat ovat sisäistäneet talousajattelun rautahäkin niin hyvin, etteivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Ihmisten elämänvarmuuden palauttaminen vaatisi valtavan paljon suurempia muutoksia kuin sata euroa lisää eläkkeisiin, ja olisimme tarvinneet niitä jo viime vaalikaudella. Mikään luonnonlaki ei meitä estä: ihmiskunta ja pieni Suomikin kykenee nykyisin tuottamaan aivan suunnattomia määriä materiaalista hyvinvointia, aivan riittävästi tyydyttämään kaikkien tarpeet jopa varsin mukavasti. Rajoitteemme ovat lähinnä itse luomiamme ja perustuvat suurelta osin uskomukseen siitä, että nykyisin harjoitetut talousteoriat olisivat objektiivisia totuuksia.
On kuitenkin täysin kiistämätön tosiasia, että taloustieteestä johdetut talouspoliittiset johtopäätökset perustuvat hyvin suurelta osin lähinnä uskomuksen ja vallitsevien käytäntöjen varassa oleviin taustaoletuksiin, esimerkiksi siitä, millaisia asioita ylipäätään lasketaan kustannuksiksi. Esimerkiksi globalisaation hyödyt näyttäisivät hyvin erilaisilta, mikäli työpaikan menettämisen pelolle tai muuttamisesta lapsille koituvalle ahdistukselle laskettaisiin edes jokin hinta, puhumattakaan mullistuksesta, jonka todellisten ympäristövahinkojen laskeminen aiheuttaisi koko talouselämään.
Olisi täysin mahdollista harjoittaa myös taloustieteellisesti perusteltua mutta hyvin toisenlaista politiikkaa, joka tarjoaisi epävarmuudelle, turhautumiselle ja katkeruudelle muutakin lääkettä kuin erilaisten vihaamisen. Nyt on jokaisen vastuulla haastaa vallitseva konsensus ja osallistua rautahäkin rikkomiseen. Se tapahtuu esimerkiksi opiskelemalla, miksi nykyisin harjoitettu talouspolitiikka on vain yksi mahdollinen talouspolitiikka, eikä minkään väistämättömän luonnonlain tuotos.
Rautahäkin särkeminen tulee sattumaan rikkaimpiin ja siksi vastahyökkäys tulee olemaan armoton: kaikki rautahäkkiä kyseenalaistavat tai ylipäätään sen olemassaolosta puhuvat tullaan kovaäänisesti leimaamaan epärealistisiksi haihattelijoiksi, jotka “eivät ymmärrä talouden tosiasioita” ynnä muuta.
Mutta talouspolitiikan rautahäkki särjettiin viimeksi 1970-luvulla, nykyisen rautahäkin syntyessä. Rautahäkki on mahdollista rikkoa nytkin, ehkä pysyvästi, eikä meillä ole hyviä vaihtoehtojakaan. ”Realismi” on nyt suurinta epärealismia: jos yksi asia on varma, se on se, että nykyinen järjestys ei tule kestämään ikuisesti.
Kirjoittaja on tutkinut ilmastonmuutoksen torjuntaa 12 vuoden ajan. Näissä vaaleissa hän äänesti ensimmäistä kertaa elämässään vasemmistoa.
PS. Jos kiinnostuit aiheesta, hyviä kirjoja opiskella lisää ovat esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitalous ja Ha-Joon Changin kirjat 23 tosiasiaa kapitalismista sekä Taloustiede: käyttäjän opas. Mahdollisia suuntaviivoja vaihtoehtoiseen talouteen hahmotellaan mainiosti myös Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin toimittamassa kirjassa Talouden uudet muodot. Lukemisen arvoinen on ehdottomasti myös Paavo JärvensivunRajattomasti rahaa niukkuudessa.
Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.
Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.
Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.
Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.
Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.
Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.
Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.
Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.
Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.
Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.
Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.
Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.
Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.
Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.
Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.
[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.
[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.
Maailman ja myös Suomen nykyinen talousjärjestelmä on hyvin samanlaisella ja yhtä kestävällä pohjalla kuin Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli 1970-luvulla, ja järjestelmän radikaali muuttuminen, kenties jopa romahdus, on enää vain ajan kysymys.
