“Tein vain työtäni:” Pakkopalautuksia toteuttavien vastuusta

Satuin eilen tiistaina 3.7.18 kommentoimaan Finnairin Twitterissä antamaa vastausta Niko Ravattisen kysymykseen, miten Finnair kommentoi Virgin Airlinesin päätöstä lopettaa yhteistyö viranomaisten kanssa pakolaisten palauttamiseksi palautuksissa esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi. Finnairin asiakaspalvelutililtä vastasi “Mari”, jonka mukaan palautuksissa “Finnair tekee viranomaisyhteistyötä.”

Kommentoin historiaa jonkin verran lukeneena ja yhteiskunnallisia aiheita tutkivana, että historian valossa on todennäköistä, että pakkopalautuksiin osalliset, kuten Finnairin työntekijät, tullaan muistamaan samalla tavalla kuin nykyisin muistamme niitä, jotka 1930- ja 40-luvuilla vain noudattivat lakia, tekivät viranomaisyhteistyötä ja palauttivat juutalaisia Saksaan. Kehotin myös häntä pohtimaan itse, voiko hän jatkaa työskentelyä työpaikassa, joka osallistuu oikeudenloukkausten toteuttamiseen. Tarkoitukseni oli nimenomaan tämä: muistuttaa ensinnäkin siitä, miten aikaisemmin vastaavassa asemassa olleita muistetaan nykyisin, ja toiseksi siitä, että jokainen ihminen voi vaikuttaa juuri siihen, ettei ole henkilökohtaisesti osa oikeudenloukkauksia.

Kommenttini kirvoitti yllättävänkin paljon pulinaa, etenkin huomioiden se, että yksikään ennustettani ”kauheana kiusaamisena” pitänyt ei edes kiistänyt Finnairin todella palauttavan ihmisiä hengenvaaraan. Ihmisten hengenvaara ei siis ollut ongelma, ongelma oli se, että ihmisiä hengenvaaraan toimittavan organisaation vain etunimellään esiintyvälle työntekijälle oli sanottu ääneen, miltä hänen työpaikkansa toiminta näyttää.

Yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että olen edelleen samaa mieltä kuin eilen: niillä ihmisillä, jotka osallistuvat työnsä puolesta oikeudenloukkausten toteuttamiseen senkin jälkeen kun heidän olisi kohtuudella katsoen pitänyt tietää toimintansa edesauttavan oikeudenloukkauksien toteutumista, on asiassa vähintään jonkinlainen peiliin katsomisen paikka.

Juhlapuheissa sanomme usein, että olemme oppineet toisen maailmansodan tapahtumista, emmekä anna historian toistua. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että mitä olemmekaan menneistä hirmuteoista oppineet, sen olemme unohtaneet, kenties kun sodan aikuisina kokeneet sukupolvet alkavat nyt olla jo haudassa. Yksi keskeisiä keskitysleirien ajan opetuksia kun oli se, että aivan tavalliset ihmiset voivat tehdä käsittämättömän paljon pahaa olematta silti erityisen pahoja ihmisiä. Tarvitaan vain ympäristö, jossa vääryys arkipäiväistyy eikä kukaan ole riittävän epäkohtelias sanoakseen “nyt riittää.”

Suunnaton määrä kirjallisuutta ja tutkimusta on yrittänyt selvittää, mikä tarkalleen ottaen teki mahdolliseksi ihmiskunnan historian kenties synkeimmän luvun, miljoonien juutalaisten ja muiden “epätoivottujen ainesten” systemaattisen, teollisen joukkomurhan. Näin laajamittainen vääryys vaati valtavia organisaatioita pelkästään tapettavien keräämiseksi ja lähettämiseksi kuolemaan. Tappotyöhön osallisten organisaatioiden palveluksessa täytyi olla vähintään tuhansia ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden täytyi tietää vähintään riittävän tarkasti, mitä oli tapahtumassa, ja kaikesta propagandasta huolimatta vähintään osan heistä oli pakko ainakin epäillä, että mitä he tekivät, oli väärin.

Silti he tekivät työtään.

Kenties tunnetuin kysymyksestä kirjoitettu kirja, Hannah Arendtin Eichmann Jerusalemissa (1963) yrittää vastata nimenomaan siihen, miksi näin pääsi käymään. Miksi ihmiset menivät päivä toisensa jälkeen virastoihin suunnittelemaan miljoonien kuljettamista tapettavaksi, mikä sai vartijat nousemaan joka aamu vartiotorneihinsa?

Adolf Eichmann oli vastuussa tuhoamisleirien kuljetusten organisoinnista, ja Israelin tiedustelupalvelun siepattua hänet pakopaikastaan Argentiinasta, hänet kuljetettiin Israeliin, jossa hänet paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin päätteeksi tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan ja hirtettiin. Kirjassaan Eichmannia tarkkaan seurannut Arendt joutuu toteamaan, että huolimatta miehen suorasta osallisuudesta miljoonien kuolemaan, hän ei ollut sairas sadisti, vaan suorastaan “pelottavan normaali”. Vaikka Eichmann oli niellyt kansallissosialistisen propagandan sellaisenaan, häntä motivoi pääasiallisesti henkilökohtainen eteneminen natsibyrokratiassa. Eichmann teki vain työtään, ja hän pyrki tekemään työnsä niin hyvin kuin osasi. Oikeudenkäynnissä tästä muodostui hänen pääasiallinen puolustuksensa: hän ei ollut vastuussa, vaan vastuullisia olivat ne, jotka antoivat laillisia määräyksiä, joita hän tunnollisena, lainkuuliaisena virkamiehenä vain noudatti.

Arendtin mukaan Eichmann kykeni ajattelemaan näin, koska hän ei ajatellut tarpeeksi. Arendt havaitsi Eichmannin olevan omassa ajattelussaan pinnallinen ja ennen kaikkea kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Tämä kyvyttömyys esti Eichmannia ajattelemasta tarkkaan, mitä hänen työnsä oikeastaan sai aikaan. Tuhottavat olivat hänelle numeroita rahtikirjoissa ja juna-aikataulujen haastavaa yhteensovittamista, sinänsä vaativaa ajatus- ja organisaatiotyötä, josta hän oli vielä oikeudenkäynnissäkin ylpeä – kykenemättä edes näkemään, että tuomarit eivät välttämättä näkisi juuri kyseisen työn suorittamisessa mitään ylpeilyn aihetta. Näistä havainnoistaan Arendt sai aiheen teoksensa tunnetulle alaotsikolle, “pahan banaalius”: sopivissa olosuhteissa varsin tavalliset ihmiset kykenevät enempiä ajattelematta tekemään kammottavia hirveyksiä – juuri siksi, etteivät he ajattele, mitä ovat tekemässä.

Arendtin teesiä on toki myöhemmin kritisoitu, ja vaikuttaa siltä, että listaan “sopivista olosuhteista” täytyy lisätä ainakin vahvasti toiseuttava propaganda, joka saa tappotyötä suorittavat ihmiset näkemään uhrinsa epäinhimillisinä vihollisina, joiden tuhoaminen (tai poistaminen) on suorastaan velvollisuus. Mutta pääasiasta aniharva asiaa tutkinut on eri mieltä: vaikka tuhoamisleirien kauhujen toistaminen kenties – toivottavasti – vaatiikin hyvin epätavallisia olosuhteita, aivan tavalliset, itseään kunnollisina, lainkuuliaisina kansalaisina pitävät ihmiset kykenevät tekemään pahoja asioita tekemällä vain työtään. Tämän ajatuksen todellisuus on sittemmin todistettu lukuisissa murhenäytelmissä ympäri maailman, ja pelkään pahoin, että täällä Suomessakin joudumme vielä asian kanssa kasvokkain.

Siksi pyrin nyt varoittamaan asiasta, kun “vasta” muutamia ihmisiä on kuollut.

On nimittäin kiistatonta, että Suomi on käännyttänyt turvaa hakeneita olosuhteisiin, joissa heidät on tapettu. Tunnetuin tapaus lienee irakilainen ex-poliisi Ali, joka ammuttiin 17.12.2017 vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli palannut Irakiin tultuaan käännytetyksi. Alin Suomessa käännytystä pienen lapsensa kanssa odottavan tyttären mukaan tappajat olivat samaa ryhmää, jota Ali lähti alunperin pakoon. On myös kiistatonta, että Suomen turvapaikkaprosessissa on vakavia puutteita, suoranaisia laiminlyöntejä ja ennen kaikkea erittäin perusteltu epäilys, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva ei todellisuudessa toteudu; lista ongelmista ja väärinkäytöksistä on niin pitkä, ettei sitä kannata liittää tähän, mutta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi lukemaan esimerkiksi MigriLeaks-sivuston keräämiä, hyvin huolestuttavia tietoja ihmisoikeuksien tilasta Suomessa.

Juuri siksi, kun emme oikeasti voi luottaa järjestelmämme antavan oikeudenmukaisia päätöksiä, pidän palautusten ja aivan erityisesti pakkopalautusten pysäyttämistä ainoana eettisesti kestävänä ratkaisuna kunnes turvapaikkaa hakevien oikeusturvaa parannetaan merkittävästi. Kun puhutaan ihmisten elämästä ja kuolemasta, hätäilyyn ei ole mitään aihetta; ja vanhan oikeusperiaatteen mukaisesti on parempi olla liian helläkätinen kuin aikaansaada yhdenkään syyttömän kuolema.

