Kirjoituksiani lukeneille ei liene yllätys, että suhtaudun jokseenkin skeptisesti taloustieteessä edelleen vallitsevaan neoklassiseen paradigmaan ja etenkin sen ylisuureen vaikutusvaltaan politiikassa. Aiheesta äskettäin käymäni Twitter-keskustelun innoittamana ajattelin kuitenkin tehdä lyhyehkön yhteenvedon siitä, miksi minusta, taloustieteen peruskurssit lukeneesta ja aiheeseen muutenkin jonkin verran perehtyneestä diplomi-insinööristä, tulikin vallitsevan ajattelutavan kriitikko.
Keskeinen syy kriittisyyteeni on omissa kokemuksissani tutkimuksen tekemisestä. Alkuvuodesta 2017 valmistuneen väitöskirjani (Korhonen 2017) aihe oli niukkuuksien – kuten esimerkiksi energiapulan – vaikutus keksintöjen syntyyn ja käyttöönottoon. Niukkuus on vallitsevassa neoklassisessa talousteoriassa aivan keskeinen käsite: yksi hyvin yleinen taloustieteen määritelmä kertoo taloustieteen olevan “ihmisten käyttäytymisen tutkimista päämäärien ja rajallisten [niukkojen], vaihtoehtoisia käyttökohteita omaavien keinojen välisenä suhteena” (Robbins 1932:15). Toisin sanoen, ajatus perimmäisistä niukkuuksista on suorastaan yksi nykyisin harjoitetun talousteorian ja talousajattelun kulmakivistä (kts. esim Fine 2010). Lyhykäisyydessään teoria esittää, että riippumatta tekniikan ja tuottavuuden kehittymisestä, ihmiskunta on ikuisesti niukkuuden tilassa, koska kehityksen käyttöön tuomille resursseille löydetään aina jotain uusia käyttötapoja.
Niukkuuden käsitteen tärkeys huomioiden olikin yllättävää huomata, että vallitseva talousteoria ei kuitenkaan kyennyt analysoimaan tarkemmin, mitä niukkuudet itse asiassa olivat. Talousteorian kyvyt ja kiinnostus niukkuuksiin käytännössä loppuivat siihen, että niukkuuksien todettiin olevan aina vallitseva asiantila. Toisaalta, samaan aikaan neoklassiset talousajattelijat esittivät – ja esittävät yhä – että oikeasti niukkuuksista ei aiheudu ongelmia, koska hintamekanismi toimii: jos jostain resurssista tulee puutetta, sen hinta nousee, ja tämän seurauksena resurssin käyttö joko vähenee ja/tai sille löydetään korvaajia.
Ajattelusta seuraa myös selkeä johtopäätös: jos niukkuus uhkaa aiheuttaa ongelmia, kuten esimerkiksi ilmakehän “niukkuus” hiilidioksidin kaatopaikkana meille ilmastonmuutoksen muodossa aiheuttaa, oikea ja jopa ainoa oikea ratkaisu on asettaa resurssille hinta. Jos tämän hinnan annetaan määräytyä “markkinoilla” – esimerkiksi hiilidioksidin tapauksessa ostettavien ja myytävien päästökiintiöiden mukaan – teoria ennustaa, että saamme automaattisen ja jopa täydellisen säätelymekanismin.
Tämä ajattelu on sinänsä aivan pätevää. Markkinamekanismi voi todella säädellä resurssien kulutusta ja ohjata resurssit, kuten päästöoikeudet, melko tehokkaasti kulloinkin vallitsevalla hetkellä eniten lisäarvoa tuottaviin kohteisiin. Ajattelutapaan sisältyy kuitenkin myös merkittäviä ongelmia ja sokeita pisteitä, joita esimerkiksi ympäristötaloustieteen tutkimus on vuosikymmenien ajan yrittänyt tuoda julkisuuteen. Yksi keskeisimmistä heikkouksista on oletus resurssien liki täydellisestä korvautuvuudesta: tarkkaan ottaen yksi vallitsevan talousteorian johtopäätös on, että hengitysilman vaihtaminen villasukkiin ei aiheuta hyvinvointitappioita, kunhan vain saisimme tarpeeksi villasukkia. (Niukkuuden käsittelyn ongelmista vallitsevassa taloustieteessä kts. esim. Baumgärtner ym. 2006 ja Fine 2010.)
Toinen, omalle tutkimukselleni huomattavasti relevantimpi ongelma oli kysymys siitä, milloin niukkuuksista “kärsitään”: milloin, ja mistä syistä, talousteorian olettamasta universaalista niukkuudesta tulee käytännön niukkuus, joka ohjaa esimerkiksi teknologiaa kehittävien tekemiä valintoja?
Ainoa vallitsevasta teoriasta löytämäni vastaus tähän kysymykseen oli kustannus/hyöty-analyysi: kun teknologiaa kehittävä kokee (tai peräti laskee), että esimerkiksi vaihtoehtoisen teknologian kehittämisen hyödyt ylittävät kehittämisen arvioidut kustannukset, hän päättää kehittää uutta teknologiaa. Niukkuus vaikuttaa päätökseen esimerkiksi niin, että uuden teknologian kehittämisen hyödyt tai entisessä ratkaisussa pitäytymisen haitat kasvavat.
Entä mistä tiedämme, että jossain historiallisessa tapauksessa kehittäjä on arvioinut, että uuden teknologian hyödyt ovat sen kustannuksia korkeammat?
Siitä, että kehittäjä on päättänyt kehittää uutta teknologiaa.
Toivon, etten ole ainoa, joka näkee tässä tautologian.
Vastaavien tautologioiden ja nollalla jakamisten lisäksi törmäsin ongelmiin empirian kanssa. Kummassakin yksityiskohtaisemmin tutkimassani tapauksessa, Outokummun toisen maailmansodan jälkeen kehittämässä kuparin liekkisulatusteknologiassa ja saksalaisten suihkumoottorikehitystyössä toisen maailmansodan aikana, tarkempi perehtyminen aiheeseen antoi syitä uskoa, että niukkuudet eivät ehkä olleetkaan aivan niin yksikäsitteisen niukkoja mitä aikaisempi tutkimus oli antanyt ymmärtää. Aikaisempi historia oli esittänyt, että Outokummun päätös kehittää vallankumouksellinen liekkisulatusteknologia johtui sodanjälkeisestä sähköpulasta, mikä pakotti sähkösulatusta käyttäneen Outokummun keksimään radikaalisti uudenlaisen vaihtoehdon (esim. Särkikoski 1999, Kuisma 1985, Annala 1960). Samaten suihkumoottoreiden historia esitti, että sodan aikainen pula nikkelistä pakotti saksalaiset kehittämään vain vähän nikkeliä tarvitsevia ilmajäähdytteisiä turbiineja suihkumoottoreihinsa (esim. Gibbert ja Scranton 2009, Schubert 2004).
