Donitsitaloustiede, osa 2/8: Mikä on taloustieteen tavoite?

Sitä saa mitä tilaa, sanoo vanha viisaus. Kääntäen: sitä, mitä ei tilaa, ei myöskään saa. Näihin kahteen lauseeseen kiteytyy suuri osa nykyisen talousjärjestelmämme ongelmakohdista. Vuosikymmenien ajan taloustieteessä ja talouspuheessa on unohdettu kokonaan kysymys siitä, mitä varten talous ja taloustiede on olemassa – ja keskitytty kysymykseen siitä, miten yhtä mielivaltaista mittaria, bruttokansantuotetta eli BKT:tä, saataisiin kasvatettua mahdollisimman paljon.

Tämä on toinen osa kahdeksanosaista sarjaa, jossa tiivistän omin sanoin Kate Raworthin ajattelua hänen kirjastaan Doughnut Economics: 7 ways to think like a 21st century economist. Suosittelen jokaista lukemaan kirjan; tiivistelmä ei voi tehdä sille täydellistä oikeutta, vaikka se auttaakin levittämään Raworthin ajatuksia laajemmalle yleisölle.

Äkkiseltään katsottuna BKT saattaa toki vaikuttaa hyvältä tai ainakin kohtuulliselta mittarilta. Jos kansantuote kasvaa, kansa vaurastuu; ja vaurastuminenhan on hyvä asia? BKT on myös yksinkertainen mittari, ja sekä poliitikkojen että toimittajien on helppo käyttää sitä julistustensa pohjana. Bruttokansantuotteen kehittyminen ja kehittymisen ennustaminen on aina uutisoinnin arvoista. Olemme tottuneet ajattelemaan, että jos BKT ei kasva tai peräti laskee, ”talous” on ongelmissa, ja asialle pitää tehdä jotain. Jos poliitikot eivät onnistu kasvattamaan bruttokansantuotetta, lehdistön ja talouselämän tuomio on varma.

Kaikki tämä voi näyttää kovin arvovapaalta. Bruttokansantuote, kuten valtavirtainen taloustiede yleensä, esitetään valtavirran kannattajien toimesta mielellään ”tieteellisenä totuutena”, jonka tämänhetkinen määrittely ei ole millään tavalla poliittinen- tai arvokysymys, vaan ikäänkuin järkähtämättömien luonnonlakien väistämätön seuraus. (Tämä onkin erinomainen strategia, jos tavoitteena on kritiikin ja kyseenalaistamisen vähättely.) Todellisuudessa kuitenkin on niin, että sekä bruttokansantuotteen nykyinen määrittely että sen käyttö jonkinlaisena talouden ja politiikan hyvyyden ylimpänä mittarina ovat erittäin vahvoja arvovalintoja tietynlaisen maailmanjärjestyksen puolesta, toisenlaisia maailmanjärjestyksiä vastaan. Sitä saa mitä tilaa, ja korostamalla bruttokansantuotetta ja ”talouskasvua” tilaamme niitä asioita, joita BKT ja talouskasvu mittaavat. Samalla jätämme tilaamatta niitä asioita, mitä nämä käsitteet eivät mittaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana mittarista on kuin huomaamatta tullut tavoite, ja kysymme aivan liian harvoin, mitä talouden pitäisi tavoitella.

Valtavirtaa edustavien taloustieteilijöiden piirissä koko kysymys talouden tavoitteista nähdään mielettömänä. Kun puhutaan siitä, mitä varten talouden pitäisi olla olemassa, puhutaan aina arvokysymyksistä. Taloustieteen piirissä on kuitenkin jo 150 vuoden ajan haaveiltu, että taloustiede olisi arvovapaa, luonnontieteitä eksaktiudessaan lähestyvä tiede. Arvovapaaseen ja eksaktiin tieteeseen ei kysymys tavoitteista kerta kaikkiaan sovi: evoluutiolla ei ole mitään varsinaista päämäärää, aurinko paistaa ihmisten mielipiteistä riippumatta, ja painovoima vaikuttaa niin anarkokapitalistiin kuin kommunistiinkin. Valitettavasti ongelma on vain siinä, että taloustiede, kuten kaikki ihmisten käyttäytymistä tutkivat ja käyttäytymissuosituksia antavat tutkimusalat, ei ole eikä voi olla arvovapaata vaikka kuinka kovasti toivoisimme. Ja arvotyhjiöillä on taipumus täyttyä.