Sadat aktivistit ovatkin viime vuosien aikana yrittäneet vedota päätöksentekijöihin, poliitikkoihin, poliiseihin, ja tuomareihin, tehneet kymmeniä kanteluita ja sekä osoittaneet mieltään että pyrkineet estämään palautusten toteuttamisen. Tämä aktivismi onkin mitä kannatettavinta ja sitä tulee jatkaa. Mutta tosiasia on, että Suomen linjaukset eivät ole vielä muuttuneet, eivät edes vaikka jopa Ranskan tuomioistuimet eivät enää palauta ihmisiä Suomeen, koska heidän mukaansa pakolaisten oikeusturvaa ei voi Suomessa taata, ja nytkin kymmenet ihmiset elävät kotimaamme kamaralla pelossa, että poliisit tunkeutuvat heidän asuntoonsa ja toimittavat heidät vasten tahtoaan takaisin sinne, mistä he ovat paenneet.

Näissä olosuhteissa aivan vähintä mitä voimme tehdä on myös kysyä, onko palautuksia konkreettisesti toteuttavilla ihmisillä edes moraalista vastuuta toiminnastaan. Historian ja kansainvälisen oikeuskäytännön antama vastaus on selvä: kyllä on. Organisaation hierarkian alemmilla portailla vastuu on tietenkin alhaisempi ja juridiseen vastuuseen he tuskin koskaan joutuvat, mutta esimerkiksi niin kauan, kun vaikkapa Finnair toteuttaa pakkopalautuksia ja saa siitä korvauksen, jokainen Finnairin työntekijä voi nähdä palkkanauhassaan pienen verijäljen.

Mikään laki ei nimittäin pakota Finnairia tai mitään muutakaan lentoyhtiötä suorittamaan pakkopalautuksia. Keskustelun aloittanut Virgin Airlines lopetti yhteistyön viranomaisten kanssa merkittävästi vähäisemmästä oikeudenloukkauksesta: sen sijaan, että se olisi osallistunut ihmisten palauttamiseen konfliktialueille, Virgin oli “vain” kuljettanut Iso-Britanniassa pitkään asuneita Jamaikan kansalaisia takaisin Jamaikalle.

Me ihmiset olemme tietenkin äärettömän kekseliäitä rationalisoimaan oman toimintamme ja ennen kaikkea löytämään syitä, miksi juuri me emme ole vastuussa mistään. Luulen, että juuri tästä syystä nimellään esiintyneelle asiakaspalvelijalle nimellä osoittamani vastaus herätti niin paljon närää: se toi asian aivan liian lähelle. Ensiapukursseilla opetetaan, että hätätilanteessa ei pidä huutaa yleisesti “soittakaa ambulanssi”, vaan yksilöidä joku tietty henkilö ja vastuuttaa juuri hänet soittamaan apua: “sinä punapaitainen mies, soita ambulanssi.” Tätä opetetaan siksi, koska yleinen hätähuuto jää niin helposti huomioimatta – kun kaikki ajattelevat, että joku toinen hoitakoon ikävän asian.

Suomi valtiona noudattaa nyt politiikkaa, joka jättää hädänalaiset heitteille ja jota suurella todennäköisyydellä joudumme vielä tulevaisuudessa katumaan. Monien mielestä tätä politiikkaa vastaan on nähtävästi hyväksyttyä protestoida, kunhan sen tekee tavalla, joka ei vihjaa, että kukaan yksittäinen ihminen olisi mitenkään vastuussa yhtään mistään: kun olen aikaisemmin kirjoittanut, että “palautamme” tai “Finnair palauttaa” ihmisiä vaaraan, minkäänlaista hälyä ei ole syntynyt. Niin kauan, kun vastuussa on epämääräinen “hallinto” tai “poliitikka,” kukaan ei ole oikeastaan vastuussa mistään, eikä kenenkään ainakaan tarvitse miettiä ikäviä asioita: olenko juuri minä edesauttanut viattomien kuolemaa?

Kuitenkin ihmisyksilöt ovat niitä, jotka konkreettisesti toteuttavat epäinhimillisenkin politiikan. Siksi ihmisyksilön vastuuta ei voi loputtomiin väistää. Vaikka yksilöllä ei olisi suurta vaikutusta työnantajansa politiikkaan, yksilöllä on edelleen valta päättää, haluaako hän olla edes pieni ratas juuri kyseisessä koneistossa. Varsinkin kun muut keinot eivät ole muutosta tuoneet ja on vahvoja syitä epäillä, että ihmishenkiä on edelleen vaarassa, oikeudenloukkauksia toteuttavien ja niistä rahallisesti hyötyvien organisaatioiden palveluksessa olevilta on aivan asiallista kysyä kohteliaasti: “moi, oletko ikinä miettinyt, miltä työpaikkasi touhu saattaa tulevaisuudessa näyttää?”

Pidän nimittäin selvänä, että tulevat polvet tulevat ihmettelemään, mitä maailmassa pääsi 2000-luvun alkupuolella tapahtumaan. Nykyisiä kehityskulkuja ei ehkä toivottavasti jouduta suoraan rinnastamaan kaasukammioihin johtaneeseen kehityskulkuun, mutta olen täysin varma siitä, että historioitsijat tulevat näkemään yhtäläisyyksiä. On myös historiallinen – ja erittäin lohdullinen – tosiasia, että yhteiskuntamme ovat olleet koko ajan herkempiä tuomitsemaan ihmisoikeuksien loukkaukset. Tästä syystä kirjoitin, mitä kirjoitin: ei vaadita Einsteiniä päättelemään, että tulevaisuudessa tulemme todennäköisesti tuomitsemaan entistä vähäisemmät ihmisoikeuksien loukkaukset, ja siksi nyt “vain” muutamia tai kenties satoja ihmisiä vaaraan lähettäneisiin tullaan suurella todennäköisyydellä suhtautumaan jokseenkin samoin kuin nykyisin suhtaudumme vajaat kymmenen juutalaispakolaista silloista lakia noudattaneen päätöksen perusteella kuolemaan lähettäneisiin.

Vuonna 2000, 58 vuotta palautusten jälkeen, Suomen hallitus pyysi viimein virallisesti anteeksi juutalaispakolaisten palautuksia, ja tänä kesänä, 76 vuotta myöhemmin, Munkkiniemeen valettiin juutalaispakolaisten palautusten muistoksi “kompastuskiviä”. Nykymenoa katsellessa vaikuttaa vahvasti siltä, että kompastuskivien valajilla riittää töitä tulevaisuudessakin.

Ei palvelua fasisteille

cadbury urges jews good will to nazis
New York Times vuonna 1934. Tämähän toimi hienosti!

Yhdysvalloissa kohistaan tällä hetkellä yhden ravintolanomistajan urheasta päätöksestä pyytää Trumpin lehdistösihteeriä Sarah Huckabee Sandersia poistumaan ravintolastaan. Koska Suomessakin asiat todennäköisesti muuttuvat hullummiksi ennen kuin ne muuttuvat paremmiksi, kirjoitan muutaman sanasen siitä, miksi palvelun ja ylipäätään yhteistyön epääminen fasisteilta, rasisteilta ja muilta vapaan yhteiskunnan vihollisilta on erinomainen väkivallattoman vastarinnan strategia, jonka soisi yleistyvän Suomessakin.

Aloitetaan kertaamalla tosiasiat. Kaikissa läntisissä demokratioissa on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut selvästi nähtävissä, että politiikka luisuu hullumpaan suuntaan. Ajatuksille, joille ennen ei olisi annettu tuumaakaan tilaa, kuten hätää kärsivien ihmisten tunkeminen keskitysleireihin, ovat nykyään esityksiä, joita ”kunnialliset” poliitikot pääministeriä myöten voivat avoimesti kannattaa. Aikaisemmat sukupolvet muistivat, mihin tämänkaltaisten ajatusten hyväksyminen oli johtanut, mutta historiallinen muisti ei näköjään anna pysyvää suojaa, ja rokotus on näemmä uusittava muutaman sukupolven välein.

Keskitysleirejä ja pahempiakin asioita kannattavat ovat rohkaistuneet esittämään mielipiteensä julkisesti, koska mielipiteen esittämisestä ei ole aiheutunut heille minkäänlaisia seurauksia. Heille ei ole tehty riittävän selväksi, että heidän toiveensa eivät ole yhteensopivia vapaan yhteiskunnan kanssa. Tästä on seurannut fasismin ja rasismin hidas mutta vääjäämätön normalisointi. Koska normalisointi on tapahtunut hitaasti, emme edes huomaa, että puhuvat päät keskustelevat nykyään ajatuksista, jotka vielä 20 vuotta sitten olisi laajalti tunnistettu sairaiksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi.

Liberaalina itseään pitävä media on kehitykseen osasyyllinen: hakiessaan ”tasapainoa”, media antaa kuvan, että rasismi, fasismi ja ihmisviha ovat vain poliittisia mielipiteitä muiden joukossa, ja sellaisina ihan yhtä hyviä kuin vapauksien kannattaminen tai tasa-arvon edistäminen. Samalla median edustajat ja muut omasta mielestään vastuulliset keskitien kulkijat heristävät sormiaan niille, jotka tekevät konkreettisesti jotain leviävän fasismin patoamiseksi ja sen normalisoinnin kyseenalaistamiseksi.

Meidän pitäisi ihan aidosti tietää, mihin tämä johtaa. Tarkalleen vastaava kehityskulku nähtiin 1930-luvulla useissa maissa, ja oli lähinnä historiallinen sattuma, että se saavutti karmean huipentumansa juuri Saksassa. Tuolloinkin ”tolkun ihmiset” heristivät sormeaan niille, jotka yrittivät konkreettisesti tehdä jotain tehdäkseen selväksi, että fasismi ei saa voittaa; tuolloinkin tolkun ihmiset julistivat norsunluutorneistaan, että ”oikea” strategia oli hyväksyä natsit ja rasistit osaksi yhteiskuntaa ja olla kohtelias ideologiansa ja tavoitteensa selväksi tehneille tuleville joukkomurhaajille.