Kuitenkin arkistoihin perehtyminen paljasti, että esimerkiksi Outokummulle liekkisulatusuunin kehittäminen a) ei ollut likimainkaan ainoa vaihtoehto, b) todennäköisesti ei ollut taloudellisesti tai strategisesti järkevin tai edes järkevä vaihtoehto, ja c) eri vaihtoehtojen vertailua ei todennäköisesti koskaan suoritettu. (Yksityiskohtaisemmin väitöskirjassani tai julkaisussa Korhonen 2018b.) Saksan suihkumoottori-insinöörien kokema nikkelipula puolestaan asettui hieman erilaiseen kontekstiin, kun sodanjälkeisiin inventaarioihin perehtyminen paljasti Saksalla olleen sodan lopussa suuremmat nikkelivarannot kuin sodan alussa – ja tekniikkaan tutustuminen paljasti saksalaistenkin potentiaalisesti sodan ratkaisevana aseena näkemien suihkumoottorien olleen muuhun asetekniikkaan verrattuna mitättömän pieni, pyöristysvirheeseen hukkuva nikkelin tarvitsija, ja että ilman ilmajäähdytteisiä turbiinejakin suihkumoottorit olisivat säästäneet merkittäviä määriä nikkeliä perinteisiin mäntämoottoreihin verrattuna (kts. väitöskirjani).
Outokumpu olisi voinut hyvin käyttää poliittisia kontaktejaan sähkönsaannin turvaamiseksi (reitti, jota toinen sähköpulasta kärsinyt metallitehdas, Vuoksenniskan terässähkösulatto, käytti); se olisi voinut seurata ennen sotaa Taloudelliselle Puolustusneuvostolle linjaamaansa vaihtoehtostrategiaa sähkön korvaamisesta polttopuulla; se olisi voinut vaatia osuuttaan hiilikiintiöistä vedoten kuparintuotannon olennaiseen tärkeyteen sotakorvaustoimituksille; tai se olisi voinut käyttää jotain näiden keinojen yhdistelmää. Mitään näyttöä ei kuitenkaan löytynyt mistään muusta kuin aikanaan erittäin riskipitoisesta suunnitelmasta ottaa käyttöön uudenlainen sulatusmenetelmä ensimmäisenä maailmassa. Kaiken huipuksi varsinaisen sulaton rakentamispäätös tehtiin vasta sen jälkeen, kun pahin sodanjälkeinen sähköpula oli jo hellittänyt.
Vallitsevan talousteorian kannattaja voi tietenkin tässä vaiheessa todeta, että so not – talousteoriahan selittää asian helposti niin, että kussakin vaiheessa kustannus/hyöty-analyysi (minkä ei suinkaan tarvitse olla rationaalista) johti kyseiseen johtopäätökseen. Niukkuuden käsitettä ei tarvitse avata sen syvemmälle: ilman muuta oli aina parempi, mitä vähemmillä resursseilla jokin asia kyettiin hoitamaan. Jos tarpeen, esimerkiksi poliittiset kontaktit voi nähdä resurssina, jota vaikkapa Outokumpu tässä tapauksessa päätti jättää käyttämättä. Pelkkä kustannus/hyöty-analyysi on toki mahdollinen, mutta myös syvästi epätyydyttävä tapa selittää havaitsemani ilmiöt. Se kun ei kerro meille juuri mitään esimerkiksi siitä, millaisissa oloissa niukkuudet voivat osoittautua ongelmiksi (“silloin kun kustannukset ylittävät vaihtoehtojen hyödyt” on tässä yhteydessä melko informaatiovapaa lause), eikä se kerro juuri mitään itse niukkuuksista.
Hakkasin päätäni seinään tämän ongelman kanssa noin vuoden ajan, kun mietin, mitä hyödyllistä tai kiinnostavaa voisin sanoa niukkuuksista talousteoreettisessa mielessä. Niukkuudet olivat kuin singulariteetti fysiikassa: piste, jonka ominaisuuksista ei voi sanoa vallitsevaa fysiikan mallia käyttäen oikeastaan yhtään mitään. Vertauskuvallisesti sanoen, olin kuin olisin ostanut Ikeasta ruuveilla kasattavan hyllykön, mutta ainoa käytössäni ollut työkalu olisi ollut vasara. (Myönnän ensimmäisenä, että on täysin mahdollista, etten vain löytänyt oikeita tutkimuksia, ja arvostan, jos joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi korjata virheeni. Toisaalta, olen jo yhden, olennaisesti tämän saman kritiikin sisältävän ympäristötaloustieteen alaan luettavan vertaisarvioidun tutkimuksen julkaissut.)
Läpimurto tuli vasta sitten, kun perehdyin heterodoksiseen talousteoriaan. Aivan erityisesti vaikutuin Amartya Senin “entitlement”-ajattelusta ammentaneesta tutkimustraditiosta, jonka mukaan niukkuuksien ja puutteiden syynä ei useinkaan ole pula resurssista sinänsä, vaan joidenkin toimijoiden puutteelliset oikeudet käyttää kyseistä resurssia. Sen oli kehittänyt teoriansa tutkittuaan nälänhätien syitä ja todettuaan, että vallitsevan talousteorian selitykset olivat syvästi puutteellisia ja pinnallisia. Teoriassa nälänhädän syyksi nähtiin ruoan liian vähäinen tuotanto tai syöjien liian suuri määrä, kun taas historiallinen empiria antoi vahvoja syitä olettaa, että useimmissa tapauksissa ruokaa olisi ollut olemassa, mutta nälkäiset eivät päässeet ruokaresursseihin käsiksi – toisinaan tietoisesti harjoitetun politiikan vuoksi. Toisin sanoen, niukkuuden syynä oli epätasa-arvoisuus.
Sen toi niukkuustutkimukseen olennaisena osana ajatuksen voimasuhteista ja voimasuhteiden epätasapainosta käytännössä koettujen niukkuuksien selittäjänä, ja hän sai tutkimuksistaan Nobelin vuonna 1998. Kun tarkastelin omaa empiriaani Senin ja hänen ajatteluaan kehittäneiden valossa (erityisesti Daoud 2007, 2011), huomasin varsin nopeasti, että vallitsevan talousteorian ajattelukehikolle vaikea ongelma ratkesi yllättävänkin helposti: kummassakin tapauksessa totesin, että teknologiaa kehittävät kokivat teknologiseen kehitykseen vaikuttavaa niukkuutta suurelta osin siksi, että he uskoivat omaavansa ratkaisun niukkuuteen.