Väitteeni voi vaikuttaa naurettavalta kaikista niistä, jotka eivät ole perehtyneet talousjärjestelmämme yksityiskohtiin tai ovat omista syistään haluttomia näkemään järjestelmän sellaisena kuin se on. Mielipiteillä ei kuitenkaan ole vaikutusta objektiivisiin tosiasioihin, ja on objektiivinen, tutkimuksen toisensa jälkeen toteama tosiasia, että talousjärjestelmämme tuhlaa luonnonvaroja – ja ihmisiä – selvästi enemmän kuin planeettamme varallisuus sallisi. Erityisesti me suomalaiset olemme eläneet vuosikymmeniä yli varojemme, ja kaikesta nimellisestä talouskasvusta huolimatta olemme silti tosiasiallisesti köyhempiä kuin 1980-luvulla. Jos sinustakin siis tuntuu siltä, että kaikesta talouskasvupuheesta huolimatta maailma on menossa huonompaan suuntaan, monet kaupasta saatavat tuotteet ovat huonompia kuin ennen, ja kaikki määrä ei ehkä kuitenkaan korvaa laatua, olet todennäköisesti vain täysin tervejärkinen ja tehnyt havainnon, jota tutkimustieto vahvasti tukee.
Miksi näin on päässyt käymään? Syy on loppujen lopuksi yksinkertainen. 1900-luvun puolivälistä lähtien niinsanotut länsimaat ovat mitanneet politiikan onnistumista ennen kaikkea sellaisilla mittareilla, jotka huomioivat talouden kasvun, vaan eivät sitä, mitä kasvu maksaa. Ja koska kasvun hintaa ei ole mitattu, sitä ei ole myöskään huomioitu.
Suomen bruttokansantuote (BKT) ja ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset huomioiva varallisuuden kehitys kahdella eri mittarilla (GPI ja ISEW) mitattuina. Ylempänä linkatusta lähteestä (Hoffrén 2012:7).
Voit ottaa minkä tahansa merkittävän sanomalehden vuosikerran miltä tahansa vuodelta mistä tahansa länsimaasta viimeisen 50 vuoden ajalta, ja todennäköistä on, että poliitikkoja työllistäviä ongelmia käsittelevissä artikkeleissa puhutaan voittopuolisesti talouskasvusta, työllisyydestä, investoinneista ja etenkin näiden puutteesta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, koska nykyisessä talousjärjestelmässä työttömyys on toisaalta krooninen ongelma, mutta toisaalta myös tarpeellinen pelote, jolla tavallinen kansa saadaan pidettyä kurissa ilman alastonta pakkovallan käyttöä. Niinpä työttömyys ja sen pitäminen sopivalla tasolla – ei liian vähän, mutta ei liikaakaan – investointeja houkuttelemalla ja talouskasvua maanittelemalla on jokaisen teollistuneen valtion keskeisiä tavoitteita.
Mutta käytännössä missään näistä keskusteluista ei mainita sanaakaan siitä, millä hinnalla työllisyys ja talouskasvu saavutetaan. On vain termodynaaminen tosiasia, että taloudellinen toimeliaisuus edellyttää aina jonkinlaisia energian ja materiaalin virtoja. Mietitään esimerkkinä vaikkapa ravintolaa: jos ravintolaan ei virtaisi jatkuvia raaka-aineiden ja energian virtoja, se ei ruokkisi eikä työllistäisi yhtäkään ihmistä. Vuosikymmenien tutkimuksen perusteella meillä on myös vahvoja syitä epäillä, että jopa niinsanotut ”aineettomat” talouden alat ovat tosiasiallisesti hyvinkin aineellisia: esimerkiksi Internet kuluttaa hyvinkin kaksi prosenttia kaikesta maailman sähköntuotannosta, eikä tuota tuotantoa tapahtuisi ilman erittäin aineellisia voimaloita, sähköjohtoja, ja polttoaineiden louhimista ja polttamista – eikä kukaan ”aineettomasta” nettitaloudesta elantonsa ansaitseva vielä sentään elä tietokoneessa, vaan vaatii taloja, autoja, ja niitä ravintoloita. Taloutemme on siis kiinteästi sitoutunut aineeseen ja energiaan, ja niin kauan kun ihmiset ovat fyysiseen maailmaan sidottuja olentoja, emme pysty sitä tästä kohtalonyhteydestä täydellisesti irroittamaan, väittivät termodynamiikkaa ymmärtämättömät asiasta mitä tahansa.
