Avainsana: Pakolaiset

LA 92 näyttää tulevaisuudelta

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.

Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.

Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.

Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.

Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.

Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.

Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.

Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.

Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.

Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.

Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.

Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.

Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.

Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.

Lähteet

[1]: Kansan Uutiset 15.10.2018: Kysely: Hoitajia kehotetaan jopa valehtelemaan

[2]: Reuters 22.8.2018: Life expectancy declines seen in U.S. and other high-income countries

[3]: Roubini, N. ja Rosa, B., 13.9.2018: The Makings of a 2020 Recession and Financial Crisis

[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.

Edistys etenee puhuvista päistä huolimatta

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Monilla itseään edistyksen ja ”länsimaisen kulttuurin” puolustajina pitävillä on edistyksen suhteen jännittävä sokea piste: He ovat valmiita omimaan omiin nimiinsä kaiken aikaisemmin tapahtuneen moraalisen edistyksen, mutta vastustavat kaikkea omana aikanaan tapahtuvaa edistystä.

Ilmiö on nähtävissä aina, kun jokin tapahtuma kiinnittää yhteisen huomiomme johonkin yhteiskuntamme epäkohtaan. Kun eläinoikeusaktivistit nostavat esille julmuutemme tuntevia eliöitä kohtaan, tai kun ihmisoikeusaktivistit kysyvät, miksi yleiset oikeusvaltioperiaatteet eivät koskekaan kaikkia ihmisiä, julkinen tila täyttyy heitä vähättelevistä kommenteista. Suuri joukko sivistyksen puolustajina itseään pitäviä ihmisiä on nähtävästi sitä mieltä, että aktivismi maailman parantamiseksi on oikein vain jos siitä on vähintään 30 vuotta.

Juuri nyt kyseinen ilmiö on nähtävissä siinä, miten puhuvat päät suhtautuvat pakkopalautuksia kansalaistottelemattomuudella vastustaneeseen Aino Pennaseen. Lentokoneessa pakkopalautuksen havainnut ja sitä seisomalla vastustanut Pennanen selvittää Helsingin Sanomien haastattelussa hyvin selkeästi toimintansa syyt: me emme voi luottaa siihen, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva toteutuu, ja siksi pakkopalautusten vastustaminen on epäselvissä tilanteissa moraalinen velvollisuutemme, sikäli mikäli haluamme esittää olevamme oikeusvaltio.

Olen Pennasen kanssa tarkalleen samaa mieltä. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, on vahvoja syitä epäillä, että kiristyneet käytännöt ja turvapaikanhakijoiden oikeudellista avustamista vaikeuttaneet muutokset ovat johtaneet siihen, että palautamme ihmisiä hengenvaaraan ilman, että heidän asiansa olisi käsitelty asiallisesti. Tämä ei tarkoita, että kaikki pakkopalautukset olisivat aina ja ehdottomasti väärin, tai että Suomen pitäisi lopettaa rajavalvonta. Tämä tarkoittaa ainoastaan sitä, että niin kauan kunnes järjestelmän ongelmia ei asiallisesti korjata, jokaista pakkopalautusta on pakko epäillä epäasialliseksi ja jokaista pakkopalautettavaa turvapaikan tarpeessa olevaksi. Näissä olosuhteissa jokaista pakkopalautusta on syytä vastustaa. Kuten vanha tuomarinohje toteaa, parempi että kymmenen syyllistä pääsee vapaaksi kuin että yksi syytön kärsii rangaistuksen. Vaikka Pennasen koneessa ollut pakkopalautettava olisi ollut millainen rikollinen, Pennanen toimi tilanteessa täysin oikein ja suorastaan esimerkillisellä tavalla. On myös syytä huomata, että pakolaispolitiikan kanssa kolme vuotta tekemisissä ollut Pennanen – ja sadat muut aktivistit – ovat yrittäneet puuttua asiaan muita reittejä: kansalaistottelemattomuus on nyt pakollista vain siksi, kun asiaan ei ole vielä saatu ”oikeita reittejä” myöten mitään korjausta.

Konservatiiviselle mielelle, joka muissa yhteyksissä mieluusti esittää ”länsimaisten arvojen” olevan maailman ylivertaisimmat, Pennasen ja muiden aktivistien toiminta yhteisen veneen keikuttamiseksi on tietenkin kauhistus. Näiltä ihmisiltä jää kuitenkin huomaamatta, että heidän ihailemansa arvot ja oikeusvaltioperiaatteet ovat mitä suurimmalta osin syntyneet juuri Pennasen kaltaisten aktivistien kansalaisaktivismin tuloksena – ja että omana aikanaan näitä kansalaisaktivisteja mollattiin aivan samanlaisten ihmisten toimesta aivan samanlaisin sanoin kuin Pennasta ja muita vastaavia länsimaisia arvoja edistäviä ihmisiä mollataan nykyään.

