Avainsana: Tasa-arvo

Meidän täytyy miettiä, millainen olisi kestävä yhteiskunta

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Tämän vuosituhannen politiikan, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen, teknologian ja ylipäänsä kaikkien ihmisiin liittyvien käytäntöjen ja tieteiden suurin haaste tulee olemaan kestävän ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen.

Tätä kirjoittaessa on selvää, että sivilisaatiomme on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa. Ihailemamme kekseliäisyys ja ”edistys” ovat tuoneet meille paljon hyvää, mutta emme malttaneet kehittyä viisaasti, vaan annoimme ahneudelle vallan. Kun työkalujemme voima on laukannut kaukana viisautemme edellä, olemme nyt törmäämässä ensimmäistä kertaa toden teolla planeetanlaajuisiin kestävyysrajoihin – rajoihin, jotka ylitettiin viimeistään noin 40 vuotta sitten (Lin ym. 2018).

Kuva 1: Ihmiskunnan tarinaa voi sanoa suurmenestykseksi, ainakin jos ei tarvitse pohtia, mitä historia kertoo todennäköisistä tulevaisuuksista.

Tilanne ei ole ihmisen historiassa sinänsä uusi. Lähes kaikki aikaisemmat monimutkaiset kulttuurit ovat romahtaneet. Korttitalon luhistumisen välitön syy on voinut olla ympäristökatastrofi, kulkutauti, sisällissota tai invaasio, mutta esihistoriasta saakka yhteiskunnat ovat ajautuneet romahdusherkkään tilaan samanlaisella yhdistelmällä hallitsematonta, kestävyyden rajat ylittävää ”kehitystä”, ja vallanpitäjien kyvyttömyyttä muutokseen (Tainter, 1988). Jokainen monimutkaisempi yhteiskunta on osoittautunut alttiiksi, ja myöhempien polvien rakennukset, hiekka ja viidakko kätkevät alleen kymmeniä aikanaan menestyneitä, monimutkaisia yhteiskuntia, joiden mahti näytti niiden loiston päivinä varmasti vähintään yhtä järkähtämättömältä kuin nykyisen yhteiskuntamme mahti saattaa näyttää niistä, jotka eivät vaivaudu katsomaan kulissien taakse. Dynamiikat ovat aivan samoja kuin kautta historian. Uutta on vain kaksi asiaa: teknologioidemme voiman vuoksi romahdus uhkaa olla maailmanlaajuinen, ei vain paikallinen, ja tuleva romahdus voi hyvin mahdollisesti olla lopullinen. Aikaisempien kulttuurien luhistumisen laukaisemat konfliktit ratkottiin teräasein, kun taas meillä on käytössämme joukkotuhoaseita. Aikaisemmat sivilisaatiot eivät olleet käyttäneet loppuun helposti ja suhteellisen yksinkertaisella teknologialla hyödynnettävissä olevia malmi- ja muita raaka-ainevaroja. Me olemme, ja jos tekninen osaamisemme katoaa edes väliaikaisesti, saatamme menettää lopullisesti kyvyn ylläpitää teknologista sivilisaatiota.

Perimmäinen romahdukseen johtava dynamiikka on sama niin hiivalla kuin ihmisilläkin. Emme ole lajina oppineet toimimaan hiivasientä tai bakteereja älykkäämmin. Aivan kuten yksisoluiset eliöt, kun saamme käyttöömme uuden energianlähteen, käytämme sitä niin ahnaasti, että tuhoamme kasvullamme ja metabolismimme jätteillä melkein huomaamattamme suotuisan ympäristömme. Kun ympäristön kantokyky ylittyy ja kasvu jatkuu, romahdus on ollut toistaiseksi vain ajan kysymys.

On syytä korostaa, että kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta, eikä kyse ole tekniikalla ratkeavasta ongelmasta. Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan onkin vähitellen ryhdytty heräämään, aivan liian hitaasti ja aivan liian myöhään, olemme jo ylittäneet kestävyysrajat myös biodiversiteetin suhteen, ja lähestymme nopeasti typpi- ja fosforikierron vaarallisen häiriintymisen rajoja. Perusongelmamme on se, että talousjärjestelmämme virheellinen kirjanpito ohjaa meitä tekemään paljon enemmän vääriä kuin oikeita asioita, mutta koska väärien asioiden tekemisen lopettaminen tarkoittaisi laajamittaista työttömyyttä, jatkamme oman kuoppamme kaivamista syvemmäksi. Tässä tilanteessa tehokkaampi tekniikka ja ylipäätään ”tehostaminen” auttaa meitä lähinnä kaivamaan kuoppaa nopeammin. Kirjanpitoa ei todennäköisesti saada muutettua realistiseksi ja pidettyä realistisena: kun teknologian voima kasvaa koko ajan, poliittisen päätöksenteon pitäisi nopeutua valtavasti nykyisestä. Valitettavasti yhteiskuntien purkautumisen mekanismit näyttävät olevan jo käynnissä, ja päätöksenteosta näyttää tulevan entistä vaikeampaa ja hitaampaa. Kehityskulku on historiallisten esimerkkien mukainen, ja se osattiin ennustaa jo 1970-luvulla esimerkiksi Kasvun rajat-raportissa – jonka keskeinen sanoma oli, että talouskasvun jatkaminen vaikeuttaa keskeisten kasvuun liittyvien ongelmien ratkaisemista, aivan kuten sittemmin on käynyt (Meadows, 2008).

Kuva 2: Tyypillinen kehityskulku, kun kestävyysrajat on ylitetty. Ihminen, hiiva, bakteeriviljelmä – mikään laji ei ole vielä osoittanut olevansa säännöllisesti tämän viisaampi.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani toin esiin, merkit romahduksen lähestymisestä voimistuvat koko ajan. On hyvin epävarmaa, miten kauan nykyisellä yhteiskuntajärjestyksellä on enää aikaa: kuten kulkutautien mittareilla edelleen kohtuullisen harmiton koronavirusepidemia näyttää, yllätyksiä voi tulla nopeasti, ja kykymme vastata edes suhteellisen vähäisiin globaalin järjestelmän häiriöihin on heikko. Vaikka todennäköisesti selviämmekin yhteiskuntana nykyisestä kriisistä, ennemmin tai myöhemmin eteemme tulee tilanne, josta yhteiskuntajärjestys ei enää selviä. Näin on käynyt ennenkin, ja näin tulee käymään tulevaisuudessa. On itse asiassa hyvät syyt uskoa, että suurin osa koskaan olemassaolleista ihmisyhteisöistä on tuhoutunut jonkinlaisessa ympäristön kestävyysrajoihin liittyneessä mullistuksessa – joko suoraan ravinnon ehdyttyä, tai epäsuorasti jouduttuaan toisen, kotiseuduiltaan lähtemään joutuneen yhteisön saaliiksi.

