Miksi osaamme ennustaa ilmaston, mutta emme säätä tai talouskriisejä?

Julkisuudessa kuulee aina toisinaan väitteitä, että koska emme osaa ennustaa säätä tai talouskriisejä, ilmastonmuutoksesta tehdyt ennusteet eivät voi olla luotettavia. Tämä on niin alkeellisen tason virhepäätelmä, että sen esittäjää voi hyvillä mielin pitää asiaan perehtymättömänä, mutta miksi, tarkalleen ottaen, näin on? Seuraavassa väännän vähän rautalankaa.

Maailma on ylipäätään mallinnettavissa siksi, koska monet maailman ilmiöt tapahtuvat tietyissä, tunnetuissa tai ainakin selvitettävissä olevissa rajoissa. Tiedämme esimerkiksi, että tavallisen kuusisivuisen nopan tulos on joku numero väliltä 1-6, tai että kolikonheiton mahdolliset tulokset ovat kruuna, klaava, tai kyljelleen. Tiedämme, että ihmisten lukumäärä maailmassa tai edes Suomessa ei todennäköisesti ainakaan tuplaannu yhdessä yössä, ja tiedämme myös, että esimerkiksi planeettamme ilmastojärjestelmä toimii tiettyjen reunaehtojen sisällä. Pystymme sanomaan melko luotettavasti, että ilmaston lämpenemisestä huolimatta esimerkiksi Etelänapamantereesta ei ole tulossa tämän kesän uutta rantalomakohdetta.

Sen sijaan emme juurikaan osaa ennustaa yksittäisiä tapahtumia. Kun heität noppaa, on mahdotonta ennustaa, tuleeko tulokseksi 1 vai 6. (Oletan, ettet käytä painotettuja noppia tai muita temppuja.) Sama pätee kolikonheittoon, jonkun tietyn rakennuksen väkilukuun, tai juhannuksen säähän Etelänavalla. Vaikuttaa vahvasti siltä, että tämäkin on maailman sisäänrakennettu ominaisuus: elämme niinsanotusti kaaoottisessa maailmassa, jossa ei näytä olevan edes teoriassa mahdollista tehdä luotettavia ennusteita useimpien yksittäisten asioiden käyttäytymisestä. Mutta kun teemme ennusteita esimerkiksi asioiden keskimääräisestä käyttäytymisestä, olemme paljon luotettavammalla pohjalla. Yksittäisen kolikonheiton tulosta ei voi ennustaa, mutta sadasta kolikonheitosta noin puolet on kruunaa, ja noin puolet klaavaa.

Ilmatieteen tutkijoille opetetaan, että ilmasto on se mitä on lupa odottaa, ja sää on sitä, mitä saadaan todellisuudessa. Aivan samalla tavalla kuin osaamme ennustaa, että juhannuksena on useimmiten lämpimämpää kuin jouluaattona, osaamme myös ennustaa, miten Maapallon ilmasto suunnilleen muuttuu kun kasvihuonekaasut vangitsevat ilmakehään enemmän energiaa. Se, että ennuste on joskus yksityiskohdiltaan pielessä – muistan itsekin yhden vuoden, jolloin jouluaattona oli lämpimämpää kuin juhannuksena – ei tarkoita, että ennuste kokonaisuudessaan olisi virheellinen. Ilmastotieteessä nykyisin käytettävät mallit osaavat “ennustaa” eli tarkemmin sanottuna toisintaa toteutuneen ilmaston melko tarkasti, kun niiden alkuarvoiksi syötetään vaikkapa vuonna 1950 vallinnut tilanne ja tunnetut kasvihuonekaasupäästöt. Yksikään laajempi malli ei myöskään ole kyennyt toisintamaan havaittuja lämpötilan nousuja ilman, että malli huomioisi kasvihuonekaasujen kuten hiilidioksidin vaikutuksen.

Kaikki ennusteet eivät kuitenkaan ole luotettavuudeltaan yhtä hyviä. Jokainen malli on aina tietynlainen yksinkertaistus maailmasta, eikä pelkkä mallin olemassaolo takaa, että malli antaisi luotettavia tuloksia. Etenkin silloin, kun mallit käsittelevät ihmisten käyttäytymistä, malleihin kannattaa suhtautua kriittisesti. Luonnontieteellisten mallien, kuten ilmastomallien, ehdoton vahvuus on siinä, että luonnontieteet eivät ole riippuvaisia ihmisten mielipiteistä. Esimerkiksi vesi höyrystyy sadassa asteessa ja jäätyy nollassa riippumatta siitä, millaista politiikkaa ihmiset harjoittavat tai millainen on vuoden 2039 “pakko saada”-vekotin. Samaan tapaan Maapallolle tulevan lämmön määrä riippuu esimerkiksi Auringon aktiivisuudesta ja Maapallon heijastavuudesta, eivätkä nämä mekanismit ole vaikkapa Eduskunnan päätöksentekovallan alaisia.

Mutta esimerkiksi talouselämän mekanismit ovat mitä suurimmassa määrin ihmisten keksintöä ja ihmisten muutettavissa. Esimerkiksi mallit Suomen taloudellisesta kehityksestä vaativat laatijoitaan tekemään oletuksia vaikkapa reaalikorkotason kehittymisestä useamman kymmenen vuoden aikana.

Voi olla, että käytetty historiallinen aineisto antaa hyvän pohjan ennustaa myös tulevaisuutta. Mutta voi myös olla, että jokin asia yhteiskunnissamme muuttuu, kenties hyvin nopeasti, ja lähes varmasti ennustamattomasti. Teknologia tulee kehittymään, ja ihmiset tulevat sekä muuttamaan olemassaolevia “sääntöjä” että keksimään uusia, mahdollisesti myös luopumaan joistain vanhoista. Minkäänlainen malli ei pysty luotettavasti ennustamaan tällaisia muutoksia, ja siksi esimerkiksi talouden kehitystä pitkällä aikavälillä kuvaavat mallit ovatkin lähtökohtaisesti epäluotettavia. Parhaimmillaankin ne tarjoavat meille näkymän siihen, miten asiat kehittyisivät jos kaikki muuttuu siten kun mallin tekijät ennustavat: jos mallin tekijät eivät osaa tai halua ennustaa jotain kehityskulkua, myöskään malli ei siitä kykene varoittamaan. Jos eläisimme vakaassa yhteiskunnassa, tämä ei ehkä olisi ongelma – mutta huomattavasti talousmalleja luotettavammat ilmastomallit ennustavat, että näin ei tule olemaan.

Elämme siis maailmassa, jossa voimme kohtuullisen tarkasti ennustaa planeettajärjestelmämme tulevan tilan, mutta samaan aikaan emme voi ennustaa esimerkiksi ensi kuun säätä, seuraavan talouskriisin tarkkaa ajankohtaa tai (kovinkaan luotettavasti) Suomen kansantalouden kehittymistä. Näissä asioissa ei ole mitään ristiriitaa: maailma nyt vain on tällainen. Voimme ennustaa joitain asioita mutta emme toisia.

Sen kuitenkin uskon voivani suurella tarkkuudella ennustaa, että jos joku selittää ilmastotieteen olevan humpuukia koska emme osaa ennustaa ensi kuun säätä, niin kyseinen henkilö ei ole perehtynyt aiheeseen taikka mallintamiseen kuin enintään tarkoitushakuisesti.

Lisää lukemista ilmastotieteen mallinnuksesta ja “emme osaa ennustaa säätä, miksi osaisimme ennustaa ilmastoa”-harhaluulosta esim. täällä.

PS. Tämäkin kirjoitus on esimerkki sellaisesta työstä, mille paremmassa yhteiskunnassa ei olisi edes tarvetta. Jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa ympäristöongelmat eivät uhkaisi tulevaisuuttamme tai edes maailmassa, jossa yritykset ja rikkaat eivät käyttäisi niin paljon rahaa denialismin levittämiseen, olisin voinut käyttää tähänkin tekstiin ajan varsinaisesti itseäni kiinnostavaan aiheeseen eli siihen, miten toteuttaa yksilönvapauksia lisääviä teknologioita. Kuitenkaan tällaista kansalaisaktivistien tekemää ns. “anti-haitaketyötä” ei lasketa ilmastonmuutoksen kustannuksien joukkoon – vaikka syytä olisi.

Ei sotessa ole mitään valuvikaa


(Valimotekninen fiktio)

“Ai tuommonen siitä sotesta nyt tuli.”

“Tuommonen tuli.”

Kuormalavalla makaa punaiseksi maalattu epämääräisen näköinen härpäke – malline hiekkavalumuotteja varten. Pörriäinen Oy:n tilaama sote on nyt tekemistä vaille valmis, ja valimo Osakeyhtiö Kannu & Tinan toimistossa kuhisee sen verran mitä kahden valimoinsinöörin kokoisessa toimistossa voi kuhista. Teen niinsanotun Johtajaratkaisun ja soitan vuoroesimiehen puhelimeen.

“SIPILÄ!”