 

Tämä oli väärä strategia tuolloin, ja tämä on väärä strategia tänään. Lajimme oppii historiastaan lähinnä sen, ettemme opi historiastamme, mutta historianharrastajana toivon, että poikkeus vahvistaa säännön. Siksi kannustankin nyt ihmisiä toimimaan konkreettisesti ja käyttämään väkivallatonta, tehokasta keinoa protestoida:

älkää olko tekemisissä fasistien ja rasistien kanssa niin kauan, kun he ovat fasisteja tai rasisteja.

Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaaliselle lajille lajitoverien seura ja hyväksyntä on erittäin tärkeä osa onnellisuutta. Niin kauan kun fasistit ja rasistit eivät kohtaa minkäänlaisia seuraamuksia mielipiteistään, heillä ei ole juurikaan syytä harkita mielipiteitään uudelleen. Mutta mitä useammin heille tehdään selväksi, että heidän seuransa ei ole tervetullutta, sitä useammin he joutuvat harkitsemaan: ovatko ihmisvihamieliset mielipiteet todella hyljeksinnän arvoisia?

Meidän täytyy opetella sanomaan ”nyt riittää”. Meidän täytyy opetella sanomaan ja näyttämään fasisteille ja rasisteille ”ei, et voi olla rasisti ja fasisti ja silti kuvitella, että kohtelisin sinua normaalina, kunnollisena ihmisenä, koska mielipiteesi paljastavat, ettet ole sellainen.”

Meidän täytyy päästä irti joukkohypnoosistamme, jossa kuvittelemme, että etnisistä puhdistuksista ja etnisesti puhtaasta Suomesta haaveilevat fasistit olisivat jonkin legitiimin poliittisen ideologian edustajia, joiden kanssa saatamme olla eri mieltä mutta voimme silti olla ystäviä. Tämä ”tolkun ihmisten” suosima lähestymistapa, jossa keskiluokkainen kohteliaisuus on korkein arvo ja fasismia vastaan taistellaan parhaiten alistumalla, ei ole koskaan onnistunut yhtään missään, enkä löisi vetoa, että se onnistuisi nytkään. Fasismin hyväksyminen on se aito kalteva pinta, jota pitkin kansat luisuvat pakkovaltaan ja tekoihin, joita joudutaan häpeämään vielä sukupolvien päästä. Olemme jo pitkällä tällä tiellä, kun epäämme byrokraattisella kikkailulla hengenvaarassa olevilta turvapaikan ja lähetämme heitä takaisin kuolemaan; erot juutalaispakolaisten karkotuksiin 1930- ja 1940-luvulla ovat lähinnä kosmeettisia.

Nyt on mainio tilaisuus näyttää, millainen ihminen olisi ollut 1930-luvulla. Tuolloinkin fasismin nousua vastustaneita pilkattiin kiihkoilijoiksi ja ”tolkun ihmiset” nyrpistivät heille nenäänsä.

Vuoden 1945 jälkeen samat tolkun ihmiset eivät voineet tarpeeksi ylistää kymmenen vuotta aiemmin halveksimiaan aktivisteja yrittäessään kirjoittaa historian uudelleen ja selittää, että kyllä hekin oikein kovasti fasismia vastustivat, mutta…

Vastustakaa siis fasismia vastustamalla fasisteja. Mihin he menevätkin, evätkää heiltä heidän rauhansa luulla, että modernin ajan synkintä ja epäinhimillisintä aatetta kannattava, toisilta ihmisiltä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi ihmisarvon epäävä voi odottaa tulevansa kohdelluksi jotenkin muuten kuin ihmiskunnan vihollisena ja hylkiönä. Kun näette fasismia tai rasismia julkisesti kannattavan – hyvä lista kannattajista löytyy esimerkiksi nykyisen Perussuomalaisen puolueen aktiiveista ja muista ns. haittaisänmaallisten, ihmisoikeuksia vastustavien organisaatioiden jäsenlistoista – tehkää hänelle rauhanomaisesti mutta jämerästi selväksi, ettei hän ole tervetullut saman katon alle. Tehkää hänen puolestaan vain se, minkä laki, työnantajanne nimenomaiset määräykset ja hänen muilta ihmisiltä epäämänsä perusinhimillisyys ehdottomasti edellyttävät teitä tekemään. Mutta tehkää myös tiettäväksi, että jos hän luopuu ihmiskunnalle vihamielisestä aatteestaan, hän on jälleen tervetullut ihmisyhteisöön. Fasistien ja rasistien hyljeksintä on perusteltua nimenomaan siksi, koska näistä mielipiteistä on täysin mahdollista ja jopa helppoa luopua.

Fasistilla on siis täysi vapaus olla sitä mieltä mitä on, ja tämän mielipiteenvapauden on oltava jatkossakin ehdoton; mutta niin kauan kun pysyttelemme lain puitteissa, meillä muilla on myös yhtä ehdoton mielipiteenvapaus kertoa, sanalla ja teolla, mitä mieltä me olemme hänestä. Eikä mikään laki taikka tapaoikeus edellytä, että olisimme kohteliaita ja ystävällisiä niille, jotka tietoisesti ajavat vapaan yhteiskuntamme tuhoa.

En kuvittele, että hyljeksintä kääntäisi yhdenkään vannoutuneen rasistin pään. Uskovaisten uskomuksiin on vaikea ulkopuolisen vaikuttaa. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten houkuttelevaa rasismi ja fasismi ovat, ja miten helppoa heidän on rekrytoida muita mukaan toimintaansa. Ja voimme ainakin tehdä selväksi, etteivät kaikki hyväksy heidän ajatuksiaan. Voimme itse kukin tehdä valintamme ja halutessamme tehdä selväksi, etteivät kaikki ihmiset ole rasismin ja fasismin nousua kohteliaasti alistumalla ”vastustavia” tolkun ihmisiä – niitä, joista niin monet ovat kautta historian joutuneet vanhemmiten selittelemään lapsilleen, miksi eivät tehneet mitään, vaikka heidän olisi pitänyt tietää.

Miksi talousjärjestelmämme tulee vaihtumaan

Maailman ja myös Suomen nykyinen talousjärjestelmä on hyvin samanlaisella ja yhtä kestävällä pohjalla kuin Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli 1970-luvulla, ja järjestelmän radikaali muuttuminen, kenties jopa romahdus, on enää vain ajan kysymys.

Väitteeni voi vaikuttaa naurettavalta kaikista niistä, jotka eivät ole perehtyneet talousjärjestelmämme yksityiskohtiin tai ovat omista syistään haluttomia näkemään järjestelmän sellaisena kuin se on. Mielipiteillä ei kuitenkaan ole vaikutusta objektiivisiin tosiasioihin, ja on objektiivinen, tutkimuksen toisensa jälkeen toteama tosiasia, että talousjärjestelmämme tuhlaa luonnonvaroja – ja ihmisiä – selvästi enemmän kuin planeettamme varallisuus sallisi. Erityisesti me suomalaiset olemme eläneet vuosikymmeniä yli varojemme, ja kaikesta nimellisestä talouskasvusta huolimatta olemme silti tosiasiallisesti köyhempiä kuin 1980-luvulla. Jos sinustakin siis tuntuu siltä, että kaikesta talouskasvupuheesta huolimatta maailma on menossa huonompaan suuntaan, monet kaupasta saatavat tuotteet ovat huonompia kuin ennen, ja kaikki määrä ei ehkä kuitenkaan korvaa laatua, olet todennäköisesti vain täysin tervejärkinen ja tehnyt havainnon, jota tutkimustieto vahvasti tukee.

Miksi näin on päässyt käymään? Syy on loppujen lopuksi yksinkertainen. 1900-luvun puolivälistä lähtien niinsanotut länsimaat ovat mitanneet politiikan onnistumista ennen kaikkea sellaisilla mittareilla, jotka huomioivat talouden kasvun, vaan eivät sitä, mitä kasvu maksaa. Ja koska kasvun hintaa ei ole mitattu, sitä ei ole myöskään huomioitu.

suomen bkt, gpi ja isew lähteestä Hoffren 2012
Suomen bruttokansantuote (BKT) ja ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset huomioiva varallisuuden kehitys kahdella eri mittarilla (GPI ja ISEW) mitattuina. Ylempänä linkatusta lähteestä (Hoffrén 2012:7).

Voit ottaa minkä tahansa merkittävän sanomalehden vuosikerran miltä tahansa vuodelta mistä tahansa länsimaasta viimeisen 50 vuoden ajalta, ja todennäköistä on, että poliitikkoja työllistäviä ongelmia käsittelevissä artikkeleissa puhutaan voittopuolisesti talouskasvusta, työllisyydestä, investoinneista ja etenkin näiden puutteesta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, koska nykyisessä talousjärjestelmässä työttömyys on toisaalta krooninen ongelma, mutta toisaalta myös tarpeellinen pelote, jolla tavallinen kansa saadaan pidettyä kurissa ilman alastonta pakkovallan käyttöä. Niinpä työttömyys ja sen pitäminen sopivalla tasolla – ei liian vähän, mutta ei liikaakaan – investointeja houkuttelemalla ja talouskasvua maanittelemalla on jokaisen teollistuneen valtion keskeisiä tavoitteita.

Mutta käytännössä missään näistä keskusteluista ei mainita sanaakaan siitä, millä hinnalla työllisyys ja talouskasvu saavutetaan. On vain termodynaaminen tosiasia, että taloudellinen toimeliaisuus edellyttää aina jonkinlaisia energian ja materiaalin virtoja. Mietitään esimerkkinä vaikkapa ravintolaa: jos ravintolaan ei virtaisi jatkuvia raaka-aineiden ja energian virtoja, se ei ruokkisi eikä työllistäisi yhtäkään ihmistä. Vuosikymmenien tutkimuksen perusteella meillä on myös vahvoja syitä epäillä, että jopa niinsanotut ”aineettomat” talouden alat ovat tosiasiallisesti hyvinkin aineellisia: esimerkiksi Internet kuluttaa hyvinkin kaksi prosenttia kaikesta maailman sähköntuotannosta, eikä tuota tuotantoa tapahtuisi ilman erittäin aineellisia voimaloita, sähköjohtoja, ja polttoaineiden louhimista ja polttamista – eikä kukaan ”aineettomasta” nettitaloudesta elantonsa ansaitseva vielä sentään elä tietokoneessa, vaan vaatii taloja, autoja, ja niitä ravintoloita. Taloutemme on siis kiinteästi sitoutunut aineeseen ja energiaan, ja niin kauan kun ihmiset ovat fyysiseen maailmaan sidottuja olentoja, emme pysty sitä tästä kohtalonyhteydestä täydellisesti irroittamaan, väittivät termodynamiikkaa ymmärtämättömät asiasta mitä tahansa.

