Kategoria: Yhteiskunnallisia asioita

Mitä bitcoineihin (ja muihin kryptovaluuttoihin) sijoittavan kannattaa tietää

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Kryptovaluutat kuten bitcoin ovat herättäneet viime aikoina paljon kiinnostusta ja monet suomalaisetkin ovat sijoittaneet niihin rahaa. Kriittistä suomenkielistä keskustelua on kuitenkin vähemmän, ja siksi ajattelin jakaa alunperin erääseen Facebook-ryhmään kirjoittamani tekstin laajemmin. Tutkin Aalto-yliopiston leivissä lohkoketjutekniikoiden vaikutuksia ja käyttökohteita, ja osana tätä tutkimusprojektia olen selvitellyt myös kryptovaluuttoihin liittyviä kysymyksiä. (Sanomattakin lienee selvää, että mielipiteeni ovat omiani eivätkä mitenkään edusta Aalto-yliopiston virallista linjaa tai tutkimusryhmämme muiden jäsenten näkökantoja.)

Sanon heti kärkeen, etten ole ”kryptovihaaja.” Pidän vaihtoehtoisia rahajärjestelmiä hyvinä kokeiluina ja jopa toivottavina lisäyksinä, joilla voitaisiin parhaimmillaan lieventää liian monoliittisten rahajärjestelmien kuten euron aiheuttamia ongelmia ja ylipäätään laajentaa ihmisten taloudellisia mahdollisuuksia. On myös selvää, että kryptovaluutat ovat tulleet jäädäkseen, vaikka vielä onkin liian aikaista sanoa, mitkä niistä jäävät käyttöön.

Tällä hetkellä eniten julkisuudessa oleva ja ostetuin kryptovaluutta on ehdottomasti bitcoin, ja lähes kaikki kryptovaluuttoihin rahaa sijoittaneet ovat ainakin aloittaneet sijoittamisensa bitcoineista. Siksi keskityn tässä kirjoituksessa bitcoiniin, mutta kritiikki pätee vaihtelevissa määrin myös muihin kryptovaluuttoihin kuten etheriin.

Bitcoinin käyttöön liittyy tiettyjä etuja, kuten periaatteessa helppo ja sensuroimaton rahansiirto ulkomaille. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen koskaan lanseerattu kryptovaluutta, ja osaksi siksi, osaksi kaikille kryptovaluutoille yhteisten teknisten ratkaisujen vuoksi siinä on myös omat varjopuolensa. Nähdäkseni kryptovaluuttoihin sijoittavien ja alaikäisten sijoittajien tapauksissa heidän lähipiirinsä olisikin hyvä ymmärtää ainakin seuraavat asiat:

  1. Kryptovaluutat ovat tällä hetkellä spekulatiivisessa kuplassa, niiden arvostus perustuu toiveisiin niiden arvon nousemisesta, ja todennäköisyys sijoitusten menettämiselle on merkittävä.
  2. On olemassa vahvoja syitä uskoa, että etenkin bitcoinin kurssia manipuloidaan tahallisesti suursijoittajien toimesta tavalla, joka normaalimarkkinoilla johtaisi vankilatuomioihin.
  3. Bitcoinien keskeinen käyttökohde on edelleen laiton kauppa ja veronkierto. Nämä ovat myös spekulaation ohella ainoat todelliset käyttökohteet, joissa bitcoin selvästi päihittää perinteiset ratkaisut. Kumpaankin käyttökohteeseen on kuitenkin nykyisin bitcoinia parempia vaihtoehtoja.
  4. Bitcoinin kehittäjien ydinjoukolla on vakavia ongelmia toteuttaa uudistuksia, joita bitcoinin käytön merkittävä laajentaminen vaatisi, ja osalla keskeisiä sidosryhmiä on itse asiassa intresseissä estää tärkeiden muutosten tekeminen.
  5. Bitcoiniin ja muihin kryptovaluuttoihin sijoittaneilla on omissa intresseissään sekä mainostaa sijoituskohdetta muillekin, että vähätellä kaikkea sijoitukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Tästä syystä tähänkin kirjoitukseen tullaan suhtautumaan hyvin vähättelevästi.

Tarkemmat perustelut

1. Kryptovaluutat ovat spekulatiivinen sijoituskupla.

Tällä hetkellä kryptovaluuttoihin liittyy aivan ilmiselviä spekulatiivisen sijoituskuplan piirteitä, eli valuuttoihin sijoitetaan voittopuolisesti äkkirikastumisen toivossa ja siinä uskossa, että kurssi jatkaa kohoamistaan. Tämä näkyy esim. siinä, että Bitcoin-transaktioiden määrä on laskenut huipusta (400 000/päivä, mikä on sen verran mitä yksi isohko kauppakeskus tekee) noin puoleen (200 000/päivä).

Toisin sanoen, ihmiset eivät enää käytä bitcoineja maksuvälineenä, vaan odottavat ja toivovat bitcoinin kurssin nousevan myydäkseen bitcoinit voitolla. Myös useat aikaisemmin bitcoineja hyväksyneet kauppapaikat ovat lopettaneet bitcoinin käytön, syinä bitcoinin heikkoudet käytännön maksuvälineenä. Bitcoin-transaktiot ovat päivittäiskauppaan varsin hitaita, transaktiokustannukset ovat korkeita (tällä hetkellä keskimäärin noin kolme dollaria per transaktio, mutta huippuaikoina jopa yli 30 dollaria), ja valuutan arvon nopea vaihtelu yhdistettynä transaktioiden hitauteen tarkoittaa, että ostajat ja myyjät eivät voi olla varmoja, kuinka paljon tulevat todellisuudessa maksaneeksi tai saaneeksi.

Bitcoin on myös rakenteellisesti sen käyttämisestä rankaiseva valuutta: sen kehittäjä Satoshi Nakamoto teki valuutasta ideologisista syistä tietoisesti deflatorisen, jolloin rahan arvo periaatteessa kasvaa koko ajan. Tälläistä rahaa ei koskaan kannata käyttää maksamiseen, mikäli vain muita vaihtoehtoja on – koska huomenna samalla rahalla saisi taas enemmän.

Kyseessä siis ei ole asiallisesti ottaen valuutta vaan spekulatiivinen sijoitusinstrumentti, joka – toisin kuin osakkeet – ei edes anna mitään juridisesti tunnustettua omistusoikeutta mihinkään tuleviin tulovirtoihin. Vastaavia kuplia on toki kommoditeettimarkkinoilla (esim. kulta ja muut metallit) ollut ennenkin, joskin perinteisten kommoditeettien kuten metallien tapauksessa itse sijoituskohteellakin on yleensä ainakin jotain käyttöarvoa. Bitcoineilla ei itsessään ole mitään muuta arvoa kuin se, mitä toiset ihmiset ovat niistä valmiita maksamaan.

Vastaavat sijoituskuplat, joista hyvä esimerkki on 1990-luvun lopun IT-huuma, ovat aina päättyneet siihen, että riittävän ajoissa karusellista hypänneet tekevät suuriakin voittoja, mutta peliin loppuvaiheessa tullut suuri ”tuulipukujen” enemmistö jää maksamaan laskun. Kuuluisalla ”taksikuski-indikaattorilla” mitaten olisimme nyt kuplan loppuvaiheessa, joskin maailmassa voi hyvin riittää äkkirikastumisen toivossa eläviä vuosiksikin eteenpäin. Kuplan puhkeamisen ajankohdan ennustaminen onkin tästä syystä mahdotonta.

Mikäli kupla puhkeaa, on olemassa myös riski koko bitcoin-järjestelmän kaatavasta hakkeroinnista. Tällä hetkellä bitcoin-verkoston turvallisuus perustuu siihen, että yhdenkään yksittäisen toimijan ei kannata rakentaa niin tehokasta supertietokoneiden verkkoa, että se yksinään vastaisi suurimmasta osasta bitcoinin turvallisuuden varmentamiseksi tarvittavasta ”louhintatehosta.” Tälläinen keskittymä kun voisi toteuttaa niinsanotun 51%-hyökkäyksen ja korvata bitcoinin tilitiedot tallentavan lohkoketjun omalla versiollaan.

Bitcoinin kurssinousu on kuitenkin houkutellut etenkin kiinalaisia toimijoita sijoittamaan runsaasti rahaa erikoistuneisiin ”louhintakoneisiin”. Nämä koneet on rakennettu vain ja ainoastaan bitcoinin louhintaa varten, eikä niitä voida käyttää esimerkiksi tieteelliseen laskentaan tai muihin vaihtoehtoisiin käyttötarkoituksiin. Jos bitcoinin kurssi laskee voimakkaasti, osa näistä koneista jää kannattamattomiksi, samalla kun bitcoin-verkon kokonaislouhintateho laskee. Tällöin on olemassa riski, että kannattamattoman louhintasijoituksen tehnyt taho keksii käyttää muuten hyödyttömiksi jääneitä koneitaan bitcoinin lohkoketjun väärentämiseen tarvittavan 51%-hyökkäyksen toteuttamiseen. Tässä tilanteessa hyökkääjä voisi teoriassa tehdä nopeat pikavoitot, joskin haittapuolena olisi mitä todennäköisemmin bitcoinin tuho hyökkäyksen paljastuttua.

2. Bitcoinin kurssia manipuloidaan tietoisesti suursijoittajien toimesta.

Bitcoin-maailmassa kurssimanipulaatio erilaisilla pörssimaailmasta hyvin tunnetuilla ja reaalimaailmassa rikollisilla tekniikoilla (esim. niinsanottu wash trade, painting the tape ja niin edelleen) on paitsi täysin mahdollista, myös säätelyelimien puuttumisen vuoksi rikollisille käytännössä täysin riskitöntä. Tällä hetkellä suurimmat epäilykset kohdistuvat Tether-nimiseen yritykseen, jonka epäillään (varsin hyvistä syistä) käytännössä ostavan bitcoineja itse keksimillään ”dollareilla.” 

Vastaava manipulaatio johtaisi ”oikeassa maailmassa” vankilatuomioihin, mutta bitcoin-maailmassa sille ei voida tehdä oikeastaan mitään. Tämä on yksi niistä laskuista, jotka joudutaan maksamaan, kun rakennetaan sääntelystä vapaa valuutta.

Manipulaation ja bitcoin-markkinoiden likviditeetin puutteen vuoksi on itse asiassa mahdotonta sanoa, miten paljon bitcoin-omistuksilla on tosiasiassa arvoa. Käytännössä on varmaa, että bitcoinien myynti usein mainittuihin kurssihuippuhintoihin on laajassa mitassa mahdotonta.

3. Bitcoinin keskeinen käyttökohde on edelleen huumekauppa.

Spekulaation ohella bitcoinin keskeinen käyttökohde on laittomissa transaktioissa, käytännössä huumekaupassa ja veronkierrossa. Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan vähintään 25 prosenttia kaikista bitcoin-transaktioista liittyy edelleen niinsanotun pimeän verkon kauppapaikkoihin, joissa myydään käytännössä yksinomaan laittomia tuotteita.

Tämän lisäksi vähintään osa muista transaktioista on erittäin todennäköisesti tehty veronkiertotarkoituksissa. Nämä ovat myös niitä harvoja käyttökohteita, joissa bitcoin päihittää selvästi ominaisuuksillaan perinteiset rahansiirron muodot. (Alunperin bitcoinilla oli lupausta myös mikromaksuissa, mutta korkeat transaktiomaksut ja transaktioiden hitaus ovat romuttaneet tämän unelman.) Valitettavasti poliisi ja oikeuslaitos ovat perillä bitcoinien käyttökohteista, eivätkä ne ole ollenkaan niin hampaattomia kuin monet bitcoin-intoilijat kuvittelevat: todennäköisesti edessä on ratsioita järjestelmän heikkoihin kohtiin, eli kryptovaluuttoja oikeaksi rahaksi vaihtaviin välittäjiin.