Aamulla olin vielä valoisalla mielellä kun haaveilin päivästä, jolloin Miinanraivaaja saisi ansaitun paikkansa rahakkaana esports-lajina, mutta näin ne haaveet kaatuu. “Täällä olis työ mikä pitäs saada valettua. Tulekko konttorilla k-”

“JOO TULEN”

Konttorilla haisee vanhassa kahvissa liuotetut korput, hiekka, rauta, ja hiki. Sipilä ihmettelee soten mallinetta ja minä ihmettelen Sipilää. “Tää on nyt aika monimutkainen kikkare, ookkonä varma ettei tarvi tulla neuvo-”

“JOO MINÄ OSAAN OLEN INSINÖÖRI”

“Minä vaan sitä että kun et oo täällä ollut kovin -”

“MÄ HOIDAN TÄMÄN KUNTOON”

“Kun sun pitää nyt hakee varastosta se isompi valukehä -”

“EI ONGELMAA TÄMÄ HOITUU MAALIIN KYLLÄ”

Ovi paukahtaa kiinni ja konttorista katoaa Sipilä, soten malline, ja uskoni ihmiskuntaan. Olkoon, totean, ja jatkan harjoituksiani sitä päivää varten kun vielä voitan Miinanraivaajassa miljoonan.

Iltapäivällä päätän että treeniä on jo tarpeeksi yhdelle päivälle, ja jos nyt luikahdan niin Virtanen ei huomaa että kahvi on lopussa. Kun olen jo vetämässä takkia päälleni, Sipilä ryntää ovesta.

“EI PERKELE EI TÄSTÄ TULE MITÄÄN”

“EIHÄN TÄÄ MAHDU”

“MUTTA MUN VUORO ON OHI EIKÄ OO PENNIIKÄÄN KIINNI MOI”

Soten malline kolahtaa lattialle ja ovi kolahtaa Sipilän perässä kiinni, en osaa sanoa kumman kolahduksen kuulen ensin. Diplomi-insinööri Virtanen katsoo monitorinsa yli minua ja minä katson Virtasta.

“Ei se ehtinyt kuunnella, että jos se meidän vakio valukehä on metri kertaa metri niin siihen ei puolentoista metrin kappaletta saa vaikka mitä tekisi.”

Mitä ilmastolakkolaisen tulisi tietää taloudesta

Hyvät ilmastolakkolaiset ja muut elinkelpoisen tulevaisuuden ystävät! Tahdon ensinnäkin kiittää teitä kaikkia työstänne meidän kaikkien tulevaisuuden puolesta: olette sankareita jokainen.

Käytännössä kaikki ympäristökysymyksiin vähänkin perehtyneet tutkijat ovat teidän puolellanne ja kannattavat toimintaanne, kuten alle viikossa yli tuhat allekirjoitusta yksin Suomesta kerännyt tutkijoiden tukikirje ilmastolakkolaisille osoittaa. Tutkimustieto on selvää ja kiistatonta. Ilmastonmuutos on totta 99,9999 prosentin todennäköisyydellä, ja se on todennäköisesti vakavin ihmiskunnan kohtaama uhka ainakin viimeiseen 50 000 vuoteen. Uhkaa voi hyvin verrata vaikkapa Maata kohti syöksyvän asteroidin aiheuttamaan uhkaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen on ainakin sivilisaatiomme ja kenties lajimme säilymisen elinehto.

Monet teistä ovatkin oikeutetusti ihmetelleet, miksi ihmiskunta ei ole kaikesta tutkimustiedosta ja varoituksista huolimatta tehnyt juuri mitään torjuakseen tämän vakavan uhan. Yritän nyt selittää mahdollisimman tiiviisti, miksi näin on käynyt.

Lyhyesti sanoen, keskeinen ongelma on siinä, että nykyinen, jatkuvasti kasvavaa kulutusta tuottava ja runsaaseen fossiiliseen energiaan perustuva talousjärjestelmämme hyödyttää pientä eliittiä, jolla on paljon valtaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana vauraudet ovat etenkin länsimaissa keskittyneet entisestään. Toisin sanoen, yhä pienempi osa ihmisistä omistaa yhä suuremman osan kaikesta. Omaisuuksien keskittyminen tarkoittaa myös vallan keskittymistä. Miljardööri voi palkata kokonaisen armeijan toimittajia, poliitikkoja ja taloustieteilijöitä vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen, tai omistaa kokonaisia tiedotusvälineitä näyttääkseen ihmisille rikkaimpien etujen mukaan valikoituja uutisia. Kehitys on siis itseään ruokkivaa: mitä enemmän omaisuudet keskittyvät, sitä enemmän valtaa rikkaille kertyy, ja sitä vaikeampi on puuttua omaisuuksien keskittymiseen.

Tämän joukon valta-asemaa turvaavat länsimaissa ennen kaikkea sellaiset käytännöt, jotka pakottavat ihmiset toimimaan järjestelmän osasena. Esimerkiksi opinto- ja sosiaalitukien leikkaaminen ja työttömyyden tekeminen entistä pelottavammaksi palvelevat suoraan nykyisen järjestelmän säilymistä. Ihminen, joka joutuu pelkäämään toimeentulonsa puolesta tai juoksemaan turhanpäiväisillä työllistämiskursseilla, ei ehdi tai edes halua ajatella, mitä pitkän tähtäimen vaikutuksia hänen työllään tai nykymenon jatkamisella saattaa olla. Periaate tunnetaan hyvin esimerkiksi armeijoissa, joissa sääntönä on ollut jo satoja vuosia, että tavalliset sotamiehet tulee pitää jatkuvasti kiireisinä vaikka keksimällä tekemistä: jos sotamiehet ehtivät ajattelemaan, he saattavat kyseenalaistaa miksi ovat ylipäätään sotimassa. Koululaisina tekin varmasti muistatte esimerkiksi opettajien yllättävien poissaolojen vuoksi keksityt tehtävät, joiden keskeinen tarkoitus on ollut pitää teidät kiireisinä.

Ihmisen on kuitenkin monesti helpointa kieltäytyä uskomasta, että yhteiskuntaa ja elämäntapaa kritisoivat voisivat olla oikeassa. Kun joku, esimerkiksi te, kyseenalaistatte koko järjestelmän järkevyyden, tulette samalla kyseenalaistaneeksi myös järjestelmässä tyytyväisesti eläneiden tekemät elämänvalinnat. Juuri siksi teitä ja muita ympäristön puolestapuhujia vastaan hyökkää niin suuri joukko esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäjiä, “pienen Suomen” vaikutuksen kyseenalaistavia, ja teidän älyänne ja ymmärrystänne vähätteleviä.

Näistä änkyröistä huolimatta on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yhä pienempää joukkoa hyödyttävä talousjärjestelmämme ja niinsanottu hyvinvointimme perustuu jatkuvaan velanottoon luonnolta. Velaksi kasvaminen ei tietenkään voi olla kestävää, eikä se olekaan. Velka joudutaan maksamaan korkoineen ennemmin tai myöhemmin, ja nykymenolla maksajina olette ennen kaikkea te nuoret ja teidän lapsenne. Luonto on myös siitä ikävä velkoja, että sitä ei voi huijata. Vaikka kuinka huijaisimme itseämme ja uskottelisimme nykyjärjestelmän olevan hyvä tai jopa paras mahdollinen, luonto tulee kyllä perimään omansa takaisin.

Esimerkiksi Suomi on erittäin todennäköisesti vain köyhtynyt sitten vuoden 1990. “Taloutemme” on kasvanut noista ajoista merkittävästi, mutta talouden kirjanpito huomioi vain asiat, joista joku on valmis maksamaan. Koska ympäristön tuhoamisesta ei ole tarvinnut maksaa juuri mitään, eikä missään nimessä tuhotun ympäristön täyttä arvoa, ympäristöä eli meidän kaikkien elinehtoa ja yhteisvaurauden lähdettä on tuhottu säälimättä.

Suomen bruttokansantuote (BKT) sekä mm. ympäristötuhot huomioivalla tavalla laskettu todellinen vauraus (GPI ja ISEW), lähteestä Hoffrén (2012). Totuttu tapa pitää kirjaa vaurautemme kehittymisestä, BKT, on kasvavassa määrin irtautunut todellisesta vauraudestamme.

Mutta miksi talouden kirjanpitoa ei sitten muuteta? Tämä on hyvä kysymys, ja vastaus kietoutuu jälleen samaan ongelmaan. Nykyinen tapa pitää kirjaa hyödyttää niitä, jotka ovat nykyisen talouspelin voittajia. Kaikki muutokset talouden kirjanpitoon tarkoittaisivat heidän omaisuuksiensa ja vallan pienentymistä. Siksi niin monet heistä tekevät kaikkensa estääkseen tai ainakin hidastaakseen talousjärjestelmän perusteiden rukkaamista kestävämmälle pohjalle, aivan samalla tavalla kuin vaikka Monopoli-pelissä voitolla olevat eivät halua, että pelin sääntöjä muutetaan.

