Donitsitaloustiede, osa 3/8: Miten kerromme talouden tarinan?

Tämä on kolmas osa Kate Raworthin kirjaa ”Doughnut Economics” omin sanoin tiivistävästä kirjoitussarjastani. Sarjan aikaisemmat osat löytyvät täältä ja täältä.

Ihmiset ovat tarinoita kertovia eläimiä. Kerromme lähes kaikesta tarinoita, ja haluamme kuulla asioista tarinamuodossa: ongelma, hyvikset, pahikset, loppuratkaisu. On jonkin verran tutkimusnäyttöä, ja hyviä syitä uskoa, että tarinat ovat suorastaan keskeisessä roolissa ajatteluamme: voi olla, ettemme yksinkertaisesti pysty, tai ainakaan jaksa, hahmottaa elämäämme sovittamatta sitä jonkinlaisen tarinan muotoon.

Tästä syystä on paljonkin väliä sillä, millaisia tarinoita kerromme esimerkiksi talouden toiminnasta, ja millaisiksi oletamme tarinassa esiintyvät ”roolihahmot.”

Nykyisin vallitsevassa neoliberaalissa näytelmässä roolitus on selvä. Viimeiset kolme vuosikymmentä kaikissa länsimaissa pyörineen teatteriesityksen käsiohjelmassa esiintyjät voisi esitellä vaikkapa näin:

MARKKINAT, jotka ovat tehokkaita – joten antakaa niiden toimia vapaasti, jolloin kaikki saavat mitä ansaitsevat.

YRITYKSET, jotka ovat innovatiivisia – joten antakaa niiden päättää ja maksimoida voittonsa, älkääkä kysykö mitä työpajoissa ja maatiloilla tapahtuu, kunhan lakeja noudatetaan.

RAHAMARKKINAT, jotka ovat erehtymättömiä – joten luottakaa niihin, kun ne luovat ihmisten säästöistä hyödyllisiä sijoituksia ja hinnoittelevat riskit aina oikein.

KAUPANKÄYNTI, mikä on aina ja kaikkialla molempien osapuolien etu – joten avatkaa rajanne ja purkakaa kotimaista teollisuutta suojanneet tullimuurit.

VALTIO, joka on kyvytön – joten älkää antako sen puuttua mihinkään, paitsi tietenkin jos joku uhkaa omistuksia tai yhteiskunnallisia valtarakenteita, jolloin mikään määrä pamputtamista ei ole väärin.

Näytelmässä saatetaan myös mainita sivumennen muita roolihahmoja, kuten

KOTITALOUDET, joita hoitavat naiset, joten niitä ei tarvitse huomioida itse esityksessä, ja sitä paitsi niiden ainoa rooli on tarjota MARKKINOILLE työvoimaa ja pääomia säästöjen muodossa.

YHTEISOMISTUKSET, mitkä ovat haaskausta – joten yksityistäkää ne tehokkuuden nimissä.

YHTEISKUNTA, mitä ei ole olemassa, joten älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota – Margaret Thatcherin sanoin, on vain yksilöitä ja perheitä, ja heitä kaikkia yhdistävät MARKKINAT.

MAAPALLO, jonka luonnonvarat ovat käytännössä loppumattomia, kiitos tehokkaiden MARKKINOIDEN, joten käyttäkää niitä sielunne kyllyydestä.

VALTASUHTEET, mitkä ovat epäolennaisia, joten unohtakaa ne – ainoat vallat mihin kannattaa kiinnittää huomiota ovat valtion myöntämä ja MARKKINOIDEN toimintaa haittaava monopolivalta sekä ammattiyhdistysten vääristävä valta, kuten neoliberalismin kummisetä Milton Friedman totesi. Purkakaa molemmat!