Saksalaiset moottori-insinöörit olivat ryhtyneet kehittämään ilmajäähdytettyjä turbiineja aluksi mäntämoottoreiden turboahtimiin jo 1920-luvun puolivälissä. Osasyynä kehitystyölle olivat muistot nikkelipulasta ensimmäisen maailmansodan aikana, osasyynä ymmärrys siitä, että suuremmat tehot vaatisivat ennen pitkää turbiinien jäähdyttämistä vaikka niissä käytettäisiinkin runsaasti lämpöä sietäviä nikkelikomponentteja. Kun suihkumoottoreiden kehitystyö alkoi toden teolla 1930-luvun puolivälissä, turbiiniosaaminen oli luonnollista hakea turboahtimista, ja mukana tuli myös aluillaan ollut kehitystyö ilmajäähdytteisistä, vain vähän nikkeliä vaativista turbiineista.
Oma teoriani on, että nimenomaan koska ilmajäähdytteisten turbiinien kehitystyö eteni niin lupaavasti, nikkeliresursseja hallinnoineet varusteluministeriön virkamiehet eivät katsoneet tarpeelliseksi lisätä suihkumoottoreille varattuja nikkelikiintiöitä, eivätkä esimerkiksi ilmailuministeriön virkamiehet katsoneet tarpeelliseksi käyttää arvovaltaansa kiintiöiden kasvattamiseksi. Tekniset mahdollisuudet kiintiön kasvattamiseen olisivat täysin varmasti olleet olemassa: jopa kaikkein suurisuuntaisimmissa suunnitelmissa suihkumoottorit olisivat joka tapauksessa tarvinneet nikkeliä vain murto-osan vastaavien mäntämoottoreiden vaatimasta määrästä, vaikka ilmajäähdytteisiä turbiineja ei olisi käytetty lainkaan (tosiasiassa yhdessäkään palveluskäytössä olleessa moottorissa näitä ei myöskään ehditty käyttää), sota olisi kestänyt vuoteen 1946 ja suihkumoottorit korvanneet kaikki muut lentokonemoottorityypit. Jos jokin ongelma olisi saanut insinöörit epäileväisiksi ilmajäähdytyksen toimivuutta kohtaan, on erittäin vaikea kuvitella, että varusteluministeriö olisi vastannut yhtä Hitlerin ihmeasetta kehittäville “sori siitä, mutta emme anna nikkeliä lisää tonniakaan.”
Vastaavasti Outokummun tapauksessa on erittäin vaikea kuvitella, että maan hallitus olisi kyennyt tai edes halunnut vastustaa, jos Outokumpu olisi vain ilmoittanut, kuten Vuoksenniskan terästehdas, että he tarvitsevat sähköä sotakorvausteollisuudelle elintärkeään tuotantoon, silläkin uhalla että yksityisten kansalaisten sähkönsaantia joudutaan säännöstelemään vähän enemmän. Outokumpu oli kuitenkin seurannut aktiivisesti uudenlaisen sulatustekniikan kokeiluja 1930-luvulta saakka, ja sodan jälkeen uskoi kykenevänsä rakentamaan aivan uudenlaisen sulatusuunin. Teräksen valmistuksessa vastaavia edistysaskelia ei ollut näköpiirissä, ja luultavasti juuri siksi sähköpula ei saanut aikaan vallankumousta Vuoksenniskan terästehtaalla. Toisin sanoen: teknologiaa kehittävien näkemys teknologian mahdollisuuksista oli mukana synnyttämässä käsitystä siitä, että Outokumpu kärsi erityisen paljon sähköpulasta ja joutui siksi keksimään uudenlaisen sulatusuunin.
Kummassakin tapauksessa kysymys oli Daoudin (2011) termistöllä kvasiniukkuuksista: resurssia olisi ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta toimijoilla ei ollut pääsyä siihen. Oma pieni panokseni tieteeseen on ehdottaa, että niukkuuksien käytännön vaikutuksiin vaikuttaa resurssien saannin lisäksi myös se, uskovatko niukkuuksista kärsijät kykenevänsä ratkaisemaan niukan resurssin ongelmat. Jos he eivät usko tälläistä ratkaisua omaavansa, lienee todennäköisempää, että he esimerkiksi kampanjoivat poliittisesti saadakseen paremman pääsyn resursseihin. (Kts. Korhonen 2018a näiden kysymysten tarkemmasta käsittelystä.)
Talousteorian suuressa kuvassa tälläinen hiuksia halkova tutkimus saattaa olla turhaa, joskin maailmassa, jossa jopa hiekasta ennustetaan tulevan pulaa (Gillis 2014), niukkuuksien tutkimus saattaa vielä osoittautua merkitykselliseksi tutkimushaaraksi. Kokemus kuitenkin avasi silmiäni sille mahdollisuudelle, että minulle kolmen kurssin verran opetettu neoklassinen taloustiede ei välttämättä pidäkään sisällään kovin hyviä vastauksia kaikkiin edes talouspolitiikan kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. (Ja koska kaikki politiikka on lopunviimein rahanjakoa, vähän kaikenlaista politiikkaa voi pitää talouspolitiikkana.)
Väitöskirjani valmistumisen jälkeen lukemani tekstit ovat vain vahvistaneet uskoani siihen, että nykyisin vielä vallitsevan mutta onneksi koko ajan vahvemmin haastetun neoklassisen taloustieteen hegemonian rinnalle on nostettava muita tapoja ajatella taloutta. Ongelma ei ole siinä, kuten kiihkeimmät kriitikot esittävät, että neoklassinen synteesi olisi väärin. Ongelma on siinä, että kuten kaikkien teoriakehikoiden, myös sen soveltamisala on rajallinen. Jos teoriaa sovelletaan alueella, johon se sopii hyvin, se toimii erinomaisesti: esimerkiksi itse käännyn edelleen neoklassisen analyysin puoleen joka kerta, kun kohtaan tilanteita, joissa kilpailu on täydellistä ja toimijoita on yksi, kaksi, tai äärettömän monta. Mutta mitä kauemmaksi teorialle hyvin sopivista kysymyksistä ja kysymyksenasetteluista mennään, sitä enemmän teoria rajoittaa ajattelua. Jossain vaiheessa käy niin, että teorian käyttämisen hyödyt ovat pienemmät kuin sen vaihtamisen haitat.
Vallitsevan taloustutkimuksen ja havaintojeni mukaan erityisesti suomalaisen taloustutkimuksen piirissä tämä ongelma on ratkaistu ennen kaikkea niin, että sellaisia kysymyksiä, jotka eivät sovi ortodoksiseen teoriaan, ei juuri edes vaivauduta tarkastelemaan. Tämän lähestymistavan ongelmat lienevät ilmeisiä: jos ainoa työkalu on vasara, mutta ongelmien lähestyminen vaatisi ristipääruuvien avaamista, on hyvin mahdollista, että ongelma jää lähestymättä.