Se, että politiikkamme onnistumisen mittarit eivät mitanneet onnistumisten hintaa, ei ollut suuri ongelma niin kauan, kun taloudellinen toimeliaisuus oli pienimuotoista ja rajoittunutta. Mutta viimeisen 200 vuoden ajan taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut valtavasti. Samaan aikaan talouskasvun hinta on kasvanut vielä valtavammin. Kuten näemme esimerkiksi aitoa edistystä mittaamaan pyrkivästä GPI-mittarista ja sen kehityksestä, taloudellisen toimeliaisuuden määrä lisääntyy itse asiassa nykyisin hitaammin kuin lisäysten aiheuttamien vahinkojen määrä. Tällainen ilmiö, jossa jonkin asian jatkuvan kasvun haittapuolet lisääntyvät jonkin rajan jälkeen itse asiaa nopeammin, on itse asiassa erittäin tyypillinen luonnonilmiö, ja olisi haihattelua luulla, että taloutemme olisi vastaavalle niinsanotun laskevan rajahyödyn ilmiölle immuuni. Jos laskeva rajahyöty ei ole sinulle aikaisemmin tuttu ilmiö, hyvä vertauskuva on juopottelu: pari ensimmäistä kaljaa maistuvat makoisilta ja tuovat mahtavan nousuhumalan, mutta myöhemmässä vaiheessa iltaa kymmeneskään kalja ei enää mainittavasti paranna oloa – ja tuo vain entistä kauheamman krapulan seuraavana päivänä. Talousjärjestelmämme on nyt siinä pisteessä, että ravitsemusliikkeen ovivahti ohjaisi hänet jo kotiin selviämään, ellei peräti tilaisi miekkataksia tai ambulanssia.

Politiikan hyvyyttä mittaavat mittarit ovat siis pahasti vanhentuneita ja näyttää todennäköiseltä, että talous”kasvumme” aiheuttaa todellisuudessa yhteiselle vauraudellemme enemmän vahinkoja kuin mitä se tuottaa meille hyötyjä. Mikä pahinta, vahinkojen määrä kasvaa jatkuvasti, joten kun tavoittelemme enemmän talouskasvua vahinkojen korjaamiseksi, tulemme vain aiheuttamaan entistä enemmän tuhoa. Asiasta ei kuitenkaan puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, ja niinpä poliitikot ja muut nykyjärjestelmän ikuiseen jatkuvuuteen sitoutuneet Hyvin Vakavat Ihmiset voivat edelleen vaatia ”kasvua” ja työllisyyttä tukevia toimenpiteitä jopa samalla, kun he valittavat näiden toimenpiteiden aiheuttamien haittojen, kuten kiihtyvällä nopeudella etenevän ilmastonmuutoksen, vaarantavan ihmislajin tulevaisuuden.

Miksi asiasta ei sitten puhuta, vaikka esimerkiksi bruttokansantuotteen ongelmallisuudesta hyvinvoinnin mittarina on käyty keskustelua niin kauan kun kyseinen mittari on ollut olemassa?

Olemassaolevissa järjestelmissä on aina valtavasti hitautta eli inertiaa, ja vallankahvaa vääntämään päässeiden sekä muuten nykytilan jatkumisesta hyötyvien on aina vaikea tunnustaa, että järjestelmä, joka nosti heidät valtaan ja vaurauteen, saattaakin olla läpeensä mätä. Lisäksi kustannusten unohtaminen sopii mainiosti järjestelmästä hyötyville: kun talouskasvun ja investointien todellista hintaa ei tarvitse laskea, monet järjettömätkin sijoitukset näyttävät kannattavilta ainakin niin kauan, että sijoituksia kauppaavat (jotka yleensä ovat eri ihmisiä kuin vahingoista kärsivät) ehtivät hyötyä niistä.

Palatakseni aikaisempaan esimerkkiin, miten hyvin ajattelisit humalahakuisen juomisen pysyvän hallinnassa, jos krapula ja maksakirroosi tulisi aina jollekin toiselle kuin itse juomarille?

Talousjärjestelmämme voi hyvin olla perustunut kirjanpitovirheelle, kunhan vain virhe ei tule liian ilmeiseksi ennen kuin virheistä hyötyvät päätöksentekijät eläköityvät tai kuolevat. Ja kirjanpitovirheelle järjestelmämme nimenomaan perustuu. Jos kirjanpitäjä antaisi tietoisesti puhtaat paperit yritykselle, jonka liiketoimintasuunnitelman kulmakivi on jättää maksamatta osa yrityksen kustannuksista, kirjanpitäjä olisi pian entinen kirjanpitäjä ja yrittäjällä olisi tapaaminen käräjätuomarin kanssa. Ja jos maanrakennusalan yrittäjä pystyttäisi Helsingin keskustaan kivenmurskaamon ja ilmoittaisi käyttävänsä kivimurskeen raaka-aineena erästä Arkadianmäellä sijaitsevaa graniittimuodostumaa, voisimme lyödä vetoa siitä, ehtiikö yrittäjän ovelle ensin poliisi vaiko mielenterveyshoitajat.

Mutta kun yrityksen liiketoimintasuunnitelma perustuu Eduskuntatalon graniitin alihinnoittelun sijasta hitaasti kasvavien pohjoisten metsien alihinnoitteluun, kyseessä ei olekaan hullu rikos tai rikollinen hulluus vaan kannatettava liiketoiminta, jonka syntymistä poliitikot ja muut Hyvin Vakavat Ihmiset juhlivat jakamalla yrittäjälle kunniaa ja huomionosoituksia. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmämme kun ei näe juuri minkäänlaista eroa siinä, luoko taloudellinen toimeliaisuus jotain aidosti arvokasta, vai onko se vain entistä nopeampi ja tehokkaampi tapa polttaa luonnonvaroja numeroiksi pankkitileillä. Mainio käytännön esimerkki löytyy Äänekoskelta, jonne nousevan uuden sellutehtaan synnyttämät noin 2700 työpaikkaa ovat olleet poliitikkojen juhlinnan kohteena. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty esimerkiksi siihen pikku yksityiskohtaan, että jos sellutehtaan käyttämä puutavara ja sen arvo hiilidioksidin sidonnassa hinnoitellaan edes jotakuinkin realistisesti, Äänekosken sellutehtaan joka ikinen työpaikka köyhdyttää todellisuudessa maatamme joka ikinen vuosi noin 100 000 – 300 000 euron verran – siis nettona, sen jälkeen kun tehtaan kansantuotteeseemme lisäämä vauraus on huomioitu. Yhteiskunnallemme olisi siis selvästi kannattavampaa maksaa jokaiselle noista 2700 henkilöstä viisi tonnia kuussa vaikka siitä, etteivät he tee yhtään mitään. (Tämä on muuten erinomainen argumentti perustulon puolesta: kun iso osa uusista työpaikoista todellisuudessa tuhoaa vaurautta, olisi järkevämpää maksaa vaikka joutenolosta.)

Liiketoiminnasta toki saa paljon helpommin kannattavaa jos sen todellisia kustannuksia ei tarvitse laskea, ja tämä yksinään selittää jo paljon siitä, miksi bisneksen teon liki uskonnoksi korottaneet yhteiskuntamme tuhoavat säälimättä ja mielettömästi koko planeetan elämän edellytyksiä. Niin kauan kun luonnonvaroja tuhlaamalla voi korjata suuria taloudellisia hyötyjä, luonnonvaroja tullaan tuhlaamaan: ja niin kauan kun rikkaudet tuovat valtaa, järjestelmämme ei tule tekemään luonnonvarojen säästämiseksi kuin kosmeettisia parannuksia puutteelliseen kirjanpitoonsa. Raamatusta saakka olemme oppineet, että luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja tätä opetusta olemme toden teolla noudattaneet. Mutta mikään määrä ideologisista ja historiallisista syistä puutteellista kirjanpitoa ei muuta fysikaalista todellisuutta: avohakatut metsät ovat avohakattuja ja avolouhokset avolouhoksia, vaikka kansamme kirjanpidollinen vauraus olisi vain lisääntynyt ja jotkut meistä saisivat pankkitililleen suurempia saldolukemia.