Tässä mielessä esimerkiksi Vihreiden Touko Aalto on oikeassa verratessaan Pennasta ihmisoikeusaktivisti Rosa Parksiin. On aivan totta, että mustien kohtelu 1960-luvun alun Yhdysvalloissa oli monilla mittareilla suurempi ihmisoikeusongelma kuin pakkopalautettavien tilanne Suomessa 2018. Kuitenkin on myös totta, että viidessäkymmenessä vuodessa käsityksemme siitä, mikä on oikein ja kohtuullista, on myös edistynyt. Aktivismia pitää siksi arvioida kuten historiallisia tapahtumia yleensä: oman aikansa eikä jonkin toisen ajan arvoihin ja käytäntöön verraten. Siksi onkin erikoista, että esimerkiksi Turun yliopiston historian professori Vesa Vares vähätteli eilisessä (27.8.) Turun Sanomien kolumnissaan Pennasen osoittamaa kansalaisrohkeutta: historian professorin jos kenen luulisi tietävän, että 50 vuoden takaisia tapahtumia ei voi suoraan verrata nykyisiin. Omana aikanaan Vareksen kaltaiset puhuvat päät pitivät aivan samalla tavoin Parksia hupsuna huomiontavoittelijana.

Kansalaisaktivismi on usein tunteita ja ristiriitoja herättävää. Se on sitä juuri siksi, koska oikeuskäsityksiemme rajojen laajentaminen joutuu pakostakin koettelemaan käsityksiemme rajoja. Mukavuusalueelta poistuminen on tunnetusti kivuliasta, eivätkä yhteiskunnat todennäköisesti juuri poistuisi mukavuusalueiltaan, elleivät urheat aktivistit nostaisi toiminnallaan asioita yleiseksi puheenaiheeksi. Edistystä ei tapahdu, ellei asioiden nykytilaa haasteta mitenkään – ja tämä olisi erityisesti länsimaisten yhteiskuntien edistyksellisyydestä kohkaavien syytä pitää kirkkaasti mielessä.

“Tein vain työtäni:” Pakkopalautuksia toteuttavien vastuusta

~ J. M. Korhonen ~ 11 kommenttia

Satuin eilen tiistaina 3.7.18 kommentoimaan Finnairin Twitterissä antamaa vastausta Niko Ravattisen kysymykseen, miten Finnair kommentoi Virgin Airlinesin päätöstä lopettaa yhteistyö viranomaisten kanssa pakolaisten palauttamiseksi palautuksissa esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi. Finnairin asiakaspalvelutililtä vastasi “Mari”, jonka mukaan palautuksissa “Finnair tekee viranomaisyhteistyötä.”

Kommentoin historiaa jonkin verran lukeneena ja yhteiskunnallisia aiheita tutkivana, että historian valossa on todennäköistä, että pakkopalautuksiin osalliset, kuten Finnairin työntekijät, tullaan muistamaan samalla tavalla kuin nykyisin muistamme niitä, jotka 1930- ja 40-luvuilla vain noudattivat lakia, tekivät viranomaisyhteistyötä ja palauttivat juutalaisia Saksaan. Kehotin myös häntä pohtimaan itse, voiko hän jatkaa työskentelyä työpaikassa, joka osallistuu oikeudenloukkausten toteuttamiseen. Tarkoitukseni oli nimenomaan tämä: muistuttaa ensinnäkin siitä, miten aikaisemmin vastaavassa asemassa olleita muistetaan nykyisin, ja toiseksi siitä, että jokainen ihminen voi vaikuttaa juuri siihen, ettei ole henkilökohtaisesti osa oikeudenloukkauksia.

Kommenttini kirvoitti yllättävänkin paljon pulinaa, etenkin huomioiden se, että yksikään ennustettani ”kauheana kiusaamisena” pitänyt ei edes kiistänyt Finnairin todella palauttavan ihmisiä hengenvaaraan. Ihmisten hengenvaara ei siis ollut ongelma, ongelma oli se, että ihmisiä hengenvaaraan toimittavan organisaation vain etunimellään esiintyvälle työntekijälle oli sanottu ääneen, miltä hänen työpaikkansa toiminta näyttää.

Yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että olen edelleen samaa mieltä kuin eilen: niillä ihmisillä, jotka osallistuvat työnsä puolesta oikeudenloukkausten toteuttamiseen senkin jälkeen kun heidän olisi kohtuudella katsoen pitänyt tietää toimintansa edesauttavan oikeudenloukkauksien toteutumista, on asiassa vähintään jonkinlainen peiliin katsomisen paikka.

