Ei palvelua fasisteille

cadbury urges jews good will to nazis
New York Times vuonna 1934. Tämähän toimi hienosti!

Yhdysvalloissa kohistaan tällä hetkellä yhden ravintolanomistajan urheasta päätöksestä pyytää Trumpin lehdistösihteeriä Sarah Huckabee Sandersia poistumaan ravintolastaan. Koska Suomessakin asiat todennäköisesti muuttuvat hullummiksi ennen kuin ne muuttuvat paremmiksi, kirjoitan muutaman sanasen siitä, miksi palvelun ja ylipäätään yhteistyön epääminen fasisteilta, rasisteilta ja muilta vapaan yhteiskunnan vihollisilta on erinomainen väkivallattoman vastarinnan strategia, jonka soisi yleistyvän Suomessakin.

Aloitetaan kertaamalla tosiasiat. Kaikissa läntisissä demokratioissa on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut selvästi nähtävissä, että politiikka luisuu hullumpaan suuntaan. Ajatuksille, joille ennen ei olisi annettu tuumaakaan tilaa, kuten hätää kärsivien ihmisten tunkeminen keskitysleireihin, ovat nykyään esityksiä, joita ”kunnialliset” poliitikot pääministeriä myöten voivat avoimesti kannattaa. Aikaisemmat sukupolvet muistivat, mihin tämänkaltaisten ajatusten hyväksyminen oli johtanut, mutta historiallinen muisti ei näköjään anna pysyvää suojaa, ja rokotus on näemmä uusittava muutaman sukupolven välein.

Keskitysleirejä ja pahempiakin asioita kannattavat ovat rohkaistuneet esittämään mielipiteensä julkisesti, koska mielipiteen esittämisestä ei ole aiheutunut heille minkäänlaisia seurauksia. Heille ei ole tehty riittävän selväksi, että heidän toiveensa eivät ole yhteensopivia vapaan yhteiskunnan kanssa. Tästä on seurannut fasismin ja rasismin hidas mutta vääjäämätön normalisointi. Koska normalisointi on tapahtunut hitaasti, emme edes huomaa, että puhuvat päät keskustelevat nykyään ajatuksista, jotka vielä 20 vuotta sitten olisi laajalti tunnistettu sairaiksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi.

Liberaalina itseään pitävä media on kehitykseen osasyyllinen: hakiessaan ”tasapainoa”, media antaa kuvan, että rasismi, fasismi ja ihmisviha ovat vain poliittisia mielipiteitä muiden joukossa, ja sellaisina ihan yhtä hyviä kuin vapauksien kannattaminen tai tasa-arvon edistäminen. Samalla median edustajat ja muut omasta mielestään vastuulliset keskitien kulkijat heristävät sormiaan niille, jotka tekevät konkreettisesti jotain leviävän fasismin patoamiseksi ja sen normalisoinnin kyseenalaistamiseksi.

Meidän pitäisi ihan aidosti tietää, mihin tämä johtaa. Tarkalleen vastaava kehityskulku nähtiin 1930-luvulla useissa maissa, ja oli lähinnä historiallinen sattuma, että se saavutti karmean huipentumansa juuri Saksassa. Tuolloinkin ”tolkun ihmiset” heristivät sormeaan niille, jotka yrittivät konkreettisesti tehdä jotain tehdäkseen selväksi, että fasismi ei saa voittaa; tuolloinkin tolkun ihmiset julistivat norsunluutorneistaan, että ”oikea” strategia oli hyväksyä natsit ja rasistit osaksi yhteiskuntaa ja olla kohtelias ideologiansa ja tavoitteensa selväksi tehneille tuleville joukkomurhaajille.

 

Tämä oli väärä strategia tuolloin, ja tämä on väärä strategia tänään. Lajimme oppii historiastaan lähinnä sen, ettemme opi historiastamme, mutta historianharrastajana toivon, että poikkeus vahvistaa säännön. Siksi kannustankin nyt ihmisiä toimimaan konkreettisesti ja käyttämään väkivallatonta, tehokasta keinoa protestoida:

älkää olko tekemisissä fasistien ja rasistien kanssa niin kauan, kun he ovat fasisteja tai rasisteja.

Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaaliselle lajille lajitoverien seura ja hyväksyntä on erittäin tärkeä osa onnellisuutta. Niin kauan kun fasistit ja rasistit eivät kohtaa minkäänlaisia seuraamuksia mielipiteistään, heillä ei ole juurikaan syytä harkita mielipiteitään uudelleen. Mutta mitä useammin heille tehdään selväksi, että heidän seuransa ei ole tervetullutta, sitä useammin he joutuvat harkitsemaan: ovatko ihmisvihamieliset mielipiteet todella hyljeksinnän arvoisia?

Meidän täytyy opetella sanomaan ”nyt riittää”. Meidän täytyy opetella sanomaan ja näyttämään fasisteille ja rasisteille ”ei, et voi olla rasisti ja fasisti ja silti kuvitella, että kohtelisin sinua normaalina, kunnollisena ihmisenä, koska mielipiteesi paljastavat, ettet ole sellainen.”

Meidän täytyy päästä irti joukkohypnoosistamme, jossa kuvittelemme, että etnisistä puhdistuksista ja etnisesti puhtaasta Suomesta haaveilevat fasistit olisivat jonkin legitiimin poliittisen ideologian edustajia, joiden kanssa saatamme olla eri mieltä mutta voimme silti olla ystäviä. Tämä ”tolkun ihmisten” suosima lähestymistapa, jossa keskiluokkainen kohteliaisuus on korkein arvo ja fasismia vastaan taistellaan parhaiten alistumalla, ei ole koskaan onnistunut yhtään missään, enkä löisi vetoa, että se onnistuisi nytkään. Fasismin hyväksyminen on se aito kalteva pinta, jota pitkin kansat luisuvat pakkovaltaan ja tekoihin, joita joudutaan häpeämään vielä sukupolvien päästä. Olemme jo pitkällä tällä tiellä, kun epäämme byrokraattisella kikkailulla hengenvaarassa olevilta turvapaikan ja lähetämme heitä takaisin kuolemaan; erot juutalaispakolaisten karkotuksiin 1930- ja 1940-luvulla ovat lähinnä kosmeettisia.

Nyt on mainio tilaisuus näyttää, millainen ihminen olisi ollut 1930-luvulla. Tuolloinkin fasismin nousua vastustaneita pilkattiin kiihkoilijoiksi ja ”tolkun ihmiset” nyrpistivät heille nenäänsä.

Vuoden 1945 jälkeen samat tolkun ihmiset eivät voineet tarpeeksi ylistää kymmenen vuotta aiemmin halveksimiaan aktivisteja yrittäessään kirjoittaa historian uudelleen ja selittää, että kyllä hekin oikein kovasti fasismia vastustivat, mutta…

Vastustakaa siis fasismia vastustamalla fasisteja. Mihin he menevätkin, evätkää heiltä heidän rauhansa luulla, että modernin ajan synkintä ja epäinhimillisintä aatetta kannattava, toisilta ihmisiltä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi ihmisarvon epäävä voi odottaa tulevansa kohdelluksi jotenkin muuten kuin ihmiskunnan vihollisena ja hylkiönä. Kun näette fasismia tai rasismia julkisesti kannattavan – hyvä lista kannattajista löytyy esimerkiksi nykyisen Perussuomalaisen puolueen aktiiveista ja muista ns. haittaisänmaallisten, ihmisoikeuksia vastustavien organisaatioiden jäsenlistoista – tehkää hänelle rauhanomaisesti mutta jämerästi selväksi, ettei hän ole tervetullut saman katon alle. Tehkää hänen puolestaan vain se, minkä laki, työnantajanne nimenomaiset määräykset ja hänen muilta ihmisiltä epäämänsä perusinhimillisyys ehdottomasti edellyttävät teitä tekemään. Mutta tehkää myös tiettäväksi, että jos hän luopuu ihmiskunnalle vihamielisestä aatteestaan, hän on jälleen tervetullut ihmisyhteisöön. Fasistien ja rasistien hyljeksintä on perusteltua nimenomaan siksi, koska näistä mielipiteistä on täysin mahdollista ja jopa helppoa luopua.

Fasistilla on siis täysi vapaus olla sitä mieltä mitä on, ja tämän mielipiteenvapauden on oltava jatkossakin ehdoton; mutta niin kauan kun pysyttelemme lain puitteissa, meillä muilla on myös yhtä ehdoton mielipiteenvapaus kertoa, sanalla ja teolla, mitä mieltä me olemme hänestä. Eikä mikään laki taikka tapaoikeus edellytä, että olisimme kohteliaita ja ystävällisiä niille, jotka tietoisesti ajavat vapaan yhteiskuntamme tuhoa.

En kuvittele, että hyljeksintä kääntäisi yhdenkään vannoutuneen rasistin pään. Uskovaisten uskomuksiin on vaikea ulkopuolisen vaikuttaa. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten houkuttelevaa rasismi ja fasismi ovat, ja miten helppoa heidän on rekrytoida muita mukaan toimintaansa. Ja voimme ainakin tehdä selväksi, etteivät kaikki hyväksy heidän ajatuksiaan. Voimme itse kukin tehdä valintamme ja halutessamme tehdä selväksi, etteivät kaikki ihmiset ole rasismin ja fasismin nousua kohteliaasti alistumalla ”vastustavia” tolkun ihmisiä – niitä, joista niin monet ovat kautta historian joutuneet vanhemmiten selittelemään lapsilleen, miksi eivät tehneet mitään, vaikka heidän olisi pitänyt tietää.

Miksi talousjärjestelmämme tulee vaihtumaan

Maailman ja myös Suomen nykyinen talousjärjestelmä on hyvin samanlaisella ja yhtä kestävällä pohjalla kuin Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli 1970-luvulla, ja järjestelmän radikaali muuttuminen, kenties jopa romahdus, on enää vain ajan kysymys.

Väitteeni voi vaikuttaa naurettavalta kaikista niistä, jotka eivät ole perehtyneet talousjärjestelmämme yksityiskohtiin tai ovat omista syistään haluttomia näkemään järjestelmän sellaisena kuin se on. Mielipiteillä ei kuitenkaan ole vaikutusta objektiivisiin tosiasioihin, ja on objektiivinen, tutkimuksen toisensa jälkeen toteama tosiasia, että talousjärjestelmämme tuhlaa luonnonvaroja – ja ihmisiä – selvästi enemmän kuin planeettamme varallisuus sallisi. Erityisesti me suomalaiset olemme eläneet vuosikymmeniä yli varojemme, ja kaikesta nimellisestä talouskasvusta huolimatta olemme silti tosiasiallisesti köyhempiä kuin 1980-luvulla. Jos sinustakin siis tuntuu siltä, että kaikesta talouskasvupuheesta huolimatta maailma on menossa huonompaan suuntaan, monet kaupasta saatavat tuotteet ovat huonompia kuin ennen, ja kaikki määrä ei ehkä kuitenkaan korvaa laatua, olet todennäköisesti vain täysin tervejärkinen ja tehnyt havainnon, jota tutkimustieto vahvasti tukee.

Miksi näin on päässyt käymään? Syy on loppujen lopuksi yksinkertainen. 1900-luvun puolivälistä lähtien niinsanotut länsimaat ovat mitanneet politiikan onnistumista ennen kaikkea sellaisilla mittareilla, jotka huomioivat talouden kasvun, vaan eivät sitä, mitä kasvu maksaa. Ja koska kasvun hintaa ei ole mitattu, sitä ei ole myöskään huomioitu.

suomen bkt, gpi ja isew lähteestä Hoffren 2012
Suomen bruttokansantuote (BKT) ja ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset huomioiva varallisuuden kehitys kahdella eri mittarilla (GPI ja ISEW) mitattuina. Ylempänä linkatusta lähteestä (Hoffrén 2012:7).

Voit ottaa minkä tahansa merkittävän sanomalehden vuosikerran miltä tahansa vuodelta mistä tahansa länsimaasta viimeisen 50 vuoden ajalta, ja todennäköistä on, että poliitikkoja työllistäviä ongelmia käsittelevissä artikkeleissa puhutaan voittopuolisesti talouskasvusta, työllisyydestä, investoinneista ja etenkin näiden puutteesta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, koska nykyisessä talousjärjestelmässä työttömyys on toisaalta krooninen ongelma, mutta toisaalta myös tarpeellinen pelote, jolla tavallinen kansa saadaan pidettyä kurissa ilman alastonta pakkovallan käyttöä. Niinpä työttömyys ja sen pitäminen sopivalla tasolla – ei liian vähän, mutta ei liikaakaan – investointeja houkuttelemalla ja talouskasvua maanittelemalla on jokaisen teollistuneen valtion keskeisiä tavoitteita.

Mutta käytännössä missään näistä keskusteluista ei mainita sanaakaan siitä, millä hinnalla työllisyys ja talouskasvu saavutetaan. On vain termodynaaminen tosiasia, että taloudellinen toimeliaisuus edellyttää aina jonkinlaisia energian ja materiaalin virtoja. Mietitään esimerkkinä vaikkapa ravintolaa: jos ravintolaan ei virtaisi jatkuvia raaka-aineiden ja energian virtoja, se ei ruokkisi eikä työllistäisi yhtäkään ihmistä. Vuosikymmenien tutkimuksen perusteella meillä on myös vahvoja syitä epäillä, että jopa niinsanotut ”aineettomat” talouden alat ovat tosiasiallisesti hyvinkin aineellisia: esimerkiksi Internet kuluttaa hyvinkin kaksi prosenttia kaikesta maailman sähköntuotannosta, eikä tuota tuotantoa tapahtuisi ilman erittäin aineellisia voimaloita, sähköjohtoja, ja polttoaineiden louhimista ja polttamista – eikä kukaan ”aineettomasta” nettitaloudesta elantonsa ansaitseva vielä sentään elä tietokoneessa, vaan vaatii taloja, autoja, ja niitä ravintoloita. Taloutemme on siis kiinteästi sitoutunut aineeseen ja energiaan, ja niin kauan kun ihmiset ovat fyysiseen maailmaan sidottuja olentoja, emme pysty sitä tästä kohtalonyhteydestä täydellisesti irroittamaan, väittivät termodynamiikkaa ymmärtämättömät asiasta mitä tahansa.

Se, että politiikkamme onnistumisen mittarit eivät mitanneet onnistumisten hintaa, ei ollut suuri ongelma niin kauan, kun taloudellinen toimeliaisuus oli pienimuotoista ja rajoittunutta. Mutta viimeisen 200 vuoden ajan taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut valtavasti. Samaan aikaan talouskasvun hinta on kasvanut vielä valtavammin. Kuten näemme esimerkiksi aitoa edistystä mittaamaan pyrkivästä GPI-mittarista ja sen kehityksestä, taloudellisen toimeliaisuuden määrä lisääntyy itse asiassa nykyisin hitaammin kuin lisäysten aiheuttamien vahinkojen määrä. Tällainen ilmiö, jossa jonkin asian jatkuvan kasvun haittapuolet lisääntyvät jonkin rajan jälkeen itse asiaa nopeammin, on itse asiassa erittäin tyypillinen luonnonilmiö, ja olisi haihattelua luulla, että taloutemme olisi vastaavalle niinsanotun laskevan rajahyödyn ilmiölle immuuni. Jos laskeva rajahyöty ei ole sinulle aikaisemmin tuttu ilmiö, hyvä vertauskuva on juopottelu: pari ensimmäistä kaljaa maistuvat makoisilta ja tuovat mahtavan nousuhumalan, mutta myöhemmässä vaiheessa iltaa kymmeneskään kalja ei enää mainittavasti paranna oloa – ja tuo vain entistä kauheamman krapulan seuraavana päivänä. Talousjärjestelmämme on nyt siinä pisteessä, että ravitsemusliikkeen ovivahti ohjaisi hänet jo kotiin selviämään, ellei peräti tilaisi miekkataksia tai ambulanssia.