Nykymenon voisi ehkä ymmärtää paremmin, jos emme tietäisi, mitä tapahtuu yhteiskunnille, joiden kirjanpito perustuu vanhentuneeseen ideologiaan eikä vastaa elettyä todellisuutta. Neuvostoliiton ja sen vasallivaltioiden ”reaalisosialismin” kaatumiseen oli monia syitä, mutta talouden tehottomuus oli niistä tärkeimpien joukossa. Kommunistinen järjestelmä, joka oli itse asiassa tuottanut jopa merkittävän määrän hyvinvointia ja kapitalismiakin huikeampia määriä talouskasvua aina 1960-luvun alkuun saakka, ei 1970-luvulta alkaen kyennyt enää lisäämään kansalaisten reaalista hyvinvointia – aivan kuten nykyinen talousjärjestelmämme ei ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia sitten 1990-luvun. Päätöksentekijöiden seuraamien mittareiden mukaan kaikki oli toki edelleen hyvin: tuotantotavoitteet saavutettiin jopa etuajassa ja talous kasvoi kohisten. Mitä väliä sillä, että mittarit unohtivat laskea lähes kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen? Kommunistisessa talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähty olevan mitään arvoa, ellei niiden ”jalostamiseksi” oltu tehty työtä. Nykyisessä talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähdä olevan mitään arvoa, ellei kukaan ole valmis maksamaan niistä rahaa. Molemmissa järjestelmissä lopputuloksena on luonnonvarojen yltiöpäinen tuhlaaminen lyhyen tähtäimen etujen nimissä, ja kummassakin järjestelmässä on valtavasti inertiaa ja vaikutusvaltaisia intressejä, jotka hidastavat kaikkia yrityksiä korjata järjestelmää vähemmän tuhoavaksi. Kommunistien puolustukseksi voi sentään lukea sen, että 1980-luvulla tietoisuus elinympäristömme rajallisuudesta ei ollut lainkaan niin laajaa kuin mitä se on nyt, 30 vuotta myöhemmin.

Kummallekin järjestelmälle on myös ominaista tuotannon määrän korostaminen laadun kustannuksella. Neuvostoliitossa saatettiin (väitetysti) lisätä kodinkoneisiin betonipainoja, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustivat tuotetun tavaran painon kasvattamiseen: H&M heikentää jatkuvasti ja silminnähden kankaidensa ja ompelutyönsä laatua, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustavat myymään enemmän halvempia rättejä samassa ajassa, ja pitkään kestävät laadukkaat vaatteet sotivat molempia tavoitteita vastaan. (Käytin Kuopion ensimmäisen H&M:n avajaisista noin vuonna 1998 ostamiani reisitaskuhousuja vuosikymmenen; nykyisin vastaavaa kestävyyttä on kyseisen liikkeen tuotteilta turha edes toivoa.) Molemmissa järjestelmissä on teoriassa valinnanvapautta, mutta suuri osa kansalaisista on vapaudessaan perin rajoitettuja: Neuvostoliitossa poliittisen eliittiin kuulumattoman tavallisen ihmisen saatavilla ei ollut laadukasta tavaraa, nykyisessä järjestelmässä varakkaiden eliittiin kuulumattomalla tavallisella ihmisellä ei ole laadukkaaseen tavaraan varaa. Ja molemmissa järjestelmissä poliitikkojen tavoitteena on kasvu. Kysymyksiä siitä, mitä kasvulla saadaan, pidetään haihatteluna. Taloushistoriaa tuntevat naureskelevat nykyisinkin Neuvostoliiton niinsanotun reaalisosialistisen talousjärjestelmän tehottomuuksille ja luonnonvarojen haaskaamiselle, mutta on täysin varmaa, että tulevaisuuden taloushistorioitsijat – sikäli kun sellaista ammattikuntaa tai *tulevaisuutta* on – tulevat nauramaan vielä makoisammin nykyisen reaalikapitalismin kummallisuuksille. Edes Neuvostoliitossa ei sentään nähty sellaisia erikoisuuksia kuin tuotteiden laadun tahallinen heikentäminen ”suunnitellun vanhenemisen” nimissä, vain jotta tuotteiden valmistaja saisi myytyä uusia tuotteita vuodesta toiseen.

Tässä kohdassa kriittinen lukijani saattaa jo hermostua, ja kysyä, onko järjestelmämme todella niin tehoton kuin Neuvostoliiton todistetusti tehoton järjestelmä oli. Vastaus tähän on selvä: olemme paljon tehokkaampia tuhoamaan luonnonvarojamme ennen kuin järjestelmämme ajautuu täydelliseen umpikujaan.

Suhteellisen vapaan tiedonvälityksen ja vapaan yritteliäisyyden ansiosta länsimaissa vallitseva järjestelmä pystyy reagoimaan tehottomuuksiin merkittävästi paremmin kuin Neuvostoliiton kankea, salaileva ja aloitteellisuudesta rankaiseva pakkovalta koskaan kykeni. Valitettavasti tämä ei ole minkäänlainen tae siitä, että käyttäisimme vähemmän luonnonvaroja: päin vastoin, tehokkuutemme on tähän mennessä näkynyt nimenomaan siinä, että kulutamme luonnonvarat kommunisteja nopeammin ja huolellisemmin. Vuosikymmenien puheesta ja kirjaimellisesti tuhansista koko ajan epätoivoisempaan sävyyn kirjoitetuista tutkimuksista huolimatta talouskasvuamme ei ole vieläkään kyetty ”irtikytkemään” luonnonvarojen kulutuksesta.

Olemme enintään kyenneet ulkoistamaan vahinkomme meitäkin köyhemmille, ja toisinaan kuullut väitteet irtikytkennästä perustuvatkin länsimaiden teollisuustuotannon ulkoistamiseen esimerkiksi Kiinaan. Yhteiskuntamme ympäristöjalanjälki onkin kokonaisuudessaan tyylipuhdas esimerkki niinsanotusta Jevonsin paradoksista eli kimmahdusilmiöstä: vallitseva talousjärjestelmä varmistaa, että sitä mukaa kun opimme käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin, käytämme niitä yksinkertaisesti vain enemmän. Ilmiölle nimen antanut William Stanley Jevons pani jo vuonna 1865 merkille, että höyrykoneiden ja muiden hiiltä kuluttavien teollisuuslaitosten polttoainetehokkuuden huikeasta kasvusta huolimatta, Iso-Britanniassa kulutettiin merkittävästi enemmän hiiltä kuin 1700-luvun lopussa. Syynä oli se, että tehokkaammin kulutettua hiiltä kannatti käyttää enemmän, ja sitä kannatti kaivaa vähemmänkin kannattavista esiintymistä. Sama ilmiö on havaittu 150 vuoden aikana jokseenkin aina, kun minkään luonnonvaran tai muun resurssin käyttöä vallitsevan talousjärjestelmän alaisuudessa on vaivauduttu tutkimaan.

Ansioksemme on toki luettava, että olemme kyenneet torjumaan joitain paikallisia ympäristöongelmia. Olemme onnistuneet lisäämään metsien kasvua Euroopassa (ainakin toistaiseksi) ja puhdistamaan monet aiemmin saastuneet joet ja järvet, mutta näiden pohjimmiltaan paikallisten ongelmien ratkaisu ei ole ainakaan toistaiseksi antanut minkäänlaisia avaimia sivilisaatiotamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Ja sitä mukaa kun ympäristörajoitteet ovat tehneet perinteisestä teollisuuskapitalismista vaikeampaa, kapitalistisen järjestelmän kyltymätön voitontavoittelu on vain ohjautunut uusille urille.

En usko, että on sattumaa, että juuri nyt, kun Internet-talouden suurin laajentumisvaihe on ohi ja luonnonvarojen ylikäytöstä puhutaan enemmän kuin koskaan, elinkeinoelämää palvelevat tahot painostavat ankarasti poliitikkoja ja kansaa hyväksymään sosiaali- ja terveyspalvelujen teurastamisen kapitalismin alttarilla. Nykyinen saalistuskapitalismi on voitontavoittelussaan kuin hai, jonka täytyy uida ja syödä tai se kuolee. Jos sijoitusomaisuudelle ei koko ajan löydy uusia, ei vain voittoa vaan mieluusti enemmän voittoa tuottavia sijoituskohteita, velkojat jäävät vaille rahojaan ja koko korttitalo uhkaa romahtaa – vuonna 2008 käytiin jo hyvin lähellä. Mutta maailma alkaa olla jo täynnä, ja elämänpiirimme on jo liki täysin kapitalismin valtaama: siksi voittoa tavoittelevien yritysten on suorastaan lakisääteinen pakko yrittää vallata vielä niitä alueita, jotka toistaiseksi on onnistuttu pitämään voitontavoittelun ulkopuolella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen jälkeen jäljellä onkin lähinnä koulutus, ja senkin yksityistäminen on täysin varmasti elinkeinoelämän jatkuvan kasvun uskontoa julistavan papiston toiveissa.

Tällaisen valtaa keskittävän ja jatkuvaa kasvupakkoa synnyttävän järjestelmän hallitseminen ihmisten valtaosan eduksi voi osoittautua ikuiseksi toiveuneksi. Nykyinen talousjärjestelmämme ei ole enää ihmiskunnan renki, vaan isäntä. Se on karannut demokraattisesta hallinnasta (sikäli kun se koskaan sellaisessa on ollut) ja kasvaa mielettömästi pelkän kasvun vuoksi kuin syöpä, kunnes se ei enää voi kasvaa. Tällöin se vain on tuhonnut paitsi ympäristön, myös yhteiskunnat, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Kasvaimen ”tehokkuuden” parantaminen voi tuoda hetkellistä helpotusta ja saattaa olla joskus tavoiteltavaa, mutta pitkällä tähtäimellä se vain tarkoittaa, että entistä tehokkaampi kasvain leviää laajemmalle ja saa aikaan suurempaa vahinkoa ennen kuin se kuolee tilan loppumiseen. Ja koska järjestelmä itsessään synnyttää tarpeen sen laajenemiselle, koska järjestelmän palvojilla on käytössään ylivoimaiset resurssit, koska järjestelmää uskollisesti palvomalla on mahdollista (joskin epätodennäköistä) päästä voittajien harvalukuiseen joukkoon, ja koska järjestelmä on satojen vuosien kollektiivisella kokemuksella erittäin tehokas taivuttelemaan ihmiset tukemaan sitä, ajatukset järjestelmän ”kesyttämisestä” ovat ongelmallisia: tähän mennessä on käynyt niin, että järjestelmä on kesyttänyt kesyttäjänsä.