Näkisinkin, että etenkin talousteoriaa jotenkin soveltavien – kuten sanotaanpa vaikka poliitikkojen – olisi erittäin hyödyllistä olla jollain tasolla perillä useammista taloustieteen koulukunnista ja lähestymistavoista, jotta heidän älyllinen työkalupakkinsa kasvaa. Tässä ei pitäisi olla yhtään mitään väärää: työkalut kannattaa valita ongelman mukaan eikä ongelmia työkalujen mukaan (paitsi jos sattuu olemaan työkalujen valmistaja). Toistaiseksi paras vastaan tullut yleinen johdanto erilaisiin työkaluihin on Cambridgen yliopistossa vaikuttavan taloustieteilijän Ha-Joon Changin erinomainen teos Taloustiede: Käyttäjän opas (Chang, 2015). Chang esittelee kirjassa yhdeksän taloustieteen alalajia tai koulukuntaa, ja selvittää lyhyesti mutta ytimekkäästi, milloin mitäkin kannattaa käyttää maailman ymmärtämiseen.
Nähdäkseni ja oman kokemukseni mukaan tämä lähestymistapa on erittäin hyvä. Maailma, tai ainakin ihmisten maailma, on liian monimutkainen suurille yhtenäisteorioille (tai ainakin tähän vaadittava suuri yhtenäisteoria olisi liian monimutkainen ihmisille), enkä edes näe järkevänä, että maailmaa kannattaisi yrittää ymmärtää vain yhden teoreettisen kehyksen läpi. Onkin hieman kummallista, miten yhteiskuntatieteissä ja erityisesti taloustieteessä tähän kuitenkin silti pyritään, ja esimerkiksi kritiikki vallitsevaa taloustieteellistä neoklassista paradigmaa (joka on kuitenkin hallinnut vasta 1970-luvulta alkaen, mitä ennen sitä pidettiin homeopatiaan rinnastuvana huurupäisyytenä) pyritään taloustutkijoiden toimesta suorastaan aktiivisesti tukahduttamaan. Tieteessä yksikään fyysikko ei hauku toista fyysikkoa siitä, jos hän käyttää kanuunankuulan lentoradan laskemiseen newtonilaista fysiikkaa, vaikka tarkkaan ottaen elämmekin einsteiniläisessä maailmassa. Olisi ehkä korkea aika, että yhteiskuntatieteissäkin päästäisiin samaan.
Lähteet
Annala, V. (1960). Outokummun historia 1910–1959. Helsinki: SKS.
Baumgärtner, S., Becker, C., Faber, M., & Manstetten, R. (2006). Relative and absolute scarcity of nature. Assessing the roles of economics and ecology for biodiversity conservation. Ecological Economics, 59(4), 487–498. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2005.11.012
Chang, H.-J. (2015). Taloustiede: Käyttäjän opas. Helsinki: Into.
Daoud, A. (2007). (Quasi)Scarcity and Global Hunger: a Sociological Critique of the Scarcity Postulate with an Attempt at Synthesis. Journal of Critical Realism, 6(2).
Daoud, A. (2011). Scarcity, Abundance and Sufficiency: Contribution to social and economic theory. PhD Thesis, University of Gothenburg.
Fine, B. (2010). Economics and Scarcity: With Amartya Sen as Point of Departure? In L. Mehta (Ed.), The Limits to Scarcity: Contesting the Politics of Allocation (pp. 73–92). London: Earthscan.
Gibbert, M., & Scranton, P. (2009). Constraints as sources of radical innovation? Insights from jet propulsion development. Management & Organizational History, 4(4), 1–15. https://doi.org/10.1177/1744935909341781
Gillis, J. R. (2014). Why Sand Is Disappearing. New York Times, (November 5), A19. Retrieved from http://www.nytimes.com/2014/11/05/opinion/why-sand-is-disappearing.html?_r=1
Korhonen, J. M. (2017). Constructed solutions to constructed constraints: Resource scarcities and technological change. PhD thesis, Aalto University School of Business. Online version.
Korhonen, J. M. (2018a). Overcoming Scarcities Through Innovation: What Do Technologists Do When Faced With Constraints? Ecological Economics, 145, 115–125. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2017.08.023
Korhonen, J. M. (2018b). Tolerating the intolerable: Flash smelting of copper and the construction of technological constraints. Technology & Culture, forthcoming in 2018.
Kuisma, M. (1985). Outokumpu 1910–1985: Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Forssa: Outokumpu.
Robbins, L. (1932). An Essay on the Nature and Significance of Economic Science. London: Macmillan.
Schubert, H. (2004). Turbine – The Hollow Metal Blade as Solution for Material Shortage. In G. Madelung, H. Prem, & E. H. Hirschel (Eds.), Aeronautical Research in Germany: From Lilienthal until Today (pp. 244–252). Berlin and Heidelberg: Springer.
Särkikoski, T. (1999). A Flash of Knowledge. How an Outokumpu innovation became a culture. Espoo and Helsinki: Outokumpu and Finnish Society for History of Technology.
Kirjoituksia 
Kaikki nämä aprikoiinit ja pohdinnat johtavat vain yhteen johtopäätökseen: ei ole olemassa mitään talousTIEDEttä. On vain horjuvia ja useimmiten ristiriitaisia sosiologis-psykologistisia selitysyrityksiä tai -malleja oman edun tavoittelulle. Sen nyt näkee jo siitäkin, että huolimatta talousTIETEELLISISTÄ korkeakouluista. professuureista jne jne Suomen talous rämpii missä rämpii. Vai onko näiltä korkeasti oppineilta ja jopa nobelisteilta saatu koskaan yhtään hyvää toimivaa neuvoa siihen, miten tästä suosta päästäisiin nousemaan?
TykkääTykkää
En nyt ihan yhtä kyynisesti asiaa näe, mutta näyttää tosiaan siltä, että taloustiede ei ole alana yleisesti ottaen niin eksakti mitä sen pitäisi luotettavien politiikkasuositusten antamiseksi olla.
En usko, että niin luotettavaa yhteiskuntatiedettä edes saadaan koskaan aikaan – yhteiskuntatutkimus tulee aina olemaan vain yritys ymmärtää yhteiskuntia vähän paremmin. Normatiiviset suositukset sitten ovat aina jossain ja todennäköisesti usein suurissa määrin poliittisia valintoja.
TykkääTykkää
Eiköhän taloustieteilijöt 30-luvun lamasta jotain opineet ja osa niistä opeista suotautuiihan poliitikoille saakka.
TykkääTykkää
Olipas mukava teksti. Pari asiaa tässä tuli mieleen.
Ensinnäkin, teknologioiden syntyminen vaatii sopivan tietämyksellisen tilan – Steven Johnson argumentoi vakuuttavasti tämän puolesta vetävässä ”How We Got to Now…” -kirjassa. Keskeinen huomio on, että monet isot teknologiat (esim. keinotekoinen kylmä) ovat syntyneet samaan aikaan täysin toisistaan riippumattomien ihmisten toimesta.
