Psykoterapiakeskus Vastaamon asiakastietojärjestelmien turvallisuus on edelleen epäselvää, vaikka tietomurron paljastumisesta on jo kaksi kuukautta. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella on pääteltävissä, että Vastaamo käyttää edelleen olennaisesti ottaen samaa järjestelmää mikä oli käytössä vuoden 2018 tietomurron aikaan, samoilla tietokoneilla, joihin hyökkääjillä on ollut pääsy ainakin kahteen otteeseen. Julkisten lähteiden perusteella on mahdoton tietää, säilytetäänkö esimerkiksi terapiakirjauksia nykyään asianmukaisesti salattuina, tai onko varmistettu, ettei kumpikaan järjestelmään käsiksi päässeistä hyökkääjistä piilottanut järjestelmään esimerkiksi tietoja urkkivia haittaohjelmia. On mahdollista, että Vastaamon toiminta rikkoo edelleen esimerkiksi yleisen tietosuoja-asetuksen 32. artiklaa, jossa säädetään henkilötietojen käsittelyn turvallisuudesta. Ottaen huomioon tapauksen vakavuuden, laajuuden ja yhteiskunnallisen merkityksen, Vastaamon edustajien tulisi kertoa julkisesti ja yksityiskohtaisesti, miten heidän tietojärjestelmiensä turvallisuus on nyt tarkkaan ottaen varmistettu, ja kuinka kauan tiedot ovat olleet salaamattomina. Avoin tiedottaminen ja ongelmien korjaaminen olisi nyt tärkeää, jotta yleisön luottamus psykoterapiapalveluihin ei kärsisi enempää.
Tietomurron tultua julkiseksi, Vastaamon edustajat kiirehtivät vakuuttelemaan lehdistölle ja yleisölle, että tietojärjestelmä on nyt turvallinen (esim. HS 26.10.2020). Turvallisuutta ei kuitenkaan ole parhaan tietoni mukaan todennettu julkisesti millään tavoin. Vastaamon palkkaama tietoturvakonsultti, Nixu Oy, ei ole kommentoinut asiakkaansa asioita mitenkään, joskin on Vastaamon 26.10.2020 päivätyn tiedotteen mukaan “jakanut ajantasaista tietoa tutkinnasta Keskusrikospoliisille sekä Liikenne- ja viestintävirasto Traficomille.” Näiden tietojen valossa näyttää todennäköiseltä, että Vastaamon käsitys tietojärjestelmänsä turvallisuudesta viittaa siihen, että järjestelmään tunkeutumisen mahdollistaneet tietoturva-aukot on nyt (oletettavasti) tukittu.
Järjestelmää ei kuitenkaan voida pitää vielä turvallisena, kahdesta syystä. Ensinnäkin, emme tiedä, mitä etenkin toisessa tietomurrossa maaliskuussa 2019 on tapahtunut. Kunnes toisin todistetaan, on pidettävä mahdollisena, että tietomurron yhteydessä Vastaamon palvelimille tai muihin tietokoneisiin ujutettiin haittaohjelma tai haittaohjelmia, mahdollisesti tietojen urkkimista varten. Pahimmassa tapauksessa havaitsematon haittaohjelma voisi vuotaa esimerkiksi pääkäyttäjän salasanat ja näin mahdollistaa asiakastietojen tarkastelun ilman, että teosta jäisi välttämättä jälkeäkään.
Toiseksi, julkisuudessa olevan tiedon perusteella on syytä epäillä, että Vastaamon asiakastiedot on säilytetty salaamattomina, pseudonymisoimattomana, ja niin, että jälkikäteen on vaikea selvittää, ketkä ovat päässeet mihinkin tietoihin käsiksi. EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 32. artiklan mukaista rekisterinpitäjän velvollisuutta toteuttaa henkilötietojen pseudonymisointi ja salaus on näin ollen mahdollisesti rikottu. Sikäli kun julkisista lähteistä voimme päätellä, rikkomus jatkuu edelleen, eikä järjestelmää voi näillä tiedoin pitää asetusten mukaisena.
Jos Vastaamon tietojärjestelmä on näiltä osin korjattu, asian julkistamisen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia. Huomioiden tapauksen vakavuuden ja periaatteen, jonka mukaan todella turvallisten järjestelmien toteutuksen yksityiskohtien tulee olla julkisia, Vastaamon tulisi nyt julkistaa järjestelmiensä yksityiskohdat niin kattavasti, että ulkopuoliset asiantuntijat voivat julkisesti arvioida, täyttääkö järjestelmä esimerkiksi yleisen tietosuoja-asetuksen vaatimukset. Vähimmillään yleisöllä on oikeus saada järjestelmän nykyisestä turvallisuudesta itsenäisen asiantuntijatahon tekemä kattava selvitys. Kunnes tällainen selvitys saadaan, järjestelmää on syytä pitää edelleen turvattomana, ja viranomaisten tulisi harkita, voidaanko sen käyttöä sallia ennen kuin turvallisuus on varmistettu.
Vastaamon toiminnasta herää myös kysymys, miten kauan tarkalleen ottaen järjestelmässä on ollut esimerkiksi vuonna 2018 voimaan tulleen yleisen tietosuoja-asetuksen vastaisia puutteita. On erinomainen kysymys, olisiko esimerkiksi Vastaamon ostaneiden Intera Partnersien tullut – Vastaamon toimialan sensitiivisyys huomioiden – varmistaa jo keväällä 2019 esimerkiksi se, säilytetäänkö potilaskirjauksia ja henkilötietoja asianmukaisesti pseudonymisoituina ja salattuina.
Toivonkin, että mahdollisimman moni lehdistön edustaja ja asianmukainen viranomainen tekisi nyt parhaansa, että suuri yleisö saisi mahdollisimman tarkan tiedon siitä, miten turvallisia edelleen käytetyt tietojärjestelmät ovat. Pelkään myös, että ongelmat eivät rajoitu yksin Vastaamoon vaan koskettavat suurta osaa psykoterapiapalveluista.