Meillä on nyt järjestelmä, joka suorastaan kannustaa vähättelemään rikkauksien tavoittelussa luonnolle ja muille ihmisille aiheutuvia vahinkoja, koska vahingot aiheutuvat vain aniharvoin sille, joka hyötyy eniten. Niinpä meillä on järjestelmä, jossa krapula ja maksakirroosi koituvat jonkun muun kohtaloksi ja siksi kaikkien kannattaa ryypätä koko ajan – mutta emme näe, että koska kaikkien kannattaa toimia samoin, jokainen meistä kärsii jonkun toisen aiheuttamasta krapulasta. Jopa meistä rikkaimmat kärsivät, vaikka tietenkin vähemmän kuin köyhät. Rikkaat joutuvat käyttämään koko ajan enemmän rahaa suojautuakseen eriarvoisuutta luovan järjestelmän seurauksilta, kuten vaikkapa heikkenevältä julkiselta terveydenhoidolta ja yksinkertaisesti siltä tosiasialta, että jos yhteisössä on yksi rikas ja sata köyhää, köyhät saattavat yrittää tasoittaa tilannetta kolkkaamalla rikkaan.

Joskus uskoin, että nykyinen talousjärjestelmä olisi mahdollista muuttaa ajoissa ja voisimme välttyä suuremmilta ongelmilta, vaikka säilyttäisimme rahan vallan politiikassa. Nykyään en enää tähän usko. Olisimme saattaneet selvitä suhteellisen vähäisillä muutoksilla, mikäli muutokset olisi aloitettu toden teolla viimeistään 1990-luvulla. Edes vankka tutkimustieto ei kuitenkaan tuolloin kyennyt päihittämään ”rationaalisen” järjestelmämme inertiaa ja järjestelmästä hyötyvien itsekkyyttä, ja nyt on melko varmasti jo liian myöhäistä. Tämä on kuitenkin viesti, jota varsin harva haluaa kuulla.

Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Omien havaintojeni mukaan varsinainen järjestelmävallankumous on vasta pääsemässä vauhtiin. Koko ajan kasvava joukko ihmisiä – ja onneksi ennen kaikkia nuoria ihmisiä – ympäri maailmaa on tullut samaan johtopäätökseen mihin päätymiseen itse tarvitsin vuosikymmenen. Suuri pyörä on alkanut kääntyä, ja vaikka suuret pyörät pyörivät hitaasti, ne jauhavat hienoksi. Nykyinen järjestelmämme ei kertakaikkisesti ole kestävällä pohjalla, ja tarvitsemme vähintään pohjan uudelleenrakentamisen, ellemme koko järjestelmän täydellisen remontin. Tämä kaikki on täysin mahdollista.

Talousjärjestelmät ovat käytännössä täysin ihmisten luomia sosiaalisia konstruktioita (hieno nimitys ”sopimusasialle”), eikä mikään luonnonlaki estä meitä sopimasta talousjärjestelmän pelisääntöjä uudelleen, enemmän kaikkien ja vähemmän harvojen hyväksi. Vaikka nykyisen järjestelmän palvojat miten huutavat, että edes pelisääntöjen pieni viilaus saati koko pelin muuttaminen ei ole mahdollista tai ainakin tarkoittaisi maailmanloppua, toisenlainen talousjärjestelmä ei tarkoita maailmanloppua yhtään enempää kuin pelattavan tietokonepelin vaihtaminen tarkoittaisi pelaamisen loppua. Talousjärjestelmän muutosta vastustavat käyttäytyvät käytännössä tarkalleen kuten lapset, jotka ovat päässeet tuossa talousjärjestelmämme toimintaa oivallisesti kuvaavassa lautapelissä eli Monopolissa voitolle ja sitten kiukuttelevat, kun muut lapset kyllästyvät ja kysyvät, että eikö voisi joskus pelata jotain toista, järkevämpää ja vähemmän turhauttavaa peliä. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö myös lastentarhoissa pelattaisiin paljon enemmän pelkästään Monopolia, mikäli pelissä vahvoilla olevat voisivat käyttää monopolirahaa palkatakseen taitavimpia propagandisteja julistamaan Monopolin olevan ainoa mahdollinen lautapeli ja sen sääntöjen olevan luonnonlakien omaisia ikuisia totuuksia – sekä vartijoita raahaamaan arestiin ne, jotka yrittävät kaataa pelilaudan.

Toisenlaiset pelisäännöt ja jopa aivan toisenlaiset pelit ovat kuitenkin täysin mahdollisia ja ennen pitkää pakollisia, vaikka tämä tietoisuus ei vielä olekaan suotautunut yleiseen tajuntaan. Uuden järjestelmän lähtökohdaksi tulee ottaa se, mikä on fysikaalisesti mahdollista ja reilua, ei se, mikä on nykyisessä järjestelmässä voitolle päässeiden etujen mukaista. Sekä yksityiskohtaisia että vähemmän yksityiskohtaisia esityksiä tällaisen talouden käytännön järjestelyistä on lukuisia, Hahnelin osallisuustaloudesta Olin Wrightin reaaliutopioihin. Mikä tai millainen yhdistelmä näistä toteutuu, jää lähitulevaisuuden päätettäväksi.

Kaikki muutosehdotukset tulevat tietenkin herättämään vastustusta, vähättelystä ja karmeilla seurauksilla pelottelusta suoraan tai epäsuoraan vallankäyttöön (jonka yksi muoto on sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentäminen, jotta järjestelmässämme kasvava häviäjien joukko ei ehdi, jaksa tai osaa vaatia reilumpaa peliä). Voi olla, että uuden ja vanhan talousjärjestelmän välejä joudutaan selvittämään jopa aseellisesti, kun vanhasta järjestelmästä hyötyvät eivät halua luopua vallastaan vapaaehtoisesti mutta onnistuvat vielä palkkaamaan ja kiihottamaan köyhempiä kuolemaan puolestaan. Itse uskon rauhanomaisen muutoksen olevan kestävämpi ja tehokkaampi tapa muuttaa asioita, mutta harva suuri muutos on mennyt läpi ilman minkäänlaista konfliktia. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin fyysinen todellisuus pakottaa jääräpäisimmätkin nykyjärjestelmän palvojat tunnustamaan tosiasiat. (Kun he tämän tekevät, toivon aikaisemmin tosiasiat todenneilta sen verran suurpiirteisyyttä ja pelisilmää, että edes viime hetkellä ihmiskunnan puolelle loikkaavia ei pilkata jälkikäteen.) Kuten yhdysvaltalainen sanonta toteaa, todellisuudella on aina viimeinen lyöntivuoro, ja on vain objektiivista todellisuutta, että nykyisen järjestelmämme kestävyyteen voi uskoa vain tosiasiat kiistävä haihattelija.

Sivumennen sanoen, nykyään tunnen suurta sympatiaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän ongelmista ja epäkohdista 1970-luvulta saakka varoitellutta Tauno Tiusasta kohtaan: kun hän sanoi ääneen, että hänen havaintojensa mukaan sosialistinen talousjärjestelmä kasvattaa tuotannon määrää laadun kustannuksella, tuhlaa luonnonvaroja, turmelee ympäristön, ja synnyttää tarpeellisia muutoksia tuhoon saakka vastustavan byrokratian, virallinen YYA-Suomi ja Neuvostoliiton talouden edistyksellisyyteen uskovat julmistuivat näistä harhaopeista niin, että Tiusanen joutui hakeutumaan maanpakoon Glasgow’n yliopistoon. Vaikka itsekin epäilen, että julkituomani näkökannat järjestelmämme epäkohdista eivät ole ainakaan edistäneet yrityksiäni työllistyä tutkijaksi, edistystä on toki tapahtunut siinä määrin, etteivät kaltaiseni harhaoppiset joudu pelkäämään maanpakolaisuutta. Ajatuskontrolli toimii nykyään niin, että epämieluisat viestit jätetään huomiotta kunnes ne katoavat somen, klikkijournalismin ja päivittäisten kohujen kakofoniaan.

 

Syrjinnän vastustaminen on kiusaamisen vastustamista

Viikonloppuna Suomen konservatiiviskenen suurin ongelma oli se, että heidän täytyi tästedes katsoa uutta suosikkiohjelmaansa Ylen elävästä arkistosta sen sijaan, että se olisi ollut saatavilla Ylen Lasten Areenasta.

Kuten tavallista, ammattiloukkaantujista ja yliherkistä lumihiutaleista mielellään puhuvat loukkaantuivat verisesti ja täyttivät sosiaalisen median loukkaantumisellaan. Kuten tavallista, nettikeskusteluissa toivottiin kuolemaa ja raiskausta asiasta puhuneille naisille.

Minusta taas on erittäin hyvä, että nykyaikana edes yritetään kysyä, onko oikein tai tarpeellista loukata toisia ihmisiä.

Yhteiskunta, jossa toisten ihmisten loukkaaminen on ehdoton, kaikkien muiden oikeuksien yläpuolelle asettuva vapaus, on kiusaajien yhteiskunta. Siitä, että ”kaikelle pitää saada nauraa” on erittäin lyhyt matka siihen, että kaikelle nauretaan: esimerkiksi sille vähän erikoisemmalle koulutoverille.

Minua kiusattiin koulussa aina lukioon saakka, ja näin miten joitain kavereitani kiusattiin vielä minuakin pahemmin.

Kokemusteni ja näkemäni perusteella väitän, että kulttuuri, missä yksille ihmisille naureskelu hyväksytään, on kulttuuri, joka ei koskaan pysty estämään eikä juuri edes vähentämään kiusaamista. Mikään määrä kiusaamisen vastaisia ohjelmia ja hyveellisiä korulauseita ei auta, jos kulttuuri ei muutu.

Vuosikaudet olin varma, että mitään kulttuurimuutosta ei voi tapahtua. Toisten ihmisten kustannuksella nauraminen on yksinkertaisesti niin kiinteä osa kulttuuriamme.