Toiseksi, uuden luominen – tämä on omaa kokemusta – vaatii hedelmällisen kulman/lähtökohdan löytämistä. Kun tehdään uutta, periaatteessa kaikki on mahdollista. Tällöin on yleistä kärsiä tyhjän paperin kammosta, eli on vaikea aloittaa, kun ei tiedä miten aloittaa.
Helpoin ratkaisu tyhjän paperin kammoon on valita lähtökohdaksi joku tilanne, josta on kokemusta ja siten syvällistä ymmärrystä. Tämä muuttuu narratiiviksi, joka sitoo aluksi yhteen kehitykseen osallistuvat ja myöhemmin (mahdollisen) asiakaskunnan. Muotoilussa tätä lähtökohdan/näkökulman ympärille muodostuvaa rakennetta kutsutaan konseptiksi. Konsepti luo rakenteen johon myöhempi, yksityiskohtainen, kehitys pystytään kiinnittämään.
TykkääTykkää
”Ensinnäkin, teknologioiden syntyminen vaatii sopivan tietämyksellisen tilan – Steven Johnson argumentoi vakuuttavasti tämän puolesta vetävässä ”How We Got to Now…” -kirjassa. Keskeinen huomio on, että monet isot teknologiat (esim. keinotekoinen kylmä) ovat syntyneet samaan aikaan täysin toisistaan riippumattomien ihmisten toimesta.”
Asia on juurikin näin, ja ilmiö oli erinomaisesti näkyvissä molemmissa tutkimissani tapauksissa. Outokummun kanssa yhtäaikaa – ja itse asiassa paremman version – kehitti kanadalainen kaivosjätti Inco, ja turbiinien ilmajäähdytys oli niin ilmiselvä idea, että myös englantilaiset kokeilivat sitä prototyyppimoottorissa jo 1941. Järjestelystä koitui kuitenkin kaikenlaisia komplikaatioita, joiden aiheuttamat haitat eivät vastanneet niitä hyötyjä, joita alkeellinen jäähdytys tuotti varhaisissa suihkumoottoreissa.
Nykyään turbiininlapojen ilmajäähdytys on ollut jo kauan standardikauraa – mutta nykyinen tapa tehdä se on sama mitä britit testasivat, ei se, mihin saksalaiset nikkelin säästämiseksi päätyivät.
TykkääTykkää
Missä kansanataloustieteen kirjassa muka väitetään, että hengitysilmaa voi korvata villasukilla? Ensinnäkin hengitysilma ei ole maan päällä niukkaa (kuin tulipalossa ja sukellusveneessä) ja toiseksi, jos se on niukkaa, sen kysyntäkäyrä on pystysuora. Eli kuluttajat käyttävät siihen vaikka kaikki rahansa, kunnes saavauttavat pisteen jonka jälkeen eivät halua sitä enempää kuluttaa.
Ja jos villasukilla voi korjaat ilmaa niin kyllä siinä on kuluttajan indifferenssikäyrä piirretty väärin. On aika ilmeistä, että ilman ja villasukkien indifferenssikäyrästö ei voi muistuttaa esimerkiksi sitä, miltä näyttää lippalakkien ja kenkien indifferenssikäyrät.
Jos taloustiede (tai jokin sen haaroista) ei oikein pysty anaylsoimaan kovinkaan hyvin niukkuuksien manifestaatiota sotatilanteessa, niin siitä moittiminen on sama kuin moittii newtonilaista fysiikkaa toimimattomuudesta mustan aukon läheisyydessä. Sitäpaitsi eikö Amartya Sen ole aika lailla ”ihan tavallinen” taloustieteilijä joka käyttää taloustieteilijöiden normaaleja välineitä? Miten hänen esittämä teoria eroaa uusklassisesta taloustieteestä?
” mukaan niukkuuksien ja puutteiden syynä ei useinkaan ole pula resurssista sinänsä, vaan joidenkin toimijoiden puutteelliset oikeudet käyttää kyseistä resurssia.”
Eikö tämäkin ole aikamoinen loppujenlopuksi aikamoinen truismi? Koen suurta niukkuutta isoista katumaastureista, kun minulla ei ole oikeutta käyttää naapurini pirssiä. Gazassa koeataan valtavaa niukkuutta kaikesta, koska siellä asuvat eivät voi esimerkiksi mennä hyödyntämään israelin alueella olevia henkilöautoja, ruokatarvikkeita taikka majoitustiloja, itseasiassa jos he yrittävät edes lähteä omalta alueeltaan, heidät ammutaan. Toki hyödyllinen tutkimuksen aihe, ei siinä mitään, mutta johan Adam Smithkin kirjoitti, että köyhät näkevät nälkää, kun heillä ei ole mitä myydä, ei edes työpanosta ja Ricardo kommentoi irlantilaisten nälänhätää saman suuntaisesti. Näillä perusteilla on vääristelyä väittää, että talosutieteilijöiden mukaan markkinamekanismi ratkoo kaikki niukkuudet (ellei ratkaisuna pidetä ylijäämäväestön siirtymistä markkinoilta hautausmaalle).
Asiattomien kommentit niukkuudesta:
” Niukkuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on pakko tehdä toisensa poissulkevia valintoja.
Maailmassa, jossa ei olisi niukkuutta, kaikki asiat, joilla olisi merkitystä jollekulle, olisi mahdollista toteuttaa samaan aikaan. Mitään taloudellista, mukaanluettuna poliittista päätöksentekoa ei tarvittaisi, koska mitään merkittäviä valintoja tai päätöksiä ei tarvitsisi tehdä. Ei tarvitsisi miettiä ostetaanko uudet kengät vai uusi takki, rakennetaanko sairaaloita vai päiväkoteja, konserttisaleja vai luistinratoja, korotetaanko eläkkeitä vai alennetaanko veroja, eikä edes ollako parisuhteessa Martin vain Pekan kanssa. Kaikki nämä päätökset ovat päätöksiä niukkuuden vallitessa.
Jos kuitenkin kuulostaa siltä, että maailma, jossa tuollaisia päätöksiä ei tarvitse tehdä, on aivan kulman takana, sekään ei tarkoita, että niukkuus on ohi. Yksi Robbinsin esimerkki niukkuudesta on päätös siitä, ryhtyäkö lukemaan filosofiaa vai matematiikkaa. Koska elämää on rajallinen määrä, on pakko valita. Niin kauan kuin ihmiset eivät elä ikuisesti, pysty olemaan useassa paikassa ja kaikkien kanssa samaan aikaan, niukkuus vallitsee ja päätöksiä on pakko tehdä.”
https://blogit.apu.fi/asiatonlehdistokatsaus/asiaton-kirjallisuuskatsaus-suomen_6/
TykkääTykkää
”Missä kansanataloustieteen kirjassa muka väitetään, että hengitysilmaa voi korvata villasukilla? Ensinnäkin hengitysilma ei ole maan päällä niukkaa (kuin tulipalossa ja sukellusveneessä) ja toiseksi, jos se on niukkaa, sen kysyntäkäyrä on pystysuora. Eli kuluttajat käyttävät siihen vaikka kaikki rahansa, kunnes saavauttavat pisteen jonka jälkeen eivät halua sitä enempää kuluttaa.”