Kuva 3: Muutamia paikallisen kestävyysrajansa ylittämisen jälkeen romahtaneita kulttuureja. Lisää mm. lähteessä Tainter (1988).

Emme voi ennustaa, milloin oma kulttuurimme sortuu. Korttitalo voi lähteä luhistumaan ensi vuonna tai 50 vuoden kuluttua; ihmisen historiassa satakin vuotta olisi vain lyhyt hetkonen. (Kuinka moni lukijoista muistaa googlaamatta, millä vuosisadalla maya-intiaanien kaupungit autioituivat?) Kehityskulut ovat kuitenkin ilmiselviä, ja on syytä uskoa, että ne ovat kiihtymässä. Tiedämme myös, että uudet ajatukset pitää kehittää ja omaksua ennen kriisiä, sillä kriisitilanteessa uuden ajattelun kehittämiselle ei ole enää aikaa tai voimavaroja. Siksi pidän lähivuosikymmenien keskeisenä projektina vähintäänkin henkistä valmistautumista toisenlaiseen yhteiskuntaan – mieluiten nykyistä parempaan.

On nimittäin niin, että vaikka suurin osa olemassaolleista ihmisyhteisöistä on todennäköisesti käyttänyt luonnonvaroja kestämättömästi, ihmiskunnan historiasta löytyy myös muutamia esimerkkejä kulttuureista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin oppineet elämään ympäristönsä rajoitteiden kanssa. Osa näistä kulttuureista on saattanut oppia rajojen kanssa elämisen ennen kuin rajat ovat tulleet ylitetyksi, mutta itse epäilen, että suurin osa on mennyt, aivan kuten me, selvästi rajojen yli ennen kuin niiden sisällä on opittu elämään. Toisin kuin moni luulee, tilanteemme ei siis suinkaan ole toivoton. Aikaisemmat ihmispolvet ovat olleet vastaavassa tilanteessa, ja vaikka meillä ihmisillä onkin paha tapa toistaa tyhmyyksiämme, voimme todistaa, ettei ole olemassa mitään kiveen hakattua ”ihmisluontoa” joka ehdottomasti pakottaisi meidät toistamaan aina kaikki historian virheet. Pysyvä romahdus on vain todennäköinen: se ei ole väistämätön.

Kuva 4: Onneksi on olemassa myös esimerkkejä yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään jotakuinkin kestävien rajojen sisällä. Todennäköisesti vain harva on kuitenkaan päässyt kestävälle polulle ilman ainakin väliaikaista ”korjausliikettä” – mutta sekin on täydellistä romahdusta parempi.

Nykyisessä tilanteessa niin meillä tutkijoilla, poliitikoilla kuin kansalaisillakin on ensiarvoisen tärkeä ja, pelkään, kiireellinen tehtävä: meidän on nyt opittava, millainen yhteiskuntajärjestys voi olla kestävä. Mitä todennäköisimmin se ei ole ainakaan aivan sama, missä nyt elämme: jos nykyinen järjestelmä voisi välttää kestävyyden rajojen ylittämisen, eikö se olisi jo tehnyt niin? Valtavaksi onneksemme ”edistys” ei ole vielä assimiloinut aivan kaikkia Maapallon kolkkia, ja antropologit ja muut tutkijat ovat voineet kartoittaa kestävyysrajojen sisällä elämään oppineiden kulttuureiden arvomaailmaa ja yhteiskunnallisia mekanismeja. Meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia ovat näitä kulttuureja yhdistävät piirteet, sillä nimenomaan ne antavat parasta osviittaa siitä, millaiselta kestävän yhteiskuntajärjestyksen pitäisi näyttää, ja esimerkiksi millaista arvomaailmaa sen tulisi tukea.

Miltä kestävä yhteisö voisi näyttää?

Vaikka tämä työ on vielä alussa ja vaikka en missään nimessä ole alan asiantuntija, uskallan kuitenkin väittää, että kestävissä yhteiskunnissa toistuu muutamia teemoja. Näistä kenties tärkein ja yleismaailmallisin vaikuttaa olevan voimakas, jopa ”raivokas” pyrkimys materiaaliseen tasa-arvoisuuteen (Suzman, 2017). Riippumatta ympäristöstä, pitkään kestäneet, ympäristönsä rajoissa suurinpiirtein pysyneet yhteiskunnat ovat nykyiseen yhteiskuntaamme verrattuna jopa hämmentävän egalitaarisia: niinkin erilaiset yhteisöt kuin Kalaharin aavikon laidalla elävät !Kungit ja Yhdysvaltojen amishit vieroksuvat voimakkaasti yksityisen hyvän keräämistä, äärimmäisissä tapauksissa jopa karkoittamalla parantumattomasta ahneudesta kärsivät keskuudestaan. Monet erilaiset säännöt tukevat jakamista ja yhteistä hyvää painottavaa arvomaailmaa. Joissain uskonnollispohjaisissa yhteisöissä jopa napit saattavat olla paheksuttuja ”pröystäilyn” välikappaleita, ja metsästyksellä elävissä yhteisöissä voi olla esimerkiksi käytäntöjä, joissa saaliin saajaksi ja kiitosten kohteeksi lasketaan se, jonka tekemä nuoli osuu saaliseläimeen – jujun ollessa siinä, että metsästäjät vaihtavat nuolia jatkuvasti keskenään (Wright, 2004).