Juhlapuheissa sanomme usein, että olemme oppineet toisen maailmansodan tapahtumista, emmekä anna historian toistua. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että mitä olemmekaan menneistä hirmuteoista oppineet, sen olemme unohtaneet, kenties kun sodan aikuisina kokeneet sukupolvet alkavat nyt olla jo haudassa. Yksi keskeisiä keskitysleirien ajan opetuksia kun oli se, että aivan tavalliset ihmiset voivat tehdä käsittämättömän paljon pahaa olematta silti erityisen pahoja ihmisiä. Tarvitaan vain ympäristö, jossa vääryys arkipäiväistyy eikä kukaan ole riittävän epäkohtelias sanoakseen “nyt riittää.”

Suunnaton määrä kirjallisuutta ja tutkimusta on yrittänyt selvittää, mikä tarkalleen ottaen teki mahdolliseksi ihmiskunnan historian kenties synkeimmän luvun, miljoonien juutalaisten ja muiden “epätoivottujen ainesten” systemaattisen, teollisen joukkomurhan. Näin laajamittainen vääryys vaati valtavia organisaatioita pelkästään tapettavien keräämiseksi ja lähettämiseksi kuolemaan. Tappotyöhön osallisten organisaatioiden palveluksessa täytyi olla vähintään tuhansia ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden täytyi tietää vähintään riittävän tarkasti, mitä oli tapahtumassa, ja kaikesta propagandasta huolimatta vähintään osan heistä oli pakko ainakin epäillä, että mitä he tekivät, oli väärin.

Silti he tekivät työtään.

Kenties tunnetuin kysymyksestä kirjoitettu kirja, Hannah Arendtin Eichmann Jerusalemissa (1963) yrittää vastata nimenomaan siihen, miksi näin pääsi käymään. Miksi ihmiset menivät päivä toisensa jälkeen virastoihin suunnittelemaan miljoonien kuljettamista tapettavaksi, mikä sai vartijat nousemaan joka aamu vartiotorneihinsa?

Adolf Eichmann oli vastuussa tuhoamisleirien kuljetusten organisoinnista, ja Israelin tiedustelupalvelun siepattua hänet pakopaikastaan Argentiinasta, hänet kuljetettiin Israeliin, jossa hänet paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin päätteeksi tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan ja hirtettiin. Kirjassaan Eichmannia tarkkaan seurannut Arendt joutuu toteamaan, että huolimatta miehen suorasta osallisuudesta miljoonien kuolemaan, hän ei ollut sairas sadisti, vaan suorastaan “pelottavan normaali”. Vaikka Eichmann oli niellyt kansallissosialistisen propagandan sellaisenaan, häntä motivoi pääasiallisesti henkilökohtainen eteneminen natsibyrokratiassa. Eichmann teki vain työtään, ja hän pyrki tekemään työnsä niin hyvin kuin osasi. Oikeudenkäynnissä tästä muodostui hänen pääasiallinen puolustuksensa: hän ei ollut vastuussa, vaan vastuullisia olivat ne, jotka antoivat laillisia määräyksiä, joita hän tunnollisena, lainkuuliaisena virkamiehenä vain noudatti.

Arendtin mukaan Eichmann kykeni ajattelemaan näin, koska hän ei ajatellut tarpeeksi. Arendt havaitsi Eichmannin olevan omassa ajattelussaan pinnallinen ja ennen kaikkea kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Tämä kyvyttömyys esti Eichmannia ajattelemasta tarkkaan, mitä hänen työnsä oikeastaan sai aikaan. Tuhottavat olivat hänelle numeroita rahtikirjoissa ja juna-aikataulujen haastavaa yhteensovittamista, sinänsä vaativaa ajatus- ja organisaatiotyötä, josta hän oli vielä oikeudenkäynnissäkin ylpeä – kykenemättä edes näkemään, että tuomarit eivät välttämättä näkisi juuri kyseisen työn suorittamisessa mitään ylpeilyn aihetta. Näistä havainnoistaan Arendt sai aiheen teoksensa tunnetulle alaotsikolle, “pahan banaalius”: sopivissa olosuhteissa varsin tavalliset ihmiset kykenevät enempiä ajattelematta tekemään kammottavia hirveyksiä – juuri siksi, etteivät he ajattele, mitä ovat tekemässä.

