Teknologia ei ratkaise ympäristökriisejä

Historiaan jäävän ilmastomarssin jälkimainingeissa monen etenkin ilmastotutkimusta heikosti tuntevan reaktio on ollut joko vähätellä tulevaisuudestaan aivan aiheellisesti huolestuneita nuoria, tai esittää, että marssien ja politiikan sijaan ilmastonmuutos ratkaistaan ”paremmalla teknologialla.” Näin sanoville on tyypillistä, etteivät he osaa sanoa kovinkaan tarkasti, mitä nämä teknologiat olisivat, miten ne saataisiin otettua käyttöön, ja kuinka nopeasti ne pitäisi ottaa käyttöön. On vain ”teknologia,” joka on aina ennenkin ”pelastanut” meidät ja varmasti pelastaa nytkin.

Olemme toki eläneet aikaa, jolloin teknologiasta ja sen vääjäämättömästä kehityksestä on tullut liki uskonto. Usko – lujakin – ja perusteltu tieto ovat kuitenkin eri asioita, ja ne jotka tietävät, eivät ole ollenkaan yhtä optimistisia.

Kokemukseni mukaan suurin osa ilmastonmuutoksen torjuntaa ja teknologiaa työkseen tutkivista on asiasta harvinaisen yksimielisiä: teknologia ei ole vaihtoehto järjestelmämuutokselle. Pelkillä teknologisilla muutoksilla emme ensinnäkään enää ehdi vähentää päästöjä tarpeeksi nopeasti, ja toiseksi spekulatiivisiin teknologioihin luottaminen on kirjaimellisesti ihmeisiin luottamista. Ihmeisiin luottamista ei ole tavattu pitää vastuullisena politiikkana, eikä se sitä ole nytkään.

Lisäksi, vaikka ”teknologiseen ratkaisuun” tarvittavia teknologioita 1) olisi ylipäätään löydettävissä (epävarmaa) ja 2) voitaisiin ottaa käyttöön niin nopeasti että niillä olisi merkittävää vaikutusta ilmastokriisin hillinnässä (äärimmäisen epävarmaa), ne voisivat ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa muuttaa talousjärjestelmäämme. Edes ihmeenkaltaiset parannukset teknologian ekotehokkuudessa eivät tee yhtään mitään muuta kuin ostavat tälle pakolliselle muutokselle jonkun vuosikymmenen lisää.

Tämän voi itse kukin todeta tutkimalla eksponenttiyhtälön käyttäytymistä, mutta tarkempaa tutkimusta haluavat voivat lukea esim. julkaisut Dittrich et al. 2012, Schandl et al 2016, tai UNEP 2017. Suosittelen kaikkia tutustumaan myös vaikkapa BIOS-tutkimusyksikön katsauksiin ns. irtikytkennän vaatimuksista.

Teknologisen tehokkuuden ja talouskasvun matematiikka on riidatonta, selvää ja yksinkertaista. Meidän on pakko saada aikaan järjestelmämuutos, sillä teknologia itsessään ei pysty vaikuttamaan ympäristökriisien juurisyyhyn, jatkuvaan kulutuksen kasvuun. Esimerkiksi ilmastotoimien puolesta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.3.2019) vedonnut yhdeksäsluokkalainen Anna Colussi on mainiossa vetoomuksessaan aivan oikeassa todetessaan, että usko teknologiaan on vastuunpakoilua. Kuten niin moni perjantaina kuuntelemani lakkolainen, hänkin on ymmärtänyt ympäristöongelmien ja talousjärjestelmämme dynamiikan useimpia aikuisia paremmin. Järjestelmää on pakko muuttaa ennemmin tai myöhemmin – ja olisi kaikille parempi, mitä nopeampi muutos olisi.

Kiitos, Anna, ja kaikki muut nuoret aktivistit, jotka niin hienolla tavalla olette jälleen kerran osoittaneet tajuavanne maailman tilasta paljon enemmän kuin teitä vähättelevät. Sanon tämän kysymyksestä ”missä määrin voimme luottaa teknologiaan ympäristökriisien ratkaisussa” väitelleenä ja aiheesta kansainvälisesti julkaisseena teknologiantutkijana, jolle ympäristökysymyksistä ja teknologiasta vääntäminen ei ole aivan vieras aihe. Parhaan tutkimustiedon ja yksinkertaisen matemaattisen tarkastelun nojalla te olette oikeassa, ja teknologisia ”ratkaisuja” tai paremminkin laastareita edelleen tarjoavat väärässä.

