Lehdistötiedote: Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Olen seurannut kyseistä projektia ja julkaisen nyt sellaisenaan sen lähettämän lehdistötiedotteen.

Julkaisuvapaa 1.4.2020

Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen

Uhkaavaa hengityskonepulaa pyritään helpottamaan vapaaehtoisella joukkovoimalla. Viimeiset kaksi viikkoa työskennelleen, yli 40 henkeen kasvaneen joukon tavoitteena on tuottaa kuudessa viikossa tuhat hengitystä avustavaa konetta siltä varalta, että hengityskoneista tulee epidemiahuipun aikana pulaa.

Tekniikan ja lääketieteen ammattilaisista koostuvaa työryhmää vetävän diplomi-insinööri Paavo Heiskasen mukaan ryhmä toivoo, että suunnittelutyö on turhaa eikä laitetta tarvittaisi. 

Ryhmä haluaa korostaa, että näillä näkymin hengityskoneita on Suomessa riittävästi, ja hengityskoneiden käytön hallitsevan henkilökunnan puute on koneiden määrää merkittävämpi pullonkaula. Laskelmissa on kuitenkin aina epävarmuuksia, ja hätävarakoneelle voi tulla tarvetta. 

Koska koneiden valmistus vie aikaa, hätävarakoneita on ryhdyttävä tuottamaan pikaisesti, jos niiden halutaan olevan sairaaloissa arvioidun epidemiahuipun aikana. Ryhmä pyrkii lyömään tärkeimpien toiminnallisuuksien suunnitteluvalinnat lukkoon noin viikossa. Jos suuria muutoksia ei tarvita, tuotanto voidaan aloittaa nopeastikin.

Ryhmän suunnittelema laite on normaalia hengityskonetta yksinkertaisempi ja suunniteltu niin, että se voidaan valmistaa Suomessa nyt saatavissa olevista osista. Laite avustaa potilaan hengittämistä, eikä siten voi korvata täydellisesti hengityskonetta. Sen sijaan laitteen tarkoitus on vapauttaa hengityskoneet kaikkein vakavimpien potilaiden hoitamiseen. Laitteelle pyritään saamaan valvontaviranomaisten poikkeuslupa, sillä normaalissa hyväksyntäprosessissa kestäisi useita vuosia. Lopullisen päätöksen laitteen käytöstä tekisi kuitenkin lääkäri, siinä tapauksessa, että varsinaisia hengityskoneita ei ole tarpeeksi. 

Vastaavia joukkoistushankkeita on käynnissä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus on julkaissut minimivaatimukset laitteelle ja MIT-yliopisto oman suunnitelmansa. Työryhmä on käyttänyt näitä työnsä pohjana, mutta soveltanut niitä suomalaisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi erikoiskomponenttien pulaa pyritään ratkaisemaan soveltamalla sukelluslaitteiden osia ja tulostamalla osia 3D-tulostuksella. Projektissa on mukana konepajoja ja tuotantolaitoksia, joissa laitteita voitaisiin valmistaa, kunhan valmistuksen rahoitus ja vastuuvapauskysymykset saadaan ratkaistua. 

Projekti on täysin avoin, ja kaikki suunnitelmat tullaan julkaisemaan verkossa. 

Lisätietoja:

Paavo Heiskanen, paavo@ventilatorcrowds.com tai paavo.heiskanen@iki.fi

www.ventilatorcrowds.com (sivujen luonti käynnissä)

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

Tilannekuva 2020: miten maailma makaa?

Jos haluamme lieventää edessä olevaa rysähdystä, meidän tulee ensin ymmärtää, missä menemme. Seuraavassa esitän kirjallisesti parhaan ymmärrykseni mukaisen tilannekuvan ja analyysin sivilisaatiomme tulevaisuuteen keskeisesti vaikuttavista trendeistä. Tilannekuva on oleellisesti ottaen sama, mitä olen pyydettäessä esittänyt esimerkiksi poliitikoille ja talouselämän päättäjille.

Analyysini perustuu 14 vuoden aikana keräämääni asiantuntijatietoon (tekstissä linkit mahdollisuuksien mukaan julkisiin yhteenvetoihin muutamista keskeisistä ja melko tuoreista lähteistä), mutta teksti on luonnollisesti omaa tulkintaani. Toivotan kritiikin tervetulleeksi, enkä toivo mitään muuta niin paljon kuin sitä, että joku osoittaisi minun olevan väärässä. Huomautan kuitenkin, että vaikka yritän pitää analyysin jokseenkin luettavan mittaisena ja siksi käsittelen ilmiöitä vain yhteenvedon omaisesti, tämä ei tarkoita, etten olisi pohtinut esimerkiksi omaa näkemystäni haastavia todisteita.

Yhteenveto: kapitalismi on voittamassa

Kapitalismi on viimein voittamassa käymänsä valloitussodan ainoaa elossapitojärjestelmäämme vastaan. Niinsanottujen sosialististen maiden valtiokapitalismi romahti tehottomuuteensa, mutta luonnonvarat ja yhteiskunnat tehokkaammin loppuun käyttävä hajautettu kapitalismi elää vielä huippukauttaan, kunnes päätösvallan keskittyminen harvemmille päätöksentekijöille yhdistettynä kriisien monimutkaistumiseen ja väistämättömään kärjistymiseen aiheuttaa ennen pitkää systeemisen romahduksen. (Puhun valtiokapitalismista, koska myös kommunistimaiden talousjärjestelmän keskeinen tavoite oli käytännössä pääomien kasaaminen.)

Viimeisen 30-40 vuoden kehityksen seurauksena on ollut yhteiskunnallisen vallankäytön painopisteen siirtyminen poliittisilta päättäjiltä, osassa maailmaa demokraattisesti valituilta sellaisilta, enenevässä määrin talouselämän päättäjille. Tasaisesti lisääntynyt markkinaehtoistuminen, globalisaation kansainvälisille suuryrityksille antama lisääntynyt valta kiristää kansallisvaltioita, ja sosioekonomisen järjestelmämme hoitamaton riippuvuus talouskasvusta yhteiskunnallisten jakolinjojen laastarina ja hyvinvoinnin ylläpitäjänä ovat tehneet käytännössä mahdottomaksi harjoittaa mitään muuta kuin nykyisin nähtyä talousliberaalia politiikkaa. (Kts. esim. kirjoitukseni talouspolitiikan rautahäkistä.)

Tulojen ja erityisesti varallisuuden jakautumisen ollessa merkittävästi ja lähes kaikkialla edelleen kasvavissa määrin eriarvoista, talouskasvun jatkaminen näissä oloissa tulee edelleen vahvistamaan vallitsevia valtarakenteita ja keskittämään valtaa entistä harvemmille. Samalla talouskasvun jatkaminen helpoimmin hyödynnettävien luonnonvarojen tultua käytetyksi tarkoittaa ihmisen vaikutuksen ulottamista kiihtyvällä vauhdilla yhä laajemmalle alueelle ja yhä herkempiin ekosysteemeihin. Samaan aikaan eriarvoisuus ja yhä useammalle yhä ilmeisemmäksi käyvä pelko tutun ja turvallisen järjestelmän tulevaisuudesta lietsovat esimerkiksi ääriliikkeitä ympäri maailman. Merkittävän korjausliikkeen aloittaminen saati siinä onnistuminen ennen kuin järjestelmä ajautuu vakaviin ongelmiin on epätodennäköistä.

Miten talouskasvun jatkaminen tekee muutoksesta koko ajan vaikeampaa? Koska voittajien valta kasvaa koko ajan.

Kriisin tarkan ajankohdan ja tarkkojen mekanismien ennustaminen on mahdotonta järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi. On kuitenkin täysin kiistämätöntä, että järjestelmämme on kestämättömällä pohjalla, eikä tarvittavia muutoksia ole edes aloitettu. Siksi on syytä uskoa järjestelmän ajautuvan vakaviin ongelmiin seuraavan 10-100 vuoden kuluessa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta mm. mallintamalla saatavan tiedon valossa on syytä olettaa, että kyseessä tulee olemaan ns. ”järjestelmäonnettomuus” tai Perrowin (1984) termein ”normaalionnettomuus”, toisin sanoen, useiden vikojen odottamaton interaktio (liian) monimutkaisessa järjestelmässä. Mikään yksittäinen ongelma ei todennäköisesti tule aiheuttamaan järjestelmän romahdusta, eikä romahdus tule olemaan nopea; sen sijaan yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. Systeemisen kriisin mahdollisuutta pidetään tutkijapiireissä merkittävänä uhkana (Laybourn-Langton ym. 2019).

Systeeminen kriisi, jossa kaikki ongelmat voivat voimistaa toisiaan.

Heikkeneminen tulee olemaan epätasa-arvoista sekä alueellisesti että alueiden sisällä: köyhät tulevat kärsimään eniten, ja joillain alueilla elämisen edellytykset voivat ainakin väliaikaisesti jopa parantua samaan aikaan kun ne heikkenevät toisaalla. Tämä kehitys on todennäköisesti jo nyt käynnissä ja nähtävissä: hyvä esimerkki on länsimaissa jatkuva talouskasvu samaan aikaan kun päiväntasaajan seudun köyhissä maissa asfaltti sulaa kesäisin. Globaalissa maailmassa mikään maailmankolkka ei kuitenkaan voi eristäytyä täydellisesti etäisiltäkään ongelmilta. Hyvä esimerkki tästä saatiin, kun Suomessa havaittiin koronavirustapaus hyvin pian sen jälkeen kun epidemia alkoi Kiinassa.

Järjestelmäonnettomuuden välttämiseksi vaaditut toimenpiteet olisi pitänyt aloittaa viimeistään n. 20 vuotta sitten. Nyt vaaditut toimenpiteet ovat mittaluokaltaan liian suuria, jotta niiden toteutuminen olisi vallitsevassa valtarakenteessa todennäköistä. Mitä todennäköisimmin rysähdystä on liian myöhäistä estää täysin, mutta sen vakavuuteen on mahdollista vielä vaikuttaa.

Ympäristö: elossapitojärjestelmämme on kuolemassa

Planeetan tila yhdessä kuvassa. Olemme vaarallisilla vesillä niin ilmaston, biodiversiteettikadon, kuin typpi- ja fosforikierronkin häiriöiden kanssa. Lähde: Stockholm Resilience Centre.

Ihminen vaikuttaa tällä hetkellä yli 80 prosenttiin Maapallon maapinta-alasta, ja yksin viimeisen 50 vuoden aikana ihmistoiminta on häirinnyt noin 60 prosenttia elossapitojärjestelmämme ns. ekosysteemipalveluista (YK 2012). Maapallon primäärituotannosta, kasvien tuottamasta fytobiomassasta, ihminen käyttää eri tarkoituksiinsa jo 20-25 %. (Smil 2017). Maapallon fytomassa on vähentynyt vuoden 5000 eaa. noin 1000 gigatonnista hiiltä liki puoleen, noin 550 gigatonniin; todennäköinen syy on ihmisen toimeliaisuuden ja ihmispopulaation kasvu (Smil 2017). Niin eläimien kuin hyönteistenkin lajirunsaus ja populaatiot ovat huvenneet radikaalisti. Sukupuuttonopeus on nyt 100-1000 kertaa historiallista keskiarvoa suurempi. Vaikka historiallinen data on epätarkkaa, on syytä epäillä, että jäljellä on enintään neljännes esiteollisella ajalla vallinneesta lukumääräisestä runsaudesta (New York Times, 2018). Muutos pahempaan on selvästi nopeutunut viimeisen 20 vuoden aikana. Ekosysteemien köyhtyminen, pilkkoutuminen ja tuhoutuminen lisäävät koko ajan riskiä siitä, että asiaa tuntemattoman silmin terveeltäkin näyttävät ekosysteemit ajautuvat peruuttamattomaan ”sukupuuttoketjureaktioon” (Säterberg ym. 2013). Todennäköisyys, että jotkin näistä ekosysteemeistä ovat kriittisen tärkeitä esimerkiksi suuren ihmisjoukon ravinnonsaannille tai elinkeinolle, kasvaa koko ajan. Monimuotoisuuden kato hälyttävällä nopeudella on tosiasia myös Suomessa, ja indikaattorilajien tilanne antaa syytä pelätä, että myös ekosysteemien romahdus on täysin mahdollinen kehityskulku (Kauppinen, 2019).

Samaan aikaan ihmistoiminta on lisännyt kasvihuonekaasujen määrää ilmakehässä niin, että nyt nähtävissä olevalla kehityksellä planeetan keskilämpötila tulee nousemaan tällä vuosisadalla noin 3 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Yksistään lämpenemisen vaikutukset Maapallon kykyyn ylläpitää 10-12 miljardin ihmisen yhteiskuntaa ovat sanalla sanoen hirvittäviä: ilmaston muutosnopeus yksinkertaisesti ylittää ekosysteemien kyvyn sopeutua.

Kun lämpeneminen yhdistyy muihin ihmistoiminnan aiheuttamiin ekosysteemikriiseihin ja hupenevaan luonnontilaan jätettyyn maa-alaan, seurauksiltaan vakavia, globaaleja heijastevaikutuksia aiheuttavia, inhimillisessä mittakaavassa peruuttamattomia ekologisia romahduksia on pidettävä todennäköisinä. Lämpenemisen ja elonkirjon kadon lisäksi lähiaikoina tulee vähintään paikallisesti akuuteiksi mm. typpi- ja fosforikierron häiriöt, ja erilaisten kemikaalien yhteisaltistuksen terveys- ja ympäristövaikutukset voivat aiheuttaa vielä hyvinkin ikäviä yllätyksiä.

Globaali päästökehitys vallitsevalla politiikalla, 2 asteen tavoitteeseen tarvittava polku, ja vihreällä 1,5 asteen arvioitu polku.
EU:n päästökehitys verrattuna 2 asteen tavoitteeseen.

Hyvänä uutisena, kaikkein pahin lämpenemisskenaario, mahdollisesti jopa 5 asteen lämpenemisen tuottava RCP8.5, voidaan todennäköisesti sulkea pois laskuista – ellei esimerkiksi ilmaston herkkyys hiilidioksidipäästöille osoittaudu nykyisin arvioitua korkeammaksi, tai muita ikäviä yllätyksiä tapahdu.

