Huhtikuun 12. on luonnonsuojelun merkkipäivä

Jos nykyihmistä ylipäätään muistaa kukaan vielä miljoonan vuoden kuluttua, huhtikuun 12. tulee luultavasti olemaan niitä harvoja päivämääriä, jotka silloin elävät älykkyydet tulevat muistamaan. Silloin Homo Sapiens otti ensimmäisen haparoivan askeleen ulos älykkyyden kehdosta, kohti pitkän tähtäimen selviytymistä ja todellista pitkän tähtäimen luonnonsuojelua.

En ole koskaan kyennyt täysin sydämin hyväksymään kaikkia perinteisen luonnonsuojeluliikkeen piirissä vallassa olleita ajatuskulkuja. Yksi kaikkein ongelmallisimmista on ollut edelleenkin usein toistuva näkemys nykyisestä ihmiskunnasta luonnon leppymättömänä vihollisena, jonka taltuttaminen vaatii teollisen, korkeaenergisen sivilisaation loppua ja henkiinjäävän ihmiskunnan taantumista maanviljelykseen ja pientuotantoon perustuvaan talousjärjestelmään.

Ymmärrän, mistä tämä näkemys kumpuaa: teollistunut ihmiskunta on saanut aikaan suuria luontotuhoja, ja teollistumisemme sivutuote, hiilidioksidi, vaarantaa vakavasti tuntemamme, sivilisaatiolle suotuisan ilmastojärjestelmän olemassaolon. Näyttääkin luultavalta, että vaikka ihmislaji ja ihmisten sivilisaatio selviäisivät, tulemme silti aiheuttamaan jatkossakin merkittäviä luontotuhoja.

Mutta syvävihreä näkemys ihmisestä luonnon suurimpana vihollisena saattaa olla yksi kaikkien aikojen hirmuisimpia lyhytnäköisyyden ja lyhyen tähtäimen ajattelun osoituksia. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että syvävihreiden fantasioiden toteutuminen ja nykyisen, korkeaenergisen sivilisaation tuho tarkoittaisi kuolemantuomiota ei yksin lajillemme, vaan vähintään kaikelle Maan elämälle – ehkäpä jopa kaikelle elämälle.

Nykyisin tiedämme, että Maapallon suotuisuus elämälle on ohimenevä ilmiö. Vaikka ihmiskunta katoaisi kuin taikaiskusta, monisoluinen elämä alkaa olla jo ehtoopuolellaan. Aurinkomme kirkastuu koko ajan, hitaasti mutta väistämättömästi, sen polttaessa vetyä Maapallon elämälle niin välttämättömässä fuusioroihussa. Noin viidensadan miljoonan vuoden kuluttua Aurinko on niin kirkas, että Maapallon elämää ylläpitävä vesi alkaa haihtua avaruuteen. Samaan aikaan lämpötilan nousu saa aikaan, ironista kyllä, hiilidioksidipulan: kun tuulet, sateet ja eroosio lisääntyvät, hiilidioksidia sitoutuu mineraaleihin entistä enemmän. Suunnilleen samoihin aikoihin Auringon kuivattaessa planeettamme, hiilidioksidin määrä ilmakehässä todennäköisesti laskee niin alas, että yhteyttävät kasvit kuolevat pois. Monisoluisesta elämästä, tuosta fotosynteesin lapsesta, tulee tällöin käytännössä mahdotonta, ja Maapallon perii vielä sadoiksi miljooniksi vuosiksi yksinkertaisten bakteerien vaippa.

Maailmallamme ja luonnonsuojelun keskiöön nostetuilla monimutkaisilla ekosysteemeillä on siis jäljellä enintään puolisen miljardia vuotta, mutta tuho voi koittaa nopeamminkin. Kosmiset katastrofit, asteroidien ja komeettojen törmäyksistä galaktisessa naapurustossamme tapahtuviin gammasädepurkauksiin, voivat käytännössä steriloida suurimman osan Maapalloa perusteellisuudella, johon ihmiskunta ei kykene vielä vuosisatoihin, jos koskaan. Tuho voi tulla koska tahansa: joidenkin arvioiden mukaan elämme jo nyt laina-ajalla, kun suuria kosmisia törmäyksiä on sattunut noin 50 miljoonan vuoden välein ja viimeisestä, dinosaurukset luultavasti tappaneesta, on jo 65 miljoonaa vuotta. Tälläkin hetkellä on niin, että sopivasta suunnasta eteläistä taivaankantta lähestyvä hiilipitoinen eli musta asteroidi havaittaisiin todennäköisesti vasta sitten, kun se alkaa hehkua ilmakehässä – noin kolme sekuntia ennen törmäystä.