Politiikan hyvyyttä mittaavat mittarit ovat siis pahasti vanhentuneita ja näyttää todennäköiseltä, että talous”kasvumme” aiheuttaa todellisuudessa yhteiselle vauraudellemme enemmän vahinkoja kuin mitä se tuottaa meille hyötyjä. Mikä pahinta, vahinkojen määrä kasvaa jatkuvasti, joten kun tavoittelemme enemmän talouskasvua vahinkojen korjaamiseksi, tulemme vain aiheuttamaan entistä enemmän tuhoa. Asiasta ei kuitenkaan puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, ja niinpä poliitikot ja muut nykyjärjestelmän ikuiseen jatkuvuuteen sitoutuneet Hyvin Vakavat Ihmiset voivat edelleen vaatia ”kasvua” ja työllisyyttä tukevia toimenpiteitä jopa samalla, kun he valittavat näiden toimenpiteiden aiheuttamien haittojen, kuten kiihtyvällä nopeudella etenevän ilmastonmuutoksen, vaarantavan ihmislajin tulevaisuuden.

Miksi asiasta ei sitten puhuta, vaikka esimerkiksi bruttokansantuotteen ongelmallisuudesta hyvinvoinnin mittarina on käyty keskustelua niin kauan kun kyseinen mittari on ollut olemassa?

Olemassaolevissa järjestelmissä on aina valtavasti hitautta eli inertiaa, ja vallankahvaa vääntämään päässeiden sekä muuten nykytilan jatkumisesta hyötyvien on aina vaikea tunnustaa, että järjestelmä, joka nosti heidät valtaan ja vaurauteen, saattaakin olla läpeensä mätä. Lisäksi kustannusten unohtaminen sopii mainiosti järjestelmästä hyötyville: kun talouskasvun ja investointien todellista hintaa ei tarvitse laskea, monet järjettömätkin sijoitukset näyttävät kannattavilta ainakin niin kauan, että sijoituksia kauppaavat (jotka yleensä ovat eri ihmisiä kuin vahingoista kärsivät) ehtivät hyötyä niistä.

Palatakseni aikaisempaan esimerkkiin, miten hyvin ajattelisit humalahakuisen juomisen pysyvän hallinnassa, jos krapula ja maksakirroosi tulisi aina jollekin toiselle kuin itse juomarille?

Talousjärjestelmämme voi hyvin olla perustunut kirjanpitovirheelle, kunhan vain virhe ei tule liian ilmeiseksi ennen kuin virheistä hyötyvät päätöksentekijät eläköityvät tai kuolevat. Ja kirjanpitovirheelle järjestelmämme nimenomaan perustuu. Jos kirjanpitäjä antaisi tietoisesti puhtaat paperit yritykselle, jonka liiketoimintasuunnitelman kulmakivi on jättää maksamatta osa yrityksen kustannuksista, kirjanpitäjä olisi pian entinen kirjanpitäjä ja yrittäjällä olisi tapaaminen käräjätuomarin kanssa. Ja jos maanrakennusalan yrittäjä pystyttäisi Helsingin keskustaan kivenmurskaamon ja ilmoittaisi käyttävänsä kivimurskeen raaka-aineena erästä Arkadianmäellä sijaitsevaa graniittimuodostumaa, voisimme lyödä vetoa siitä, ehtiikö yrittäjän ovelle ensin poliisi vaiko mielenterveyshoitajat.

Mutta kun yrityksen liiketoimintasuunnitelma perustuu Eduskuntatalon graniitin alihinnoittelun sijasta hitaasti kasvavien pohjoisten metsien alihinnoitteluun, kyseessä ei olekaan hullu rikos tai rikollinen hulluus vaan kannatettava liiketoiminta, jonka syntymistä poliitikot ja muut Hyvin Vakavat Ihmiset juhlivat jakamalla yrittäjälle kunniaa ja huomionosoituksia. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmämme kun ei näe juuri minkäänlaista eroa siinä, luoko taloudellinen toimeliaisuus jotain aidosti arvokasta, vai onko se vain entistä nopeampi ja tehokkaampi tapa polttaa luonnonvaroja numeroiksi pankkitileillä. Mainio käytännön esimerkki löytyy Äänekoskelta, jonne nousevan uuden sellutehtaan synnyttämät noin 2700 työpaikkaa ovat olleet poliitikkojen juhlinnan kohteena. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty esimerkiksi siihen pikku yksityiskohtaan, että jos sellutehtaan käyttämä puutavara ja sen arvo hiilidioksidin sidonnassa hinnoitellaan edes jotakuinkin realistisesti, Äänekosken sellutehtaan joka ikinen työpaikka köyhdyttää todellisuudessa maatamme joka ikinen vuosi noin 100 000 – 300 000 euron verran – siis nettona, sen jälkeen kun tehtaan kansantuotteeseemme lisäämä vauraus on huomioitu. Yhteiskunnallemme olisi siis selvästi kannattavampaa maksaa jokaiselle noista 2700 henkilöstä viisi tonnia kuussa vaikka siitä, etteivät he tee yhtään mitään. (Tämä on muuten erinomainen argumentti perustulon puolesta: kun iso osa uusista työpaikoista todellisuudessa tuhoaa vaurautta, olisi järkevämpää maksaa vaikka joutenolosta.)

Liiketoiminnasta toki saa paljon helpommin kannattavaa jos sen todellisia kustannuksia ei tarvitse laskea, ja tämä yksinään selittää jo paljon siitä, miksi bisneksen teon liki uskonnoksi korottaneet yhteiskuntamme tuhoavat säälimättä ja mielettömästi koko planeetan elämän edellytyksiä. Niin kauan kun luonnonvaroja tuhlaamalla voi korjata suuria taloudellisia hyötyjä, luonnonvaroja tullaan tuhlaamaan: ja niin kauan kun rikkaudet tuovat valtaa, järjestelmämme ei tule tekemään luonnonvarojen säästämiseksi kuin kosmeettisia parannuksia puutteelliseen kirjanpitoonsa. Raamatusta saakka olemme oppineet, että luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja tätä opetusta olemme toden teolla noudattaneet. Mutta mikään määrä ideologisista ja historiallisista syistä puutteellista kirjanpitoa ei muuta fysikaalista todellisuutta: avohakatut metsät ovat avohakattuja ja avolouhokset avolouhoksia, vaikka kansamme kirjanpidollinen vauraus olisi vain lisääntynyt ja jotkut meistä saisivat pankkitililleen suurempia saldolukemia.

Nykymenon voisi ehkä ymmärtää paremmin, jos emme tietäisi, mitä tapahtuu yhteiskunnille, joiden kirjanpito perustuu vanhentuneeseen ideologiaan eikä vastaa elettyä todellisuutta. Neuvostoliiton ja sen vasallivaltioiden ”reaalisosialismin” kaatumiseen oli monia syitä, mutta talouden tehottomuus oli niistä tärkeimpien joukossa. Kommunistinen järjestelmä, joka oli itse asiassa tuottanut jopa merkittävän määrän hyvinvointia ja kapitalismiakin huikeampia määriä talouskasvua aina 1960-luvun alkuun saakka, ei 1970-luvulta alkaen kyennyt enää lisäämään kansalaisten reaalista hyvinvointia – aivan kuten nykyinen talousjärjestelmämme ei ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia sitten 1990-luvun. Päätöksentekijöiden seuraamien mittareiden mukaan kaikki oli toki edelleen hyvin: tuotantotavoitteet saavutettiin jopa etuajassa ja talous kasvoi kohisten. Mitä väliä sillä, että mittarit unohtivat laskea lähes kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen? Kommunistisessa talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähty olevan mitään arvoa, ellei niiden ”jalostamiseksi” oltu tehty työtä. Nykyisessä talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähdä olevan mitään arvoa, ellei kukaan ole valmis maksamaan niistä rahaa. Molemmissa järjestelmissä lopputuloksena on luonnonvarojen yltiöpäinen tuhlaaminen lyhyen tähtäimen etujen nimissä, ja kummassakin järjestelmässä on valtavasti inertiaa ja vaikutusvaltaisia intressejä, jotka hidastavat kaikkia yrityksiä korjata järjestelmää vähemmän tuhoavaksi. Kommunistien puolustukseksi voi sentään lukea sen, että 1980-luvulla tietoisuus elinympäristömme rajallisuudesta ei ollut lainkaan niin laajaa kuin mitä se on nyt, 30 vuotta myöhemmin.

Kummallekin järjestelmälle on myös ominaista tuotannon määrän korostaminen laadun kustannuksella. Neuvostoliitossa saatettiin (väitetysti) lisätä kodinkoneisiin betonipainoja, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustivat tuotetun tavaran painon kasvattamiseen: H&M heikentää jatkuvasti ja silminnähden kankaidensa ja ompelutyönsä laatua, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustavat myymään enemmän halvempia rättejä samassa ajassa, ja pitkään kestävät laadukkaat vaatteet sotivat molempia tavoitteita vastaan. (Käytin Kuopion ensimmäisen H&M:n avajaisista noin vuonna 1998 ostamiani reisitaskuhousuja vuosikymmenen; nykyisin vastaavaa kestävyyttä on kyseisen liikkeen tuotteilta turha edes toivoa.) Molemmissa järjestelmissä on teoriassa valinnanvapautta, mutta suuri osa kansalaisista on vapaudessaan perin rajoitettuja: Neuvostoliitossa poliittisen eliittiin kuulumattoman tavallisen ihmisen saatavilla ei ollut laadukasta tavaraa, nykyisessä järjestelmässä varakkaiden eliittiin kuulumattomalla tavallisella ihmisellä ei ole laadukkaaseen tavaraan varaa. Ja molemmissa järjestelmissä poliitikkojen tavoitteena on kasvu. Kysymyksiä siitä, mitä kasvulla saadaan, pidetään haihatteluna. Taloushistoriaa tuntevat naureskelevat nykyisinkin Neuvostoliiton niinsanotun reaalisosialistisen talousjärjestelmän tehottomuuksille ja luonnonvarojen haaskaamiselle, mutta on täysin varmaa, että tulevaisuuden taloushistorioitsijat – sikäli kun sellaista ammattikuntaa tai *tulevaisuutta* on – tulevat nauramaan vielä makoisammin nykyisen reaalikapitalismin kummallisuuksille. Edes Neuvostoliitossa ei sentään nähty sellaisia erikoisuuksia kuin tuotteiden laadun tahallinen heikentäminen ”suunnitellun vanhenemisen” nimissä, vain jotta tuotteiden valmistaja saisi myytyä uusia tuotteita vuodesta toiseen.

Tässä kohdassa kriittinen lukijani saattaa jo hermostua, ja kysyä, onko järjestelmämme todella niin tehoton kuin Neuvostoliiton todistetusti tehoton järjestelmä oli. Vastaus tähän on selvä: olemme paljon tehokkaampia tuhoamaan luonnonvarojamme ennen kuin järjestelmämme ajautuu täydelliseen umpikujaan.

Suhteellisen vapaan tiedonvälityksen ja vapaan yritteliäisyyden ansiosta länsimaissa vallitseva järjestelmä pystyy reagoimaan tehottomuuksiin merkittävästi paremmin kuin Neuvostoliiton kankea, salaileva ja aloitteellisuudesta rankaiseva pakkovalta koskaan kykeni. Valitettavasti tämä ei ole minkäänlainen tae siitä, että käyttäisimme vähemmän luonnonvaroja: päin vastoin, tehokkuutemme on tähän mennessä näkynyt nimenomaan siinä, että kulutamme luonnonvarat kommunisteja nopeammin ja huolellisemmin. Vuosikymmenien puheesta ja kirjaimellisesti tuhansista koko ajan epätoivoisempaan sävyyn kirjoitetuista tutkimuksista huolimatta talouskasvuamme ei ole vieläkään kyetty ”irtikytkemään” luonnonvarojen kulutuksesta.

Olemme enintään kyenneet ulkoistamaan vahinkomme meitäkin köyhemmille, ja toisinaan kuullut väitteet irtikytkennästä perustuvatkin länsimaiden teollisuustuotannon ulkoistamiseen esimerkiksi Kiinaan. Yhteiskuntamme ympäristöjalanjälki onkin kokonaisuudessaan tyylipuhdas esimerkki niinsanotusta Jevonsin paradoksista eli kimmahdusilmiöstä: vallitseva talousjärjestelmä varmistaa, että sitä mukaa kun opimme käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin, käytämme niitä yksinkertaisesti vain enemmän. Ilmiölle nimen antanut William Stanley Jevons pani jo vuonna 1865 merkille, että höyrykoneiden ja muiden hiiltä kuluttavien teollisuuslaitosten polttoainetehokkuuden huikeasta kasvusta huolimatta, Iso-Britanniassa kulutettiin merkittävästi enemmän hiiltä kuin 1700-luvun lopussa. Syynä oli se, että tehokkaammin kulutettua hiiltä kannatti käyttää enemmän, ja sitä kannatti kaivaa vähemmänkin kannattavista esiintymistä. Sama ilmiö on havaittu 150 vuoden aikana jokseenkin aina, kun minkään luonnonvaran tai muun resurssin käyttöä vallitsevan talousjärjestelmän alaisuudessa on vaivauduttu tutkimaan.

Ansioksemme on toki luettava, että olemme kyenneet torjumaan joitain paikallisia ympäristöongelmia. Olemme onnistuneet lisäämään metsien kasvua Euroopassa (ainakin toistaiseksi) ja puhdistamaan monet aiemmin saastuneet joet ja järvet, mutta näiden pohjimmiltaan paikallisten ongelmien ratkaisu ei ole ainakaan toistaiseksi antanut minkäänlaisia avaimia sivilisaatiotamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Ja sitä mukaa kun ympäristörajoitteet ovat tehneet perinteisestä teollisuuskapitalismista vaikeampaa, kapitalistisen järjestelmän kyltymätön voitontavoittelu on vain ohjautunut uusille urille.

En usko, että on sattumaa, että juuri nyt, kun Internet-talouden suurin laajentumisvaihe on ohi ja luonnonvarojen ylikäytöstä puhutaan enemmän kuin koskaan, elinkeinoelämää palvelevat tahot painostavat ankarasti poliitikkoja ja kansaa hyväksymään sosiaali- ja terveyspalvelujen teurastamisen kapitalismin alttarilla. Nykyinen saalistuskapitalismi on voitontavoittelussaan kuin hai, jonka täytyy uida ja syödä tai se kuolee. Jos sijoitusomaisuudelle ei koko ajan löydy uusia, ei vain voittoa vaan mieluusti enemmän voittoa tuottavia sijoituskohteita, velkojat jäävät vaille rahojaan ja koko korttitalo uhkaa romahtaa – vuonna 2008 käytiin jo hyvin lähellä. Mutta maailma alkaa olla jo täynnä, ja elämänpiirimme on jo liki täysin kapitalismin valtaama: siksi voittoa tavoittelevien yritysten on suorastaan lakisääteinen pakko yrittää vallata vielä niitä alueita, jotka toistaiseksi on onnistuttu pitämään voitontavoittelun ulkopuolella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen jälkeen jäljellä onkin lähinnä koulutus, ja senkin yksityistäminen on täysin varmasti elinkeinoelämän jatkuvan kasvun uskontoa julistavan papiston toiveissa.