Kate Raworth esittää Doughnut Economics-kirjassaan, että tämä on yksi keskeisimpiä nykyisen talouskeskustelun ja valtavirtatalousajattelun ylivallan ongelmia. Kun taloustiede määritteli itsensä arvovapaaksi tieteenalaksi, se jätti niinsanotusti pesän tyhjäksi ja vartioimatta – ja pesään pääsi livahtamaan bruttokansantuotteen näennäisen arvovapaa käenpoika. BKT:n kasvattamisesta tuli pikkuhiljaa ja jopa BKT-mittarin keksijän Simon Kuznetsin pontevista vastalauseista huolimatta arvo sinänsä, ja arvovapauden vaatimus esti tehokkaasti keskustelun siitä, mitä järkeä koko hommassa oikeastaan on.

Näin ei ole aina ollut. Taloustieteeseen kuului joskus myös kysymys siitä, mikä talouden tai taloustieteen perimmäinen tarkoitus olisi. Esimerkiksi rajoittamattoman vapaakaupan kannattajien usein siteeraama taloustieteen isä Adam Smith määritteli talouden ja taloustieteen tarkoituksen näin (oma suomennos):

[taloustieteellä on] ”kaksi selkeää tarkoitusta: tarjota riittoisat tulot tai elinkeinot ihmisille, tai paremminkin, antaa heille mahdollisuus tarjota itselleen tälläiset tulot tai elinkeinot; ja toiseksi, tarjota valtiolle tai yhteisölle riittävät tulot julkisten palvelujen ylläpitämiseksi.”

Nykyisin taloustiede määritellään kuitenkin usein 1930-luvulla vaikuttanutta taloustieteilijää Lionel Robbinsia mukaillen ”tieteeksi, joka tutkii ihmisten käyttäytymistä päämäärien ja niukkojen, vaihtoehtoisia käyttökohteita omaavien keinojen maailmassa.” Tai vielä tiiviimmin, useita suosittuja oppikirjoja kirjoittanutta Gregory Mankiwia mukaillen: ”taloustiede tutkii sitä, miten yhteiskunta hallitsee niukkoja resurssejaan.” Adam Smithiä ja hänen aikalaisiaan kiinnostanut kysymys siitä, mitä nuo päämäärät, keinot ja resurssit ovat, on näin suljettu pois keskustelusta. Taloustiedettä voi nykyisin opiskella ja sen harjoittamisesta eläköityä ilman, että joutuisi kertaakaan vakavammin pohtimaan, palveleeko tieteenala tai talouselämä mitään suurempaa tarkoitusta kuin mielivaltaisen mittarin, bruttokansantuotteen, kasvattamista.

On toki sallittua elää elämänsä ilman mitään suurempaa tarkoitusta. Jos jollekulle riittää elämän sisällöksi, että hakkaa mahdollisimman korkean high scoren jossain satunnaisesti valitussa tietokonepelissä, niin mikä minä olen sitä kritisoimaan? Ongelma on vain siinä, että taloustieteen arvomaailma ja politiikkasuositukset eivät vaikuta vain pelinsisäiseen maailmaan, vaan kaikkien muiden ihmisten elämään. Kun taloustieteen arvovallalla annetaan ymmärtää, että bruttokansantuotteen mahdollisimman nopea kasvattaminen on kaiken politiikan yksi keskeisimpiä ellei keskeisin tavoite, hyvät kysymykset siitä, mitä kasvu on, miksi sitä halutaan, kenelle, millä hinnalla, kuka maksaa laskun, miten kauan kasvua voi kestää, ja mitä ympäristövaikutuksia talouskasvulla on, jäävät aivan liian usein kysymättä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana olemme nähneet mainion esimerkin siitä, mihin tämä kaikki johtaa. Vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen poliitikot ovat yrittäneet pukea sanoiksi visioitaan ”paremmasta” talouskasvusta. Mutta harvoja ja yleensä vaaleissa valitsematta jääneitä poikkeuksia lukuunottamatta juuri kukaan ei ole kyennyt puhumaan mistään muusta kuin jonkinlaisesta kasvusta. Olemme saaneet kuulla ”kestävästä kasvusta”, ”vihreästä kasvusta”, ”tasapainoisesta kasvusta”, pitkäaikaisesta, pysyvästä kasvusta,” ”inklusiivisesta kasvusta”, ”älykkäästä kasvusta” ja niin edelleen. Mausteet voivat vaihdella, mutta mitään muuta pihviä kuin kasvua ei valtavirtatalousajattelun vankeina olevilla poliitikoilla ole. Taloustieteilijät eivät tälläisiä vaihtoehtoja ole halunneet tai osanneet tarjota.

Tarvitsemme siis vaihtoehtoja valtavirta-ajattelulle ja sen ajattelua rajoittaville käsitteellisille rajoitteille. Nykyisin puhumme aivan liian huolettomasti ja kyseenalaistamatta valtavirta-ajatteluun kuuluvista käsitteistä kuten tehokkuudesta, tuottavuudesta ja kasvusta. Näiden lisäksi, tai sijaan, meidän tulisi puhua enemmän oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta, ja oikeuksista, kuten taloustieteen filosofiaa tutkinut Michael Sandel asian ilmaisee. Arvoista ja tavoitteista puhuminen voi olla alkuun vaikeaa, koska emme ole tottuneet puhumaan niistä samassa yhteydessä kansantalouden ”kovien” käsitteiden kanssa. Meiltä puuttuvat sekä sanat, käsitteet että kokemus; kuten Raworth ilmaisee asian mainiosti, olemme kuin teini-ikäiset puhumassa tunteistaan ensimmäistä kertaa.