Ajoissa havaittu asteroidi saattaa olla mahdollista poikkeuttaa radaltaan. Jo yksin tämä on tärkeä syy ylläpitää modernia sivilisaatiota. Maatalouteen perustuva matalaenerginen sivilisaatio ei luultavasti kykene ylläpitämään edes kosmisten uhkien havaitsemiseen vaadittavaa infrastruktuuria, eikä välttämättä edes niiden ymmärtämiseen tarvittavaa laajaa tieteellistä ymmärrystä. Havaitunkin uhan torjuminen ilman pitkälle kehittynyttä, korkeaenergistä, teollistunutta yhteiskuntaa on täysin mahdotonta. Jos teollinen sivilisaatiomme katoaa, seuraava Maapallon kohdalle sattuva kivenmurikka voi hyvin tehdä paljon enemmän vahinkoa kuin ihminen yhteensä on koskaan tehnyt. Viimeksi kun luonto kysyi tällä tavoin Maapallon valtalajilta, miten avaruusohjelma etenee, kaikki yli kymmenkiloiset maaeläimet kuolivat sukupuuttoon.

Voidaan tietysti väittää, että jos ihmisen sivilisaatio katoaa, kenties tulevaisuudessa jokin toinen laji kehittää vastaavan älykkyyden ja onnistuu elämän säilyttämisessä paremmin. Tämä on kuitenkin ongelman siirtämistä tulevien sukupolvien harteille, eli nimenomaisesti lyhytnäköisyyttä ja itsekkyyttä. Minkäänlaisia takeita siitä, että ihmisiä vastaavia elämänmuotoja ylipäätään kehittyy, ei ole. Monimutkaisen yhteiskunnan rakentaminen vaikuttaa olevan harvinainen piirre. Ja vaikka näin kävisikin, saattaa olla, että seuraava älykäs laji ei pääse planeetaltamme mihinkään: teollistumiselle aivan keskeisen tärkeää kivihiiltä ei luultavasti enää synny. Nykyisen yhteiskunnan synnyttäneet kivihiilikerrostumat syntyivät aikana, jolloin hajottajabakteerit eivät vielä osanneet hajottaa puiden ligniiniä. Vaikka jokin toinen laji kehittäisikin ihmisiä vastaavan yhteiskunna, voi hyvin olla, ettei se koskaan pääse ottamaan edes haparoivia ensiaskeliaan ulos planeettamme painovoimakentästä. Eikä mikään takaa, että seuraava laji olisi yhtään meitä valistuneempi.

Kaikkia kosmisia tai kotikutoisia katastrofeja emme silti pysty tulevaisuudessakaan estämään. Siksi ainoa mahdollisuus Maan elämän ja älykkyyden säilyttämiselle on hajauttaminen. Jos haluamme aidosti suojella elämää, meidän on pakko auttaa sitä nousemaan kehdostaan – eikä varsinkaan pakottaa sitä jäämään kehtoonsa. Jos pidämme nykyisin moraalisesti ongelmallisena jo yhden, kenties ekosysteemin kannalta vähämerkityksellisen lajin katoamista, miten hirmuinen ympäristörikos olisikaan, jos koko Maasta peräisin oleva elämä ja ainoa tuntemamme ihmisenkaltainen älykkyys kuolisivat sukupuuttoon?

Pitkällä tähtäimellä elämän suojelu vaatii sen levittäytymistä avaruuteen. Tämä puolestaan vaatii monimutkaista, korkeaenergistä sivilisaatiota, jolla on käytettävissään riittävästi voimavaroja ja energiaylijäämää meiltä vielä puuttuvan teknologian kehittämiseen ja rakentamiseen. Ihminen ei ehkä siis olekaan elämän vihollinen, vaan kenties Maapallon tapa pelastaa ja säilyttää elämä – vaikka tällä hetkellä olemmekin vielä murrosiässämme ja kipuilemme äiti Maata vastaan.

Nyt on kuitenkin aika aikuistua ja opetella ajattelemaan aidosti pitkän tähtäimen ajatuksia, ei vain vuosineljänneksien, vuosikymmenien, satojen tai edes tuhansien vuosien päähän. Yksi tämän aikuistumisen merkkipaaluista ohitettiin päivälleen 56 vuotta sitten, kun Juri Gagarin kiipesi alkeellisen Vostok 1:n kyytiin, Baikonurin taivaalle – ja historiaan.

Huhtikuun 12. päivänä vietetään ”Jurin yötä” (Yuri’s night) – kansainvälistä juhlapäivää ensimmäisen avaruusmatkailijan kunniaksi ja avaruustutkimuksen edistämiseksi.

PS. Kirjoituksessa puhun ”älykkyydestä” tarkoituksella. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että avaruusmatkailun keskeinen ongelma on nykyihmisen soveltumattomuus avaruudessa elämiseen. Voi hyvin olla, että nykymuodossamme emme kykene levittäytymään avaruuteen – mutta voi myös olla, että jokin meistä tulevaisuudessa polveutuva älykkyys soveltuu avaruuden olosuhteisiin paljon paremmin.