Talous: kuolleen hevosen piiskaamista

Taloudellisen toimeliaisuuden jatkuva kiihtyminen on tärkein syy ekosysteemituhoihin. Ihmisten toimeliaisuuden vaatima raaka-aineiden ja energian kulutus ylitti planeetan kestävät rajat jo noin vuonna 1981. Maailma on siis ”vaurastunut” ympäristövelaksi viimeiset 40 vuotta, sen sijaan että olisimme opetelleet elämään luonnonperintömme koroilla. Maksun aika koittaa kuitenkin varmuudella ennemmin tai myöhemmin.

Suomen laskennallinen (GDP) ja todellinen vauraus (GPI, ISEW). Hyvinvointimme on ostettu ympäristövelaksi viimeistään 1990-luvulta lähtien, ja se on yhtä kestävällä pohjalla kuin luottokorttivelaksi ostettu varallisuus on.

Merkittävä osa nykyisistä työpaikoista todennäköisesti tuhoaa enemmän yhteisvaurautta kuin luo sitä. Talouden kirjanpito on kuitenkin perustavanlaatuisesti harhainen, sillä esimerkiksi ympäristölle (ja useimmiten myös muille ihmisille) aiheutuvia ns. ulkoiskustannuksia ei käytännössä koskaan huomioida likimainkaan täyteen arvoonsa. Hintasignaalin ollessa talousjärjestelmän keskeinen ohjaussignaali, rankasti vääristynyt hintasignaali tulee väistämättä johtamaan huonoihin ja lyhytnäköisiin valintoihin. Tilanne olisi teoriassa mahdollista korjata esimerkiksi haittaveroilla, mutta mitään merkkejä riittävän tiukkojen haittaverojen ja nyt tarvittavien absoluuttisten ympäristön kulutuksen rajojen asettamisesta riittävän nopealla aikataululla ei ole näköpiirissä: tarvittavien rajojen asettaminen köyhdyttäisi järjestelmän nykytilasta eniten hyötyviä superrikkaita ja sattuisi siihen keskiluokkaan, joka on rakentanut elämänsä olettaen – virheellisesti – järjestelmän olevan vakaalla pohjalla.

Tarvittava hiilidioksidin hinta eri skenaarioissa. Meille relevantein (skenaario SSP2, OECD) merkitty violetilla. Tätä kirjoittaessa hiilidioksiditonnin hinta EU:n päästökaupassa – mikä ei kata kaikkia päästölähteitä – on 24,80 €/tonni. Viiden vuoden kuluttua sen tulisi olla 50-200 euroa, ja kattaa kaikki päästölähteet. Tämä mm. lopettaisi sellunkeiton suomalaisesta puusta.

Onkin epätodennäköistä, että riittävän suuria haittaveroja saadaan aikaan riittävän ajoissa. Vielä epätodennäköisempää on, että haittaveroilla kyettäisiin ohjaamaan talousjärjestelmän toimintaa pitkällä tähtäimellä teknologian voiman kehittyessä jatkuvasti. Kyseessä on klassinen säätöteorian ongelma: säädössä, eli haittaverojen asettamisessa, on väistämättä viiveitä, ja kun sekä järjestelmän turvallinen tila toimia hupenee ihmistoiminnan jatkaessa elossapitojärjestelmämme tuhoamista, ja työkalujemme voima (ts. kyky tehdä niin hyvää kuin pahaa aikayksikköä kohden) kasvaa, lopputulos tulee olemaan rajojen ylittäminen ja siitä seuraava romahdus. Tällä hetkellä säädön viive ongelman havaitsemisesta tarvittaviin haittaveroihin on ainakin 30 vuotta, todennäköisemmin 50 vuotta tai enemmän. (Esim. ilmastonmuutoksen suhteen tarvittavaa säätöä ei ole vieläkään tehty, eikä sitä näköjään saada aikaankaan.) Tämä tekee turvallisella alueella pysymisen käytännössä mahdottomaksi, ellei tekniikan kehitystä pysäytetä ja kelloa käännetä takaisin, tai säätöä tehdä muuten kuin nyt kokeilluilla menetelmillä.

The most intense moments of my life.
Yhteiskuntamme on kuin klassisen Nokian matopelin mato: niin kauan kun kasvu jatkuu, turvallinen tila hupenee koko ajan, ja reaktioiden pitäisi olla koko ajan nopeampia. Kuvalähde: kitkong, Reddit

Näissä olosuhteissa kysymys loputtoman talouskasvun mahdollisuuksista on lähinnä akateeminen. Vaikka vain vähän kulutusta lisäävä talouskasvu onkin jossain määrin mahdollista esimerkiksi tuotteiden laadun parantuessa ja palvelujen lisääntymisen myötä (joskaan jälkimmäiset eivät todellakaan ole ”aineetonta” taloutta, ja on hyviä syitä epäillä, että useimpien tuotteiden funktionaalisessa laadussa on saavutettavissa rajat, jonka jälkeen laadun parantuminen ei juurikaan lisää hyvinvointia), lähes kaikki ”kehittyneet” yhteiskunnat ovat ylittäneet kestävän toimeliaisuuden rajat jo aikaa sitten. Ei ole olemassa mitään historiallista, empiiristä, tai teoreettista syytä olettaa, että vaikutuksiltaan vähäinen ”aineeton” (todellisuudessa ”vähäaineinen”) talouskasvu kykenisi korvaamaan niin nopeasti niin paljon aineellista taloutta, että se mahdollistaisi ”kestävän” talouskasvun keskeytyksettömän jatkumisen. Yksikään teollisuusvaltio ei myöskään näytä mitään merkkejä mistään määrätietoisesta pyrkimyksestä rajoittaa talouskasvu vain ”aineettomaan” talouteen tai ylipäätään ympäristövahinkojen määrän vähentämisestä, pikemminkin päinvastoin: esimerkiksi Suomessa pyritään enemmänkin heikentämään talouden materiaalitehokkuutta esimerkiksi lisäämällä kaivostoimintaa ja rakentamalla sellutehtaita. Teoreettinen pohdinta loputtoman talouskasvun teoreettisesta mahdollisuudesta ja retoriikan keskittyminen talouden suhteelliseen tehokkuuteen vahinkojen absoluuttisen määrän sijaan onkin käytännössä lähinnä viivytyksen ja (itse)denialismin taktiikka.

Teknologiasta ei ole syytä odottaa ihmelääkkeitä, ja tekniikkaa ratkaisuksi huutavat eivät suoraan sanottuna ymmärrä, mistä puhuvat. Parhaassakin tapauksessa uuden teknologian tie laboratoriosta edes tilastoissa juuri ja juuri näkyväksi vie vuosikymmenen; usein tie on tätä kivisempi. Vaikka vähemmän likaisten teknologioiden kehittämistä pitääkin jatkaa, niihin luottaminen on vastuutonta, ja mitä todennäköisimmin lähinnä vaikeuttaa rysähdyksen hillintää. (Kts. esim. kirjoitukseni teknologian ja politiikan rooleista.)

Suomen talouden historiallinen (musta viiva) ja vaadittu materiaalitehokkuuden kehitys, jotta talous voisi kasvaa kestävästi. Laskelma voi olla optimistinen, sillä kestävä materiaalinkäytön raja laskee koko ajan ympäristövelan kasvaessa, ja on jo todennäköisesti vähemmän kuin laskelmassa oletettu 7 tonnia/henkilö. Materiaalinkäyttö on erinomainen mittari esimerkiksi biodiversiteettivahingoille (R^2 jopa 0,9).

Nykyinen talousjärjestelmä on tuottanut historiallisen paljon hyvinvointia, historiallisen kovalla hinnalla. Sen toiminnan jatkaminen tulee kuitenkin tuhoamaan yleistä hyvinvointia kiihtyvällä nopeudella, vaikka yksilöt voivatkin rikastua vielä kauan – aivan kuten kuolleen eläimen raato voi elättää jonkin aikaa hyvinkin menestyviä eläinyksilöitä. Eriarvoisen varallisuuden jaon olosuhteissa menestyneiden ja sitä kautta eriarvoisuuden normaaliksi tai peräti tavoiteltavaksi olotilaksi sisäistäneiden yksilöiden itselleen keräämä taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen valta, ja järjestelmän korjaamiseksi vaadittavien muutosten jatkuvasti kasvava koko, tekevät tarvittavista korjausliikkeistä epätodennäköisiä.

Kun nykyistä järjestelmäämme vastaavien järjestelmien dynamiikkaa tutkitaan esimerkiksi simulaatioiden avulla, nähdään nopeasti, että tarkoista parametreistä riippumatta, järjestelmät noudattavat yhtä neljästä perusdynamiikasta.

Dynamiikka 1, jatkuva kasvu, vaatisi käytännössä resurssien määrän kasvamista jatkuvasti. Vaikka teknologinen taitomme mahdollistaisikin lähitulevaisuudessa esimerkiksi asteroidien louhinnan, olemme vielä äärimmäisen kaukana taidosta rakentaa uusia ekosysteemejä. Tällä hetkellä keskeinen järjestelmäämme uhkaava rajoite ei olekaan raaka-aineiden vaan nimenomaan ekosysteemien – niinsanottujen ”nielujen” – puute. Siksi dynamiikka 1 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikka 2, asymptoottinen kasvu (ensin kiihtyvä, sitten rajaa kohden hidastuva) olisi ollut optimaalinen kasvupolku, mutta meillä ei ollut malttia noudattaa sitä. Käytännössä kaikki kehittyneet maat ovat jo kaukana kestävyysrajojen väärällä puolen, joten dynamiikka 2 voidaan sulkea pois laskuista.

Dynamiikassa 3 järjestelmä ylittää kestävät rajat, tekee korjausliikkeen, ja jää oskilloimaan kestävän rajan tuntumaan. Jos tämä aiheuttaa esim. luonnontuhoja, syntyy pitkällä tähtäimellä laskeva trendi. Tämä on jäljellä olevista dynamiikoista vähiten huono, sallien jonkinlaisen hyvinvoinnin jatkumisen ainakin jonkin aikaa. Ikävä kyllä todennäköinen poliittinen vastaus korjausliikkeeseen on fasismin nousu.

Dynamiikka 4 syntyy, kun järjestelmä ylittää rajat liian räikeästi, eikä kykene tekemään korjausliikettä edes romahduksen oloissa. Esimerkiksi äärioikeiston nousu päättäviin asemiin lisää tämän dynamiikan todennäköisyyttä, kun faktapohjainen päätöksenteko vaikeutuu entisestään. Kuvan kaltainen romahdusdynamiikka on ekosysteemeissä erittäin usein nähtyä käyttäytymistä, eikä meillä toistaiseksi ole mitään varsinaista näyttöä siitä, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi hiivaa paremmin kykenevä sääntelemään omaa käyttäytymistään.

Kuten todettua, dynamiikat ovat samanlaisia, vaikka parametreja muutettaisiin tuntuvasti. Esimerkiksi resurssien määrän kaksinkertaistaminen (tai vaikutusten puolittaminen) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että samaan tulokseen päädytään hieman myöhemmin. Miten paljon myöhemmin? Jos esimerkiksi kulutuksen vuosikasvu on 2 prosenttia, mikä on hieman alle historiallisen kehityksen, resurssien määrän kaksinkertaistaminen tai vaikutusten puolittaminen toisi noin 35 vuotta lisäaikaa muuttaa järjestelmää. Tämä ei ole mielipide, vaan aritmetiikkaa.

Miten nopeasti kasvava asia moninkertaistuu? Tällä kuvaajalla se on helppo laskea. Tai sitten voit käyttää yllättävän hyvää nyrkkisääntöä: kasvavan asian kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 jaettuna kasvuprosentilla.

Muutoksia vaikeuttaa myös se, että tarvittavien rajoitteiden asettaminen lukitsisi paikalleen nyt vallitsevan sosioekonomisen tilanteen: voittajat jäisivät voittajiksi, häviäjät häviäjiksi, ja kasvavassa määrin näennäinen mutta vielä toisinaan realistinen mahdollisuus parantaa syntymässä saatua asemaa häviäisi lähes kokonaan. Tilanteen korjaaminen vaatisi vaurauden tasa-arvoisempaa jakoa, mutta tämä on epätodennäköistä ilman vallankumousta. Samalla globaali ja valtioiden sisäinen eriarvoisuus vaikuttavat, ympäristötuhojen ohella, esimerkiksi muuttoliikkeisiin, juurettomuuteen, turvattomuuteen ja muihin huoliin, joista ääriliikkeiden suosio kumpuaa.

Lisäys 20.2.20: Väännän vielä rautalangasta, että sivilisaatiomme nykymenolla todennäköisesti rysähdykseen tai jopa romahdukseen ajava kestävyyskriisi on ilmastokriisiä laajempi ja systeemisempi ongelma. Ilmastokriisin ratkaiseminen olisi hyvä alku, mutta ei riittäisi: aivan kuten matopelissä, yhden uhan väistäminen turvallisen liikkumatilan jatkuvasti huvetessa tarkoittaa vain sitä, että jokin seuraavista rajoista tulisi vastaan viimeistään muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Kun aikamme keskeinen ongelma on se, miten saada asetettua riittävän tiukat ja pitävät rajat ympäristön kuluttamiselle, hajautetun kapitalismin suurimpiin etuihin kuuluva ilmiömäinen kyky kiertää ja rikkoa teknologian, ympäristön ja yhteiskunnan rajoja rahan metsästyksessään alkaa olla paljon enemmän kirous kuin siunaus. Osa kapitalismin nomenklatuurasta ymmärtää jo ilmastokriisin vakavuuden, mutta vain aniharva ”talousviisas” on ymmärtänyt, että kestävyyskriisi ei ole vain ilmastokriisiä, eikä ymmärrä, miten systeemisestä ongelmasta on kysymys.

Politiikka: äärioikeiston umpikuja

Viimeisen 40 vuoden aikana kaikissa läntisissä teollisuusmaissa on toistunut kehitys, missä politiikan rooli yhteisistä asioista päätettäessä on vähentynyt, samalla kun talouden päättäjien rooli on kasvanut. Tämä vallan luovuttaminen politiikalta etupäässä rikkaimmille on tapahtunut useista syistä, joista mainittakoon mm. globalisaation kansainvälisille yrityksille antama mahdollisuus kiristää kansallisvaltioita esimerkiksi työpaikkojen menetyksillä ja ideologinen voitonhuuma hajautetun yksityiskapitalismin voitettua keskitetyn valtiokapitalismin 1990-luvun alussa (luovutusvoitolla, jälkimmäisen romahdettua mm. kirjanpitonsa harhaisuuden ja keskittyneen päätöksenteon jäykkyyksien vuoksi).