Janne M. Korhonen
FT, DI
Turku

LÄHTEET

Dittrich, M., Giljum, S., Lutter, S., & Polzin, C. (2012). Green economy around the world? Implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI.

Schandl, H., Hatfield-Dodds, S., et al. (2016). Decoupling global environmental pressure and economic growth: scenarios for energy use, materials use and carbon emissions. J. of Cl. Prod, 132, 45–56.

UNEP. (2017). Resource Efficiency: Potential and Economic Implication. (P. Ekins, N. Hughes, & et al, Eds.).

(Ylläoleva perustuu kommenttiin, jonka kirjoitin vastaukseksi Anna Colussin mielipidekirjoitukseen Helsingin Sanomissa 18.3.2019.)

Bitcoinin ja lohkoketjubisneksen tilanne, 22.12.17

Ensimmäisen menestyneen täysin sähköisen rahan Bitcoinin hurja kurssinousu on nostanut sen jälleen otsikoihin ja yleiseksi puheenaiheeksi. Asiaan perehtyneitä on kuitenkin vain suhteellisen vähän, ja esimerkiksi kryptovaluuttojen ja muiden niinsanottujen lohkoketjujärjestelmien herättämiin juridisiin kysymyksiin perehtyneitä vielä vähemmän. Siksi käsittelenkin seuraavassa hieman yksinkertaistaen mutta toivottavasti ymmärrettävästi ja riittävän tarkasti joitain havaintoja, joita olemme ns. luottamustekniikoita, mukaanlukien lohkoketjuja ja Bitcoinia, seuraavassa ReCon-tutkimusprojektissamme tähän mennessä tehneet.

Lyhyesti sanoen, huikeasta kurssinoususta huolimatta ja osin sen vuoksi Bitcoinin tulevaisuus ei ole missään nimessä varmaa; se on tällä hetkellä käytännössä huonosti toimiva valuutta, jonka arvonnousu perustuu spekulaatioon eli siihen, että ihmiset luottavat muiden ihmisten sijoittavan siihen rahaa, ja se voi kohdata yllättäviäkin juridisia ongelmia – ehkä erityisesti yksityisyyden suojaan liittyviä. Yksityisyydensuojavaatimukset saattavat olla myös merkittävä este tai ainakin hidaste lohkoketjutekniikoiden yleistymiselle muutenkin.

Aloitetaan kuitenkin Bitcoinista. Huikean, useiden satojen prosenttien kurssinousun takana vaikuttavia ilmiöitä on vaikea analysoida tarkasti, mutta on erittäin vahvoja syitä epäillä, että suurin osa kurssinoususta johtuu puhtaasta spekulaatiosta. Bitcoin on mitä ilmeisimmin ylittänyt jonkinlaisen psykologisen kynnyksen ja tullut suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen kohteeksi. Tätä kiinnostusta ruokkivat tarinat ”jatkuvasti” nousevasta hinnasta ja potentiaalisista suurvoitoista. On myös mahdollista, että Bitcoinin käyttö rikollisin keinoin hankitun rahan pesemisessä on lisääntynyt. Tätä kirjoittaessa on selvää, että Bitcoiniin sijoittajat ovat koko ajan vähemmän perillä Bitcoinin luonteesta ja heikommin perehtyneitä sekä itse valuuttaan että sen riskeihin. Selkeitä merkkejä tästä on mm. tekniikasta heikosti perillä olevien määrän nopea lisääntyminen aihetta käsittelevillä foorumeilla, että esimerkiksi lisääntyvät Google-haut ”miten ostaa Bitcoinia luottokortilla.”