Lopuksi, yleisesti ottaen Vastaamon tietomurto näyttää tekniikan historiaa tuntevan silmiin hyvin samanlaiselta kuin aikaisemmat teknologiset onnettomuudet näyttävät. Uudelle teknologialle on tyypillistä, että sitä kehitetään ensin hyvin kevyellä sääntelyllä, kunnes teknologiasta tulee kuin huomaamatta niin tärkeää, että jokin huonosti suunniteltu järjestelmä aiheuttaa ison vahingon. Kun näin käy, huomataan joka kerta, että turvallisuuskriittisten järjestelmien suunnittelussa on vaadittava standardeja ja sertifiointeja, eikä pelkkään alan omavalvontaan tai yritysten vastuuseen voida luottaa. Esimerkiksi konetekniikassa, jolla on ollut tietotekniikkaa noin 150 vuotta enemmän aikaa tehdä isoja virheitä, potentiaalisesti vaarallisten laitteiden suunnittelu ja valmistus on tarkoin säädeltyä. Esimerkiksi painelaitteiden suunnittelua koskee suorastaan oma lainsäädäntönsä, suunnittelijalta vaaditaan erityistä pätevyyttä ja tarkkojen turvallisuusvaatimusten määrittelyä, suunnitelmat tulee tarkastuttaa ennen laitteiden rakentamista ulkopuolisella asiantuntijalla, ja laitteiden valmistajilta ja joissain tapauksissa käyttäjiltä edellytetään erityisiä laatukriteerejä. Näin toimien olemme kesyttäneet voimakkaita teknologioita, ja samoja käytäntöjä noudattaen voimme kesyttää myös tietotekniikan. Jatkossa olisi toki suotavaa, että oppisimme historiasta sen verran, ettemme toista joka kerta samoja virheitä: etenkin koska teknologian voima kasvaa koko ajan, potentiaalisesti vaaralliset teknologiat olisi opittava tunnistamaan ja laittamaan tarkan sääntelyn alaisiksi ennen kuin jossain pamahtaa.
Joskus oli aika, jolloin esimerkiksi paineastioita sai suunnitella ”ilman byrokratiaa”. Normien, sääntelyn, ja ”byrokratian” ansiosta esimerkiksi tämänkaltaiset näkymät ovat nykyisin harvinaisia. (Kuva Oslossa 1893 tapahtuneen veturin painekattilan räjähdyksen jälkeen. Lähteenä Wikipedia.)
Kirjoitan tämän otsikon alla noin kerran viikossa tai tarpeen mukaan lyhyitä koosteita kiinnostavista asioista, joista en ehdi tai viitsi kirjoittaa pidemmälti.
Miten rauhan ajan tuhoisin junaonnettomuus Kuurilassa vuonna 1957, ja Valtion Rautatiet, vaikuttivat Nokian nousuun 1990-luvulla? Ylen juttu on vuodelta 2016, mutta se on edelleen hyvä esimerkki siitä, miten keksinnöt vaativat valtavasti pohjatyötä ja jättiläisten hartioita, joille kivuta. Teknologian esittäminen yksittäisten sankareiden urotekoina on suorastaan karikatyyri todellisuudesta. (Hypoteesi: lähdeviitteiden käyttöönotto ja etenkin hypertekstiteknologian arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää paremmin, miten tiede, teknologia, ja ylipäätään hyvinvointi on verkostoissa monen tekijän toimesta syntyvä ilmiö, ei yksittäisten sankarien aikaansaannos.)
Myös Hitlerin kenraalit kantoivat vastuunsa kuin miehet. Ja katsomme nyt sivilisaatiomme tuhoa suoraan piippuun, kun liian moni on tehnyt töitään liian ahkerasti ja tunnollisesti.
Vastuunkannosta tulee sitä huonompi proxymittari hyvyydelle, mitä voimakkaampia käyttämämme työkalut ovat. Jos me plus työkalumme emme voi saada aikaan kovin isoja vahinkoja, sillä, tekeekö asioita oikein vai oikeita asioita, ei ole yhtä paljon väliä kuin nykyään.
HS: Tutkija sanoo työnantajan tentanneen uskonnosta työhaastattelussa. Syrjintä on yksiselitteisesti väärin. Onneksi olemme jo niin pitkällä, että syrjintää pidetään jo laajalti vääryytenä; valitettavasti emme ole vielä niin pitkällä, että hegemonisen ajattelun edustajien syrjintä ei olisi suurempi uutinen kuin vähemmistöjen syrjintä.
(Jutussa on hyviä ohjeita. Jos haluamme luottaa ihmisiin, meidän tulisi jättää ihmisen itsensä päätettäväksi, estääkö hänen vakaumuksensa esimerkiksi jonkin työn tekemisen asianmukaisella tavalla. Ongelmia tosin on luvassa, jos työtehtävä on uusi tai käsiteltävät asiat ovat uudenlaisia, sillä silloin kukaan ei välttämättä voi tietää ennalta, millaisia tehtäviä ihminen joutuu työssä tekemään.)
Selvitäänkö seuraavasta lamasta ilman fasismin nousua ja maailmansotaa? Entä sitä seuraavasta?
5.3.20
”…ratkaisuja pitäisi tehdä nopeasti – samaan aikaan kun vanha poliittinen kartta menee maassa kuin maassa pirstaleiksi ja politiikan päätöksentekokyky heikkenee. … Tässä ei ole kyse epidemiasta itsestään vaan siitä kasvavasta hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden tunteesta, jota …epidemia yhtäkkiä lisäsi.”
Hesarin pääkirjoitustoimittajan kolumni on tuttua tekstiä kaikille yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille; saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija. Yhteiskunnat monimutkaistuvat, kunnes energiavuo ei enää riitä ylläpitämään monimutkaisuutta. Tästä aiheutuvia ongelmia yritetään paikata monimutkaisuudella, mikä johtaa ennustettavasti ennustamattomuuteen ja järjestelmän karkaamiseen (kts. esim. Tainter 1988, The Collapse of Complex Societies). Näin se käy, sanoisi Vonnegut.
Kirjoitin seuraavan kommentin:
Kirjoitus on hyvin tuttua tekstiä kaikille monimutkaisten yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille. Pienin muutoksin saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija.