Fossiilikapitalismin kuolonkierre.

Vaikka vallitseva järjestelmä onkin tuottanut – ympäristövelaksi – merkittävän määrän hyvinvointia, nämä hyödyt ja haitat ovat jakautuneet hyvin epätasaisesti. Ihmisille, joille on kenties jopa biologisista syistä luontaista arvostaa turvallisuutta hetkellistä vaurautta enemmän ja tasa-arvoisuutta eriarvoisuutta enemmän, yhteiskuntien jatkuva jakaantuminen voittajiin ja voitettuihin on tarkoittanut perustavanlaatuisen yhteiskuntasopimuksen rikkomista. Kunnollisuus ja työn tekeminen sovitusti eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlainen tae edes työpaikasta, saati elintasosta. Kasvottomien ”markkinavoimien” heitellessä ja epävarmuuden kasvaessa on ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää, että epävarmuuden ja pelon tunteet kanavoituvat esimerkiksi äärioikeiston kannatukseen. Maailma on todellakin muuttumassa kiihtyvällä nopeudella, ja on luonnollista, että tältä muutokselta haluaa suojautua – vaikka se ei olisi mahdollista. Tässä tilanteessa houkutus uskoa niitä, jotka vakuuttavat kaiken järjestyvän parhain päin jos vain ”vihervasemmistolaiset” saadaan ulos politiikasta tai vääränväriset ulos maasta, on suuri.

Järjestelmän voittajien, kuten kaltaiseni toistaiseksi turvatussa asemassa olevan akateemisen työläisen, esimerkiksi keskiluokan elintapoihin kohdistama arvostelu näyttää tässä tilanteessa helposti ilkeämieliseltä ja kohtuuttomalta kiusaamiselta. Keskiluokka on lähtökohtaisesti rakentanut elämänsä sille oletukselle, että vallitseva järjestelmä on, mahdollisista ongelmistaan huolimatta, pohjimmiltaan terve, ja sääntöjen noudattamisesta palkitaan ennen pitkää. Kasvava näyttö siitä, että järjestelmä on syvästi laho ja homeessa, ja että esimerkiksi töissä käynti lähinnä kaivaa kuoppaa syvemmäksi, on helpompi kieltää. Kuten esimerkiksi ilmastoviestintää tutkittaessa on havaittu, ongelma ei ole tiedon puute, vaan se, että tietoon uskominen vaatisi omien arvojen ja identiteetin vakavaa uudelleenarviointia.

Lisäys 22.2.20: Ainoa keksimäni turvallinen tie ulos kestävyyskriisistä kulkee arvojen ja asenteiden muutosten kautta. Maatalouden kehittymisen myötä syntyneissä arvoissa ja asenteissa maailma nähdään hierarkiana, jossa vahvemmilla on lähtökohtaisesti oikeus käyttää valtaa heikompiin: ihmisillä luontoon, rikkailla köyhempiin, miehillä naisiin, valkoisilla tummaihoisiin. Nämä hierarkkiset arvot eivät ole luonnonlakeja. Parhaan tiedon valossa ne ovat maatalouden ja erityisesti tuotantovälineiden kuten vetoeläinten yksityisomistuksen synnyttämän eriarvoisuuden ja vallan kasautumisen tuotteita. Hierarkia ja eriarvoisuus ovat aina olleet ristiriidassa monien ihmisen evoluution suosimien arvojen, kuten altruismin ja metsästäjä-keräilijäyhteisöissä edelleen, hyvistä syistä, pääasiallisena normina vallitsevan ”raivoisan egalitarismin” kanssa. (Uskon, että tämä sovittamaton ristiriita maailmamme ja evolutiivisen historiamme välillä on vaikuttavana tekijänä monissa ellei lähes kaikissa ”sopeutumisvaikeuksissa” ja mielenterveyden ongelmissa. Opetamme edelleen lapsillemme reiluutta, jakamista ja tasavertaisuutta – mutta maailma on kaikkea muuta.)

Kestävä yhteiskunta edellyttää joko työkalujemme voiman ja toimintavapautemme radikaalia rajoittamista nykyiseen verrattuna, tai sitten asennemuutosta, jonka seurauksena esimerkiksi luonnon alistaminen ihmisen hyväksi ei ole enää oletusarvo ja luonnonsuojelu poikkeus. Pidän jälkimmäistä parempana ja kestävämpänä kehityskulkuna, ja uskon, että hierarkioiden kyseenalaistaminen lisää muutenkin ihmisten vapauksia olla sitä mitä he haluavat olla. Tasavertaisuus onkin maailman radikaalein idea: jos sen ottaa vakavasti ja johdonmukaisesti, joutuu väkisinkin pohtimaan paitsi sitä, mikä oikeutus rikkaisiin maihin syntyneillä on niin suureen osuuteen luonnonvaroista, myös sitä, mikä on ylipäätään ihmisen oikeutus suhtautua luontoon lähtökohtaisesti materiaalivarastona. Voikin sanoa, että tasavertaisuuden edistäminen ja sen ideaalien ylläpito ovat mitä suurimmassa määrin kestävän yhteiskunnan rakentamista. (Kiitos Juhana Harjulle tämän pohdinnan kirvoittaneesta kommentista. Tulen käsittelemään aihetta jatkossa enemmänkin.)

Äärioikeiston nousuun johtaneet ilmiöt eivät katoa itsestään. Maailma on entistä globaalimpi, ja ihmisiä lietsotaan yhä kuumeisempaan hyperkilpailuun toisiaan vastaan esimerkiksi uhkailemalla työpaikkojen menetyksellä jos ”kilpailukyky” ei parane riittävästi. Hyperkilpailu tekee ihmiset entistä enemmän riippuvaisiksi järjestelmästä, samalla kun se jakaa vaurautta entistä harvemmille ja tekee käytännössä mahdottomaksi yritykset rajoittaa merkittävästi taloudellisen toimeliaisuuden aiheuttamia ympäristövahinkoja. Eriarvoisuus ja ympäristötuhot aiheuttavat esimerkiksi muuttoliikkeitä, lisäten juurettomuutta, turvattomuutta ja äärioikeiston kannatusta kasvattavaa pelkoa tutun maailman liian nopeasta muuttumisesta. Valtaan päästyään äärioikeistolaiset hallitsijat eivät tee asioiden korjaamiseksi mitään: vaikka heillä olisi ideologiaansa sopivia työkaluja, mitä heillä ei ole, heillä ei ole mitään insentiiviä vaarantaa hallintonsa oikeutusta. Äärioikeiston ainoa lääke onkin sulkea silmät tutkimukselta ja kiihdyttää elintason ostamista ympäristövelaksi, ja syyttää ja rangaista väistämättömistä ja lisääntyvistä ongelmista yhteiskunnan heikompia jäseniä. Tämä lietsoo entisestään hyperkilpailua, kun pelko putoamisesta huonompiosaiseksi kasvaa.

Lisäys 5.3.20: Avaan hiukan, mitä tarkoitan sanoessani, ettei äärioikeistolla, tai monilla muillakaan oikeiston poliitikoilla, ole kunnollisia kannustimia korjata maailman suuria ongelmia. Tämä johtuu siitä, että oikeiston ideologian kulmakivenä on jo kauan ollut veronmaksuhaluttomuudesta l. itsekkyydestä juontuva ajatus siitä, että valtio ei osaa tehdä mitään oikein, joten sivilisaation pääsylippunakin tunnetun verotuksen vähentäminen onkin itse asiassa hyvä asia. Niinpä valtion kasvava epäonnistuminen kansalaistensa hyvinvoinnin suojelussa on oikeistolle ja etenkin äärioikeistolle win-win-tilanne: se todistaa oikeiston ideologian oikeaksi ja nakertaa veronmaksuhalukkuutta, samalla kun se saa yhä useamman aivan oikeutetusti vihaiseksi. Tämä viha on vain liian helppo kanavoida vähemmistöihin ja sitä kautta äärioikeiston kannatukseksi. Tämäkin ilmiö, kuten moni muu epäilemättä Eduskunnassakin tulevaisuudessa kuuluva kapitalismin kuolonkorina, näkyy pitkälle kehittyneenä Yhdysvaltojen republikaanien toiminnassa; suosittelen ennustamista yrittäviä seuraamaan tarkasti, mitä tuossa maassa tapahtuu.

Guardianin grafiikka alueista, joiden asumiskelpoisuus kärsisi huomattavasti 4 asteen lämpenemisestä. Vaikka nykytiedon valossa lämpeneminen on jäämässä noin 3 asteeseen, odottamattomat takaisinkytkennät voivat hyvin työntää järjestelmän 4 asteeseen tai jopa selvästi yli. Emme tunne planeettajärjestelmäämme riittävän hyvin sulkeaksemme tämän vaihtoehdon pois.

Suomessa on luultavaa, että entistä rasistisempi ja räikeämmin äärioikeistolainen Perussuomalaiset jää puoluekentän suureksi puolueeksi ja todennäköisesti pääsee jossain vaiheessa pääministeripuolueeksi. Puolueen edustajiin kuuluu mitä todennäköisimmin vieraiden valtojen tiedustelupalveluiden vaikutuksen alaisia henkilöitä, ja sen politiikka on faktisesti ottaen, vaikka ei vielä retoriikaltaan, vahvan Kreml-myönteistä – jopa siinä määrin, että Ruotsin oikeistopopulistinen Ruotsidemokraatit kritisoi avoimesti Perussuomalaisia Venäjä-myönteisyydestä. On myös tunnettua, että nationalististen konservatiivi- ja äärioikeistopuolueiden tukeminen ja niiden asian edistäminen kuuluu Kremlin strategiaan EU:n ja demokratioiden vaikutusvallan murentamiseksi, ja on aivan selvää, mikä Suomen puolueista olisi Putinille mieluisin naapurimaan hallitsija. Hankaloittamalla EU:n toimintaa ja esimerkiksi vastustamalla pakolaisten sijoittamista muualle kuin saapumismaihinsa (ns. taakanjakoa), Perussuomalaiset tekee myyräntyötä Suomen turvallisuudelle: maa, jolla on 1340 kilometriä yli käveltävää EU:n ulkorajaa, on äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja alttiina Kremlin kiristykselle, kun ympäristökriisin vaikutukset alkavat seuraavina vuosikymmeninä näkyä koko laajuudessaan. Samalla puolue kieltäytyy johdonmukaisesti tekemästä mitään helpottaakseen väistämättä edessä olevaa talousjärjestelmän murrosta, syyttäen kaikista vaikeuksista lähinnä ”vihervasemmistoa” ja maahanmuuttajia. Millään tällä ei kuitenkaan todennäköisesti ole mainittavaa vaikutusta äärioikeiston kannatukseen.

Lyhyesti sanoen: Poliittisen vallan valuminen rikkaiden käsiin, viivyttely vakavien ongelmien ratkaisemisessa, ja äärioikeiston nousu tekevät ajoissa aloitetuista, riittävän tepsivistä korjausliikkeistä epätodennäköisiä. Tämä johtaa lähes kaikkien ongelmien vaikeutumiseen, ja ennen pitkää järjestelmän systeemiseen romahdukseen. Vähintään osa nykyään demokraattisista valtioista ajautunee jonkinasteiseen fasismiin ongelmien kärjistyessä. Mitään näyttöä siitä, että Suomi olisi immuuni kummallekaan kehityskululle, ei ole olemassa.

Tällä hetkellä todennäköisin kehityskulku. Romahduksen aikataulu ja syvyys ovat vielä muuttujia, joihin on mahdollista vaikuttaa.

Mutta tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu, vaikka sitä kirjoitetaankin koko ajan. Suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, ja vaikkei rysähdystä täysin vältettäisikään, sillä on paljon väliä, onko edessä pehmeä lasku vaiko äkkipysähdys. Kun ehdin, kirjailen tälle kirjoitukselle jatko-osan: tämä on tilanne, miten nyt toimia?

Mitä ilmastolakkolaisen tulisi tietää taloudesta

Hyvät ilmastolakkolaiset ja muut elinkelpoisen tulevaisuuden ystävät! Tahdon ensinnäkin kiittää teitä kaikkia työstänne meidän kaikkien tulevaisuuden puolesta: olette sankareita jokainen.

Käytännössä kaikki ympäristökysymyksiin vähänkin perehtyneet tutkijat ovat teidän puolellanne ja kannattavat toimintaanne, kuten alle viikossa yli tuhat allekirjoitusta yksin Suomesta kerännyt tutkijoiden tukikirje ilmastolakkolaisille osoittaa. Tutkimustieto on selvää ja kiistatonta. Ilmastonmuutos on totta 99,9999 prosentin todennäköisyydellä, ja se on todennäköisesti vakavin ihmiskunnan kohtaama uhka ainakin viimeiseen 50 000 vuoteen. Uhkaa voi hyvin verrata vaikkapa Maata kohti syöksyvän asteroidin aiheuttamaan uhkaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen on ainakin sivilisaatiomme ja kenties lajimme säilymisen elinehto.

Monet teistä ovatkin oikeutetusti ihmetelleet, miksi ihmiskunta ei ole kaikesta tutkimustiedosta ja varoituksista huolimatta tehnyt juuri mitään torjuakseen tämän vakavan uhan. Yritän nyt selittää mahdollisimman tiiviisti, miksi näin on käynyt.

Lyhyesti sanoen, keskeinen ongelma on siinä, että nykyinen, jatkuvasti kasvavaa kulutusta tuottava ja runsaaseen fossiiliseen energiaan perustuva talousjärjestelmämme hyödyttää pientä eliittiä, jolla on paljon valtaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana vauraudet ovat etenkin länsimaissa keskittyneet entisestään. Toisin sanoen, yhä pienempi osa ihmisistä omistaa yhä suuremman osan kaikesta. Omaisuuksien keskittyminen tarkoittaa myös vallan keskittymistä. Miljardööri voi palkata kokonaisen armeijan toimittajia, poliitikkoja ja taloustieteilijöitä vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen, tai omistaa kokonaisia tiedotusvälineitä näyttääkseen ihmisille rikkaimpien etujen mukaan valikoituja uutisia. Kehitys on siis itseään ruokkivaa: mitä enemmän omaisuudet keskittyvät, sitä enemmän valtaa rikkaille kertyy, ja sitä vaikeampi on puuttua omaisuuksien keskittymiseen.