Arendtin teesiä on toki myöhemmin kritisoitu, ja vaikuttaa siltä, että listaan “sopivista olosuhteista” täytyy lisätä ainakin vahvasti toiseuttava propaganda, joka saa tappotyötä suorittavat ihmiset näkemään uhrinsa epäinhimillisinä vihollisina, joiden tuhoaminen (tai poistaminen) on suorastaan velvollisuus. Mutta pääasiasta aniharva asiaa tutkinut on eri mieltä: vaikka tuhoamisleirien kauhujen toistaminen kenties – toivottavasti – vaatiikin hyvin epätavallisia olosuhteita, aivan tavalliset, itseään kunnollisina, lainkuuliaisina kansalaisina pitävät ihmiset kykenevät tekemään pahoja asioita tekemällä vain työtään. Tämän ajatuksen todellisuus on sittemmin todistettu lukuisissa murhenäytelmissä ympäri maailman, ja pelkään pahoin, että täällä Suomessakin joudumme vielä asian kanssa kasvokkain.

Siksi pyrin nyt varoittamaan asiasta, kun “vasta” muutamia ihmisiä on kuollut.

On nimittäin kiistatonta, että Suomi on käännyttänyt turvaa hakeneita olosuhteisiin, joissa heidät on tapettu. Tunnetuin tapaus lienee irakilainen ex-poliisi Ali, joka ammuttiin 17.12.2017 vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli palannut Irakiin tultuaan käännytetyksi. Alin Suomessa käännytystä pienen lapsensa kanssa odottavan tyttären mukaan tappajat olivat samaa ryhmää, jota Ali lähti alunperin pakoon. On myös kiistatonta, että Suomen turvapaikkaprosessissa on vakavia puutteita, suoranaisia laiminlyöntejä ja ennen kaikkea erittäin perusteltu epäilys, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva ei todellisuudessa toteudu; lista ongelmista ja väärinkäytöksistä on niin pitkä, ettei sitä kannata liittää tähän, mutta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi lukemaan esimerkiksi MigriLeaks-sivuston keräämiä, hyvin huolestuttavia tietoja ihmisoikeuksien tilasta Suomessa.

Juuri siksi, kun emme oikeasti voi luottaa järjestelmämme antavan oikeudenmukaisia päätöksiä, pidän palautusten ja aivan erityisesti pakkopalautusten pysäyttämistä ainoana eettisesti kestävänä ratkaisuna kunnes turvapaikkaa hakevien oikeusturvaa parannetaan merkittävästi. Kun puhutaan ihmisten elämästä ja kuolemasta, hätäilyyn ei ole mitään aihetta; ja vanhan oikeusperiaatteen mukaisesti on parempi olla liian helläkätinen kuin aikaansaada yhdenkään syyttömän kuolema.

Sadat aktivistit ovatkin viime vuosien aikana yrittäneet vedota päätöksentekijöihin, poliitikkoihin, poliiseihin, ja tuomareihin, tehneet kymmeniä kanteluita ja sekä osoittaneet mieltään että pyrkineet estämään palautusten toteuttamisen. Tämä aktivismi onkin mitä kannatettavinta ja sitä tulee jatkaa. Mutta tosiasia on, että Suomen linjaukset eivät ole vielä muuttuneet, eivät edes vaikka jopa Ranskan tuomioistuimet eivät enää palauta ihmisiä Suomeen, koska heidän mukaansa pakolaisten oikeusturvaa ei voi Suomessa taata, ja nytkin kymmenet ihmiset elävät kotimaamme kamaralla pelossa, että poliisit tunkeutuvat heidän asuntoonsa ja toimittavat heidät vasten tahtoaan takaisin sinne, mistä he ovat paenneet.

Näissä olosuhteissa aivan vähintä mitä voimme tehdä on myös kysyä, onko palautuksia konkreettisesti toteuttavilla ihmisillä edes moraalista vastuuta toiminnastaan. Historian ja kansainvälisen oikeuskäytännön antama vastaus on selvä: kyllä on. Organisaation hierarkian alemmilla portailla vastuu on tietenkin alhaisempi ja juridiseen vastuuseen he tuskin koskaan joutuvat, mutta esimerkiksi niin kauan, kun vaikkapa Finnair toteuttaa pakkopalautuksia ja saa siitä korvauksen, jokainen Finnairin työntekijä voi nähdä palkkanauhassaan pienen verijäljen.

Mikään laki ei nimittäin pakota Finnairia tai mitään muutakaan lentoyhtiötä suorittamaan pakkopalautuksia. Keskustelun aloittanut Virgin Airlines lopetti yhteistyön viranomaisten kanssa merkittävästi vähäisemmästä oikeudenloukkauksesta: sen sijaan, että se olisi osallistunut ihmisten palauttamiseen konfliktialueille, Virgin oli “vain” kuljettanut Iso-Britanniassa pitkään asuneita Jamaikan kansalaisia takaisin Jamaikalle.