Mitään varsinaista fundamentaalia syytä Bitcoinin arvonnousulle ei ole. Bitcoinit ovat pelkästään hyvin suojattuja jonoja nollia ja ykkösiä, eikä niillä itsellään ole mitään arvoa sen lisäksi, mitä käyttäjät ovat niistä valmiita maksamaan. On itse asiassa jopa niin, että Bitcoinin arvonnousu heikentää sen käytettävyyttä mihinkään muuhun kuin spekulaatioon. Kun Bitcoinin kurssi nousee, myös varojen siirtoon kuluvat ns. transaktiomaksut kasvavat. Mitä korkeampi kurssi, sitä korkeammat transaktiomaksut, ja tällä hetkellä yksittäinen transaktio, eli yksittäinen rahansiirto maksaa reaalirahassa jo 28 dollaria. Bitcoin-verkko on myös pahasti ruuhkautunut, ja transaktioissa kestää nykyisin helposti jo 12 tuntia. Transaktiokustannusten, viiveiden ja Bitcoinin arvon nopean nousun vuoksi Bitcoineja aiemmin hyväksyneet kauppapaikat, kuten verkkopelikauppa Steam, ovatkin lopettaneet Bitcoinien hyväksymisen toistaiseksi – tehden näin Bitcoinista entistä enemmän vain spekulaation välineen. Useiden eri maiden hallitukset ovat myös viimein alkaneet toimia Bitcoinin ja sillä käytävien kauppojen valvomiseksi, ja esimerkiksi EU edellyttää jatkossa käyttäjien tunnistamista samaan tapaan kuin muissakin pankkipalveluissa. Tämä tulee osaltaan näkymään Bitcoinin suosiossa, kun sen käyttö helppona veronkierron ja laittoman tavaran kaupan välineenä tulee vaikeutumaan.

 

Transaktiokustannusten lisäksi Bitcoin-verkkoa vaivaa toinen fundamentaali ongelma – sähkönkulutus. Tällä hetkellä sähkön kulutus on melko suorassa yhteydessä Bitcoinin arvoon. Kun arvo kaksinkertaistuu, myös sähkön kulutus karkeasti sanoen kaksinkertaistuu. Ongelma on Bitcoinin perusrakenteessa. Bitcoinista haluttiin valuutta, joka ei tarvitsisi ketään luotettua ”kolmatta tahoa” kuten pankkia pitämään kirjaa siitä, kuinka paljon kunkin ihmisen tilillä on rahaa. Tällöin kuitenkin ongelmaksi jää se, kuka saa päättää, mitä tilikirjaan kirjoitetaan. Bitcoinin kehittäjien tapa ratkaista tämä ongelma oli rakentaa järjestelmästä sellainen, että ”tilikirjaan” saa tehdä lisäyksen vain jos onnistuu ratkaisemaan eräänlaisen vaikean matemaattisen arvoituksen.

Arvoituksen ratkaiseminen vaatii käytännössä tehokkaita, paljon sähkövirtaa kuluttavia tietokoneita. Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa ovat silti sijoittaneet rahaa näihin tietokoneisiin ja maksavat sähkölaskunsa, koska kunkin, keskimäärin kymmenen minuutin välein ratkaistavaksi tulevan arvoituksen ensimmäisenä ratkaiseva – ja siten tilikirjan lisäyksen kirjoittaja – saa palkkioksi järjestelmän luomia uusia Bitcoineja. Tätä prosessia kutsutaan louhinnaksi, ja työtä tekeviä louhijoiksi.

Kun käyttäjät näin kilpailevat arvoituksen ratkaisemisesta, ja kun arvoitusten tehokas ratkaiseminen vaatii paljon kalliita tietokoneita ja arvokasta sähköä, tilikirja pysyy rehellisenä. Bitcoinin tilikirjan väärentäminen olisi mahdollista, jos epärehellinen toimija pystyisi hallitsemaan keskimäärin 51 prosenttia kaikesta Bitcoin-verkon arvoituksia ratkovasta laskentatehosta (ei siis välttämättä yksittäisistä tietokoneista). Mutta koska arvoitukset ovat vaikeita, tälläisen tietokonemäärän hankkiminen maksaisi enemmän kuin mitä huijauksesta saatava hyöty olisi.

Tämä niinsanottu työvarmistuksen (Proof of Work) logiikka on toimiva, mutta siitä seuraa, että kun Bitcoinin arvo kasvaa, myös arvoitusten täytyy muuttua vaikeammiksi. Jos näin ei kävisi, verkon kaappaamiseksi vaadittavan laskentatehon hankkiminen olisi jossain vaiheessa kannattavaa. Siksi Bitcoinin taustalla oleva ohjelmisto säätää automaattisesti ja säännöllisesti arvoitusten vaikeustasoa sen mukaan, miten nopeasti arvoituksia ratkaistaan. Koska Bitcoinin arvonnousu houkuttelee peliin yhä uusia louhijoita kilpailemaan arvoitusten ratkaisemiseksi jaetuista Bitcoineista, arvon noustessa arvoitukset ratkaistaan keskimäärin nopeammin – ja reaktiona järjestelmä säätää vaikeustasoa ylöspäin, entistä enemmän laskutoimituksia ja siten sähkövirtaa vaativiksi.