Se, että politiikkamme onnistumisen mittarit eivät mitanneet onnistumisten hintaa, ei ollut suuri ongelma niin kauan, kun taloudellinen toimeliaisuus oli pienimuotoista ja rajoittunutta. Mutta viimeisen 200 vuoden ajan taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut valtavasti. Samaan aikaan talouskasvun hinta on kasvanut vielä valtavammin. Kuten näemme esimerkiksi aitoa edistystä mittaamaan pyrkivästä GPI-mittarista ja sen kehityksestä, taloudellisen toimeliaisuuden määrä lisääntyy itse asiassa nykyisin hitaammin kuin lisäysten aiheuttamien vahinkojen määrä. Tällainen ilmiö, jossa jonkin asian jatkuvan kasvun haittapuolet lisääntyvät jonkin rajan jälkeen itse asiaa nopeammin, on itse asiassa erittäin tyypillinen luonnonilmiö, ja olisi haihattelua luulla, että taloutemme olisi vastaavalle niinsanotun laskevan rajahyödyn ilmiölle immuuni. Jos laskeva rajahyöty ei ole sinulle aikaisemmin tuttu ilmiö, hyvä vertauskuva on juopottelu: pari ensimmäistä kaljaa maistuvat makoisilta ja tuovat mahtavan nousuhumalan, mutta myöhemmässä vaiheessa iltaa kymmeneskään kalja ei enää mainittavasti paranna oloa – ja tuo vain entistä kauheamman krapulan seuraavana päivänä. Talousjärjestelmämme on nyt siinä pisteessä, että ravitsemusliikkeen ovivahti ohjaisi hänet jo kotiin selviämään, ellei peräti tilaisi miekkataksia tai ambulanssia.
Politiikan hyvyyttä mittaavat mittarit ovat siis pahasti vanhentuneita ja näyttää todennäköiseltä, että talous”kasvumme” aiheuttaa todellisuudessa yhteiselle vauraudellemme enemmän vahinkoja kuin mitä se tuottaa meille hyötyjä. Mikä pahinta, vahinkojen määrä kasvaa jatkuvasti, joten kun tavoittelemme enemmän talouskasvua vahinkojen korjaamiseksi, tulemme vain aiheuttamaan entistä enemmän tuhoa. Asiasta ei kuitenkaan puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, ja niinpä poliitikot ja muut nykyjärjestelmän ikuiseen jatkuvuuteen sitoutuneet Hyvin Vakavat Ihmiset voivat edelleen vaatia ”kasvua” ja työllisyyttä tukevia toimenpiteitä jopa samalla, kun he valittavat näiden toimenpiteiden aiheuttamien haittojen, kuten kiihtyvällä nopeudella etenevän ilmastonmuutoksen, vaarantavan ihmislajin tulevaisuuden.
Miksi asiasta ei sitten puhuta, vaikka esimerkiksi bruttokansantuotteen ongelmallisuudesta hyvinvoinnin mittarina on käyty keskustelua niin kauan kun kyseinen mittari on ollut olemassa?
Olemassaolevissa järjestelmissä on aina valtavasti hitautta eli inertiaa, ja vallankahvaa vääntämään päässeiden sekä muuten nykytilan jatkumisesta hyötyvien on aina vaikea tunnustaa, että järjestelmä, joka nosti heidät valtaan ja vaurauteen, saattaakin olla läpeensä mätä. Lisäksi kustannusten unohtaminen sopii mainiosti järjestelmästä hyötyville: kun talouskasvun ja investointien todellista hintaa ei tarvitse laskea, monet järjettömätkin sijoitukset näyttävät kannattavilta ainakin niin kauan, että sijoituksia kauppaavat (jotka yleensä ovat eri ihmisiä kuin vahingoista kärsivät) ehtivät hyötyä niistä.
Palatakseni aikaisempaan esimerkkiin, miten hyvin ajattelisit humalahakuisen juomisen pysyvän hallinnassa, jos krapula ja maksakirroosi tulisi aina jollekin toiselle kuin itse juomarille?
Talousjärjestelmämme voi hyvin olla perustunut kirjanpitovirheelle, kunhan vain virhe ei tule liian ilmeiseksi ennen kuin virheistä hyötyvät päätöksentekijät eläköityvät tai kuolevat. Ja kirjanpitovirheelle järjestelmämme nimenomaan perustuu. Jos kirjanpitäjä antaisi tietoisesti puhtaat paperit yritykselle, jonka liiketoimintasuunnitelman kulmakivi on jättää maksamatta osa yrityksen kustannuksista, kirjanpitäjä olisi pian entinen kirjanpitäjä ja yrittäjällä olisi tapaaminen käräjätuomarin kanssa. Ja jos maanrakennusalan yrittäjä pystyttäisi Helsingin keskustaan kivenmurskaamon ja ilmoittaisi käyttävänsä kivimurskeen raaka-aineena erästä Arkadianmäellä sijaitsevaa graniittimuodostumaa, voisimme lyödä vetoa siitä, ehtiikö yrittäjän ovelle ensin poliisi vaiko mielenterveyshoitajat.