On myös syytä muistaa, että laittomassa kaupassa bitcoin ei ole enää paras ratkaisu, eikä se ole niin anonyymi kuin monet luulevat: kaikista bitcoin-transaktioista jää jälki, ja modernilla tietoliikenneanalyysilla on monissa tapauksissa täysin mahdollista yhdistää transaktiot todellisiin ihmisiin jopa siinä tapauksessa, että esim. huumekauppiaiden ratsioiden yhteydessä ei löydy listoja ostajista. Teoriassa huumekauppiaiden ei kannattaisi tälläisiä listoja pitää, mutta käytännössä näitä listoja on jäänyt viranomaisten haaviin yllättävänkin usein. Yhdysvalloissa syyttäjäpiireissä bitcoinia kutsutaankin nimellä ”syyttämisfutuurit” (”prosecution futures”), koska siellä tiedetään, että transaktiohistoriasta saadaan jatkossa kaiveltua paljon muhevia, syyttäjien uraa edistäviä laittomuuksia. Tästä syystä, ja siksi kun bitcoinin korkea volatiliteetti, hitaus, ja siirtomaksut ovat tehneet siitä epäkäytännöllisen valuuttana, pimeän verkon huumekauppapaikat ovat siirtymässä muiden kryptovaluuttojen kuten paremman anonymiteetin tarjoavan Moneron käyttöön.

Erityisesti alaikäisten bitcoin- ja kryptovaluuttaharrastajien vanhempien on syytä tiedostaa, että bitcoinilla on vähenevässä määrin muita käyttötarkoituksia kuin spekulaatio ja huumekauppa, ja esimerkiksi Monero-nimisen kryptovaluutan keskeinen käyttökohde on nimenomaan laittomien tavaroiden anonyymi kauppa. Erityisellä Tor-selaimella saavutettavan Tor-verkon huumekauppapaikat ovat yhtä helppoja käyttää kuin mikä tahansa nettikauppa, ja huumeet toimitetaan huomaamattomasti ostajan ilmoittamaan postiosoitteeseen. Henkilökohtaisesti suosittelisin vanhempia keskustelemaan vakavasti jälkikasvunsa kanssa siitä, mihin hän tarkalleen ottaen aikoo bitcoineja tai muita kryptovaluuttoja käyttää. Sama keskustelu huumeiden ja huumekaupan riskeistä on syytä käydä myös silloin, jos lapsen tietokoneelta löytyy Tor-selain (esim. Tor Browser).

4. Bitcoinin kehittäminen on osoittautunut vaikeaksi

Bitcoin-järjestelmän kehittäminen siinä tällä hetkellä olevien ongelmien kuten hitaiden ja kalliiden transaktioiden ja louhinnan aiheuttaman valtavan energiankulutuksen helpottamiseksi on mahdollista, mutta kehitystyötä vaivaa kehittäjien eripuraisuus. Bitcoin-kehittäjillä on selviä vaikeuksia tulla toimeen keskenään ja sopia tarvittavista muutoksista, ja tarvittavien päivitysten läpivienti on osoittautunut hyvin vaikeaksi, kuten esimerkiksi taannoisesta Segwit-päivityksestä ja sen vaiheista nähdään. Kaikki suuret muutokset järjestelmässä sattuisivat järjestelmään paljon investoineisiin, ja esimerkiksi kiinalaisten bitcoin-louhijoiden intresseissä on itse asiassa estää esimerkiksi bitcoinin käytettävyyttä parantavien muutosten tekeminen. Kiinan Internet-yhteydet muualle maailmaan ovat Kiinan ”Suuren Palomuurin” vuoksi suhteellisen hitaita, ja mm. transaktiokustannuksia pienentävä lohkokoon kasvattaminen vaikuttaisi epäedullisesti kiinalaisten louhijoiden kilpailuasemaan. Koska muutokset bitcoin-järjestelmässä käytännössä vaativat kiinalaisten louhijoiden hyväksynnän, tälläisiä muutoksia on hankala saada aikaan.

5. Kryptovaluutoista innostuneet pyrkivät vaientamaan kritiikin

Useimmat kryptovaluutat eivät ole pohjimmiltaan huijauksia (joskin myös aivan ilmeisiä huijauksia on ollut jo lukuisia). Suurin osa kryptovaluuttoihin sijoittaneista on myös mitä todennäköisimmin liikkeellä vilpittömin mielin, ja vähintään osa uskoo varmasti aidosti, että nämä uudet järjestelmät ovat rahajärjestelmän tulevaisuus. Näin voi jopa olla, mutta kryptovaluuttakeskustelussa on syytä huomioida, että etenkin kryptovaluuttoihin sijoittaneiden omissa intresseissä on vähätellä kaikkea kritiikkiä ja suorastaan houkutella lisää ihmisiä sijoittamaan enemmän rahaa kryptovaluuttaan. Tällöin näiden aikaisempien sijoittajien sijoitusten arvo nousee ja todennäköisyys siitä, että juuri kyseiset sijoittajat jäävät musiikin loppuessa ilman tuolia, laskee. Monet bitcoin-intoilijoista ovat myös sitoutuneet bitcoiniin vahvasti ideologisista syistä, ja he luultavasti kokevat kaiken kritiikin hyökkäyksenä itselleen tärkeitä arvoja vastaan.

Tätäkin kirjoitusta tullaan täysin varmasti vähättelemään ja pilkkaamaan monenlaisista syistä, alkaen arvailuilla kirjoittajan katkeruudesta (”kun ei ymmärtänyt rikastua itse”), väitteillä asiantuntemattomuudesta, näkemyksen puutteesta, pankkien palveluksessa olemisesta, vääristä väitteistä ja yksinkertaisesti huonosta kirjoittamisesta. Kaikkia pieniäkin virheitä, puutteita ja käsittelemättä jääneitä asioita tullaan myös käyttämään minua vastaan (”ei maininnut asiaa X, ei tuo voi tietää mitään”).

Kritiikkiä tullaan myös laimentamaan whataboutismilla, kuten kyselemällä, että entäs pörssisijoitukset, eikö ne ole spekulaatiota kans (eivät samassa määrin, vaikka spekulatiivisia kuplia esiintyy sielläkin), tai esittämällä, että keskuspankit tai ”fiat-raha” ts. normaali valuutta ne vasta suurta huijausta ovatkin (teoria, jonka ensimmäisiä merkittäviä äänenkannattajia oli juomaveden fluorilisäystä kommunistien aivopesusalajuonena pitänyt äärioikeistolainen John Birch Society 1950-luvulla, ja joka juontaa juurensa 1950-luvun juutalaisvastaisiin kirjoituksiin, joissa sattuneesta syystä sana ”juutalainen” piti korvata koodisanalla ”pankkiiri” ja ”juutalaisten salaliitto” sanalla ”keskuspankki.”)

En tietenkään edes väitä kirjoitukseni edustavan viimeistä sanaa kryptovaluutoista, mutta toivon kirjoituksesta välittyvän, että olen tutkinut kyseisiä tekniikoita työkseni syyskuusta 2016 lähtien. Palkkaukseeni tai töihini ei vaikuta se, mitä mieltä olen kryptovaluutoista, joten pidän itseäni kykenevänä sanomaan mitä ajattelen sen sijaan, että sanoisin mitä minun kannattaisi sanoa.

Toivon myös lukijoiden huomioivan, että kriitikoiden vähättely ja vihamielisyys kritiikkiä kohtaan on erittäin tyypillistä myös perinteisille pyramidihuijauksille: edelleen löytyy niitäkin, joiden mielestä WinCapitan kaatumisen syynä ei ollut sen kehittäjän pyramidihuijaus vaan ikävät kriitikot, jotka kehtasivat kyseenalaistaa järjestelmän.

Bitcoin ei ole pyramidihuijaus, mutta nähdäkseni yksi selvä syy bitcoinin menestykselle on sama millä niin monet pyramidihuijaukset ovat menestyneet. Se on vedonnut ihmisten toiveisiin äkkirikastumisesta, ja sitä jopa mainostetaan pyramidihuijauksista erittäin tutuilla mainoslauseilla: pankit ovat meitä tavallisia ihmisiä vastaan, mutta tässä on aivan uusi talousjärjestelmä, jossa sinäkin voit rikastua! Ja koska taloustieteilijät ovat olleet joskus väärässä, niin he ovat väärässä nytkin, kun sanovat, että bitcoin ei oikein toimi rahana!

Aika näyttää, missä määrin nämä lupaukset pitävät paikkansa. On tietenkin selvää, että bitcoiniin sen alkuvaiheessa sijoittaneista monet ovat tehneet sijoituksillaan valtavat voitot – mutta on yhtä selvää, että historiassa tälläiset kuplat ovat aina ennen päättyneet niin, että peliin viimeiseksi tulleet maksavat koko laskun.

Yhteenveto

Bitcoin on mielenkiintoinen kokeilu ja kryptovaluutat ja lohkoketjuun perustuvat arvonvälitysmenetelmät kuten suomalainen Arvotakomo tulevat olemaan tulevaisuudessa kasvavissa määrin vaihtoehto esimerkiksi euroille. Sijoittajien kannattaa kuitenkin omien etujensa nimissä pohtia tarkasti, miten ja mihin sijoittavat, ja tiedostaa, että tälläisenään kryptovaluuttoihin sijoittamisen riskit ovat hyvin suuria. Jokaisella on tietenkin vapaus tehdä huonojakin ratkaisuja, mutta suosittelisin erittäin vakavasti harkitsemaan useampaankin kertaan omaan varallisuuteensa nähden merkittävien sijoitusten tekemistä, saati todellisia tyhmyyksiä kuten lainarahan tai lähipiirin omaisuuden sijoittamista.

On myös syytä huomata, että vastaavia ongelmia liittyy kaikkiin muihinkin lainsäädännön ulkopuolella oleviin kryptovaluuttoihin. Esimerkiksi tällä hetkellä toiseksi suosituimman kryptovaluutan Etherin henkinen isä Vitalik Buterin on itsekin todennut äskettäin, että käyttäjien ja sijoittajien tulee tiedostaa riski siitä, että kaikkien kryptovaluuttojen arvo voi pudota äkillisesti nollaan.

Tulen myöhemmin kirjoittamaan vastaavan kirjoituksen muista lohkoketjutekniikkaan liittyvistä ongelmallisista sijoituskohteista, Initial Coin Offeringeista eli ICOista, jotka ovat käytännössä suurelta osin yritys kiertää osakeanteja koskevaa lainsäädäntöä.

Kohti luksusavaruuskommunismia, ja sananen utopioiden tarpeellisuudesta

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

fully automated luxury gay space communism

 

Perustimme äskettäin Facebook-ryhmän “Kohti luksusavaruuskommunismia” kohtaamispaikaksi niille, joita kiinnostaa pohtia ihan utooppista tulevaisuutta – sellaista, missä puutetta ei käytännössä ole, eikä kenenkään tarvitse tehdä sellaisia töitä mitä ei halua tehdä. Toisin sanoen, olemme kiinnostuneita miettimään, miten voisimme edetä pikkuhiljaa kohti Star Trek-sarjassa kuvattua puutteenjälkeistä maailmaa.