Toinen silmiinpistävä kestävien yhteisöjen piirre on niiden suhtautumisessa haluihin ja tarpeisiin. Omassa kulttuurissamme on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmisen halut ja tarpeet ovat pohjimmiltaan sama asia, rajattomia, eikä tälle asialle saa eikä edes voi tehdä mitään. Tämä ajatusmalli voi olla yksilön kannalta hyödyllinen, jos saat elantosi valmistamalla tai myymällä jotain halun tai tarpeen (hetkellistä) tyydyttäjää. Valitettavasti se on paitsi yksilön kannalta hyödytön malli, sillä jos halut ja tarpeet ovat loputtomia, mikään ei tule koskaan tyydyttämään sinua, ja myös ennemmin tai myöhemmin yhteisölle tuhoisa malli, kun maailma on rajallinen. Kun emme osaa kunnolla tehdä eroa halujemme ja tarpeidemme välillä, päädymme ostamaan kaikkea, mitä haluamme ja mihin meillä vain on varaa.

Kestävissä yhteisöissä koko ajatusmalli on pitkälti toisin päin. Ympäri maailman on olemassa itsenäisesti kehittyneitä yhteisöjä, joissa olemisen lähtökohtana on tarpeiden rajoittaminen mahdollisuuksien mukaisiksi. Myös oma yhteiskuntamme oli vielä alle sata vuotta sitten hyvin paljon kulutuskriittisempi kuin se on nykyään, ja kaikki suuret maailmanuskonnot pitävät ahneutta syntinä – tuskin sattumalta. Kun tarpeet ovat rajalliset, niiden täyttäminen on helppoa, ja elämä yksinkertaisempaa. Esimerkiksi meidän näkökulmastamme äärimmäisessä köyhyydessä elävien !Kungien ja monien muiden metsästäjä-keräilijäyhteisöjen jäsenet hämmästelevät ajatustakin siitä, että he olisivat ”köyhiä:” heillä on kaikki mitä he tarvitsevat, eikä heiltä puutu mitään, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. (Kts. Suzman, 2017). Kanadalainen kirjailija Ronald Wright kertoo mainiossa kirjassaan A Short History of Progress tarinan metsästäjä-keräilijöistä, jotka saivat idean käydä vastavierailulla Lontoossa tapaamassa heitä Papua-Uudessa Guineassa kuvannutta dokumentintekijää. Vieraat hämmästelivät eniten sitä, miten lontoolaiset olivat niin köyhiä että heidän piti raataa töissä ainakin kahdeksan tuntia päivässä, pitivät brittien elämää yleisesti ottaen hirvittävänä, ja veivät mukanaan kotiinsa kauhujuttujen lisäksi ainoastaan idean siitä, että nuoliin voisi laittaa pyrstösulat, jotta ne lentäisivät tarkemmin. (Tässä kohdassa haluan aina ajatella metsästäjä-keräilijän ihmettelemässä Arman Alizadin äänellä ”nää ihmiset elää näin joka päivä.”)

Kolmas kestäville yhteisöille ominainen piirre liittyykin juuri teknologiaan. Meidät on suorastaan marinoitu ajatuksessa, että teknologian kehitys tarkoittaa edistystä, edistys on aina itseisarvoisesti hyvää, ja siksi kaikki teknologiaan skeptisesti suhtautuvat ovat yhteisölle vihamielisiä edistyksen jarruja. Tämäkin vain vähän yli sata vuotta vanha ajatusmalli palvelee erinomaisesti niitä, jotka voivat hyötyä uuden teknologian kehittämisestä, mutta on hieman vähemmän selvää, miten paljon se tosiasiassa palvelee muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ja ympäristöämme. Kun atomipommista on kulunut jo 75 vuotta, voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, ettei tekniikan kehitys ja edistys ole identtisesti sama asia, mutta näin ei ole käynyt.

Kestävissä yhteisöissä teknologiaan suhtaudutaan paljon vähemmän uskonnollisesti. Uutta tekniikkaa ei pidetä aksiomaattisesti hyvyyden ja edistyksen ruumiillistumana, vaan tekniikka nähdään realistisemmin, ei hyvänä eikä pahana mutta ei myöskään neutraalina ihmisen voiman ja kykyjen vahvistimina (kts. esim. Kranzberg, 1986). Tällöin tekniikalta voidaan kysyä kysymyksiä, joita me emme oikein edes osaa kysyä: esimerkiksi amishit pohtivat tarkasti, edistääkö jokin uusi teknologia yhteisön hyvinä pitämiä arvoja, vai hajottaisiko sen käyttöönotto yhteisöä. (Wetmore, 2007. Tämä myös alleviivaa ongelmaa, joka meidän on ratkaistava: jos yhteisön arvot ovat esimerkiksi naisia tai jotain muita yhteisön jäseniä alistavia, näiden arvojen säilyttäminen tai peräti vahvistaminen, tekniikalla tai muuten, ei ole hyvä asia. Onneksi ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että kestävä yhteiskunta vaatisi eriarvoisuutta – pikemminkin päinvastoin.)

Näiden käytäntöjen olemassaolo on helppo ymmärtää. Tiedämme niin historiasta kuin nykyisiä yhteiskuntiamme koskevasta tutkimuksesta, että suhteelliset varallisuuserot ja loputon halujen ja tarpeiden sekoittaminen keskenään lietsovat yhteisön koheesiota tuhoavaa kilpailuhenkeä ja kannustavat yhteisön jäseniä venyttämään sääntöjä omaksi edukseen. Sama pätee tarpeiden ja uuden tekniikan rajoittamattomuuteen. Jos ja kun ympäristörajoissa pysyminen on yhteisön selviämisen kannalta tärkeää – kuten se on ollut jo pitkään !Kungeilla ja kuten se tulee olemaan omassa kulttuurissamme – kestävä yhteiskunta ei voi tukea tämänkaltaisia mekanismeja, jotka vaarantavat sen olemassaolon perustan. Siksi uskonkin, että tulevaisuuden yhteiskunnat tulevat olemaan nykyistä paljon egalitaarisempia, nykyistä tarkemmin halun ja tarpeen eroa harkitsevia, ja varovaisempia uuden teknologian käyttöönotossa. Ne yhteiskunnat, jotka eivät ole, tulevat katoamaan.