Mutta kun yrityksen liiketoimintasuunnitelma perustuu Eduskuntatalon graniitin alihinnoittelun sijasta hitaasti kasvavien pohjoisten metsien alihinnoitteluun, kyseessä ei olekaan hullu rikos tai rikollinen hulluus vaan kannatettava liiketoiminta, jonka syntymistä poliitikot ja muut Hyvin Vakavat Ihmiset juhlivat jakamalla yrittäjälle kunniaa ja huomionosoituksia. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmämme kun ei näe juuri minkäänlaista eroa siinä, luoko taloudellinen toimeliaisuus jotain aidosti arvokasta, vai onko se vain entistä nopeampi ja tehokkaampi tapa polttaa luonnonvaroja numeroiksi pankkitileillä. Mainio käytännön esimerkki löytyy Äänekoskelta, jonne nousevan uuden sellutehtaan synnyttämät noin 2700 työpaikkaa ovat olleet poliitikkojen juhlinnan kohteena. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty esimerkiksi siihen pikku yksityiskohtaan, että jos sellutehtaan käyttämä puutavara ja sen arvo hiilidioksidin sidonnassa hinnoitellaan edes jotakuinkin realistisesti, Äänekosken sellutehtaan joka ikinen työpaikka köyhdyttää todellisuudessa maatamme joka ikinen vuosi noin 100 000 – 300 000 euron verran – siis nettona, sen jälkeen kun tehtaan kansantuotteeseemme lisäämä vauraus on huomioitu. Yhteiskunnallemme olisi siis selvästi kannattavampaa maksaa jokaiselle noista 2700 henkilöstä viisi tonnia kuussa vaikka siitä, etteivät he tee yhtään mitään. (Tämä on muuten erinomainen argumentti perustulon puolesta: kun iso osa uusista työpaikoista todellisuudessa tuhoaa vaurautta, olisi järkevämpää maksaa vaikka joutenolosta.)
Liiketoiminnasta toki saa paljon helpommin kannattavaa jos sen todellisia kustannuksia ei tarvitse laskea, ja tämä yksinään selittää jo paljon siitä, miksi bisneksen teon liki uskonnoksi korottaneet yhteiskuntamme tuhoavat säälimättä ja mielettömästi koko planeetan elämän edellytyksiä. Niin kauan kun luonnonvaroja tuhlaamalla voi korjata suuria taloudellisia hyötyjä, luonnonvaroja tullaan tuhlaamaan: ja niin kauan kun rikkaudet tuovat valtaa, järjestelmämme ei tule tekemään luonnonvarojen säästämiseksi kuin kosmeettisia parannuksia puutteelliseen kirjanpitoonsa. Raamatusta saakka olemme oppineet, että luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja tätä opetusta olemme toden teolla noudattaneet. Mutta mikään määrä ideologisista ja historiallisista syistä puutteellista kirjanpitoa ei muuta fysikaalista todellisuutta: avohakatut metsät ovat avohakattuja ja avolouhokset avolouhoksia, vaikka kansamme kirjanpidollinen vauraus olisi vain lisääntynyt ja jotkut meistä saisivat pankkitililleen suurempia saldolukemia.
Nykymenon voisi ehkä ymmärtää paremmin, jos emme tietäisi, mitä tapahtuu yhteiskunnille, joiden kirjanpito perustuu vanhentuneeseen ideologiaan eikä vastaa elettyä todellisuutta. Neuvostoliiton ja sen vasallivaltioiden ”reaalisosialismin” kaatumiseen oli monia syitä, mutta talouden tehottomuus oli niistä tärkeimpien joukossa. Kommunistinen järjestelmä, joka oli itse asiassa tuottanut jopa merkittävän määrän hyvinvointia ja kapitalismiakin huikeampia määriä talouskasvua aina 1960-luvun alkuun saakka, ei 1970-luvulta alkaen kyennyt enää lisäämään kansalaisten reaalista hyvinvointia – aivan kuten nykyinen talousjärjestelmämme ei ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia sitten 1990-luvun. Päätöksentekijöiden seuraamien mittareiden mukaan kaikki oli toki edelleen hyvin: tuotantotavoitteet saavutettiin jopa etuajassa ja talous kasvoi kohisten. Mitä väliä sillä, että mittarit unohtivat laskea lähes kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen? Kommunistisessa talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähty olevan mitään arvoa, ellei niiden ”jalostamiseksi” oltu tehty työtä. Nykyisessä talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähdä olevan mitään arvoa, ellei kukaan ole valmis maksamaan niistä rahaa. Molemmissa järjestelmissä lopputuloksena on luonnonvarojen yltiöpäinen tuhlaaminen lyhyen tähtäimen etujen nimissä, ja kummassakin järjestelmässä on valtavasti inertiaa ja vaikutusvaltaisia intressejä, jotka hidastavat kaikkia yrityksiä korjata järjestelmää vähemmän tuhoavaksi. Kommunistien puolustukseksi voi sentään lukea sen, että 1980-luvulla tietoisuus elinympäristömme rajallisuudesta ei ollut lainkaan niin laajaa kuin mitä se on nyt, 30 vuotta myöhemmin.
