Mitä ilmastolakkolaisen tulisi tietää taloudesta

1 maaliskuun, 201928 helmikuun, 2019 ~ J. M. Korhonen ~ 4 kommenttia

Hyvät ilmastolakkolaiset ja muut elinkelpoisen tulevaisuuden ystävät! Tahdon ensinnäkin kiittää teitä kaikkia työstänne meidän kaikkien tulevaisuuden puolesta: olette sankareita jokainen.

Käytännössä kaikki ympäristökysymyksiin vähänkin perehtyneet tutkijat ovat teidän puolellanne ja kannattavat toimintaanne, kuten alle viikossa yli tuhat allekirjoitusta yksin Suomesta kerännyt tutkijoiden tukikirje ilmastolakkolaisille osoittaa. Tutkimustieto on selvää ja kiistatonta. Ilmastonmuutos on totta 99,9999 prosentin todennäköisyydellä, ja se on todennäköisesti vakavin ihmiskunnan kohtaama uhka ainakin viimeiseen 50 000 vuoteen. Uhkaa voi hyvin verrata vaikkapa Maata kohti syöksyvän asteroidin aiheuttamaan uhkaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen on ainakin sivilisaatiomme ja kenties lajimme säilymisen elinehto.

Monet teistä ovatkin oikeutetusti ihmetelleet, miksi ihmiskunta ei ole kaikesta tutkimustiedosta ja varoituksista huolimatta tehnyt juuri mitään torjuakseen tämän vakavan uhan. Yritän nyt selittää mahdollisimman tiiviisti, miksi näin on käynyt.

Lyhyesti sanoen, keskeinen ongelma on siinä, että nykyinen, jatkuvasti kasvavaa kulutusta tuottava ja runsaaseen fossiiliseen energiaan perustuva talousjärjestelmämme hyödyttää pientä eliittiä, jolla on paljon valtaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana vauraudet ovat etenkin länsimaissa keskittyneet entisestään. Toisin sanoen, yhä pienempi osa ihmisistä omistaa yhä suuremman osan kaikesta. Omaisuuksien keskittyminen tarkoittaa myös vallan keskittymistä. Miljardööri voi palkata kokonaisen armeijan toimittajia, poliitikkoja ja taloustieteilijöitä vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen, tai omistaa kokonaisia tiedotusvälineitä näyttääkseen ihmisille rikkaimpien etujen mukaan valikoituja uutisia. Kehitys on siis itseään ruokkivaa: mitä enemmän omaisuudet keskittyvät, sitä enemmän valtaa rikkaille kertyy, ja sitä vaikeampi on puuttua omaisuuksien keskittymiseen.

Tämän joukon valta-asemaa turvaavat länsimaissa ennen kaikkea sellaiset käytännöt, jotka pakottavat ihmiset toimimaan järjestelmän osasena. Esimerkiksi opinto- ja sosiaalitukien leikkaaminen ja työttömyyden tekeminen entistä pelottavammaksi palvelevat suoraan nykyisen järjestelmän säilymistä. Ihminen, joka joutuu pelkäämään toimeentulonsa puolesta tai juoksemaan turhanpäiväisillä työllistämiskursseilla, ei ehdi tai edes halua ajatella, mitä pitkän tähtäimen vaikutuksia hänen työllään tai nykymenon jatkamisella saattaa olla. Periaate tunnetaan hyvin esimerkiksi armeijoissa, joissa sääntönä on ollut jo satoja vuosia, että tavalliset sotamiehet tulee pitää jatkuvasti kiireisinä vaikka keksimällä tekemistä: jos sotamiehet ehtivät ajattelemaan, he saattavat kyseenalaistaa miksi ovat ylipäätään sotimassa. Koululaisina tekin varmasti muistatte esimerkiksi opettajien yllättävien poissaolojen vuoksi keksityt tehtävät, joiden keskeinen tarkoitus on ollut pitää teidät kiireisinä.

Ihmisen on kuitenkin monesti helpointa kieltäytyä uskomasta, että yhteiskuntaa ja elämäntapaa kritisoivat voisivat olla oikeassa. Kun joku, esimerkiksi te, kyseenalaistatte koko järjestelmän järkevyyden, tulette samalla kyseenalaistaneeksi myös järjestelmässä tyytyväisesti eläneiden tekemät elämänvalinnat. Juuri siksi teitä ja muita ympäristön puolestapuhujia vastaan hyökkää niin suuri joukko esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäjiä, “pienen Suomen” vaikutuksen kyseenalaistavia, ja teidän älyänne ja ymmärrystänne vähätteleviä.

Näistä änkyröistä huolimatta on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yhä pienempää joukkoa hyödyttävä talousjärjestelmämme ja niinsanottu hyvinvointimme perustuu jatkuvaan velanottoon luonnolta. Velaksi kasvaminen ei tietenkään voi olla kestävää, eikä se olekaan. Velka joudutaan maksamaan korkoineen ennemmin tai myöhemmin, ja nykymenolla maksajina olette ennen kaikkea te nuoret ja teidän lapsenne. Luonto on myös siitä ikävä velkoja, että sitä ei voi huijata. Vaikka kuinka huijaisimme itseämme ja uskottelisimme nykyjärjestelmän olevan hyvä tai jopa paras mahdollinen, luonto tulee kyllä perimään omansa takaisin.