Olen myös vakuuttunut, että kestävän yhteiskunnan täytyy ottaa lähtökohdakseen välittäminen ja empatia kilpailun ja omaneduntavoittelun sijaan. Jos emme osaa välittää edes itsestämme sen vertaa, että arvostaisimme itseämme muutenkin kuin talouskoneen tuotantoyksiköinä, miten osaisimme välittää ympäristöstämme niin paljon kuin meidän tulisi siitä välittää, jotta välttäisimme sen tuhoamista? Mitä voimakkaampia työkalumme ovat, sitä tärkeämpää on, että välitämme kovasti, miten niitä käytämme.

Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu, mutta sitä kirjoitetaan parhaillaan. Nyt kaikkien niiden, jotka toivovat lastemme maailman olevan demokraattinen ja nykyistä parempi, tulisi toimia yhdessä selvittääkseen niin itselleen kuin toisille, millainen kestävä maailma voisi olla. Jos haluamme, että muutos tapahtuu rauhanomaisesti ja kansanvaltaisesti, sen sijaan että olosuhteet sanelevat sen meille, meidän on saatava käyntiin laaja, realistinen kansalaiskeskustelu siitä, millainen maailman tulisi olla. Voi olla, että aika loppuu kesken ja joudumme rakentamaan epätyydyttävän maailman, mutta jos emme edes vaivaudu pohtimaan minkälaisen maailman haluaisimme, on täysin varmaa, että lopputulos on huonompi kuin se voisi olla.

Kuva 5: Mitä nopeammin pääsemme kestävälle pohjalle, sitä yltäkylläisempi yhteiskuntamme voi olla. Jos emme toimi riittävän nopeasti, ihmiskunnan henkiinjääneet joutuvat todennäköisesti elämään tuhotulla planeetalla hyvinkin alkeellisissa oloissa – kenties vailla mahdollisuutta rakentaa sivilisaatiota enää uudelleen, kiroten sukupolvia, jotka eivät toimineet vaikka tiesivät.

Lähteitä ja lisälukemista

Kranzberg, M. (1986). Technology and History: “Kranzberg’s Laws.” Technology and Culture, 27(3), 544.

Lin, D; Hanscom, L; Murthy, A; Galli, A; Evans, M; Neill, E; Mancini, MS; Martindill, J; Medouar, F-Z; Huang, S; Wackernagel, M. (2018). Ecological Footprint Accounting for Countries: Updates and Results of the National Footprint Accounts, 2012–2018. Resources. 7(3): 58.

Meadows, D. H. (2008). Thinking in Systems: A Primer. London & New York: Earthscan.

Ryan, C. (2019). Civilized to Death: The Price of Progress. New York: Simon & Schuster.

Suzman, J. (2017). Affluence without Abundance: The Disappearing World of the Bushmen. London: Bloomsbury.

Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Wetmore, J. M. (2007). Amish Technology: Reinforcing Values and Building Community. Technology and Society Magazine, 26(2), 10–21.

Wright, R. (2004). A Short History of Progress. Toronto: House of Anansi Press.

LA 92 näyttää tulevaisuudelta

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.

Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.

Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.

Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.

Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.

Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.

Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.

Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.

Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.

Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.

Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.

Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.

Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.

Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.

Lähteet

[1]: Kansan Uutiset 15.10.2018: Kysely: Hoitajia kehotetaan jopa valehtelemaan

[2]: Reuters 22.8.2018: Life expectancy declines seen in U.S. and other high-income countries

[3]: Roubini, N. ja Rosa, B., 13.9.2018: The Makings of a 2020 Recession and Financial Crisis

[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.

Ei palvelua fasisteille

~ J. M. Korhonen ~ 8 kommenttia

cadbury urges jews good will to nazis
New York Times vuonna 1934. Tämähän toimi hienosti!

Yhdysvalloissa kohistaan tällä hetkellä yhden ravintolanomistajan urheasta päätöksestä pyytää Trumpin lehdistösihteeriä Sarah Huckabee Sandersia poistumaan ravintolastaan. Koska Suomessakin asiat todennäköisesti muuttuvat hullummiksi ennen kuin ne muuttuvat paremmiksi, kirjoitan muutaman sanasen siitä, miksi palvelun ja ylipäätään yhteistyön epääminen fasisteilta, rasisteilta ja muilta vapaan yhteiskunnan vihollisilta on erinomainen väkivallattoman vastarinnan strategia, jonka soisi yleistyvän Suomessakin.

Aloitetaan kertaamalla tosiasiat. Kaikissa läntisissä demokratioissa on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut selvästi nähtävissä, että politiikka luisuu hullumpaan suuntaan. Ajatuksille, joille ennen ei olisi annettu tuumaakaan tilaa, kuten hätää kärsivien ihmisten tunkeminen keskitysleireihin, ovat nykyään esityksiä, joita ”kunnialliset” poliitikot pääministeriä myöten voivat avoimesti kannattaa. Aikaisemmat sukupolvet muistivat, mihin tämänkaltaisten ajatusten hyväksyminen oli johtanut, mutta historiallinen muisti ei näköjään anna pysyvää suojaa, ja rokotus on näemmä uusittava muutaman sukupolven välein.

Keskitysleirejä ja pahempiakin asioita kannattavat ovat rohkaistuneet esittämään mielipiteensä julkisesti, koska mielipiteen esittämisestä ei ole aiheutunut heille minkäänlaisia seurauksia. Heille ei ole tehty riittävän selväksi, että heidän toiveensa eivät ole yhteensopivia vapaan yhteiskunnan kanssa. Tästä on seurannut fasismin ja rasismin hidas mutta vääjäämätön normalisointi. Koska normalisointi on tapahtunut hitaasti, emme edes huomaa, että puhuvat päät keskustelevat nykyään ajatuksista, jotka vielä 20 vuotta sitten olisi laajalti tunnistettu sairaiksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi.

Liberaalina itseään pitävä media on kehitykseen osasyyllinen: hakiessaan ”tasapainoa”, media antaa kuvan, että rasismi, fasismi ja ihmisviha ovat vain poliittisia mielipiteitä muiden joukossa, ja sellaisina ihan yhtä hyviä kuin vapauksien kannattaminen tai tasa-arvon edistäminen. Samalla median edustajat ja muut omasta mielestään vastuulliset keskitien kulkijat heristävät sormiaan niille, jotka tekevät konkreettisesti jotain leviävän fasismin patoamiseksi ja sen normalisoinnin kyseenalaistamiseksi.