Tämän joukon valta-asemaa turvaavat länsimaissa ennen kaikkea sellaiset käytännöt, jotka pakottavat ihmiset toimimaan järjestelmän osasena. Esimerkiksi opinto- ja sosiaalitukien leikkaaminen ja työttömyyden tekeminen entistä pelottavammaksi palvelevat suoraan nykyisen järjestelmän säilymistä. Ihminen, joka joutuu pelkäämään toimeentulonsa puolesta tai juoksemaan turhanpäiväisillä työllistämiskursseilla, ei ehdi tai edes halua ajatella, mitä pitkän tähtäimen vaikutuksia hänen työllään tai nykymenon jatkamisella saattaa olla. Periaate tunnetaan hyvin esimerkiksi armeijoissa, joissa sääntönä on ollut jo satoja vuosia, että tavalliset sotamiehet tulee pitää jatkuvasti kiireisinä vaikka keksimällä tekemistä: jos sotamiehet ehtivät ajattelemaan, he saattavat kyseenalaistaa miksi ovat ylipäätään sotimassa. Koululaisina tekin varmasti muistatte esimerkiksi opettajien yllättävien poissaolojen vuoksi keksityt tehtävät, joiden keskeinen tarkoitus on ollut pitää teidät kiireisinä.

Ihmisen on kuitenkin monesti helpointa kieltäytyä uskomasta, että yhteiskuntaa ja elämäntapaa kritisoivat voisivat olla oikeassa. Kun joku, esimerkiksi te, kyseenalaistatte koko järjestelmän järkevyyden, tulette samalla kyseenalaistaneeksi myös järjestelmässä tyytyväisesti eläneiden tekemät elämänvalinnat. Juuri siksi teitä ja muita ympäristön puolestapuhujia vastaan hyökkää niin suuri joukko esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäjiä, “pienen Suomen” vaikutuksen kyseenalaistavia, ja teidän älyänne ja ymmärrystänne vähätteleviä.

Näistä änkyröistä huolimatta on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yhä pienempää joukkoa hyödyttävä talousjärjestelmämme ja niinsanottu hyvinvointimme perustuu jatkuvaan velanottoon luonnolta. Velaksi kasvaminen ei tietenkään voi olla kestävää, eikä se olekaan. Velka joudutaan maksamaan korkoineen ennemmin tai myöhemmin, ja nykymenolla maksajina olette ennen kaikkea te nuoret ja teidän lapsenne. Luonto on myös siitä ikävä velkoja, että sitä ei voi huijata. Vaikka kuinka huijaisimme itseämme ja uskottelisimme nykyjärjestelmän olevan hyvä tai jopa paras mahdollinen, luonto tulee kyllä perimään omansa takaisin.

Esimerkiksi Suomi on erittäin todennäköisesti vain köyhtynyt sitten vuoden 1990. “Taloutemme” on kasvanut noista ajoista merkittävästi, mutta talouden kirjanpito huomioi vain asiat, joista joku on valmis maksamaan. Koska ympäristön tuhoamisesta ei ole tarvinnut maksaa juuri mitään, eikä missään nimessä tuhotun ympäristön täyttä arvoa, ympäristöä eli meidän kaikkien elinehtoa ja yhteisvaurauden lähdettä on tuhottu säälimättä.

Suomen bruttokansantuote (BKT) sekä mm. ympäristötuhot huomioivalla tavalla laskettu todellinen vauraus (GPI ja ISEW), lähteestä Hoffrén (2012). Totuttu tapa pitää kirjaa vaurautemme kehittymisestä, BKT, on kasvavassa määrin irtautunut todellisesta vauraudestamme.

Mutta miksi talouden kirjanpitoa ei sitten muuteta? Tämä on hyvä kysymys, ja vastaus kietoutuu jälleen samaan ongelmaan. Nykyinen tapa pitää kirjaa hyödyttää niitä, jotka ovat nykyisen talouspelin voittajia. Kaikki muutokset talouden kirjanpitoon tarkoittaisivat heidän omaisuuksiensa ja vallan pienentymistä. Siksi niin monet heistä tekevät kaikkensa estääkseen tai ainakin hidastaakseen talousjärjestelmän perusteiden rukkaamista kestävämmälle pohjalle, aivan samalla tavalla kuin vaikka Monopoli-pelissä voitolla olevat eivät halua, että pelin sääntöjä muutetaan.

Rikkaimmilla on myös toinen syy vastustaa kaikkia toimia tulevaisuutemme turvaamiseksi. Nykyinen, kestämätön talousjärjestelmämme on rakennettu sille oletukselle, että talous eli tällä hetkellä käytännössä myös luonnonvarojen kulutus kasvaa koko ajan. Talouskasvu tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset kykenevät ostamaan enemmän tuotteita ja palveluja. Suurin osa yrityksistä pyrkii koko ajan kasvattamaan tuotantoaan, koska tuotannon kasvaessa myös voitot kasvavat. Jos talous ei kasva eivätkä ihmiset osta entistä enempää, tuotannon kasvattamiseen sijoittaneiden yritysten arvo romahtaa. Nämä yritykset joutuvat vaikeuksiin eivätkä voi maksaa velkojaan, joilla tuotannon kasvattaminen on rahoitettu. Monet yritykset menevät konkurssiin, ja niissä työskentelevät menettävät työpaikkansa. Työpaikkansa menettäneet ostavat entistä vähemmän, ja myös heille käy vaikeaksi maksaa velkojaan takaisin. Jos riittävän moni yritys ja yksityishenkilö jättää velkansa maksamatta, velkaa antaneet pankit joutuvat vaikeuksiin. Sekä yritysten että pankkien omistajat ovat useimmiten varakkaita ihmisiä, ja tällä tavoin varakkaimpien omaisuus ja omaisuuden kasvu ovat suurelta osin sidottuja siihen, että taloutemme jatkaa kasvuaan, vaikka se johtaisi joskus tulevaisuudessa elinkelpoisen planeetan tuhoon. Niin kauan kun romahdus ei odota aivan lähitulevaisuudessa, nykyjärjestelmän voittajat tulevat vastustamaan suurinta osaa ympäristön suojelutoimista. Tässä heitä auttavat ne, jotka pelkäävät toimeentulonsa puolesta, jos nykyjärjestelmään kajotaan. Tämä on kuitenkin lyhytnäköistä ajattelua.

Ennuste elintason kehittymisestä Yhdysvaltojen ulkopuolisissa teollistuneissa maissa (Randers, 2012). Vuosien 2025-40 välillä ihmisten enemmistö alkaa köyhtymään, kun ympäristötuhojen (kuvassa esimerkkinä merenpinnan nousu) aiheuttamien vahinkojen korjaaminen vie entistä suuremman osan yhteiskunnan tuotoksesta ja talouskasvu käytännössä pysähtyy. Ennuste olettaa, että ilmastonmuutoksen torjuntaa tehostetaan nykyisestä; jos niin ei tehdä, pudotus tulee 10-20 vuotta myöhemmin mutta se on paljon rajumpi.

Kolmanneksi, rikkaat vastustavat ympäristötoimia, koska he tietävät hyvin, että tarvittavan laajuiset toimet ovat nyt hyvin kalliita ja ne täytyisi rahoittaa esimerkiksi veroja korottamalla. Tarvitsemme nyt jotain vastaavaa kuin sen valtavan teollisen liikekannallepanon, jolla valtiot varautuivat toiseen maailmansotaan. Rikkaat tietävät hyvin, että tällöin erityisesti rikkaita tultaisiin verottamaan rajusti. Yhdysvalloissa suurimmista tuloista perittiin sodan aikaan 92 ja Iso-Britanniassa 99 prosentin vero. Yhdysvalloissa on nyt esitetty, että kymmenen miljoonaa dollaria ylittävistä vuosituloista verotettaisiin 70 prosenttia – ja rikkaat ovat ympäristöliikkeen suurimpia vastustajia.

Teitä vähättelemään pyrkivät ja nykyjärjestelmän hyvyyteen uskovat tulevat väittämään, että talouskasvu on mahdollista “irroittaa” luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tämä on mahdollista teoriassa, mutta käytännön näytöt osoittavat, ettei irroittaminen (ns. decoupling) ole ainakaan riittävän nopeaa estääkseen vakavaa kriisiä. Kestävä talouskasvu saattaa olla mahdollista sen jälkeen, kun koko yhteiskuntamme on käytännössä rakennettu uudelleen vähäpäästöiseksi ja ympäristön huomioivaksi. Olemme kuitenkin vitkastelleet liian kauan, ja nyt on käytännössä mahdotonta selvitä ilman edes väliaikaista pysähdystä talouskasvussa. Tämä ei ole houkutteleva vaihtoehto ja talouskasvun pysähtymiseen liittyy aivan aitoja ongelmia – esimerkiksi suurta työttömyyttä – mutta vaihtoehtona on talouden loppuminen sivilisaation tuhoutuessa.

Tilanteemme on sama kuin jos pelaisimme Monopolia, jossa voitolla olevat pääsevät lisäksi vaikuttamaan pelin sääntöihin, palkkaamaan itselleen puolestapuhujia ja pakottamaan häviöllä olevat jatkamaan peliä. Ainoa ero on siinä, että tosielämässä talouspelin pelaaminen tuhoaa lisäksi luontoa ja saastuttaa ilmakehämme kasvihuonekaasuilla. Kaikki ympäristötoimia ja teitä vähättelevät puheet esimerkiksi “taloudellisista realiteeteista” tai ympäristötoimet estävästä “kestävyysvajeesta” kannattaa lukea tätä taustaa vasten.

Talousjärjestelmä on kuitenkin ihmisten keskenään kehittämä sopimus, ei mikään muuttumaton luonnonlaki. Ihmiset ovat eläneet onnellisina hyvin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja omakin talousjärjestelmämme oli vielä 40 vuotta sitten hyvin toisenlainen kuin nykyään. Voimme siis halutessamme muuttaa talousjärjestelmää ja vaikuttaa siihen, että se hyödyttää muitakin kuin pelin voittajia. Luonnonlaeille ja luonnolle emme sen sijaan voi mitään. Niiden kanssa ei voi neuvotella, emmekä voi sopia, että huomisesta alkaen fysiikka toimii toisin.

Siksi meidän täytyy muuttaa sitä, mikä on muutettavissa. Meidän tulee esimerkiksi vaatia järjestelmää, jossa on mahdollista elää onnellista elämää vähemmällä, tarvitsematta kilpailla jatkuvasti toisten ihmisten kanssa omaisuudessa ja tehokkuudessa eli käytännössä siinä, miten paljon ja kuinka nopeasti käyttää luonnonvaroja. Tämä tulee tuottamaan vielä paljon itkupotkuraivareita niiltä, joiden omakuva tai omaisuus on sidoksissa nykyjärjestelmään, mutta muutoksen ainoa vaihtoehto on sivilisaation ja kenties koko lajimme tuho. Mitään järkeä ei ole ainakaan siinä, että pönkitämme nykyistä, tuhoa kohti syöksyvää järjestelmää vain siksi, että muutamat harvat rikkaat rikastuisivat ennen tuhoa vielä vähän.

Nykyistä järjestelmää puolustavat tulevat kysymään, mikä olisi vaihtoehto. Näitä vaihtoehtoja onneksi on: mikään luonnonlaki ei esimerkiksi estäisi meitä elämästä esimerkiksi Kate Raworthin hahmottelemassa “donitsitaloudessa,” jossa talouden tavoitteena ei olisi rikkaiden jatkuva rikastuminen, vaan ihmisten tarpeiden ja luonnon rajallisuuden tasapuolinen huomioiminen. Parannus olisi jo sekin, jos palaisimme 40 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen, jossa rikkaiden halut olivat nykyistä enemmän alisteisia ihmisten hyvinvoinnille. Tämä olisi täysin mahdollinen tapa elää, ja tuon ajan kokeneet pitävät yleisesti sitä Suomen historian kultakautena. Ne saavutukset, joiden ansiosta Suomi nykyisin tunnetaan yhtenä maailman parhaista valtioista elää, itse asiassa rakennettiin nimenomaan tuolloin. Meillä ei ole yhtään mitään syytä pysähtyä tähän, vaan voisimme pyrkiä vielä parempaan. Miltä kuulostaisi esimerkisi kolmipäiväinen työviikko? Työn vähentäminen ja suurempi jakaminen olisi nimittäin erinomainen tapa jakaa hyvinvointia entistä laajemmalle ilman, että päästöt kasvavat.

Donitsitaloustieteen tapa ajatella maailmaa. Sosiaalinen perusta tulee saada kuntoon, samalla kun ympäristön rajoitukset otetaan huomioon. Oma käännökseni Kate Raworthin alkuperäisestä kuvaajasta.

Jos haluatte oppia enemmän siitä, miten järjestelmämme toimii ja kuinka siihen voi vaikuttaa, kysykää rohkeasti. Kun ilmat lämpenevät, suosittelen, että otatte mielenosoitukseen mukaan Monopoli-pelin ja pelaatte sitä isolla porukalla. Esimerkiksi kahdeksan tai useamman pelaajan Monopoli-peli opettaa tarkkanäköiselle oikeastaan kaiken tarvittavan siitä, miten nykyinen talousjärjestelmämme toimii, ja miksi se tuottaa hyvin epätasa-arvoisia tuloksia vaikka säännöt ovat samat kaikille. Myös seuraavissa kirjoissa käsitellään asiaa tarkasti ja perustellusti mutta kuitenkin ymmärrettävästi.

Raworth, K. (2018). Donitsitaloustiede.

Suokko, A. & Partanen, R. (2017). Energian aika.

Chang, H-J. (2015). Taloustiede: käyttäjän opas.

Chang, H-J. (2012). 23 tosiasiaa kapitalismista.

Klein, N. (2015). Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs ilmasto.

Mainitut lähteet:

Hoffrén, J. (2012). Suomalaisen hyvinvoinnin tarina. Tieteessä Tapahtuu, (2), 3–8.