Mutta nyt minussa on herännyt toivo siitä, että ehkäpä tulevaisuuden lapsilla olisi turvallisempi elinympäristö.

Kun rohkeat ihmiset sanovat ääneen, että toisten ihmisten loukkaaminen ei ole kivaa eikä ok, ei edes silloin kun loukkaajalla ei ollut tarkoitusta kiusata, kaikenlaisen kiusaamisen elintila kapenee.

Tutkimus toisensa jälkeen toteaa, että iso osa kiusaamiseen osallistuneista ei edes tajua kiusaavansa. He vastaavat kyselyihin aivan samoin: miten tämä muka voi olla kiusaamista, eihän minulla ollut ollenkaan tarkoitus?

Näitä vastauksia pidetään joskus selittelyinä ja valehteluna, mutta kokemusteni perusteella uskon, että vastaajat ovat useimmiten aivan rehellisiä. Kun olet marinoitunut kulttuurissa, missä poikkeaville ihmisille nauraminen tai heidän esittämisensä on täysin hyväksyttyä, miten voisit nähdä mitään pahaa siinä, että kohdatessasi poikkeavan ihmisen naurat tai matkit häntä?

Sama toimii myös toisin päin. Mitä enemmän puhumme siitä, että sanamme ja tekomme voivat loukata toisia ihmisiä silloinkin, kun meillä ei ole tarkoitusta loukata, sitä huomaavaisempi yhteiskunnastamme tulee. Huomaavaisuus ei poista kiusaamista koskaan kokonaan, koska osa ihmisistä yksinkertaisesti nauttii toisilla ihmisillä leikkimisestä. Mutta jokainen pienikin teko, jolla ihmiset kertovat, että ihmisten ja etenkään heikommassa asemassa olevien loukkaaminen ei ole OK, lähettää viestin: minusta kiusaaminen on tyhmää.

Ja kiusaaminen voidaan saada kuriin vain, jos riittävän monen mielestä kiusaaminen – mikä lähes aina alkaa toisen kustannuksella nauramisesta – todella on tyhmää.

On vain ihan puhtaasti kiusaamisen puolustamista loukkaantua verisesti siitä, että yhteiskuntamme ei enää yksin tein hyväksy kaikkia niitä tapoja, joilla enemmistö voi käsitellä vähemmistöjä julkisuudessa.

PS. muistan erittäin hyvin miten esimerkiksi ns. nunnuka-sketsi näkyi käytännössä 1990-luvun koulunpihalla.

Siitä, miten paljon oppilas toisteli tätä ja muita Pulttiboisin ja muiden vastaavien sarjojen toisenlaisille ihmisille naureskelevia sketsejä, pystyi käytännössä suoraan arvaamaan todennäköisyyden sille, osallistuiko hän kiusaamiseen.

 

Miksi palveluiden kilpailuttaminen on vaarallista

Ei myytävänä-kansalaisaloite nosti jälleen julkisuuteen ikiaikaisen keskustelun julkisten palveluhankintojen kilpailuttamisesta. Palvelujen kilpailutus on pahimmillaan lähinnä rahansiirtoautomaatti veronmaksajilta yksityisille yrityksille, ja parhaimmillaankin riskialtista touhua. Tämän olisi voinut kysyä tutkijoilta jo vuosikausia sitten, mutta kun kukaan ei ole kysynyt, niin kerron sitten nyt tässä, miksi näin on.

Kilpailutuksen perusidea on toki hyvä: laittamalla palvelun tai tavaran toimittajat kilpailemaan toisiaan vastaan hinnalla (tai joskus aniharvoin laadulla) voidaan säästää rahaa. Kilpailutus on myös käytännössä oikein hyvä idea, jos kilpailuttaja pystyy mittaamaan helposti ja halvalla tuotetun palvelun tai toimitetun tuotteen laadun ja osaa tehdä kilpailutuksen niin, että kaikki olennaiset laatukriteerit tulevat huomioiduksi sopimusta tehtäessä, eikä luottamuksellisen suhteen rakentumisella ostajan ja myyjän välille ole suurtakaan arvoa. Pitkällä tähtäimellä kilpailutus jopa säästää selvää rahaa, jos kilpailevia toimittajia todella on useita ja aito kilpailutilanne on siten olemassa.

Jos kunnan täytyy ostaa vaikkapa soraa tienpohjan täytteeksi tai pyyhekumeja kouluihin, kilpailuttajan on helppo määritellä, mitä hankitaan ja miten toimituksen hyvyys määritellään. Jos maansiirtoyrittäjä ei toimita sovittua määrää soraa sovittuun paikkaan sovittuna aikana, asia on helppo havaita ja puutteista voidaan reklamoida. Jos koululle ostetut pyyhekumit osoittautuvat kelvottomiksi, pyyhekumikauppiasta voidaan vaihtaa. Laadun määrittely on molemmissa tapauksissa helppoa, ja sopimusrikkomuksen osoittaminen melko riidatonta.

Valitettavasti kaikki tämä on sitä vaikeampaa, mitä monimutkaisempaa tuotetta tai palvelua ollaan ostamassa. Erityisen monimutkaista ja haastavaa laadun määrittely on juuri palveluissa. Pitävän palvelusopimuksen kirjoittaminen ei ole yleensä edes mahdollista: vaikka sopimusta varten uhrattaisiin koko Suomen paperintuotanto, siihen ei siltikään voida kirjailla kaikkia mahdollisia laadun määritelmiä ja erikoistilanteita. Laatua ei siis käytännössä voi määritellä kirjallisesti, vaan laadukkaan palvelun toimittamisen on perustuttava sopimusten sijaan ennen kaikkea luottamukseen palvelun toimittajan ja maksajan välillä. Kilpailutus taas on omiaan heikentämään juuri tätä luottamusta. Miksi palvelun tuottaja ylipäätään luottaisi maksajaan, kun kummallekin osapuolelle on selvää, että seuraavassakin kilpailutuskierroksessa ratkaisee vain hinta?

Ongelmaa hankaloittaa entisestään niinsanottu tiedon asymmetria palvelun ostajan ja palvelun toimittajan välillä: palvelun toimittaja todennäköisesti tietää paljon enemmän siitä, miten kirjoittaa itselleen rahakas sopimus, kuin palvelun ostaja tietää siitä, miten minimoida kilpailutuksen riskit. Etenkin silloin, kun kilpailutukseen osallistuu itselleen edullisten sopimusten tekemisessä kokeneita suuryrityksiä, pienten kuntien virkamiehet saattavat jo osaamiseltaan saati resursseiltaan pelata peliä täysin eri sarjassa – veronmaksajien tappioksi.

Kun laatua ei ole mahdollista määritellä yksikäsitteisesti, kun luottamusta korvaavien sopimusten kirjoittaminen on vaikeaa ja helposti etenkin suuryrityksiä suosivaa, ja kun palvelun tuottajan intresseissä on tehdä työ mahdollisimman halvalla, kilpailutus johtaa täysin ennustettavasti ja täysin väistämättä tilanteisiin, joissa sopimuksen kirjain saatetaan täyttää mutta sopimuksen henkeä vastaan rikotaan. Ja koska palvelujen tosiasiallisen laadun valvominen on kallista ja hankalaa, on täysin mahdollista, että edes sopimuksen kirjainta ei täytetä jos vilungista ei jäädä kiinni – aivan kuten säännöllisesti toistuvat uutiset esimerkiksi toimittamatta jääneistä aterioista ja kuljetuksista jätetyistä vammaisista kertovat. Esimerkiksi juuri vammais- ja vanhuspalveluiden laadun tarkkailu saattaa käytännössä vaatia kunnallisen valvojan seuraamaan palveluiden toimittamista. Mutta tämä tietenkin söisi ne vähäiset säästöt, joita kilpailuttamisella haetaan.

Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanoen, kilpailutusmallissa palvelujen tuottajan ja palveluiden maksajan intressit eroavat toisistaan liian paljon, eikä todelliseen laatuun tarvittavaa luottamuksellista suhdetta pääse syntymään – ja kummankin intressit ovat usein eroavia palvelun tarvitsijan intressien kanssa. Tuottajan intresseissä on tehdä mahdollisimman vähän ja saada siitä mahdollisimman paljon rahaa; maksajan intresseissä on selviytyä mahdollisimman halvalla. Silloin, kun palvelun tarvitsija on yhteiskunnan alemmilla rappusilla eikä syystä tai toisesta voi saada ääntään kuuluviin, on aivan täydellisen ennustettavaa, että keskimääräinen kilpailutus johtaa saatujen palveluiden laadun huonontumiseen. Jos kilpailutilanne on vielä kaiken lisäksi se, mitä se Suomessa usein on, eli jos tosiasiallista kilpailua eri toimittajien välillä ei pääse syntymään, kilpailutus tulee myös pidemmällä tähtäimellä todennäköisesti johtamaan palvelumonopoleihin monopolihinnoitteluineen.

Palveluiden tuottaminen kuntien omana työnä ei ole täydellinen ratkaisu, koska tällöin palvelun tuottajan intresseissä voi edelleen olla rahansäästö samalla kun palvelun tarvitsijan intresseissä olisi saada laadukasta palvelua. Julkisesti tuotetut palvelut ovat kuitenkin suoremmin demokraattisen valvonnan alla, ja ristiriitaisia intressejä on vähemmän. On myös todennäköistä, että vaikeasti mitattavat laatutekijät tulevat keskimäärin sitä paremmin täytetyiksi, mitä paremmin eri osapuolet luottavat toisiinsa. Käsittääkseni mikään tutkimusnäyttö ei myöskään tue kilpailutuksen kannattajien keskuudessa yleistä uskomusta siihen, että julkinen sektori ei voisi tuottaa palveluja käytännössä yhtä tehokkaasti tai joissain tapauksissa jopa tehokkaammin kuin yksityinen sektori. Etenkin jos palveluiden laadullakin on väliä, tämä uskomus ei vain vaikuta pitävän paikkaansa.