Meidän pitäisi ihan aidosti tietää, mihin tämä johtaa. Tarkalleen vastaava kehityskulku nähtiin 1930-luvulla useissa maissa, ja oli lähinnä historiallinen sattuma, että se saavutti karmean huipentumansa juuri Saksassa. Tuolloinkin ”tolkun ihmiset” heristivät sormeaan niille, jotka yrittivät konkreettisesti tehdä jotain tehdäkseen selväksi, että fasismi ei saa voittaa; tuolloinkin tolkun ihmiset julistivat norsunluutorneistaan, että ”oikea” strategia oli hyväksyä natsit ja rasistit osaksi yhteiskuntaa ja olla kohtelias ideologiansa ja tavoitteensa selväksi tehneille tuleville joukkomurhaajille.

 

https://twitter.com/jg_environ/status/1011475118760095744

Tämä oli väärä strategia tuolloin, ja tämä on väärä strategia tänään. Lajimme oppii historiastaan lähinnä sen, ettemme opi historiastamme, mutta historianharrastajana toivon, että poikkeus vahvistaa säännön. Siksi kannustankin nyt ihmisiä toimimaan konkreettisesti ja käyttämään väkivallatonta, tehokasta keinoa protestoida:

älkää olko tekemisissä fasistien ja rasistien kanssa niin kauan, kun he ovat fasisteja tai rasisteja.

Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaaliselle lajille lajitoverien seura ja hyväksyntä on erittäin tärkeä osa onnellisuutta. Niin kauan kun fasistit ja rasistit eivät kohtaa minkäänlaisia seuraamuksia mielipiteistään, heillä ei ole juurikaan syytä harkita mielipiteitään uudelleen. Mutta mitä useammin heille tehdään selväksi, että heidän seuransa ei ole tervetullutta, sitä useammin he joutuvat harkitsemaan: ovatko ihmisvihamieliset mielipiteet todella hyljeksinnän arvoisia?

Meidän täytyy opetella sanomaan ”nyt riittää”. Meidän täytyy opetella sanomaan ja näyttämään fasisteille ja rasisteille ”ei, et voi olla rasisti ja fasisti ja silti kuvitella, että kohtelisin sinua normaalina, kunnollisena ihmisenä, koska mielipiteesi paljastavat, ettet ole sellainen.”

Meidän täytyy päästä irti joukkohypnoosistamme, jossa kuvittelemme, että etnisistä puhdistuksista ja etnisesti puhtaasta Suomesta haaveilevat fasistit olisivat jonkin legitiimin poliittisen ideologian edustajia, joiden kanssa saatamme olla eri mieltä mutta voimme silti olla ystäviä. Tämä ”tolkun ihmisten” suosima lähestymistapa, jossa keskiluokkainen kohteliaisuus on korkein arvo ja fasismia vastaan taistellaan parhaiten alistumalla, ei ole koskaan onnistunut yhtään missään, enkä löisi vetoa, että se onnistuisi nytkään. Fasismin hyväksyminen on se aito kalteva pinta, jota pitkin kansat luisuvat pakkovaltaan ja tekoihin, joita joudutaan häpeämään vielä sukupolvien päästä. Olemme jo pitkällä tällä tiellä, kun epäämme byrokraattisella kikkailulla hengenvaarassa olevilta turvapaikan ja lähetämme heitä takaisin kuolemaan; erot juutalaispakolaisten karkotuksiin 1930- ja 1940-luvulla ovat lähinnä kosmeettisia.

Nyt on mainio tilaisuus näyttää, millainen ihminen olisi ollut 1930-luvulla. Tuolloinkin fasismin nousua vastustaneita pilkattiin kiihkoilijoiksi ja ”tolkun ihmiset” nyrpistivät heille nenäänsä.

Vuoden 1945 jälkeen samat tolkun ihmiset eivät voineet tarpeeksi ylistää kymmenen vuotta aiemmin halveksimiaan aktivisteja yrittäessään kirjoittaa historian uudelleen ja selittää, että kyllä hekin oikein kovasti fasismia vastustivat, mutta…

Vastustakaa siis fasismia vastustamalla fasisteja. Mihin he menevätkin, evätkää heiltä heidän rauhansa luulla, että modernin ajan synkintä ja epäinhimillisintä aatetta kannattava, toisilta ihmisiltä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi ihmisarvon epäävä voi odottaa tulevansa kohdelluksi jotenkin muuten kuin ihmiskunnan vihollisena ja hylkiönä. Kun näette fasismia tai rasismia julkisesti kannattavan – hyvä lista kannattajista löytyy esimerkiksi nykyisen Perussuomalaisen puolueen aktiiveista ja muista ns. haittaisänmaallisten, ihmisoikeuksia vastustavien organisaatioiden jäsenlistoista – tehkää hänelle rauhanomaisesti mutta jämerästi selväksi, ettei hän ole tervetullut saman katon alle. Tehkää hänen puolestaan vain se, minkä laki, työnantajanne nimenomaiset määräykset ja hänen muilta ihmisiltä epäämänsä perusinhimillisyys ehdottomasti edellyttävät teitä tekemään. Mutta tehkää myös tiettäväksi, että jos hän luopuu ihmiskunnalle vihamielisestä aatteestaan, hän on jälleen tervetullut ihmisyhteisöön. Fasistien ja rasistien hyljeksintä on perusteltua nimenomaan siksi, koska näistä mielipiteistä on täysin mahdollista ja jopa helppoa luopua.

Fasistilla on siis täysi vapaus olla sitä mieltä mitä on, ja tämän mielipiteenvapauden on oltava jatkossakin ehdoton; mutta niin kauan kun pysyttelemme lain puitteissa, meillä muilla on myös yhtä ehdoton mielipiteenvapaus kertoa, sanalla ja teolla, mitä mieltä me olemme hänestä. Eikä mikään laki taikka tapaoikeus edellytä, että olisimme kohteliaita ja ystävällisiä niille, jotka tietoisesti ajavat vapaan yhteiskuntamme tuhoa.