En usko että missään kansiksen kirjassa näin väitetään. Taloustieteen opetukselle ja talousajattelun (tästä vähän lisää kohta) harjoittamiselle on kuitenkin hyvin tyypillistä olla ajattelematta mitään sellaisia tilanteita, joissa resursseille ei ole korvikkeita, eli ns. absoluuttisia niukkuuksia. Tästä on kirjoitettu aika paljon tekstiä, ja lyhyt yhteenveto löytyy esimerkiksi lähteestä Baumgärdner et al. 2006.
Nyt sitten, luepa vielä kerran tarkasti mitä kirjoitin. En tietääkseni moittinut taloustiedettä tuossa lainkaan. Se on erinomainen tieteenala vastaamaan niihin kysymyksiin, joihin vastaamiseen se soveltuu, aivan kuten vaikka newtonilainen fysiikka on mainio vastaamaan kanuunankuulien liikettä koskeviin kysymyksiin tai einsteiniläinen fysiikka korjaamaan GPS-satelliittien atomikelloja.
Erimielisyyteni talousajattelijoiden kanssa (huomaa jälleen sanamuodot sekä tässä että varsinaisessa tekstissä; ne ovat tarkoituksellisia, ja selitän tämän kohta) tulevat lähinnä siitä, mihin kaikkiin kysymyksiin vastaamiseen pidän talousteoriaa hyvänä työkaluna, ja miten hyvänä milloinkin pidän esimerkiksi vallitsevaa valtavirtateoriaa vrt. vaikkapa marxilaista, valtasuhteet huomioivaa analyysia (mikä on hyvin vahvasti vaikuttanut Senin entitlement-teoriaan). Minua vaivaa melko huomattavasti monien talousteoriaa hivenen lukeneiden talousajattelijoiden (jälleen, huomaa sanamuoto) taipumus nähdä koko maailma ja kaikki mielenkiintoiset ilmiöt talousteorian ja vieläpä esim. valtasuhteet pois näkyvistä häivyttävän valtavirtatalousteorian lasien läpi. Tästä sitten seuraa kaikenlaista hassuutta, kuten vaikka parinvalinnan ”markkina-arvoteoriat” ynnä muut sanotaanko ”jännät” sovellukset.
Ja nyt sitten tähän terminologiaan. Väitöskirjassani totean ihan suorasanaisesti, että talouskeskustelun kritiikissä on syytä erottaa toisistaan taloustiede tieteenalana ja sen vulgaari ilmentymä, talousajattelu (sama asia mitä Kwak, 2016, kutsuu ekonomismiksi). Kuten totesin, taloustiede on omien premissiensä ja valitsemansa alueen sisällä pysyessään ansiokas ja sinänsä varmasti loogisesti pätevä tutkimuksenala. Omien havaintojeni mukaan useimmat – joskaan eivät likikään kaikki – taloustiedettä jatko-opintotasolla tai pidemmällä harjoittavat ovat myös varsin hyvin perillä esimerkiksi siitä, että monista asioista ei vallitse konsensusta edes taloustieteen sisällä, ja että heidän käyttämänsä metodit rajoittavat sitä, millaisia ilmiöitä voi ja kannattaa tarkastella. Osa ymmärtää myös sen, että valitut metodit ohjaavat ja rajoittavat usein myös sitä, millaisia vastauksia tarkasteluun voi saada.
Tieteessä itsessään en siis näe mitään varsinaista ”vikaa,” vaikka tietyt ongelmalliset piirteet kuten taipumus eristäytyä muista tutkimusaloista ja sen mukana tuleva riski groupthinkistä (esim. taipumus ylipäätään hyväksyä kritiikiksi vain sellainen kritiikki, joka hyväksyy valtavirtataloustieteen premissit ja metodologiat – tämä on mainio keino sivuuttaa kaikki paitsi hampaattomin kritiikki) ovat mielestäni aika ilmeisiä. Kuitenkin jos tämä on taloustieteilijöiden halu tehdä tutkimusta, niin mikäpä minä olen siihen mitään sanomaan.
Ongelmallista taloustieteestä tulee lähinnä silloin, kun siitä tulee keskeinen tapa hahmottaa maailmaa ja sitä ryhdytään käyttämään eräänlaisena poliittisena keppinä ja keskustelun ohjurina ellei peräti rajoittimena (esim. tietynlaisen politiikan dissaaminen siksi, kun talousteoria ei sitä yksikäsitteisesti tue). Tähän tuntuu tällä hetkellä olevan taipumusta erityisesti markkinaliberaalisti ja oikeistolaisesti ajattelevilla, todennäköisesti siksi, kun tällä hetkellä vallitseva taloustieteen paradigma sattuu saamaan tuloksia, jotka tukevat oikeistolaisia ja markkinaliberaaleja arvoja. (Tästähän on kirjoittanut aikanaan esimerkiksi Galbraith. Epäilemättä samanlaista ekonomismia ilmenisi poliittisen kentän vasemmassa laidassa, mikäli vaikkapa marxilainen analyysi olisi valtavirtaa ja taloustiede tutkisi ennen kaikkea yhteiskunnallisia valtasuhteita.)
En ole ainoa, joka on kiinnittänyt huomiota nimenomaan juuri taloustiedettä jonkin verran lukeneiden keskuudessa poikkeuksellisen yleiseen näkökantaan, jonka mukaan esimerkiksi ympäristöongelmista ei tarvitse pahemmin huolehtia koska tekniikka kehittyy ja hupeneville resursseille löytyy ”vapaassa markkinataloudessa” aina korvikkeita. Tämähän on täydellisen looginen johtopäätös jos ostaa valtavirtateorian premissit esimerkiksi hintamekanismin toiminnasta, ja siksi on mielestäni ihan asiallista todeta, että tässä kohdassa valtavirtataloustieteen opetukset saattavat olla hiukan vaarallisia, mikäli niiden pohjalta tehdään politiikkaa.