Tällaisen valtaa keskittävän ja jatkuvaa kasvupakkoa synnyttävän järjestelmän hallitseminen ihmisten valtaosan eduksi voi osoittautua ikuiseksi toiveuneksi. Nykyinen talousjärjestelmämme ei ole enää ihmiskunnan renki, vaan isäntä. Se on karannut demokraattisesta hallinnasta (sikäli kun se koskaan sellaisessa on ollut) ja kasvaa mielettömästi pelkän kasvun vuoksi kuin syöpä, kunnes se ei enää voi kasvaa. Tällöin se vain on tuhonnut paitsi ympäristön, myös yhteiskunnat, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Kasvaimen ”tehokkuuden” parantaminen voi tuoda hetkellistä helpotusta ja saattaa olla joskus tavoiteltavaa, mutta pitkällä tähtäimellä se vain tarkoittaa, että entistä tehokkaampi kasvain leviää laajemmalle ja saa aikaan suurempaa vahinkoa ennen kuin se kuolee tilan loppumiseen. Ja koska järjestelmä itsessään synnyttää tarpeen sen laajenemiselle, koska järjestelmän palvojilla on käytössään ylivoimaiset resurssit, koska järjestelmää uskollisesti palvomalla on mahdollista (joskin epätodennäköistä) päästä voittajien harvalukuiseen joukkoon, ja koska järjestelmä on satojen vuosien kollektiivisella kokemuksella erittäin tehokas taivuttelemaan ihmiset tukemaan sitä, ajatukset järjestelmän ”kesyttämisestä” ovat ongelmallisia: tähän mennessä on käynyt niin, että järjestelmä on kesyttänyt kesyttäjänsä.

Meillä on nyt järjestelmä, joka suorastaan kannustaa vähättelemään rikkauksien tavoittelussa luonnolle ja muille ihmisille aiheutuvia vahinkoja, koska vahingot aiheutuvat vain aniharvoin sille, joka hyötyy eniten. Niinpä meillä on järjestelmä, jossa krapula ja maksakirroosi koituvat jonkun muun kohtaloksi ja siksi kaikkien kannattaa ryypätä koko ajan – mutta emme näe, että koska kaikkien kannattaa toimia samoin, jokainen meistä kärsii jonkun toisen aiheuttamasta krapulasta. Jopa meistä rikkaimmat kärsivät, vaikka tietenkin vähemmän kuin köyhät. Rikkaat joutuvat käyttämään koko ajan enemmän rahaa suojautuakseen eriarvoisuutta luovan järjestelmän seurauksilta, kuten vaikkapa heikkenevältä julkiselta terveydenhoidolta ja yksinkertaisesti siltä tosiasialta, että jos yhteisössä on yksi rikas ja sata köyhää, köyhät saattavat yrittää tasoittaa tilannetta kolkkaamalla rikkaan.

Joskus uskoin, että nykyinen talousjärjestelmä olisi mahdollista muuttaa ajoissa ja voisimme välttyä suuremmilta ongelmilta, vaikka säilyttäisimme rahan vallan politiikassa. Nykyään en enää tähän usko. Olisimme saattaneet selvitä suhteellisen vähäisillä muutoksilla, mikäli muutokset olisi aloitettu toden teolla viimeistään 1990-luvulla. Edes vankka tutkimustieto ei kuitenkaan tuolloin kyennyt päihittämään ”rationaalisen” järjestelmämme inertiaa ja järjestelmästä hyötyvien itsekkyyttä, ja nyt on melko varmasti jo liian myöhäistä. Tämä on kuitenkin viesti, jota varsin harva haluaa kuulla.

Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Omien havaintojeni mukaan varsinainen järjestelmävallankumous on vasta pääsemässä vauhtiin. Koko ajan kasvava joukko ihmisiä – ja onneksi ennen kaikkia nuoria ihmisiä – ympäri maailmaa on tullut samaan johtopäätökseen mihin päätymiseen itse tarvitsin vuosikymmenen. Suuri pyörä on alkanut kääntyä, ja vaikka suuret pyörät pyörivät hitaasti, ne jauhavat hienoksi. Nykyinen järjestelmämme ei kertakaikkisesti ole kestävällä pohjalla, ja tarvitsemme vähintään pohjan uudelleenrakentamisen, ellemme koko järjestelmän täydellisen remontin. Tämä kaikki on täysin mahdollista.

Talousjärjestelmät ovat käytännössä täysin ihmisten luomia sosiaalisia konstruktioita (hieno nimitys ”sopimusasialle”), eikä mikään luonnonlaki estä meitä sopimasta talousjärjestelmän pelisääntöjä uudelleen, enemmän kaikkien ja vähemmän harvojen hyväksi. Vaikka nykyisen järjestelmän palvojat miten huutavat, että edes pelisääntöjen pieni viilaus saati koko pelin muuttaminen ei ole mahdollista tai ainakin tarkoittaisi maailmanloppua, toisenlainen talousjärjestelmä ei tarkoita maailmanloppua yhtään enempää kuin pelattavan tietokonepelin vaihtaminen tarkoittaisi pelaamisen loppua. Talousjärjestelmän muutosta vastustavat käyttäytyvät käytännössä tarkalleen kuten lapset, jotka ovat päässeet tuossa talousjärjestelmämme toimintaa oivallisesti kuvaavassa lautapelissä eli Monopolissa voitolle ja sitten kiukuttelevat, kun muut lapset kyllästyvät ja kysyvät, että eikö voisi joskus pelata jotain toista, järkevämpää ja vähemmän turhauttavaa peliä. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö myös lastentarhoissa pelattaisiin paljon enemmän pelkästään Monopolia, mikäli pelissä vahvoilla olevat voisivat käyttää monopolirahaa palkatakseen taitavimpia propagandisteja julistamaan Monopolin olevan ainoa mahdollinen lautapeli ja sen sääntöjen olevan luonnonlakien omaisia ikuisia totuuksia – sekä vartijoita raahaamaan arestiin ne, jotka yrittävät kaataa pelilaudan.

Toisenlaiset pelisäännöt ja jopa aivan toisenlaiset pelit ovat kuitenkin täysin mahdollisia ja ennen pitkää pakollisia, vaikka tämä tietoisuus ei vielä olekaan suotautunut yleiseen tajuntaan. Uuden järjestelmän lähtökohdaksi tulee ottaa se, mikä on fysikaalisesti mahdollista ja reilua, ei se, mikä on nykyisessä järjestelmässä voitolle päässeiden etujen mukaista. Sekä yksityiskohtaisia että vähemmän yksityiskohtaisia esityksiä tällaisen talouden käytännön järjestelyistä on lukuisia, Hahnelin osallisuustaloudesta Olin Wrightin reaaliutopioihin. Mikä tai millainen yhdistelmä näistä toteutuu, jää lähitulevaisuuden päätettäväksi.

Kaikki muutosehdotukset tulevat tietenkin herättämään vastustusta, vähättelystä ja karmeilla seurauksilla pelottelusta suoraan tai epäsuoraan vallankäyttöön (jonka yksi muoto on sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentäminen, jotta järjestelmässämme kasvava häviäjien joukko ei ehdi, jaksa tai osaa vaatia reilumpaa peliä). Voi olla, että uuden ja vanhan talousjärjestelmän välejä joudutaan selvittämään jopa aseellisesti, kun vanhasta järjestelmästä hyötyvät eivät halua luopua vallastaan vapaaehtoisesti mutta onnistuvat vielä palkkaamaan ja kiihottamaan köyhempiä kuolemaan puolestaan. Itse uskon rauhanomaisen muutoksen olevan kestävämpi ja tehokkaampi tapa muuttaa asioita, mutta harva suuri muutos on mennyt läpi ilman minkäänlaista konfliktia. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin fyysinen todellisuus pakottaa jääräpäisimmätkin nykyjärjestelmän palvojat tunnustamaan tosiasiat. (Kun he tämän tekevät, toivon aikaisemmin tosiasiat todenneilta sen verran suurpiirteisyyttä ja pelisilmää, että edes viime hetkellä ihmiskunnan puolelle loikkaavia ei pilkata jälkikäteen.) Kuten yhdysvaltalainen sanonta toteaa, todellisuudella on aina viimeinen lyöntivuoro, ja on vain objektiivista todellisuutta, että nykyisen järjestelmämme kestävyyteen voi uskoa vain tosiasiat kiistävä haihattelija.

Sivumennen sanoen, nykyään tunnen suurta sympatiaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän ongelmista ja epäkohdista 1970-luvulta saakka varoitellutta Tauno Tiusasta kohtaan: kun hän sanoi ääneen, että hänen havaintojensa mukaan sosialistinen talousjärjestelmä kasvattaa tuotannon määrää laadun kustannuksella, tuhlaa luonnonvaroja, turmelee ympäristön, ja synnyttää tarpeellisia muutoksia tuhoon saakka vastustavan byrokratian, virallinen YYA-Suomi ja Neuvostoliiton talouden edistyksellisyyteen uskovat julmistuivat näistä harhaopeista niin, että Tiusanen joutui hakeutumaan maanpakoon Glasgow’n yliopistoon. Vaikka itsekin epäilen, että julkituomani näkökannat järjestelmämme epäkohdista eivät ole ainakaan edistäneet yrityksiäni työllistyä tutkijaksi, edistystä on toki tapahtunut siinä määrin, etteivät kaltaiseni harhaoppiset joudu pelkäämään maanpakolaisuutta. Ajatuskontrolli toimii nykyään niin, että epämieluisat viestit jätetään huomiotta kunnes ne katoavat somen, klikkijournalismin ja päivittäisten kohujen kakofoniaan.

 

Mitä täysi-ikäisen pitäisi tietää liberalismista

Tänä keväänä koulunsa päättää ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella syntynyt ikäluokka. Samalla tulee myös kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun itse pääsin lukiosta. Siksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kenties tärkeimmästä asiasta, jota olen tähän mennessä yhteiskunnasta oppinut.

Nyt valmistuvat, olette (todennäköisesti) ensimmäistä kertaa oikeutettuja äänestämään eduskuntavaaleissa ensi vuonna. Osa teistä on saattanut jo miettiä, mitä puoluetta kannattaa. Osa saattaa vielä miettiä, ja osaa varmasti ei voisi vähempää kiinnostaa. Puolueilla ei tunnu olevan juurikaan eroja, ja politiikasta kiinni saaminen on vaikeaa. Mistä juuri sinun pitäisi tietää, mikä on hyvää ja kannatettavaa politiikkaa?

Tämä on aidosti vaikea kysymys, joihin valmiita vastauksia tarjoavat lähinnä teistä hyötymään pyrkivät. Toivoisinkin, että miettisitte joskus aivan itse, millaista yhteiskuntaa pidätte hyvänä. Demokratiassa valta on, ainakin teoriassa, viime kädessä kansalla: ja sitä mukaa kun täysi-ikäistytte, teistäkin tulee äänivaltainen osa kansaa. Siksi sillä, mitä mieltä juuri te olette siitä, millainen olisi hyvä yhteiskunta, on merkitystä.

Mitä yhteiskuntamme sitten näin keskimäärin pitää hyvänä yhteiskuntana? Kenties eniten länsimaisessa perinteessä näihin käsityksiin vaikuttanut ajatus on niinsanottu liberalismi. Sen kantamuoto, klassinen liberalismi on peräisin ennen muuta niinsanotun valistusajan eli 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen filosofeilta. Tässä ajattelussa keskeistä on yksilön vapaus ja vastuu itsestään, sekä ajatus meritokratiasta eli ansioituneimpien vallasta yhteiskunnallisen järjestyksen parhaimpana perusteena. Kun vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo eli jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus hyvään elämään, yhteiskunta on liberaalien mielestä järjestetty hyvin. Jos mahdollisuuksien tasa-arvoa noudattava yhteiskunta sitten onkin epäreilu, tämä epäreiluus johtuu vain ihmisten luontaisista ominaisuuksista, kuten ahkeruuseroista, ja on siten hyväksyttävää. Kunhan vain mahdollisuuksien tasa-arvo on olemassa, klassisen liberalismin kannattajien mielestä ihmisillä on henkilökohtainen velvollisuus ja vastuu ”tavoitella onnellisuutta” itse, eikä tätä vastuuta pidä siirtää esimerkiksi valtiolle. Monet liberaalit ovat myös sitä mieltä, että jos yksilö on omalla työllään ansainnut jotain, on lähtökohtaisesti väärin viedä sitä häneltä pois ja antaa niille, jotka eivät ole olleet yhtä ahkeria.

Etenkin perinteisimmän eli klassisen liberalismin kannattajiksi tunnustautuvien määrä on viime vuosina kasvanut, selvänä vastareaktiona vanhoja ajatuksia haastavien aatteiden kuten feminismin ja postmodernismin leviämiseen. Nykyajan klassiset liberaalit pitävät näitä uusia aatteita loukkauksina yksilökeskeistä, meritokraattista ajattelua kohtaan. Klassisen liberalismin mukaan järjestetyssä valtiossa yksilöt ovat mahdollisimman vapaita tekemään omia valintojaan niin kauan kun eivät vahingoita suoranaisesti ketään muita, ja meritokratian ansiosta politiikan ja talouselämän hierarkioissa huipulle nousevat ne, jotka nousun parhaiten ansaitsevat esimerkiksi älynlahjoillaan tai ahkeruudellaan.

Tämän ajatuksen haastajat kuten esimerkiksi feministit huomauttavat, että todellisuudessa yhteiskunnan rakenteet eivät ole niin reiluja kuin perinteisemmän liberalismin kannattajat luulevat, ja siksi näennäisesti liberalismin ideaa vastaan rikkovat toimenpiteet kuten sukupuolikiintiöt tai muu positiivinen syrjintä voivat olla perusteltuja muuttamaan rakenteita. Klassiset liberaalit hyökkäävät säännöllisesti näitä ajatuksia vastaan, syyttäen niitä monin eri sanoin meritokratian ajatuksen hylkäämisestä. Silloinkin kun liberaalit hyväksyvät, että yhteiskunta saattaa olla rakenteellisesti epäreilu, he usein väittävät, että epäreiluuksien korjaamiseksi esitetyt toimenpiteet – kuten juuri sukupuolikiintiöt – ovat mielivaltaisuudessaan suurempi haitta kuin olemassa olevat epäreiluudet. Miksi, he kysyvät usein, yksilöitä pitäisi palkita vain siitä, että he kuuluvat ryhmään, jota kenties onkin kohdeltu joskus epäreilusti?

Perinteisen liberalismin ajatusrakenteessa on kuitenkin merkittävä aukko, joka estää sitä kannattavia hyväksymästä toimia, jota tarvittaisiin paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Aukko piileskelee siinä, miten etuoikeudet ovat todellisuudessa jakautuneet.

Palataan vielä hetkeksi siihen, millaisia hyväksyttäviä syitä liberaalit ovat kautta historian löytäneet yhteiskunnallisille eriarvoisuuksille, kuten tuloeroille. Perinteisesti liberalismin mukaan hyväksyttäviä perusteita eriarvoisuuksille ovat sellaiset ominaisuudet, joihin ihminen voi itse vaikuttaa. Niinpä esimerkiksi ahkeruus, koulutus ja ammatti ovat liberalismissa hyväksyttäviä syitä eriarvoisuuksille, olettaen, että ihmisiä ei suljeta esimerkiksi koulutuksen tai ammattien ulkopuolelle vaikkapa syntyperän, säädyn tai sukupuolen vuoksi. Liberaalin mielestä on epäreilua, jos esimerkiksi maan johtoon pääsee vain syntymällä oikean perheen lapseksi. Tällaisiä etuoikeuksia, joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa, pidetään moraalisesti mielivaltaisina. Yksi liberalismin keskeisiä periaatteita onkin se, että mielivaltaiset (ts. ahkeruuteen tai vastaaviin ansioihin perustumattomat) hierarkiat, joissa jotkut ihmiset pääsevät toisia helpommalla synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, ovat epäreiluja.

Tarkastellaan nyt todellista yhteiskuntaa ja sitä, miten hyvin liberalismin ideat toteutuvat käytännössä. Hyvinkin pintapuolisella tarkastelulla huomaamme nopeasti, että käytännössä yhteiskuntamme eivät todellakaan noudata liberalismin teoriaa kovinkaan tarkasti. Jopa maailman tasa-arvoisimmissa maissa syntyperä vaikuttaa merkittävästi tuloeroihin; sekä empiirinen todistusaineisto että teoria osoittavat vahvasti, että elämässä menestymistä selittää paremmin onni kuin ahkeruus; ja kun maailman vanhimman olemassaolevan demokratian mahtavinta virkaa hoitamaan on valittu funktionaalisesti lukutaidoton, silminnähden vaarallisen tyhmä perintömiljonääri joka on valintansa jälkeen jakanut merkittäviä tehtäviä suvulleen ja lähipiirilleen, vaaditaan melkoista pokkaa väittää, että politiikassa huipulle nousisivat pätevimmät ja sopivimmat.