Kuvio on aina sama: kertaluonteisen jackpotin kuten meidän tapauksessamme fossiilisen energian löytävillä yhteiskunnilla ei ole malttia vaurastua kestävästi, vaan ahneus saa vallan. Eliitit hyötyvät tästä, ja niinpä ahneudesta tehdään mielipidevaikuttajien suosiollisella avulla ensin normi ja sitten hyve – meidän aikanamme emme ole enää edes kansalaisia, vaan ennen kaikkea kuluttajia.
Yhteiskunnista tulee monimutkaisempia, ja tällä on toki hyviäkin vaikutuksia, kuten tieteiden ja taiteiden nousu. Mutta koska yhteiskunta ei elä perintönsä koroilla vaan kestämättömästi perintöään tuhlaten, ennen pitkää tulee tilanne, missä kaikki ymmärtävät, ettei tulevaisuudessa ole enää yhtä paljon jaettavaa.
Tässä kohdassa kasvun aikana syntynyt syvä eriarvoisuus johtaa alueiden sisäisiin ja välisiin riitoihin, eikä korjausliikkeeseen tarvittavia, teoriassa varmasti ihan mahdollisia päätöksiä enää saada tehtyä.
Koska järjestelmän fundamentaaleja kestävyysongelmia ei saada korjattua, järjestelmä ajautuu ennemmin tai myöhemmin kaaoksen reunalle. Lopulta joku itsessään varsin mitätön häiriö keikauttaa sen reunalta alas.
Onko viimeinen niittimme korona vai seuraava virus vai jokin muu tapahtuma, jää nähtäväksi – ja historioitsijoiden riideltäväksi, samaan tapaan kuin kiistelemme edelleen Rooman tuhon syistä.
Tämä kuvio on nähty historiassa vähintään useita kymmeniä kertoja, eikä ole mitään syytä uskoa, että oma yhteiskuntamme olisi poikkeus. (Lukekaapa vaikka Tainter, 1988, Collapse of Complex Societies.) Historia toistaa itseään, hintalappu vain kohoaa kerta kerralta.
Olisi pitänyt valita toisin jo viimeistään 40 vuotta sitten, ymmärtää ahneus ahneudeksi, ja ryhtyä rakentamaan kestävää yhteiskuntaa. Pienessä mittakaavassa sellaisia on jo olemassa, onneksi.
Perussuomalainen kysyi kansalta, kansa vastasi väärin, uutisoi Kansan Uutiset. Näistä tuloksista (huomaa myös Laura Huhtasaaren aikaisemman ”gallupin” tulos) voidaan päätellä ainakin se, että ainakin Twitterissä pyörivä persujen ja rasistien joukko on melko pieni. Normaalisti empatiakykyiset ihmiset eivät nimittäin varmasti ole ainoita, jotka ovat kehottaneet samanmielisiä äänestämään.
PPS. Kiinnittäkääpä tarkemmin huomiota Jussi Halla-ahon tapaan puhua esimerkiksi nyt kosmeettisesti harjatuista persunuorista ja heidän ulostuloistaan. Halla-aho ei ole tietääkseni koskaan tuominnut esimerkiksi fasismia tai rasismia – ja kiemurtelee jos häneltä kysytään asiasta. Hän on ainoastaan todennut, että asian sanominen ääneen vahingoittaa puoluetta. En usko tarkkojen sanavalintojen olevan sattumaa. Vaikka Halla-aho ei itse erityisemmin pitäisi julkifasisteista, hän ei halua menettää heidän ääniään.
Sami Eerolalta hyvä suomenkielinen tiivistelmä Corey Robinin konservatiivisuudesta tekemästä analyysista. (Eerolan keräämä kokoelma kirjojen tiivistelmiä/arvosteluja on muutenkin oikea kultakaivos.) Uskon Robinin olevan aivan oikeassa: konservatismi on aina ollut reaktioliike, joka syntyy vastauksena olemassaolevia hierarkioita haastaville eli käytännössä tasapuolisuutta edistäville liikkeille. Konservatiivisuus ei ole niinkään ideologia, vaan joukko hierarkioita oikeuttavia asenteita. Niinpä konservatiivisuuden ytimessä on aina vahva ajatus siitä, että sillä hetkellä voimassa olevat, toiset alistetumpaan ja toiset etuoikeutetumpaan asemaan asettavat hierarkiat ovat ikiaikaisia, oikeutettuja, ja säilyttämisen arvoisia.
Se, että yhteiskuntamme ovat kehittyneet jopa hierarkian korkeimmalla portailla olevien näkökulmasta valtavasti paremmiksi suurelta osin juuri näitä hierarkioita yksi kerrallaan purkamalla, unohdetaan. Totuus kuitenkin on, ettei yksikään antiikin despootti nauttinut esimerkiksi antibiooteista, eikä nykyistä tekniikan kehitystä voisi kuvitellakaan yksinvaltiuden oloissa. Konservatiivin mieleen ei myöskään ilmeisesti sovi ajatus siitä, että hierarkioiden purkutyö saattaa olla vielä kesken, ja tuleva maailma nykyistä parempi. Kuten ei myöskään ajatus siitä, että toisten ihmisten maailmankuva ei ollenkaan välttämättä perustu samalla tavalla hierarkioiden ja alistamisen näennäisillä väistämättömyydelle kuin konservatiiveilla itsellään – ja että vain autoritaarisuuteen taipuvaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että näkevät toisten alistuvan.
Taitoa ymmärtää, että toiset ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavalla, kutsutaan empatiaksi, ja aidanseipäillekin lienee jo selvää, ettei empatia kuulu konservatiivien vahvuusalueisiin. (Sivumennen sanoen, se, että samoja mekanismeja tarvitaan toisia naurattavien juttujen kehittämisessä, on todennäköisesti parhaita selityksiä sille, miksi konservatiivit ovat hauskaa seuraa lähinnä tahattomasti.)
Lyhyemmin sanottuna: konservatiivit ovat aina olleet, ja tulevat olemaan, historian väärällä puolella. Valitettavasti historia on osoittanut lukuisia kertoja, miten tehokkaasti historian väärä puoli houkuttelee ihmisiä.