Ja tämähän ei tarkoita sitä, että kiistäisin esimerkiksi hintamekanismin olemassaolon, yhtään sen enempää kuin että Einstein olisi kiistänyt painovoiman olemassaolon. Tahdon vain sanoa, että kuten tekstissä totean, teorioilla on oma soveltamisalansa ja kun mennään kauas teorian alkuperäisen soveltamisalan ulkopuolelle, riski siitä, että teoria ei enää kuvaakaan maailmaa riittävän tarkasti, kasvaa. Aivan kuten GPS-paikannus olisi täysin metsässä, jos hyödyntäisimme vain newtonilaista fysiikkaa.
Nyt kun sitten olen kuitenkin tehnyt väitöskirjan niukkuuksien vaikutuksista, niin uskoisin olevani jonkin verran perillä tästä niukkuuskeskustelusta. Kyllä, silloin kun tilanne on todella se, että valinnat ovat aidosti toisiaan poissulkevia, niin kyse on aina niukkuudesta taloustieteellisessä mielessä. On kuitenkin nähdäkseni ihan asiallinen ja jopa tärkeä kysymys pohtia, miten usein näin todella on: käytännössähän taloustieteessäkin tarkastellaan useammin kysyntää ja tarjontaa kuin mitään varsinaista niukkuutta. Sen toteaminen, että niukkuuksia nyt aina vaan on olemassa, on vähän samanlainen keskustelun lopettaja kuin jos fysiikassa olisi joskus vain todettu, että atomeja nyt vaan on olemassa, ja kun newtonilainen fysiikka ei oikein taivu sen tarkasteluun, että mitä ne atomit ovat, niin koko kysymystä atomien sisäisestä rakenteesta ei oikein ole olemassa. Minusta tämä ei ollut mielenkiintoinen lähestymistapa, ja kuten totesin, hakkasin päätäni seinään aika paljon kun en kieltämättä rajattujen taloustieteen opintojeni perusteella osannut sanoa tutkimusaiheestani teoriamielessä yhtään mitään – ennen kuin vaihdoin teoreettisia silmälasejani.
Jos olet tästä niukkuusaiheesta enempi kiinnostunut niin voin suositella lämpimästi kokoomateosta The Limits to Scarcity (Mehta (ed.), 2010).
Mitä tulee sitten tuohon mainitsemaasi truismiin – tämä on hieno esimerkki siitä, miten tieteen edistysaskeleet otetaan jälkikäteen aivan annettuina. Tuon ”truismin” tutkiminen nimittäin toi Amartya Senille Nobelin, itse asiassa juurikin 20 vuotta takaperin.
TykkääTykkää
Jos nyt ymmärrän oikein, niin kritisoit taloustiedettä siitä että se ei ole mennyt tarpeeksi pitkälle, tai siis kehittynyt tarpeeksi pitkälle kun se ei taivu kaikkeen, menee vasta newtonilaisessa mekaniikassa, kun tarvittaisiin suhteellisuusteoriaa?
”Tähän tuntuu tällä hetkellä olevan taipumusta erityisesti markkinaliberaalisti ja oikeistolaisesti ajattelevilla, todennäköisesti siksi, kun tällä hetkellä vallitseva taloustieteen paradigma sattuu saamaan tuloksia, jotka tukevat oikeistolaisia ja markkinaliberaaleja arvoja.”
No tämähän johtuu vasemmistolaisten tyhmistä ajatuksista. Jos kaikki vasemmistolaiset olisivat kuten Markus Jäntti ja oikeistolaiset käytännössä kieltäytyisivät uskomasta taloustieteen antamia tuloksia, todellisuudella olisi vasemmistolainen bias. Oikeistolaiset esittäisivät aina pölhöjä oikeistolaisia ratkaisuja, jotka johtaisivat huonoihin lopputuloksiin kun taas vasemmistolaiset esittäisivät hyvin perusteltuja ratkaisuja, jotka johtaisivat niihin lopputuloksiin kuin on tarkoituskin.
Nythän vasemalta tehdään tasaisin väliajoin sellaisia ehdotuksia kuin ”vuokrasännöstely” tai ”kohtuuhintaista asumista” kun paljon järkevämpää olisi antaa suoraan rahaa köyhille.
Taloustiede antaa oikeistolaisia tuloksia koska vasemmisto useimmissa tapauksissa kieltäytyy uskomasta, miten talous toimii. Vasemmiston pitäisi ymmärtää miten talous toimii, tehdä sitä järkevä analyysi ja analyysin perusteella laatia toimenpide-ehdotukset. Semmoiset ehdotkukset, joilla ajettaisiin vasemmistolaisia arvoja. Nyt asemmalla laitetaan keinot (EI MARKKINOITA) tavoitteiden edelle. Ei kai suunnitelmatalouden itsetarkoituksellinen ulottaminen mahdollisimman laajalle ole mikään arvo, mutta siltä se näyttää kun katsoo työväenpuolueita.
TykkääTykkää
En usko kaiken teorioihin yhteiskunnallisista asioista puhuttaessa. Kaikilla laajempaa käyttöä nähneillä teorioilla on omat optimisovellusalueensa, ja sitten on alueita, jonne sama teoria ei sovi kovinkaan hyvin.
Eli en kritisoi talousteoriaa siitä, että se ei vielä selitä kaikkea. Se ei todennäköisesti ikinä riitä selittämään kovinkaan tyydyttävästi kaikkia yhteiskunnallisia ilmiöitä, mutta ei tämä ole sen kauheampi asia kuin se, että mikään fysiikan haara ei tule koskaan olemaan biologien keskeinen tapa tarkastella maailmaa. Teoriat kannattaa valita niiden hyödyllisyyden mukaan eikä maailmaa yrittää pakottaa johonkin yhteen teoriaan sopivaksi.
”Taloustiede antaa oikeistolaisia tuloksia koska vasemmisto useimmissa tapauksissa kieltäytyy uskomasta, miten talous toimii. Vasemmiston pitäisi ymmärtää miten talous toimii, tehdä sitä järkevä analyysi ja analyysin perusteella laatia toimenpide-ehdotukset.”
Tämä on erittäin tyypillinen vaatimus, jolla käytännössä vaaditaan, että nykyisen talousjärjestelyn kriitikot esittävät kritiikkinsä muodossa, joka ei voi vakavasti uhata nykyistä talousjärjestelyä. Jos lähdetään esimerkiksi siitä uusklassisen teorian lähtökohdasta, että jokaista yhteiskunnan jäsentä on hedelmällistä tarkastella nimenomaan jonkinlaisena kauppiaana, ja talouden rakenneperiaatteiksi otetaan työ, maa ja pääoma, niin käytännössä myös tullaan päättäneiksi, mihin johtopäätöksiin tullaan.
Itse havaitsin tämän hyvin konkreettisesti juuri niukkuuskysymyksen käsittelyssä: jos pitäydyn uusklassisen analyysin viitekehyksessä, joudun toteamaan, että resurssiniukkuudet tullaan teoriassa aina selättämään. En pystynyt tästä lähtökohdasta käsin selittämään historiallista empiriaani, joka antoi syytä olettaa, että ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät mene.