Todellisuudessa olemme siis kaukana meritokratiasta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Kuten liberalismia merkittävästi uudistanut filosofi John Rawls totesi, ihmiset saavat edelleen epäreiluja etuoikeuksia kahdella pohjimmiltaan mielivaltaisella ja siksi moraalittomalla tavalla: sosiaalisilla ja luonnollisilla eduilla.

Sosiaaliset edut ovat sellaisia etuja, joita yksilöt nauttivat pohjimmiltaan mielivaltaisesti valikoitunutta joukkoa suosivien ja siten muita syrjivien poliittisten, rakenteellisten, kulttuuristen ja taloudellisien hierarkioiden vuoksi. Hyvistä oloista tulevalla lapsella on keskimäärin valtavan paljon köyhää enemmän mahdollisuuksia elämässään: vauraus ja taloudellinen vakaus näkyvät konkreettisesti esimerkiksi siinä, millaisia virikkeitä lapselle voidaan tarjota, millaisiin kouluihin hän pääsee, ja miten suuria riskejä hän voi ottaa elämässään. Pahimmillaan eriarvoisuus näkyy jopa siinä, miten hyvää ravintoa lapsi saa. Lapsi ei kuitenkaan ole mitään näitä etujaan ansainnut: hänelle ne koituvat yksinomaan siksi, että hän on sattunut syntymään oikeaan perheeseen. Useassa tapauksessa vanhemmat ovat puolestaan saaneet samat, pohjimmiltaan mielivaltaiset edut lapsina, jolloin sosiaalisista eduista on muodostunut suvuttain periytyvä etuoikeus. Kyseessä onkin vain aste-ero verrattuna syntyperään virallisesti pohjautuviin etuihin, kuten aatelisarvoon tai perinnöllisiin virkoihin.

Jopa monet klassiset liberaalit ovat John Rawlsin kanssa pohjimmiltaan samaa mieltä periytyvistä sosiaalisista eduista, ja pitävät esimerkiksi koulutuksen laajaa saatavuutta tästä syystä tärkeänä vapauksia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa lisäävänä arvona. (Konservatiivisempi osa, joka koostuu lähes poikkeuksetta valkoisista keskiluokkaisista miehistä, on tosin sitä mieltä, että yhteiskunta on riittävän tasa-arvoinen, kunhan lakikirjoissa ei ole selkokielisesti ihmisryhmiä syrjiviä pykäliä.) Ratkaiseva ero ennen Rawlsia vallinneeseen liberalismiin syntyy silloin, kun kysymme loogisen jatkokysymyksen:

Jos oikeaan perheeseen syntyminen on yksilön kannalta ansaitsematon sosiaalinen etu, mitä se on, niin entä luonnolliset edut eli synnynnäiset ominaisuudet?

Me ihmiset synnymme erilaisilla ominaisuuksilla ja taipumuksilla varustettuna, ja kokemuksemme ja ympäristömme muokkaavat näitä taipumuksia edelleen. Synnynnäisiin ominaisuuksiimme emme voi vaikuttaa mitenkään, ja ympäristöömmekin vain rajallisesti. Erityisesti kehityksemme kannalta tärkeiden varhaisvuosiemme ympäristöön emme käytännössä pysty itse vaikuttamaan.

Tiedämme myös, että monet väitetysti ihmisten itsensä vaikutuspiirissä olevat ominaisuudet, kuten ahkeruus, ovat tosiasiassa synnynnäisten ominaisuuksiemme ja ympäristömme vaikutteiden yhdistelmiä. Osa ihmisistä on toisia ahkerampia, osa laiskempia: mutta ne ihmiset, jotka kasvavat ja elävät ympäristössä jossa ahkeruutta ei pääse kehittämään tai siitä ei ole hyötyä, ovat keskimäärin vähemmän ahkeria kuin toisenlaisessa ympäristössä kasvavat. Jos olet syntynyt perheeseen, jossa ahkeruutta ei arvosteta, onko todella vain sinun omaa syytäsi, jos et ole ahkera? Todellisuudessa emme voi useinkaan vain ”päättää” olla ahkeria sen enempää kuin voimme vain ”päättää” olla masentumatta tai vain ”päättää” nousta pyörätuolista.

Luonnolliset ja sosiaaliset edut ovat siis jakautuneet ihmiskunnassa epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti. Niitä ei ole jaettu minkään ansioiden perusteella, eivätkä ne siksi voi olla moraalisesti kestävä peruste antaa yhteiskunnan jakautua eriarvoisiin luokkiin. Yhteiskunnan jakautuminen tällä tavoin on kaiken hyväksi juuri sitä, mitä kaikki liberaalit ja eritoten klassiset liberaalit väittävät vastustavansa: kun mahdollisuudet ovat jakautuneet epätasaisesti ja epäreilusti, yhteiskuntamme ottaa pois ansioituneilta yksilöiltä ja antaa ansioitumattomille vain siksi, että jälkimmäiset ovat sattuneet syntymään oikein.

Etuoikeuksien epätasainen jakautuminen voi kenties olla luonnollisten prosessien lopputulos, mutta se ei ole oikeudenmukaista. Jälleen Rawlsia lainatakseni, oikeudenmukaista voi olla vain se, miten ihmisten yhteiskunta suhtautuu epätasaisesti jakautuneisiin etuoikeuksiin. Jos hyväksymme yhteiskunnan jakautumisen epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti jakautuneiden etujen perusteella, olemme vain nimellisesti edistyneempiä kuin yhteiskunnat, joissa aristokraatit ja ylemmän kastin jäsenet pitivät käsissään valtaa ja omaisuutta syntyperänsä perusteella.

Mikään ylläolevasta ei tarkoita, että syntyperä olisi mikään takuu tai varma ennuste tulevaisuudestasi. Ihmiset onnistuvat nousemaan synkeistä lähtökohdista, ns. hyvien perheiden lapset päätyvät toisinaan turmioon, ja parhaimmatkin geenit saaneen ihmisen etuoikeudet voivat murskaantua hetkessä, jos unohtaa katsoa ennen kadun ylittämistä. Ihmisillä on edelleen vastuu yrittää parhaansa, ja menestymistä kannattaisikin mitata suhteessa lähtötasoon, ei saavutuksiin. Jos et ole saanut syntymälahjaksi etuoikeuksien vetoapua, ole ylpeä saavutuksistasi, mutta älä unohda, että kaikki eivät välttämättä kykene samaan; jos olet kotoisin etuoikeuksien keskeltä, muista, että perimäsi etuoikeudet ovat sinun etuoikeuksiasi vain sattuman johdosta, eivät sinun omien ansioidesi vuoksi, eivätkä kaikki ole olleet yhtä onnekkaita.

Kaikki suomalaiset ovat lähtökohtaisesti valtavan etuoikeutettuja kansainvälisesti katsottuna, mutta myös meidän yhteiskuntamme on edelleen jakautunut. Mikä pahempaa, näyttää vahvasti siltä, että jakautuminen pohjimmiltaan perinnöllisistä etuoikeuksista nauttivien ja niistä osattomaksi jäävien kesken on kasvamassa. Klassisiksi liberaaleiksi tunnustautuvat ovat hyväksyneet tämän kehityskulun ja pyrkivät toisinaan jopa kiihdyttämään sitä, ja siksi toivoisinkin kaikkien harkitsevan uudelleen, kannattaako 1700-luvulla eläneiden, orjuuden hyväksyneiden ja orjakaupalla rikastuneiden miesten kehittämiä ajatuksia hyvästä yhteiskunnasta – vaiko kenties 1900-luvun suurimpiin filosofeihin kuuluneen John Rawlsin edistyneempää versiota.

Epäilen, että nämä ajatukset herättävät sinussa epäilyksiä: ainakin omana kouluaikanani kouluissa opetettiin hiljaisesti mutta tehokkaasti perinteistä tai peräti klassista liberalismia ja ajatusta siitä, että Suomi olisi tasa-arvoinen maa. Etenkin kaltaiseni hyviin oloihin syntyneen oli aidosti vaikea ymmärtää, että tämä ei ollutkaan totta kuin enintään suhteellisessa mielessä – Suomi on toki moniin maihin verrattuna jonkin verran tasa-arvoisempi. Siksi saatat tarvita vielä jonkin verran elämänkokemusta ja opiskelua, ennen kuin olet valmis hyväksymään Rawlsin logiikan: itselläni siihen meni yli vuosikymmen.

Mutta sitten kun toteat, että sinunkin mielestäsi synnynnäiset etuoikeudet ovat lähtökohtaisesti väärin, Rawlsilla on sinulle myös mainio nyrkkisääntö politiikan arvioimiseksi. Rawlsin kehittämän periaatteen, ”tietämättömyyden verhon”, mukaan hyvä yhteiskunta on sellainen, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä, vaikkei tietäisi, mihin perheeseen, mihin asemaan ja millaisin synnynnäisin kyvyin sattuu syntymään.

Kun nyt mietit, millaista yhteiskuntaa haluat, ja mitä puoluetta sinun tulisi kenties äänestää, suosittelen miettimään asiaa Rawlsin opettamalla tavalla. Kaikki Suomen puolueet ainakin väittävät olevansa liberaaleja ja sitoutuneita tasa-arvoiseen yhteiskuntaan, joten päällisin puolin niiden politiikka ei ehkä eroa suuresti toisistaan. Mutta jos katsot tarkemmin, huomannet, että osa puolueista kannattaa yhteiskuntaa, jossa synnynnäiset etuoikeudet jäävät enemmän tai vähemmän pysyviksi; osa taas pyrkii, enemmän tai vähemmän epätäydellisesti, kohti yhteiskuntaa, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä tietämättä, keneksi syntyy.

Tätä kirjoitusta on inspiroinut ja argumenttia terävöittänyt Quillette-verkkolehdessä 5.5.2018 ilmestynyt Matt McManus’in kirjoitus ”Liberalism, Classical and Egalitarian”.

Mihin kapitalismi kuolee

Kapitalismin haudan kaivavat kapitalistit itse, jos vain haudan kaivaminen on kannattavaa. Tämän vanhan viisauden todisti jälleen Suomen Yrittäjät kampanjallaan, jossa järjestön jäsenyrityksiä kannustetaan maksamaan työntekijöidensä työttömyyskassamaksut, jos työntekijät liittyvät yksityisiin työttömyyskassoihin ja näin heikentävät ammattiliittoja.

Kapitalismi on talousjärjestelmä, jonka onnistuminen on perustunut tasapainoon yksilön ja yhteisön etujen välillä. Yksittäisille yrittäjille olisi tietysti hyödyllistä, mikäli omanvoitonpyynnille ei olisi mitään pidäkkeitä. Koska yksi keskeisiä pidäkkeitä on ollut työntekijöiden kollektiivinen neuvotteluvoima, tämän neuvotteluvoiman heikentäminen on tietenkin yrittäjien lyhyen tähtäimen etu.

Tästä syystä nimenomaan juuri yrittäjiä ja erikoisesti rikkaita yrittäjiä erityisen tarkalla korvalla kuunteleva poliittinen oikeisto yrittää tuhota ammattiliittojen valtaa esimerkiksi paikallisella sopimisella ja nyt suoraan lahjonnalla. Kaikessa tässä on tietenkin tavoitteena työehtojen heikentäminen, jotta omistajille koituvat voitot saataisiin vielä vähän suuremmiksi: esimerkiksi paikallisesta sopimisesta keuhkoavat eivät ole kokemukseni mukaan kertaakaan maininneet, että mitään estettä työehtosopimusten alarajoja korkeammille palkoille ja paremmille työehdoille ei ole nytkään. Työehtosopimukset asettavat ainoastaan minimin, ja jos työntekijöistä olisi aidosti puutetta, vapaassa markkinataloudessa yritykset korottaisivat palkkoja ja etuja niin kauan kunnes työntekijöitä löytyy.

Ammattiliittojen heikentäminen on osa samaa kuviota. Yksittäisen työntekijän neuvotteluvoima on useimmissa tapauksissa hyvin heikko, ja työnantajat tietävät tämän täydellisen hyvin. Jos työehdoista päätettäisiin paikallisesti ja jokaisen työntekijän kanssa erikseen, palkkojen lasku olisi aivan täydellisen varma lopputulos.

Yksittäisen, lähinnä seuraavaa kvartaalia ajattelevan yrittäjän tai omistajan näkökulmasta voiton lisääminen keinolla millä hyvänsä on tietenkin kannattavaa. Kapitalismia tasapainottavien vastavoimien murskaaminen voi olla hyvää bisnestä yksilöille, vaikka se kaivaisikin kuoppaa koko järjestelmälle. Pitkällä tähtäimellä tämä kehitys kuitenkin tulee vaarantamaan kapitalistisen järjestelmän olemassaolon. Nykyinen, yksityisen voitonteon tärkeyttä korostava talousjärjestelmämme ei nimittäin todellakaan ole ainoa mahdollinen. Se säilyy olemassa lähinnä siksi, kun suurin osa ihmisistä hyväksyy nykymenon jatkamisen eräänlaisena pienempänä pahana.

Tätä hyväntahtoisuutta ei tule riittämään loputtomiin. Vastaliike on jo nähtävissä, etenkin maissa, joissa kapitalismi on saanut mellastaa pidäkkeettä kauemmin: esimerkiksi Yhdysvalloissa jo yli puolet alle 30-vuotiaista eläisi mieluummin sosialistisessa (ei siis sosialidemokraattisessa) maassa. Suomessakin on nähtävissä kyllästyminen jatkuviin vyönkiristyksiin ja leikkauksiin. Emme ole koskaan eläneet rikkaammassa Suomessa, mutta silti kaduillamme on leipäjonoja ja kaikenlaisten yhteiskunnallisten ”talkoiden” taakka lankeaa lähinnä vähätuloisempien harteille. Asiantilaa mahdollistavaa sumutusta voi kenties jatkaa kauan, mutta tuskin loputtomiin.

Vaikka markkinatalous säilyisikin – eikä edes se ole mitenkään kiveen hakattua – on aivan täysin mahdollista, että palaamme 1950-luvun tarkoin säänneltyyn ja suunniteltuun valtiokapitalismiin, jossa yksityisten yritysten voitonpyyntiä rajoitetaan ankarasti. Tämä olisi todennäköisesti myös sekä ihmisten suurelle enemmistölle hyvä että esimerkiksi ympäristösyistä välttämätön kehityssuunta.

Sikäli kun omaa järjestelmäänsä hautaavat ajattelevat tälläisiä asioita, he luultavasti luottavat siihen, että ehtivät eläköityä aurinkorantojen veroparatiiseihin ennen suurempaa mullistusta. Yli 50-vuotiaiden yrittäjien tapauksessa näin voi ollakin, mutta jos olisin edelleen alle 30-vuotias yrittäjä, miettisin tarkasti, millä puolen historiaa haluaisin olla.

Omien merkkien ja tunnuksien käytöstä

Kun metrin päässä seisonut jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen korsto murahti yllättäen, ”mikä missio”, yllätin itsenikin löytämällä vastauksen poikkeuksellisen nopeasti. ”KFOR 2002-2003”, vastasin, todennäköisesti varsin kimeällä äänellä.

Ihmistankki oli huomannut sormessani kiiluvan erikoisen näköisen sormuksen, eikä selvästikään pitänyt todennäköisenä, että tuolloin kukkakepin ja goottirokkarin epäpyhän suhteen hedelmältä näyttänyt hujoppi olisi ”ansainnut” sen. Nopea ja totuudenmukainen vastaus kuitenkin pelasti tilanteen, ja päädyin kuuntelemaan itseäni noin kolme kertaa suuremman miehen muistoja Libanonista ja Bosniasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Salaseuran merkki.