Toisin sanoen, Bitcoinin turvallisuus perustuu siihen, että verkon pyörittäminen tehdään tahallaan tarpeellista vaikeammaksi, jolloin kenenkään ei ole taloudellisesti järkevää hankkia sellaista määrää tietokoneita, jotka tarvittaisiin verkon kaappaamiseksi yhden käyttäjän haltuun.

Tietokonetehon ja sähkönkulutuksen ongelmaan on olemassa teoreettisia ratkaisuja, mutta niiden käyttöönotto on vasta suunnitteluvaiheessa. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, että näitä ratkaisuja edes saadaan käyttöön ajoissa: koska Bitcoinilla ei ole mitään keskitettyä hallintamekanismia, uudistusten käyttöönotto vaatii käytännössä järjestelmää pyörittävien enemmistön hyväksynnän. Tämän hyväksynnän saaminen voi olla vaikeaa, sillä kaikki uudistukset vaikuttavat jollain tavoin olemassaolevien käyttäjien asemaan. Viimeksi syksyllä paljon odotettu mutta myös paljon vastustusta herättänyt, Bitcoin-verkon suorituskykyongelmia helpottamaan tarkoitettu SegWit-uudistus jäi toteutumatta, kun riittävä määrä käyttäjiä ei tukenutkaan hanketta.

 

Perusongelma ei myöskään ole kierrettävissä: kaikki ratkaisut, mitkä tehostavat Bitcoin-verkon toimintaa, helpottavat myös järjestelmän murtamista ja tekevät siitä vähemmän hajautetun. Koska hajauttaminen vaikuttaa olevan monille Bitcoin-kehittäjille itseisarvo, alkuperäisten ratkaisujen korvaaminen tehokkuutta parantavilla mutta keskittymistä lisäävillä ratkaisuilla kuten ns. Lightning-verkolla voi olla vaikeaa.

Jos suorituskykyongelmia ei ratkaista, on mahdollista, että Bitcoin romahtaa kokonaan. Nykyinen kurssinousu on saanut tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sijoittamaan rahaa erikoisrakenteisiin ”louhijoihin.” Nämä erikoistuneet supertietokoneet on tehty vain yhtä tarkoitusta varten: laskemaan auki Bitcoin-järjestelmän tarjoamia matemaattisia arvoituksia. Jos Bitcoinin arvo romahtaa nykyisestä liki 20 000 dollarista vaikkapa 2000 dollariin, arviolta noin kaksi kolmasosaa nykyisistä louhijoista joutuisi lopettamaan kannattamattomina, koska louhintakoneiden käyttämä sähkö maksaisi enemmän kuin niiden louhimien Bitcoinien arvo on. Tällöin on täysin mahdollista, että jollekin yhdelle toimijalle jää käsiin suuri määrä äkkiä liki arvottomiksi muuttuneita laskentakoneita. Kun romahduksen myötä verkosta samalla poistuu suuri määrä laskentakapasiteettia, jokin yksittäinen toimija saattaa huomata omistavansa yli puolet verkon laskentatehosta ja kykenevänsä kaappaamaan koko Bitcoin-verkon. Kiusaus tähän olisi ilmeinen, ja vaikka ennen pitkää väistämätön paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi yleisön uskon Bitcoiniin totaalisesti, koneisiin paljon sijoittaneella ei välttämättä olisi paljon menetettävää.

Kaiken kaikkiaan Bitcoinia on syytä pitää uusimpana esimerkkinä säännöllisesti toistuvista investointikuplista. Kurssinousu on vielä hyvinkin mahdollista, mutta viimeistään nyt kaikille tulisi olla selvää, että nousu johtuu lähinnä WinCapitan tapaisen pyramidihuijauksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa viimeiseksi jäänyt maksaa kaiken. Bitcoiniin liittyy myös runsaasti epäterveitä lieveilmiöitä, alkaen juuri avautuneista johdannaismarkkinoista (jotka tarjoavat väylän, jota kautta Bitcoin-romahdus voisi johtaa laajempaankin taloudelliseen kaaokseen) aina siihen, että yhdysvaltalaisten raporttien mukaan pankit ovat alkaneet myöntää lainoja Bitcoinien ostamiseen.