Raworthin parannusehdotus on sekä yksinkertainen että radikaali: taloustieteen kuva maailmasta pitää korvata paremmalla kuvalla. Tällä hetkellä vallitseva talousajattelu voidaan tiivistää yhteen yksinkertaiseen kuvaajaan.

south_korea27s_exponential_economic_growth
Bruttokansantuotteen (eksponentiaalinen) kehitys. Kuva: Wikimedia Commons

Mutta entäpä jos korvaisimme tuon kuvan maailmaa paremmin kuvaavalla kuvalla?

raworth_donitsitalous_kuva
Raworthin donitsi: keskiössä ihmisten tarpeet, rajoittavana tekijänä planeettajärjestelmän reunaehdot.

Tämä on se kuuluisa Raworthin donitsi ja ”donitsitaloustieteen” keskeisin kuvaaja. (Editoitava PowerPoint-versio löytyy täältä.) Donitsin keskiössä on ihmiselon sosiaalinen perusta: tasa-arvoinen oikeus ihmisarvoiseen elämään riittäviin materiaalisiin ja henkisiin hyödykkeisiin kuten ruokaan, asumiseen, toimeentuloon ja osallistumiseen. Ulkokehällä ihmiskunnan mahdollisuuksia rajoittavat niinsanotut planetaariset raja-arvot, eli se, miten paljon voimme käyttää planeettamme energia- ja materiaalivirtoja ilman, että siitä aiheutuu haittaa meille, jälkeläisillemme, tai ympäristölle. Talousjärjestelmämme tulisi olla näiden kahden rajan välissä toimiva renki, jonka tavoite on tyydyttää ihmisten perimmäiset tarpeet ilman, että ylitämme planeettamme sietokyvyn.

Yksi kuva ei ehkä vielä mullista maailmaa, mutta kuvilla voi olla valtava voima. Raworthin donitsi on hyvä vaihtoehto, ja se auttaa meitä kaikkia keskustelemaan paremmasta maailmasta.

Mainokset

6 vastausta artikkeliin “Donitsitaloustiede, osa 2/8: Mikä on taloustieteen tavoite?

  1. Suomen Pankin blogissa on pohdittu BKT:n laskemiseen liittyvää problematiikkaa:

    Miten taloutta mitataan digitalisaation aikakaudella?

    Digitalisaation vaikutukset eivät näy täysimääräisinä talouden tilastoissa. Vaikka yleisesti käytetyt talouden mittarit, kuten bruttokansantuote, ovat yhä tarkoituksenmukaisia talouden tilan arvioinnissa, tulisi tilastojen laadintaa kehittää digitaalisen talouden osalta.

    Digitaalinen teknologia on kuitenkin parantanut hyvinvointia tavoilla, joita on vaikea mitata rahassa.

    http://www.eurojatalous.fi/fi/2017/3/miten-taloutta-mitataan-digitalisaation-aikakaudella/

    Tykkää

  2. Tuotannon rahallisen arvon mittaaminen sivuuttaa kokonaan tuotannon hyvinvointivaikutukset. Yhtä ulkopuolella on ihmisten ja muun luonnon tila ja sen muutokset. BKT ja sen muutokset kannattaa laittaa poliittisessa keskustelussa tausta-aineistoksi. Talouskeskustelun keskiöön pitää nostaa ihmisten ja luonnon toimintakyky ja niitä parantavan tuotannon edellytykset. Verotuksen ja rahajärjestelmän taas rakenteita pitää muuttaa niin, että ihmiset saavat yhteisestä tuotannosta kohtuullisen osuuden ja pääsevät mukaan yhteiskunnan ja maailman parantamiseen.

    Tykkää

  3. Tässä taas asiaa sivuava artikkeli:

    ” And the third point is measurement issues where I think the existing metrics are facing some strains in terms of adapting to the new economy. … GDP itself as classically defined is a useful and relevant concept. It is facing problems in terms of issues like where exactly something is produced. What happens what the software is produced in the US ,and the hardware is produced in Japan? How do you actually split credit for that production? I think the global supply chain issues are quite significant these days. But the second is issue is are the metrics really measuring welfare? And every economist says GDP is not supposed to measure welfare. We are in great agreement on that. But yet somehow that agreement lapses when we move into the popular press and a lot of the policymaking arena.”