Suomalaisten ja vähemmässä määrin pohjoismaisten rauhanturvaajien epäviralliseksi tunnukseksi noussut älypelisormus, pirunnyrkki, ei ole rauhanturvaajien keksintö. Tämä erikoinen sormusmalli on kotoisin Lähi-Idästä, josta sen löysivät Libanonissa toimineisiin UNIFIL-joukkoihin vuosien 1982-2001 välillä kuuluneet rauhanturvaajat. Selkeästi erottuvan ulkonäkönsä ja lukuisia perheenjäseniä ja tuttavia vuosien varrella turhauttaneen kokoamisensa vaikeuden ansiosta sormuksesta tuli rauhanturvaajien keskuudessa suosittu muisto. Kun itse palvelin rauhanturvaajana Kosovossa, suomalaisten omassa kenttäkaupassa myytiin kattavaa valikoimaa eri kokoisia pirunnyrkkejä. Tuolloin ainakin oman joukkueeni perinne oli, että sormuksen käyttöoikeus piti ansaita: kukaan ei varsinaisesti kieltänyt vain ostamasta sormusta, mutta sitä ”ansaitsematta” kantava tulokas olisi joutunut naurunalaiseksi. (Muistan tapauksen, jossa eräs onneton sovitti ostamaansa sormusta julkisesti ennen aikojaan. Palaute oli välitöntä eikä sen sisältö jäänyt epäselväksi.)

Pirunnyrkki on vain yksi esimerkki asusteista ja tunnuksista, joiden ”asiatonta” käyttöä paheksutaan enemmän tai vähemmän yleisesti. Etenkään Kouvolan suunnalla baareissa liikkuvilla tuskin kävisi mielessäkään laittaa päähänsä viininpunaista barettia tai vielä vähemmän barettia ja laskuvarjojääkärien barettimerkkiä, ellei tätä villakankaan ja prässätyn metallin palasta ole ”hankittu” asianmukaisella tavalla. Suuressa maailmassa etenkin erikoisjoukkojen sotilailla on suorastaan organisaatioita, jotka selvittävät merkkejä ja tunnuksia julkisuudessa käyttävien taustan ja ryhtyvät jopa oikeustoimiin väärinkäyttäjiä vastaan. Isojen poikien kertoman mukaan etenkään tietyissä Yhdysvaltojen laivastokaupungeissa ei ole terveyttä edistävää käyttää edes t-paitaa, jossa on kuvattuna laivaston SEAL-joukkojen tunnuksena käytetty kolmikärkinen atrain, ellei kyseisen tunnuksen käyttöoikeutta ole omalla hiellään lunastanut.

Jostain syystä siis pidämme tietynlaisten, tiettyjä perinteitä symboloivien asusteiden ”väärinkäyttöä” selkeästi paheksuttavana ja saatamme jopa ymmärtää, miksi merkkejä ja tunnuksia väärinkäyttävä saattaa saada luuvitosesta käkättimeensä. Yleisesti ottaen paheksumme, jos joku käyttää hallitsevan väestönosan tai sen tunnustettujen organisaatioiden ja erityisesti väkivaltaorganisaatioiden itselleen tärkeäksi kokemia tunnuksia ”väärin”. Tällä paheksunnalla ei ole juurikaan mitään tekemistä sen kanssa, onko tunnusten väärinkäyttö kriminalisoitu. Vaikka poliisin puvussa julkisesti esiintyminen onkin aivan aiheellisesti kielletty siviileiltä huijausten ja sekaannuksen vähentämiseksi, mikään laki tai asetus ei suoranaisesti kiellä ketään patsastelemasta laskuvarjojääkäreiden baretissa tai ompelemasta takkinsa hihaan kenraalin nauhoja. (Tämänkaltaisten asusteiden käyttöä ei ole sinänsä kriminalisoitu, mutta niiden käyttäminen esimerkiksi rahallisen hyödyn toivossa on tietenkin osa petosta.) Pidämme vain näin toimivaa outona ja yleensä naurettavana, emmekä yleensä näe mitään erikoista näissä sosiaalisissa tuomioissamme.

Siksi minun onkin kovin vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä esimerkiksi saamenpuvun vallattomasta käytöstä loukkaantuneet saamelaiset valittavat turhasta – varsinkin, kun elämänkokemukseni mukaan saamelaisia ja muita alkuperäiskansojen edustajia turhastavalittajina pitävät olisivat keskimäärin ensimmäisenä pöyristymässä, jos vaikkapa itsenäisyyspäivän vastaanotolle ilmaantuisi Mannerheim-ristin kopiota juhlapukunsa rintapielessä kantava henkilö. (Jos joku haluaa testata teoriaani esimerkiksi seuraavissa Linnan juhlissa, seuraan mielenkiinnolla.)

Saamenpuvulla on saamelaisten keskuudessa takuuvarmasti pidemmät perinteet kuin vaikkapa pirunnyrkillä rauhanturvaajien keskuudessa tai toisesta maailmansodasta periytyvällä punaisella baretilla laskuvarjojääkärien merkkinä. Kun nyt sitten alkuperäiskansoilla on Internetin ansiosta ensimmäistä kertaa mahdollisuus tuoda suuren yleisön tietoon suoraan omat mielipiteensä, pitäisin vain asiallisena ja kohteliaana, että näitä mielipiteitä kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin. Varsinkin kun on niin, että toisin kuin kaikesta kritiikistä pöyristyvät oikeiston ammattiloukkaantujat joka ikisessä keskustelussa luulevat, kukaan – toistan: KUKAAN – ei tietääkseni ole missään vaatinut minkään asusteen käyttämisen laillista kieltämistä eli kriminalisointia.

Kriminalisointi olisikin pöhköä; siksi kukaan ei sitä vaadi. En tiedä kenenkään vaativan edes sitä, että alkuperäisväestöön kuulumattomia pitäisi aina ja kaikkialla paheksua, jos he millään tavalla missään olosuhteissa ikinä käyttävät mitään alkuperäiskansojen asusteita. (Kukaan ei vaadi sitäkään, että esimerkiksi historiallisia univormuja ei saisi käyttää vaikkapa elokuvia kuvattaessa.) Keskustelu asusteiden käytöstä on pohjimmiltaan keskustelua kohteliaisuudesta, huomaavaisuudesta ja harkinnasta: vaikka jokin ei olisikaan laitonta, onko se silti kaikissa tilanteissa suotavaa? Miten ihmisten tulisi eri tilanteissa suhtautua ihmisiin, jotka käyttävät jotain tiettyjä merkkejä, jotka eivät liity heidän taustaansa tai ammattiinsa? Miten toimitaan, jos näillä merkeillä on jollekin ihmisryhmälle suuri tunnearvo?

Sotilaallisten merkkien kohdalla tiedämme jo yhteiskunnan vastauksen, ja se on selvä. Niitä saa käyttää ilman julkista paheksuntaa historiallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi historian elävöittämiseen tai elokuvien kuvauksissa, kunhan niitä käytetään ”kunnioittavasti”. Koska yhteiskuntamme siis suhtautuu jo tietynlaisiin, tietyille ihmisille tärkeisiin asusteisiin näin kunnioittavasti, minun on erittäin vaikea nähdä, miksi toisenlaisiin, toisille ihmisille tärkeisiin asusteisiin ei voitaisi suhtautua samalla kohteliaisuudella.

Tämän sanon siltikin, vaikka itseäni ei juurikaan kiinnosta, miten ihmiset pukeutuvat: jos joku saa elämäänsä riemua vaikkapa ompelemalla takkinsa hihaan tai vaikka housujensa takapuoleen niinsanotun riemukaaren, niin niitä ja kymmeniä muita merkkejä saa tilattua täältä. Varmasti löytyy myös niitä saamelaisia, joita koko tämä keskustelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta selvästi on niin, että osalle tämä asia on tärkeä identiteettikysymys, ja siksi suosittelen muitakin kokeilemaan kohteliaisuutta ja solidaarisuutta, vaikka mikään laki ei tähän pakottaisikaan. Toisten huomioiminen on henkisesti palkitsevaa, ja voi olla niinkin, että joskus tulevaisuudessa juuri sinä tai joku läheisesi saattaa olla kohteliaisuuden tai solidaarisuuden tarpeessa.

PS. Teekkarilakkiakaan ei saa edes ostaa, ellei pysty esittämään todistusta diplomi-insinöörin tai arkkitehdin opinnoista. Tätäkään ei ole pidetty mitenkään kummallisena.

PPS. Palautteen perusteella tekstistä ei ilmene riittävän selvästi, etten nyt puhu alkuperäiskansojen ja muiden historiallisesti vähävaltaisten ryhmien representaatiosta mediassa. Tämä teksti käsittelee pukujen ja asusteiden käytön oikeutusta ja oikeuttamista, ei representaatiota mediassa ja sen yhteyttä yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Jälkimmäisestä aiheesta hyviä kirjoituksia ovat esim. nämä:

Ahvenjärvi, K. (2017). Kulttuurinen omiminen on vallankäyttöä. Politiikasta-verkkolehti, 29.6.2017.

Humalajoki, R. (2017). Alkuperäiskansat, kulttuurinen omiminen ja asuttajakolonismi. Antroblogi, 14.11.2017.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pirunnyrkki luonnollisessa muodossaan.

Miten niukkuudet tekivät minusta talousteoriaskeptikon

Kirjoituksiani lukeneille ei liene yllätys, että suhtaudun jokseenkin skeptisesti taloustieteessä edelleen vallitsevaan neoklassiseen paradigmaan ja etenkin sen ylisuureen vaikutusvaltaan politiikassa. Aiheesta äskettäin käymäni Twitter-keskustelun innoittamana ajattelin kuitenkin tehdä lyhyehkön yhteenvedon siitä, miksi minusta, taloustieteen peruskurssit lukeneesta ja aiheeseen muutenkin jonkin verran perehtyneestä diplomi-insinööristä, tulikin vallitsevan ajattelutavan kriitikko.

Keskeinen syy kriittisyyteeni on omissa kokemuksissani tutkimuksen tekemisestä. Alkuvuodesta 2017 valmistuneen väitöskirjani (Korhonen 2017) aihe oli niukkuuksien – kuten esimerkiksi energiapulan – vaikutus keksintöjen syntyyn ja käyttöönottoon. Niukkuus on vallitsevassa neoklassisessa talousteoriassa aivan keskeinen käsite: yksi hyvin yleinen taloustieteen määritelmä kertoo taloustieteen olevan “ihmisten käyttäytymisen tutkimista päämäärien ja rajallisten [niukkojen], vaihtoehtoisia käyttökohteita omaavien keinojen välisenä suhteena” (Robbins 1932:15). Toisin sanoen, ajatus perimmäisistä niukkuuksista on suorastaan yksi nykyisin harjoitetun talousteorian ja talousajattelun kulmakivistä (kts. esim Fine 2010). Lyhykäisyydessään teoria esittää, että riippumatta tekniikan ja tuottavuuden kehittymisestä, ihmiskunta on ikuisesti niukkuuden tilassa, koska kehityksen käyttöön tuomille resursseille löydetään aina jotain uusia käyttötapoja.

Niukkuuden käsitteen tärkeys huomioiden olikin yllättävää huomata, että vallitseva talousteoria ei kuitenkaan kyennyt analysoimaan tarkemmin, mitä niukkuudet itse asiassa olivat. Talousteorian kyvyt ja kiinnostus niukkuuksiin käytännössä loppuivat siihen, että niukkuuksien todettiin olevan aina vallitseva asiantila. Toisaalta, samaan aikaan neoklassiset talousajattelijat esittivät – ja esittävät yhä – että oikeasti niukkuuksista ei aiheudu ongelmia, koska hintamekanismi toimii: jos jostain resurssista tulee puutetta, sen hinta nousee, ja tämän seurauksena resurssin käyttö joko vähenee ja/tai sille löydetään korvaajia.

Ajattelusta seuraa myös selkeä johtopäätös: jos niukkuus uhkaa aiheuttaa ongelmia, kuten esimerkiksi ilmakehän “niukkuus” hiilidioksidin kaatopaikkana meille ilmastonmuutoksen muodossa aiheuttaa, oikea ja jopa ainoa oikea ratkaisu on asettaa resurssille hinta. Jos tämän hinnan annetaan määräytyä “markkinoilla” – esimerkiksi hiilidioksidin tapauksessa ostettavien ja myytävien päästökiintiöiden mukaan – teoria ennustaa, että saamme automaattisen ja jopa täydellisen säätelymekanismin.

Tämä ajattelu on sinänsä aivan pätevää. Markkinamekanismi voi todella säädellä resurssien kulutusta ja ohjata resurssit, kuten päästöoikeudet, melko tehokkaasti kulloinkin vallitsevalla hetkellä eniten lisäarvoa tuottaviin kohteisiin. Ajattelutapaan sisältyy kuitenkin myös merkittäviä ongelmia ja sokeita pisteitä, joita esimerkiksi ympäristötaloustieteen tutkimus on vuosikymmenien ajan yrittänyt tuoda julkisuuteen. Yksi keskeisimmistä heikkouksista on oletus resurssien liki täydellisestä korvautuvuudesta: tarkkaan ottaen yksi vallitsevan talousteorian johtopäätös on, että hengitysilman vaihtaminen villasukkiin ei aiheuta hyvinvointitappioita, kunhan vain saisimme tarpeeksi villasukkia. (Niukkuuden käsittelyn ongelmista vallitsevassa taloustieteessä kts. esim. Baumgärtner ym. 2006 ja Fine 2010.)

Toinen, omalle tutkimukselleni huomattavasti relevantimpi ongelma oli kysymys siitä, milloin niukkuuksista “kärsitään”: milloin, ja mistä syistä, talousteorian olettamasta universaalista niukkuudesta tulee käytännön niukkuus, joka ohjaa esimerkiksi teknologiaa kehittävien tekemiä valintoja?

Ainoa vallitsevasta teoriasta löytämäni vastaus tähän kysymykseen oli kustannus/hyöty-analyysi: kun teknologiaa kehittävä kokee (tai peräti laskee), että esimerkiksi vaihtoehtoisen teknologian kehittämisen hyödyt ylittävät kehittämisen arvioidut kustannukset, hän päättää kehittää uutta teknologiaa. Niukkuus vaikuttaa päätökseen esimerkiksi niin, että uuden teknologian kehittämisen hyödyt tai entisessä ratkaisussa pitäytymisen haitat kasvavat.

Entä mistä tiedämme, että jossain historiallisessa tapauksessa kehittäjä on arvioinut, että uuden teknologian hyödyt ovat sen kustannuksia korkeammat?

Siitä, että kehittäjä on päättänyt kehittää uutta teknologiaa.

Toivon, etten ole ainoa, joka näkee tässä tautologian.

Vastaavien tautologioiden ja nollalla jakamisten lisäksi törmäsin ongelmiin empirian kanssa. Kummassakin yksityiskohtaisemmin tutkimassani tapauksessa, Outokummun toisen maailmansodan jälkeen kehittämässä kuparin liekkisulatusteknologiassa ja saksalaisten suihkumoottorikehitystyössä toisen maailmansodan aikana, tarkempi perehtyminen aiheeseen antoi syitä uskoa, että niukkuudet eivät ehkä olleetkaan aivan niin yksikäsitteisen niukkoja mitä aikaisempi tutkimus oli antanyt ymmärtää. Aikaisempi historia oli esittänyt, että Outokummun päätös kehittää vallankumouksellinen liekkisulatusteknologia johtui sodanjälkeisestä sähköpulasta, mikä pakotti sähkösulatusta käyttäneen Outokummun keksimään radikaalisti uudenlaisen vaihtoehdon (esim. Särkikoski 1999, Kuisma 1985, Annala 1960). Samaten suihkumoottoreiden historia esitti, että sodan aikainen pula nikkelistä pakotti saksalaiset kehittämään vain vähän nikkeliä tarvitsevia ilmajäähdytteisiä turbiineja suihkumoottoreihinsa (esim. Gibbert ja Scranton 2009, Schubert 2004).