Me ihmiset olemme tietenkin äärettömän kekseliäitä rationalisoimaan oman toimintamme ja ennen kaikkea löytämään syitä, miksi juuri me emme ole vastuussa mistään. Luulen, että juuri tästä syystä nimellään esiintyneelle asiakaspalvelijalle nimellä osoittamani vastaus herätti niin paljon närää: se toi asian aivan liian lähelle. Ensiapukursseilla opetetaan, että hätätilanteessa ei pidä huutaa yleisesti “soittakaa ambulanssi”, vaan yksilöidä joku tietty henkilö ja vastuuttaa juuri hänet soittamaan apua: “sinä punapaitainen mies, soita ambulanssi.” Tätä opetetaan siksi, koska yleinen hätähuuto jää niin helposti huomioimatta – kun kaikki ajattelevat, että joku toinen hoitakoon ikävän asian.

Suomi valtiona noudattaa nyt politiikkaa, joka jättää hädänalaiset heitteille ja jota suurella todennäköisyydellä joudumme vielä tulevaisuudessa katumaan. Monien mielestä tätä politiikkaa vastaan on nähtävästi hyväksyttyä protestoida, kunhan sen tekee tavalla, joka ei vihjaa, että kukaan yksittäinen ihminen olisi mitenkään vastuussa yhtään mistään: kun olen aikaisemmin kirjoittanut, että “palautamme” tai “Finnair palauttaa” ihmisiä vaaraan, minkäänlaista hälyä ei ole syntynyt. Niin kauan, kun vastuussa on epämääräinen “hallinto” tai “poliitikka,” kukaan ei ole oikeastaan vastuussa mistään, eikä kenenkään ainakaan tarvitse miettiä ikäviä asioita: olenko juuri minä edesauttanut viattomien kuolemaa?

Kuitenkin ihmisyksilöt ovat niitä, jotka konkreettisesti toteuttavat epäinhimillisenkin politiikan. Siksi ihmisyksilön vastuuta ei voi loputtomiin väistää. Vaikka yksilöllä ei olisi suurta vaikutusta työnantajansa politiikkaan, yksilöllä on edelleen valta päättää, haluaako hän olla edes pieni ratas juuri kyseisessä koneistossa. Varsinkin kun muut keinot eivät ole muutosta tuoneet ja on vahvoja syitä epäillä, että ihmishenkiä on edelleen vaarassa, oikeudenloukkauksia toteuttavien ja niistä rahallisesti hyötyvien organisaatioiden palveluksessa olevilta on aivan asiallista kysyä kohteliaasti: “moi, oletko ikinä miettinyt, miltä työpaikkasi touhu saattaa tulevaisuudessa näyttää?”

Pidän nimittäin selvänä, että tulevat polvet tulevat ihmettelemään, mitä maailmassa pääsi 2000-luvun alkupuolella tapahtumaan. Nykyisiä kehityskulkuja ei ehkä toivottavasti jouduta suoraan rinnastamaan kaasukammioihin johtaneeseen kehityskulkuun, mutta olen täysin varma siitä, että historioitsijat tulevat näkemään yhtäläisyyksiä. On myös historiallinen – ja erittäin lohdullinen – tosiasia, että yhteiskuntamme ovat olleet koko ajan herkempiä tuomitsemaan ihmisoikeuksien loukkaukset. Tästä syystä kirjoitin, mitä kirjoitin: ei vaadita Einsteiniä päättelemään, että tulevaisuudessa tulemme todennäköisesti tuomitsemaan entistä vähäisemmät ihmisoikeuksien loukkaukset, ja siksi nyt “vain” muutamia tai kenties satoja ihmisiä vaaraan lähettäneisiin tullaan suurella todennäköisyydellä suhtautumaan jokseenkin samoin kuin nykyisin suhtaudumme vajaat kymmenen juutalaispakolaista silloista lakia noudattaneen päätöksen perusteella kuolemaan lähettäneisiin.

Vuonna 2000, 58 vuotta palautusten jälkeen, Suomen hallitus pyysi viimein virallisesti anteeksi juutalaispakolaisten palautuksia, ja tänä kesänä, 76 vuotta myöhemmin, Munkkiniemeen valettiin juutalaispakolaisten palautusten muistoksi “kompastuskiviä”. Nykymenoa katsellessa vaikuttaa vahvasti siltä, että kompastuskivien valajilla riittää töitä tulevaisuudessakin.