Tälläinen maailma ei ole riippuvainen teknologian kehityksestä vaan työn tuotosten tasaisemmasta jakamisesta. Ihmiskunnalla on jo nyt riittävästi teknologiaa käytännössä kaikkien ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen, ja pieneen luksukseenkin. Automaation edistyessä tuotantokykymme vain kasvaa. Ongelma on siinä, että työn hedelmät jaetaan hyvin epätasaisesti – ja koska köyhyys on suhteellinen eikä absoluuttinen ilmiö, niin niin kauan kun työn tulokset jaetaan epätasaisesti, mikään määrä teknologista edistystä ei kykene poistamaan taloudellista eriarvoisuutta. Toinen ongelma on se, että vaikka meillä onkin tarpeeksi kaikkien tarpeiden täyttämiseksi, mikään määrä ei tule koskaan riittämään kaiken ahneuden tyydyttämiseksi. Planeettamme rajat ovat tulossa vastaan, ja tarvitsemme melko varmasti suunnanmuutosta koko yhteiskuntajärjestelmässämme.

Tervetuloa mukaan; liittymään pääsee tästä linkistä.

Kiinnostuneille sananen siitä, miten näen utopioiden, esimerkiksi kyseisen ryhmän, tarkoituksen.

Kyllä minä tiedän, että ei ole “realismia” odottaa vallankumousta tapahtuvaksi ihan lähipäivinä ja ihmiskunnan siirtyvän luksusavaruuskommunismin tai minkään muunkaan utopian auvoisaan aikaan.

En ole edes ihan 100% varma, haluaisinko ihan oikeasti totaalista kommunismia, edes luksusavaruussellaista. Utopioilla on paha taipumus muuttua dystopioiksi.

Kuitenkin on niin, että jos mitään tavoitteita ei ole, niin ihan takuulla niitä ei myöskään ikinä saavuteta edes osittain. Minusta se suunta, mitä kohti Pohjoismaat olivat vielä 1980-luvun alussa menossa, oli kohtalaisen hyvä: sekatalous, jossa ihmisten tarpeita harkittiin ainakin yhtä paljon kuin talouselämän tarpeita. Ei tuokaan aika mikään paratiisi ollut, mutta esimerkiksi Ruotsissa harkittiin ihan vakavasti teollisuuden de facto kansallistamista (ja jakamista kansalaisille) 25 vuoden siirtymäajalla ns. Meidnerin suunnitelman kautta. Tämä kaatui täpärästi, ja tavallaan siitä alkoi heilurin heilahtaminen nykyiseen asentoonsa, talouselämän ylivaltaan.

Yksi aivan varmasti selittävä tekijä hyvinvointivaltion rakentamiselle, etenkin Suomessa, oli se, että kommunismi oli vakava vaihtoehto. Suomi on aina ollut konservatiivinen maa jossa on mm. harjoitettu hyvin oikeistolaista talouspolitiikkaa, mutta hyvinvointivaltio rakennettiin siitä pelosta, että kansalaiset joko muuttaisivat tuolloin rakenteilla olleisiin eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin tai pahimmassa tapauksessa kutsuisivat puna-armeijan jakamaan kakun tasaisemmin. Aiheesta on kirjoittanut mainiosti esim. Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.

Reaalisosialismin todellisuuden selvittyä ja viimeistään vuodesta 1990 eteenpäin vasemmiston rooliksi näytti sitten jäävän lähinnä vähän kaiken muutoksen vastustaminen, ei enää sen uskottavan vaihtoehdon tarjoaminen. Itsekin pidin pitkään ja pidän osin edelleen perinteistä vasemmistoa ei-puolueena, jonka puolueohjelma tuntui koostuvan lähinnä asioista valittamisesta, ei mistään positiivisesta visiosta. (Ei sillä, valittamistakin tarvitaan. Ja pahoittelut kaikille niille aktivisteille, jotka eivät tästä kuvauksesta tunnista itseään: en tarkoita sanoa, etteikö mitään positiivista ollut, vain sitä, että itselleni ja monelle samanikäiselle vasemmisto näytti tälläiseltä.)

Nykyään on tietysti sitten lisäongelmana, ja toisaalta lisäkiihdyttimenä, myös päälle kaatuva ympäristökatastrofi. Talousjärjestelmämme ei ole vain epäreilu, se on myös yhteensopimaton lajimme säilymisen kanssa.

Tarvittaisiin siis jonkinlainen vaihtoehto, jolla voitaisiin uskottavasti venyttää yhteiskunnallisen keskustelun ns. Overtonin ikkunaa vasemmalle. Suomeksi sanottuna, tarvitsemme vaihtoehdon, jonka puitteissa voimme venyttää julkisessa keskustelussa vakavasti mukana olevien toimintavaihtoehtojen joukkoa solidaarisemman ja reilumpien politiikkaratkaisujen suuntaan, samalla tavalla kuin mouho-oikeisto on jo onnistunut venyttämään keskusteluikkunaa ihmisvihamieliseen suuntaan.

Luksusavaruuskommunismi, tai reilusmi, tai hyvismi, voisi olla sellainen vaihtoehto. Pyydän, etteivät skeptikot nyt takertuisi yksittäisiin sanoihin: täysautomaattinen luksusavaruushomokommunismi on humoristinen nettimeemi, ei vaatimus vallankumouksesta saati proletariaatin diktatuurista.

Tavoitteen toteutumiseen voi mennä kauan. Uskon itse, että puute saadaan nujerrettua ehkä vasta joskus sadan vuoden kuluttua. Toisaalta, tavoitteita pitää olla: vaikka tämä Star Trek-tulevaisuus ei koskaan toteutuisikaan, olisi puutteen poistaminen ainakin selkeä tavoite johon tähdätä. Kannattaa myös muistaa, että aikanaan hyvin monet nykypäivänä enemmän tai vähemmän normaaleina pidetyt asiat olivat aikanaan  ”realistien” laajalti naurunalaisena ja mahdottomina pitämiä utopioita. Näitä olivat esimerkiksi kahdeksan tunnin työpäivä, kaksipäiväinen viikonloppu, loma-ajat, yleinen sairausvakuutus, eläkkeet, yleinen oppivelvollisuus, yhtäläinen peruskoulu, ilmainen koulutus, puhelin jokaisen taskuun, ja rasistisen, vähä-älyisen tositv-tähden valinta Yhdysvaltojen presidentiksi.

Yhteiskunnalliset muutokset keräävät ensin voimia hitaasti ja hiljaa, kunnes ne äkkiä vain tapahtuvat. Utopiat ovat utopioita, kunnes yhtäkkiä ne eivät olekaan. Ja vaikka utopiat jäisivät utopioiksi, tähtään mieluusti vaikka kommunismiin, jos siten sitten lopulta osutaan sosiaalidemokratiaan.

Olen itse tutkinut kriisien ja niukkuuksien vaikutuksia siihen, millaisia teknologioita otetaan käyttöön, ja luulen oppineeni yhden yleistettävän totuuden: suuria uudistuksia tehdään harvoin silloin, kun asiat menevät hyvin – mutta sitten kun asiat menevät huonosti, ei ole enää aikaa käydä keskustelua ja pohdiskella, millaisia uudistuksia tehdään. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meillä pitää olla melko lailla valmiina jonkinlaisia uskottavia maailmanselityksiä ja suunnitelmia, joita voimme tarjota toteutettaviksi kun päättäjät etsivät jotain valmista ratkaisua.

Kuten Naomi Klein kuvaa kirjassaan Shokkikapitalismi, tämä on se tapa millä hyvin iso osa talousliberaalien ajatuksista on käytännössä saatu läpi. Talousliberaalin ajattelun oppi-isä Milton Friedman oli joskus todennut, että taloustieteilijöiden elämän tarkoitus on pitää hengissä ideoita, joita sitten kriisiaikana voidaan toteuttaa. Vasemmalle laidalle tarvitaan samanlaisia, tai muuten tulevat kriisit vain pönkittävät oikeistovaltaa entisestään.

Pidetään siis utopiaa hengissä ja yritetään kehittää sitä. Ennustan, että suuri läpimurto tapahtuu sitten, kun pystymme esittämään suureen yleisöön ja asiantuntijoihin vetoavan maailmanselityksen johonkin lähes täysin varmasti tulevaisuudessa toistuvista finanssikriiseistä. Olemme vuoden 2007 jälkilöylyjen myötä luultavasti jo lähellä, sekä selitystä että kriisiä.

Kannattaa muistaa, että nykyisin talouspolitiikkaa hallitseva neoliberaali monetarismi nousi valtaan juuri näin: sen edustajat kykenivät selittämään 1970-lukua riivanneen stagflaatio-ilmiön, kun taas tuohon saakka vallassa olleen keynesiläisen koulukunnan edustajilta ei oikein hyviä vastauksia löytynyt.

Toivomukseni tolkun ihmisille 6.12.2017

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Alunperin Facebookissa julkaisemani kirjoitus, joka sai jonkin verran jakoja. Alkuperäinen täällä.

Okei, mulla ois nyt yksi toivomus niinsanotuille tolkun ihmisille, jotka tänään kauhistelevat natsien marsseja vastustavia vastamielenosoittajia ja ovat omasta mielestään tarkan puolueettomia pitäessään ”ääripäitä” yhtä pahoina asioina:

Voisitteko pliis olla sit ikinä hehkuttamatta ketään natseja vastustanutta henkilöä, George Orwellista Sophie Scholliin?

Tälleen historiaa jonkin verran tuntevan näkökulmasta kun näyttää lähinnä irvokkaalta, miten monet ihmiset ovat omasta mielestään koviakin demokratian ja ihmisoikeuksien kannattajia, mutta ovat valmiita kuitenkin sitten käytännössä olemaan juuri niitä aidalla istuvia toisaalta-toisaalta-tyyppejä silloin kun ihmisoikeuksia voisi ihan konkreettisesti puolustaa.

Mulle on vuosien saatossa tullut semmoinen tuntuma, että ihan tosi moni nyt ”tasapuolisesti” asioihin suhtautuva ihminen pitää yksityisesti itseään sellaisena ihmisenä, joka kuitenkin sitten ”tositilanteessa” olisi ihan varman ehdottomasti hyvien puolella.

Newsflash: jos tän todempi tilanne tulee, niin sitten on jo liian myöhäistä vastustaa. Elämä ei ole mitään seikkailuelokuvaa missä on selvästi mustiin pukeutuneet pahikset ja yhtä selvät hyvikset. Totalitarismia ja sortoa vastustaneet ihmiset ovat ennenkin olleet kauniisti sanottuna mielipiteitä jakavia henkilöitä, ja ihan tarkalleen nykyisten tolkun ihmisten kaltaiset ihmiset olivat juurikin niitä, jotka 1930-luvulla käänsivät katseensa ja perustelivat itselleen, miksi juuri he eivät kuitenkaan voineet lähteä mukaan mihinkään ”räyhäämiseen,” vaikka ihan tosi kovasti mielensä sopukoissa natsismia vastustivatkin.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä fasismi oli kyllä inhottava aate – mutta Espanjaan fasismia vastaan konkreettisesti taistelemaan lähtenyt Orwell oli vaarallinen fanaatikko.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä natsit oli kyllä vastustettava asia, mutta kaikenlainen toiminta natseja vastaan – esimerkiksi kommunistien toimesta – oli ihan vääränlaista sammuttamista, ja vieläpä epäilyttävien tyyppien tekemänä.

Tolkun ihmiset oli just niitä, jotka sitten sodan jälkeen julistivat kovaan ääneen, että he kyllä ihan oikeasti olivat natseja vastaan – oli vaan niin monta hyvää syytä miksi juuri he eivät voineet tehdä mitään.