Kiinnostavaksi kysymykseksi jää, voiko empatiaa, pluralismia ja hierarkiakriittisyyttä oppia ja opettaa, vai ovatko ne synnynnäisiin piirteisiin vertautuvia ominaisuuksia. Itse uskon ihmisen olevan hyvinkin muuttumiskykyinen, jos vain halu muutokseen on olemassa.
Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.
Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).
Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.
Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.
Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.
On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).
Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.
Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.
Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).
Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.
On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.
Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.
Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.
Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?
Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).
Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.
Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)
Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.
Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)
Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.
Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.
Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.
Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.
Lähteitä ja lisälukemista
Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.
Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.
Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.
Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.
Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.
Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.
Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.
Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.
Historiaan jäävän ilmastomarssin jälkimainingeissa monen etenkin ilmastotutkimusta heikosti tuntevan reaktio on ollut joko vähätellä tulevaisuudestaan aivan aiheellisesti huolestuneita nuoria, tai esittää, että marssien ja politiikan sijaan ilmastonmuutos ratkaistaan ”paremmalla teknologialla.” Näin sanoville on tyypillistä, etteivät he osaa sanoa kovinkaan tarkasti, mitä nämä teknologiat olisivat, miten ne saataisiin otettua käyttöön, ja kuinka nopeasti ne pitäisi ottaa käyttöön. On vain ”teknologia,” joka on aina ennenkin ”pelastanut” meidät ja varmasti pelastaa nytkin.
Olemme toki eläneet aikaa, jolloin teknologiasta ja sen vääjäämättömästä kehityksestä on tullut liki uskonto. Usko – lujakin – ja perusteltu tieto ovat kuitenkin eri asioita, ja ne jotka tietävät, eivät ole ollenkaan yhtä optimistisia.
Kokemukseni mukaan suurin osa ilmastonmuutoksen torjuntaa ja teknologiaa työkseen tutkivista on asiasta harvinaisen yksimielisiä: teknologia ei ole vaihtoehto järjestelmämuutokselle. Pelkillä teknologisilla muutoksilla emme ensinnäkään enää ehdi vähentää päästöjä tarpeeksi nopeasti, ja toiseksi spekulatiivisiin teknologioihin luottaminen on kirjaimellisesti ihmeisiin luottamista. Ihmeisiin luottamista ei ole tavattu pitää vastuullisena politiikkana, eikä se sitä ole nytkään.
Lisäksi, vaikka ”teknologiseen ratkaisuun” tarvittavia teknologioita 1) olisi ylipäätään löydettävissä (epävarmaa) ja 2) voitaisiin ottaa käyttöön niin nopeasti että niillä olisi merkittävää vaikutusta ilmastokriisin hillinnässä (äärimmäisen epävarmaa), ne voisivat ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa muuttaa talousjärjestelmäämme. Edes ihmeenkaltaiset parannukset teknologian ekotehokkuudessa eivät tee yhtään mitään muuta kuin ostavat tälle pakolliselle muutokselle jonkun vuosikymmenen lisää.
Tämän voi itse kukin todeta tutkimalla eksponenttiyhtälön käyttäytymistä, mutta tarkempaa tutkimusta haluavat voivat lukea esim. julkaisut Dittrich et al. 2012, Schandl et al 2016, tai UNEP 2017. Suosittelen kaikkia tutustumaan myös vaikkapa BIOS-tutkimusyksikön katsauksiin ns. irtikytkennän vaatimuksista.
Teknologisen tehokkuuden ja talouskasvun matematiikka on riidatonta, selvää ja yksinkertaista. Meidän on pakko saada aikaan järjestelmämuutos, sillä teknologia itsessään ei pysty vaikuttamaan ympäristökriisien juurisyyhyn, jatkuvaan kulutuksen kasvuun. Esimerkiksi ilmastotoimien puolesta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.3.2019) vedonnut yhdeksäsluokkalainen Anna Colussi on mainiossa vetoomuksessaan aivan oikeassa todetessaan, että usko teknologiaan on vastuunpakoilua. Kuten niin moni perjantaina kuuntelemani lakkolainen, hänkin on ymmärtänyt ympäristöongelmien ja talousjärjestelmämme dynamiikan useimpia aikuisia paremmin. Järjestelmää on pakko muuttaa ennemmin tai myöhemmin – ja olisi kaikille parempi, mitä nopeampi muutos olisi.
Kiitos, Anna, ja kaikki muut nuoret aktivistit, jotka niin hienolla tavalla olette jälleen kerran osoittaneet tajuavanne maailman tilasta paljon enemmän kuin teitä vähättelevät. Sanon tämän kysymyksestä ”missä määrin voimme luottaa teknologiaan ympäristökriisien ratkaisussa” väitelleenä ja aiheesta kansainvälisesti julkaisseena teknologiantutkijana, jolle ympäristökysymyksistä ja teknologiasta vääntäminen ei ole aivan vieras aihe. Parhaan tutkimustiedon ja yksinkertaisen matemaattisen tarkastelun nojalla te olette oikeassa, ja teknologisia ”ratkaisuja” tai paremminkin laastareita edelleen tarjoavat väärässä.
Janne M. Korhonen FT, DI Turku
LÄHTEET
Dittrich, M., Giljum, S., Lutter, S., & Polzin, C. (2012). Green economy around the world? Implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI.
Schandl, H., Hatfield-Dodds, S., et al. (2016). Decoupling global environmental pressure and economic growth: scenarios for energy use, materials use and carbon emissions. J. of Cl. Prod, 132, 45–56.
UNEP. (2017). Resource Efficiency: Potential and Economic Implication. (P. Ekins, N. Hughes, & et al, Eds.).
(Ylläoleva perustuu kommenttiin, jonka kirjoitin vastaukseksi Anna Colussin mielipidekirjoitukseen Helsingin Sanomissa 18.3.2019.)