Randers, J. (2012). 2052: A Global Forecast for the Next 40 Years. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Talousviisaus ei ole neutraalia

Yhteiskunnallinen keskustelu on viimeiset vuosikymmenet käyty vahvasti taloustieteen kielellä ja talouspuheen asettamissa raameissa. Taloustiede ei kuitenkaan ole neutraali luonnontiede, vaan hiljaisiin arvovalintoihin perustuva käsitys siitä, millainen ”hyvä” yhteiskunta on.

Se, että taloustieteilijät itse eivät juurikaan kyseenalaista alansa hiljaisia arvovalintoja, ei tätä tosiasiaa muuta. Taloustieteen arvolatauksista voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja, ja siitä on kirjoitettukin: englantia taitaville mainio, taloustieteilijän kirjoittama kirja on esimerkiksi Nelsonin Economics as Religion (2001). Tässä lyhyessä muistiinpanossa keskityn kuitenkin vain yhteen, joskin merkittävään yksityiskohtaan: siihen, mitä taloustieteen harrastajat laskevat kustannuksiksi, ja mitä eivät.

Otetaan esimerkiksi nimimerkki KissaOsaajan kertomus toimeentulotuella elämisestä; ei siksi, että nimimerkin kuvaamat tunteet olisivat jotenkin poikkeuksellisia, vaan nimenomaan siksi, miten yleisiä ne ovat. (Suosittelen lukemaan koko keskustelun.)

KissaOsaaja kertoo twiittiketjussaan, miten vuosien toimeentulotukikierre masentaa ja lannistaa ihmiset, joilla saattaa jo valmiiksi olla vähintään taipumusta masennukseen. Kierteestä voi olla hyvin vaikea päästä pois, eivätkä hyvinvoivan keskiluokan tölväisyt ”sinun täytyy vain ottaa itseäsi niskasta kiinni” tee muuta kuin paljastavat, ettei keskiluokalla ole hajuakaan todellisuudesta.

Kaikella tällä on ollut KissaOsaajalle ja hänen kohtalotovereilleen selkeä hinta: mielenterveyden ja toimintakyvyn menettäminen ahdistuksen seurauksena. Tätä hintaa ei ehkä mitata rahassa, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän todellista. Kuten KissaOsaaja toteaa lopuksi, ”[n]äille yhteiskunnan byrokratioille pitäisi laskea myös emotionaalisen kaltoinkohtelun hinta. Miten paljon kustannuksia esim. kepin antaminen lopulta tuo.”

Mutta miksi tätä hintaa ei lasketa, ja mitä seurauksia sillä on?

KissaOsaajan kuvaama tilanne on suurelta osin seurausta harjoitetusta politiikasta, jossa työttömiä ja toimeentulotuella eläviä on pyritty rankaisun – kepin – avulla ”kannustamaan” työllistymiseen. Lukuisien taloustieteilijöiden mielestä juuri tällaisia ”kannustavia” toimia tarvitaan ”työmarkkinoiden dynaamisuuden” parantamiseksi ja milloin minkäkin yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseksi. Äärimmillään talousviisaat kuten Kokoomuksen Juhana Vartiainen julistavat, että köyhiä suojelemaan rakennetun hyvinvointivaltion suojeleminen suorastaan vaatii köyhien kepittämistä.

Talousviisaiden analyysi on oman paradigmansa sisäisistä lähtökohdista loogisesti seuraava johtopäätös. Kun käytetään sovittuja ja totuttuja malleja kustannusten ja hyötyjen laskemiseksi, ”talouden dynamiikan” parantaminen todella parantaa valtion rahoitusasemaa ja sitä kautta ihmisten laskennallista hyvinvointia. Mutta sovitut ja totutut mallit ovat todellisuudessa hyvin valikoivia sen suhteen, mitä kaikkea lasketaan kustannuksiksi ja hyödyiksi. Käytännössä esimerkiksi ”joustavampien työmarkkinoiden” eli mm. irtisanomisen helpottamisen ja työttömyysturvan leikkausten kustannuksiksi lasketaan vain suorat rahalliset kustannukset, jos niitäkään: jos esimerkiksi työpaikan perässä toiselle paikkakunnalle muuttamaan joutuvan muuttokulut huomioidaan, talousviisaat pitävät laskelmaa hyvinkin kattavana. Puolison työpaikan menetys tai lasten muuttokulut ovatkin jo säännöllisesti laskelman ulkopuolella. Epävarmuuden kasvamista ja siitä aiheutuvaa henkistä kuormaa ei ole tietääkseni laskettu koskaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että talousviisaiden oppimat ja enimmäkseen kyseenalaistamatta käyttämät ajatusmallit tuottavat välttämättömästi sellaisia suosituksia, joissa pienelle ihmiselle aiheutuvat, yleensä vaikeasti euroiksi muutettavat haitat aliarvioidaan systemaattisesti, samalla kun euroina helpommin mitattavat, keskimäärin varakkaampien nauttimat hyödyt arvioidaan vähintäänkin täyteen arvoonsa. Kuten vähintään jokainen joskus vakavampaa ahdistusta kokenut tietää, ahdistuksen aiheuttama hyvinvointitappio on todellinen ja hyvin suuri, vaikka sille onkin hankala laskea tarkkaa rahallista arvoa. (Itse antaisin hyvinkin puolet tuloistani, jos pääsisin masennuksestani eroon.) Käytännössä ja keskimäärin talousviisauksien noudattaminen tarkoittaa siis politiikkaa, joka siirtää hyvinvointia köyhiltä rikkaille.

Miksi näin sitten on? Osaselitys on se, että mielipahan ja ahdistuksen muuttaminen yhteismitalliseksi kustannukseksi on tietenkin vaikeaa. Mutta tämä selitys ontuu. Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi. Se, että ahdistusta ja mielipahaa ei juurikaan huomioida talousviisaiden talouspoliittisissa suosituksissa, perustuu ennen kaikkea hiljaiseen arvovalintaan: huomioimme tietyt asiat, mutta toisia emme huomioi.

Talouspolitiikan teossa ja taloustieteessä nykyisin yleisesti käytetyille rajauksille ei vain ole yhtään minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Ei ole olemassa sellaisia tutkimuksellisia perusteluja, mitkä ”todistaisivat”, että vaikkapa ahdistusta ei pitäisi laskea kustannukseksi. Kyseessä on yksinkertaisesti totuttu historiallinen käytäntö.

Taloustieteilijät, talousviisaat ja harjoitetusta talousajatteluun perustuvasta politiikasta hyötyvät ovat vuosien saatossa osoittaneet, että heitä ei juuri kiinnosta taloustieteen tai talouspolitiikan arvoperustan ja tehtyjen hiljaisten arvovalintojen kriittinen tarkastelu. Siksi onkin keskeisen tärkeää, että me muut, etenkin muut tutkijat ja toimittajat sekä päätöksiä tekevät poliitikot, olemme tietoisia siitä, että taloustiede on pohjimmiltaan mielivaltaisiin arvovalintoihin perustuva yhteiskuntatieteellinen mielipide, ja että yhtä looginen analyysi voisi perustua myös toisenlaisiin, tavallisten ihmisten huolet ja murheet paremmin huomioiviin arvoihin.

Älkää siis päästäkö talousviisaita enää niin helpolla kuin aikaisemmin: vaatikaa heiltä vastauksia. Kysykää heiltä, mitä kaikkia kustannuksia laskelmat huomioivat, ja miksi niissä ei huomioida esimerkiksi mahdollisesti lisääntyvän ahdistuksen haittoja. Älkää myöskään tyytykö väitteisiin, että näitä on niin vaikea tutkia: sitä varten meillä on tutkijoita ja jopa uusi taloustieteen huippuyksikkö, että vaikeitakin asioita voidaan selvittää – jos vain halua siihen on. Ja jos jokin asia on aidosti mahdoton selvittää yksikäsitteisesti, ehkäpä olisi syytä huomioida tämä myös suosituksissa.

Lisäys 30.11.: Varmuuden vuoksi totean edelleen, että kritiikkini ei tarkoita, että taloustieteessä (tieteenala) ei koskaan huomioitaisi henkisiä kustannuksia tms. ei-rahallisia kustannuksia, tai että talouspolitiikan arvovalinnat olisivat yksinomaan taloustieteilijöiden tai taloustieteen vika. Tiedän hyvin, että taloustieteilijät kykenevät halutessaan huomioimaan henkiset ja monet muut vaikeasti euroiksi muutettavat kustannukset: juuri siksi kirjoitin, että ”Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi.” 

Ongelma on siinä, että taloustieteilijät ja heidän joukostaan nousevat ”talousviisaat” eivät juuri vaivaudu näitä hyviä menetelmiä käyttämään antaessaan talouspoliittisia suosituksia. Käytännön kannalta ei ole mielenkiintoista eikä relevanttia ohittaa talouspolitiikan ja taloustieteilijöiden antamien suositusten yksipuolisuutta koskeva kritiikki – kuten monet taloustieteilijät kokemukseni mukaan tekevät – väittämällä, että taloustiede (tieteenala) kyllä osaa teoriassa huomioida tämän tai tuon asian, että jostain löytyy tutkimusartikkeli jossa asia on huomioitu, tai että kriitikko ”ei selvästi ole tutustunut koko taloustieteeseen.” Mielenkiintoista ja relevanttia on se, millaista politiikkaa taloustiedettä opiskelleet ja harjoittaneet käytännössä suosittelevat, mistä he ovat hiljaa, ja mitä he paheksuvat. Tässä suhteessa en ole suinkaan ainoa, joka on havainnut talousviisaiden suositusten osuvan hyvin usein (joskaan ei tietenkään aina) samaan linjaan esimerkiksi elinkeinoelämän ja varakkaampien kansalaisten etujen kanssa, ja suoraan sanottuna vähättelevän esimerkiksi aktiivimallin kaltaisten toimenpiteiden aiheuttamaa kärsimystä vähäosaisille. Jos taloustieteilijät haluavat karistaa harteiltaan epäilykset siitä, että valtavirtainen taloustiede tuottaa lähinnä oikeistolaisen politiikan mukaisia analyyseja, heidän kannattaisi pohtia esimerkiksi tässä esitettyjen kysymysten kaltaisia arvovalintoja julkisesti itsekin. 


LA 92 näyttää tulevaisuudelta

Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.

Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.

Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.

Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.

Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.

Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.

Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.

Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.

Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.

Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.

Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.

Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.

Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.

Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.

Lähteet

[1]: Kansan Uutiset 15.10.2018: Kysely: Hoitajia kehotetaan jopa valehtelemaan

[2]: Reuters 22.8.2018: Life expectancy declines seen in U.S. and other high-income countries

[3]: Roubini, N. ja Rosa, B., 13.9.2018: The Makings of a 2020 Recession and Financial Crisis

[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.

Maailma on epälineaarinen. Siksi kaikki aktivismi kannattaa.

Yksi yleisimmin toistuvia vastaväitteitä maailmanparannusyrityksiin on väite siitä, että pienillä teoilla ei ole merkitystä ja siksi henkilökohtainen aktivismi ja elämänmuutokset ovat turhia. Vaikka onkin totta, että pelkät pienet muutokset eivät riitä aikaansaamaan suuria muutoksia, kaikki aktivismi todennäköisesti kannattaa silti. Nyt selitän, miksi.

Jotta voisi ymmärtää, miksi aktivismi kannattaa lähes aina, on ymmärrettävä, että maailma on niinsanottu monimutkainen (kompleksi), epälineaarinen järjestelmä. Epälineaariselle järjestelmälle on tyypillistä, että pienillä muutoksilla voi joskus olla suuria vaikutuksia. Ilmiötä on pyritty havainnollistamaan niinkutsutulla perhosefektillä: perhosen siivenisku Brasiliassa voi teoriassa aikaansaada hirmumyrskyn Aasiassa.

Tosielämän epälineaarisille järjestelmille on toki myös tyypillistä, että suurin osa pienistä teoista ei aiheuta suuria vaikutuksia. Epälineaarisisten järjestelmien kolmas tyypillinen piirre on kuitenkin se, että järjestelmien toiminnan ennustaminen on mahdotonta. Tästä seuraa suoraan ensimmäinen syy, miksi aktivismi kannattaa: todennäköisesti aktivismistasi ei ole välitöntä hyötyä, mutta et voi tietää sitä etukäteen.

Aktivismi on nimittäin muutakin kuin vain oman mielen parantamista. Me ihmiset olemme sosiaalinen eläinlaji, ja olemme erittäin tarkkaavaisia toisten ihmisten reaktioille ja käytökselle. On aivan totta, että esimerkiksi yksittäisen ihmisen roskien kierrättämisellä, lihansyönnin lopettamisella tai vaikkapa pakkokäännytystä suorittavan lentokoneen lähdön viivästyttämisellä ei ole “isossa kuvassa” juuri mitään vaikutusta: yhden ihmisen vaikutus jätemäärään tai lihan kulutukseen on häviävän pieni, ja jos palautuslento viivästyy kymmenen minuuttia, miten paljon sillä on lopputulokseen vaikutusta?

Todennäköisesti ei juuri mitään – ainakaan välittömästi. Mutta teoillamme ja sanoillamme me kerromme kanssaihmisille, mitä pidämme hyväksyttävänä ja mitä emme. Yhteiskuntiemme asenneilmapiiri on merkittävässä määrin, joskaan ei kokonaan, näiden näkyvien tekojen ja kuuluvien sanojen summa. Mitä useampi ihminen esimerkiksi kierrättää ja kertoo toisille kierrättävänsä, sitä hyväksyttävämpää kierrättäminen on. Jossain vaiheessa kierrättämisestä tulee sitten yhteiskunnallinen normi, jota odotetaan niiltä ihmisiltä, jotka haluavat kuulua yhteiskuntaan. Normi ei kuitenkaan olisi syntynyt, elleivät tuhannet ja tuhannet ihmiset olisi tehneet pieniä tekoja, joilla he kertovat toisille ihmisille mitä mieltä he ovat asioista.