Kummallekin järjestelmälle on myös ominaista tuotannon määrän korostaminen laadun kustannuksella. Neuvostoliitossa saatettiin (väitetysti) lisätä kodinkoneisiin betonipainoja, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustivat tuotetun tavaran painon kasvattamiseen: H&M heikentää jatkuvasti ja silminnähden kankaidensa ja ompelutyönsä laatua, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustavat myymään enemmän halvempia rättejä samassa ajassa, ja pitkään kestävät laadukkaat vaatteet sotivat molempia tavoitteita vastaan. (Käytin Kuopion ensimmäisen H&M:n avajaisista noin vuonna 1998 ostamiani reisitaskuhousuja vuosikymmenen; nykyisin vastaavaa kestävyyttä on kyseisen liikkeen tuotteilta turha edes toivoa.) Molemmissa järjestelmissä on teoriassa valinnanvapautta, mutta suuri osa kansalaisista on vapaudessaan perin rajoitettuja: Neuvostoliitossa poliittisen eliittiin kuulumattoman tavallisen ihmisen saatavilla ei ollut laadukasta tavaraa, nykyisessä järjestelmässä varakkaiden eliittiin kuulumattomalla tavallisella ihmisellä ei ole laadukkaaseen tavaraan varaa. Ja molemmissa järjestelmissä poliitikkojen tavoitteena on kasvu. Kysymyksiä siitä, mitä kasvulla saadaan, pidetään haihatteluna. Taloushistoriaa tuntevat naureskelevat nykyisinkin Neuvostoliiton niinsanotun reaalisosialistisen talousjärjestelmän tehottomuuksille ja luonnonvarojen haaskaamiselle, mutta on täysin varmaa, että tulevaisuuden taloushistorioitsijat – sikäli kun sellaista ammattikuntaa tai *tulevaisuutta* on – tulevat nauramaan vielä makoisammin nykyisen reaalikapitalismin kummallisuuksille. Edes Neuvostoliitossa ei sentään nähty sellaisia erikoisuuksia kuin tuotteiden laadun tahallinen heikentäminen ”suunnitellun vanhenemisen” nimissä, vain jotta tuotteiden valmistaja saisi myytyä uusia tuotteita vuodesta toiseen.
Tässä kohdassa kriittinen lukijani saattaa jo hermostua, ja kysyä, onko järjestelmämme todella niin tehoton kuin Neuvostoliiton todistetusti tehoton järjestelmä oli. Vastaus tähän on selvä: olemme paljon tehokkaampia tuhoamaan luonnonvarojamme ennen kuin järjestelmämme ajautuu täydelliseen umpikujaan.
Suhteellisen vapaan tiedonvälityksen ja vapaan yritteliäisyyden ansiosta länsimaissa vallitseva järjestelmä pystyy reagoimaan tehottomuuksiin merkittävästi paremmin kuin Neuvostoliiton kankea, salaileva ja aloitteellisuudesta rankaiseva pakkovalta koskaan kykeni. Valitettavasti tämä ei ole minkäänlainen tae siitä, että käyttäisimme vähemmän luonnonvaroja: päin vastoin, tehokkuutemme on tähän mennessä näkynyt nimenomaan siinä, että kulutamme luonnonvarat kommunisteja nopeammin ja huolellisemmin. Vuosikymmenien puheesta ja kirjaimellisesti tuhansista koko ajan epätoivoisempaan sävyyn kirjoitetuista tutkimuksista huolimatta talouskasvuamme ei ole vieläkään kyetty ”irtikytkemään” luonnonvarojen kulutuksesta.