Ensimmäisen menestyneen täysin sähköisen rahan Bitcoinin hurja kurssinousu on nostanut sen jälleen otsikoihin ja yleiseksi puheenaiheeksi. Asiaan perehtyneitä on kuitenkin vain suhteellisen vähän, ja esimerkiksi kryptovaluuttojen ja muiden niinsanottujen lohkoketjujärjestelmien herättämiin juridisiin kysymyksiin perehtyneitä vielä vähemmän. Siksi käsittelenkin seuraavassa hieman yksinkertaistaen mutta toivottavasti ymmärrettävästi ja riittävän tarkasti joitain havaintoja, joita olemme ns. luottamustekniikoita, mukaanlukien lohkoketjuja ja Bitcoinia, seuraavassa ReCon-tutkimusprojektissamme tähän mennessä tehneet.
Lyhyesti sanoen, huikeasta kurssinoususta huolimatta ja osin sen vuoksi Bitcoinin tulevaisuus ei ole missään nimessä varmaa; se on tällä hetkellä käytännössä huonosti toimiva valuutta, jonka arvonnousu perustuu spekulaatioon eli siihen, että ihmiset luottavat muiden ihmisten sijoittavan siihen rahaa, ja se voi kohdata yllättäviäkin juridisia ongelmia – ehkä erityisesti yksityisyyden suojaan liittyviä. Yksityisyydensuojavaatimukset saattavat olla myös merkittävä este tai ainakin hidaste lohkoketjutekniikoiden yleistymiselle muutenkin.
Aloitetaan kuitenkin Bitcoinista. Huikean, useiden satojen prosenttien kurssinousun takana vaikuttavia ilmiöitä on vaikea analysoida tarkasti, mutta on erittäin vahvoja syitä epäillä, että suurin osa kurssinoususta johtuu puhtaasta spekulaatiosta. Bitcoin on mitä ilmeisimmin ylittänyt jonkinlaisen psykologisen kynnyksen ja tullut suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen kohteeksi. Tätä kiinnostusta ruokkivat tarinat ”jatkuvasti” nousevasta hinnasta ja potentiaalisista suurvoitoista. On myös mahdollista, että Bitcoinin käyttö rikollisin keinoin hankitun rahan pesemisessä on lisääntynyt. Tätä kirjoittaessa on selvää, että Bitcoiniin sijoittajat ovat koko ajan vähemmän perillä Bitcoinin luonteesta ja heikommin perehtyneitä sekä itse valuuttaan että sen riskeihin. Selkeitä merkkejä tästä on mm. tekniikasta heikosti perillä olevien määrän nopea lisääntyminen aihetta käsittelevillä foorumeilla, että esimerkiksi lisääntyvät Google-haut ”miten ostaa Bitcoinia luottokortilla.”
Mitään varsinaista fundamentaalia syytä Bitcoinin arvonnousulle ei ole. Bitcoinit ovat pelkästään hyvin suojattuja jonoja nollia ja ykkösiä, eikä niillä itsellään ole mitään arvoa sen lisäksi, mitä käyttäjät ovat niistä valmiita maksamaan. On itse asiassa jopa niin, että Bitcoinin arvonnousu heikentää sen käytettävyyttä mihinkään muuhun kuin spekulaatioon. Kun Bitcoinin kurssi nousee, myös varojen siirtoon kuluvat ns. transaktiomaksut kasvavat. Mitä korkeampi kurssi, sitä korkeammat transaktiomaksut, ja tällä hetkellä yksittäinen transaktio, eli yksittäinen rahansiirto maksaa reaalirahassa jo 28 dollaria. Bitcoin-verkko on myös pahasti ruuhkautunut, ja transaktioissa kestää nykyisin helposti jo 12 tuntia. Transaktiokustannusten, viiveiden ja Bitcoinin arvon nopean nousun vuoksi Bitcoineja aiemmin hyväksyneet kauppapaikat, kuten verkkopelikauppa Steam, ovatkin lopettaneet Bitcoinien hyväksymisen toistaiseksi – tehden näin Bitcoinista entistä enemmän vain spekulaation välineen. Useiden eri maiden hallitukset ovat myös viimein alkaneet toimia Bitcoinin ja sillä käytävien kauppojen valvomiseksi, ja esimerkiksi EU edellyttää jatkossa käyttäjien tunnistamista samaan tapaan kuin muissakin pankkipalveluissa. Tämä tulee osaltaan näkymään Bitcoinin suosiossa, kun sen käyttö helppona veronkierron ja laittoman tavaran kaupan välineenä tulee vaikeutumaan.
Transaktiokustannusten lisäksi Bitcoin-verkkoa vaivaa toinen fundamentaali ongelma – sähkönkulutus. Tällä hetkellä sähkön kulutus on melko suorassa yhteydessä Bitcoinin arvoon. Kun arvo kaksinkertaistuu, myös sähkön kulutus karkeasti sanoen kaksinkertaistuu. Ongelma on Bitcoinin perusrakenteessa. Bitcoinista haluttiin valuutta, joka ei tarvitsisi ketään luotettua ”kolmatta tahoa” kuten pankkia pitämään kirjaa siitä, kuinka paljon kunkin ihmisen tilillä on rahaa. Tällöin kuitenkin ongelmaksi jää se, kuka saa päättää, mitä tilikirjaan kirjoitetaan. Bitcoinin kehittäjien tapa ratkaista tämä ongelma oli rakentaa järjestelmästä sellainen, että ”tilikirjaan” saa tehdä lisäyksen vain jos onnistuu ratkaisemaan eräänlaisen vaikean matemaattisen arvoituksen.
Arvoituksen ratkaiseminen vaatii käytännössä tehokkaita, paljon sähkövirtaa kuluttavia tietokoneita. Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa ovat silti sijoittaneet rahaa näihin tietokoneisiin ja maksavat sähkölaskunsa, koska kunkin, keskimäärin kymmenen minuutin välein ratkaistavaksi tulevan arvoituksen ensimmäisenä ratkaiseva – ja siten tilikirjan lisäyksen kirjoittaja – saa palkkioksi järjestelmän luomia uusia Bitcoineja. Tätä prosessia kutsutaan louhinnaksi, ja työtä tekeviä louhijoiksi.