    Minä luulen että viesti katooa välillä taloustieteilijä – suuri yleisö. Minun muistini mukaan kaikissa talouden oppiskirjoissa kyllä tarkasti selitetään, mitä ongelmia BKT:n mittaamiseen liittyy ja mitä se mittää ja mitä ei. Ihmiset ja lehdistö kaipaa kuitenkin yhtä mittatikkua, yhtä lukua josta voi saman tien lukea, meneekö hyvin vai ei.

    Ja aivan sama koskee myös poliittista väittelyä. BKT:hen on niin helppo viitata, että siihen viitataan sekä oikealla, että vasemmalla. Ja kyllä yleensä kovimmillekin taloustieteen kriitikoille kelpaa palkkasumman vertaaminen BKT:hen heti, kun palkkasumman suhteellinen osuus on laskenut.

    Tykkää

  4. No näitä juuri tätäkin aihealuetta käsitteleviä talouskirjoituksiahan pukkaa oikein urakalla, tässä Roger Wessmanin juttu Liberassa, saksin tähän kohdan jossa käistellään hyvinvoinnin mittaamista ja erilaisia mittareita:

    —————

    Miten menestystä ja hyvinvointia pitäisi mitata?

    Ekonomistit vertailevat eri talouksien menestystä usein bruttokansantuotteella. Sen valitseminen yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi ei ole ongelmatonta. Liberaali nimittäin kunnioittaa jokaisen ihmisen oikeutta valita omat päämäärät elämälleen. Niinpä myös kansakunnan menestyksen mittaamisen on pohjauduttava yksilöiden tavoitteisiin. Ihmisen tärkein tavoite elämässä voi olla vaikka vapaa-ajasta tai puhtaasta luonnosta nauttiminen, eikä näiden tavoitteiden saavuttamista voi mitata suoraan bruttokansantuotteella.

    Silti bruttokansantuote on tärkeä mittari. Se kertoo siitä palveluiden ja tavaroiden tuotannon määrästä, jota voimme käyttää tavoitteidemme saavuttamiseen – ottamatta sinällään kantaa siihen, käytetäänkö nämä voimavarat autoiluun, teatterikäynteihin vai puutarhanhoitoon. Sitä paitsi tutkimukset kertovat, että mitä vauraampi yhteiskunta on, sitä enemmän se usein panostaa esimerkiksi luonnonsuojeluun.

    Yleensä myös kansalaisten vapaa-aika kasvaa ja työaika lyhenee käsi kädessä bruttokansantuotteen kasvun kanssa. Ja kun YK on vertaillut eri maiden asukkaiden onnellisuutta, suurin onnellisuuden vaihtelua selittävä tilastollinen muuttuja on juuri bruttokansantuote. Vielä bruttokansantuotetta tarkemman kuvan siitä, kuinka paljon resursseja suomalaisilla on käytössään, antaa bruttokansantulo. Se ottaa huomioon myös ulkomailta saadut pääomatulot sekä ulkomaisesta velastamme maksetut korot.

    Bruttokansantulo on toimiva hyvinvoinnin mittari, koska sitä käyttämällä huomioimme myös sen, miten paljon panostamme tulevan elintasomme ylläpitämiseen. Taloudellisten olosuhteiden ohella terveys ja työ ovat eräitä tärkeimpiä ihmisten onnellisuuteen vaikuttavia tekijöitä. Terveydestä yksinkertaisin mittari on odotettu elinikä. Sillä mitattuna Suomi on pärjännyt viime vuosina suhteellisen hyvin ja ohittanut esimerkiksi Saksan, jossa eliniän piteneminen on viime vuosina pysähtynyt. Ruotsissa eletään yhä pidempään, mutta ero on kutistunut.

    Myös terveydellä on yhteys talouskehitykseen, sillä elinikä korreloi vahvasti henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen kanssa. Voiko heikko talouskehitys tulevaisuudessa siis vaarantaa Suomen hyvän kehityksen elinajan pituudessa?

    Työ on ristiriitainen hyvinvoinnin mittari. Työ antaa monien elämälle merkitystä, toisaalta työnteko rasittaa ja rajoittaa vapaa-aikaa. Ihmiset ovat yleensä onnellisempia vapaa-aikana kuin työpäivinä, mutta silti työssä olevat ovat onnellisempia kuin työttömät.

    Suomessa on enemmän vasten tahtoaan työtä vailla olevia kuin Ruotsissa tai Saksassa, mutta samaan aikaan työssä olevat tekevät keskimäärin enemmän töitä kuin etenkin saksalaiset.

    Me siis teemme mittarista riippuen joko muita enemmän tai vähemmän työtä. Ikävä kyllä olemme molemmilla kerroilla väärässä päässä asteikkoa

    http://www.libera.fi/blogi/suomi-jaa-jalkeen-i-kulutamme-tulevaisuuden-kustannuksella/

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s