Totalitarismi ei tule niin, että yhtenä päivänä heräämme rautasaappaiden kopinaan, ja sitten tolkun ihmiset heräävät sankarilliseen vastarintaan. Totalitarismi tulee niin, että totalitarismi ja sitä ajavat normalisoivat itsensä koko ajan normaalimmaksi osaksi yhteiskuntaa. Tolkun ihmisten rooli tässä on se, että he paheksuvat, kritisoivat ja epäilevät kaikkea toimintaa – jumalauta alpakoista lähtien – mikä saattaisi jotenkin haitata totalitaristien pyrintöjä. Milloin järjestäjä on väärä, milloin toiminnan muoto on ihan väärä, milloin mikäkin on se syy, miksi juuri tätä – tai mitään – vastarinnan muotoa ei pidä tukea.

Tällä tavalla tolkun ihmiset normalisoivat juuri itselleen, miksi juuri heidän ei pidä ”provosoitua” – eli miksi juuri heidän pitää olla hiljaa. Tämä on semmoinen kehitys, missä askel askeleelta tolkun ihmisistä tulee justiinsa niitä, jotka sitten jälkikäteen kyllä selittelevät, että olisin minäkin ollut kovasti vastaan, mutta mutta mutta.

Muistan hyvin, että vielä 20 vuotta sitten koulussakin ihmettelimme, että miten se suuri enemmistö ei liittynyt vaikka Sophie Scholliin. Nyt ei tarvitse ihmetellä: se kävi juuri näin.

Ei ole ihan sattumaa, että ihan ylivoimainen enemmistö historiaa lukeneista on nykyään aika pirun huolestunut siitä, että natsit marssivat kaduilla. Eikä ole ihan sattumaa, että niin monet historioitsijat yrittävät varoitella, että tarvitsemme tehokkaampaa paheksuntaa natseja vastaan, emme natsien normalisoimista.

Tämä ei johdu siitä, että historioitsijat olisivat vainoharhaisia. Tämä johtuu siitä, että historiaa tuntevat ymmärtävät, että vaikka nykyinen tilanne ei johtaisikaan natsismin kauheuksien toistumiseen aivan sellaisenaan, riski isoista vahingoista on todellinen. Ja siitä, että historiaa tuntevat tajuavat, mikä rooli sillä hiljaisella enemmistöllä ja sen hiljaisuudella on ollut aina, kun fasismia on rakennettu.

Kommentti raporttiin Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi hajautuneessa yhteiskunnassa

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Lohkoketjuteknologia eli ns. blockchain on mahdollisesti www:n jälkeen seuraava merkittävä ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta suomenkielinen keskustelu lohkoketjuista ja muista niinsanotuista luottamusteknologioista on vasta alkamassa. VTT Petri Honkanen on nyt tehnyt arvokkaan työn kirjoittamalla selkeän ja mielenkiintoisen raportin teknologian perusteista ja sen mahdollisista yhteiskunnallisista vaikutuksista; suurkiitos sekä Honkaselle että raportin julkaisseelle Kalevi Sorsa-säätiölle.

Seuraavassa on muutama huomioni lohkoketjutekniikan yhteiskunnallisia ja liiketoiminnallisia vaikutuksia viime syksystä saakka tutkineen Recon-tutkimusryhmän jäsenen ominaisuudessa.

Suosittelen jokaista lukemaan ensin Honkasen raportin (linkki), ja palaamaan sitten tähän tekstiin. Kiireisiä varten lyhyesti tiivistäen, raportti tarjoaa tiiviin katsauksen lohkoketjutekniikan perusteisiin, sen nykyisiin käyttökohteisiin, ja esitettyihin tulevaisuusvisioihin. Raportin johtopäätöksiin on yleisellä tasolla helppo yhtyä: lohkoketjutekniikka voi olla varsin voimakas ”yleiskäyttöinen” teknologia, mutta vielä toistaiseksi on liian aikaista tehdä luotettavia ennusteita teknologian käyttökohteista tai yhteiskunnallisista vaikutuksista. Ehdottomasti selvää on kuitenkin se, että teknologiaan on syytä perehtyä raportin peräänkuuluttamalla tavalla nimenomaan yhteiskunnallisessa mielessä, ja yhteiskunnallista keskustelua teknologian mahdollisista vaikutuksista on syytä edistää. Tarvitsemme paitsi kertomuksia tekniikan mahdollisuuksista, myös kriittistä pohdintaa sen vaikutuksista.

Kuten Honkanen tuo raportin alkusivuilla esille, lohkoketjuteknologian juuret ovat hyvin vahvasti libertaristisessa ja anarkokapitalistisessa ajattelussa. Tässä oikeistoradikalismiin kuuluvassa ajatussuunnassa ja etenkin sen äärimmäisissä versioissa esimerkiksi keskuspankit ja valtioiden liikkeelle laskema ns. ”fiat”-raha nähdään usein epämääräisten (mutta usein esim. juutalaisten) ”toisten” salajuonena ihmisten omaisuuden takavarikoimiseksi ja markkinoiden manipuloimiseksi salaliittolaisia hyödyttävään suuntaan. Lohkoketjutekniikka syntyi ratkaisuksi tähän ”ongelmaan”, teknisenä ratkaisuna aikaisempia virtuaalivaluuttoja riivanneen kaksoismaksamisen (double spending) ongelman selättämiseksi. Kuten esimerkiksi Golumbia (2016) esittää, Bitcoinin suunnittelussa tehdyt valinnat, kuten valuutan deflatorinen luonne (ts. valuuttaa omistavat rikastuvat vaikkeivat sijoittaisi rahojaan mihinkään), heijastelevat vahvasti sen taustaa leimallisesti anarkokapitalistisena ja äärilibertaristisena projektina – uuden kultakannan digitaalisena toteutuksena. (Bitcoinin esiversion nimi, BitGold, teki tämän yhteyden vielä selvemmäksi.) Seurauksena Bitcoin onkin käytännössä aikaisia käyttäjiä palkitseva, epädemokraattisesti hallittu järjestelmä, jossa muutama prosentti käyttäjistä omistaa lähes kaiken vaurauden ja jonka tärkeät päätökset tekee lähinnä itselleen vastuussa oleva joukko järjestelmän kehittämisen kannalta keskeisessä roolissa olevia teknologisteja. Onkin lähinnä ideologinen uskonkappale, että kyseinen järjestelmä olisi sen ”avoimempi” tai ”demokraattisempi” tai edes arvonsäilyttäjänä vakaampi kuin keskuspankkiraha: todistusaineisto puhuu käytännössä päinvastaista. On myös perusteltuja epäilyjä siitä, voiko lohkoketjutekniikka anonymiteettia ja valtiovastaisuutta korostavine elementteineen koskaan olla sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkalu. (Kts. esim. lohkoketjun ideologisen taustan kritiikki lähteessä Golumbia, 2016, tai Scott, 2016.)

Teknologian kehittäjien ideologinen tausta ei tietenkään itsessään määrää teknologian käyttökohteita, ja lohkoketjutekniikalla voi olla myös sosiaalisesti toivottavampia sovelluksia. Virtuaaliraha voidaan suunnitella myös tukemaan esimerkiksi tasaisempaa vaurauden jakoa omaisuuksien keskittymisen sijaan, ja rahan sijoittamista tuottavasti ja kenties jopa ympäristöystävällisesti sen päällä istumisen sijaan. Pitkän linjan belgialainen vaihtoehtovaluutta-aktivisti Bernard Lietaer esittääkin (eikä aivan ilman perusteluja), että mitä tahansa sosiaalista ongelmaa helpottamaan olisi mahdollista suunnitella oma rahajärjestelmänsä (kirjassa Raworth, 2017:200). Positiivisten järjestelmien suunnittelu vaatii kuitenkin paitsi tekniikan, myös yhteiskuntatieteiden osaamista.

Yksi tärkeimmistä huomioista on se, että lohkoketjutekniikat eivät – joistain yltiöpäisistä väitteistä huolimatta – poista tarvetta ihmisten väliselle luottamukselle, tai edes luotetuille kolmansille osapuolille. Lohkoketjujärjestelmien peruuttamattomuus on hyvä ominaisuus vain niin kauan kun mikään ei mene vikaan. Mutta jos lohkoketjuun tallentuu virheellistä tietoa, lohkoketjun muuttamattomuudesta tuleekin ongelma. Yhtenä esimerkkinä, rahansiirrot Bitcoin-järjestelmässä vaativat monimutkaisen, numeroista ja kirjaimista koostuvan lompakko-osoitteen virheetöntä syöttämistä. Pienikin virhe tarkoittaa, että bittirahat siirtyvät peruuttamattomasti väärälle tilille tai katoavat kokonaan. Vaikka bitcoin-järjestelmien käyttöliittymissä onkin pyritty vähentämään virheen mahdollisuuksia, tälläinen peruuttamattomuus tulee varmasti aiheuttamaan ongelmia, jos lohkoketjutekniikkaa ryhdytään käyttämään todella laajassa mittakaavassa. (Yksi selkeästi lohkoketjutekniikassa aliedustetuista osaamisaloista onkin käyttöliittymien suunnitteluosaaminen; tällä saralla suomalaisilla yrityksillä saattaisi olla paljonkin annettavaa.)

Toinen esimerkki tiedon pysyvyyden aiheuttamista ongelmista liittyy tietosuojaan. Jos lohkoketjuun talletetaan esimerkiksi arkaluonteista tai henkilökohtaista tietoa kenen hyvänsä toimijan toimesta, tietoa ei enää saada pois nollaamatta koko lohkoketjua. Tietoturvaan liittyvät juridiset ja käytännölliset ongelmat ovatkin erittäin todennäköisesti merkittävimpiä lohkoketjutekniikan laajempaa käyttöä (esim. potilastietosovelluksissa) hankaloittavista esteistä, ja sekä teknologiaan perehtyneiden juristien että oikeudellisten ennakkotapausten vähyys tekevät kehitystyöstä väkisinkin epävarmaa ja riskialtista. On todennäköistä, että näemme vielä tilanteen, missä lupaavasti alkanut lohkoketjuhanke joudutaan ajamaan alas tietosuoja- ja yksityisyysongelmien vuoksi. Samassa yhteydessä on syytä muistaa myös se, että vaikka lohkoketjuun tallennetun, asiallisesti salatun tiedon uskotaankin olevan nykyisin turvassa murtoyrityksiltä, on aina olemassa mahdollisuus, että tekniikan kehitys tuo käyttöön keinoja nyt luotettavana pidetyn salauksen helpoksi murtamiseksi. Tällöin on täysin mahdollista, että lohkoketjuun luottaneiden ihmisten ja organisaatioiden kaikki arkaluonteinen tieto paljastuu väistämättömästi kerralla. Tietomurto voi olla mahdollinen myös nykytekniikalla, mikäli lohkoketjun ohjelmointiin on jäänyt jokin huomaamaton (ja lohkoketjun pysyvän luonteen vuoksi mahdollisesti vaikeasti korjattavissa oleva) virhe.

Näistä syistä on vaikea nähdä, että joidenkin lohkoketjuaktivistien ennustukset kolmansien osapuolien korvaamisesta tekniikalla toteutuisivat laajassa mitassa. Kolmannet osapuolet ovat edelleen hyödyllisiä etenkin virhe- ja riitatilanteissa (mistä osoituksena esim. lohkoketjutekniikan pohjalle rakennetun avoimen kaupankäyntiprotokollan Open Bazaar 2.0:n sisältämä ”kaupanvahvistajan” rooli), ja suurin osa ihmisistä ei mitenkään erityisesti koe kolmannen osapuolen olemassaolon haittaavan heidän käytännön elämäänsä. Suuri osa lohkoketjutekniikkaan perustuvista sovellusideoista vaikuttaakin tällä hetkellä ratsastavan lähinnä lupauksella poistaa kolmas osapuoli välistä, kyseenalaistamatta sitä, haluavatko ihmiset sen poistuvan.