En kuvittele, että hyljeksintä kääntäisi yhdenkään vannoutuneen rasistin pään. Uskovaisten uskomuksiin on vaikea ulkopuolisen vaikuttaa. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten houkuttelevaa rasismi ja fasismi ovat, ja miten helppoa heidän on rekrytoida muita mukaan toimintaansa. Ja voimme ainakin tehdä selväksi, etteivät kaikki hyväksy heidän ajatuksiaan. Voimme itse kukin tehdä valintamme ja halutessamme tehdä selväksi, etteivät kaikki ihmiset ole rasismin ja fasismin nousua kohteliaasti alistumalla ”vastustavia” tolkun ihmisiä – niitä, joista niin monet ovat kautta historian joutuneet vanhemmiten selittelemään lapsilleen, miksi eivät tehneet mitään, vaikka heidän olisi pitänyt tietää.

Mitä täysi-ikäisen pitäisi tietää liberalismista

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Tänä keväänä koulunsa päättää ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella syntynyt ikäluokka. Samalla tulee myös kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun itse pääsin lukiosta. Siksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kenties tärkeimmästä asiasta, jota olen tähän mennessä yhteiskunnasta oppinut.

Nyt valmistuvat, olette (todennäköisesti) ensimmäistä kertaa oikeutettuja äänestämään eduskuntavaaleissa ensi vuonna. Osa teistä on saattanut jo miettiä, mitä puoluetta kannattaa. Osa saattaa vielä miettiä, ja osaa varmasti ei voisi vähempää kiinnostaa. Puolueilla ei tunnu olevan juurikaan eroja, ja politiikasta kiinni saaminen on vaikeaa. Mistä juuri sinun pitäisi tietää, mikä on hyvää ja kannatettavaa politiikkaa?

Tämä on aidosti vaikea kysymys, joihin valmiita vastauksia tarjoavat lähinnä teistä hyötymään pyrkivät. Toivoisinkin, että miettisitte joskus aivan itse, millaista yhteiskuntaa pidätte hyvänä. Demokratiassa valta on, ainakin teoriassa, viime kädessä kansalla: ja sitä mukaa kun täysi-ikäistytte, teistäkin tulee äänivaltainen osa kansaa. Siksi sillä, mitä mieltä juuri te olette siitä, millainen olisi hyvä yhteiskunta, on merkitystä.

Mitä yhteiskuntamme sitten näin keskimäärin pitää hyvänä yhteiskuntana? Kenties eniten länsimaisessa perinteessä näihin käsityksiin vaikuttanut ajatus on niinsanottu liberalismi. Sen kantamuoto, klassinen liberalismi on peräisin ennen muuta niinsanotun valistusajan eli 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen filosofeilta. Tässä ajattelussa keskeistä on yksilön vapaus ja vastuu itsestään, sekä ajatus meritokratiasta eli ansioituneimpien vallasta yhteiskunnallisen järjestyksen parhaimpana perusteena. Kun vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo eli jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus hyvään elämään, yhteiskunta on liberaalien mielestä järjestetty hyvin. Jos mahdollisuuksien tasa-arvoa noudattava yhteiskunta sitten onkin epäreilu, tämä epäreiluus johtuu vain ihmisten luontaisista ominaisuuksista, kuten ahkeruuseroista, ja on siten hyväksyttävää. Kunhan vain mahdollisuuksien tasa-arvo on olemassa, klassisen liberalismin kannattajien mielestä ihmisillä on henkilökohtainen velvollisuus ja vastuu ”tavoitella onnellisuutta” itse, eikä tätä vastuuta pidä siirtää esimerkiksi valtiolle. Monet liberaalit ovat myös sitä mieltä, että jos yksilö on omalla työllään ansainnut jotain, on lähtökohtaisesti väärin viedä sitä häneltä pois ja antaa niille, jotka eivät ole olleet yhtä ahkeria.

Etenkin perinteisimmän eli klassisen liberalismin kannattajiksi tunnustautuvien määrä on viime vuosina kasvanut, selvänä vastareaktiona vanhoja ajatuksia haastavien aatteiden kuten feminismin ja postmodernismin leviämiseen. Nykyajan klassiset liberaalit pitävät näitä uusia aatteita loukkauksina yksilökeskeistä, meritokraattista ajattelua kohtaan. Klassisen liberalismin mukaan järjestetyssä valtiossa yksilöt ovat mahdollisimman vapaita tekemään omia valintojaan niin kauan kun eivät vahingoita suoranaisesti ketään muita, ja meritokratian ansiosta politiikan ja talouselämän hierarkioissa huipulle nousevat ne, jotka nousun parhaiten ansaitsevat esimerkiksi älynlahjoillaan tai ahkeruudellaan.

Tämän ajatuksen haastajat kuten esimerkiksi feministit huomauttavat, että todellisuudessa yhteiskunnan rakenteet eivät ole niin reiluja kuin perinteisemmän liberalismin kannattajat luulevat, ja siksi näennäisesti liberalismin ideaa vastaan rikkovat toimenpiteet kuten sukupuolikiintiöt tai muu positiivinen syrjintä voivat olla perusteltuja muuttamaan rakenteita. Klassiset liberaalit hyökkäävät säännöllisesti näitä ajatuksia vastaan, syyttäen niitä monin eri sanoin meritokratian ajatuksen hylkäämisestä. Silloinkin kun liberaalit hyväksyvät, että yhteiskunta saattaa olla rakenteellisesti epäreilu, he usein väittävät, että epäreiluuksien korjaamiseksi esitetyt toimenpiteet – kuten juuri sukupuolikiintiöt – ovat mielivaltaisuudessaan suurempi haitta kuin olemassa olevat epäreiluudet. Miksi, he kysyvät usein, yksilöitä pitäisi palkita vain siitä, että he kuuluvat ryhmään, jota kenties onkin kohdeltu joskus epäreilusti?

Perinteisen liberalismin ajatusrakenteessa on kuitenkin merkittävä aukko, joka estää sitä kannattavia hyväksymästä toimia, jota tarvittaisiin paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Aukko piileskelee siinä, miten etuoikeudet ovat todellisuudessa jakautuneet.