Esimerkiksi Suomi on erittäin todennäköisesti vain köyhtynyt sitten vuoden 1990. “Taloutemme” on kasvanut noista ajoista merkittävästi, mutta talouden kirjanpito huomioi vain asiat, joista joku on valmis maksamaan. Koska ympäristön tuhoamisesta ei ole tarvinnut maksaa juuri mitään, eikä missään nimessä tuhotun ympäristön täyttä arvoa, ympäristöä eli meidän kaikkien elinehtoa ja yhteisvaurauden lähdettä on tuhottu säälimättä.

Suomen bruttokansantuote (BKT) sekä mm. ympäristötuhot huomioivalla tavalla laskettu todellinen vauraus (GPI ja ISEW), lähteestä Hoffrén (2012). Totuttu tapa pitää kirjaa vaurautemme kehittymisestä, BKT, on kasvavassa määrin irtautunut todellisesta vauraudestamme.

Mutta miksi talouden kirjanpitoa ei sitten muuteta? Tämä on hyvä kysymys, ja vastaus kietoutuu jälleen samaan ongelmaan. Nykyinen tapa pitää kirjaa hyödyttää niitä, jotka ovat nykyisen talouspelin voittajia. Kaikki muutokset talouden kirjanpitoon tarkoittaisivat heidän omaisuuksiensa ja vallan pienentymistä. Siksi niin monet heistä tekevät kaikkensa estääkseen tai ainakin hidastaakseen talousjärjestelmän perusteiden rukkaamista kestävämmälle pohjalle, aivan samalla tavalla kuin vaikka Monopoli-pelissä voitolla olevat eivät halua, että pelin sääntöjä muutetaan.

Rikkaimmilla on myös toinen syy vastustaa kaikkia toimia tulevaisuutemme turvaamiseksi. Nykyinen, kestämätön talousjärjestelmämme on rakennettu sille oletukselle, että talous eli tällä hetkellä käytännössä myös luonnonvarojen kulutus kasvaa koko ajan. Talouskasvu tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset kykenevät ostamaan enemmän tuotteita ja palveluja. Suurin osa yrityksistä pyrkii koko ajan kasvattamaan tuotantoaan, koska tuotannon kasvaessa myös voitot kasvavat. Jos talous ei kasva eivätkä ihmiset osta entistä enempää, tuotannon kasvattamiseen sijoittaneiden yritysten arvo romahtaa. Nämä yritykset joutuvat vaikeuksiin eivätkä voi maksaa velkojaan, joilla tuotannon kasvattaminen on rahoitettu. Monet yritykset menevät konkurssiin, ja niissä työskentelevät menettävät työpaikkansa. Työpaikkansa menettäneet ostavat entistä vähemmän, ja myös heille käy vaikeaksi maksaa velkojaan takaisin. Jos riittävän moni yritys ja yksityishenkilö jättää velkansa maksamatta, velkaa antaneet pankit joutuvat vaikeuksiin. Sekä yritysten että pankkien omistajat ovat useimmiten varakkaita ihmisiä, ja tällä tavoin varakkaimpien omaisuus ja omaisuuden kasvu ovat suurelta osin sidottuja siihen, että taloutemme jatkaa kasvuaan, vaikka se johtaisi joskus tulevaisuudessa elinkelpoisen planeetan tuhoon. Niin kauan kun romahdus ei odota aivan lähitulevaisuudessa, nykyjärjestelmän voittajat tulevat vastustamaan suurinta osaa ympäristön suojelutoimista. Tässä heitä auttavat ne, jotka pelkäävät toimeentulonsa puolesta, jos nykyjärjestelmään kajotaan. Tämä on kuitenkin lyhytnäköistä ajattelua.

Ennuste elintason kehittymisestä Yhdysvaltojen ulkopuolisissa teollistuneissa maissa (Randers, 2012). Vuosien 2025-40 välillä ihmisten enemmistö alkaa köyhtymään, kun ympäristötuhojen (kuvassa esimerkkinä merenpinnan nousu) aiheuttamien vahinkojen korjaaminen vie entistä suuremman osan yhteiskunnan tuotoksesta ja talouskasvu käytännössä pysähtyy. Ennuste olettaa, että ilmastonmuutoksen torjuntaa tehostetaan nykyisestä; jos niin ei tehdä, pudotus tulee 10-20 vuotta myöhemmin mutta se on paljon rajumpi.