Voikin olla, että lohkoketjutekniikan (ja yleisemmin ns. luottamusteknologioiden, kts. esim. lohkoketjun kilpailijaksi suunniteltu Hashgraph, http://www.hashgraph.com) tulevaisuus ei olekaan uusien luottamuspalveluiden teknisenä perustana, vaan niiden synnyttämistä auttavina rakennustelineinä. Aikaisemmin luottamuspalveluiden (ts. kaikki järjestelmät, jossa käyttäjät joutuvat luottamaan arvokkaiden tietojen säilyttämisessä ja käsittelyssä toisiinsa tai kolmanteen osapuoleen; esimerkkinä vaikkapa raha, AirBnB tai maarekisterit) rakentaminen alusta saakka on ollut vaikeaa ja kallista, koska kaikki aloittelevat luottamuspalvelut kärsivät vakavasta muna-kana-ongelmasta: käyttäjien hyväksymää luotettua kolmatta osapuolta on vaikea löytää ennen kuin järjestelmällä on tarpeeksi käyttäjiä, ja käyttäjiä on vaikea motivoida liittymään järjestelmään, jota ei pyöritä riittävän luotettava kolmas osapuoli. Uudet luottamusteknologiat mahdollistavat uusien luottamuspalvelujen kokeilemisen suhteellisen vähin investoinnein ja ilman tarvetta löytää tai kehittää luotettu kolmas osapuoli. Jos järjestelmälle on tarvetta ja sen käyttö vakiintuu, on luultavaa, että luotetun kolmannen osapuolen tarjoamat palvelut tulevat ennen pitkää tarpeellisiksi. Nämä luotetut osapuolet nousevat todennäköisimmin käyttäjien keskuudesta, ja voivat siten johtaa aivan uusien luottamusta välittävien tahojen syntymiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä kehityksestä on Bitcoin-verkkoon sen suorituskyvyn lisäämiseksi kaavailtu Lightning-päivitys, joka käytännössä jakaisi Bitcoin-verkon anonyymeihin ja vähän vähemmän anonyymeihin – mutta enemmän luotettaviin – noodeihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Luottamusteknologiat voivat toimia rakennustelineinä luottamukselle.

Toinen esimerkki mahdollisesti syntyvästä uudenlaisesta, sosiaalisesti positiivisesta palvelusta on Suomessa käynnistyvä Arvotakomo-kokeilu, jonka avulla käyttäjät voivat käytännössä rakentaa pienimuotoisia velkasuhteita tuntemiinsa ihmisiin. Uutuudelllista järjestelmässä on se, että se mahdollistaa automatisoidun ”maksujen” välittämisen myös sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät tunne toisiaan. Jos esimerkiksi henkilöt A ja C luottavat molemmat henkilöön B mutta A ja C eivät luota toisiinsa, henkilö C voisi silti siirtää jotain arvokasta henkilölle A käyttämällä välikätenä henkilöä B. Järjestelmä hoitaa tälläisen ”luottamusketjun” rakentamisen automaattisesti, jos se vain on suinkin mahdollista. Velat voivat olla paitsi rahaa, myös tavaraa tai vaikkapa aikaa. Koska nykyisen näkemyksen mukaan raha syntyi alunperin ihmisten välisten velkasuhteiden hallintaan (kts. esim. Graeber 2011), kokeilu voi parhaassa tapauksessa tuottaa toimivan rinnakkaisvaluutan pienimuotoisen ja paikallisen talouden tarpeisiin. Parhaassa tapauksessa Arvotakomon kaltaiset järjestelyt ja muut, nykyisin helposti käyttöön otettavat paikallisvaluutat voisivat esimerkiksi vähentää paikallistalouksien riippuvuutta eurosta ja siten helpottaa yhteisvaluutan mukanaan tuomia ongelmia.

Lohkoketjun valjastaminen positiivisen, sosiaalisesti inklusiivisen kehityksen työkaluksi on siis ainakin periaatteessa mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii valveutuneisuutta niin lohkoketjutekniikkaa kehittäviltä – joiden soisi pohtivan kehittämiensä järjestelmien sosiaalisia implikaatioita nykyistä laajemmin – kuin tekniikan kehitykseen muuten vaikuttaviltakin. Regulaatio on kehityksen ohjaamisen luultavasti tärkein työkalu; valitettavasti meiltä puuttuu vielä ymmärrys siitä, millaisella regulaatiolla lohkoketjutekniikan yhteiskuntaa hajauttavat taipumukset saataisiin minimoitua ja sen sosiaalisesti hyödylliset taipumukset maksimoitua. Tekniikasta olisikin syytä herättää keskustelua erityisesti juridiikan ja lainvalmistelun ammattilaisten keskuudessa. Juristien tuominen teknologiakeskusteluun olisi toivottavaa myös siksi, että monien lohkoketjutekniikan potentiaalisten sovellusten tiellä on – kuten ylempänä todettiin – monimutkaisia lainsäädännöllisiä kysymyksiä, joihin teknologiakehittäjät eivät pysty itsenäisesti vastaamaan. Niin kauan kun kysymykset esimerkiksi palveluntarjoajien vastuista ovat avoimia, lohkoketjutekniikan kehitystyötä hidastaa kehittäjien pelko siitä, että he rikkovat vahingossa jotain heille tuntematonta lakia.

Kiitos vielä kerran sekä Petri Honkaselle että Sorsa-säätiölle; jatkamme mielellämme keskustelua. Olemme myös ihan ”viran puolesta” käytettävissä, jos esimerkiksi tiedotusvälineet, puolueet, yritykset tai järjestöt haluavat keskustella luottamustekniikoista tai kuulla esityksen aiheesta – ottakaa rohkeasti yhteyttä esim. sähköpostilla, jmkorhonen@gmail.com !

Terveisin,

Janne M. Korhonen
Recon-tutkimusryhmä, Aalto-yliopisto

Lähteet

Golumbia, D. (2016). The Politics of Bitcoin: Software as Right-Wing Extremism. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Graeber, D. (2011). Debt: The First 5,000 Years. New York: Melville House.

Honkanen, P. (2017). Lohkoketjuteknologia – Luottamuksen koodi avoimessa yhteiskunnassa. Helsinki: Kalevi Sorsa-säätiö. http://sorsafoundation.fi/fi/lohkoketjuteknologia/

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economist. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Scott, B. (2016). How Can Cryptocurrency and Blockchain Technology Play a Role in Building Social and Solidarity Finance? UNRISD Workshop Social and Solidarity Finance: Tensions, Opportunities and Transformative Potential, (February), 1–25. https://doi.org/10.1007/s10273-011-1262-2

Miksi valtio ei puolusta puolustajiaan?

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Raaseporin traagisessa onnettomuudessa kolme nuorta asevelvollista antoi kalleimman uhrin isänmaalle, samalla kun neljä muuta loukkaantui vakavasti. Vammat voivat jäädä pysyviksi, eikä mikään tuo kuolleita takaisin sureville omaisilleen. Tästä huolimatta Suomen valtio kohtelee asevelvollisiaan toisen luokan kansalaisina, joiden vammautuminen tai kuolema valtiomme ja yhteiskuntajärjestyksemme puolesta kuitataan lähinnä loukkaavan pienellä hautausavustuksella.

Sotilasvahinkojen korvaaminen on Suomessa ollut jo pitkään retuperällä, ja ennen tämän vuoden alussa voimaantullutta lakimuutosta esimerkiksi rauhanturvaajat käytännössä toteuttivat Suomen valtion valitsemaa ulkopolitiikkaa omalla riskillään: vammautumisesta tai kuolemasta maksettavat korvaukset olivat säälittävän pieniä, ja niitäkin saadakseen sotilaan tai hänen omaistensa täytyi jaksaa taistella Valtiokonttorin suorastaan vihamielistä byrokratiaa vastaan. Lakimuutoksen myötä rauhanturvaajien tilanne on nyt hieman parempi, ja rauhanturvaajaksi lähteminen ei ole enää täysin omalla riskillä kulkemista. Jostain käsittämättömästä syystä sama ei kuitenkaan koske palvelukseen käytännössä pakotettuja asevelvollisia. Asevelvollisen kuolema kuitataan valtion puolelta 4810 euron hautauskorvauksella ja mahdollisesti perhe-eläkkeellä. Kontrasti vapaaehtoisena rauhanturvatehtäviin lähteneen kuolemasta maksettavaan 200 000 euron korvaukseen on sanalla sanoen käsittämätön.

Suomen maantieteellinen, väestöllinen ja sotilaallinen asema tekevät asevelvollisuudesta vaikeasti korvattavan järjestelmän ainakin vielä nähtävässä tulevaisuudessa. Mutta koska palvelus on pakollista, asevelvollisten turvallisuuteen on kiinnitettävä aivan poikkeuksellista huomiota. Tavoitteena pitäisi itsestäänselvästi olla nolla vakavaa tapaturmaa.

Onnettomuuksia tulee kuitenkin sattumaan jatkossakin, ja kun niitä sattuu, aivan vähintä mitä valtion tulisi puolustajiensa hyväksi tehdä olisi korvata aiheutuneet vahingot enemmänkin kuin reilusti, ja auttaa muutenkin sekä palveluksessa vammautuneita että vammautuneiden ja etenkin kuolleiden – kaatuneiden – omaisia. Mikään määrä rahaa tai apua ei tietenkään tuo kuolleita takaisin, mutta itse entisenä rauhanturvaajana pidän elämänsä alussa olevan asevelvollisen arvottamista vain reilun kahden prosentin arvoiseksi vapaaehtoiseen rauhanturvaajaan nähden lähinnä törkeänä loukkauksena palveluksessa kuolleita ja kaikkia muitakin maanpuolustajia kohtaan.

Maanpuolustus ja ylipäätään yhteiskuntamme perustuu pohjimmiltaan sanattomaan sopimukseen kansan ja valtionhallinnon välillä. Tähän sopimukseen kuuluu, että valtion puolesta aikansa ja kenties terveytensä tai jopa henkensä antavasta ja hänen omaisistaan pidetään valtion toimesta niin hyvää huolta kuin vain suinkin on mahdollista. Jos näin ei tehdä, on meillä kansalaisilla erinomainen syy kysyä, miksi ylipäätään osallistuisimme maanpuolustukseen tai mihinkään muuhunkaan meiltä vaadittavaan uhraukseen. Palkka-armeijoissa ja orjayhteiskunnissa on saattanut olla mahdollista suhtautua maanpuolustajiin kertakäyttöisinä kulutushyödykkeinä, mutta vapaassa maassa, jonka puolustus perustuu asevelvollisuuteen, tämä ei kertakaikkisesti käy päinsä.

Vaadinkin, että poliittiset päättäjämme laittavat nyt viimeistään vireille tarvittavat lainmuutokset, jotta

  1. Puolustusvoimien toiminnan tavoitteeksi otetaan nolla asevelvollisille sattunutta vakavaa tapaturmaa, ja
  2. Asevelvollisille sattuneet vahingot korvataan vähintään yhtä hyvin kuin vapaaehtoisina palvelleille sattuneet, mielellään paremmin, sekä
  3. Niin maanpuolustajille kuin heidän omaisilleen tarjotaan kaikkea mitenkään tarpeellista apua etenkin vakavien onnettomuuksien ja kuolemantapausten jälkeen, niin pitkään kun apua tarvitaan.