Tällä hetkellä luultavasti uhkaavin ilmiö on se, että eri raporttien mukaan Bitcoineihin sijoitetun rahan kotiuttaminen on vaikeaa: ostot onnistuvat edelleen, mutta kurssinousun oloissa suhteellisen harva on edes kokeillut myydä omistuksiaan. Kuten sijoituskuplien historian olisi meille pitänyt opettaa, pitkäänkin jatkunut nousukauden huuma voi kääntyä hyvin nopeasti ja ilman mitään varsinaista yksittäistä syytä paniikiksi, kun riittävän monen usko musiikin jatkumiseen loppuu.

Muut lohkoketjusovellukset: ongelmana yksityisyys

Bitcoin ei kuitenkaan ole ainoa lohkoketju- tai yleisemmin luottamusteknologia. Pitkälti Bitcoinin innoittamana ja vanavedessä on kehitetty sekä lukuisia vaihtoehtoisia virtuaalivaluuttoja että muita sovelluskohteita Bitcoinin taustalla olevalle ns. lohkoketjuteknologialle (blockchain). Lohkoketjuteknologian rajoitteet ovat myös kannustaneet koodareita kehittämään sille vaihtoehtoja, kuten ns. suunnatut asykliset graafit (Directed Acyclic Graph eli DAG, sovelluksena mm. IOTA).

Yhteistä näille kaikille on se, että oikein toteutettuna nämä ns. luottamusteknologiat mahdollistavat luotettavan kirjanpidon ilman tarvetta yhdelle keskitetylle luotetulle kirjanpitäjälle. Sovelluskohteet eivät rajoitu vain rahaan, vaan kaikenlaisen arvokkaan tiedon – arvopaperirekistereistä terveysdataan ja käyttäjäarvosteluihin – säilyttämiseen.

Monet näistä teknologioista ovat erittäin kiinnostavia ja on lähes varmaa, että joistain niistä tulee suuria menestyksiä. Liki kaikkia näitä teknologioita yhdistää kuitenkin yksi, aivan liian vähän puhuttu tai edes tunnettu ongelma: yksityisyys.

Yksi lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden keskeisiä arvolupauksia on muuttamattomuus. Kerran lohkoketjuun tallennettua tietoa ei periaatteessa voi muuttaa tai poistaa, jos järjestelmä on suunniteltu ja hajautettu oikein. Puolestapuhujien mukaan tämä lisää avoimuutta ja varmennettavuutta, ja datan varmentaminen onkin luultavasti jatkossa yksi keskeisiä luottamusteknologioiden käyttökohteita. Valitettavasti muuttamattomuus on kuitenkin ristiriidassa yksityisyyden suojan ja ns. unohdetuksi tulemisen oikeuden kanssa.

EU:n alueella tulee vuoden 2018 aikana käyttöön uusi, vaikutuksiltaan mittava yksityisten tietojen käsittelyä koskeva lainsäädäntö (General Data Protection Regulations, GDPR). Uusissa säännöksissä painotetaan vahvasti ihmisten yksityisyyden suojaa ja oikeutta tulla unohdetuksi, ja asetetaan tiukkoja vaatimuksia kaikenlaisten henkilötietojen käsittelylle. Tätä kirjoittaessa ei ole vielä kovinkaan selvää, miten uusia säännöksiä tullaan tarkkaan ottaen tulkitsemaan – oikeudellisia ennakkotapauksia ei juuri ole – mutta periaate on selvä: tietoja, joita voi käyttää ihmisten yksityiselämän selvittämiseen, on säilytettävä erityisen huolellisesti, ja tarpeen vaatiessa tiedot on kyettävä tuhoamaan. Tietojen salaus ei riitä, vaan tietoja on voitava hallita myös muuten.

Nämä vaatimukset ovat vaikeasti yhteensovitettavissa ns. avoimen lohkoketjun ideologian kanssa. Jos uusia säännöksiä tulkitaan esimerkiksi niin, että julkisuuteen ei saa päästää edes sellaisia tietoja, joista jonkin ihmisen henkilöllisyys voidaan päätellä yhdistämällä kyseiset tiedot johonkin toiseen tietokantaan, Bitcoinin ja muiden kryptovaluuttojen lohkoketjun hallussapito voi ainakin teoriassa olla itsessään laitonta EU-alueella. Lohkoketju nimittäin sisältää kaikkien käyttäjien kaikki transaktiotiedot, ja Bitcoinin tapauksessa vain pseudonyymisesti: jos käytetyt tilit kyetään yhdistämään johonkin henkilöön esimerkiksi vertaamalla käytön aikaleimoja johonkin toiseen tietokantaan, henkilön kaikki transaktiot voidaan jäljittää.