Kun käyttäjät näin kilpailevat arvoituksen ratkaisemisesta, ja kun arvoitusten tehokas ratkaiseminen vaatii paljon kalliita tietokoneita ja arvokasta sähköä, tilikirja pysyy rehellisenä. Bitcoinin tilikirjan väärentäminen olisi mahdollista, jos epärehellinen toimija pystyisi hallitsemaan keskimäärin 51 prosenttia kaikesta Bitcoin-verkon arvoituksia ratkovasta laskentatehosta (ei siis välttämättä yksittäisistä tietokoneista). Mutta koska arvoitukset ovat vaikeita, tälläisen tietokonemäärän hankkiminen maksaisi enemmän kuin mitä huijauksesta saatava hyöty olisi.
Tämä niinsanottu työvarmistuksen (Proof of Work) logiikka on toimiva, mutta siitä seuraa, että kun Bitcoinin arvo kasvaa, myös arvoitusten täytyy muuttua vaikeammiksi. Jos näin ei kävisi, verkon kaappaamiseksi vaadittavan laskentatehon hankkiminen olisi jossain vaiheessa kannattavaa. Siksi Bitcoinin taustalla oleva ohjelmisto säätää automaattisesti ja säännöllisesti arvoitusten vaikeustasoa sen mukaan, miten nopeasti arvoituksia ratkaistaan. Koska Bitcoinin arvonnousu houkuttelee peliin yhä uusia louhijoita kilpailemaan arvoitusten ratkaisemiseksi jaetuista Bitcoineista, arvon noustessa arvoitukset ratkaistaan keskimäärin nopeammin – ja reaktiona järjestelmä säätää vaikeustasoa ylöspäin, entistä enemmän laskutoimituksia ja siten sähkövirtaa vaativiksi.
Toisin sanoen, Bitcoinin turvallisuus perustuu siihen, että verkon pyörittäminen tehdään tahallaan tarpeellista vaikeammaksi, jolloin kenenkään ei ole taloudellisesti järkevää hankkia sellaista määrää tietokoneita, jotka tarvittaisiin verkon kaappaamiseksi yhden käyttäjän haltuun.
Tietokonetehon ja sähkönkulutuksen ongelmaan on olemassa teoreettisia ratkaisuja, mutta niiden käyttöönotto on vasta suunnitteluvaiheessa. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että näitä ratkaisuja edes saadaan käyttöön ajoissa: koska Bitcoinilla ei ole mitään keskitettyä hallintamekanismia, uudistusten käyttöönotto vaatii käytännössä järjestelmää pyörittävien enemmistön hyväksynnän. Tämän hyväksynnän saaminen voi olla vaikeaa, sillä kaikki uudistukset vaikuttavat jollain tavoin olemassaolevien käyttäjien asemaan. Viimeksi syksyllä paljon odotettu mutta myös paljon vastustusta herättänyt, Bitcoin-verkon suorituskykyongelmia helpottamaan tarkoitettu SegWit-uudistus jäi toteutumatta, kun riittävä määrä käyttäjiä ei tukenutkaan hanketta.
Perusongelma ei myöskään ole kierrettävissä: kaikki ratkaisut, mitkä tehostavat Bitcoin-verkon toimintaa, helpottavat myös järjestelmän murtamista ja tekevät siitä vähemmän hajautetun. Koska hajauttaminen vaikuttaa olevan monille Bitcoin-kehittäjille itseisarvo, alkuperäisten ratkaisujen korvaaminen tehokkuutta parantavilla mutta keskittymistä lisäävillä ratkaisuilla kuten ns. Lightning-verkolla voi olla vaikeaa.
Jos suorituskykyongelmia ei ratkaista, on mahdollista, että Bitcoin romahtaa kokonaan. Nykyinen kurssinousu on saanut tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sijoittamaan rahaa erikoisrakenteisiin ”louhijoihin.” Nämä erikoistuneet supertietokoneet on tehty vain yhtä tarkoitusta varten: laskemaan auki Bitcoin-järjestelmän tarjoamia matemaattisia arvoituksia. Jos Bitcoinin arvo romahtaa nykyisestä liki 20 000 dollarista vaikkapa 2000 dollariin, arviolta noin kaksi kolmasosaa nykyisistä louhijoista joutuisi lopettamaan kannattamattomina, koska louhintakoneiden käyttämä sähkö maksaisi enemmän kuin niiden louhimien Bitcoinien arvo on. Tällöin on täysin mahdollista, että jollekin yhdelle toimijalle jää käsiin suuri määrä äkkiä liki arvottomiksi muuttuneita laskentakoneita. Kun romahduksen myötä verkosta samalla poistuu suuri määrä laskentakapasiteettia, jokin yksittäinen toimija saattaa huomata omistavansa yli puolet verkon laskentatehosta ja kykenevänsä kaappaamaan koko Bitcoin-verkon. Kiusaus tähän olisi ilmeinen, ja vaikka ennen pitkää väistämätön paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi yleisön uskon Bitcoiniin totaalisesti, koneisiin paljon sijoittaneella ei välttämättä olisi paljon menetettävää.
Kaiken kaikkiaan Bitcoinia on syytä pitää uusimpana esimerkkinä säännöllisesti toistuvista investointikuplista. Kurssinousu on vielä hyvinkin mahdollista, mutta viimeistään nyt kaikille tulisi olla selvää, että nousu johtuu lähinnä WinCapitan tapaisen pyramidihuijauksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa viimeiseksi jäänyt maksaa kaiken. Bitcoiniin liittyy myös runsaasti epäterveitä lieveilmiöitä, alkaen juuri avautuneista johdannaismarkkinoista (jotka tarjoavat väylän, jota kautta Bitcoin-romahdus voisi johtaa laajempaankin taloudelliseen kaaokseen) aina siihen, että yhdysvaltalaisten raporttien mukaan pankit ovat alkaneet myöntää lainoja Bitcoinien ostamiseen.
Tällä hetkellä luultavasti uhkaavin ilmiö on se, että eri raporttien mukaan Bitcoineihin sijoitetun rahan kotiuttaminen on vaikeaa: ostot onnistuvat edelleen, mutta kurssinousun oloissa suhteellisen harva on edes kokeillut myydä omistuksiaan. Kuten sijoituskuplien historian olisi meille pitänyt opettaa, pitkäänkin jatkunut nousukauden huuma voi kääntyä hyvin nopeasti ja ilman mitään varsinaista yksittäistä syytä paniikiksi, kun riittävän monen usko musiikin jatkumiseen loppuu.