Rikkaimmilla on myös toinen syy vastustaa kaikkia toimia tulevaisuutemme turvaamiseksi. Nykyinen, kestämätön talousjärjestelmämme on rakennettu sille oletukselle, että talous eli tällä hetkellä käytännössä myös luonnonvarojen kulutus kasvaa koko ajan. Talouskasvu tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset kykenevät ostamaan enemmän tuotteita ja palveluja. Suurin osa yrityksistä pyrkii koko ajan kasvattamaan tuotantoaan, koska tuotannon kasvaessa myös voitot kasvavat. Jos talous ei kasva eivätkä ihmiset osta entistä enempää, tuotannon kasvattamiseen sijoittaneiden yritysten arvo romahtaa. Nämä yritykset joutuvat vaikeuksiin eivätkä voi maksaa velkojaan, joilla tuotannon kasvattaminen on rahoitettu. Monet yritykset menevät konkurssiin, ja niissä työskentelevät menettävät työpaikkansa. Työpaikkansa menettäneet ostavat entistä vähemmän, ja myös heille käy vaikeaksi maksaa velkojaan takaisin. Jos riittävän moni yritys ja yksityishenkilö jättää velkansa maksamatta, velkaa antaneet pankit joutuvat vaikeuksiin. Sekä yritysten että pankkien omistajat ovat useimmiten varakkaita ihmisiä, ja tällä tavoin varakkaimpien omaisuus ja omaisuuden kasvu ovat suurelta osin sidottuja siihen, että taloutemme jatkaa kasvuaan, vaikka se johtaisi joskus tulevaisuudessa elinkelpoisen planeetan tuhoon. Niin kauan kun romahdus ei odota aivan lähitulevaisuudessa, nykyjärjestelmän voittajat tulevat vastustamaan suurinta osaa ympäristön suojelutoimista. Tässä heitä auttavat ne, jotka pelkäävät toimeentulonsa puolesta, jos nykyjärjestelmään kajotaan. Tämä on kuitenkin lyhytnäköistä ajattelua.

Ennuste elintason kehittymisestä Yhdysvaltojen ulkopuolisissa teollistuneissa maissa (Randers, 2012). Vuosien 2025-40 välillä ihmisten enemmistö alkaa köyhtymään, kun ympäristötuhojen (kuvassa esimerkkinä merenpinnan nousu) aiheuttamien vahinkojen korjaaminen vie entistä suuremman osan yhteiskunnan tuotoksesta ja talouskasvu käytännössä pysähtyy. Ennuste olettaa, että ilmastonmuutoksen torjuntaa tehostetaan nykyisestä; jos niin ei tehdä, pudotus tulee 10-20 vuotta myöhemmin mutta se on paljon rajumpi.

Kolmanneksi, rikkaat vastustavat ympäristötoimia, koska he tietävät hyvin, että tarvittavan laajuiset toimet ovat nyt hyvin kalliita ja ne täytyisi rahoittaa esimerkiksi veroja korottamalla. Tarvitsemme nyt jotain vastaavaa kuin sen valtavan teollisen liikekannallepanon, jolla valtiot varautuivat toiseen maailmansotaan. Rikkaat tietävät hyvin, että tällöin erityisesti rikkaita tultaisiin verottamaan rajusti. Yhdysvalloissa suurimmista tuloista perittiin sodan aikaan 92 ja Iso-Britanniassa 99 prosentin vero. Yhdysvalloissa on nyt esitetty, että kymmenen miljoonaa dollaria ylittävistä vuosituloista verotettaisiin 70 prosenttia – ja rikkaat ovat ympäristöliikkeen suurimpia vastustajia.

Teitä vähättelemään pyrkivät ja nykyjärjestelmän hyvyyteen uskovat tulevat väittämään, että talouskasvu on mahdollista “irroittaa” luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tämä on mahdollista teoriassa, mutta käytännön näytöt osoittavat, ettei irroittaminen (ns. decoupling) ole ainakaan riittävän nopeaa estääkseen vakavaa kriisiä. Kestävä talouskasvu saattaa olla mahdollista sen jälkeen, kun koko yhteiskuntamme on käytännössä rakennettu uudelleen vähäpäästöiseksi ja ympäristön huomioivaksi. Olemme kuitenkin vitkastelleet liian kauan, ja nyt on käytännössä mahdotonta selvitä ilman edes väliaikaista pysähdystä talouskasvussa. Tämä ei ole houkutteleva vaihtoehto ja talouskasvun pysähtymiseen liittyy aivan aitoja ongelmia – esimerkiksi suurta työttömyyttä – mutta vaihtoehtona on talouden loppuminen sivilisaation tuhoutuessa.

Tilanteemme on sama kuin jos pelaisimme Monopolia, jossa voitolla olevat pääsevät lisäksi vaikuttamaan pelin sääntöihin, palkkaamaan itselleen puolestapuhujia ja pakottamaan häviöllä olevat jatkamaan peliä. Ainoa ero on siinä, että tosielämässä talouspelin pelaaminen tuhoaa lisäksi luontoa ja saastuttaa ilmakehämme kasvihuonekaasuilla. Kaikki ympäristötoimia ja teitä vähättelevät puheet esimerkiksi “taloudellisista realiteeteista” tai ympäristötoimet estävästä “kestävyysvajeesta” kannattaa lukea tätä taustaa vasten.

Talousjärjestelmä on kuitenkin ihmisten keskenään kehittämä sopimus, ei mikään muuttumaton luonnonlaki. Ihmiset ovat eläneet onnellisina hyvin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja omakin talousjärjestelmämme oli vielä 40 vuotta sitten hyvin toisenlainen kuin nykyään. Voimme siis halutessamme muuttaa talousjärjestelmää ja vaikuttaa siihen, että se hyödyttää muitakin kuin pelin voittajia. Luonnonlaeille ja luonnolle emme sen sijaan voi mitään. Niiden kanssa ei voi neuvotella, emmekä voi sopia, että huomisesta alkaen fysiikka toimii toisin.

Siksi meidän täytyy muuttaa sitä, mikä on muutettavissa. Meidän tulee esimerkiksi vaatia järjestelmää, jossa on mahdollista elää onnellista elämää vähemmällä, tarvitsematta kilpailla jatkuvasti toisten ihmisten kanssa omaisuudessa ja tehokkuudessa eli käytännössä siinä, miten paljon ja kuinka nopeasti käyttää luonnonvaroja. Tämä tulee tuottamaan vielä paljon itkupotkuraivareita niiltä, joiden omakuva tai omaisuus on sidoksissa nykyjärjestelmään, mutta muutoksen ainoa vaihtoehto on sivilisaation ja kenties koko lajimme tuho. Mitään järkeä ei ole ainakaan siinä, että pönkitämme nykyistä, tuhoa kohti syöksyvää järjestelmää vain siksi, että muutamat harvat rikkaat rikastuisivat ennen tuhoa vielä vähän.

Nykyistä järjestelmää puolustavat tulevat kysymään, mikä olisi vaihtoehto. Näitä vaihtoehtoja onneksi on: mikään luonnonlaki ei esimerkiksi estäisi meitä elämästä esimerkiksi Kate Raworthin hahmottelemassa “donitsitaloudessa,” jossa talouden tavoitteena ei olisi rikkaiden jatkuva rikastuminen, vaan ihmisten tarpeiden ja luonnon rajallisuuden tasapuolinen huomioiminen. Parannus olisi jo sekin, jos palaisimme 40 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen, jossa rikkaiden halut olivat nykyistä enemmän alisteisia ihmisten hyvinvoinnille. Tämä olisi täysin mahdollinen tapa elää, ja tuon ajan kokeneet pitävät yleisesti sitä Suomen historian kultakautena. Ne saavutukset, joiden ansiosta Suomi nykyisin tunnetaan yhtenä maailman parhaista valtioista elää, itse asiassa rakennettiin nimenomaan tuolloin. Meillä ei ole yhtään mitään syytä pysähtyä tähän, vaan voisimme pyrkiä vielä parempaan. Miltä kuulostaisi esimerkisi kolmipäiväinen työviikko? Työn vähentäminen ja suurempi jakaminen olisi nimittäin erinomainen tapa jakaa hyvinvointia entistä laajemmalle ilman, että päästöt kasvavat.

Donitsitaloustieteen tapa ajatella maailmaa. Sosiaalinen perusta tulee saada kuntoon, samalla kun ympäristön rajoitukset otetaan huomioon. Oma käännökseni Kate Raworthin alkuperäisestä kuvaajasta.

Jos haluatte oppia enemmän siitä, miten järjestelmämme toimii ja kuinka siihen voi vaikuttaa, kysykää rohkeasti. Kun ilmat lämpenevät, suosittelen, että otatte mielenosoitukseen mukaan Monopoli-pelin ja pelaatte sitä isolla porukalla. Esimerkiksi kahdeksan tai useamman pelaajan Monopoli-peli opettaa tarkkanäköiselle oikeastaan kaiken tarvittavan siitä, miten nykyinen talousjärjestelmämme toimii, ja miksi se tuottaa hyvin epätasa-arvoisia tuloksia vaikka säännöt ovat samat kaikille. Myös seuraavissa kirjoissa käsitellään asiaa tarkasti ja perustellusti mutta kuitenkin ymmärrettävästi.

Raworth, K. (2018). Donitsitaloustiede.

Suokko, A. & Partanen, R. (2017). Energian aika.

Chang, H-J. (2015). Taloustiede: käyttäjän opas.

Chang, H-J. (2012). 23 tosiasiaa kapitalismista.

Klein, N. (2015). Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs ilmasto.

Mainitut lähteet:

Hoffrén, J. (2012). Suomalaisen hyvinvoinnin tarina. Tieteessä Tapahtuu, (2), 3–8.