Analyysini ei luultavasti ole uusklassisessa mielessä ”järkevä” mutta esimerkiksi marxilaisessa perinteessä hyvinkin tavanomainen. Kumpi näistä on sitten se ”oikea” analyysi mitä taloudesta puhuttaessa pitäisi käyttää?
Tämä ei ole mitenkään yksinkertainen saati yksikäsitteinen kysymys (esim. vastine ”marxilainen/keynesiläinen/uusklassinen analyysi on todistettu kauttaaltaan vääräksi koska se ei ota huomioon X tai Y” on yleinen mutta bullshit-väite), ja on suuri sääli, että esimerkiksi taloustieteen oppihistoriaa ei käytännössä opeteta kuin maisteri- ja väitöskirjatasolla. Jos opetettaisiin, tai jos opiskelijat edes lukisivat Ha-Joon Changin kirjan ”Taloustiede: käyttäjän opas,” niin keskustelussa olisi ehkä vähän enemmän tervettä pluralismia.
Taloustiedettä pikkuisen lukeneille vaikuttaa omien kokemusteni ja nykyään kiihtyvän keskustelun (Kwakin kirja ”Economism,” 2016, on yksi mainio kuvaus) perusteella olevan erittäin tyypillistä se, että näitä muita tapoja nähdä maailmaa ei ylipäätään nähdä edes mahdollisesti valideina tapoina ajatella, eikä suostuta näkemään, että viitekehyksen tai ”silmälasien” valinta on jo itsessään arvovalinta. Ja toisin kuin peruskursseilla opetetaan, ei ole yhtään mitenkään itsestäänselvää, että nykyisen kaltainen tapa ajatella taloutta ja sen ”luonnonlakeja” (mitkä eivät _todellakaan_ ole luonnonlakeja samassa mielessä kuin vaikka fysiikassa puhutaan) olisi universaali, paras tai edes välttämättä aina hyvä tapa ajatella taloutta.
Jos tämä kiinnostaa enemmän niin mainittu Changin teos on ihan must luettavaa, ja esim. taloushistorian tai talousantropologian lukeminen suositeltavaa. Suomeksi on esimerkiksi olemassa Polanyin Suuri murros (1944), jonka suomennoksen esipuhe (kirjoittajana Risto Heiskala) yksistään selittää näitä asioita paremmin kuin mitä itse osaan.
TykkääTykkää
Ja lopuksi, ”tavan” oikeistolaiset eivät yleensä tiedä taloudesta yhtään sen enempää kuin ”tavan” vasemmistolaiset, mutta oikeistolainen on helpompi saaa vakuttuneeksi jostain taloustieteen antamasta tuloksesta, koska se sopii hänen arvoihinsa todennäköisemmin kuin vasemmistolaisen arvoihin. Vasemmistolainen ei tulosta usko, koska se vaatisi maailmankuvan muuttamista.
(HUOM! Nimenomaan taloustieteen puhtaan tieteellisestä tuloksesta, esimerkiksi siitä, mitä todennäköisesti tapahtuu jos tehdään X. Ei siis politiikkasuosituksesta, siitä pitäisikö X tehdä vai ei. Jos X on jotain epämukava ”oikeistolainen politiikkatoimi”, mutta seuraus on jotain hyvää kuten työllisyyden parantaminen, vasemmalla yleensä tässä vaiheessa sanotaan ”ei pidä paikkaansa, työllisyys ei parane”, ei sanota ”Hienoa kuinka työllisyys paranee, mutta kuten huomaatte tästä analyysistä, toimen aiheuttamat kustannukset ryhmälle Y ovat meidän mielestämme kohtuuttomia saavutettuun etuun nähden”)
TykkääTykkää
”Vasemmistolainen ei tulosta usko, koska se vaatisi maailmankuvan muuttamista.”
Ihan samalla tavalla olen havainnut oikeistolaisesti ajattelevilla suuria vaikeuksia uskoa esim. sitä erittäin yksinkertaista ja helposti todistettavaa faktaa, että eriarvoisuus ei häviä eikä edes vähene, jos tulon ja varallisuuden jakoon ei puututa ja jakaumaa tasata.
Puhumattakaan monista muista oikeistolaiseen ideologiaan huonosti sopivista löydöksistä – hyvä äskettäinen esimerkki on minimipalkasta Yhdysvalloissa käyty keskustelu, kun uusklassinen tutkimus joutui viimein empirian perusteella myöntämään saman tuloksen mitä muunlaisessa analyysissa ja sosiologiassa on tiedetty jo kauan: etenkin pienipalkkaisissa töissä yksittäinen työntekijä ei ole mitenkään tasavertaisessa neuvotteluasemassa.
En suosittele nykyiseen taloustieteen paradigmaan tyytyväisille liialliseen itsetyytyväisyyteen vajoamista. Taloustieteen oppitunneilla ja kirjoissa tieteenalan kehittyminen esitetään mielellään luonnontieteisiin vertautuvana kumulatiivisena prosessina, jossa ”tarkemmat” tutkimustulokset syrjäyttävät ”epätarkemmat” (ja mistä syystä oppihistorian lukeminen katsotaan turhaksi). Tosiasiassa kyse on kuitenkin paljon selkeämmistä paradigmanmuutoksista kuin vaikka fysiikassa, ja paljon selkeämmin niiden taustalla ovat muutokset ympäristössä eivätkä niinkään aikaisempien tutkimusten puutteellisuus. Uusklassista analyysia pidettiin vielä 1960-luvun lopulla taloustieteilijöiden itsensä keskuudessa ihan yleisesti foliohattuisten huru-ukkojen vääräksi todistettuna höpinänä, enkä näe mitään historiallista syytä uskoa, etteikö vastaavia paradigmanmuutoksia voisi tapahtua edelleenkin. Itse asiassa väittäisin jopa, että tälläinen saattaa olla menossa tai ainakin tulossa.
TykkääTykkää
”Ihan samalla tavalla olen havainnut oikeistolaisesti ajattelevilla suuria vaikeuksia uskoa ”
Tottakai samanlainen ongelma koskee aivan kaikkia.
Jos eläisimme jonkinsorttisessa libertaristisessa yövartijavaltiossa, olisi vaikea saada oikeistolaisia uskomaan, että majakan rahoittaminen verovaroin on järkevää, mutta vasemmistolaiset kyllä sen uskoisivat. Osat siitä kumpi ei keskimäärin uskoisi todellisuutta olisi vaihtunut.
Koska tällä hetkellä olemme enemmän siellä säännelyllä puolella, tämä menee näin päin. Yhdysvalloissa lienee monin paikoin päinvastainen tilanne.
TykkääTykkää