Olemme enintään kyenneet ulkoistamaan vahinkomme meitäkin köyhemmille, ja toisinaan kuullut väitteet irtikytkennästä perustuvatkin länsimaiden teollisuustuotannon ulkoistamiseen esimerkiksi Kiinaan. Yhteiskuntamme ympäristöjalanjälki onkin kokonaisuudessaan tyylipuhdas esimerkki niinsanotusta Jevonsin paradoksista eli kimmahdusilmiöstä: vallitseva talousjärjestelmä varmistaa, että sitä mukaa kun opimme käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin, käytämme niitä yksinkertaisesti vain enemmän. Ilmiölle nimen antanut William Stanley Jevons pani jo vuonna 1865 merkille, että höyrykoneiden ja muiden hiiltä kuluttavien teollisuuslaitosten polttoainetehokkuuden huikeasta kasvusta huolimatta, Iso-Britanniassa kulutettiin merkittävästi enemmän hiiltä kuin 1700-luvun lopussa. Syynä oli se, että tehokkaammin kulutettua hiiltä kannatti käyttää enemmän, ja sitä kannatti kaivaa vähemmänkin kannattavista esiintymistä. Sama ilmiö on havaittu 150 vuoden aikana jokseenkin aina, kun minkään luonnonvaran tai muun resurssin käyttöä vallitsevan talousjärjestelmän alaisuudessa on vaivauduttu tutkimaan.
Ansioksemme on toki luettava, että olemme kyenneet torjumaan joitain paikallisia ympäristöongelmia. Olemme onnistuneet lisäämään metsien kasvua Euroopassa (ainakin toistaiseksi) ja puhdistamaan monet aiemmin saastuneet joet ja järvet, mutta näiden pohjimmiltaan paikallisten ongelmien ratkaisu ei ole ainakaan toistaiseksi antanut minkäänlaisia avaimia sivilisaatiotamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Ja sitä mukaa kun ympäristörajoitteet ovat tehneet perinteisestä teollisuuskapitalismista vaikeampaa, kapitalistisen järjestelmän kyltymätön voitontavoittelu on vain ohjautunut uusille urille.
En usko, että on sattumaa, että juuri nyt, kun Internet-talouden suurin laajentumisvaihe on ohi ja luonnonvarojen ylikäytöstä puhutaan enemmän kuin koskaan, elinkeinoelämää palvelevat tahot painostavat ankarasti poliitikkoja ja kansaa hyväksymään sosiaali- ja terveyspalvelujen teurastamisen kapitalismin alttarilla. Nykyinen saalistuskapitalismi on voitontavoittelussaan kuin hai, jonka täytyy uida ja syödä tai se kuolee. Jos sijoitusomaisuudelle ei koko ajan löydy uusia, ei vain voittoa vaan mieluusti enemmän voittoa tuottavia sijoituskohteita, velkojat jäävät vaille rahojaan ja koko korttitalo uhkaa romahtaa – vuonna 2008 käytiin jo hyvin lähellä. Mutta maailma alkaa olla jo täynnä, ja elämänpiirimme on jo liki täysin kapitalismin valtaama: siksi voittoa tavoittelevien yritysten on suorastaan lakisääteinen pakko yrittää vallata vielä niitä alueita, jotka toistaiseksi on onnistuttu pitämään voitontavoittelun ulkopuolella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen jälkeen jäljellä onkin lähinnä koulutus, ja senkin yksityistäminen on täysin varmasti elinkeinoelämän jatkuvan kasvun uskontoa julistavan papiston toiveissa.
Tällaisen valtaa keskittävän ja jatkuvaa kasvupakkoa synnyttävän järjestelmän hallitseminen ihmisten valtaosan eduksi voi osoittautua ikuiseksi toiveuneksi. Nykyinen talousjärjestelmämme ei ole enää ihmiskunnan renki, vaan isäntä. Se on karannut demokraattisesta hallinnasta (sikäli kun se koskaan sellaisessa on ollut) ja kasvaa mielettömästi pelkän kasvun vuoksi kuin syöpä, kunnes se ei enää voi kasvaa. Tällöin se vain on tuhonnut paitsi ympäristön, myös yhteiskunnat, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Kasvaimen ”tehokkuuden” parantaminen voi tuoda hetkellistä helpotusta ja saattaa olla joskus tavoiteltavaa, mutta pitkällä tähtäimellä se vain tarkoittaa, että entistä tehokkaampi kasvain leviää laajemmalle ja saa aikaan suurempaa vahinkoa ennen kuin se kuolee tilan loppumiseen. Ja koska järjestelmä itsessään synnyttää tarpeen sen laajenemiselle, koska järjestelmän palvojilla on käytössään ylivoimaiset resurssit, koska järjestelmää uskollisesti palvomalla on mahdollista (joskin epätodennäköistä) päästä voittajien harvalukuiseen joukkoon, ja koska järjestelmä on satojen vuosien kollektiivisella kokemuksella erittäin tehokas taivuttelemaan ihmiset tukemaan sitä, ajatukset järjestelmän ”kesyttämisestä” ovat ongelmallisia: tähän mennessä on käynyt niin, että järjestelmä on kesyttänyt kesyttäjänsä.