Randers, J. (2012). 2052: A Global Forecast for the Next 40 Years. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Unohda uusiutuvat, puhu päästöistä


(Yhteiskirjoitus Atte Harjanteen kanssa)

Uusiutuvan energian lisääminen on energiapolitiikan kulmakivi Suomessa ja Euroopassa. Todellisuudessa olisi tärkeämpää puhua päästöistä ja muista ympäristövaikutuksista, ja tarkastelemalla energiataloutta kokonaisuutena.

Etsi käsiisi mikä tahansa ilmastonmuutosta käsittelevä uutinen, artikkeli tai ilmastostrategia. On varsin todennäköistä, että siinä puhutaan tarpeesta tai tavoitteesta lisätä uusiutuvaa energiaa. Uusiutuvan energian käsite on juurtunut syvälle ilmastoon ja energiaan liittyvään politiikkaan ja keskusteluun, ja sitä pidetään koko lailla kyseenalaistamatta takeena jostain paremmasta, puhtaammasta, vähäpäästöisemmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta.

Samalla on jäänyt vähemmälle huomiolle se, ettei näillä asioilla ole välttämättä juuri tekemistä toistensa kanssa.

Energy Policy -tiedejulkaisussa hiljattain julkaistu tutkimusartikkelimme “Abandoning the concept of renewable energy” käsittelee juuri tätä ongelmaa. Ajatus uusiutuvasta energiasta vastapainona vanhalle, keskitetylle ja saastuttavalle energian tuotannolle vakiintui 1970-luvulla, ja silloiseen keskusteluun liittyneet määritelmät määrittelevät edelleen energiapolitiikkaamme Suomessa, Euroopassa ja maailmalla yhä. Uusiutuvan energian käsitteeseen liittyy kuitenkin useita ongelmia.

Ensinnäkään uusiutuvuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että energianlähde olisi ekologisesti tai yhteiskunnallisesti kestävää. Bioenergian ongelmat tiedostetaan kenties parhaiten, mutta mikään tapa tuottaa energiaa ei ole täysin haitaton. Toinen ongelma onkin se, että käsite niputtaa yhteen todella erilaisia tapoja tuottaa energiaa. Tämä johtaa tilanteisiin, jossa vaikkapa mittavan vesivoimapotentiaalin Norjaa käytetään yleisenä esimerkkinä energiapolitiikan ohjaukseen. Kolmannen ongelman muodostavat näytöt: Uusiutuvan energian osuus energiantuotannosta ei ole juurikaan yhteydessä energiapolitiikan tosiasialliseen kestävyyteen, ja uusiutuvan energian lisäämiseen tähtäävän poliittisen ohjauksen tulokset päästöjen vähentämisessä ovat olleet kehnoja.

Uusiutuvan energian osuus ja arvio energiapolitiikasta. Data: World Energy Council.

Neljäs ongelma on se, että löyhä uusiutuvan energian käsite mahdollistaa tahallisen ja tahattoman harhaanjohtamisen. Mielikuvissa – ja kuvapankkien kuvissa – uusiutuva energia on tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleja, mutta käytännössä uusiutuvan energian skenaariot nojaavat lähes aina erittäin merkittävään biomassan polttoon. Toiset yritykset ratsastavat uusiutuvan energian positiivisilla mielikuvilla myydäkseen maakaasua ja pitkittääkseen fossiilienergian aikakautta. Esimerkiksi fossiilista maakaasua ja sen polttamiseen tarvittavaa laitteistoa myyvien yritysten, kuten suomalaisen Wärtsilän, intresseissä on esittää kaasu uusiutuvan energian aisaparina. Myymällä lupauksia joskus tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta “puhtaan kaasun” aikakaudesta, nämä yritykset käytännössä edistävät fossiilisen maakaasun polttamista juuri nyt.

Uusiutuvan energian kuvasto korostaa yleensä tuulivoimaa ja aurinkopaneeleita. Tosiasiassa vesivoima ja biomassa jyräävät tilastoissa (kuvakaappaus Getty Images -sivulta).

Omanlaisensa ongelma on sekin,että  myös uusiutuva energia nykyisellään nojaa pitkälti uusiutumattomista resursseista rakennettuun infrastruktuuriin- ja uhkaa laajentuessaan ainutkertaista luontoa.

Ilmasto- ja energiapolitiikassa pitäisi keskittyä olennaiseen. Nyt on vähennettävä päästöjä nopeasti, ja samalla huolehdittava siitä, että ympäristön kuormitus kevenee ja sosiaalinen eriarvoisuus vähenee. Uusiutuvan energian käsite palvelee näitä tarkoituksia huonosti. Ja käsitteillä on väliä – kieli kun muokkaa suoraan sitä, miten asioita jäsennämme ja millaisia valintoja edessämme näemme. Siksi puhe pitäisi kääntää uusiutuvista päästöihin, ja energiantuotannon kategorisoimisesta laajemmin siihen, miten rakennetaan kestävää, vähäpäästöistä tulevaisuuden yhteiskuntaa.

(Artikkeli on vapaasti ladattavissa tästä linkistä helmikuun 14. päivään asti. Artikkelin käsikirjoitusversio löytyy täältä.)

Julkaisun viittaustiedot:

Harjanne, A. & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energy. Energy Policy 127, 330-340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029.

Natseja vastustetaan vastustamalla natseja

Jälleen on se aika vuodesta, jolloin natsit ja heidän myötäjuoksijansa marssivat maamme pääkaupungin kaduilla poliisin suojaamana, ja kaikenlaiset toopet heristelevät sormiaan – natseja vastustaville.

Tällä kertaa toopeilussa on kunnostautunut aikaisemmin arvostamani Varustelekan perustaja, Valtteri Lindholm, jonka ylimielisen töräyksen mukaan natsien vastustajat ovat se todellinen ongelma ja natseilun syy.  Lindholmin kirjoitus on vain uusin esimerkki yleisestä ajatuskulusta, missä natsit ovat tahdottomia reppanoita jotka eivät olisi natseja, elleivät natsien vastustajat pakottaisi heitä natseilemaan. Kirjoituksen loogiset ongelmat ja historiattomuus on käsitelty mainiosti esimerkiksi tässä Balthusknot-blogin kirjoituksessa, joten ei siitä sen enempää.

Toteanpa vain, että historia toistaa itseään. Lukemalla esimerkiksi lehtien arkistoja 1930-luvulta voi huomata varsin nopeasti, miten myös silloin ”tolkun ihmisten” keskeinen närkästyksen kohde eivät olleet natsit, vaan natsien vastustajat. Kaikenlaiset epäilyttävät tyypit juutalaisista köyhiin,anarkisteihin ja sosialisteihin, naisista naismaisiin miehiin ja miehimyksiin, kehtasivat olla epäkohteliaita hyvin käyttäytyville ja kurinalaisille ruskeapaitojen rivistöille! Vaikka jokainen kunnollinen ihminen tiesi, että kyseessä oli vain merkityksetön kuohunta, joka asettuisi alalleen jos vain natsien vastustajat malttaisivat olla hiljaa.

Jos et ole näistä episodeista lukenut, se johtuu todennäköisesti ennen kaikkea siitä, että vuoden 1945 jälkeen kaikki henkiinjääneet olivat jostain syystä sitä mieltä, että juuri he olivat vastustaneet natseja aina ja kovasti. Elleivät he olleet omasta mielestään suorastaan ihan eturivissä, niin ainakin he olivat hyvin vahvasti hengessä mukana, vaikka eivät siitä tai tästä taktisesta syystä voineetkaan välttämättä lausua vastustustaan ääneen.

Natseja pitää vastustaa nyt kun voimme nimenomaan siksi, ettemme taas heräisi liian myöhään. Tämän ei pitäisi olla niin monimutkainen kysymys kuin miksi äärioikeiston apologeetikot ovat sen vääntäneet. Terveessä yhteiskunnassa natsismin ja fasismin kaltaisten paskojen ideologioiden vastustaminen, silloin kun ne marssivat kaduilla, on yksinomaan terveen yhteiskunnallisen immuunipuolustuksen merkki. Vaikka tämä immuunipuolustus heräisi joskus väärään hälytykseen ja reagoisi jonkun mielestä väärin, on tähän suuntaan erehtyminen silti verrattomasti parempi asia kuin jos natseihin ei reagoitaisi mitenkään. Natsit hakevat valtaa, ja marssiminen on voimannäyttöä: tämän tietää jokainen esimerkiksi rauhanturvatehtävissä ollut. Reaktion puute puolestaan kertoo siitä, että yhteiskunnalla ei ole halua laittaa kovaa kovaa vastaan. Kuten Väinö Linna viisaasti asian ilmaisi Kivivuoren Oton suulla, kyse ei ole siitä, kuinka moni on valmis kapinoimaan, vaan kuinka moni on valmis kapinointia torjumaan. Itse laiskanpuoleisena jullina olen vahvasti sitä mieltä, että natseja ja fasisteja vastaan kannattaa nimenomaan marssia nyt: historia kertoo, että muussa tapauksessa on riskinä, että joskus myöhemmin joutuu marssimaan fasisteja vastaan, tai pakotettuna fasismin puolesta, täyspakkaus selässä ja kivääri kädessä.