Tällainen muutos on tietenkin hyvin hidasta. Itsekin tuskailen usein, miten hitaasti yhteiskuntien kurssi kääntyy. Epälineaarisessa järjestelmässä muutos on kuitenkin epälineaarista myös nopeudeltaan: kaikenlaisille vallankumouksille on tyypillistä, että vuosikausiin ei tapahdu mitään, kunnes yhtäkkiä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että epälineaarisissa, monimutkaisissa järjestelmissä muutokset tapahtuvat usein niinsanottuina faasimuutoksina: pienet teot eivät saa aikaan juuri mitään näkyvää vaikutusta, kunnes jokin pieni teko käynnistää ketjureaktion, jonka seurauksena koko järjestelmän tila muuttuu jopa ällistyttävän nopeasti. Ilmiötä on havainnollistettu esimerkiksi hiekkakasalla, johon pudotetaan yksi hiekanjyvä kerrallaan. Pitkän aikaa kasan koko vain kasvaa ja kasvaa, mutta jossain vaiheessa yksi ainoa hiekanjyvänen käynnistää maanvyöryn omaisen massiivisen ketjureaktion. Etukäteen on mahdotonta ennustaa tarkasti, mikä hiekanjyvänen käynnistää vyöryn. Siksi ei ole myöskään voi sanoa, että yksi, tietynlainen hiekanjyvä olisi ollut muutoksen kannalta ratkaisevan tärkeä: kaikki hiekanjyvät rakensivat järjestelmää, jossa nopea muutos pääsi tapahtumaan, ja kun järjestelmä oli valmis muutokseen, mikä tahansa yksittäinen hiekanjyvä olisi voinut laukaista sen.

Youtube-video hiekkakasakokeesta.

Vastaava ilmiö on havaittavissa myös ihmisyhteiskunnissa. Esimerkiksi uudet teknologiat, muodit ja asenteet leviävät yhteisöissä karkeasti sanoen kuin taudit. Uudet ideat leviävät yleisesti ottaen niin, että mitä useampi tuttavistamme on uuden idean kannalla, sitä todennäköisempää on, että myös itse kannatamme kyseistä ideaa. Siksi “tartunnan” saajien määrä kasvaa ensin hyvin hitaasti, kunnes tietty (mm. ihmisten tuttavien määrästä ja tuttavuussuhteiden kiinteydestä riippuva) kriittinen raja ylittyy, ja idea leviää yhteisössä kulovalkean tavoin. Mutta voimmeko sanoa, että muutos oli juuri tietyn henkilön aktivismin ansiota? Käytännössä emme voi.

Suosittelen muuten ihan jokaista tutkiskelemaan ideoiden leviämistä esimerkiksi tämän mainion selainpelin avulla. Saat puolessa tunnissa saman viisauden mihin itse jouduin lukemaan viitisen kirjaa.

The Wisdom and/or Madness of Crowds

Aktivismin sääntö numero kaksi voidaankin muotoilla vaikka näin: pienillä teoilla ei ole isoa vaikutusta, ennen kuin niillä on. Me emme käytännössä voi tietää etukäteen, mikä pieni teko saattaa laukaista vyöryn, tai mikä statuspäivityksemme saa seuraajamme muuttamaan mieltään. Eivätkä edes parhaat asiantuntijat pysty ennustamaan kovinkaan luotettavasti, milloin vyöry alkaa: esimerkiksi Lenin ennusti kuuluisasti vuoden 1917 alussa, että vallankumous Venäjällä on enintäänkin kaukaisen tulevaisuuden asia. Tässä tapauksessa kaukaiseen tulevaisuuteen oli enää kymmenen kuukautta.

Arkipäivän aktivismi on tärkeää myös siksi, koska ihmiset ovat tyypillisesti epävarmoja siitä, kuinka moni muu ihminen on samaa mieltä heidän kanssaan. Ilmiötä kutsutaan hienolla nimellä pluralistiseksi tietämättömyydeksi, mutta sen idea on yksinkertainen: on täysin mahdollista, että hyvin iso osa ihmisiä on kanssasi samaa mieltä jostain asiasta, mutta kaikki luulevat, että ovat poikkeuksia eivätkä siksi kehtaa tehdä mitään. Olen itsekin törmännyt ilmiöön kymmeniä kertoja, esimerkiksi puhuessani aikanaan ympäristövaikutusten huomioinnista tuotekehityksessä: lähes kaikissa läpikäymissäni yrityksissä kaikki jututtamani työntekijät olivat kanssani samaa mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä, mutta suurin osa uskoi, että he olivat sekä yrityksessään että alallaan harvoja, jotka ajattelivat niin.

Aktivismi ja itselleen tärkeiden arvojen esillä pitäminen on siis tärkeää, vaikka aktivismilla ei juuri sillä hetkellä olisikaan konkreettista, helposti mitattavissa olevaa vaikutusta. Pelkästään julkisuuden saaminen omalle asialle auttaa, oli tuo julkisuus sitten suurta tai pientä: kaikki meistä eivät pääse aktivismillaan lehtijuttuihin kuten pakkopalautuksia ansiokkaasti vastustanut Aino Pennanen, mutta useimmat meistä voivat vaikuttaa ainakin kavereihimme.

Epälineaarisuudesta, ajatusten leviämisest ja pluralistisesta tietämättömyydestä voidaan tehdä myös kolmas tärkeä johtopäätös: jos et halua jonkin asian tapahtuvan, puutu sitä edistäviin ilmiöihin. Puuttumattomuus kertoo toisille ihmisille, että hyväksyt hiljaisesti tapahtuneen asian. Jos esimerkiksi näet koulukiusaamista tai rasismia, mutta et puutu asiaan edes huutamalla “toi on tyhmää,” kerrot kaikille näköpiirissä oleville, ettei sinua haittaa jos jotakuta kiusataan. Tällaisissa aatteiden kamppailuissa voitolle jää usein se aate, jota vastustetaan vähiten, eikä lainkaan välttämättä se, mitä kannatetaan eniten: siksi sanotaankin, että usein pahan voitolle riittää, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään.

Siksi olenkin asian eri puolia harkittuani tullut siihen tulokseen, että rasisteille ja fasisteille ei pääsääntöisesti kannatakaan antaa minkäänlaista julkista tilaa tuoda julki omia ällöttäviä ajatuksiaan, vaan heidät kannattaa ennemmin eristää. Ajatus rakentavasta dialogista esimerkiksi muslimeja alempiarvoisina pitävien kanssa on toki kaunis, mutta käytännössä kyseisenlaisia ajatuksia kannattavat ovat usein niin syvällä omassa kuplassaan, ettei harvinaisilla keskusteluilla toista mieltä olevien kanssa ole juurikaan vaikutusta heidän mielipiteisiinsä. Keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kannattaa käydä vain kahden kesken, ei tiloissa, joissa he pääsevät levittämään ja legitimoimaan vastenmielistä ideologiaansa “väittelyn” varjolla. Julkinen keskustelu nimittäin antaa väkisinkin ainakin sivustaseuraajille kuvan siitä, että esimerkiksi uusnatsismin kaltaiset kammottavat, ihmisvihamieliset ideologiat olisivat jotenkin samalla viivalla legitiimien poliittisten ideologioiden kanssa, tai että rasismi olisi vain mielipidekysymys siinä missä kysymys kaikkien aikojen parhaasta tietokonepelistä.

Vaikka suhtautuisimme aatteisiin yksityisesti tuomitsevasti, olemme silti ihmisiä, ja meillä on sisäänrakennettuna esimerkiksi taipumus pitää normaalina ja oikeana kaikkea sellaista, mitä näemme usein. Jos näemme usein rasistisia viestejä, pidämme rasismia normaalimpana. Valitettavasti myös esimerkiksi rasismiin päteekin sama tartunnan logiikka kuin muihinkin ideoihin: yksittäisillä huuteluilla ei kenties ole suurtakaan yhteiskunnallista vaikutusta, ennen kuin niillä yhtäkkiä saattaa olla. Ja koska emme voi tietää, miten lähellä faasimuutos on, on turvallisempaa puuttua asiaan joka kerta.

Ole siis hyvyyden hiekanjyvänen: kenties pieni, mutta merkityksellinen!

Edistys etenee puhuvista päistä huolimatta

Monilla itseään edistyksen ja ”länsimaisen kulttuurin” puolustajina pitävillä on edistyksen suhteen jännittävä sokea piste: He ovat valmiita omimaan omiin nimiinsä kaiken aikaisemmin tapahtuneen moraalisen edistyksen, mutta vastustavat kaikkea omana aikanaan tapahtuvaa edistystä.

Ilmiö on nähtävissä aina, kun jokin tapahtuma kiinnittää yhteisen huomiomme johonkin yhteiskuntamme epäkohtaan. Kun eläinoikeusaktivistit nostavat esille julmuutemme tuntevia eliöitä kohtaan, tai kun ihmisoikeusaktivistit kysyvät, miksi yleiset oikeusvaltioperiaatteet eivät koskekaan kaikkia ihmisiä, julkinen tila täyttyy heitä vähättelevistä kommenteista. Suuri joukko sivistyksen puolustajina itseään pitäviä ihmisiä on nähtävästi sitä mieltä, että aktivismi maailman parantamiseksi on oikein vain jos siitä on vähintään 30 vuotta.

Juuri nyt kyseinen ilmiö on nähtävissä siinä, miten puhuvat päät suhtautuvat pakkopalautuksia kansalaistottelemattomuudella vastustaneeseen Aino Pennaseen. Lentokoneessa pakkopalautuksen havainnut ja sitä seisomalla vastustanut Pennanen selvittää Helsingin Sanomien haastattelussa hyvin selkeästi toimintansa syyt: me emme voi luottaa siihen, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva toteutuu, ja siksi pakkopalautusten vastustaminen on epäselvissä tilanteissa moraalinen velvollisuutemme, sikäli mikäli haluamme esittää olevamme oikeusvaltio.

Olen Pennasen kanssa tarkalleen samaa mieltä. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, on vahvoja syitä epäillä, että kiristyneet käytännöt ja turvapaikanhakijoiden oikeudellista avustamista vaikeuttaneet muutokset ovat johtaneet siihen, että palautamme ihmisiä hengenvaaraan ilman, että heidän asiansa olisi käsitelty asiallisesti. Tämä ei tarkoita, että kaikki pakkopalautukset olisivat aina ja ehdottomasti väärin, tai että Suomen pitäisi lopettaa rajavalvonta. Tämä tarkoittaa ainoastaan sitä, että niin kauan kunnes järjestelmän ongelmia ei asiallisesti korjata, jokaista pakkopalautusta on pakko epäillä epäasialliseksi ja jokaista pakkopalautettavaa turvapaikan tarpeessa olevaksi. Näissä olosuhteissa jokaista pakkopalautusta on syytä vastustaa. Kuten vanha tuomarinohje toteaa, parempi että kymmenen syyllistä pääsee vapaaksi kuin että yksi syytön kärsii rangaistuksen. Vaikka Pennasen koneessa ollut pakkopalautettava olisi ollut millainen rikollinen, Pennanen toimi tilanteessa täysin oikein ja suorastaan esimerkillisellä tavalla. On myös syytä huomata, että pakolaispolitiikan kanssa kolme vuotta tekemisissä ollut Pennanen – ja sadat muut aktivistit – ovat yrittäneet puuttua asiaan muita reittejä: kansalaistottelemattomuus on nyt pakollista vain siksi, kun asiaan ei ole vielä saatu ”oikeita reittejä” myöten mitään korjausta.

Konservatiiviselle mielelle, joka muissa yhteyksissä mieluusti esittää ”länsimaisten arvojen” olevan maailman ylivertaisimmat, Pennasen ja muiden aktivistien toiminta yhteisen veneen keikuttamiseksi on tietenkin kauhistus. Näiltä ihmisiltä jää kuitenkin huomaamatta, että heidän ihailemansa arvot ja oikeusvaltioperiaatteet ovat mitä suurimmalta osin syntyneet juuri Pennasen kaltaisten aktivistien kansalaisaktivismin tuloksena – ja että omana aikanaan näitä kansalaisaktivisteja mollattiin aivan samanlaisten ihmisten toimesta aivan samanlaisin sanoin kuin Pennasta ja muita vastaavia länsimaisia arvoja edistäviä ihmisiä mollataan nykyään.

Tässä mielessä esimerkiksi Vihreiden Touko Aalto on oikeassa verratessaan Pennasta ihmisoikeusaktivisti Rosa Parksiin. On aivan totta, että mustien kohtelu 1960-luvun alun Yhdysvalloissa oli monilla mittareilla suurempi ihmisoikeusongelma kuin pakkopalautettavien tilanne Suomessa 2018. Kuitenkin on myös totta, että viidessäkymmenessä vuodessa käsityksemme siitä, mikä on oikein ja kohtuullista, on myös edistynyt. Aktivismia pitää siksi arvioida kuten historiallisia tapahtumia yleensä: oman aikansa eikä jonkin toisen ajan arvoihin ja käytäntöön verraten. Siksi onkin erikoista, että esimerkiksi Turun yliopiston historian professori Vesa Vares vähätteli eilisessä (27.8.) Turun Sanomien kolumnissaan Pennasen osoittamaa kansalaisrohkeutta: historian professorin jos kenen luulisi tietävän, että 50 vuoden takaisia tapahtumia ei voi suoraan verrata nykyisiin. Omana aikanaan Vareksen kaltaiset puhuvat päät pitivät aivan samalla tavoin Parksia hupsuna huomiontavoittelijana.

Kansalaisaktivismi on usein tunteita ja ristiriitoja herättävää. Se on sitä juuri siksi, koska oikeuskäsityksiemme rajojen laajentaminen joutuu pakostakin koettelemaan käsityksiemme rajoja. Mukavuusalueelta poistuminen on tunnetusti kivuliasta, eivätkä yhteiskunnat todennäköisesti juuri poistuisi mukavuusalueiltaan, elleivät urheat aktivistit nostaisi toiminnallaan asioita yleiseksi puheenaiheeksi. Edistystä ei tapahdu, ellei asioiden nykytilaa haasteta mitenkään – ja tämä olisi erityisesti länsimaisten yhteiskuntien edistyksellisyydestä kohkaavien syytä pitää kirkkaasti mielessä.

Kannustaako ihmisten pelastaminen siirtolaisuuteen?