Kuitenkin arkistoihin perehtyminen paljasti, että esimerkiksi Outokummulle liekkisulatusuunin kehittäminen a) ei ollut likimainkaan ainoa vaihtoehto, b) todennäköisesti ei ollut taloudellisesti tai strategisesti järkevin tai edes järkevä vaihtoehto, ja c) eri vaihtoehtojen vertailua ei todennäköisesti koskaan suoritettu. (Yksityiskohtaisemmin väitöskirjassani tai julkaisussa Korhonen 2018b.) Saksan suihkumoottori-insinöörien kokema nikkelipula puolestaan asettui hieman erilaiseen kontekstiin, kun sodanjälkeisiin inventaarioihin perehtyminen paljasti Saksalla olleen sodan lopussa suuremmat nikkelivarannot kuin sodan alussa – ja tekniikkaan tutustuminen paljasti saksalaistenkin potentiaalisesti sodan ratkaisevana aseena näkemien suihkumoottorien olleen muuhun asetekniikkaan verrattuna mitättömän pieni, pyöristysvirheeseen hukkuva nikkelin tarvitsija, ja että ilman ilmajäähdytteisiä turbiinejakin suihkumoottorit olisivat säästäneet merkittäviä määriä nikkeliä perinteisiin mäntämoottoreihin verrattuna (kts. väitöskirjani).

Outokumpu olisi voinut hyvin käyttää poliittisia kontaktejaan sähkönsaannin turvaamiseksi (reitti, jota toinen sähköpulasta kärsinyt metallitehdas, Vuoksenniskan terässähkösulatto, käytti); se olisi voinut seurata ennen sotaa Taloudelliselle Puolustusneuvostolle linjaamaansa vaihtoehtostrategiaa sähkön korvaamisesta polttopuulla; se olisi voinut vaatia osuuttaan hiilikiintiöistä vedoten kuparintuotannon olennaiseen tärkeyteen sotakorvaustoimituksille; tai se olisi voinut käyttää jotain näiden keinojen yhdistelmää. Mitään näyttöä ei kuitenkaan löytynyt mistään muusta kuin aikanaan erittäin riskipitoisesta suunnitelmasta ottaa käyttöön uudenlainen sulatusmenetelmä ensimmäisenä maailmassa. Kaiken huipuksi varsinaisen sulaton rakentamispäätös tehtiin vasta sen jälkeen, kun pahin sodanjälkeinen sähköpula oli jo hellittänyt.

Vallitsevan talousteorian kannattaja voi tietenkin tässä vaiheessa todeta, että so not – talousteoriahan selittää asian helposti niin, että kussakin vaiheessa kustannus/hyöty-analyysi (minkä ei suinkaan tarvitse olla rationaalista) johti kyseiseen johtopäätökseen. Niukkuuden käsitettä ei tarvitse avata sen syvemmälle: ilman muuta oli aina parempi, mitä vähemmillä resursseilla jokin asia kyettiin hoitamaan. Jos tarpeen, esimerkiksi poliittiset kontaktit voi nähdä resurssina, jota vaikkapa Outokumpu tässä tapauksessa päätti jättää käyttämättä. Pelkkä kustannus/hyöty-analyysi on toki mahdollinen, mutta myös syvästi epätyydyttävä tapa selittää havaitsemani ilmiöt. Se kun ei kerro meille juuri mitään esimerkiksi siitä, millaisissa oloissa niukkuudet voivat osoittautua ongelmiksi (“silloin kun kustannukset ylittävät vaihtoehtojen hyödyt” on tässä yhteydessä melko informaatiovapaa lause), eikä se kerro juuri mitään itse niukkuuksista.

Hakkasin päätäni seinään tämän ongelman kanssa noin vuoden ajan, kun mietin, mitä hyödyllistä tai kiinnostavaa voisin sanoa niukkuuksista talousteoreettisessa mielessä. Niukkuudet olivat kuin singulariteetti fysiikassa: piste, jonka ominaisuuksista ei voi sanoa vallitsevaa fysiikan mallia käyttäen oikeastaan yhtään mitään. Vertauskuvallisesti sanoen, olin kuin olisin ostanut Ikeasta ruuveilla kasattavan hyllykön, mutta ainoa käytössäni ollut työkalu olisi ollut vasara. (Myönnän ensimmäisenä, että on täysin mahdollista, etten vain löytänyt oikeita tutkimuksia, ja arvostan, jos joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi korjata virheeni. Toisaalta, olen jo yhden, olennaisesti tämän saman kritiikin sisältävän ympäristötaloustieteen alaan luettavan vertaisarvioidun tutkimuksen julkaissut.)

Läpimurto tuli vasta sitten, kun perehdyin heterodoksiseen talousteoriaan. Aivan erityisesti vaikutuin Amartya Senin “entitlement”-ajattelusta ammentaneesta tutkimustraditiosta, jonka mukaan niukkuuksien ja puutteiden syynä ei useinkaan ole pula resurssista sinänsä, vaan joidenkin toimijoiden puutteelliset oikeudet käyttää kyseistä resurssia. Sen oli kehittänyt teoriansa tutkittuaan nälänhätien syitä ja todettuaan, että vallitsevan talousteorian selitykset olivat syvästi puutteellisia ja pinnallisia. Teoriassa nälänhädän syyksi nähtiin ruoan liian vähäinen tuotanto tai syöjien liian suuri määrä, kun taas historiallinen empiria antoi vahvoja syitä olettaa, että useimmissa tapauksissa ruokaa olisi ollut olemassa, mutta nälkäiset eivät päässeet ruokaresursseihin käsiksi – toisinaan tietoisesti harjoitetun politiikan vuoksi. Toisin sanoen, niukkuuden syynä oli epätasa-arvoisuus.

Sen toi niukkuustutkimukseen olennaisena osana ajatuksen voimasuhteista ja voimasuhteiden epätasapainosta käytännössä koettujen niukkuuksien selittäjänä, ja hän sai tutkimuksistaan Nobelin vuonna 1998. Kun tarkastelin omaa empiriaani Senin ja hänen ajatteluaan kehittäneiden valossa (erityisesti Daoud 2007, 2011), huomasin varsin nopeasti, että vallitsevan talousteorian ajattelukehikolle vaikea ongelma ratkesi yllättävänkin helposti: kummassakin tapauksessa totesin, että teknologiaa kehittävät kokivat teknologiseen kehitykseen vaikuttavaa niukkuutta suurelta osin siksi, että he uskoivat omaavansa ratkaisun niukkuuteen.

Saksalaiset moottori-insinöörit olivat ryhtyneet kehittämään ilmajäähdytettyjä turbiineja aluksi mäntämoottoreiden turboahtimiin jo 1920-luvun puolivälissä. Osasyynä kehitystyölle olivat muistot nikkelipulasta ensimmäisen maailmansodan aikana, osasyynä ymmärrys siitä, että suuremmat tehot vaatisivat ennen pitkää turbiinien jäähdyttämistä vaikka niissä käytettäisiinkin runsaasti lämpöä sietäviä nikkelikomponentteja. Kun suihkumoottoreiden kehitystyö alkoi toden teolla 1930-luvun puolivälissä, turbiiniosaaminen oli luonnollista hakea turboahtimista, ja mukana tuli myös aluillaan ollut kehitystyö ilmajäähdytteisistä, vain vähän nikkeliä vaativista turbiineista.

Oma teoriani on, että nimenomaan koska ilmajäähdytteisten turbiinien kehitystyö eteni niin lupaavasti, nikkeliresursseja hallinnoineet varusteluministeriön virkamiehet eivät katsoneet tarpeelliseksi lisätä suihkumoottoreille varattuja nikkelikiintiöitä, eivätkä esimerkiksi ilmailuministeriön virkamiehet katsoneet tarpeelliseksi käyttää arvovaltaansa kiintiöiden kasvattamiseksi. Tekniset mahdollisuudet kiintiön kasvattamiseen olisivat täysin varmasti olleet olemassa: jopa kaikkein suurisuuntaisimmissa suunnitelmissa suihkumoottorit olisivat joka tapauksessa tarvinneet nikkeliä vain murto-osan vastaavien mäntämoottoreiden vaatimasta määrästä, vaikka ilmajäähdytteisiä turbiineja ei olisi käytetty lainkaan (tosiasiassa yhdessäkään palveluskäytössä olleessa moottorissa näitä ei myöskään ehditty käyttää), sota olisi kestänyt vuoteen 1946 ja suihkumoottorit korvanneet kaikki muut lentokonemoottorityypit. Jos jokin ongelma olisi saanut insinöörit epäileväisiksi ilmajäähdytyksen toimivuutta kohtaan, on erittäin vaikea kuvitella, että varusteluministeriö olisi vastannut yhtä Hitlerin ihmeasetta kehittäville “sori siitä, mutta emme anna nikkeliä lisää tonniakaan.”

Vastaavasti Outokummun tapauksessa on erittäin vaikea kuvitella, että maan hallitus olisi kyennyt tai edes halunnut vastustaa, jos Outokumpu olisi vain ilmoittanut, kuten Vuoksenniskan terästehdas, että he tarvitsevat sähköä sotakorvausteollisuudelle elintärkeään tuotantoon, silläkin uhalla että yksityisten kansalaisten sähkönsaantia joudutaan säännöstelemään vähän enemmän. Outokumpu oli kuitenkin seurannut aktiivisesti uudenlaisen sulatustekniikan kokeiluja 1930-luvulta saakka, ja sodan jälkeen uskoi kykenevänsä rakentamaan aivan uudenlaisen sulatusuunin. Teräksen valmistuksessa vastaavia edistysaskelia ei ollut näköpiirissä, ja luultavasti juuri siksi sähköpula ei saanut aikaan vallankumousta Vuoksenniskan terästehtaalla. Toisin sanoen: teknologiaa kehittävien näkemys teknologian mahdollisuuksista oli mukana synnyttämässä käsitystä siitä, että Outokumpu kärsi erityisen paljon sähköpulasta ja joutui siksi keksimään uudenlaisen sulatusuunin.

Kummassakin tapauksessa kysymys oli Daoudin (2011) termistöllä kvasiniukkuuksista: resurssia olisi ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta toimijoilla ei ollut pääsyä siihen. Oma pieni panokseni tieteeseen on ehdottaa, että niukkuuksien käytännön vaikutuksiin vaikuttaa resurssien saannin lisäksi myös se, uskovatko niukkuuksista kärsijät kykenevänsä ratkaisemaan niukan resurssin ongelmat. Jos he eivät usko tälläistä ratkaisua omaavansa, lienee todennäköisempää, että he esimerkiksi kampanjoivat poliittisesti saadakseen paremman pääsyn resursseihin. (Kts. Korhonen 2018a näiden kysymysten tarkemmasta käsittelystä.)

Talousteorian suuressa kuvassa tälläinen hiuksia halkova tutkimus saattaa olla turhaa, joskin maailmassa, jossa jopa hiekasta ennustetaan tulevan pulaa (Gillis 2014), niukkuuksien tutkimus saattaa vielä osoittautua merkitykselliseksi tutkimushaaraksi. Kokemus kuitenkin avasi silmiäni sille mahdollisuudelle, että minulle kolmen kurssin verran opetettu neoklassinen taloustiede ei välttämättä pidäkään sisällään kovin hyviä vastauksia kaikkiin edes talouspolitiikan kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. (Ja koska kaikki politiikka on lopunviimein rahanjakoa, vähän kaikenlaista politiikkaa voi pitää talouspolitiikkana.)

Väitöskirjani valmistumisen jälkeen lukemani tekstit ovat vain vahvistaneet uskoani siihen, että nykyisin vielä vallitsevan mutta onneksi koko ajan vahvemmin haastetun neoklassisen taloustieteen hegemonian rinnalle on nostettava muita tapoja ajatella taloutta. Ongelma ei ole siinä, kuten kiihkeimmät kriitikot esittävät, että neoklassinen synteesi olisi väärin. Ongelma on siinä, että kuten kaikkien teoriakehikoiden, myös sen soveltamisala on rajallinen. Jos teoriaa sovelletaan alueella, johon se sopii hyvin, se toimii erinomaisesti: esimerkiksi itse käännyn edelleen neoklassisen analyysin puoleen joka kerta, kun kohtaan tilanteita, joissa kilpailu on täydellistä ja toimijoita on yksi, kaksi, tai äärettömän monta. Mutta mitä kauemmaksi teorialle hyvin sopivista kysymyksistä ja kysymyksenasetteluista mennään, sitä enemmän teoria rajoittaa ajattelua. Jossain vaiheessa käy niin, että teorian käyttämisen hyödyt ovat pienemmät kuin sen vaihtamisen haitat.

Vallitsevan taloustutkimuksen ja havaintojeni mukaan erityisesti suomalaisen taloustutkimuksen piirissä tämä ongelma on ratkaistu ennen kaikkea niin, että sellaisia kysymyksiä, jotka eivät sovi ortodoksiseen teoriaan, ei juuri edes vaivauduta tarkastelemaan. Tämän lähestymistavan ongelmat lienevät ilmeisiä: jos ainoa työkalu on vasara, mutta ongelmien lähestyminen vaatisi ristipääruuvien avaamista, on hyvin mahdollista, että ongelma jää lähestymättä.

Näkisinkin, että etenkin talousteoriaa jotenkin soveltavien – kuten sanotaanpa vaikka poliitikkojen – olisi erittäin hyödyllistä olla jollain tasolla perillä useammista taloustieteen koulukunnista ja lähestymistavoista, jotta heidän älyllinen työkalupakkinsa kasvaa. Tässä ei pitäisi olla yhtään mitään väärää: työkalut kannattaa valita ongelman mukaan eikä ongelmia työkalujen mukaan (paitsi jos sattuu olemaan työkalujen valmistaja). Toistaiseksi paras vastaan tullut yleinen johdanto erilaisiin työkaluihin on Cambridgen yliopistossa vaikuttavan taloustieteilijän Ha-Joon Changin erinomainen teos Taloustiede: Käyttäjän opas (Chang, 2015). Chang esittelee kirjassa yhdeksän taloustieteen alalajia tai koulukuntaa, ja selvittää lyhyesti mutta ytimekkäästi, milloin mitäkin kannattaa käyttää maailman ymmärtämiseen.

Nähdäkseni ja oman kokemukseni mukaan tämä lähestymistapa on erittäin hyvä. Maailma, tai ainakin ihmisten maailma, on liian monimutkainen suurille yhtenäisteorioille (tai ainakin tähän vaadittava suuri yhtenäisteoria olisi liian monimutkainen ihmisille), enkä edes näe järkevänä, että maailmaa kannattaisi yrittää ymmärtää vain yhden teoreettisen kehyksen läpi. Onkin hieman kummallista, miten yhteiskuntatieteissä ja erityisesti taloustieteessä tähän kuitenkin silti pyritään, ja esimerkiksi kritiikki vallitsevaa taloustieteellistä neoklassista paradigmaa (joka on kuitenkin hallinnut vasta 1970-luvulta alkaen, mitä ennen sitä pidettiin homeopatiaan rinnastuvana huurupäisyytenä) pyritään taloustutkijoiden toimesta suorastaan aktiivisesti tukahduttamaan. Tieteessä yksikään fyysikko ei hauku toista fyysikkoa siitä, jos hän käyttää kanuunankuulan lentoradan laskemiseen newtonilaista fysiikkaa, vaikka tarkkaan ottaen elämmekin einsteiniläisessä maailmassa. Olisi ehkä korkea aika, että yhteiskuntatieteissäkin päästäisiin samaan.

Lähteet

Annala, V. (1960). Outokummun historia 1910–1959. Helsinki: SKS.