Natsien ja äärioikeiston symppajaat esittävät jatkossakin fasismin vastustamisen ”oikeat” strategiat jonkinlaisena viisiulotteisena arcturuslaisena shakkipelinä, jossa paras strategia olisi aina jokin variaatio teemasta ”ole hiljaa kuin kusi sukassa.” Tämän jo pitäisi kertoa, että natseja vastustetaan parhaiten vastustamalla natseja. Itse aion jatkossakin marssia kaikissa riittävän lähellä järjestettävissä natsien vastaisissa tapahtumissa, olivat Lindholmin kaltaiset, natsien hyysäämisestä henkisesti tai rahallisesti hyötyvät ihmiset asiasta mitä mieltä tahansa. Aion silti kokeilla Lindholmin logiikkaa: jos jotain asiaa vastustamalla todellisuudessa vain kannattaa sitä, Lindholm lienee vain iloinen, jos ilmoitan, etten aio enää toistaiseksi ostaa Varustelekasta mitään, ja aion vastustaa sen toimintaa muutenkin.




Talousviisaus ei ole neutraalia

Yhteiskunnallinen keskustelu on viimeiset vuosikymmenet käyty vahvasti taloustieteen kielellä ja talouspuheen asettamissa raameissa. Taloustiede ei kuitenkaan ole neutraali luonnontiede, vaan hiljaisiin arvovalintoihin perustuva käsitys siitä, millainen ”hyvä” yhteiskunta on.

Se, että taloustieteilijät itse eivät juurikaan kyseenalaista alansa hiljaisia arvovalintoja, ei tätä tosiasiaa muuta. Taloustieteen arvolatauksista voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja, ja siitä on kirjoitettukin: englantia taitaville mainio, taloustieteilijän kirjoittama kirja on esimerkiksi Nelsonin Economics as Religion (2001). Tässä lyhyessä muistiinpanossa keskityn kuitenkin vain yhteen, joskin merkittävään yksityiskohtaan: siihen, mitä taloustieteen harrastajat laskevat kustannuksiksi, ja mitä eivät.

Otetaan esimerkiksi nimimerkki KissaOsaajan kertomus toimeentulotuella elämisestä; ei siksi, että nimimerkin kuvaamat tunteet olisivat jotenkin poikkeuksellisia, vaan nimenomaan siksi, miten yleisiä ne ovat. (Suosittelen lukemaan koko keskustelun.)

KissaOsaaja kertoo twiittiketjussaan, miten vuosien toimeentulotukikierre masentaa ja lannistaa ihmiset, joilla saattaa jo valmiiksi olla vähintään taipumusta masennukseen. Kierteestä voi olla hyvin vaikea päästä pois, eivätkä hyvinvoivan keskiluokan tölväisyt ”sinun täytyy vain ottaa itseäsi niskasta kiinni” tee muuta kuin paljastavat, ettei keskiluokalla ole hajuakaan todellisuudesta.

Kaikella tällä on ollut KissaOsaajalle ja hänen kohtalotovereilleen selkeä hinta: mielenterveyden ja toimintakyvyn menettäminen ahdistuksen seurauksena. Tätä hintaa ei ehkä mitata rahassa, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän todellista. Kuten KissaOsaaja toteaa lopuksi, ”[n]äille yhteiskunnan byrokratioille pitäisi laskea myös emotionaalisen kaltoinkohtelun hinta. Miten paljon kustannuksia esim. kepin antaminen lopulta tuo.”

Mutta miksi tätä hintaa ei lasketa, ja mitä seurauksia sillä on?

KissaOsaajan kuvaama tilanne on suurelta osin seurausta harjoitetusta politiikasta, jossa työttömiä ja toimeentulotuella eläviä on pyritty rankaisun – kepin – avulla ”kannustamaan” työllistymiseen. Lukuisien taloustieteilijöiden mielestä juuri tällaisia ”kannustavia” toimia tarvitaan ”työmarkkinoiden dynaamisuuden” parantamiseksi ja milloin minkäkin yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseksi. Äärimmillään talousviisaat kuten Kokoomuksen Juhana Vartiainen julistavat, että köyhiä suojelemaan rakennetun hyvinvointivaltion suojeleminen suorastaan vaatii köyhien kepittämistä.

Talousviisaiden analyysi on oman paradigmansa sisäisistä lähtökohdista loogisesti seuraava johtopäätös. Kun käytetään sovittuja ja totuttuja malleja kustannusten ja hyötyjen laskemiseksi, ”talouden dynamiikan” parantaminen todella parantaa valtion rahoitusasemaa ja sitä kautta ihmisten laskennallista hyvinvointia. Mutta sovitut ja totutut mallit ovat todellisuudessa hyvin valikoivia sen suhteen, mitä kaikkea lasketaan kustannuksiksi ja hyödyiksi. Käytännössä esimerkiksi ”joustavampien työmarkkinoiden” eli mm. irtisanomisen helpottamisen ja työttömyysturvan leikkausten kustannuksiksi lasketaan vain suorat rahalliset kustannukset, jos niitäkään: jos esimerkiksi työpaikan perässä toiselle paikkakunnalle muuttamaan joutuvan muuttokulut huomioidaan, talousviisaat pitävät laskelmaa hyvinkin kattavana. Puolison työpaikan menetys tai lasten muuttokulut ovatkin jo säännöllisesti laskelman ulkopuolella. Epävarmuuden kasvamista ja siitä aiheutuvaa henkistä kuormaa ei ole tietääkseni laskettu koskaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että talousviisaiden oppimat ja enimmäkseen kyseenalaistamatta käyttämät ajatusmallit tuottavat välttämättömästi sellaisia suosituksia, joissa pienelle ihmiselle aiheutuvat, yleensä vaikeasti euroiksi muutettavat haitat aliarvioidaan systemaattisesti, samalla kun euroina helpommin mitattavat, keskimäärin varakkaampien nauttimat hyödyt arvioidaan vähintäänkin täyteen arvoonsa. Kuten vähintään jokainen joskus vakavampaa ahdistusta kokenut tietää, ahdistuksen aiheuttama hyvinvointitappio on todellinen ja hyvin suuri, vaikka sille onkin hankala laskea tarkkaa rahallista arvoa. (Itse antaisin hyvinkin puolet tuloistani, jos pääsisin masennuksestani eroon.) Käytännössä ja keskimäärin talousviisauksien noudattaminen tarkoittaa siis politiikkaa, joka siirtää hyvinvointia köyhiltä rikkaille.

Miksi näin sitten on? Osaselitys on se, että mielipahan ja ahdistuksen muuttaminen yhteismitalliseksi kustannukseksi on tietenkin vaikeaa. Mutta tämä selitys ontuu. Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi. Se, että ahdistusta ja mielipahaa ei juurikaan huomioida talousviisaiden talouspoliittisissa suosituksissa, perustuu ennen kaikkea hiljaiseen arvovalintaan: huomioimme tietyt asiat, mutta toisia emme huomioi.

Talouspolitiikan teossa ja taloustieteessä nykyisin yleisesti käytetyille rajauksille ei vain ole yhtään minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Ei ole olemassa sellaisia tutkimuksellisia perusteluja, mitkä ”todistaisivat”, että vaikkapa ahdistusta ei pitäisi laskea kustannukseksi. Kyseessä on yksinkertaisesti totuttu historiallinen käytäntö.

Taloustieteilijät, talousviisaat ja harjoitetusta talousajatteluun perustuvasta politiikasta hyötyvät ovat vuosien saatossa osoittaneet, että heitä ei juuri kiinnosta taloustieteen tai talouspolitiikan arvoperustan ja tehtyjen hiljaisten arvovalintojen kriittinen tarkastelu. Siksi onkin keskeisen tärkeää, että me muut, etenkin muut tutkijat ja toimittajat sekä päätöksiä tekevät poliitikot, olemme tietoisia siitä, että taloustiede on pohjimmiltaan mielivaltaisiin arvovalintoihin perustuva yhteiskuntatieteellinen mielipide, ja että yhtä looginen analyysi voisi perustua myös toisenlaisiin, tavallisten ihmisten huolet ja murheet paremmin huomioiviin arvoihin.

Älkää siis päästäkö talousviisaita enää niin helpolla kuin aikaisemmin: vaatikaa heiltä vastauksia. Kysykää heiltä, mitä kaikkia kustannuksia laskelmat huomioivat, ja miksi niissä ei huomioida esimerkiksi mahdollisesti lisääntyvän ahdistuksen haittoja. Älkää myöskään tyytykö väitteisiin, että näitä on niin vaikea tutkia: sitä varten meillä on tutkijoita ja jopa uusi taloustieteen huippuyksikkö, että vaikeitakin asioita voidaan selvittää – jos vain halua siihen on. Ja jos jokin asia on aidosti mahdoton selvittää yksikäsitteisesti, ehkäpä olisi syytä huomioida tämä myös suosituksissa.

Lisäys 30.11.: Varmuuden vuoksi totean edelleen, että kritiikkini ei tarkoita, että taloustieteessä (tieteenala) ei koskaan huomioitaisi henkisiä kustannuksia tms. ei-rahallisia kustannuksia, tai että talouspolitiikan arvovalinnat olisivat yksinomaan taloustieteilijöiden tai taloustieteen vika. Tiedän hyvin, että taloustieteilijät kykenevät halutessaan huomioimaan henkiset ja monet muut vaikeasti euroiksi muutettavat kustannukset: juuri siksi kirjoitin, että ”Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi.” 