Muut lohkoketjusovellukset: ongelmana yksityisyys
Bitcoin ei kuitenkaan ole ainoa lohkoketju- tai yleisemmin luottamusteknologia. Pitkälti Bitcoinin innoittamana ja vanavedessä on kehitetty sekä lukuisia vaihtoehtoisia virtuaalivaluuttoja että muita sovelluskohteita Bitcoinin taustalla olevalle ns. lohkoketjuteknologialle (blockchain). Lohkoketjuteknologian rajoitteet ovat myös kannustaneet koodareita kehittämään sille vaihtoehtoja, kuten ns. suunnatut asykliset graafit (Directed Acyclic Graph eli DAG, sovelluksena mm. IOTA).
Yhteistä näille kaikille on se, että oikein toteutettuna nämä ns. luottamusteknologiat mahdollistavat luotettavan kirjanpidon ilman tarvetta yhdelle keskitetylle luotetulle kirjanpitäjälle. Sovelluskohteet eivät rajoitu vain rahaan, vaan kaikenlaisen arvokkaan tiedon – arvopaperirekistereistä terveysdataan ja käyttäjäarvosteluihin – säilyttämiseen.
Monet näistä teknologioista ovat erittäin kiinnostavia ja on lähes varmaa, että joistain niistä tulee suuria menestyksiä. Liki kaikkia näitä teknologioita yhdistää kuitenkin yksi, aivan liian vähän puhuttu tai edes tunnettu ongelma: yksityisyys.
Yksi lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden keskeisiä arvolupauksia on muuttamattomuus. Kerran lohkoketjuun tallennettua tietoa ei periaatteessa voi muuttaa tai poistaa, jos järjestelmä on suunniteltu ja hajautettu oikein. Puolestapuhujien mukaan tämä lisää avoimuutta ja varmennettavuutta, ja datan varmentaminen onkin luultavasti jatkossa yksi keskeisiä luottamusteknologioiden käyttökohteita. Valitettavasti muuttamattomuus on kuitenkin ristiriidassa yksityisyyden suojan ja ns. unohdetuksi tulemisen oikeuden kanssa.
EU:n alueella tulee vuoden 2018 aikana käyttöön uusi, vaikutuksiltaan mittava yksityisten tietojen käsittelyä koskeva lainsäädäntö (General Data Protection Regulations, GDPR). Uusissa säännöksissä painotetaan vahvasti ihmisten yksityisyyden suojaa ja oikeutta tulla unohdetuksi, ja asetetaan tiukkoja vaatimuksia kaikenlaisten henkilötietojen käsittelylle. Tätä kirjoittaessa ei ole vielä kovinkaan selvää, miten uusia säännöksiä tullaan tarkkaan ottaen tulkitsemaan – oikeudellisia ennakkotapauksia ei juuri ole – mutta periaate on selvä: tietoja, joita voi käyttää ihmisten yksityiselämän selvittämiseen, on säilytettävä erityisen huolellisesti, ja tarpeen vaatiessa tiedot on kyettävä tuhoamaan. Tietojen salaus ei riitä, vaan tietoja on voitava hallita myös muuten.
Nämä vaatimukset ovat vaikeasti yhteensovitettavissa ns. avoimen lohkoketjun ideologian kanssa. Jos uusia säännöksiä tulkitaan esimerkiksi niin, että julkisuuteen ei saa päästää edes sellaisia tietoja, joista jonkin ihmisen henkilöllisyys voidaan päätellä yhdistämällä kyseiset tiedot johonkin toiseen tietokantaan, Bitcoinin ja muiden kryptovaluuttojen lohkoketjun hallussapito voi ainakin teoriassa olla itsessään laitonta EU-alueella. Lohkoketju nimittäin sisältää kaikkien käyttäjien kaikki transaktiotiedot, ja Bitcoinin tapauksessa vain pseudonyymisesti: jos käytetyt tilit kyetään yhdistämään johonkin henkilöön esimerkiksi vertaamalla käytön aikaleimoja johonkin toiseen tietokantaan, henkilön kaikki transaktiot voidaan jäljittää.
Ongelmat vain korostuvat, jos lohkoketjuun tallennetaan vahingossa tai tahallaan jotakuta loukkaavaa tai lakeja rikkovaa materiaalia. Oikeusistuimilla on valta määrätä tälläinen materiaali poistettavaksi verkosta. Koska materiaalia ei kuitenkaan voi poistaa lohkoketjusta, jää nähtäväksi, tullaanko pykäliä tulkitsemaan niin, että loukkaavaa tietoa sisältävän lohkoketjun hallussapito ja/tai ladattavaksi tarjoaminen ovat itsessään rikollisia tekoja. Kysymys ei ole vain teoreettinen: on hyvin tiedossa, että esimerkiksi Bitcoinin lohkoketjuun on tallennettu mm. linkkejä lapsipornosivustoille, ja Bitcoinin tekninen toteutus mahdollistaa vaikkapa lapsipornokuvien tallentamisen suoraan itse lohkoketjuun, joskin Bitcoinin korkea hinta tekee tiedostojen tallentamisesta nykyisin kallista.
Tätä dataa ei voi poistaa, eikä pääsyä siihen rajoittaa: kaikki Bitcoinin lohkoketjutietokannan koneelleen lataavat joutuvat lataamaan myös kaiken epäilyttävän tai laittoman materiaalin, mitä lohkoketjuun on tallennettu. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Bitcoinin käyttäminen ei vaadi lohkoketjun lataamista omalle koneelle, eikä suurin osa Bitcoinin käyttäjistä näin myöskään tee. Bitcoinia ”louhivat” käyttäjät ja sovelluksia kehittävät joutuvat lohkoketjun kuitenkin lataamaan.)