Geeniteknologiasta ja maailmanjärjestyksen kritiikistä

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Äskettäinen Docventures-ohjelma nosti kissan ruokapöydälle: suuri osa geenitekniikan ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) vastustuksesta perustuu lähinnä ilmastodenialismiin verrannolliseen tutkimustulosten ja todisteiden kirsikanpoimintaan. Mitään varsinaista näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, että geenimuuntelu sinänsä aiheuttaisi uusia terveys- tai ympäristöriskejä. Kokonaisuutena katsoen, geenitekniikan kritisointi on suurelta osin ”epäpuhtaaksi” mielletyn asian pelkoa. ”Puhtaaksi” ja ”luonnolliseksi” mielletty ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”hyvä” tai edes ”turvallinen”.

Valitettavasti geenitekniikan höttöinen ja liiankin helposti perusteettomaksi osoitettava kritiikki hautaa alleen myös aivan asiallista huolta maailmanjärjestyksestä. Maailman ruokahuollon turvaaminen väkiluvun kasvaessa luultavasti noin kymmeneen miljardiin ihmiseen ei ole helppo tehtävä, eikä se todennäköisesti ratkea yksin teknologisen kehityksen avulla, vaikka uusi tekniikka voi joitain ongelmia helpottaakin. Geenimuuntelun kriitikot ovat aivan oikeassa todetessaan, että tähän mennessä geenitekniikkaa on käytetty lähinnä taloudellisten hyötyjen saavuttamiseen, ja että suuryritykset ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneita vain voittojen tekemisestä. Esimerkiksi maailman köyhiä auttavien ja paikallisia ravitsemusongelmia helpottavien lajikkeiden kehittäminen ei maatalousjättejä kiinnosta, kuten ei myöskään muuhun kuin rahallisesti kaikkein kannattavimpiin monokulttuureihin perustuvien maatalouden muotojen kehittäminen.

Geenitekniikan tuomitseminen ei kuitenkaan ole oikea tapa puuttua näihin aivan asiallisiin huolenaiheisiin. Vaikka suuryritysten kasvava valta on todellinen ongelma, yksittäiseen tekniikkaan puuttuminen ei tätä kehitystä juurikaan hidasta: tätä kirjoitettaessa markkinoilla on jo esimerkiksi torjunta-aineita paremmin kestävä mutta perinteisin menetelmin jalostettu lajike. Lajikkeen kehittäneen maatalous- ja kemianteollisuusjätti BASF:in liiketoimintamalli on tarkalleen sama kuin (varsin kepein perustein) vastustetun glyfosaatin tapauksessa: suuryritys kehittää lajikkeen, joka sietää hyvin sen markkinoimia torjunta-aineita. Mikään geenimuuntelun kritiikki tai kielto ei tätä lajiketta koske, vaikka sen jalostanut suuryritys tekeekin lajikkeella bisnestä tarkalleen samalla tavoin kuin aktivistien silmätikuksi nostama Monsanto omilla geenimuunnelluilla (tosin nykyisin jo patenttisuojan ulkopuolella olevilla) lajikkeillaan.

Suuryritysten valta ruokaketjussa ei siis ole juuri mitenkään juuri geenitekniikkaan vaan vallitseviin taloudellisiin valtarakenteisiin liittyvä ongelma. Kasvipatentit, joiden nojalla kasvin jalostaja voi kieltää lajikkeen levittämisen, ovat olleet todellisuutta jo vuodesta 1930, ja monokulttuureihin perustuva maanviljelys on vieläkin varhaisempaa perua. Viljelijöitä ei myöskään niinkään ”pakoteta” ostamaan uutta siementä joka vuosi, vaan kyse on biologisesta ilmiöstä (niinsanottu F1-hybridi), jonka ansiosta tiettyjen lajien erityisillä siemenpelloilla erikseen kasvatetut siemenet ovat merkittävästi satoisampia kuin näistä siemenistä versoavista kasveista kerätyt ja säästetyt siemenet. Viljelijät siis ostaisivat siementä melko lailla samaan tapaan vaikka geenimuuntelu kiellettäisiin kokonaan.

Geenitekniikan vastustajat ohittavat myös turhan usein kokonaan sen tosiasian, että silloin kun köyhien maiden viljelijöille on annettu vapaus valita, geenimuunnellut lajikkeet ovat olleet nimenomaan viljelijöiden valinta jopa siinä määrin, että esimerkiksi Intiassa siementuotanto ei riittänyt vastaamaan kysyntään. Myös Afrikasta on kuulunut täysin aitoja puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan länsimaisten aktivistien taipumus pyrkiä sanelemaan, millaisin keinoin jalostettuja lajikkeita afrikkalaiset saisivat viljellä.

Käytännössä viimeistään nyt olisikin aika tehdä selvä pesäero geenitekniikan ja nykyisen talous- ja ruokajärjestelmän kriitikoiden välille. Vaikka geenitekniikka tulee jatkossakin vaatimaan tiukkaa valvontaa ja kriittistä katsetta, totuus on se, että suurin osa vallitsevasta GMO-kritiikistä ei perustu tosiasioihin vaan mielikuviin. Niin kauan kun täysin asiallinen kritiikki maailman talousjärjestyksestä liitetään tähän höttöiseen taisteluun kuviteltua epäpuhdasta vastaan, kriitikot antavat vain aseita käteen kaikille niille, jotka haluavat syystä tai toisesta vähätellä yleisempää, järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä: kuten äskettäinen Docventures-ohjelma näytti, kun suuri osa kritiikistä on melko helposti osoitettavissa aiheettomaksi tai suoranaiseksi vääristelyksi, samalla pensselillä on aivan liian helppo maalata mustaksi myös se asiallinen kritiikki.

Geenitekniikkakeskustelu osoittaa, millaisia riskejä maailman tilasta huolestuneet ottavat aina, kun he sitovat järjestelmään kohdistuvan kritiikkinsä liian vahvasti johonkin yksittäiseen teknologiaan. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole sormien työntäminen korviin ja maailman tiedeyhteisöjen ylivoimaisen valtaosan vähättely, vaan keskittyminen niihin todellisiin kritiikkiä kaipaaviin aiheisiin: vallitsevaan, suuryritysten valtaa edistävään talousjärjestykseen, ja priorisointeihin joissa rikkaiden etu menee lähes aina köyhien edun edelle. Geenitekniikan demonisointi johtaa vain harhapoluille, ja lähinnä haittaa heikompien asemaa, kun suuryrityksiä vähävaraisemmat julkiset tutkimuslaitokset eivät enää uskalla teknologiaan koskea.

Kaikki työ ei ole tekemisen arvoista

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Vapaaehtoisesti työttömänä oleviin kohdistuvassa moraalipaniikissa on jäänyt lähes täysin käsittelemättä eräs erittäin tärkeä huomio. Kuten esimerkiksi nykyisen kohun aloittanut Ossi Nyman on tajunnut, kaikki työt eivät ole kovinkaan arvokkaita ja osa työpaikoista on jopa aktiivisesti vahingollisia. Tästä syystä töistä kieltäytyminen saattaa monessa tapauksessa olla eettisesti hyvin perusteltu valinta.

Paraatiesimerkki vahingollisista töistä löytyy eilen avatusta Äänekosken biotuotetehtaasta. Suurella tohinalla rakennetun tehtaan luvataan Kauppalehden uutisen mukaan työllistävän suoraan noin 2500 ihmistä ja tuottavan 30 vuoden toiminta-aikanaan kansantalouteen yhteensä noin 12 miljardin euron arvonlisän.

Laskelmissa ei kuitenkaan huomioida käytännössä mitenkään niitä vahinkoja, joita tehdas aiheuttaa. Ylivoimaisesti suurin näistä vahingoista on se, että tehtaan käyttämä puuaines pienentää metsien hiilinieluja. Ilmastonmuutoksen puskiessa päälle metsien rooli hiilen sitojana olisi kriittinen, mutta Suomi on lobannut voimakkaasti sen puolesta, että nielujen pienenemisestä aiheutuvia vahinkoja ei tulisi huomioida.

Mutta vaikka virallisessa kirjanpidossa näitä vahinkoja ei huomioidakaan, luontoa ei voi huijata näin helposti. Voimme varsin helposti arvioida, millaisia vahinkoja Äänekosken tehdas aiheuttaa. Puunkäytön ympäristövaikutuksia tutkineen tohtori Sampo Soimakallion mukaan Äänekosken tehdas pienentää hiilinieluja noin 286 miljoonan hiilidioksiditonnin edestä. Tämän nielun pienenemisen merkitys kansantaloudelle riippuu siitä, miten suureksi hiilidioksiditonnin aiheuttamat vahingot – niinsanottu sosiaalinen kustannus – lasketaan.

Tällä hetkellä hyvin maltillinen arvio hiilidioksidipäästöjen aiheuttamista kustannuksista on noin 40 euroa tonnilta. Tätä arviota käyttävät esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen, ilmastonmuutosta epäilevä hallitus ja suuret öljy-yhtiöt sisäisessä kirjanpidossaan. Hiilidioksiditonnin hinta on myös nousussa, ja esimerkiksi Kanadassa ja Saksassa on jo sitouduttu yli 50 euron tonnihintaan. Paljon korkeampiakin arvioita on esitetty: joidenkin arvioiden mukaan hiilidioksidin hinnan pitäisi olla noin 200-220 euroa tonnilta.

äänekosken sellutehtaan vahingot
Äänekosken biotuotetehtaan hyödyt ja haitat puntarissa. Kuvasta kiitos Sampo Soimakalliolle.

Jos hiilidioksiditonnin hinnaksi arvioidaan varovaisesti 40 euroa, Äänekosken tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan kansantaloudelle vahinkoja noin 11,4 miljardin euron edestä.

Jos hinta onkin 50 euroa, vahingot ovat 14,3 miljardia. Ja jos oikeaksi hinnaksi osoittautuukin vaikkapa 100 euroa, tehdas aiheuttaa toiminta-aikanaan 29 miljardin euron vahingot.

Kun vahingoista vähennetään kansantaloudelle koituva hyöty, 12 miljardia, nähdään, että lisäarvon tuottamisen sijaan jokainen tehtaaseen työllistetty aiheuttaisi tällöin kansantaloudelle joka vuosi noin 270 000 euron vahingot. Kolmenkymmenen vuoden ajan, joka vuosi. Ja, kuten todettua, on täysin mahdollista että vahingot osoittautuvat kaksi kertaa tuotakin suuremmaksi.

Tähän verrattuna vapaaehtoisesti työttömän saama noin 500 euroa kuussa – 6000 euroa vuodessa – on varsin pieni ja siedettävä vahinko.

Äänekoski on vain uusin esimerkki siitä, mikä nykyisessä talousjärjestelmässämme on pielessä. Järjestelmämme on rakentunut aikana, jolloin ympäristön rajoitteista ei tarvinnut välittää. Vahvan teollisen kasvun aikana saasteongelmiin oli yksinkertainen ratkaisu: saasteiden levittäminen. Ensin korkeammat savupiiput levittivät saasteet laajemmalle alalle, ja kun savupiiput eivät riittäneet, tehtaat siirtyivät maihin, joita ei oltu vielä saastutettu. Raaka-aineiden riittävyys ei sekään ollut ongelma niin kauan, kun neitseellistä planeettaa oli vielä jäljellä.