Ongelma on siinä, että taloustieteilijät ja heidän joukostaan nousevat ”talousviisaat” eivät juuri vaivaudu näitä hyviä menetelmiä käyttämään antaessaan talouspoliittisia suosituksia. Käytännön kannalta ei ole mielenkiintoista eikä relevanttia ohittaa talouspolitiikan ja taloustieteilijöiden antamien suositusten yksipuolisuutta koskeva kritiikki – kuten monet taloustieteilijät kokemukseni mukaan tekevät – väittämällä, että taloustiede (tieteenala) kyllä osaa teoriassa huomioida tämän tai tuon asian, että jostain löytyy tutkimusartikkeli jossa asia on huomioitu, tai että kriitikko ”ei selvästi ole tutustunut koko taloustieteeseen.” Mielenkiintoista ja relevanttia on se, millaista politiikkaa taloustiedettä opiskelleet ja harjoittaneet käytännössä suosittelevat, mistä he ovat hiljaa, ja mitä he paheksuvat. Tässä suhteessa en ole suinkaan ainoa, joka on havainnut talousviisaiden suositusten osuvan hyvin usein (joskaan ei tietenkään aina) samaan linjaan esimerkiksi elinkeinoelämän ja varakkaampien kansalaisten etujen kanssa, ja suoraan sanottuna vähättelevän esimerkiksi aktiivimallin kaltaisten toimenpiteiden aiheuttamaa kärsimystä vähäosaisille. Jos taloustieteilijät haluavat karistaa harteiltaan epäilykset siitä, että valtavirtainen taloustiede tuottaa lähinnä oikeistolaisen politiikan mukaisia analyyseja, heidän kannattaisi pohtia esimerkiksi tässä esitettyjen kysymysten kaltaisia arvovalintoja julkisesti itsekin. 


LA 92 näyttää tulevaisuudelta

Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.

Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.

Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.

Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.

Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.

Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.

Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.

Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.

Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.

Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.

Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.

Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.

Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.

Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.

Lähteet

[1]: Kansan Uutiset 15.10.2018: Kysely: Hoitajia kehotetaan jopa valehtelemaan

[2]: Reuters 22.8.2018: Life expectancy declines seen in U.S. and other high-income countries

[3]: Roubini, N. ja Rosa, B., 13.9.2018: The Makings of a 2020 Recession and Financial Crisis

[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.

Akateemisista huijauksista

Miksi sukupuolentutkimusta, rodullistettujen tutkimusta ja muita konservatiivien kritisoimia ihmistieteiden aloja on niin helppo huijata?

Tämä kysymys lienee herännyt monella viimeisimmästä akateemisesta huijauksesta kuulleella. Kolmen australialaisen ryhmä onnistui ujuttamaan ”vääryystutkimuksiksi” (grievance studies) kutsumiensa alojen kuten feministisen, lihavuustutkimuksen, ja seksuaalisuuden tutkimuksen tieteellisiin julkaisuihin yhteensä seitsemän sepittämäänsä, tarkoituksellista parodiaa kyseisten julkaisujen tavallisesti julkaisemasta tutkimuksesta. Jos huijaus ei olisi paljastunut, kolmikon tarkoitus olisi ollut julkaista yhteensä 20 tekaistua julkaisua.

Tempun onnistuminen kertoo jotain kyseisistä tutkimusaloista, postmodernista filosofiasta ja ylipäätään akateemisista julkaisukäytännöistä, mutta ei mitenkään välttämättä sitä, mitä tempun tekijät ja sillä nyt mässäilevät luulevat. En ole nähnyt asiaa käsiteltävän suomeksi, joten tässä lyhyesti muutamia huomioita yhden yhteiskunnallisia aiheita tutkivan ja tutkimusmenetelmiä opettavan näkökulmasta.

Tieteellinen julkaisutoiminta on tähän saakka perustunut luottamukseen siitä, että julkaisuja kirjoittavat tutkijat ovat mielipiteissään vilpittömiä. Vilpittömyyden oletus on erityisen tärkeää niissä tutkimusaiheissa, joissa tutkimusten ”oikeellisuuden” tarkastaminen jollain helposti mitattavilla objektiivisilla kriteereillä on vaikeaa tai mahdotonta. Suurin osa ihmistieteistä käsittelee tällaisia aiheita. Ei ole aivan triviaalia todeta, että julkaistavaksi tarjottu tutkimus on ”väärä” tai puutteellinen: etenkin jos kirjoittaja pyrkii tarkoituksella huijaamaan arvioijia, on aivan täysin mahdollista kirjoittaa nyt nähdyn kaltaisia parodioita ja saada ne julkaistua. Ongelma ei myöskään koske yksin ihmistieteitä tai laadullista (kvalitatiivista) tutkimusta: viimeaikojen akateemiset skandaalit ovat itse asiassa keskittyneet määrällisiä (kvantitatiivisia) menetelmiä – tilastoja – käyttäneiden tutkijoiden tekemiin huijauksiin ja vääristelyihin.

Asiaan ei myöskään voi olla vaikuttamatta viimeisen 15 vuoden aikana jatkuvasti kiristynyt paine julkaista, taikka se, että akateemisten julkaisujen toimittaminen tehdään täysin vapaaehtoisvoimin. Akateeminen julkaiseminen ylipäänsä onkin myrskyn silmässä, kun alati kiristyvät vaatimukset täyttää kirjanpitomielessä helppoja mutta tutkimuksen laatua erittäin puutteellisesti mittaavia mittareita kasvattavat jatkuvasti julkaisujen määrää, mutta niiden arviointi pitäisi edelleen tehdä ilmaiseksi. Useimmissa yliopistoissa vertaisarviointien tekemisestä ei saa mitään tai käytännössä mitään palkkiota tai omaa uraa edistävää hyötyä, ja vertaisarviointiin käytetty aika ja vaiva on poissa esimerkiksi oman tutkimuksen tekemisestä.

Koska tutkijat ovat yleisesti ottaen älykkäitä, ja koska vähintään 95 prosenttia tutkijoista pitää julkaisuilla kilpailua täysin älyttömänä järjestelynä, kilpailupaine on vaikuttanut myös toisella tavalla: tutkijoiden keskuudessa on havaintojeni mukaan jatkuvasti nousussa hiljainen sopimus, jossa julkaisut päästetään vertaisarvioinnista läpi vähän heikommillakin meriiteillä. Kaikki tietävät, että jonkun ura saattaa olla kiinni kyseisestä julkaisusta – ja että itse saattaa olla joskus samassa tilanteessa. Kaikki myös tietävät, ja ovat vuosikausia varoitelleet, että vallitseva paine julkaista ennen kaikkea johtaa tieteentekemisen laadun rapistumiseen. (Esimerkiksi Higgsin bosonista Nobelin saanut fyysikko Peter Higgs on todennut suoraan, ettei hän olisi voinut tehdä vuonna 1964 tekemäänsä läpimurtoaan nykyisissä, jatkuvasti tuloksia vaativissa yliopistoissa.)

Vertaisarviointi on siis hataraa ja nykymenolla todennäköisesti muuttuu entistä hatarammaksi. Tietty hataruus ei kuitenkaan ole välttämättä valtava ongelma. Toisin kuin esimerkiksi huijauksen toteuttaneet antavat aiheesta kirjoittamassaan artikkelissa ymmärtää, vertaisarviointi ei ole mikään ylimmäinen kultainen leimaisin joka takaa tutkimuksen olevan vakavasti otettavaa tiedettä. Vertaisarviointi on aina ollut vasta ensimmäinen seula, jonka tarkoitus on suorittaa jonkinlainen etukäteiskarsinta. Etenkin jos kirjoittajien tarkoitus on huijata, pelkkä vertaisarviointi, etenkään nykyoloissa, ei takaa tutkimuksen laatua merkittävän paljon sen enempää kuin teksti VAKUUTAN, ETTÄ ANTAMANI TIEDOT OVAT OIKEIN lomakkeen lopussa takaa, ettei lomaketta voisi täyttää väärillä mutta pintapuolisesti uskottavan kuuloisilla tiedoilla.

Tieteellisten tutkimusten merkittävyys paljastuu vasta ajan myötä, kun tiedeyhteisöllä on ollut tilaisuus tutustua tutkimukseen, harkita sen implikaatioita ja koestaa sen ajatuksia. Nyrkkisääntönä kaikki alle viisi vuotta vanha tutkimus on lähtökohtaisesti epäluotettavaa, ja vasta kun aiheesta on useampia samansuuntaisia tuloksia, voidaan ilmiötä pitää ylipäätään olemassaolevana. Yksi tärkeimmistä asioista joita pyrin oppilailleni opettamaan on se, että yksittäisistä tutkimuksista, olivat ne sitten miten hienosti vertaisarvioituja tai miten hienoissa lehdissä julkaistuja, ei yleensä voi päätellä juuri mitään varmaa – täysin riippumatta siitä, mistä tieteenalasta tai tutkimusmenetelmästä puhutaan. On myös olemassa oikea tapa kritisoida huonoa tutkimusta: se on vastineiden ja paremman tutkimuksen kirjoittaminen.