Baumgärtner, S., Becker, C., Faber, M., & Manstetten, R. (2006). Relative and absolute scarcity of nature. Assessing the roles of economics and ecology for biodiversity conservation. Ecological Economics, 59(4), 487–498. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2005.11.012

Chang, H.-J. (2015). Taloustiede: Käyttäjän opas. Helsinki: Into.

Daoud, A. (2007). (Quasi)Scarcity and Global Hunger: a Sociological Critique of the Scarcity Postulate with an Attempt at Synthesis. Journal of Critical Realism, 6(2).

Daoud, A. (2011). Scarcity, Abundance and Sufficiency: Contribution to social and economic theory. PhD Thesis, University of Gothenburg.

Fine, B. (2010). Economics and Scarcity: With Amartya Sen as Point of Departure? In L. Mehta (Ed.), The Limits to Scarcity: Contesting the Politics of Allocation (pp. 73–92). London: Earthscan.

Gibbert, M., & Scranton, P. (2009). Constraints as sources of radical innovation? Insights from jet propulsion development. Management & Organizational History, 4(4), 1–15. https://doi.org/10.1177/1744935909341781

Gillis, J. R. (2014). Why Sand Is Disappearing. New York Times, (November 5), A19. Retrieved from http://www.nytimes.com/2014/11/05/opinion/why-sand-is-disappearing.html?_r=1

Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. PhD thesis, Aalto University School of Business. Online version.

Korhonen, J. M. (2018a). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023

Korhonen, J. M. (2018b). Tolerating the intolerable: Flash smelting of copper and the construction of technological constraints. Technology & Culture, forthcoming in 2018.

Kuisma, M. (1985). Outokumpu 1910–1985: Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Forssa: Outokumpu.

Robbins, L. (1932). An Essay on the Nature and Significance of Economic Science. London: Macmillan.

Schubert, H. (2004). Turbine – The Hollow Metal Blade as Solution for Material Shortage. In G. Madelung, H. Prem, & E. H. Hirschel (Eds.), Aeronautical Research in Germany: From Lilienthal until Today (pp. 244–252). Berlin and Heidelberg: Springer.

Särkikoski, T. (1999). A Flash of Knowledge. How an Outokumpu innovation became a culture. Espoo and Helsinki: Outokumpu and Finnish Society for History of Technology.

 

Miksi palveluiden kilpailuttaminen on vaarallista

Ei myytävänä-kansalaisaloite nosti jälleen julkisuuteen ikiaikaisen keskustelun julkisten palveluhankintojen kilpailuttamisesta. Palvelujen kilpailutus on pahimmillaan lähinnä rahansiirtoautomaatti veronmaksajilta yksityisille yrityksille, ja parhaimmillaankin riskialtista touhua. Tämän olisi voinut kysyä tutkijoilta jo vuosikausia sitten, mutta kun kukaan ei ole kysynyt, niin kerron sitten nyt tässä, miksi näin on.

Kilpailutuksen perusidea on toki hyvä: laittamalla palvelun tai tavaran toimittajat kilpailemaan toisiaan vastaan hinnalla (tai joskus aniharvoin laadulla) voidaan säästää rahaa. Kilpailutus on myös käytännössä oikein hyvä idea, jos kilpailuttaja pystyy mittaamaan helposti ja halvalla tuotetun palvelun tai toimitetun tuotteen laadun ja osaa tehdä kilpailutuksen niin, että kaikki olennaiset laatukriteerit tulevat huomioiduksi sopimusta tehtäessä, eikä luottamuksellisen suhteen rakentumisella ostajan ja myyjän välille ole suurtakaan arvoa. Pitkällä tähtäimellä kilpailutus jopa säästää selvää rahaa, jos kilpailevia toimittajia todella on useita ja aito kilpailutilanne on siten olemassa.

Jos kunnan täytyy ostaa vaikkapa soraa tienpohjan täytteeksi tai pyyhekumeja kouluihin, kilpailuttajan on helppo määritellä, mitä hankitaan ja miten toimituksen hyvyys määritellään. Jos maansiirtoyrittäjä ei toimita sovittua määrää soraa sovittuun paikkaan sovittuna aikana, asia on helppo havaita ja puutteista voidaan reklamoida. Jos koululle ostetut pyyhekumit osoittautuvat kelvottomiksi, pyyhekumikauppiasta voidaan vaihtaa. Laadun määrittely on molemmissa tapauksissa helppoa, ja sopimusrikkomuksen osoittaminen melko riidatonta.

Valitettavasti kaikki tämä on sitä vaikeampaa, mitä monimutkaisempaa tuotetta tai palvelua ollaan ostamassa. Erityisen monimutkaista ja haastavaa laadun määrittely on juuri palveluissa. Pitävän palvelusopimuksen kirjoittaminen ei ole yleensä edes mahdollista: vaikka sopimusta varten uhrattaisiin koko Suomen paperintuotanto, siihen ei siltikään voida kirjailla kaikkia mahdollisia laadun määritelmiä ja erikoistilanteita. Laatua ei siis käytännössä voi määritellä kirjallisesti, vaan laadukkaan palvelun toimittamisen on perustuttava sopimusten sijaan ennen kaikkea luottamukseen palvelun toimittajan ja maksajan välillä. Kilpailutus taas on omiaan heikentämään juuri tätä luottamusta. Miksi palvelun tuottaja ylipäätään luottaisi maksajaan, kun kummallekin osapuolelle on selvää, että seuraavassakin kilpailutuskierroksessa ratkaisee vain hinta?

Ongelmaa hankaloittaa entisestään niinsanottu tiedon asymmetria palvelun ostajan ja palvelun toimittajan välillä: palvelun toimittaja todennäköisesti tietää paljon enemmän siitä, miten kirjoittaa itselleen rahakas sopimus, kuin palvelun ostaja tietää siitä, miten minimoida kilpailutuksen riskit. Etenkin silloin, kun kilpailutukseen osallistuu itselleen edullisten sopimusten tekemisessä kokeneita suuryrityksiä, pienten kuntien virkamiehet saattavat jo osaamiseltaan saati resursseiltaan pelata peliä täysin eri sarjassa – veronmaksajien tappioksi.

Kun laatua ei ole mahdollista määritellä yksikäsitteisesti, kun luottamusta korvaavien sopimusten kirjoittaminen on vaikeaa ja helposti etenkin suuryrityksiä suosivaa, ja kun palvelun tuottajan intresseissä on tehdä työ mahdollisimman halvalla, kilpailutus johtaa täysin ennustettavasti ja täysin väistämättä tilanteisiin, joissa sopimuksen kirjain saatetaan täyttää mutta sopimuksen henkeä vastaan rikotaan. Ja koska palvelujen tosiasiallisen laadun valvominen on kallista ja hankalaa, on täysin mahdollista, että edes sopimuksen kirjainta ei täytetä jos vilungista ei jäädä kiinni – aivan kuten säännöllisesti toistuvat uutiset esimerkiksi toimittamatta jääneistä aterioista ja kuljetuksista jätetyistä vammaisista kertovat. Esimerkiksi juuri vammais- ja vanhuspalveluiden laadun tarkkailu saattaa käytännössä vaatia kunnallisen valvojan seuraamaan palveluiden toimittamista. Mutta tämä tietenkin söisi ne vähäiset säästöt, joita kilpailuttamisella haetaan.

Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanoen, kilpailutusmallissa palvelujen tuottajan ja palveluiden maksajan intressit eroavat toisistaan liian paljon, eikä todelliseen laatuun tarvittavaa luottamuksellista suhdetta pääse syntymään – ja kummankin intressit ovat usein eroavia palvelun tarvitsijan intressien kanssa. Tuottajan intresseissä on tehdä mahdollisimman vähän ja saada siitä mahdollisimman paljon rahaa; maksajan intresseissä on selviytyä mahdollisimman halvalla. Silloin, kun palvelun tarvitsija on yhteiskunnan alemmilla rappusilla eikä syystä tai toisesta voi saada ääntään kuuluviin, on aivan täydellisen ennustettavaa, että keskimääräinen kilpailutus johtaa saatujen palveluiden laadun huonontumiseen. Jos kilpailutilanne on vielä kaiken lisäksi se, mitä se Suomessa usein on, eli jos tosiasiallista kilpailua eri toimittajien välillä ei pääse syntymään, kilpailutus tulee myös pidemmällä tähtäimellä todennäköisesti johtamaan palvelumonopoleihin monopolihinnoitteluineen.

Palveluiden tuottaminen kuntien omana työnä ei ole täydellinen ratkaisu, koska tällöin palvelun tuottajan intresseissä voi edelleen olla rahansäästö samalla kun palvelun tarvitsijan intresseissä olisi saada laadukasta palvelua. Julkisesti tuotetut palvelut ovat kuitenkin suoremmin demokraattisen valvonnan alla, ja ristiriitaisia intressejä on vähemmän. On myös todennäköistä, että vaikeasti mitattavat laatutekijät tulevat keskimäärin sitä paremmin täytetyiksi, mitä paremmin eri osapuolet luottavat toisiinsa. Käsittääkseni mikään tutkimusnäyttö ei myöskään tue kilpailutuksen kannattajien keskuudessa yleistä uskomusta siihen, että julkinen sektori ei voisi tuottaa palveluja käytännössä yhtä tehokkaasti tai joissain tapauksissa jopa tehokkaammin kuin yksityinen sektori. Etenkin jos palveluiden laadullakin on väliä, tämä uskomus ei vain vaikuta pitävän paikkaansa.

Loppuun vielä käytännön esimerkki palvelun kilpailutuksesta keskisuuressa suomalaisessa kunnassa. Satuin sattumalta seuraamaan läheltä, kun erään kunnan kokoomuslainen johto heräsi kilpailutusideologian autuuteen ja päätti kilpailuttaa erään vanhuspalvelun. Kilpailutuksen virkatyönään hoitanut kokoomuslainen virkamies kirjoitti vaaditut kilpailutusdokumentit niin, että niissä esimerkiksi oletettiin palvelun aikaisemmin järjestäneen tahon luovuttavan omistamansa kiinteistöt korvauksetta kilpailutuksen voittajan käyttöön. Vaikka kiinteistön omistanut taho varoitti virkamiestä kirjallisesti tästä ja muista kilpailutusdokumenttiin jääneistä puutteista, kilpailutus eteni silti kunnan johdon ja virkamiehen suunnitelman mukaisesti.

Vähemmän yllättävästi kilpailutuksen voitti kansainvälinen suuryritys, hinnalla, joka palvelua vuosikaudet tarjonneen tahon kokemuksen mukaan ei voisi mitenkään kattaa sopimuksessa luvattuja palveluja. Sillä aikaa kun kiista kiinteistöjen käyttöoikeudesta ja kiinteistön omistajan pyytämän vuokran maksajasta eteni kohti käräjiä, uusi toimittaja aloitti palvelun tuottamisen. Parissa kuukaudessa kävi ilmeiseksi, että sopimuksessa luvattuja palveluja ei todellakaan voitu toimittaa luvatulla hinnalla, ja suuryritys vaati nyt kunnalta lisää rahaa sekä tilavuokriin että sovittujen palveluiden toimittamiseen. Kokonaiskustannus oli jo tässä vaiheessa aikaisempaa palveluntarjoajaa korkeampi, ja asiakkaat valittivat säännönmukaisesti laadun dramaattisesta heikentymisestä.

Kun viimeksi tilanteesta kuulin, muutaman vuoden seikkailun välituloksena oli sopimuksen purku ja palveluiden palauttaminen ne aikaisemmin hoitaneelle taholle. Suuryritys sai tehtyä bisnestä parin vuoden ajan ja ymmärtääkseni myös korvauksia sopimuksen purkamisesta; kunta joutui maksamaan selvästi aikaisempaa enemmän ja lisäksi vielä erilaisia oikeudenkäyntikuluja ja muita korvauksia, joiden yhteissumma nousi tiettävästi useisiin satoihin tuhansiin euroihin. Kymmenet vanhukset saivat viimeisinä elinvuosinaan huonoa tai olematonta palvelua. Kokoomusvetoisen kunnan yksityistämisintoon tälläisillä pikku vastoinkäymisillä ei juuri ollut vaikutusta.

Itse epäilen, että palveluiden osto-osaaminen on kunnissa keskimäärin enemmän tämän esimerkin kuin kilpailutuksen teorian edellyttämällä tolalla. Olen myös täysin varma, että parikin tälläistä, useimmiten maton alle lakaistua tapausta syö kaikki ne vähäiset säästöt, mitä kilpailutuksella on mahdollista saada.

Kohti luksusavaruuskommunismia, ja sananen utopioiden tarpeellisuudesta

fully automated luxury gay space communism

 

Perustimme äskettäin Facebook-ryhmän “Kohti luksusavaruuskommunismia” kohtaamispaikaksi niille, joita kiinnostaa pohtia ihan utooppista tulevaisuutta – sellaista, missä puutetta ei käytännössä ole, eikä kenenkään tarvitse tehdä sellaisia töitä mitä ei halua tehdä. Toisin sanoen, olemme kiinnostuneita miettimään, miten voisimme edetä pikkuhiljaa kohti Star Trek-sarjassa kuvattua puutteenjälkeistä maailmaa.

Tälläinen maailma ei ole riippuvainen teknologian kehityksestä vaan työn tuotosten tasaisemmasta jakamisesta. Ihmiskunnalla on jo nyt riittävästi teknologiaa käytännössä kaikkien ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen, ja pieneen luksukseenkin. Automaation edistyessä tuotantokykymme vain kasvaa. Ongelma on siinä, että työn hedelmät jaetaan hyvin epätasaisesti – ja koska köyhyys on suhteellinen eikä absoluuttinen ilmiö, niin niin kauan kun työn tulokset jaetaan epätasaisesti, mikään määrä teknologista edistystä ei kykene poistamaan taloudellista eriarvoisuutta. Toinen ongelma on se, että vaikka meillä onkin tarpeeksi kaikkien tarpeiden täyttämiseksi, mikään määrä ei tule koskaan riittämään kaiken ahneuden tyydyttämiseksi. Planeettamme rajat ovat tulossa vastaan, ja tarvitsemme melko varmasti suunnanmuutosta koko yhteiskuntajärjestelmässämme.

Tervetuloa mukaan; liittymään pääsee tästä linkistä.

Kiinnostuneille sananen siitä, miten näen utopioiden, esimerkiksi kyseisen ryhmän, tarkoituksen.

Kyllä minä tiedän, että ei ole “realismia” odottaa vallankumousta tapahtuvaksi ihan lähipäivinä ja ihmiskunnan siirtyvän luksusavaruuskommunismin tai minkään muunkaan utopian auvoisaan aikaan.

En ole edes ihan 100% varma, haluaisinko ihan oikeasti totaalista kommunismia, edes luksusavaruussellaista. Utopioilla on paha taipumus muuttua dystopioiksi.

Kuitenkin on niin, että jos mitään tavoitteita ei ole, niin ihan takuulla niitä ei myöskään ikinä saavuteta edes osittain. Minusta se suunta, mitä kohti Pohjoismaat olivat vielä 1980-luvun alussa menossa, oli kohtalaisen hyvä: sekatalous, jossa ihmisten tarpeita harkittiin ainakin yhtä paljon kuin talouselämän tarpeita. Ei tuokaan aika mikään paratiisi ollut, mutta esimerkiksi Ruotsissa harkittiin ihan vakavasti teollisuuden de facto kansallistamista (ja jakamista kansalaisille) 25 vuoden siirtymäajalla ns. Meidnerin suunnitelman kautta. Tämä kaatui täpärästi, ja tavallaan siitä alkoi heilurin heilahtaminen nykyiseen asentoonsa, talouselämän ylivaltaan.