Näissä oloissa kukaan ei vaivautunut ottamaan kansantalouden kirjanpidossa huomioon vahinkoja, joita teollistuminen aiheutti. Pitkään vahingot olivatkin hyötyihin nähden vähäisiä, ja tämä yksinkertaistus oli perusteltu. Mutta vahinkojen unohtaminen kirjanpidosta ei perustunut koskaan mihinkään muuhun kuin vakiintuneeseen kirjanpidolliseen käytäntöön, jossa oli sovittu, ettei vahinkoja oteta huomioon.

Jos haluamme, että ihmislajilla on tulevaisuus, meidän on yksinkertaisesti pakko luopua vanhanaikaisista oletuksista ja yksinkertaisuuksista. Meidän on pakko opetella laskemaan töiden hyöty niiden todellisen arvon mukaan, huomioiden myös järjestelmän aiheuttamat vahingot eikä vain harvoille koituvia hyötyjä. Muuten talousjärjestelmämme käytännössä pakottaa meidät tuhoamaan ainoan kotimme. (Laajempi kirjoitus samasta aiheesta löytyy täältä.)

Niin kauan kun näitä todellisia haittoja ei lasketa, työttömäksi jättäytyvillä on erittäin pätevä eettinen peruste kieltäytyä tekemästä töitä, jotka saattavat hyvin aiheuttaa suurempia vahinkoja kuin hyötyjä. Eritoten yksityisellä sektorilla monet työt suorastaan perustuvat siihen, että niiden vahinkoja ei lasketa. (Todellisuus asettaakin vahvasti kyseenalaiseksi vanhan käsityksen siitä, mitkä ovat niitä ”tuottavia” töitä.) Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki työt olisivat tälläisiä; mutta jos henkilökohtaiset mieltymykset ja kyvyt eivät vedä ihmistä esimerkiksi opettajaksi tai hoiva-alalle, töistä kieltäytyminen voi hyvin olla ihmiskunnan kannalta parempi ratkaisu. Tästä syystä kirjoitin aikaisemmin, että työstä kieltäytyvät saatetaan hyvin nähdä vielä joskus tulevaisuudessa samoin kuin Arndt Pekurisen kaltaiset aseistakieltäytyjät nähdään nykyään.

(Suosittelen lukemaan myös samasta aiheesta samalla otsikolla mutta laajemmin kirjoittaneen Matti Hyryläisen viimeiseksi jääneen blogikirjoituksen täältä.)

Turhasta työstä kieltäytyvät ovat nykypäivän aseistakieltäytyjiä

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Keisarin vaateparren kyseenalaistaja on aina joko lapsi tai se tavallista kansaa härnäävä kiusanhenki, ja ankaran protestanttisen työmoraalin omaksunutta kansaa ei voisi juuri paremmin härnätä kuin kyseenalaistamalla, miksi töitä joutuu ylipäätään tekemään maailmassa, jonka yksi keskeisiä ongelmia on nimenomaan ylituotanto.

Tämä nähtiin jälleen Ossi Nymanin haastattelusta (HS 14.10.17) syntyneessä kohussa.

39-vuotias esikoiskirjailija pitää suurinta osaa palkkatöistä turhina. Nyman kyseenalaistaa järjestelmän, jossa ihmiset pakotetaan ja houkutellaan täyttämään ensin elämänsä tarkoituksettomalla työntekemisellä, ja sitten täyttämään syntyvä tyhjä olo tavaralla ja kuluttamisella.

Nyman on täysin oikeassa. Vallitseva talousjärjestelmämme on jo kuollut, vaikka sitä ei vielä yleisesti tunnustetakaan: järjestelmän elävä ruumis kouristelee vielä pankkikriisistä toiseen, mutta mätäneminen on jo alkanut. Pohjimmiltaan kaiken mahdollisen yksityistämiseen perustuneen järjestelmän laajentuminen onnistui niin kauan kun maailmassa riitti yksityistettävää, ja järjestelmän aiheuttamat haitat saatiin tungettua pois silmistä ja pois mielestä. Kumpikaan ei vain enää ole kauaa mahdollista, vaikka yksityiseen omistukseen siirrettävissä olevan omaisuuden vähentyminen onkin saanut Suomessakin rikkaat silmäilemään himokkaasti kaikkia jäljellä olevia julkisia palveluita.

Viimeisen naulan järjestelmämme arkkuun tulee naulaamaan tekoälyn ja automaation yleistyminen. Oppivat koneet pystyvät oppimaan jatkuvasti, eivätkä ne unohda koskaan. Ihminen ei pysty enää kilpailemaan likimainkaan samassa sarjassa. Muutaman vuosikymmenen kuluttua yhä useammalle ammatille käy kuten riksakuskeille on käynyt: taksiauton kanssa on turha kilpailla, paitsi hinnalla.

Seuraavien muutamien vuosikymmenten aikana tulemme siirtymään sekä pikkuhiljaa että suurin rysäyksin kohti yhteiskuntaa, jossa suurella osalla ihmisiä ei ole mitään toivoakaan mielekkäistä palkkatöistä. Samaan aikaan kiihtyvä ekokatastrofi tekee myös yhä useammille entistä selvemmäksi, että monet jäljellä olevat tehtävät ovat eettisesti kyseenalaisia. Kumpikin näistä kehityskuluista, automaatio ja ympäristökatastrofi, riittäisi yksinään muuttamaan perustavanlaatuisesti suhteemme työntekoon ja siihen, mikä oikeastaan on tärkeää.

Kun ne tapahtuvat yhtäaikaa, muutos on käytännössä varma. Kysymys on lähinnä siitä, miten siihen suhtaudumme.

Mitä enemmän kouluttaudun ja näen maailmaa, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että turhien töiden vieroksumiseen pitäisi pikemminkin kannustaa kuin siitä rankaista. Ihmislajin selviäminen on tällä hetkellä epäselvää suurelta osin juuri liiallisen työahkeruuden vuoksi: mitä useampi kilpailee esimerkiksi autonsa koolla, sitä vähemmiksi käyvät planeettamme resurssit.

Myöskään yksikään todella tärkeä työ ei vapaan markkinatalouden oloissa jäisi takuulla tekemättä, vaikka sitä tekemään ei ketään nälkäpalkalla saisikaan. Jos tekijöitä ei meinaa riittää, yritysten ja yhteiskunnan tulisi vain korottaa työstä maksettavaa korvausta kunnes tekijöitä löytyy. Osa nykyisin töistä toki jäisi tekemättä, mutta miten tärkeitä ne olisivat ensinkään? Teollisuusmaissa tehdyissä tutkimuksissa kun on havaittu toistuvasti, että huomattava osa – jopa 40 prosenttia – työntekijöistä pitää töitään lähes tai täysin merkityksettöminä.
Nymanin kaltaiset turhasta työstä kieltäytyvät ovat etujoukkoa. En väitä, että he olisivat parempia ihmisiä saati jotain valveutunutta etujoukkoa – mutta he eivät ole ainakaan sen itsekkäämpiä kuin ne asiantuntijat, jotka palkkion toivossa avustavat yrityksiä siirtohinnoittelussa ja muussa veronmaksajille muutamaa ”sossupummia” huomattavan paljon suurempia vahinkoja aiheuttavassa, rikollisuuden rajoja hipovassa toiminnassa. (Kirjoitin oheisen kirjoituksen liki päivälleen neljä vuotta sitten, mutta valitettavasti se on edelleen ajankohtainen.)

Ja väitänkin, että nyt puhumaan rohkaistuneet työstäkieltäytyjät tullaan muistamaan melko lailla samoin kuin ensimmäiset aseistakieltäytyjät muistetaan nykyään: ei vastuunpakoilijoina, laiskoina, tai vieroksujina kuten heitä aikanaan nimiteltiin, vaan mielestään epäeettisen järjestelmän tukemisesta kieltäytyvinä yksilöinä, jotka uskalsivat tulla julkisuuteen täysin tietoisina siitä verbaalisesta ristiinnaulitsemisesta, minkä aikalaiset aina suuntaavat yleisesti hyväksytyn ideologian kyseenalaistajia kohtaan.

”Maahanmuuttokriittisyys” on porttihuume kovaan fasismiin

~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Toivoisin, että jokainen suomalainen lukisi vähintään tämän Hesarin jutun ja mielellään myös New York Timesin yksityiskohtaisemman version. Jutuissa kerrotaan, mitä kansainvälinen äärioikeisto tavoittelee, ja (etenkin NYT:in artikkelissa) miten salonkikelpoinen, maltillinen ”altlight” on porttihuume kovaan fasismiin.

Meneillään on taistelu länsimaiden sielusta. Sen on voittamassa kansainvälisen fasismin uusin muoto, niinsanottu altright, ja sen maltillisempi mutta juuri siksi vaarallisempi porttihuume ”altlight” – eli se liike, mikä Suomessa tunnetaan vaikkapa peitesanalla ”maahanmuuttokriittiset.”

Viimeksi kun fasismi voitti isosti, seurauksena oli vähintään sata miljoonaa kuollutta. Fasismin nousu ja siitä seurannut maailmanjärjestyksen murtuminen on myös iso syy siihen, miksi Viipuri ei ole enää Suomen toiseksi suurin ja kaikkein kansainvälisin kaupunki, ja miksi minunkin sukulaisiani on sankarihaudoissa.

Kuten tämäkin juttu taas osoittaa, fasismin nykyisille kannattajille sen historia ei kuitenkaan ole mikään ongelma, vaan ominaisuus – suorastaan tavoitetila. Maltillisen julkisivun takana haudotaan ihan oikeasti ajatuksia, että satoja miljoonia uhreja vaativa rotusota ja toisinajattelijoiden sekä vääränväristen keskitysleirittäminen voisivat olla suorastaan toivottavia asioita. Iso osa ihmisiä on todella sitä mieltä, että Hitler oli merkittävä valtiomies.

Voin omalta osaltani vahvistaa, että tuossa artikkelissa esitetyt puheet ovat täyttä totta Suomessakin. Kymmenisen vuotta takaperin kaljoittelin satunnaisesti ”maahanmuuttokriittisten” seurassa, mukaanlukien nyt tunnettujen poliitikkojen. Vaikka olin seurassa vieras ja siksi olisi voinut kuvitella, että sanomisia olisi ehkä varottu vähän, kuulin silti säännöllisesti juttuja vaikkapa siitä, miten Etelä-Afrikan rotusorto oli vain ihan oikein, ja miten ne uunituksetkaan eivät niin paha asia olleet oikeasti. Monesti tätä toki loivennettiin sitten sopivalla määrällä ”noh vitsi vitsi”-lopetusta (ns. ”kännissä ja läpällä”-puolustus). Kaikki ”maahanmuuttokriittiset” eivät näitä juttuja ainakaan ääneen sanoneet, mutta kukaan ei myöskään niitä kritisoinut. Sama kuvio on toistunut siitä lähtien jatkuvasti: kaikki maahanmuuttokriittiset eivät ehkä ole rasisteja, mutta käytännössä kaikki heistä hyväksyvät rasistit ja rasismin, ja moni osallistuu aktiivisesti rasismin hyssyttelyyn.

Maahanmuuttopolitiikan kritisointi on oma asiansa, mutta nyt viimeistään olisi tärkeää ymmärtää, että ”maahanmuuttokriittisyys” on käytännössä ihan jotain muuta kuin legitiimiä politiikan arvostelua. Se on mutatoitunut ajat sitten kaikenkattavaksi ajatusrakennelmaksi, jossa pahat asiat ovat toisen väristen, toisen uskoisten, ”vihervasemmistolaisten” ja ”kulttuurimarxistien” syytä.