Yksityisyydensuojan ja unohdettavuuden ongelmaan ei ole nähtävissä helppoa ratkaisua. Jotkut kehittäjät, kuten konsulttiyhtiö Accenture, ovat esitelleet lohkoketjuteknologioita, jotka mahdollistavat tietojen valikoidun poistamisen ”pääkäyttäjien” toimesta. Tietojen poistamisen tai muuttamisen mahdollisuus sotii kuitenkin lohkoketjuteknologian kenties tärkeintä arvolupausta, muuttamattomuutta, vastaan. Toinen mahdollinen vaihtoehto voisi olla kaiken lohkoketjuun tallennetun datan automaattinen tuhoaminen tietyn ajan kuluttua. Teknisesti tämä on mahdollista, mutta tällöin joudutaan tuhoamaan myös transaktioiden historia. On myös mahdollista rajoittaa lohkoketjuun tallennettavaa tietoa niin, että esimerkiksi vain transaktiotietoja on mahdollista tallentaa, mutta tällöin lohkoketjutietokannan käyttökohteet jäävät rajallisiksi. Uusia lohkoketju- ja luottamusteknologiasovelluksia kehittävien olisi kaikesta huolimatta syytä ottaa yksityisyydensuojavaatimukset vakavasti, sillä kerran käyttöönotetun sovelluksen muuttaminen jälkikäteen vaatimuksia vastaavaksi voi olla vaikeaa. Ajattelemattomuus nyt voi kostautua myöhemmin, erityisesti jos lohkoketjutekniikkaa käytetään liiketoimintaan: uusia säännöksiä rikkovat yritykset voidaan tuomita jopa 20 miljoonan euron sakkoihin.
Lopuksi
Yhteenvetona, Bitcoinin ja luottamusteknologioiden tämänhetkinen tilanne on kiinnostava, mutta epävarma. Teknologian leviäminen on saanut hallitukset reagoimaan ja vaatimaan kryptovaluuttoja tarjoavia tahoja toimimaan samoilla pelisäännöillä kuin esimerkiksi pankit on jo kauan velvoitettu toimimaan. Veronkiertoon, rahanpesuun ja kryptovaluuttojen käyttöön laittoman toiminnan rahoittamisessa tullaan jatkossa puuttumaan entistä tiukemmin ja tepsivämmillä työkaluilla. On aivan mahdollista, että ne kryptovaluutat ja niitä tarjoavat tahot, jotka näitä vaatimuksia eivät voi tai halua täyttää, tehdään käytännössä lainsuojattomiksi. Niiden käyttöä ei tietenkään voida kokonaan estää, mutta se ei ole edes tarkoituksena: missään oikeusvaltiossa ei tulla koskaan edes yrittämään lakien ja asetusten täytäntöönpanoa täysin aukottomasti, sillä yhteiskunnan toimivuuden kannalta riittää, kunhan porsaanreikien käyttö on hankalaa, epäsuosittua, ja riskialtista. Nämä tavoitteet on saavutettavissa suhteellisen yksinkertaisin toimin, esimerkiksi seuraamalla tarkemmin kryptovaluuttojen muuttamista reaaliomaisuudeksi. Ei ole mitään väliä, vaikka jokin kryptovaluutta pysyisi täysin anonyymina, jos Tulli ja verottaja kykenevät seuraamaan tarkasti, mitä sillä ostetaan. Toisin kuin kryptovaluutasta innostuneiden parissa usein kuvitellaan, valtiovalta ei ole hampaaton, eikä reaktioiden vähyys toistaiseksi johdu kyvyttömyydestä vaan siitä, että kryptovaluutat ovat toistaiseksi olleet valtioiden kannalta äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Ennen äskettäistä kurssinousua, maailmassa oli yksittäisiä yhtiöitä jotka olivat arvokkaampia kuin kaikki kryptovaluutat yhteensä. Toisaalta, kryptovaluuttoihin kohdistetut toimenpiteet eivät myöskään johdu mistään pankkien salaliitoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että teknologian avaamat porsaanreiät veronkierrolle ja rahanpesulle tullaan tukkimaan ennen pitkää, tavalla tai toisella.
Luottamusteknologioiden kokeilu muihin tarkoituksiin on myös lisääntymässä nopeasti. Hyvin suuri osa näistä kokeiluista päättynee tarkoituksettomina, kun sijoittajille ja suurelle yleisölle selviää, että kaikki mitä voisi olla teoriassa mahdollista tehdä lohkoketjuilla ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Hypekupla on kuitenkin vielä paisumassa, ja jotkut yritykset ovat moninkertaistaneet osakkeidensa arvon pelkästään ottamalla sanan ”lohkoketju” (blockchain) osaksi nimeään. (Emme ole ensimmäisiä, jotka näkevät ilmiössä monenlaisia yhtäläisyyksiä 1990-luvun lopun IT-kuplaan.)
Kestävämpiä tuloksia saavuttavat kuitenkin todennäköisesti ne hankkeet, joissa pohditaan tarkasti, mitä käytännön hyötyä lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden mahdollistama hajautus tuo tavallisille käyttäjille. Intoilijoiden kaikukammion ulkopuolella varsin harvaa ihmistä edes kiinnostaa, montako välikättä tarvitaan hoitamaan vaikkapa maksuliikenne: useimpia kiinnostaa enemmän palvelun toimivuus ja helppokäyttöisyys, ei se, että palvelu poistaa tarpeen välikädelle, jonka olemassaoloa vastaavan perinteisen palvelun käyttäjät eivät ole suuremmin edes ajatelleet. Vastaavasti, luottamusteknologioilla on myös omat haittapuolensa, joista tällä hetkellä kenties suurimman epävarmuuden aiheuttaa tuleva yksityisyyslainsäädäntö.
Jatkamme Tekes-rahoitteisen ReCon-projektin puitteissa lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden ja niiden sovellusten kuten IOTA:n vaikutusten ja mahdollisuuksien selvittämistä vielä vuoden 2018 syyskuuhun saakka. Mikäli sinulla on jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, tai haluaisit saada tutkimuksestamme lisätietoja tai kenties osallistua siihen, ota rohkeasti yhteyttä!
jmkorhonen@gmail.com
Twitter: luottamusteknologioihin erikoisesti keskittyvä tilini @BlockchainJanne, @jmkorhonen yleisemmin
Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.
Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.
Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.
Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.
Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.
Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.
Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.
Kirjoituksia 
_(14761379935).jpg){kind=link}