Kolmanneksi, rikkaat vastustavat ympäristötoimia, koska he tietävät hyvin, että tarvittavan laajuiset toimet ovat nyt hyvin kalliita ja ne täytyisi rahoittaa esimerkiksi veroja korottamalla. Tarvitsemme nyt jotain vastaavaa kuin sen valtavan teollisen liikekannallepanon, jolla valtiot varautuivat toiseen maailmansotaan. Rikkaat tietävät hyvin, että tällöin erityisesti rikkaita tultaisiin verottamaan rajusti. Yhdysvalloissa suurimmista tuloista perittiin sodan aikaan 92 ja Iso-Britanniassa 99 prosentin vero. Yhdysvalloissa on nyt esitetty, että kymmenen miljoonaa dollaria ylittävistä vuosituloista verotettaisiin 70 prosenttia – ja rikkaat ovat ympäristöliikkeen suurimpia vastustajia.

Teitä vähättelemään pyrkivät ja nykyjärjestelmän hyvyyteen uskovat tulevat väittämään, että talouskasvu on mahdollista “irroittaa” luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tämä on mahdollista teoriassa, mutta käytännön näytöt osoittavat, ettei irroittaminen (ns. decoupling) ole ainakaan riittävän nopeaa estääkseen vakavaa kriisiä. Kestävä talouskasvu saattaa olla mahdollista sen jälkeen, kun koko yhteiskuntamme on käytännössä rakennettu uudelleen vähäpäästöiseksi ja ympäristön huomioivaksi. Olemme kuitenkin vitkastelleet liian kauan, ja nyt on käytännössä mahdotonta selvitä ilman edes väliaikaista pysähdystä talouskasvussa. Tämä ei ole houkutteleva vaihtoehto ja talouskasvun pysähtymiseen liittyy aivan aitoja ongelmia – esimerkiksi suurta työttömyyttä – mutta vaihtoehtona on talouden loppuminen sivilisaation tuhoutuessa.

Tilanteemme on sama kuin jos pelaisimme Monopolia, jossa voitolla olevat pääsevät lisäksi vaikuttamaan pelin sääntöihin, palkkaamaan itselleen puolestapuhujia ja pakottamaan häviöllä olevat jatkamaan peliä. Ainoa ero on siinä, että tosielämässä talouspelin pelaaminen tuhoaa lisäksi luontoa ja saastuttaa ilmakehämme kasvihuonekaasuilla. Kaikki ympäristötoimia ja teitä vähättelevät puheet esimerkiksi “taloudellisista realiteeteista” tai ympäristötoimet estävästä “kestävyysvajeesta” kannattaa lukea tätä taustaa vasten.

Talousjärjestelmä on kuitenkin ihmisten keskenään kehittämä sopimus, ei mikään muuttumaton luonnonlaki. Ihmiset ovat eläneet onnellisina hyvin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja omakin talousjärjestelmämme oli vielä 40 vuotta sitten hyvin toisenlainen kuin nykyään. Voimme siis halutessamme muuttaa talousjärjestelmää ja vaikuttaa siihen, että se hyödyttää muitakin kuin pelin voittajia. Luonnonlaeille ja luonnolle emme sen sijaan voi mitään. Niiden kanssa ei voi neuvotella, emmekä voi sopia, että huomisesta alkaen fysiikka toimii toisin.

Siksi meidän täytyy muuttaa sitä, mikä on muutettavissa. Meidän tulee esimerkiksi vaatia järjestelmää, jossa on mahdollista elää onnellista elämää vähemmällä, tarvitsematta kilpailla jatkuvasti toisten ihmisten kanssa omaisuudessa ja tehokkuudessa eli käytännössä siinä, miten paljon ja kuinka nopeasti käyttää luonnonvaroja. Tämä tulee tuottamaan vielä paljon itkupotkuraivareita niiltä, joiden omakuva tai omaisuus on sidoksissa nykyjärjestelmään, mutta muutoksen ainoa vaihtoehto on sivilisaation ja kenties koko lajimme tuho. Mitään järkeä ei ole ainakaan siinä, että pönkitämme nykyistä, tuhoa kohti syöksyvää järjestelmää vain siksi, että muutamat harvat rikkaat rikastuisivat ennen tuhoa vielä vähän.

Nykyistä järjestelmää puolustavat tulevat kysymään, mikä olisi vaihtoehto. Näitä vaihtoehtoja onneksi on: mikään luonnonlaki ei esimerkiksi estäisi meitä elämästä esimerkiksi Kate Raworthin hahmottelemassa “donitsitaloudessa,” jossa talouden tavoitteena ei olisi rikkaiden jatkuva rikastuminen, vaan ihmisten tarpeiden ja luonnon rajallisuuden tasapuolinen huomioiminen. Parannus olisi jo sekin, jos palaisimme 40 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen, jossa rikkaiden halut olivat nykyistä enemmän alisteisia ihmisten hyvinvoinnille. Tämä olisi täysin mahdollinen tapa elää, ja tuon ajan kokeneet pitävät yleisesti sitä Suomen historian kultakautena. Ne saavutukset, joiden ansiosta Suomi nykyisin tunnetaan yhtenä maailman parhaista valtioista elää, itse asiassa rakennettiin nimenomaan tuolloin. Meillä ei ole yhtään mitään syytä pysähtyä tähän, vaan voisimme pyrkiä vielä parempaan. Miltä kuulostaisi esimerkisi kolmipäiväinen työviikko? Työn vähentäminen ja suurempi jakaminen olisi nimittäin erinomainen tapa jakaa hyvinvointia entistä laajemmalle ilman, että päästöt kasvavat.