Ongelmat vain korostuvat, jos lohkoketjuun tallennetaan vahingossa tai tahallaan jotakuta loukkaavaa tai lakeja rikkovaa materiaalia. Oikeusistuimilla on valta määrätä tälläinen materiaali poistettavaksi verkosta. Koska materiaalia ei kuitenkaan voi poistaa lohkoketjusta, jää nähtäväksi, tullaanko pykäliä tulkitsemaan niin, että loukkaavaa tietoa sisältävän lohkoketjun hallussapito ja/tai ladattavaksi tarjoaminen ovat itsessään rikollisia tekoja. Kysymys ei ole vain teoreettinen: on hyvin tiedossa, että esimerkiksi Bitcoinin lohkoketjuun on tallennettu mm. linkkejä lapsipornosivustoille, ja Bitcoinin tekninen toteutus mahdollistaa vaikkapa lapsipornokuvien tallentamisen suoraan itse lohkoketjuun, joskin Bitcoinin korkea hinta tekee tiedostojen tallentamisesta nykyisin kallista.

 

Tätä dataa ei voi poistaa, eikä pääsyä siihen rajoittaa: kaikki Bitcoinin lohkoketjutietokannan koneelleen lataavat joutuvat lataamaan myös kaiken epäilyttävän tai laittoman materiaalin, mitä lohkoketjuun on tallennettu. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Bitcoinin käyttäminen ei vaadi lohkoketjun lataamista omalle koneelle, eikä suurin osa Bitcoinin käyttäjistä näin myöskään tee. Bitcoinia ”louhivat” käyttäjät ja sovelluksia kehittävät joutuvat lohkoketjun kuitenkin lataamaan.)

Yksityisyydensuojan ja unohdettavuuden ongelmaan ei ole nähtävissä helppoa ratkaisua. Jotkut kehittäjät, kuten konsulttiyhtiö Accenture, ovat esitelleet lohkoketjuteknologioita, jotka mahdollistavat tietojen valikoidun poistamisen ”pääkäyttäjien” toimesta. Tietojen poistamisen tai muuttamisen mahdollisuus sotii kuitenkin lohkoketjuteknologian kenties tärkeintä arvolupausta, muuttamattomuutta, vastaan. Toinen mahdollinen vaihtoehto voisi olla kaiken lohkoketjuun tallennetun datan automaattinen tuhoaminen tietyn ajan kuluttua. Teknisesti tämä on mahdollista, mutta tällöin joudutaan tuhoamaan myös transaktioiden historia. On myös mahdollista rajoittaa lohkoketjuun tallennettavaa tietoa niin, että esimerkiksi vain transaktiotietoja on mahdollista tallentaa, mutta tällöin lohkoketjutietokannan käyttökohteet jäävät rajallisiksi. Uusia lohkoketju- ja luottamusteknologiasovelluksia kehittävien olisi kaikesta huolimatta syytä ottaa yksityisyydensuojavaatimukset vakavasti, sillä kerran käyttöönotetun sovelluksen muuttaminen jälkikäteen vaatimuksia vastaavaksi voi olla vaikeaa. Ajattelemattomuus nyt voi kostautua myöhemmin, erityisesti jos lohkoketjutekniikkaa käytetään liiketoimintaan: uusia säännöksiä rikkovat yritykset voidaan tuomita jopa 20 miljoonan euron sakkoihin.