Palataan vielä hetkeksi siihen, millaisia hyväksyttäviä syitä liberaalit ovat kautta historian löytäneet yhteiskunnallisille eriarvoisuuksille, kuten tuloeroille. Perinteisesti liberalismin mukaan hyväksyttäviä perusteita eriarvoisuuksille ovat sellaiset ominaisuudet, joihin ihminen voi itse vaikuttaa. Niinpä esimerkiksi ahkeruus, koulutus ja ammatti ovat liberalismissa hyväksyttäviä syitä eriarvoisuuksille, olettaen, että ihmisiä ei suljeta esimerkiksi koulutuksen tai ammattien ulkopuolelle vaikkapa syntyperän, säädyn tai sukupuolen vuoksi. Liberaalin mielestä on epäreilua, jos esimerkiksi maan johtoon pääsee vain syntymällä oikean perheen lapseksi. Tällaisiä etuoikeuksia, joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa, pidetään moraalisesti mielivaltaisina. Yksi liberalismin keskeisiä periaatteita onkin se, että mielivaltaiset (ts. ahkeruuteen tai vastaaviin ansioihin perustumattomat) hierarkiat, joissa jotkut ihmiset pääsevät toisia helpommalla synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, ovat epäreiluja.

Tarkastellaan nyt todellista yhteiskuntaa ja sitä, miten hyvin liberalismin ideat toteutuvat käytännössä. Hyvinkin pintapuolisella tarkastelulla huomaamme nopeasti, että käytännössä yhteiskuntamme eivät todellakaan noudata liberalismin teoriaa kovinkaan tarkasti. Jopa maailman tasa-arvoisimmissa maissa syntyperä vaikuttaa merkittävästi tuloeroihin; sekä empiirinen todistusaineisto että teoria osoittavat vahvasti, että elämässä menestymistä selittää paremmin onni kuin ahkeruus; ja kun maailman vanhimman olemassaolevan demokratian mahtavinta virkaa hoitamaan on valittu funktionaalisesti lukutaidoton, silminnähden vaarallisen tyhmä perintömiljonääri joka on valintansa jälkeen jakanut merkittäviä tehtäviä suvulleen ja lähipiirilleen, vaaditaan melkoista pokkaa väittää, että politiikassa huipulle nousisivat pätevimmät ja sopivimmat.

Todellisuudessa olemme siis kaukana meritokratiasta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Kuten liberalismia merkittävästi uudistanut filosofi John Rawls totesi, ihmiset saavat edelleen epäreiluja etuoikeuksia kahdella pohjimmiltaan mielivaltaisella ja siksi moraalittomalla tavalla: sosiaalisilla ja luonnollisilla eduilla.

Sosiaaliset edut ovat sellaisia etuja, joita yksilöt nauttivat pohjimmiltaan mielivaltaisesti valikoitunutta joukkoa suosivien ja siten muita syrjivien poliittisten, rakenteellisten, kulttuuristen ja taloudellisien hierarkioiden vuoksi. Hyvistä oloista tulevalla lapsella on keskimäärin valtavan paljon köyhää enemmän mahdollisuuksia elämässään: vauraus ja taloudellinen vakaus näkyvät konkreettisesti esimerkiksi siinä, millaisia virikkeitä lapselle voidaan tarjota, millaisiin kouluihin hän pääsee, ja miten suuria riskejä hän voi ottaa elämässään. Pahimmillaan eriarvoisuus näkyy jopa siinä, miten hyvää ravintoa lapsi saa. Lapsi ei kuitenkaan ole mitään näitä etujaan ansainnut: hänelle ne koituvat yksinomaan siksi, että hän on sattunut syntymään oikeaan perheeseen. Useassa tapauksessa vanhemmat ovat puolestaan saaneet samat, pohjimmiltaan mielivaltaiset edut lapsina, jolloin sosiaalisista eduista on muodostunut suvuttain periytyvä etuoikeus. Kyseessä onkin vain aste-ero verrattuna syntyperään virallisesti pohjautuviin etuihin, kuten aatelisarvoon tai perinnöllisiin virkoihin.

Jopa monet klassiset liberaalit ovat John Rawlsin kanssa pohjimmiltaan samaa mieltä periytyvistä sosiaalisista eduista, ja pitävät esimerkiksi koulutuksen laajaa saatavuutta tästä syystä tärkeänä vapauksia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa lisäävänä arvona. (Konservatiivisempi osa, joka koostuu lähes poikkeuksetta valkoisista keskiluokkaisista miehistä, on tosin sitä mieltä, että yhteiskunta on riittävän tasa-arvoinen, kunhan lakikirjoissa ei ole selkokielisesti ihmisryhmiä syrjiviä pykäliä.) Ratkaiseva ero ennen Rawlsia vallinneeseen liberalismiin syntyy silloin, kun kysymme loogisen jatkokysymyksen:

Jos oikeaan perheeseen syntyminen on yksilön kannalta ansaitsematon sosiaalinen etu, mitä se on, niin entä luonnolliset edut eli synnynnäiset ominaisuudet?

Me ihmiset synnymme erilaisilla ominaisuuksilla ja taipumuksilla varustettuna, ja kokemuksemme ja ympäristömme muokkaavat näitä taipumuksia edelleen. Synnynnäisiin ominaisuuksiimme emme voi vaikuttaa mitenkään, ja ympäristöömmekin vain rajallisesti. Erityisesti kehityksemme kannalta tärkeiden varhaisvuosiemme ympäristöön emme käytännössä pysty itse vaikuttamaan.

Tiedämme myös, että monet väitetysti ihmisten itsensä vaikutuspiirissä olevat ominaisuudet, kuten ahkeruus, ovat tosiasiassa synnynnäisten ominaisuuksiemme ja ympäristömme vaikutteiden yhdistelmiä. Osa ihmisistä on toisia ahkerampia, osa laiskempia: mutta ne ihmiset, jotka kasvavat ja elävät ympäristössä jossa ahkeruutta ei pääse kehittämään tai siitä ei ole hyötyä, ovat keskimäärin vähemmän ahkeria kuin toisenlaisessa ympäristössä kasvavat. Jos olet syntynyt perheeseen, jossa ahkeruutta ei arvosteta, onko todella vain sinun omaa syytäsi, jos et ole ahkera? Todellisuudessa emme voi useinkaan vain ”päättää” olla ahkeria sen enempää kuin voimme vain ”päättää” olla masentumatta tai vain ”päättää” nousta pyörätuolista.