Donitsitaloustieteen tapa ajatella maailmaa. Sosiaalinen perusta tulee saada kuntoon, samalla kun ympäristön rajoitukset otetaan huomioon. Oma käännökseni Kate Raworthin alkuperäisestä kuvaajasta.

Jos haluatte oppia enemmän siitä, miten järjestelmämme toimii ja kuinka siihen voi vaikuttaa, kysykää rohkeasti. Kun ilmat lämpenevät, suosittelen, että otatte mielenosoitukseen mukaan Monopoli-pelin ja pelaatte sitä isolla porukalla. Esimerkiksi kahdeksan tai useamman pelaajan Monopoli-peli opettaa tarkkanäköiselle oikeastaan kaiken tarvittavan siitä, miten nykyinen talousjärjestelmämme toimii, ja miksi se tuottaa hyvin epätasa-arvoisia tuloksia vaikka säännöt ovat samat kaikille. Myös seuraavissa kirjoissa käsitellään asiaa tarkasti ja perustellusti mutta kuitenkin ymmärrettävästi.

Raworth, K. (2018). Donitsitaloustiede.

Suokko, A. & Partanen, R. (2017). Energian aika.

Chang, H-J. (2015). Taloustiede: käyttäjän opas.

Chang, H-J. (2012). 23 tosiasiaa kapitalismista.

Klein, N. (2015). Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs ilmasto.

Mainitut lähteet:

Hoffrén, J. (2012). Suomalaisen hyvinvoinnin tarina. Tieteessä Tapahtuu, (2), 3–8.

Randers, J. (2012). 2052: A Global Forecast for the Next 40 Years. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Donitsitalousajattelu, osa 1/8: Nykyinen talousajattelu on osa ongelmaa

15 toukokuun, 201717 toukokuun, 2017 ~ J. M. Korhonen ~ 14 kommenttia

Käytännönläheiset miehet, jotka uskovat olevansa riippumattomia mistään älyllisistä vaikutteista, ovat yleensä jonkin ikälopun taloustieteilijän orjia. (John Maynard Keynes, The General Theory of Employment, Interest and Money. London: Macmillan, 1961. p. 383)

…(taloustieteen) Nobel-palkinto antaa yksilölle uskottavuuden mitä yksikään ihminen ei taloustieteissä saisi omata […] taloustieteilijän vaikutusvalta on ennen kaikkea vaikutusvaltaa maallikoihin: poliitikkoihin, journalisteihin, virkamiehiin ja yleisemmin yleisöön. (Friedrich von Hayek Nobel-gaalan illallisilla vastaanotettuaan taloustieteen Nobel-muistopalkinnon, 1974.)

Tämä kirjoitussarja on suomenkielinen yhteenveto Kate Raworthin kirjassaan ”Doughnut Economics: 7 ways to think like a 21st century economist” esittämistä argumenteista. Raworthin mukaan tarvitsemme uudenlaista talousajattelua täydentämään vallitsevaa, vahvasti ideologista ja monilta osin vanhentuneisiin oletuksiin perustuvaa taloustiedettä. Tässä ensimmäisessä osassa perustelen lyhyesti, miksi vallitseva talousajattelu on ongelmallista; seuraavissa seitsemässä osassa pyrin tiivistämään Raworthin ideat paremmasta ajatusmallista.

Maailmassa, jossa lentoyhtiön pörssikurssi romahtaa jos se joutuu maksamaan työntekijöilleen parempaa palkkaa, mutta kärsii tuskin lainkaan jos se pahoinpitelee asiakkaansa, on lähtökohtaisesti jotain mätää. Suuri, joskaan ei tietenkään yksinomainen syy näihin ongelmiin on vallitsevassa tavassa ajatella taloutta ja maailmaa ennen kaikkea yhden, pohjimmiltaan hyvin ideologisen taloustieteen tulkinnan kautta. Vallitsevalle ajattelutavalle tarvitaan vaihtoehto, koska taloustiede on käytännössä politiikan äidinkieli ja yhteiskunnallista mielentilaa vahvasti muovaava ajattelutapa; jos jotain ei tällä äidinkielellä kyetä ilmaisemaan, sitä ei käytännöllisesti katsoen ole olemassa. Valitettavasti on kuitenkin niin, että sinänsä järkevistä ja ymmärrettävistä lähtökohdista 1800-luvun lopulla kasvaneen nykyisen valtavirtataloustieteen lähtöoletukset ja ajattelutapa ovat 2000-luvun maailmassa enemmänkin osa ongelmaa kuin osa ratkaisua. Näin ei tarvitsisi olla, ja tarkemmassa tarkastelussa hyvin suuri osa taloustieteen rikkumattomina pidetyistä totuuksista osoittautuukin enemmän tai vähemmän näkökulmasta tai lähtöoletuksista – toisinaan hyvinkin kyseenalaisista lähtöoletuksista – riippuvaisiksi.