Meillä on nyt järjestelmä, joka suorastaan kannustaa vähättelemään rikkauksien tavoittelussa luonnolle ja muille ihmisille aiheutuvia vahinkoja, koska vahingot aiheutuvat vain aniharvoin sille, joka hyötyy eniten. Niinpä meillä on järjestelmä, jossa krapula ja maksakirroosi koituvat jonkun muun kohtaloksi ja siksi kaikkien kannattaa ryypätä koko ajan – mutta emme näe, että koska kaikkien kannattaa toimia samoin, jokainen meistä kärsii jonkun toisen aiheuttamasta krapulasta. Jopa meistä rikkaimmat kärsivät, vaikka tietenkin vähemmän kuin köyhät. Rikkaat joutuvat käyttämään koko ajan enemmän rahaa suojautuakseen eriarvoisuutta luovan järjestelmän seurauksilta, kuten vaikkapa heikkenevältä julkiselta terveydenhoidolta ja yksinkertaisesti siltä tosiasialta, että jos yhteisössä on yksi rikas ja sata köyhää, köyhät saattavat yrittää tasoittaa tilannetta kolkkaamalla rikkaan.
Joskus uskoin, että nykyinen talousjärjestelmä olisi mahdollista muuttaa ajoissa ja voisimme välttyä suuremmilta ongelmilta, vaikka säilyttäisimme rahan vallan politiikassa. Nykyään en enää tähän usko. Olisimme saattaneet selvitä suhteellisen vähäisillä muutoksilla, mikäli muutokset olisi aloitettu toden teolla viimeistään 1990-luvulla. Edes vankka tutkimustieto ei kuitenkaan tuolloin kyennyt päihittämään ”rationaalisen” järjestelmämme inertiaa ja järjestelmästä hyötyvien itsekkyyttä, ja nyt on melko varmasti jo liian myöhäistä. Tämä on kuitenkin viesti, jota varsin harva haluaa kuulla.
Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Omien havaintojeni mukaan varsinainen järjestelmävallankumous on vasta pääsemässä vauhtiin. Koko ajan kasvava joukko ihmisiä – ja onneksi ennen kaikkia nuoria ihmisiä – ympäri maailmaa on tullut samaan johtopäätökseen mihin päätymiseen itse tarvitsin vuosikymmenen. Suuri pyörä on alkanut kääntyä, ja vaikka suuret pyörät pyörivät hitaasti, ne jauhavat hienoksi. Nykyinen järjestelmämme ei kertakaikkisesti ole kestävällä pohjalla, ja tarvitsemme vähintään pohjan uudelleenrakentamisen, ellemme koko järjestelmän täydellisen remontin. Tämä kaikki on täysin mahdollista.
Talousjärjestelmät ovat käytännössä täysin ihmisten luomia sosiaalisia konstruktioita (hieno nimitys ”sopimusasialle”), eikä mikään luonnonlaki estä meitä sopimasta talousjärjestelmän pelisääntöjä uudelleen, enemmän kaikkien ja vähemmän harvojen hyväksi. Vaikka nykyisen järjestelmän palvojat miten huutavat, että edes pelisääntöjen pieni viilaus saati koko pelin muuttaminen ei ole mahdollista tai ainakin tarkoittaisi maailmanloppua, toisenlainen talousjärjestelmä ei tarkoita maailmanloppua yhtään enempää kuin pelattavan tietokonepelin vaihtaminen tarkoittaisi pelaamisen loppua. Talousjärjestelmän muutosta vastustavat käyttäytyvät käytännössä tarkalleen kuten lapset, jotka ovat päässeet tuossa talousjärjestelmämme toimintaa oivallisesti kuvaavassa lautapelissä eli Monopolissa voitolle ja sitten kiukuttelevat, kun muut lapset kyllästyvät ja kysyvät, että eikö voisi joskus pelata jotain toista, järkevämpää ja vähemmän turhauttavaa peliä. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö myös lastentarhoissa pelattaisiin paljon enemmän pelkästään Monopolia, mikäli pelissä vahvoilla olevat voisivat käyttää monopolirahaa palkatakseen taitavimpia propagandisteja julistamaan Monopolin olevan ainoa mahdollinen lautapeli ja sen sääntöjen olevan luonnonlakien omaisia ikuisia totuuksia – sekä vartijoita raahaamaan arestiin ne, jotka yrittävät kaataa pelilaudan.