Yksi aivan varmasti selittävä tekijä hyvinvointivaltion rakentamiselle, etenkin Suomessa, oli se, että kommunismi oli vakava vaihtoehto. Suomi on aina ollut konservatiivinen maa jossa on mm. harjoitettu hyvin oikeistolaista talouspolitiikkaa, mutta hyvinvointivaltio rakennettiin siitä pelosta, että kansalaiset joko muuttaisivat tuolloin rakenteilla olleisiin eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin tai pahimmassa tapauksessa kutsuisivat puna-armeijan jakamaan kakun tasaisemmin. Aiheesta on kirjoittanut mainiosti esim. Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.

Reaalisosialismin todellisuuden selvittyä ja viimeistään vuodesta 1990 eteenpäin vasemmiston rooliksi näytti sitten jäävän lähinnä vähän kaiken muutoksen vastustaminen, ei enää sen uskottavan vaihtoehdon tarjoaminen. Itsekin pidin pitkään ja pidän osin edelleen perinteistä vasemmistoa ei-puolueena, jonka puolueohjelma tuntui koostuvan lähinnä asioista valittamisesta, ei mistään positiivisesta visiosta. (Ei sillä, valittamistakin tarvitaan. Ja pahoittelut kaikille niille aktivisteille, jotka eivät tästä kuvauksesta tunnista itseään: en tarkoita sanoa, etteikö mitään positiivista ollut, vain sitä, että itselleni ja monelle samanikäiselle vasemmisto näytti tälläiseltä.)

Nykyään on tietysti sitten lisäongelmana, ja toisaalta lisäkiihdyttimenä, myös päälle kaatuva ympäristökatastrofi. Talousjärjestelmämme ei ole vain epäreilu, se on myös yhteensopimaton lajimme säilymisen kanssa.

Tarvittaisiin siis jonkinlainen vaihtoehto, jolla voitaisiin uskottavasti venyttää yhteiskunnallisen keskustelun ns. Overtonin ikkunaa vasemmalle. Suomeksi sanottuna, tarvitsemme vaihtoehdon, jonka puitteissa voimme venyttää julkisessa keskustelussa vakavasti mukana olevien toimintavaihtoehtojen joukkoa solidaarisemman ja reilumpien politiikkaratkaisujen suuntaan, samalla tavalla kuin mouho-oikeisto on jo onnistunut venyttämään keskusteluikkunaa ihmisvihamieliseen suuntaan.

Luksusavaruuskommunismi, tai reilusmi, tai hyvismi, voisi olla sellainen vaihtoehto. Pyydän, etteivät skeptikot nyt takertuisi yksittäisiin sanoihin: täysautomaattinen luksusavaruushomokommunismi on humoristinen nettimeemi, ei vaatimus vallankumouksesta saati proletariaatin diktatuurista.

Tavoitteen toteutumiseen voi mennä kauan. Uskon itse, että puute saadaan nujerrettua ehkä vasta joskus sadan vuoden kuluttua. Toisaalta, tavoitteita pitää olla: vaikka tämä Star Trek-tulevaisuus ei koskaan toteutuisikaan, olisi puutteen poistaminen ainakin selkeä tavoite johon tähdätä. Kannattaa myös muistaa, että aikanaan hyvin monet nykypäivänä enemmän tai vähemmän normaaleina pidetyt asiat olivat aikanaan  ”realistien” laajalti naurunalaisena ja mahdottomina pitämiä utopioita. Näitä olivat esimerkiksi kahdeksan tunnin työpäivä, kaksipäiväinen viikonloppu, loma-ajat, yleinen sairausvakuutus, eläkkeet, yleinen oppivelvollisuus, yhtäläinen peruskoulu, ilmainen koulutus, puhelin jokaisen taskuun, ja rasistisen, vähä-älyisen tositv-tähden valinta Yhdysvaltojen presidentiksi.

Yhteiskunnalliset muutokset keräävät ensin voimia hitaasti ja hiljaa, kunnes ne äkkiä vain tapahtuvat. Utopiat ovat utopioita, kunnes yhtäkkiä ne eivät olekaan. Ja vaikka utopiat jäisivät utopioiksi, tähtään mieluusti vaikka kommunismiin, jos siten sitten lopulta osutaan sosiaalidemokratiaan.

Olen itse tutkinut kriisien ja niukkuuksien vaikutuksia siihen, millaisia teknologioita otetaan käyttöön, ja luulen oppineeni yhden yleistettävän totuuden: suuria uudistuksia tehdään harvoin silloin, kun asiat menevät hyvin – mutta sitten kun asiat menevät huonosti, ei ole enää aikaa käydä keskustelua ja pohdiskella, millaisia uudistuksia tehdään. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meillä pitää olla melko lailla valmiina jonkinlaisia uskottavia maailmanselityksiä ja suunnitelmia, joita voimme tarjota toteutettaviksi kun päättäjät etsivät jotain valmista ratkaisua.

Kuten Naomi Klein kuvaa kirjassaan Shokkikapitalismi, tämä on se tapa millä hyvin iso osa talousliberaalien ajatuksista on käytännössä saatu läpi. Talousliberaalin ajattelun oppi-isä Milton Friedman oli joskus todennut, että taloustieteilijöiden elämän tarkoitus on pitää hengissä ideoita, joita sitten kriisiaikana voidaan toteuttaa. Vasemmalle laidalle tarvitaan samanlaisia, tai muuten tulevat kriisit vain pönkittävät oikeistovaltaa entisestään.

Pidetään siis utopiaa hengissä ja yritetään kehittää sitä. Ennustan, että suuri läpimurto tapahtuu sitten, kun pystymme esittämään suureen yleisöön ja asiantuntijoihin vetoavan maailmanselityksen johonkin lähes täysin varmasti tulevaisuudessa toistuvista finanssikriiseistä. Olemme vuoden 2007 jälkilöylyjen myötä luultavasti jo lähellä, sekä selitystä että kriisiä.

Kannattaa muistaa, että nykyisin talouspolitiikkaa hallitseva neoliberaali monetarismi nousi valtaan juuri näin: sen edustajat kykenivät selittämään 1970-lukua riivanneen stagflaatio-ilmiön, kun taas tuohon saakka vallassa olleen keynesiläisen koulukunnan edustajilta ei oikein hyviä vastauksia löytynyt.

Toivomukseni tolkun ihmisille 6.12.2017

Alunperin Facebookissa julkaisemani kirjoitus, joka sai jonkin verran jakoja. Alkuperäinen täällä.

Okei, mulla ois nyt yksi toivomus niinsanotuille tolkun ihmisille, jotka tänään kauhistelevat natsien marsseja vastustavia vastamielenosoittajia ja ovat omasta mielestään tarkan puolueettomia pitäessään ”ääripäitä” yhtä pahoina asioina:

Voisitteko pliis olla sit ikinä hehkuttamatta ketään natseja vastustanutta henkilöä, George Orwellista Sophie Scholliin?

Tälleen historiaa jonkin verran tuntevan näkökulmasta kun näyttää lähinnä irvokkaalta, miten monet ihmiset ovat omasta mielestään koviakin demokratian ja ihmisoikeuksien kannattajia, mutta ovat valmiita kuitenkin sitten käytännössä olemaan juuri niitä aidalla istuvia toisaalta-toisaalta-tyyppejä silloin kun ihmisoikeuksia voisi ihan konkreettisesti puolustaa.

Mulle on vuosien saatossa tullut semmoinen tuntuma, että ihan tosi moni nyt ”tasapuolisesti” asioihin suhtautuva ihminen pitää yksityisesti itseään sellaisena ihmisenä, joka kuitenkin sitten ”tositilanteessa” olisi ihan varman ehdottomasti hyvien puolella.

Newsflash: jos tän todempi tilanne tulee, niin sitten on jo liian myöhäistä vastustaa. Elämä ei ole mitään seikkailuelokuvaa missä on selvästi mustiin pukeutuneet pahikset ja yhtä selvät hyvikset. Totalitarismia ja sortoa vastustaneet ihmiset ovat ennenkin olleet kauniisti sanottuna mielipiteitä jakavia henkilöitä, ja ihan tarkalleen nykyisten tolkun ihmisten kaltaiset ihmiset olivat juurikin niitä, jotka 1930-luvulla käänsivät katseensa ja perustelivat itselleen, miksi juuri he eivät kuitenkaan voineet lähteä mukaan mihinkään ”räyhäämiseen,” vaikka ihan tosi kovasti mielensä sopukoissa natsismia vastustivatkin.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä fasismi oli kyllä inhottava aate – mutta Espanjaan fasismia vastaan konkreettisesti taistelemaan lähtenyt Orwell oli vaarallinen fanaatikko.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä natsit oli kyllä vastustettava asia, mutta kaikenlainen toiminta natseja vastaan – esimerkiksi kommunistien toimesta – oli ihan vääränlaista sammuttamista, ja vieläpä epäilyttävien tyyppien tekemänä.

Tolkun ihmiset oli just niitä, jotka sitten sodan jälkeen julistivat kovaan ääneen, että he kyllä ihan oikeasti olivat natseja vastaan – oli vaan niin monta hyvää syytä miksi juuri he eivät voineet tehdä mitään.

Totalitarismi ei tule niin, että yhtenä päivänä heräämme rautasaappaiden kopinaan, ja sitten tolkun ihmiset heräävät sankarilliseen vastarintaan. Totalitarismi tulee niin, että totalitarismi ja sitä ajavat normalisoivat itsensä koko ajan normaalimmaksi osaksi yhteiskuntaa. Tolkun ihmisten rooli tässä on se, että he paheksuvat, kritisoivat ja epäilevät kaikkea toimintaa – jumalauta alpakoista lähtien – mikä saattaisi jotenkin haitata totalitaristien pyrintöjä. Milloin järjestäjä on väärä, milloin toiminnan muoto on ihan väärä, milloin mikäkin on se syy, miksi juuri tätä – tai mitään – vastarinnan muotoa ei pidä tukea.

Tällä tavalla tolkun ihmiset normalisoivat juuri itselleen, miksi juuri heidän ei pidä ”provosoitua” – eli miksi juuri heidän pitää olla hiljaa. Tämä on semmoinen kehitys, missä askel askeleelta tolkun ihmisistä tulee justiinsa niitä, jotka sitten jälkikäteen kyllä selittelevät, että olisin minäkin ollut kovasti vastaan, mutta mutta mutta.

Muistan hyvin, että vielä 20 vuotta sitten koulussakin ihmettelimme, että miten se suuri enemmistö ei liittynyt vaikka Sophie Scholliin. Nyt ei tarvitse ihmetellä: se kävi juuri näin.

Ei ole ihan sattumaa, että ihan ylivoimainen enemmistö historiaa lukeneista on nykyään aika pirun huolestunut siitä, että natsit marssivat kaduilla. Eikä ole ihan sattumaa, että niin monet historioitsijat yrittävät varoitella, että tarvitsemme tehokkaampaa paheksuntaa natseja vastaan, emme natsien normalisoimista.

Tämä ei johdu siitä, että historioitsijat olisivat vainoharhaisia. Tämä johtuu siitä, että historiaa tuntevat ymmärtävät, että vaikka nykyinen tilanne ei johtaisikaan natsismin kauheuksien toistumiseen aivan sellaisenaan, riski isoista vahingoista on todellinen. Ja siitä, että historiaa tuntevat tajuavat, mikä rooli sillä hiljaisella enemmistöllä ja sen hiljaisuudella on ollut aina, kun fasismia on rakennettu.

Miksi valtio ei puolusta puolustajiaan?

Raaseporin traagisessa onnettomuudessa kolme nuorta asevelvollista antoi kalleimman uhrin isänmaalle, samalla kun neljä muuta loukkaantui vakavasti. Vammat voivat jäädä pysyviksi, eikä mikään tuo kuolleita takaisin sureville omaisilleen. Tästä huolimatta Suomen valtio kohtelee asevelvollisiaan toisen luokan kansalaisina, joiden vammautuminen tai kuolema valtiomme ja yhteiskuntajärjestyksemme puolesta kuitataan lähinnä loukkaavan pienellä hautausavustuksella.

Sotilasvahinkojen korvaaminen on Suomessa ollut jo pitkään retuperällä, ja ennen tämän vuoden alussa voimaantullutta lakimuutosta esimerkiksi rauhanturvaajat käytännössä toteuttivat Suomen valtion valitsemaa ulkopolitiikkaa omalla riskillään: vammautumisesta tai kuolemasta maksettavat korvaukset olivat säälittävän pieniä, ja niitäkin saadakseen sotilaan tai hänen omaistensa täytyi jaksaa taistella Valtiokonttorin suorastaan vihamielistä byrokratiaa vastaan. Lakimuutoksen myötä rauhanturvaajien tilanne on nyt hieman parempi, ja rauhanturvaajaksi lähteminen ei ole enää täysin omalla riskillä kulkemista. Jostain käsittämättömästä syystä sama ei kuitenkaan koske palvelukseen käytännössä pakotettuja asevelvollisia. Asevelvollisen kuolema kuitataan valtion puolelta 4810 euron hautauskorvauksella ja mahdollisesti perhe-eläkkeellä. Kontrasti vapaaehtoisena rauhanturvatehtäviin lähteneen kuolemasta maksettavaan 200 000 euron korvaukseen on sanalla sanoen käsittämätön.

Suomen maantieteellinen, väestöllinen ja sotilaallinen asema tekevät asevelvollisuudesta vaikeasti korvattavan järjestelmän ainakin vielä nähtävässä tulevaisuudessa. Mutta koska palvelus on pakollista, asevelvollisten turvallisuuteen on kiinnitettävä aivan poikkeuksellista huomiota. Tavoitteena pitäisi itsestäänselvästi olla nolla vakavaa tapaturmaa.

Onnettomuuksia tulee kuitenkin sattumaan jatkossakin, ja kun niitä sattuu, aivan vähintä mitä valtion tulisi puolustajiensa hyväksi tehdä olisi korvata aiheutuneet vahingot enemmänkin kuin reilusti, ja auttaa muutenkin sekä palveluksessa vammautuneita että vammautuneiden ja etenkin kuolleiden – kaatuneiden – omaisia. Mikään määrä rahaa tai apua ei tietenkään tuo kuolleita takaisin, mutta itse entisenä rauhanturvaajana pidän elämänsä alussa olevan asevelvollisen arvottamista vain reilun kahden prosentin arvoiseksi vapaaehtoiseen rauhanturvaajaan nähden lähinnä törkeänä loukkauksena palveluksessa kuolleita ja kaikkia muitakin maanpuolustajia kohtaan.

Maanpuolustus ja ylipäätään yhteiskuntamme perustuu pohjimmiltaan sanattomaan sopimukseen kansan ja valtionhallinnon välillä. Tähän sopimukseen kuuluu, että valtion puolesta aikansa ja kenties terveytensä tai jopa henkensä antavasta ja hänen omaisistaan pidetään valtion toimesta niin hyvää huolta kuin vain suinkin on mahdollista. Jos näin ei tehdä, on meillä kansalaisilla erinomainen syy kysyä, miksi ylipäätään osallistuisimme maanpuolustukseen tai mihinkään muuhunkaan meiltä vaadittavaan uhraukseen. Palkka-armeijoissa ja orjayhteiskunnissa on saattanut olla mahdollista suhtautua maanpuolustajiin kertakäyttöisinä kulutushyödykkeinä, mutta vapaassa maassa, jonka puolustus perustuu asevelvollisuuteen, tämä ei kertakaikkisesti käy päinsä.

Vaadinkin, että poliittiset päättäjämme laittavat nyt viimeistään vireille tarvittavat lainmuutokset, jotta

  1. Puolustusvoimien toiminnan tavoitteeksi otetaan nolla asevelvollisille sattunutta vakavaa tapaturmaa, ja
  2. Asevelvollisille sattuneet vahingot korvataan vähintään yhtä hyvin kuin vapaaehtoisina palvelleille sattuneet, mielellään paremmin, sekä
  3. Niin maanpuolustajille kuin heidän omaisilleen tarjotaan kaikkea mitenkään tarpeellista apua etenkin vakavien onnettomuuksien ja kuolemantapausten jälkeen, niin pitkään kun apua tarvitaan.