Nykyisten huijareiden kritisoimilla tieteenaloilla julkaistaan aivan varmasti myös paljon laadultaan heikkoa ja ideologisesti värittynyttä tutkimusta. Tämä ei kuitenkaan eroa mitenkään muista tutkimusaloista, varsinkaan ihmistieteiden aloihin kuuluvista. Esimerkiksi taloustieteen saralla kaksi tunnettua Harvardin yliopiston professoria julkaisi vuonna 2010 tutkimuksen, jonka eräs jatko-opiskelija havaitsi myöhemmin perustuneen Excel-taulukon käytössä tehtyyn virheeseen ja sisältäneen muitakin vakavia virheitä, joiden korjaaminen käänsi tutkimuksen tulokset liki päälaelleen. Kyseinen tutkimus, Growth in a Time of Debt, sattui vain puolustamaan budjettileikkauksia keinona selvitä tuolloin raivonneesta talouskriisistä, ja varoitti valtioiden velkaantumisen vaaroista. Oikeistopoliitikkojen Olli Rehniä myöten hehkuttama tutkimus oli merkittävänä perusteluna vyönkiristyksille, jotka vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään negatiivisesti ja todennäköisesti pahensivat talouskriisiä. Joku saattaisi sanoa, että muutaman parodia-artikkelin julkaiseminen harvojen tutkijoiden lukemassa lehdessä ei ole aivan vastaavan mittaluokan ongelma, mutta mielipiteitä on toki monia.

Nykyisessä ja kolmikon aikaisemmissa huijauksissa onkin merkillepantavaa nimenomaan kohteen valinta. Taloustiedettä lukuunottamatta muissa ihmistieteissä on hyväksytty jo 1970-luvulla, että tutkijoiden oma arvomaailma ja näkökulma vaikuttavat tutkimuksen tekemiseen. Arvot vaikuttavat esimerkiksi siihen, mitä ylipäätään tutkitaan ja jätetään tutkimatta, sekä siihen, miten erilaisia asioita painotetaan niin tutkimuksessa kuin tulosten kirjoittamisessakin. Arvovapaata tutkimusta ei ole, vaikka kohtuullisen lähelle sitä voidaan joissain luonnontieteissä päästäkin. Ihmisten käyttäytymistä ja ihmisyhteisöjä koskevissa tutkimuksissa vastaavia objektiivisia totuuksia on paljon vähemmän, jos lainkaan. Tieteen tavoitteena tulee olla aina objektiivisuus, mutta on vain objektiivisesti realistista todeta, että täyteen objektiivisuuteen ei ole mahdollista päästä niin kauan kun tutkijat ja tutkimuksia lukevat ovat älykkäitä, itsestään tietoisia olentoja.

Neutraalin tarkkailijan näkökulmasta olisikin merkillistä, miksi tämänkaltaisia huijauksia tehdään lähinnä aloilla, jotka ovat jo tunnustaneet taustalla olevan perusongelman: totuuksia voi olla useampi kuin yksi, vaikka ei välttämättä ääretöntä määrää. Epäilen, että ennemmin tai myöhemmin näemme vastaavia huijauksia myös esimerkiksi arvoneutraaliutta ja objektiivisia totuuksia edelleen teeskentelevässä taloustieteessä (jota käyttäen voitaisiin todistaa, esimerkiksi, että köyhät vain haluavat juoda lyijyllä saastunutta vettä), mutta epäilen myös, että nyt ihmistieteille riekkuvat ovat silloin hyvin hiljaa. Kyseessä kun ei ole niinkään neutraali tieteellinen kysymys tutkimuksen laadusta, vaan ennen kaikkea identiteettikysymys: perinteisesti alistetussa asemassa olevien ryhmien tutkiminen, ja näiden ryhmien näkökulmasta tehty tutkimus, uhkaavat sekä tuloksillaan että yksin olemassaolollaan etenkin konservatiivien mutta myös monien itseään liberaaleina pitävien maailmankuvaa, ja siksi näiden alojen on heidän mielestään oltava laadutonta epätiedettä. Poliittisen kentän vasemmalta laidalta esitetään vastaavia syytöksiä valtavirtaista taloustiedettä kohtaan, eikä täysin perättömästi. Kuten todettua, vailla perää eivät ole myöskään syytteet siitä, että julkaisukäytännöt eivät oikein enää toimi; mutta väitteet siitä, että ongelmat rajoittuisivat juuri niihin tutkimusaloihin, joita konservatiivit vihaavat, ovat puhtaasti tarkoitushakuisia.

PS. Huijauksen tekijöistä kertoo jotain se, että he hehkuttavat seitsemän julkaisunsa ansiosta saamaansa neljää pyyntöä arvioida muiden julkaisuja jotenkin esimerkkinä siitä, että tutkimusyhteisö pitäisi heidän julkaisujaan esimerkillisinä. Kuka tahansa aidosti tutkimusta tehnyt voi kertoa, että vapaaehtoisten arvioijien löytäminen on valtava päänsärky – esimerkiksi itse ajauduin suurelta osin tästä syystä työuupumukseen ja jouduin lopettamaan tehtäväni erään julkaisun apulaistoimittajana, kun en vain saanut kaikkien muiden kiireiden seassa hankittua arvioijia. Itse olen julkaissut neljä vertaisarvioitua tutkimusta, joiden laatu on kohtuullinen mutta ei mikään esimerkillinen, ja olen saanut paljon enemmän kuin neljä pyyntöä arvioida artikkeleita.

PPS. Huijauksen tekijöiden artikkelissaan esittelemät esimerkit vertaisarvioijien ”kritiikittömästä vastaanotosta” ovat muutamaa mahdollisesti erikoista mutta myös mahdollisesti kontekstista irroitettua poikkeusta lukuunottamatta erittäin normaaleja akateemisia kohteliaisuuksia, joita arvioijia suorastaan kehotetaan käyttämään jopa murska-arvioissa. Tästä ei kannata päätellä paljon sen enempää kuin kohteliaisuuksista ylipäänsä.

 

Suoraan Twitteristä: näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen moottorina

Olen nyt parin vuoden ajan kehitellyt yhdessä Lauri Murasen kanssa kirjaa varsin oleellisesta kysymyksestä: onko yhteiskunnissa näkyvästä ja Suomessakin vain lisääntyvästä eriarvoisuudesta tutkimustiedon valossa yhtään mitään hyötyä, mitä haittaa siitä on, ja miten eriarvoisuus mahtaa olla yhteydessä ympäristöongelmiin. Kirja on vielä vaiheessa – muut kiireet painavat aina päälle – mutta tiedän jo melko tarkasti argumentin päälinjat.

Kirjoitin yhden tärkeimmistä argumenteistamme auki vastaukseksi Twitter-keskusteluun, jossa minulta kysyttiin miksi oikeastaan ”vastustan” ”rikkaita.” Ketju kiinnitti melkoisesti huomiota ja vaikuttaa siltä, että kirjallemme voisi olla kysyntää (potentiaaliset kustantajat saavat ilmoittautua!), mutta Twitterin rakenteen vuoksi pitkän, vastauksia polveilevan ketjun seuraaminen on vaikeaa.

Tässä siis argumenttini ”näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä”, lievästi muokattuna ja täydennettynä yhdessä paikassa.

Keskityn nyt siihen, miten eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä. Olen nyt tutkinut, selvittänyt, ja tehnyt töitä ympäristötuhojen vähentämisen kanssa yli 11 vuoden ajan, ensin ekodesign-yrityksen perustajaosakkaana, sitten tutkijana ja kirjoittajana. Olen kirjoittanut aiheesta Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa, Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen, ja ollut mm. mukana perustamassa uutta ympäristöjärjestöä, Suomen Ekomodernisteja.

En ole taustaltani vasemmistolainen vaan enemmänkin sinivihreä markkinaliberaali. Uskoin ennen, että selviämme parhaiten tekemällä vain pieniä muutoksia nykyiseen järjestelmään; uskoin markkinoiden ja yksityisten yritysten olevan valtioiden väliintuloa tehokkaampi työkalu ongelmien ratkaisemiseen, ja uskoin, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimat muutokset aiheuttaisivat enemmän vahinkoa mitä ne ratkaisisivat. Nykyään en enää näin usko: tutkimustyöni, mm. väitöskirjani resurssiniukkuuksien vaikutuksista keksintöjen syntyyn (ts. vastaus kysymykseen, voimmeko odottaa teknologiasta pelastusta niukkeneville resursseille) ja vähäisen ajan kuluminen ilman mainittavia toimenpiteitä saivat minut tarkistamaan näkökantojani.

Nykyään pidän todisteiden valossa todennäköisimpänä, ettemme kykene rakentamaan kestävää yhteiskuntaa, ellemme puutu tiukasti eriarvoisuuteen. Aikaikkuna pienille muutoksille umpeutui todennäköisesti jo 1990-luvulla.

Kysymys, minkä kanssa jokainen ympäristöasioita miettivä joutuu painimaan, on se, miksi ympäristötiedon ja ympäristötoimien välillä on niin valtava ristiriita. Olemme tienneet jo yli 30 vuotta, että olemme tuhoamassa sivilisaatiomme olemassaolon mahdollisuudet.

Tieto on ollut aivan riittävän riidatonta jo vähintään 20 vuotta. Silti emme ole vielä oikeastaan edes aloittaneet toimia, ja ajan kuluessa olemme menneet vain kauemmaksi kestävyyden rajoista. Nytkään emme ole saaneet edes CO2-päästöjen kasvua pysäytettyä.