Kuten monet muutkin yhteiskunnallisia ilmiöitä seuranneet, myös itse olen viimeisen vuosikymmenen aikana tullut kasvavassa määrin vakuuttuneeksi siitä, että talouskielen ylivalta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on vakava ongelma. Ongelman syynä ei tosin mielestäni ole talousteoria tieteenalana sinänsä: lähes kaikki valtavirtateoriaa kohtaan esitetty kritiikki on kyllä otettu taloustieteen teoriassa huomioon, joskus, jossain. (On sitten eri asia, huomioidaanko kritiikkejä taloustutkimuksen käytännössä, vai riittääkö tutkijoille se, että ongelmat on mainittu jossain muinaisessa teoriapaperissa. Rahalliset ja muut eksplisiittiset kannustimet motivoivat tutkitusti tehokkaimmin juuri taloustieteilijöitä, ja tällä hetkellä akateemisessa ympäristössä vallitseva kannustinjärjestelmä kannustaa tuottamaan julkaisuja, ei kyseenalaistamaan vallitsevan teorian peruslähtökohtia.)

Nähdäkseni keskeinen ongelma on siinä, että talousteorian status politiikan äidinkielenä ja taloustiedettä lukeneiden taipumus nähdä talousteoria ikuisia totuuksia ihmisten käyttäytymisestä tarjoavana tieteenalana johtavat toisinaan hyvinkin yksinkertaistettuun ja yksinkertaistavaan tapaan nähdä maailma. Havaintojeni perusteella ongelma vaikuttaa olevan erityisen näkyvä niissä, jotka eivät ole taloustieteilijöitä: tutkijat ovat yleensä perillä myös teorioiden aukkokohdista ja tulosten rajoitteista, mutta talousteoriaa vain muutamia kursseja lukeneet tai Internetistä itseopiskelleet eivät välttämättä koskaan törmää taloustieteen universaalisuutta kyseenalaistaviin yksityiskohtiin. Keskustelu aiheesta on kuitenkin hankalaa, koska useimmat taloustieteen yksinkertaistuksia ja ideologisia lähtökohtia kyseenalaistavat hyökkäävät koko tieteenalaa vastaan; tällöin sydämistyneiden taloustutkijoiden on helppo vastata sinänsä asialliseenkin kritiikkiin toteamalla, että kritiikki on kyllä huomioitu alan sisällä, vaikkakin ehkä vain jossain konferenssissa 25 vuotta sitten. Todellisuudessa suurin osa julkisesta kritiikistä vaikuttaa kuitenkin kohdistuvan talousteorian käyttöön sosiaalis-poliittisena lyömäaseena teorian pintapuolisesti tuntevien taholta, ei niinkään itse tutkimukseen. Tästä syystä haluan alleviivata, että kritiikkini koskee ennen kaikkea talouskielen käyttöä näennäisen vaihtoehdottoman politiikan edistämiseen, tai ”talousajattelua”, kuten asian väitöskirjassani ilmaisen.

Nähdäkseni keskeinen ongelma ”talousajattelussa” on se, että pieni määrä viisautta voi olla vaarallista, jos se johtaa liialliseen varmuuteen siitä, miten asiat ovat. Taloustiede on harkitsemattoman käsissä kuin Voiman pimeä puoli: se vaikuttaa tarjoavan yksinkertaisen ja houkuttelevan oikopolun monimutkaisten ilmiöiden syvälliseen ymmärtämiseen.

Mainio esimerkki aiheesta löytyy useiden taloustieteilijöiden suosittelemasta kirjasta ”Armchair Economist,” joka taloustieteilijöiden itsensä mukaan kuvaa erinomaisesti taloustieteilijöiden tapaa ajatella. Kirjan johdannossa sen kirjoittaja, taloustieteen professori Steven E. Landsburg, kertoo paljonpuhuvan anekdootin. Pian hänen aloitettuaan taloustieteen jatko-opinnot Chicagon yliopistossa 1970-luvun lopussa, hän ja hänen ystävänsä naureskelivat illanvietossa eräälle lehtijutulle, jossa esitettiin kysymyksiä, joihin kirjoittajan mielestä taloustiede ei kyennyt vastaamaan. Kysymykset olivat pettävän yksinkertaisia: miksi automaatista ostettu tupakka-aski maksoi enemmän kuin kaupasta ostettu? Miksi raviradalla ei käytetty 20 senttiä pienempiä vaihtorahoja? Miksi limsan litrahinta oli paljon suurempi kuin bensiinin?