Jos esiintyjät kertomassamme talouden tarinassa ovat erehtymättömät markkinat, kaikkia osapuolia aina hyödyttävä kaupankäynti ja julkisen vallan tehottomuus, emmekä tuo lavalle esimerkiksi luonnonvarojen rajallisuutta, valtasuhteita tai yhteiskuntaa emme oikeastaan voi kertoa mitään muuta tarinaa kuin markkinoiden ja nykyisen kaltaisen kapitalismin vääjäämäättömän ja lopullisen voiton.

Mutta vallitseva roolitus ei ole ainoa tapa kertoa talouden tarinaa. Se ei edes ole kovin hyvä saati tarkka kuvaus taloudesta osana yhteiskuntaa ja planeetan ekosysteemejä, ja sen valta-asemaa selittää sen totuudellisuuden sijaan paremminkin se, että talouden tarinan kertominen juuri tällä tietyllä tavalla sopii erinomaisesti rahaa ja valtaa hallitseville, nykyisestä järjestelmästä hyötyvälle
luokalle. (Kate Raworth, monien muiden kriitikoiden tapaan, kiinnittää huomiota siihen, miten tämä tietynlainen talousajattelu on pikkuhiljaa saatu juurrutettua kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Osaselitys löytyy miljoonalahjoituksista kyseistä ajattelua edistäneille ajatuspajoille ja professuureille, kuten myös omistavan luokan hallitseman lehdistön kritiikittömyys.)

Kate Raworth esittää, että toisenlaisen tarinan voisi kertoa vaikkapa seuraavilla esittäjillä:

MAAPALLO, joka on elämämme perusedellytys – joten sen rajoja tulee kunnioittaa.

YHTEISKUNTA, mikä on kaiken perustana – joten sitä tulee kehittää.

TALOUSELÄMÄ, joka on moninainen – joten sen kaikkia järjestelmiä on syytä tukea.

KOTITALOUS, mikä on yksi yhteiskunnan ydintoimintoja – joten sen panosta tulee arvostaa.

MARKKINAT, jotka ovat voimakkaat – ja tätä voimaa tulee käyttää viisaasti.

YHTEISOMISTUKSET, jotka edistävät luovuutta – joten niiden potentiaali kannattaa vapauttaa.

VALTIO, mikä on keskeinen – joten sen tulee olla myös vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.

RAHAMARKKINAT, jotka ovat palvelu – joten laittakaamme ne palvelemaan yhteiskuntaa.

YRITYKSET, jotka ovat innovatiivisia – joten antakaamme niille tarkoitus.

KAUPANKÄYNTI, mikä on kaksiteräinen miekka – joten tehdään siitä reilua.

VALTASUHTEET, mitkä ovat läpitunkevia – joten hillitään niiden väärinkäyttöä.

Voimme kertoa hyvin erilaisen tarinan pelkästään roolitusta muuttamalla. Raworthin ehdottama roolitus tuo näyttämölle esimerkiksi kotitaloudet, joiden panosta talouteen ja esimerkiksi bruttokansantuotteeseen nykyisin vähätellään – tai se jätetään jopa kokonaan huomioimatta. Kuitenkin esimerkiksi sekä Sveitsissä että Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan kotitöiden suora rahallinen arvo saattaa hyvin olla suurempi kuin jopa terveydenhoitoalan yhteensä: esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 2014 tehdyn selvityksen mukaan käypä palkka kotiäitien tekemistä työtehtävistä olisi keskimäärin noin 10 000 dollaria (kyllä, kymmenen tuhatta!) kuukaudessa.

Nykyisin tälläisiä varsin olennaisia asioita ei lasketa osaksi taloutta, vaikka jokainen voi miettiä, miten paljon arvoa kansantaloudelle on esimerkiksi sillä, että jokainen työntekijä on kasvatettu ja joskus opetettu käyttämään pottaa. Samalla tavoin kansantalouden ja sitä kautta ajattelun ulkopuolelle jätetään fossiilisten polttoaineitten todelliset kustannukset (ilmastonmuutos) ja vaikkapa se, että Helsinginkin keskustassa voi kävellä tarvitsematta yksityisiä turvamiehiä.