Toisenlaiset pelisäännöt ja jopa aivan toisenlaiset pelit ovat kuitenkin täysin mahdollisia ja ennen pitkää pakollisia, vaikka tämä tietoisuus ei vielä olekaan suotautunut yleiseen tajuntaan. Uuden järjestelmän lähtökohdaksi tulee ottaa se, mikä on fysikaalisesti mahdollista ja reilua, ei se, mikä on nykyisessä järjestelmässä voitolle päässeiden etujen mukaista. Sekä yksityiskohtaisia että vähemmän yksityiskohtaisia esityksiä tällaisen talouden käytännön järjestelyistä on lukuisia, Hahnelin osallisuustaloudesta Olin Wrightin reaaliutopioihin. Mikä tai millainen yhdistelmä näistä toteutuu, jää lähitulevaisuuden päätettäväksi.
Kaikki muutosehdotukset tulevat tietenkin herättämään vastustusta, vähättelystä ja karmeilla seurauksilla pelottelusta suoraan tai epäsuoraan vallankäyttöön (jonka yksi muoto on sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentäminen, jotta järjestelmässämme kasvava häviäjien joukko ei ehdi, jaksa tai osaa vaatia reilumpaa peliä). Voi olla, että uuden ja vanhan talousjärjestelmän välejä joudutaan selvittämään jopa aseellisesti, kun vanhasta järjestelmästä hyötyvät eivät halua luopua vallastaan vapaaehtoisesti mutta onnistuvat vielä palkkaamaan ja kiihottamaan köyhempiä kuolemaan puolestaan. Itse uskon rauhanomaisen muutoksen olevan kestävämpi ja tehokkaampi tapa muuttaa asioita, mutta harva suuri muutos on mennyt läpi ilman minkäänlaista konfliktia. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin fyysinen todellisuus pakottaa jääräpäisimmätkin nykyjärjestelmän palvojat tunnustamaan tosiasiat. (Kun he tämän tekevät, toivon aikaisemmin tosiasiat todenneilta sen verran suurpiirteisyyttä ja pelisilmää, että edes viime hetkellä ihmiskunnan puolelle loikkaavia ei pilkata jälkikäteen.) Kuten yhdysvaltalainen sanonta toteaa, todellisuudella on aina viimeinen lyöntivuoro, ja on vain objektiivista todellisuutta, että nykyisen järjestelmämme kestävyyteen voi uskoa vain tosiasiat kiistävä haihattelija.
Sivumennen sanoen, nykyään tunnen suurta sympatiaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän ongelmista ja epäkohdista 1970-luvulta saakka varoitellutta Tauno Tiusasta kohtaan: kun hän sanoi ääneen, että hänen havaintojensa mukaan sosialistinen talousjärjestelmä kasvattaa tuotannon määrää laadun kustannuksella, tuhlaa luonnonvaroja, turmelee ympäristön, ja synnyttää tarpeellisia muutoksia tuhoon saakka vastustavan byrokratian, virallinen YYA-Suomi ja Neuvostoliiton talouden edistyksellisyyteen uskovat julmistuivat näistä harhaopeista niin, että Tiusanen joutui hakeutumaan maanpakoon Glasgow’n yliopistoon. Vaikka itsekin epäilen, että julkituomani näkökannat järjestelmämme epäkohdista eivät ole ainakaan edistäneet yrityksiäni työllistyä tutkijaksi, edistystä on toki tapahtunut siinä määrin, etteivät kaltaiseni harhaoppiset joudu pelkäämään maanpakolaisuutta. Ajatuskontrolli toimii nykyään niin, että epämieluisat viestit jätetään huomiotta kunnes ne katoavat somen, klikkijournalismin ja päivittäisten kohujen kakofoniaan.
Kirjoituksia 