Iltaa viettävien ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoiden mielestä kaikki artikkelissa esitetyt kysymykset olivat naurettavan helppoja. Landsburg muistelee jälkikäteen, että kaikki illan aikana esitetyt vastaukset perustuivat saman mantran toisteluun: kysyntä ja tarjonta, kysyntä ja tarjonta. Mitä nämä erittäin terävät taloustieteen opiskelijat tuolla fraasilla tarkoittivatkin, he olivat varmoja, että taloustiede teki monimutkaisista ihmisten käyttäytymistä koskevista kysymyksistä jopa pettävän helppoja. Taloustieteen opiskelija Landsburgille nämä vastaukset kelpasivat, tai olivat jopa ilmiselviä; taloustieteen professori Landsburgin mielestä tuolloiset vastaukset olivat vain osoitus siitä, etteivät opiskelijat ottaneet näitä mielenkiintoisia ja vaikeita kysymyksiä alkuunkaan vakavasti. Landsburgin kunniaksi on todettava, että vaikka hän kirjoittaa jopa kirjan päivitetyssä painoksessa (2012), ettei edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset koskaan vaivautuvat äänestämään, hän sentään on oppinut kyseenalaistamaan yksinkertaiset vastaukset – joskin koko kirja on täynnä yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ilman vakavampaa pohdintaa siitä, ovatko nämä taloustieteellisesti epäilemättä uskottavat ja talousteorian lähtöoletusten rajaamassa maailmassa täysin loogiset ”juuri näin”-tarinat se oikea selitys käsitellyille ilmiöille, vai kenties vain selityksiä, jotka sattuvat mahtumaan talousteorian kehikkoon.

Valitettavasti kaikki keskustelijat ja taloustieteeseen viehättyneet eivät ole taloustieteen professoreja, eivätkä kaikki professorit kykene edes samanlaiseen itsereflektioon. Omien havaintojeni perusteella väitän, että Landsburgin kuvaama ilmiö on mitä tyypillisintä erityisesti ”kovia tieteitä” opiskelleiden, pintapuolisesti tai enintään perustutkintotasolla talousteoriaa (usein Internetistä) lukeneiden keskuudessa. Puhuttiin lähes mistä yhteiskunnallisesta ilmiöstä hyvänsä, keskustelusta löytää ennen pitkää lähes varmasti vähintään yhden ihmisen, jonka mielestä ilmiön taustalla on jokin yksinkertainen talousteoreettinen mekanismi. Tämä mekanismi paitsi riittää selittämään kyseisen ilmiön, on ilmiselvästi paras ja ainoa selitys.

Itsekin teknistieteellisen koulutuksen saaneena ja talousteoriaa muutaman kurssin yliopistotasolla lukeneena ymmärrän kyllä teorian houkutuksen. Insinöörimielelle on yksinkertaisesti paljon miellyttävämpää, jos sottaisen ja monimutkaisen maailman voi yksinkertaistaa selkeiksi, muuttumattomiksi luonnonlaeiksi. Maailman näkeminen paikkana, jota hallitsevat yksinkertaiset vetovoimat (kannustimet) on kertakaikkisesti houkuttelevaa, ja haluaisin itsekin usein ajatella näin. Talousteoria on myös monessa asiassa oikeassa, ja sen perusoppi – ihmiset reagoivat kannustimiin – on syvällisessä mielessä totta.

Ei myöskään ole syytä väheksyä ihmisten halua ymmärtää maailmaa. Mielestäni yksi keskeisiä syitä taloustieteen houkuttelevuudelle ihmisten käyttäytymisen selittäjänä on sen viekoitteleva lupaus: nämä yksinkertaiset kaavat ymmärtämällä ymmärrät kaiken tarvittavan ihmisten käyttäytymisestä. Kokemus sekavan maailman sekavien ilmiöiden ymmärtämisestä tuo vallan ja voimaantumisen tunteen – koko lailla riippumatta siitä, miten vakaalla pohjalla ymmärryksen premissit todellisuudessa ovat. Osa ihmisistä hakee tätä voimaantumisen tunnetta salaliittoteorioista, osa toisenlaisista maailmanselityksistä. Mitä kattavampi selitys, sitä houkuttelevampi se vaikuttaa olevan. (Henkilökohtaisesti epäilen, että maailma on lyhyesti sanoen paljon hallitsemattomampi, kaoottisempi ja ennustamattomampi paikka kuin logiikkaa, syitä ja kuvioita janoava mielemme haluaisi ajatella, tai mitä poliittisen järjestelmämme säilyvyyden kannalta ehkä on hyödyllistä myöntää.)

Mutta maailman näkeminen paikkana, missä ihmisten käyttäytymistä määrittävät kannustimet, johtaa liian usein yksinkertaistavaan oletukseen: ihmisten käyttäytymistä määrittävät vain tai enimmäkseen loogiset, mitattavissa olevat kannustimet (plus jokin ”irrationaalinen” tai sattumanvarainen residuaali). Se johtaa myös toiseen hienovaraiseen yksinkertaistukseen. Jos teoreettinen ”rationaalinen” ihminen reagoisi eksplisiittisiin kannustimiin, kannustimiin reagoiminen on rationaalista. Koska rationaalisuutta pidetään (sekä hyvistä että huonoista syistä) hyveenä, tästä on hyvin lyhyt matka toiseen virhepäätelmään: vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on rationaalista, eli vain eksplisiittisiin kannustimiin reagoiminen on hyve. Jos ainoa työkalu on vasara, ongelmat tunnetusti näyttävät nauloilta; ja jos maailmaa katsoo taloustieteen kannustinlogiikan läpi, maailman ongelmat näyttävät kannustinongelmilta – aivan samalla tavalla kuin kovalle marxilaiselle maailman ongelmat näyttäytyvät riistokapitalismin ja hallitsevan luokan aiheuttamilta.