Ajattelua on kuitenkin mahdollista muuttaa, ja tarinat on mahdollista kertoa toisin. Talouden tarinaksi ei ole mikään pakko hyväksyä yksioikoista, kaikkivoipien markkinoiden vapauden ylimmäiseksi hyväksi nostanutta valtavirtatarinaa: pelkästään toisenlaisella roolituksella tarinasta saa hyvin toisenlaisen.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Donitsitaloustiede, osa 3/8: Miten kerromme talouden tarinan?

  1. Tarina todellakin on tärkeä, mutta vähän eri muodossa, koska tällaista uusliberaalia tarinaa nyt oikeasti missään muualla kerrota kuin juuri tällaisissa ideologisesti sokaistuneissa kirjoissa ja vasemmistonuorten kiihkeissä tupailloissa.

    Se varsinainen tarinahan on, että maailmaa vaanii kokoajan paha (eli uusliberalismi) ja pahat ihmiset (eli kapitalistit) ja ainoa joka seisoo suojana suoranaisen tuhon ja ihmisarvoisen elämän välillä on kirkasotainen vasemmistolainen.

    Katso vaikka vain Suomea (tai yleensäkin Eurooppaa).

    Jos täällä olisi viimeiset 30 v vallinnut uusliberalismi, miten ihmeessä kauppojen aukioloajat vapautuivat vasta vuoden alusta? Miksi taksikilpailun vapautus menee ensi vuoteen? Miksi VR:llä on monopoli henkilöliikenteessä? Miksi apteekkitoiminta on sekä määrä- että hintasäänneltuä? Miksi kaukissa kaupungeissa on paljon kaupunkien vuokra-asuntoja ja kaikenmaailman ARAS HITAS yms. virityksiä? Miksi maataloustukeen upotetaan melkein kolme mrd vuodessa? Minkä ihmeen takia valtio harrastaa kaivostoimintaa Sotkamossa? Mitä ihmeen uusliberasmia on telakoiden tai konkurssion menneiden kaivosten pelastaminen valtion rahalla? Ei siinä mitään liberaalia ole eikä Suomi ole uusliberalismia nähnytkään.

    Uusliberalismi onkin ottanut fasistin paikan vasemmistolaisessa terminologiassa. Se on yleisilmaus kaikelle ikävälle.

    Varmaan oikeistopopulistien kannattama komentotalousmuotoinen pienyritysvetoinen kvasi-kapitalismikin on jotain ihme uusliberalismia.

    Ymmärrän kyllä mistä tämä kaikki kritiikki kumpuaa. Kun väestö ikääntyy, niin resursseja siirtyy massiivisesti kaikilta muilta vanhusväestölle kasvavien hoiva- ja terveysmenojen sekä raketin lailla nousevien eläkemaksujen kanssa. Näin käy ihan riippumatta siitä pidetäänkö nuoremman väestön edut entisellään vai ei. Jos pidetään entisellään, niin verot kasvavat ja paljon, jolloin jolloin entistä suurempi osa resursseista siirtyy aktiiviväestöltä muile. Jos veroja ei nosteta, joudutaan nuorempien etuja leikkaamaan.

    Koska lännessä ei haluta lähteä rakentamaan muureja rajoille itäblokin tyyliin, eikä demokratiakaan mahdollista verojen korotuksia, mennään sekä leikkausten että veronkorotusten kautta.

    Mutta tehtiinpä niin tai näin, kasvavan vanhusväestön elättäminen siirtää resursseja pois nuoremmilta. Ja koska näin käy, pitäisi kaikki saada töihin.

    Ja koska työn tekeminen ei ole koskaan kivaa verrattuna vapaa-ajan viettämiseen, tarvitaan entisaikoja enemmän keppiä. Ikävää.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s