Maahanmuuttokriittisyys ja muu ”altlight” ovat porttihuume natsismiin; ne ovat ne fasismin kauniit, maltilliset kasvot. Kuten tuossa New York Timesin jutussa suoraan todetaan: tämä maltillisuus on tietoinen strategia, jolla yhteiskunnallista keskustelua pyritään hivuttamaan pikkuhiljaa kohti äärilaitaa. Meille on nyt todella vaarassa käydä kuten sammakoille kattilassa: lämpötila nousee niin hitaasti, ettemme tajua mitä on tapahtumassa ennen kuin on jo myöhäistä hypätä pois.

Toivoisin ihan oikeasti, että ihan jokainen toimisi aktiivisesti tätä kehitystä vastaan. Fasistit toivovat ehkä kaikkein eniten sitä, että me tavalliset ihmiset olisimme ihan hiljaa ja puhuisimme enintään ”kahdesta ääripäästä”: kerta toisensa jälkeen vuodetut tiedot kertovat, että tämä ”kaksi ääripäätä”-puhe on juuri tarkalleen sitä, mitä esimerkiksi rotusotaa aivan avoimesti lietsovat (kuten KKK:n johtajat Yhdysvalloissa) haluavat.

Hiljaisuus on näille tyypeille melkein yhtä hyvä asia kuin hyväksyntä, ja ympäripyöreät ”molempien puolien” tuomitsemiset eivät siirrä keskusteluikkunaa mihinkään suuntaan. Tämä sopii erinomaisesti liikkeelle, joka on jo osoittanut kykynsä siirtää keskusteluikkunaa haluamaansa suuntaan.

Strategia myös toimii: tämän näkee vaikkapa siitä, että eduskuntapuolueen puheenjohtaja voi aivan avoimesti esittää keskitysleirejä saaristoon (keskitysleiri ei ole tässä yhteydessä natsittelua vaan vain eksakti termi sille, mitä Halla-aho on toistuvasti ehdottanut) ja tätä pidetään vain yhtenä poliittisena heittona muiden joukossa. Ymmärtäkää, ettei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun tuollainen puhe ei kerta kaikkisesti olisi kuulunut poliitikolta kuultavien ehdotusten joukkoon!

Jos tätä kehitystä ei saada katkaistua, yhteiskunnallinen keskustelu tulee seuraavien vuosien kuluessa siirtymään koko ajan enemmän ja enemmän kohti äärioikeiston toiveita. Pikkuhiljaa rasismista tulee normalisoitua ja enintäänkin valitettavaa, jos ei hyväksyttyä – ja pikkuhiljaa alamme virittäytyä rotusotaan.

Vaikka täällä Suomessa ei ajauduttaisikaan etnisiin puhdistuksiin (joita monet kyllä ihan todella toivovat), fasismin voitto näkyisi aivan varmasti meilläkin. Ei tarvitse olla kovinkaan älykäs ennustaakseen, että jos sotaa ja voimaa ihannoiva liike pääsee valtaan esimerkiksi missään Euroopassa, niin seurauksena tulee olemaan – jälleen kerran – sota. Ja nykyaikana sodat ovat nopeita liikkumaan.

Terrorismi on äärettömän vähäinen turvallisuusuhka verrattuna siihen, että joutuisimme sotimaan edes yhden päivän ajan.

Tätä kirjoitusta saa jakaa, mutta voisi olla jopa parempi, että jakaisitte vaikkapa tuota Hesarin juttua omilla saatesanoillanne varustettuna.

Donitsitaloustiede, osa 3/8: Miten kerromme talouden tarinan?

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Tämä on kolmas osa Kate Raworthin kirjaa ”Doughnut Economics” omin sanoin tiivistävästä kirjoitussarjastani. Sarjan aikaisemmat osat löytyvät täältä ja täältä.

Ihmiset ovat tarinoita kertovia eläimiä. Kerromme lähes kaikesta tarinoita, ja haluamme kuulla asioista tarinamuodossa: ongelma, hyvikset, pahikset, loppuratkaisu. On jonkin verran tutkimusnäyttöä, ja hyviä syitä uskoa, että tarinat ovat suorastaan keskeisessä roolissa ajatteluamme: voi olla, ettemme yksinkertaisesti pysty, tai ainakaan jaksa, hahmottaa elämäämme sovittamatta sitä jonkinlaisen tarinan muotoon.

Tästä syystä on paljonkin väliä sillä, millaisia tarinoita kerromme esimerkiksi talouden toiminnasta, ja millaisiksi oletamme tarinassa esiintyvät ”roolihahmot.”

Nykyisin vallitsevassa neoliberaalissa näytelmässä roolitus on selvä. Viimeiset kolme vuosikymmentä kaikissa länsimaissa pyörineen teatteriesityksen käsiohjelmassa esiintyjät voisi esitellä vaikkapa näin:

MARKKINAT, jotka ovat tehokkaita – joten antakaa niiden toimia vapaasti, jolloin kaikki saavat mitä ansaitsevat.

YRITYKSET, jotka ovat innovatiivisia – joten antakaa niiden päättää ja maksimoida voittonsa, älkääkä kysykö mitä työpajoissa ja maatiloilla tapahtuu, kunhan lakeja noudatetaan.

RAHAMARKKINAT, jotka ovat erehtymättömiä – joten luottakaa niihin, kun ne luovat ihmisten säästöistä hyödyllisiä sijoituksia ja hinnoittelevat riskit aina oikein.

KAUPANKÄYNTI, mikä on aina ja kaikkialla molempien osapuolien etu – joten avatkaa rajanne ja purkakaa kotimaista teollisuutta suojanneet tullimuurit.

VALTIO, joka on kyvytön – joten älkää antako sen puuttua mihinkään, paitsi tietenkin jos joku uhkaa omistuksia tai yhteiskunnallisia valtarakenteita, jolloin mikään määrä pamputtamista ei ole väärin.

Näytelmässä saatetaan myös mainita sivumennen muita roolihahmoja, kuten

KOTITALOUDET, joita hoitavat naiset, joten niitä ei tarvitse huomioida itse esityksessä, ja sitä paitsi niiden ainoa rooli on tarjota MARKKINOILLE työvoimaa ja pääomia säästöjen muodossa.

YHTEISOMISTUKSET, mitkä ovat haaskausta – joten yksityistäkää ne tehokkuuden nimissä.

YHTEISKUNTA, mitä ei ole olemassa, joten älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota – Margaret Thatcherin sanoin, on vain yksilöitä ja perheitä, ja heitä kaikkia yhdistävät MARKKINAT.

MAAPALLO, jonka luonnonvarat ovat käytännössä loppumattomia, kiitos tehokkaiden MARKKINOIDEN, joten käyttäkää niitä sielunne kyllyydestä.

VALTASUHTEET, mitkä ovat epäolennaisia, joten unohtakaa ne – ainoat vallat mihin kannattaa kiinnittää huomiota ovat valtion myöntämä ja MARKKINOIDEN toimintaa haittaava monopolivalta sekä ammattiyhdistysten vääristävä valta, kuten neoliberalismin kummisetä Milton Friedman totesi. Purkakaa molemmat!

Jos esiintyjät kertomassamme talouden tarinassa ovat erehtymättömät markkinat, kaikkia osapuolia aina hyödyttävä kaupankäynti ja julkisen vallan tehottomuus, emmekä tuo lavalle esimerkiksi luonnonvarojen rajallisuutta, valtasuhteita tai yhteiskuntaa emme oikeastaan voi kertoa mitään muuta tarinaa kuin markkinoiden ja nykyisen kaltaisen kapitalismin vääjäämäättömän ja lopullisen voiton.

Mutta vallitseva roolitus ei ole ainoa tapa kertoa talouden tarinaa. Se ei edes ole kovin hyvä saati tarkka kuvaus taloudesta osana yhteiskuntaa ja planeetan ekosysteemejä, ja sen valta-asemaa selittää sen totuudellisuuden sijaan paremminkin se, että talouden tarinan kertominen juuri tällä tietyllä tavalla sopii erinomaisesti rahaa ja valtaa hallitseville, nykyisestä järjestelmästä hyötyvälle
luokalle. (Kate Raworth, monien muiden kriitikoiden tapaan, kiinnittää huomiota siihen, miten tämä tietynlainen talousajattelu on pikkuhiljaa saatu juurrutettua kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Osaselitys löytyy miljoonalahjoituksista kyseistä ajattelua edistäneille ajatuspajoille ja professuureille, kuten myös omistavan luokan hallitseman lehdistön kritiikittömyys.)

Kate Raworth esittää, että toisenlaisen tarinan voisi kertoa vaikkapa seuraavilla esittäjillä:

MAAPALLO, joka on elämämme perusedellytys – joten sen rajoja tulee kunnioittaa.

YHTEISKUNTA, mikä on kaiken perustana – joten sitä tulee kehittää.

TALOUSELÄMÄ, joka on moninainen – joten sen kaikkia järjestelmiä on syytä tukea.

KOTITALOUS, mikä on yksi yhteiskunnan ydintoimintoja – joten sen panosta tulee arvostaa.

MARKKINAT, jotka ovat voimakkaat – ja tätä voimaa tulee käyttää viisaasti.

YHTEISOMISTUKSET, jotka edistävät luovuutta – joten niiden potentiaali kannattaa vapauttaa.

VALTIO, mikä on keskeinen – joten sen tulee olla myös vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.

RAHAMARKKINAT, jotka ovat palvelu – joten laittakaamme ne palvelemaan yhteiskuntaa.

YRITYKSET, jotka ovat innovatiivisia – joten antakaamme niille tarkoitus.

KAUPANKÄYNTI, mikä on kaksiteräinen miekka – joten tehdään siitä reilua.

VALTASUHTEET, mitkä ovat läpitunkevia – joten hillitään niiden väärinkäyttöä.

Voimme kertoa hyvin erilaisen tarinan pelkästään roolitusta muuttamalla. Raworthin ehdottama roolitus tuo näyttämölle esimerkiksi kotitaloudet, joiden panosta talouteen ja esimerkiksi bruttokansantuotteeseen nykyisin vähätellään – tai se jätetään jopa kokonaan huomioimatta. Kuitenkin esimerkiksi sekä Sveitsissä että Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan kotitöiden suora rahallinen arvo saattaa hyvin olla suurempi kuin jopa terveydenhoitoalan yhteensä: esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 2014 tehdyn selvityksen mukaan käypä palkka kotiäitien tekemistä työtehtävistä olisi keskimäärin noin 10 000 dollaria (kyllä, kymmenen tuhatta!) kuukaudessa.

Nykyisin tälläisiä varsin olennaisia asioita ei lasketa osaksi taloutta, vaikka jokainen voi miettiä, miten paljon arvoa kansantaloudelle on esimerkiksi sillä, että jokainen työntekijä on kasvatettu ja joskus opetettu käyttämään pottaa. Samalla tavoin kansantalouden ja sitä kautta ajattelun ulkopuolelle jätetään fossiilisten polttoaineitten todelliset kustannukset (ilmastonmuutos) ja vaikkapa se, että Helsinginkin keskustassa voi kävellä tarvitsematta yksityisiä turvamiehiä.

Ajattelua on kuitenkin mahdollista muuttaa, ja tarinat on mahdollista kertoa toisin. Talouden tarinaksi ei ole mikään pakko hyväksyä yksioikoista, kaikkivoipien markkinoiden vapauden ylimmäiseksi hyväksi nostanutta valtavirtatarinaa: pelkästään toisenlaisella roolituksella tarinasta saa hyvin toisenlaisen.