Maailman ilmiöiden ja ongelmien näkeminen taloudellisina ilmiöinä ja kannustinongelmina ei ole sinänsä väärin, ja osa maailmasta on varmasti hyödyllistä nähdä niin. Taloudella on merkitystä, ja kannustimia muuttamalla moniin ongelmiin on myös varmasti mahdollista vaikuttaa. Mutta on aivan oikeasti ongelma, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmiöt ja ongelmat nähdään etupäässä taloudellisina. Tällöin esimerkiksi niinsanotun yhteismaan hallinnointiin liittyvät, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen myötä koko ajan keskeisemmiksi nousevat ongelmat nähdään lähinnä puutteellisina kannustinongelmina, joihin ainoa lääke on yhteismaan yksityistäminen ja sopivan hinnan asettaminen ”ulkoisvaikutuksille” kuten esimerkiksi hiilidioksidipäästöille.

Epäilemättä tälläisilläkin keinoilla olisi vaikutuksensa, ja esimerkiksi hiilidioksidipäästöille olisi todellakin syytä saada kunnollinen hinta. Asiassa on kuitenkin niinsanotusti pari muuttujaa. Erityisesti jos yhteismaan hallintaan on jo ollut jonkinlainen epävirallinen, hiljaisesti hyväksytty, mutta useimmiten talousteorialle näkymätön järjestely, järjestelyn muuttaminen eksplisiittiseksi ja rahalliseen arvoon perustuvaksi johtaa hyvin usein siihen, että resurssin väärinkäyttö muuttuu hyväksytyksi. Ilmiö on todennettu lukuisissa tutkimuksissa: esimerkiksi päiväkodin lanseeraama sakkomaksu yli kymmenen minuuttia sovitusta noutoajasta myöhästyville vanhemmille lisäsi selvästi myöhästymisten määrää, ja lukuisia tunnettuja taloustieteilijöitäkin on askarruttanut havainto, jonka mukaan rahan tarjoaminen veren luovutuksesta johtaa luovuttajien määrän vähenemiseen ja huonompaan veren laatuun verrattuna järjestelyihin, joissa luovuttamisesta ei saa rahallista korvausta. Talousteoreettisesti epäintuitiivisten seurausten lisäksi on vakavia syitä epäillä, että teoriassa toimiva ratkaisu – yhteisen resurssin käytön tekeminen riittävän kalliiksi, jotta sen käyttöä saadaan rajoitettua kestävälle tasolle – ei välttämättä ole käytännössä saavutettavissa monessakaan tapauksessa. (Esimerkiksi hiilidioksidipäästömaksut ovat toistaiseksi aivan naurettavan pieniä, ja niiden korottaminen vaikuttaa olevan erittäin työlästä ja hidasta.) Jos talousajattelijat tästä huolimatta tarjoavat nimenomaan hintamekanismia ”parhaaksi” tai jopa ”ainoaksi” ratkaisuksi ongelmaan, on vakava vaara siitä, että muunlaiset ongelmaa mahdollisesti helpottamaan kykenevät toimet unohdetaan tätä ”teoriassa parasta” ratkaisua odotellessa. (Hyvien ratkaisujen hyljeksintä teoriassa parasta odotellessa sopii myös erinomaisesti olemassaolevasta järjestyksestä ja päästömaksujen alhaisuudesta hyötyville, mikä osaltaan selittänee teorian kannatusta.)

Päivitys: Taloustieteen Nobel-muistopalkinnon saanut Paul Krugman selittää yhden osan hiilen hinnoittelun ongelmasta mainiosti täällä.