Tähän on esitetty useita selityksiä, mutta ne kaikki kietoutuvat ennemmin tai myöhemmin samaan ilmiöön: toimenpiteet sattuisivat talouskasvuun, ja ”rautaiseksi laiksi” joskus kutsuttu nyrkkisääntö sanoo, että nykyiset päättäjät priorisoivat talouden aina ympäristön edelle

Seuraava kysymys on ilmiselvästi se, miksi talouskasvun edes väliaikainen vaarantaminen, vaikka se pelastaisi mahdollisuuden talouskasvulle tulevaisuudessa, on niin iso este, että tuomitsemme ihmiskunnan sen vuoksi tuhoon?

Tässä palataan ennen pitkää kahteen selitykseen: 1) ihmiset haluavat jatkuvasti parempaa elintasoa, ja 2) talouskasvun loppuminen aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia, kenties vallankumouksen. Nykymenolla tuo vallankumous olisi hyvin mahdollisesti fasistinen.

Mutta jälleen voidaan – ja pitää – kysyä ”miksi.” (Tämä on yksi Toyotan kuuluisa lean-tuotannon kehittämisen taktiikka: kysytään vähintään viisi kertaa ”miksi.”) Miksi ihmiset haluavat jatkuvasti enemmän, ja miksi talouskasvua tarvitaan yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi?

Aloitetaan haluista. Monet selittävät tässä kohdassa, että on vain luonnollista haluta jatkuvasti enemmän. Tälle näkemykselle ei vain ole kovinkaan hyvää antropologista tukea: meillä on esimerkkejä jopa yli 50 000 vuotta säilyneistä talousjärjestelmistä, jotka tyytyvät varsin vähään.

Sen sijaan esim. psykologian tutkimus on todennut kerta toisensa jälkeen, että halumme ovat hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, mitä näemme ympärillämme ja koetulla vertaisryhmällämme. Emme tarvitse kasvua tyytyväisyyteen, kunhan elämme melko tasa-arvoisissa yhteisöissä.

Eriarvoistuminen iskee tarkalleen tähän kohtaan, ja mainosteollisuus on kehittynyt pelottavan taitavaksi hyödyntämään epävarmuuksiamme: sen lisäksi että haluamme mitä toinen ihmisapina on saanut, markkinointi vielä kertoo meille, että näin tulisimme onnellisiksi.

Kun nyt sitten elämme yhteiskunnassa, missä jokainen voi ruudun avaamalla nähdä valtavasti esimerkkejä häntä itseään paksummin elävistä – ja 99,999 prosentilla ihmisistä on joku jota katsoa ylöspäin – niin haluamme itsekin lisää.

Esimerkiksi jopa 50 000 vuotta suhteellisen onnellisina eläneet metsästäjä-keräilijäyhteiskunnat romahtavat siinä vaiheessa, kun televisio tulee heidän elämäänsä. Samalla kaikenlaiset mielenterveysongelmat – aiemmin näissä yhteisöissä lähes tuntemattomat – lähtevät räjähdysmäiseen nousuun.

Eriarvoistuminen siis kiihdyttää kulutusta ja saa ihmiset haluamaan enemmän. Tämä on se talouskasvun ja kulutuksen kasvun moottori. Samalla se tekee tästä oravanpyörästä irtautumisen vaikeammaksi. Palkat nousevat vuosi vuodelta, mutta myös hinnat nousevat.

Vaikka ihmiset yksityisesti toteaisivat, että koko hommassa ei ole mitään järkeä, järjestelmästä ei pääse irti ellei käy aivan satumainen tuuri. Systeemi siis valjastaa tehokkaasti lähes kaikki ihmiset pyörittämään samaa oravanpyörää.

(Sivuhuomiona, on ihan konkreettista tilastonäyttöä siitä, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi myös sen luonnonvarojen kulutus kun muut tekijät vakioidaan. Tämäkin tukee teoriaa, jonka mukaan eriarvoistuminen on itsessään ympäristöongelma.)

Toinen tekijä mihin eriarvoistuminen vaikuttaa on poliittinen valta. Kun kontrolli resurssien käytöstä keskittyy pienemmälle joukolle ihmisiä, näiden ihmisten valta vaikuttaa päätöksiin kasvaa. Miljardöörit käyttävät valtavasti rahaa mm. ympäristölainsäädännön vesittämiseen.

Pari viikkoa sitten ilmestyi selvitys, joka totesi, että maailman 200 suurimmasta yrityksestä 90% käyttää aktiivisesti rahaa päästörajoituksia vastaan. Tämä koetaan kilpailua ja voiton tekemistä korostavassa kvartaalitaloudessa kannattavammaksi kuin maailmanlopun estäminen.

Ja ilman muuta varakkaat käyttävät rahaa estääkseen sellaiset muutokset, jotka vaikuttaisivat heidän asemaansa. Varsinkin, koska varakkaiksi valikoituu lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat eniten rahaa. Tämä on vain kokonaisuuden kannalta ns. hitsin huono juttu.

Mutta mennään sitten kohtaan 2, eli talouskasvu yhteiskuntarauhan turvaajana. Ensimmäiseksi pitää tietysti kysyä, miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan joka tarvitsee jatkuvaa kasvua yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Meidän pitäisi tietää, että vain syöpä kasvaa jatkuvasti.

On kuitenkin selvää näyttöä siitä, että talouskasvun yskiminen näkyy yhteiskunnassa mm. ristiriitojen korostumisena ja pahimmassa tapauksessa aseellisena selkkauksena – tai diktaattorien valtaannousuna. (Kts. esim. Friedman 2005: The Moral Consequences of Economic Growth.) Jälleen, kyse on kuitenkin ennen kaikkea eriarvoisuudesta!

Eriarvoisessa yhteiskunnassa tarvitaan talouskasvua, jotta niillä järjestelmän vähäosaisillakin olisi positiivinen kuva tulevaisuudesta. Mutta tiedämme hyvin, että yhteiskuntamme voivat kestää hirmuisia koettelemuksia. Kuten maailmansodat.

Tätäkin asiaa on tutkittu, ja todettu, että keskeinen selittävä tekijä yhteiskuntien kyvylle kestää suuria mullistuksia on tunne samassa veneessä olemisesta. Tämä on intuitiivisesti tunnettu asia, ja tästä syystä sota-aikana jahdattiin mustan pörssin kauppiaita.

Talousteorian silmissä mustan pörssin kauppiaiden jahtaaminen oli järjetöntä ja ihmisillä pitäisi olla vapaus ostaa itsensä ulos. ”Maksan enemmän veroja, minun ei tarvitse osallistua.” Mutta tämä ei ole se, miten sosiaalisten kädellislajien yhteiskunnat toimivat.

Teoriassa eriarvoisuudella ei pitäisi olla väliä, mutta käytännössä sillä on. Apinatkin kieltäytyvät taloudellisesti rationaalisesta yhteistyöstä, jos he kokevat että joku saa selvästi enemmän tai kärsii vähemmän. Emmekä me ole laskukoneen lailla ajattelevia homo economicuksia vaan kädellisten heimoon kuuluvia homo sapienseja.

Eriarvoisuus siis itsessään nakertaa yhteiskunnallisen elämän perusteita, keskittää valtaa, ja ehkä ennen kaikkea tekee isoihin muutoksiin reagoimisen melkein mahdottomaksi. Tämä on saatanan huono yhtälö nyt kun 200 vuoden talouskasvun tilinteon hetki on tulossa.

Meidän ajatusmaailmamme ja teoriamme ovat isolta osin peräisin tuolta 200 vuoden jaksolta, jolloin talouskasvulle ei käytännössä ollut rajoja. Tämä aika on nyt mennyt, mutta se ei vielä näy ajattelussamme. Edessä on lähes varmasti nykyistä huonompia ja epävarmempia aikoja.

Ajamme nyt jäävuorta kohti laivalla, joka on voimakkaasti eriytynyt toisiaan kyräileviin luokkiin (tai Pohjoismaissa eriytymässä), jossa kurssinmuutosta pelkäävillä on eniten valtaa, ja jonka rakenteet kannustavat lähinnä kasvattamaan paatin vauhtia. Ei tarvita Einsteinin lahjoja ennustamaan mitä voi käydä.

Tämä näin lyhyesti miksi pidän eriarvoisuutta ja rikkautta itsessään ympäristöongelmana. Myös köyhyys on itsessään ympäristöongelma, mutta vähän eri tavalla, ja senkin ratkaiseminen rajallisten resurssien oloissa edellyttää varallisuuksien suurempaa tasaamista.

Korostan vielä lopuksi, että näkökantani ei ole mitenkään poikkeuksellinen, eikä lukuisista kriitikoista ole vielä löytynyt yhtäkään asiaa varsinaisesti tutkinutta. Ympäristötutkijat ovat kasvavassa määrin sitä mieltä, että nykytilanne vaatii koko yhteiskuntajärjestelmään puuttumista – ja esimerkiksi talousmallimme rukkaamista täysin uudelle tolalle. Tiedän, että kasvava joukko muitakin ihmisiä, mukaanlukien korkeissa päättävissä asemissa olevia, on yksityisesti kanssani samaa mieltä:

Rajoittamaton kapitalismi ei ole enää yhteensopiva henkiinjäämisen kanssa.