Italian ja Maltan viranomaiset ovat EU:n hiljaisella tuella tai hyväksynnällä kieltäneet Välimerellä operoivia pelastuslaivoja lähtemästä satamistaan heinäkuun alusta lähtien. Lähinnä merihätään joutuneita siirtolaisia pelastaneiden alusten toiminnan estäminen on jo nyt aiheuttanut tarpeetonta inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa. Kolmekymmentäneljätuhattakolmesataakuusikymmentäyksi – 34 361 – EU:n tiukan siirtolaisuuspolitiikan vuoksi dokumentoidusti kuollutta eivät siis jää viimeisiksi (vertailun vuoksi: Talvisodassa kaatui tai katosi 25 904 suomalaista), mutta ylitysyritysten määrään inhimillisyyden kieltämisellä ei ole ollut juurikaan vaikutusta.

Monen mielestä on silti itsestäänselvää, että pelastusaluksien toiminnan kieltäminen vähentää ylitysten määrää. Tätä uskomusta perustellaan karkealla logiikalla: pelastusalukset tekevät ylittämisestä tilastollisesti hivenen turvallisempaa, ja kun ylittäminen on turvallisempaa, useampi ihminen uskaltautuu ylittämään.

Voidaan toki ajatella, että Afrikan rannoilla ylittämistä harkitsevat siirtolaiset ovat säännönmukaisesti paljon fiksumpia kuin esimerkiksi 99 prosenttia suomalaisista, ja pystyvät siis tekemään päätöksensä etupäässä rationaalisen riski/hyötyanalyysin perusteella. Jos näin olisi, niin olisi mahdollista ajatella, että ylimenoa helpottamalla tai vaikeuttamalla voitaisiin merkittävissä määrin vaikuttaa Eurooppaan loppujen lopuksi päätyvien siirtolaisten määrään. Tällöin ei kuitenkaan ole yhtään mitään perusteltua syytä jättää analyysia puolitiehen ja puhua vain pelastusaluksista vetovoimatekijänä. Yhtenä esimerkkinä, tällaisessa analyysissa pitäisi huomioida myös esimerkiksi se, että jos Eurooppaan tulee vähemmän siirtolaisia, vastaanottokeskuksissa ja siltojen alla on enemmän tilaa ja siirtolaisia hyödyntävissä yrityksissä useammin pulaa työntekijöistä. Jos meripelastus on “vetovoimatekijä,” nämäkin ovat täysin varmasti “vetovoimatekijöitä,” ja jos tulijat ottavat pelastusalukset huomioon laskelmissaan, ei ole mitään syytä luulla, etteivät he huomioisi tällaisia asioita.

“Vetovoimatekijöitä” analysoimalla voisi siis aivan yhtä oikeutetusti ja yhtä hatarin tieteellisin perustein sanoa, että siirtolaisten tapattaminen ei käytännössä vaikuta Eurooppaan tosiasiallisesti päätyvän siirtolaisuuden määrään. Koska “vetovoimatekijöistä” puhuvat kuitenkin vain ne, joiden mielestä Euroopan tulisi sulkea ovensa entistä tiukemmin, riippumatta montako lasta kuolee, he eivät tietenkään puhu kuin sellaisista “vetovoimatekijöistä,” jotka pönkittävät heidän omia väitteitään.

Todellisuudessa emme tiedä kovinkaan hyvin, mitkä kaikki tekijät tarkkaan ottaen vetävät siirtolaisia Eurooppaan, ja mikä näiden tekijöiden suhteellinen tärkeysjärjestys on. Käytännössä vaikuttaa siis todennäköiseltä, että jos tekisimme rehellistä analyysia emmekä vain yrittäisi pönkittää omia luulojamme, vetovoimatekijät yksin eivät voisi kertoa meille juuri mitään siirtolaisuuden määristä, vaikka suuntautumisesta kuten reittivalinnasta ne ehkä voisivatkin kertoa jotain. Siirtolaisuutta ja erityisesti pakolaisuutta ajavat lisäksi selvästi muut syyt kuin rationaalinen riski/hyöty-analyysi: äärettömän harva lähtee näin kalliille ja vaaralliselle matkalle, jos näkevät tulevaisuudessaan muuten mitään toivoa. Osalla toivottomuuden syy voi olla kapeasti katsottuna taloudellinen, mutta taloudellinen toivottomuus on sekin toivottomuutta, ja kun satun asumaan maassa, josta lähti paremman elämän toivossa siirtolaisiksi vielä vain 50 vuotta sitten ainakin 200 000 ihmistä, en katso voivani moralisoida tästä asiasta sen kummemmin.

Joudun hetken harhailemaan pääasiasta vastaukseksi tässä kohdassa niin usein kuultavaan mölähdykseen, “mutta he eivät menneet sosiaaliturvan perässä.” Kenties näin, koska tuohon aikaan missään maassa ei ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa – mutta myös aikakausi oli erilainen ja vastaanottavat valtiot paljon köyhempiä. Sosiaaliturva on nykyään osa yhteiskunnan palveluja, ja nykyistä siirtolaisuutta aivan erilaisena asiana pitävät unohtavat, että siirtolaiset “rasittivat” ennenkin yhteiskuntia tarvitsemalla esimerkiksi asuntoja ja kouluja. Ei ole itse asiassa mitenkään yksinkertaista sanoa, oliko siirtolaisista yhteiskunnalle lyhyellä tähtäimellä koitunut taloudellinen rasitus tuolloin suhteellisesti katsoen suurempi vai pienempi kuin nykyään. On kuitenkin selvää, että myös esimerkiksi Suomesta Ruotsiin aikanaan muuttaneet siirtolaiset nauttivat muutettuaan ruotsalaisen yhteiskunnan tarjoamista palveluista, kuten asuntorakentamisesta. Kaikki eivät myöskään työllistyneet tuolloinkaan, ja “Slussenin sissit” eli sosiaaliturvalla notkuvat ja asunnottomat suomalaiset juopot ja pikkurikolliset olivat tunnettu käsite vielä kun olin lapsi. Nettovaikutus siirtolaisuudesta oli kuitenkin siirtolaisia vastaanottaneille maille pitkällä tähtäimellä positiivinen, kuten se on viimeisen 30 vuoden tutkimuksen perusteella nykyäänkin.

Jos kuitenkin haluamme ymmärtää oikeasti, millaiset tekijät vaikuttavat siirtolaisuuden määrään, meidän on noustava nojatuoleistamme ja selvitettävä asia, sen sijaan että johtaisimme vastaukset jostain teoriasta. Asiaa on onneksi selvitetty. Esimerkiksi Lontoon yliopiston toteuttama tutkimus osoittaa, että kansalaisjärjestöjen pelastusaluksilla ei ole ollut havaittavaa vaikutusta Välimeren ylittämistä yrittäneiden määrään. Muutokset selitti tilanne lähtömaissa ja Afrikassa, kuten esimerkiksi Libyan sisällissota vuonna 2016. Jopa EU:n rajavartiovirasto Frontex joutui myöntämään, että pelastusalusten toiminnalla ei ollut vaikutusta: kun olosuhteet alueella muuttuivat, ylitykset lisääntyivät samassa suhteessa niin keskisellä Välimerellä, jossa pelastusalukset operoivat, kuin Marokon rannikolla, jossa yhtäkään pelastusalusta ei toiminut.

Tutkimus totesi myös, että pelastusjärjestöjen työ ei myöskään vaikuttanut siihen, millaisia veneitä tai millaisia taktiikoita salakuljettajat käyttivät. Salakuljettajat siirtyivät käyttämään huonokuntoisempia, onnettomuusalttiimpia veneitä ja vaarallisempia taktiikoita EU:n rajavalvontaoperaation ja operaation lisääntyneen väkivaltaisuuden vuoksi. EU:n joukkojen tuhottua salakuljettajien veneitä, he yksinkertaisesti siirtyivät käyttämään halvempia, huonokuntoisempia purtiloita.

Tiedämme myös, tai meidän ainakin pitäisi tietää, että Välimerta ylittämään lähtevät lähes varmasti eivät “laske auki” riskejä ja mahdollisuuksia missään sellaisessa mielessä, johon voitaisiin jo valmiiksi vaarallista matkaa vähän enemmän vaaralliseksi tekemällä vaikuttaa. Esimerkiksi siirtolaisia paljon vastaanottaneellla Lampedusan saarella edelleen työskentelevän lääkärin mukaan saarelle hengissä selviäviäkin siirtolaisia on säännönmukaisesti kidutettu karmeilla, keskitysleirit mieleen tuovilla tavoilla. Siirtolaisilta rahaa kiristäneet ovat käyttäneet tulta, hakkaamisia, sähköiskuja päähän ja sukuelimiin, ampumisia, ja partateriä. Sekä naisia, lapsia että miehiä on raiskattu. Vähintään osa, ja mahdollisesti valtaosa kidutuksesta on varmuudella tapahtunut EU:n rahoittamilla, rikollisten pyörittämillä “pakolaisleireillä” Libyassa. (Näillekin veroeuroille saattaisi olla parempaakin käyttöä.)

Ei yksinkertaisesti ole realistista luulla, että pelastuslaivojen toiminnan kieltämisen aiheuttama pieni riskinlisäys vaikuttaisi mitenkään merkittävästi kidutuksen uhrin päätökseen paeta kiduttajiaan, tai että Välimerellä odottavat vaarat pelottaisivat suuresti niitä, jotka tällaisista oloista lähtevät. Ei ole myöskään realistista uskoa, että jättämällä useampi ihminen hukkumaan, siirtolaisten määrää Euroopassa voitaisiin millään mielekkäällä tavalla vähentää.

Kuuluisan sanonnan mukaisesti jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan onkin olemassa vähintään yksi vastaus, joka on selvä, yksinkertainen, houkutteleva, ja väärä. Näyttääkin vahvasti siltä, että ajatus meripelastuksen kieltämisestä siirtolaisuutta vähentävänä toimenpiteenä kuuluu näiden vastauksien joukkoon.

Näistä ja mistä tahansa muista esitetyistä tosiasioista huolimatta on kuitenkin aivan varmaa, että suuri joukko ihmisiä tulee kuolemaansa saakka uskomaan pelastusjärjestöjen toiminnan lisäävän siirtolaisuuden määrää ja suorastaan vaarantavan ihmishenkiä. Tutkittuja tosiasioita ja niitä esiin tuovia tullaan myös riepottelemaan kaikin mahdollisin keinoin, pilkunviilauksesta henkilöön kohdistuviin hyökkäyksiin ja valikoivaan tilastojenlukuun, jotta ihmiset voisivat ohittaa uskomuksiaan ja maailmankuvaansa horjuttavat tiedot.

Ilmiö on minulle erittäin tuttu aikaisemmista yhteyksistä: tarkalleen samalla tavalla tutkimustietoon suhtautuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät ja ydinvoimaa tai uusiutuvaa energiaa kiivaimmin vastustavat. Kokemuksen johdosta en siksi edes kuvittele, että kykenisin kääntämään poikkeuksellisen sitkeisiin ennakkoluuloihin tukeutuvien, rasistisen ajattelun ja sitä tukevan yksipuolisen “logiikan” peruketta myöten nielaisseiden päitä, paitsi aivan satunnaisesti. Muukalaisvihassa on kyse vahvasti uskonnon kaltaisesta identiteettikysymyksestä ja ihmisiin mahdollisesti rautakoodattujen “me vastaan muut”-heuristiikkojen oikosulusta, ja kun johonkin johtopäätökseen on ilman todisteita päätynyt, niin mikään todiste ei myöskään kykene ihmistä tästä johtopäätöksestä pois vakuuttamaan. Siksi en aio tuhlata aikaani tätäkään kirjoitusta riepottelemaan ja keskustelua sivuraiteille viemään pyrkivien rasistien vakuuttamiseen, vaikka kysymyksiin muuten mielelläni parhaani mukaan vastaankin. Kuitenkin toivon, että kirjoituksestani on jotain hyötyä niille, jotka saattavat pohtia, mahtaako rasistien argumenteissa sittenkin olla perää.

PS. Henkilökohtaisesti minun on myös vaikea ymmärtää, miten pohjattoman typeriä voivat olla ne suomalaiset, jotka toiminnallaan ajavat siirtolaisuutta käyttämään mieluummin maa- kuin merireittejä. Pitäisi olla tunnettu tosiasia, että Suomella on Venäjän kanssa EU:n pisin yhteinen maaraja – noin 1340 kilometriä. Maarajan ylittämiseen ei tarvitse edes venettä, ja jos Venäjä mistä tahansa syystä päättää sallia Eurooppaan matkaavien siirtolaisten läpikulun, pieni maamme on vielä todellisessa liemessä. Sabotoimalla EU:n yhteistä vastuunkantoa nämä karmean lyhytnäköiset ihmiset lähinnä kasvattavat Venäjän vipuvartta Suomen politiikkaan. Tämä tietysti voi olla tunnetusti Putin-mielisten, melko todennäköisesti Kremlistä salaista rahoitusta ja/tai muuta vetoapua saavien “kansallismielisten” johtajien tarkoituskin, vaikka he itse tai heidän johtamansa hyödylliset hölmöt eivät ilmiselviä yhteyksiä haluaisikaan nähdä.

“Tein vain työtäni:” Pakkopalautuksia toteuttavien vastuusta

Satuin eilen tiistaina 3.7.18 kommentoimaan Finnairin Twitterissä antamaa vastausta Niko Ravattisen kysymykseen, miten Finnair kommentoi Virgin Airlinesin päätöstä lopettaa yhteistyö viranomaisten kanssa pakolaisten palauttamiseksi palautuksissa esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi. Finnairin asiakaspalvelutililtä vastasi “Mari”, jonka mukaan palautuksissa “Finnair tekee viranomaisyhteistyötä.”

Kommentoin historiaa jonkin verran lukeneena ja yhteiskunnallisia aiheita tutkivana, että historian valossa on todennäköistä, että pakkopalautuksiin osalliset, kuten Finnairin työntekijät, tullaan muistamaan samalla tavalla kuin nykyisin muistamme niitä, jotka 1930- ja 40-luvuilla vain noudattivat lakia, tekivät viranomaisyhteistyötä ja palauttivat juutalaisia Saksaan. Kehotin myös häntä pohtimaan itse, voiko hän jatkaa työskentelyä työpaikassa, joka osallistuu oikeudenloukkausten toteuttamiseen. Tarkoitukseni oli nimenomaan tämä: muistuttaa ensinnäkin siitä, miten aikaisemmin vastaavassa asemassa olleita muistetaan nykyisin, ja toiseksi siitä, että jokainen ihminen voi vaikuttaa juuri siihen, ettei ole henkilökohtaisesti osa oikeudenloukkauksia.