Mahdollisesti vielä vaarallisempi seuraus yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelusta etupäässä talouslinssin läpi voi olla ylipäänsä yhteiskunnallisten arvojen koventuminen ja hyvinvoivalle yhteiskunnalle niin olennaisten, ei-markkinapohjaisen työn ja interaktioiden vähättely. Vain yhtenä esimerkkinä, kotitalouksissa tapahtuvaa työtä ei historiallisista syistä lasketa bruttokansantuotteeseen, joten sen arvosta ei juurikaan keskustella. Kun ”kovat ajat” koittavat, poliitikkojen on sitten helppo hakea ”säästöjä” vyöryttämällä kotitalouksien – käytännössä hyvin usein naisten – palkattomalle vastuulle entistä enemmän aiemmin yhteiskunnallisen rahatalouden piirissä olleita tehtäviä esimerkiksi päivähoidon määrärahoja leikkaamalla. Hoitotyön tarve sinänsä tuskin kuitenkaan vähenee: sen sijaan yhä useampi vanhempi, yleensä äiti, joutuu käyttämään lasten hoitamiseen enemmän omaa aikaansa. Tälläkin työllä on arvonsa, ja jos sen arvo laskettaisiin kunnollisesti, saattaisimme huomata sen olevan jopa rahallisin mittarein erittäin merkittävä. (Näkymättömän hoitotyön arvoa on toisinaan yritetty arvioida, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa kotiäidin tekemän työn käyväksi palkaksi on arvioitu noin 10 000 dollaria kuukaudessa.) On myös mielenkiintoista miettiä, miten paljon kansantaloudellemme onkaan arvoa esimerkiksi sillä, että jokainen työntekijä on joskus opetettu käyttämään pottaa. Mutta koska kotityön rahallisen arvon mittaaminen on kovin hankalaa (ja mittaaminen voisi haastaa vakavasti vallitsevat käsitykset siitä, mitkä asiat ovat talouspolitiikassa tärkeitä), kotityön arvo sivuutetaan lähes kaikessa talouspoliittisessa keskustelussa. Kotityön arvo ei tietenkään ole ainoa asia, mikä sivuutetaan nykyisessä poliittisessa keskustelussa: lähes kaikki vaikeasti (rahalla) mitattava jää talousajattelun hallitsemassa keskustelussa likimain näkymättömäksi tai enintäänkin sivulauseissa huomioitavaksi. Ja kun arvoille ei ole rahallista mittaria, keskustelu arvoista ja arvovalinnoista jää hyvin helposti pois julkisuudesta.

Yksinkertaistusten tekeminen on tietenkin paitsi väistämätöntä, myös normaalia toimintaa kaikilla tieteenaloilla. Maailman ymmärtäminen vaatii aina yksinkertaistuksia, sillä ainoa todella tarkka malli maailmasta on maailma itse. Mutta luonnontieteissä ja taloustieteissä on yksi, turhan usein unholaan painuva ero: jos tutkit ilmastojärjestelmää tai planeettojen liikkeitä ja rakennat niistä yksinkertaisen mallin, ilmastojärjestelmä tai planeettojen liike ei muutu mallin seurauksena. Taloustiede, ikävä kyllä, tutkii ihmisten toimintaa; ja ihmiset voivat muuttaa, ja muuttavat, toimintaansa taloustieteen mallien seurauksena. Luonnontieteissä väärätkään yksinkertaistukset eivät muuta todellisuutta, ja ainoa riski väärien yksinkertaistusten tekemisestä on se, että todellisuutta tarkkailemalla keksitään myöhemmin parempi yksinkertaistus. Taloustieteessä näin ei aina ole.

Klassinen esimerkki mallien vaikutuksesta todellisuuteen löytyy Black-Scholes-mallin historiasta. Kun kyseinen optioiden hinnoittelua kuvaava malli lanseerattiin vuonna 1973, sen ennusteet erosivat historiallisesta toteumasta jopa 30-40 prosenttia. Mutta muutaman vuoden päästä sama malli ennusti optioiden hinnan kahden prosentin tarkkuudella. Black-Scholes-mallia juhlistettiin yhtenä taloustieteen tarkimmista malleista, ja sen kehittäjät, Fischer Black ja Myron Scholes, saivat pian Nobelin muistopalkinnot.

Tarina päättyy yleensä tähän, mutta kaksi taloussosiologia, Donald MacKenzie ja Yuval Millo, päättivät selvittää tarkemmin, mitä oikeastaan tapahtui. Haastattelemalla optioilla kauppaa käyneitä heille selvisi, että mallin tarkkuus parani siksi, koska pörssimeklarit alkoivat käyttäytyä aivan kuin malli pitäisi paikkansa, ja käyttivät mallin ennusteita nyrkkisääntönä omassa hinnoittelussaan. Malli siis auttoi luomaan todellisuudessa sellaiset markkinat, mitä se ennusti teoriassa: toisin kuin planeettojen, yritysten kurssi muuttui mallin ja ajattelutavan muutosten mukaan. (Ylläoleva perustuu kuvaukseen Doughnut Economics-kirjan sivulla 87.)

Ja jos käyttäytymismuutosten pohjalla oleva malli tai ajattelutapa on puutteellinen tai peräti perusteiltaan hienovaraisesti väärässä, miten mahtaakaan käyttäytyminen muuttua?

Päivitys 17.5.2017: Lisää mielenkiintoista, pääasiassa taloustieteilijöiden itsensä kirjoittamaa luettavaa aiheesta löytyy esimerkiksi näistä linkeistä. Kuvaamalleni ilmiölle, taloustieteen perusteista kaikenkattavat maailmanselitykset johtavalle ”talousajattelulle,” on nähtävästi jo nimikin: ”ekonomismi.”

101ism (toinen termi ekonomismille tai talousajattelulle)

Kirjan ”Economism: Bad Economics and the Rise of Inequality arvostelu

Using and Abusing Economics: kirjan Economics Rules arvostelu

Most of what you learned in Econ 101 is wrong