 

Lopuksi

Yhteenvetona, Bitcoinin ja luottamusteknologioiden tämänhetkinen tilanne on kiinnostava, mutta epävarma. Teknologian leviäminen on saanut hallitukset reagoimaan ja vaatimaan kryptovaluuttoja tarjoavia tahoja toimimaan samoilla pelisäännöillä kuin esimerkiksi pankit on jo kauan velvoitettu toimimaan. Veronkiertoon, rahanpesuun ja kryptovaluuttojen käyttöön laittoman toiminnan rahoittamisessa tullaan jatkossa puuttumaan entistä tiukemmin ja tepsivämmillä työkaluilla. On aivan mahdollista, että ne kryptovaluutat ja niitä tarjoavat tahot, jotka näitä vaatimuksia eivät voi tai halua täyttää, tehdään käytännössä lainsuojattomiksi. Niiden käyttöä ei tietenkään voida kokonaan estää, mutta se ei ole edes tarkoituksena: missään oikeusvaltiossa ei tulla koskaan edes yrittämään lakien ja asetusten täytäntöönpanoa täysin aukottomasti, sillä yhteiskunnan toimivuuden kannalta riittää, kunhan porsaanreikien käyttö on hankalaa, epäsuosittua, ja riskialtista. Nämä tavoitteet on saavutettavissa suhteellisen yksinkertaisin toimin, esimerkiksi seuraamalla tarkemmin kryptovaluuttojen muuttamista reaaliomaisuudeksi. Ei ole mitään väliä, vaikka jokin kryptovaluutta pysyisi täysin anonyymina, jos Tulli ja verottaja kykenevät seuraamaan tarkasti, mitä sillä ostetaan. Toisin kuin kryptovaluutasta innostuneiden parissa usein kuvitellaan, valtiovalta ei ole hampaaton, eikä reaktioiden vähyys toistaiseksi johdu kyvyttömyydestä vaan siitä, että kryptovaluutat ovat toistaiseksi olleet valtioiden kannalta äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Ennen äskettäistä kurssinousua, maailmassa oli yksittäisiä yhtiöitä jotka olivat arvokkaampia kuin kaikki kryptovaluutat yhteensä. Toisaalta, kryptovaluuttoihin kohdistetut toimenpiteet eivät myöskään johdu mistään pankkien salaliitoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että teknologian avaamat porsaanreiät veronkierrolle ja rahanpesulle tullaan tukkimaan ennen pitkää, tavalla tai toisella.

Luottamusteknologioiden kokeilu muihin tarkoituksiin on myös lisääntymässä nopeasti. Hyvin suuri osa näistä kokeiluista päättynee tarkoituksettomina, kun sijoittajille ja suurelle yleisölle selviää, että kaikki mitä voisi olla teoriassa mahdollista tehdä lohkoketjuilla ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Hypekupla on kuitenkin vielä paisumassa, ja jotkut yritykset ovat moninkertaistaneet osakkeidensa arvon pelkästään ottamalla sanan ”lohkoketju” (blockchain) osaksi nimeään. (Emme ole ensimmäisiä, jotka näkevät ilmiössä monenlaisia yhtäläisyyksiä 1990-luvun lopun IT-kuplaan.)

Kestävämpiä tuloksia saavuttavat kuitenkin todennäköisesti ne hankkeet, joissa pohditaan tarkasti, mitä käytännön hyötyä lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden mahdollistama hajautus tuo tavallisille käyttäjille. Intoilijoiden kaikukammion ulkopuolella varsin harvaa ihmistä edes kiinnostaa, montako välikättä tarvitaan hoitamaan vaikkapa maksuliikenne: useimpia kiinnostaa enemmän palvelun toimivuus ja helppokäyttöisyys, ei se, että palvelu poistaa tarpeen välikädelle, jonka olemassaoloa vastaavan perinteisen palvelun käyttäjät eivät ole suuremmin edes ajatelleet. Vastaavasti, luottamusteknologioilla on myös omat haittapuolensa, joista tällä hetkellä kenties suurimman epävarmuuden aiheuttaa tuleva yksityisyyslainsäädäntö.

Jatkamme Tekes-rahoitteisen ReCon-projektin puitteissa lohkoketjujen ja muiden luottamusteknologioiden ja niiden sovellusten kuten IOTA:n vaikutusten ja mahdollisuuksien selvittämistä vielä vuoden 2018 syyskuuhun saakka. Mikäli sinulla on jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, tai haluaisit saada tutkimuksestamme lisätietoja tai kenties osallistua siihen, ota rohkeasti yhteyttä!

jmkorhonen@gmail.com

Twitter: luottamusteknologioihin erikoisesti keskittyvä tilini @BlockchainJanne, @jmkorhonen yleisemmin

Geeniteknologiasta ja maailmanjärjestyksen kritiikistä

Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.

Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.

Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.

Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.

Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.

Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.

Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.