Kommenttini kirvoitti yllättävänkin paljon pulinaa, etenkin huomioiden se, että yksikään ennustettani ”kauheana kiusaamisena” pitänyt ei edes kiistänyt Finnairin todella palauttavan ihmisiä hengenvaaraan. Ihmisten hengenvaara ei siis ollut ongelma, ongelma oli se, että ihmisiä hengenvaaraan toimittavan organisaation vain etunimellään esiintyvälle työntekijälle oli sanottu ääneen, miltä hänen työpaikkansa toiminta näyttää.

Yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että olen edelleen samaa mieltä kuin eilen: niillä ihmisillä, jotka osallistuvat työnsä puolesta oikeudenloukkausten toteuttamiseen senkin jälkeen kun heidän olisi kohtuudella katsoen pitänyt tietää toimintansa edesauttavan oikeudenloukkauksien toteutumista, on asiassa vähintään jonkinlainen peiliin katsomisen paikka.

Juhlapuheissa sanomme usein, että olemme oppineet toisen maailmansodan tapahtumista, emmekä anna historian toistua. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että mitä olemmekaan menneistä hirmuteoista oppineet, sen olemme unohtaneet, kenties kun sodan aikuisina kokeneet sukupolvet alkavat nyt olla jo haudassa. Yksi keskeisiä keskitysleirien ajan opetuksia kun oli se, että aivan tavalliset ihmiset voivat tehdä käsittämättömän paljon pahaa olematta silti erityisen pahoja ihmisiä. Tarvitaan vain ympäristö, jossa vääryys arkipäiväistyy eikä kukaan ole riittävän epäkohtelias sanoakseen “nyt riittää.”

Suunnaton määrä kirjallisuutta ja tutkimusta on yrittänyt selvittää, mikä tarkalleen ottaen teki mahdolliseksi ihmiskunnan historian kenties synkeimmän luvun, miljoonien juutalaisten ja muiden “epätoivottujen ainesten” systemaattisen, teollisen joukkomurhan. Näin laajamittainen vääryys vaati valtavia organisaatioita pelkästään tapettavien keräämiseksi ja lähettämiseksi kuolemaan. Tappotyöhön osallisten organisaatioiden palveluksessa täytyi olla vähintään tuhansia ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden täytyi tietää vähintään riittävän tarkasti, mitä oli tapahtumassa, ja kaikesta propagandasta huolimatta vähintään osan heistä oli pakko ainakin epäillä, että mitä he tekivät, oli väärin.

Silti he tekivät työtään.

Kenties tunnetuin kysymyksestä kirjoitettu kirja, Hannah Arendtin Eichmann Jerusalemissa (1963) yrittää vastata nimenomaan siihen, miksi näin pääsi käymään. Miksi ihmiset menivät päivä toisensa jälkeen virastoihin suunnittelemaan miljoonien kuljettamista tapettavaksi, mikä sai vartijat nousemaan joka aamu vartiotorneihinsa?

Adolf Eichmann oli vastuussa tuhoamisleirien kuljetusten organisoinnista, ja Israelin tiedustelupalvelun siepattua hänet pakopaikastaan Argentiinasta, hänet kuljetettiin Israeliin, jossa hänet paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin päätteeksi tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan ja hirtettiin. Kirjassaan Eichmannia tarkkaan seurannut Arendt joutuu toteamaan, että huolimatta miehen suorasta osallisuudesta miljoonien kuolemaan, hän ei ollut sairas sadisti, vaan suorastaan “pelottavan normaali”. Vaikka Eichmann oli niellyt kansallissosialistisen propagandan sellaisenaan, häntä motivoi pääasiallisesti henkilökohtainen eteneminen natsibyrokratiassa. Eichmann teki vain työtään, ja hän pyrki tekemään työnsä niin hyvin kuin osasi. Oikeudenkäynnissä tästä muodostui hänen pääasiallinen puolustuksensa: hän ei ollut vastuussa, vaan vastuullisia olivat ne, jotka antoivat laillisia määräyksiä, joita hän tunnollisena, lainkuuliaisena virkamiehenä vain noudatti.

Arendtin mukaan Eichmann kykeni ajattelemaan näin, koska hän ei ajatellut tarpeeksi. Arendt havaitsi Eichmannin olevan omassa ajattelussaan pinnallinen ja ennen kaikkea kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Tämä kyvyttömyys esti Eichmannia ajattelemasta tarkkaan, mitä hänen työnsä oikeastaan sai aikaan. Tuhottavat olivat hänelle numeroita rahtikirjoissa ja juna-aikataulujen haastavaa yhteensovittamista, sinänsä vaativaa ajatus- ja organisaatiotyötä, josta hän oli vielä oikeudenkäynnissäkin ylpeä – kykenemättä edes näkemään, että tuomarit eivät välttämättä näkisi juuri kyseisen työn suorittamisessa mitään ylpeilyn aihetta. Näistä havainnoistaan Arendt sai aiheen teoksensa tunnetulle alaotsikolle, “pahan banaalius”: sopivissa olosuhteissa varsin tavalliset ihmiset kykenevät enempiä ajattelematta tekemään kammottavia hirveyksiä – juuri siksi, etteivät he ajattele, mitä ovat tekemässä.

Arendtin teesiä on toki myöhemmin kritisoitu, ja vaikuttaa siltä, että listaan “sopivista olosuhteista” täytyy lisätä ainakin vahvasti toiseuttava propaganda, joka saa tappotyötä suorittavat ihmiset näkemään uhrinsa epäinhimillisinä vihollisina, joiden tuhoaminen (tai poistaminen) on suorastaan velvollisuus. Mutta pääasiasta aniharva asiaa tutkinut on eri mieltä: vaikka tuhoamisleirien kauhujen toistaminen kenties – toivottavasti – vaatiikin hyvin epätavallisia olosuhteita, aivan tavalliset, itseään kunnollisina, lainkuuliaisina kansalaisina pitävät ihmiset kykenevät tekemään pahoja asioita tekemällä vain työtään. Tämän ajatuksen todellisuus on sittemmin todistettu lukuisissa murhenäytelmissä ympäri maailman, ja pelkään pahoin, että täällä Suomessakin joudumme vielä asian kanssa kasvokkain.

Siksi pyrin nyt varoittamaan asiasta, kun “vasta” muutamia ihmisiä on kuollut.

On nimittäin kiistatonta, että Suomi on käännyttänyt turvaa hakeneita olosuhteisiin, joissa heidät on tapettu. Tunnetuin tapaus lienee irakilainen ex-poliisi Ali, joka ammuttiin 17.12.2017 vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli palannut Irakiin tultuaan käännytetyksi. Alin Suomessa käännytystä pienen lapsensa kanssa odottavan tyttären mukaan tappajat olivat samaa ryhmää, jota Ali lähti alunperin pakoon. On myös kiistatonta, että Suomen turvapaikkaprosessissa on vakavia puutteita, suoranaisia laiminlyöntejä ja ennen kaikkea erittäin perusteltu epäilys, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva ei todellisuudessa toteudu; lista ongelmista ja väärinkäytöksistä on niin pitkä, ettei sitä kannata liittää tähän, mutta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi lukemaan esimerkiksi MigriLeaks-sivuston keräämiä, hyvin huolestuttavia tietoja ihmisoikeuksien tilasta Suomessa.

Juuri siksi, kun emme oikeasti voi luottaa järjestelmämme antavan oikeudenmukaisia päätöksiä, pidän palautusten ja aivan erityisesti pakkopalautusten pysäyttämistä ainoana eettisesti kestävänä ratkaisuna kunnes turvapaikkaa hakevien oikeusturvaa parannetaan merkittävästi. Kun puhutaan ihmisten elämästä ja kuolemasta, hätäilyyn ei ole mitään aihetta; ja vanhan oikeusperiaatteen mukaisesti on parempi olla liian helläkätinen kuin aikaansaada yhdenkään syyttömän kuolema.

Sadat aktivistit ovatkin viime vuosien aikana yrittäneet vedota päätöksentekijöihin, poliitikkoihin, poliiseihin, ja tuomareihin, tehneet kymmeniä kanteluita ja sekä osoittaneet mieltään että pyrkineet estämään palautusten toteuttamisen. Tämä aktivismi onkin mitä kannatettavinta ja sitä tulee jatkaa. Mutta tosiasia on, että Suomen linjaukset eivät ole vielä muuttuneet, eivät edes vaikka jopa Ranskan tuomioistuimet eivät enää palauta ihmisiä Suomeen, koska heidän mukaansa pakolaisten oikeusturvaa ei voi Suomessa taata, ja nytkin kymmenet ihmiset elävät kotimaamme kamaralla pelossa, että poliisit tunkeutuvat heidän asuntoonsa ja toimittavat heidät vasten tahtoaan takaisin sinne, mistä he ovat paenneet.

Näissä olosuhteissa aivan vähintä mitä voimme tehdä on myös kysyä, onko palautuksia konkreettisesti toteuttavilla ihmisillä edes moraalista vastuuta toiminnastaan. Historian ja kansainvälisen oikeuskäytännön antama vastaus on selvä: kyllä on. Organisaation hierarkian alemmilla portailla vastuu on tietenkin alhaisempi ja juridiseen vastuuseen he tuskin koskaan joutuvat, mutta esimerkiksi niin kauan, kun vaikkapa Finnair toteuttaa pakkopalautuksia ja saa siitä korvauksen, jokainen Finnairin työntekijä voi nähdä palkkanauhassaan pienen verijäljen.

Mikään laki ei nimittäin pakota Finnairia tai mitään muutakaan lentoyhtiötä suorittamaan pakkopalautuksia. Keskustelun aloittanut Virgin Airlines lopetti yhteistyön viranomaisten kanssa merkittävästi vähäisemmästä oikeudenloukkauksesta: sen sijaan, että se olisi osallistunut ihmisten palauttamiseen konfliktialueille, Virgin oli “vain” kuljettanut Iso-Britanniassa pitkään asuneita Jamaikan kansalaisia takaisin Jamaikalle.

Me ihmiset olemme tietenkin äärettömän kekseliäitä rationalisoimaan oman toimintamme ja ennen kaikkea löytämään syitä, miksi juuri me emme ole vastuussa mistään. Luulen, että juuri tästä syystä nimellään esiintyneelle asiakaspalvelijalle nimellä osoittamani vastaus herätti niin paljon närää: se toi asian aivan liian lähelle. Ensiapukursseilla opetetaan, että hätätilanteessa ei pidä huutaa yleisesti “soittakaa ambulanssi”, vaan yksilöidä joku tietty henkilö ja vastuuttaa juuri hänet soittamaan apua: “sinä punapaitainen mies, soita ambulanssi.” Tätä opetetaan siksi, koska yleinen hätähuuto jää niin helposti huomioimatta – kun kaikki ajattelevat, että joku toinen hoitakoon ikävän asian.

Suomi valtiona noudattaa nyt politiikkaa, joka jättää hädänalaiset heitteille ja jota suurella todennäköisyydellä joudumme vielä tulevaisuudessa katumaan. Monien mielestä tätä politiikkaa vastaan on nähtävästi hyväksyttyä protestoida, kunhan sen tekee tavalla, joka ei vihjaa, että kukaan yksittäinen ihminen olisi mitenkään vastuussa yhtään mistään: kun olen aikaisemmin kirjoittanut, että “palautamme” tai “Finnair palauttaa” ihmisiä vaaraan, minkäänlaista hälyä ei ole syntynyt. Niin kauan, kun vastuussa on epämääräinen “hallinto” tai “poliitikka,” kukaan ei ole oikeastaan vastuussa mistään, eikä kenenkään ainakaan tarvitse miettiä ikäviä asioita: olenko juuri minä edesauttanut viattomien kuolemaa?

Kuitenkin ihmisyksilöt ovat niitä, jotka konkreettisesti toteuttavat epäinhimillisenkin politiikan. Siksi ihmisyksilön vastuuta ei voi loputtomiin väistää. Vaikka yksilöllä ei olisi suurta vaikutusta työnantajansa politiikkaan, yksilöllä on edelleen valta päättää, haluaako hän olla edes pieni ratas juuri kyseisessä koneistossa. Varsinkin kun muut keinot eivät ole muutosta tuoneet ja on vahvoja syitä epäillä, että ihmishenkiä on edelleen vaarassa, oikeudenloukkauksia toteuttavien ja niistä rahallisesti hyötyvien organisaatioiden palveluksessa olevilta on aivan asiallista kysyä kohteliaasti: “moi, oletko ikinä miettinyt, miltä työpaikkasi touhu saattaa tulevaisuudessa näyttää?”

Pidän nimittäin selvänä, että tulevat polvet tulevat ihmettelemään, mitä maailmassa pääsi 2000-luvun alkupuolella tapahtumaan. Nykyisiä kehityskulkuja ei ehkä toivottavasti jouduta suoraan rinnastamaan kaasukammioihin johtaneeseen kehityskulkuun, mutta olen täysin varma siitä, että historioitsijat tulevat näkemään yhtäläisyyksiä. On myös historiallinen – ja erittäin lohdullinen – tosiasia, että yhteiskuntamme ovat olleet koko ajan herkempiä tuomitsemaan ihmisoikeuksien loukkaukset. Tästä syystä kirjoitin, mitä kirjoitin: ei vaadita Einsteiniä päättelemään, että tulevaisuudessa tulemme todennäköisesti tuomitsemaan entistä vähäisemmät ihmisoikeuksien loukkaukset, ja siksi nyt “vain” muutamia tai kenties satoja ihmisiä vaaraan lähettäneisiin tullaan suurella todennäköisyydellä suhtautumaan jokseenkin samoin kuin nykyisin suhtaudumme vajaat kymmenen juutalaispakolaista silloista lakia noudattaneen päätöksen perusteella kuolemaan lähettäneisiin.

Vuonna 2000, 58 vuotta palautusten jälkeen, Suomen hallitus pyysi viimein virallisesti anteeksi juutalaispakolaisten palautuksia, ja tänä kesänä, 76 vuotta myöhemmin, Munkkiniemeen valettiin juutalaispakolaisten palautusten muistoksi “kompastuskiviä”. Nykymenoa katsellessa vaikuttaa vahvasti siltä, että kompastuskivien valajilla riittää töitä tulevaisuudessakin.