Luonnolliset ja sosiaaliset edut ovat siis jakautuneet ihmiskunnassa epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti. Niitä ei ole jaettu minkään ansioiden perusteella, eivätkä ne siksi voi olla moraalisesti kestävä peruste antaa yhteiskunnan jakautua eriarvoisiin luokkiin. Yhteiskunnan jakautuminen tällä tavoin on kaiken hyväksi juuri sitä, mitä kaikki liberaalit ja eritoten klassiset liberaalit väittävät vastustavansa: kun mahdollisuudet ovat jakautuneet epätasaisesti ja epäreilusti, yhteiskuntamme ottaa pois ansioituneilta yksilöiltä ja antaa ansioitumattomille vain siksi, että jälkimmäiset ovat sattuneet syntymään oikein.

Etuoikeuksien epätasainen jakautuminen voi kenties olla luonnollisten prosessien lopputulos, mutta se ei ole oikeudenmukaista. Jälleen Rawlsia lainatakseni, oikeudenmukaista voi olla vain se, miten ihmisten yhteiskunta suhtautuu epätasaisesti jakautuneisiin etuoikeuksiin. Jos hyväksymme yhteiskunnan jakautumisen epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti jakautuneiden etujen perusteella, olemme vain nimellisesti edistyneempiä kuin yhteiskunnat, joissa aristokraatit ja ylemmän kastin jäsenet pitivät käsissään valtaa ja omaisuutta syntyperänsä perusteella.

Mikään ylläolevasta ei tarkoita, että syntyperä olisi mikään takuu tai varma ennuste tulevaisuudestasi. Ihmiset onnistuvat nousemaan synkeistä lähtökohdista, ns. hyvien perheiden lapset päätyvät toisinaan turmioon, ja parhaimmatkin geenit saaneen ihmisen etuoikeudet voivat murskaantua hetkessä, jos unohtaa katsoa ennen kadun ylittämistä. Ihmisillä on edelleen vastuu yrittää parhaansa, ja menestymistä kannattaisikin mitata suhteessa lähtötasoon, ei saavutuksiin. Jos et ole saanut syntymälahjaksi etuoikeuksien vetoapua, ole ylpeä saavutuksistasi, mutta älä unohda, että kaikki eivät välttämättä kykene samaan; jos olet kotoisin etuoikeuksien keskeltä, muista, että perimäsi etuoikeudet ovat sinun etuoikeuksiasi vain sattuman johdosta, eivät sinun omien ansioidesi vuoksi, eivätkä kaikki ole olleet yhtä onnekkaita.

Kaikki suomalaiset ovat lähtökohtaisesti valtavan etuoikeutettuja kansainvälisesti katsottuna, mutta myös meidän yhteiskuntamme on edelleen jakautunut. Mikä pahempaa, näyttää vahvasti siltä, että jakautuminen pohjimmiltaan perinnöllisistä etuoikeuksista nauttivien ja niistä osattomaksi jäävien kesken on kasvamassa. Klassisiksi liberaaleiksi tunnustautuvat ovat hyväksyneet tämän kehityskulun ja pyrkivät toisinaan jopa kiihdyttämään sitä, ja siksi toivoisinkin kaikkien harkitsevan uudelleen, kannattaako 1700-luvulla eläneiden, orjuuden hyväksyneiden ja orjakaupalla rikastuneiden miesten kehittämiä ajatuksia hyvästä yhteiskunnasta – vaiko kenties 1900-luvun suurimpiin filosofeihin kuuluneen John Rawlsin edistyneempää versiota.

Epäilen, että nämä ajatukset herättävät sinussa epäilyksiä: ainakin omana kouluaikanani kouluissa opetettiin hiljaisesti mutta tehokkaasti perinteistä tai peräti klassista liberalismia ja ajatusta siitä, että Suomi olisi tasa-arvoinen maa. Etenkin kaltaiseni hyviin oloihin syntyneen oli aidosti vaikea ymmärtää, että tämä ei ollutkaan totta kuin enintään suhteellisessa mielessä – Suomi on toki moniin maihin verrattuna jonkin verran tasa-arvoisempi. Siksi saatat tarvita vielä jonkin verran elämänkokemusta ja opiskelua, ennen kuin olet valmis hyväksymään Rawlsin logiikan: itselläni siihen meni yli vuosikymmen.

Mutta sitten kun toteat, että sinunkin mielestäsi synnynnäiset etuoikeudet ovat lähtökohtaisesti väärin, Rawlsilla on sinulle myös mainio nyrkkisääntö politiikan arvioimiseksi. Rawlsin kehittämän periaatteen, ”tietämättömyyden verhon”, mukaan hyvä yhteiskunta on sellainen, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä, vaikkei tietäisi, mihin perheeseen, mihin asemaan ja millaisin synnynnäisin kyvyin sattuu syntymään.

Kun nyt mietit, millaista yhteiskuntaa haluat, ja mitä puoluetta sinun tulisi kenties äänestää, suosittelen miettimään asiaa Rawlsin opettamalla tavalla. Kaikki Suomen puolueet ainakin väittävät olevansa liberaaleja ja sitoutuneita tasa-arvoiseen yhteiskuntaan, joten päällisin puolin niiden politiikka ei ehkä eroa suuresti toisistaan. Mutta jos katsot tarkemmin, huomannet, että osa puolueista kannattaa yhteiskuntaa, jossa synnynnäiset etuoikeudet jäävät enemmän tai vähemmän pysyviksi; osa taas pyrkii, enemmän tai vähemmän epätäydellisesti, kohti yhteiskuntaa, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä tietämättä, keneksi syntyy.

Tätä kirjoitusta on inspiroinut ja argumenttia terävöittänyt Quillette-verkkolehdessä 5.5.2018 ilmestynyt Matt McManus’in kirjoitus ”Liberalism, Classical and Egalitarian”.