Loppuun vielä käytännön esimerkki palvelun kilpailutuksesta keskisuuressa suomalaisessa kunnassa. Satuin sattumalta seuraamaan läheltä, kun erään kunnan kokoomuslainen johto heräsi kilpailutusideologian autuuteen ja päätti kilpailuttaa erään vanhuspalvelun. Kilpailutuksen virkatyönään hoitanut kokoomuslainen virkamies kirjoitti vaaditut kilpailutusdokumentit niin, että niissä esimerkiksi oletettiin palvelun aikaisemmin järjestäneen tahon luovuttavan omistamansa kiinteistöt korvauksetta kilpailutuksen voittajan käyttöön. Vaikka kiinteistön omistanut taho varoitti virkamiestä kirjallisesti tästä ja muista kilpailutusdokumenttiin jääneistä puutteista, kilpailutus eteni silti kunnan johdon ja virkamiehen suunnitelman mukaisesti.

Vähemmän yllättävästi kilpailutuksen voitti kansainvälinen suuryritys, hinnalla, joka palvelua vuosikaudet tarjonneen tahon kokemuksen mukaan ei voisi mitenkään kattaa sopimuksessa luvattuja palveluja. Sillä aikaa kun kiista kiinteistöjen käyttöoikeudesta ja kiinteistön omistajan pyytämän vuokran maksajasta eteni kohti käräjiä, uusi toimittaja aloitti palvelun tuottamisen. Parissa kuukaudessa kävi ilmeiseksi, että sopimuksessa luvattuja palveluja ei todellakaan voitu toimittaa luvatulla hinnalla, ja suuryritys vaati nyt kunnalta lisää rahaa sekä tilavuokriin että sovittujen palveluiden toimittamiseen. Kokonaiskustannus oli jo tässä vaiheessa aikaisempaa palveluntarjoajaa korkeampi, ja asiakkaat valittivat säännönmukaisesti laadun dramaattisesta heikentymisestä.

Kun viimeksi tilanteesta kuulin, muutaman vuoden seikkailun välituloksena oli sopimuksen purku ja palveluiden palauttaminen ne aikaisemmin hoitaneelle taholle. Suuryritys sai tehtyä bisnestä parin vuoden ajan ja ymmärtääkseni myös korvauksia sopimuksen purkamisesta; kunta joutui maksamaan selvästi aikaisempaa enemmän ja lisäksi vielä erilaisia oikeudenkäyntikuluja ja muita korvauksia, joiden yhteissumma nousi tiettävästi useisiin satoihin tuhansiin euroihin. Kymmenet vanhukset saivat viimeisinä elinvuosinaan huonoa tai olematonta palvelua. Kokoomusvetoisen kunnan yksityistämisintoon tälläisillä pikku vastoinkäymisillä ei juuri ollut vaikutusta.

Itse epäilen, että palveluiden osto-osaaminen on kunnissa keskimäärin enemmän tämän esimerkin kuin kilpailutuksen teorian edellyttämällä tolalla. Olen myös täysin varma, että parikin tälläistä, useimmiten maton alle lakaistua tapausta syö kaikki ne vähäiset säästöt, mitä kilpailutuksella on mahdollista saada.

Toivomukseni tolkun ihmisille 6.12.2017

Alunperin Facebookissa julkaisemani kirjoitus, joka sai jonkin verran jakoja. Alkuperäinen täällä.

Okei, mulla ois nyt yksi toivomus niinsanotuille tolkun ihmisille, jotka tänään kauhistelevat natsien marsseja vastustavia vastamielenosoittajia ja ovat omasta mielestään tarkan puolueettomia pitäessään ”ääripäitä” yhtä pahoina asioina:

Voisitteko pliis olla sit ikinä hehkuttamatta ketään natseja vastustanutta henkilöä, George Orwellista Sophie Scholliin?

Tälleen historiaa jonkin verran tuntevan näkökulmasta kun näyttää lähinnä irvokkaalta, miten monet ihmiset ovat omasta mielestään koviakin demokratian ja ihmisoikeuksien kannattajia, mutta ovat valmiita kuitenkin sitten käytännössä olemaan juuri niitä aidalla istuvia toisaalta-toisaalta-tyyppejä silloin kun ihmisoikeuksia voisi ihan konkreettisesti puolustaa.

Mulle on vuosien saatossa tullut semmoinen tuntuma, että ihan tosi moni nyt ”tasapuolisesti” asioihin suhtautuva ihminen pitää yksityisesti itseään sellaisena ihmisenä, joka kuitenkin sitten ”tositilanteessa” olisi ihan varman ehdottomasti hyvien puolella.

Newsflash: jos tän todempi tilanne tulee, niin sitten on jo liian myöhäistä vastustaa. Elämä ei ole mitään seikkailuelokuvaa missä on selvästi mustiin pukeutuneet pahikset ja yhtä selvät hyvikset. Totalitarismia ja sortoa vastustaneet ihmiset ovat ennenkin olleet kauniisti sanottuna mielipiteitä jakavia henkilöitä, ja ihan tarkalleen nykyisten tolkun ihmisten kaltaiset ihmiset olivat juurikin niitä, jotka 1930-luvulla käänsivät katseensa ja perustelivat itselleen, miksi juuri he eivät kuitenkaan voineet lähteä mukaan mihinkään ”räyhäämiseen,” vaikka ihan tosi kovasti mielensä sopukoissa natsismia vastustivatkin.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä fasismi oli kyllä inhottava aate – mutta Espanjaan fasismia vastaan konkreettisesti taistelemaan lähtenyt Orwell oli vaarallinen fanaatikko.

Tolkun ihmiset oli just niitä, joiden mielestä natsit oli kyllä vastustettava asia, mutta kaikenlainen toiminta natseja vastaan – esimerkiksi kommunistien toimesta – oli ihan vääränlaista sammuttamista, ja vieläpä epäilyttävien tyyppien tekemänä.

Tolkun ihmiset oli just niitä, jotka sitten sodan jälkeen julistivat kovaan ääneen, että he kyllä ihan oikeasti olivat natseja vastaan – oli vaan niin monta hyvää syytä miksi juuri he eivät voineet tehdä mitään.

Totalitarismi ei tule niin, että yhtenä päivänä heräämme rautasaappaiden kopinaan, ja sitten tolkun ihmiset heräävät sankarilliseen vastarintaan. Totalitarismi tulee niin, että totalitarismi ja sitä ajavat normalisoivat itsensä koko ajan normaalimmaksi osaksi yhteiskuntaa. Tolkun ihmisten rooli tässä on se, että he paheksuvat, kritisoivat ja epäilevät kaikkea toimintaa – jumalauta alpakoista lähtien – mikä saattaisi jotenkin haitata totalitaristien pyrintöjä. Milloin järjestäjä on väärä, milloin toiminnan muoto on ihan väärä, milloin mikäkin on se syy, miksi juuri tätä – tai mitään – vastarinnan muotoa ei pidä tukea.

Tällä tavalla tolkun ihmiset normalisoivat juuri itselleen, miksi juuri heidän ei pidä ”provosoitua” – eli miksi juuri heidän pitää olla hiljaa. Tämä on semmoinen kehitys, missä askel askeleelta tolkun ihmisistä tulee justiinsa niitä, jotka sitten jälkikäteen kyllä selittelevät, että olisin minäkin ollut kovasti vastaan, mutta mutta mutta.

Muistan hyvin, että vielä 20 vuotta sitten koulussakin ihmettelimme, että miten se suuri enemmistö ei liittynyt vaikka Sophie Scholliin. Nyt ei tarvitse ihmetellä: se kävi juuri näin.

Ei ole ihan sattumaa, että ihan ylivoimainen enemmistö historiaa lukeneista on nykyään aika pirun huolestunut siitä, että natsit marssivat kaduilla. Eikä ole ihan sattumaa, että niin monet historioitsijat yrittävät varoitella, että tarvitsemme tehokkaampaa paheksuntaa natseja vastaan, emme natsien normalisoimista.

Tämä ei johdu siitä, että historioitsijat olisivat vainoharhaisia. Tämä johtuu siitä, että historiaa tuntevat ymmärtävät, että vaikka nykyinen tilanne ei johtaisikaan natsismin kauheuksien toistumiseen aivan sellaisenaan, riski isoista vahingoista on todellinen. Ja siitä, että historiaa tuntevat tajuavat, mikä rooli sillä hiljaisella enemmistöllä ja sen hiljaisuudella on ollut aina, kun fasismia on rakennettu.

Miksi valtio ei puolusta puolustajiaan?

Raaseporin traagisessa onnettomuudessa kolme nuorta asevelvollista antoi kalleimman uhrin isänmaalle, samalla kun neljä muuta loukkaantui vakavasti. Vammat voivat jäädä pysyviksi, eikä mikään tuo kuolleita takaisin sureville omaisilleen. Tästä huolimatta Suomen valtio kohtelee asevelvollisiaan toisen luokan kansalaisina, joiden vammautuminen tai kuolema valtiomme ja yhteiskuntajärjestyksemme puolesta kuitataan lähinnä loukkaavan pienellä hautausavustuksella.

Sotilasvahinkojen korvaaminen on Suomessa ollut jo pitkään retuperällä, ja ennen tämän vuoden alussa voimaantullutta lakimuutosta esimerkiksi rauhanturvaajat käytännössä toteuttivat Suomen valtion valitsemaa ulkopolitiikkaa omalla riskillään: vammautumisesta tai kuolemasta maksettavat korvaukset olivat säälittävän pieniä, ja niitäkin saadakseen sotilaan tai hänen omaistensa täytyi jaksaa taistella Valtiokonttorin suorastaan vihamielistä byrokratiaa vastaan. Lakimuutoksen myötä rauhanturvaajien tilanne on nyt hieman parempi, ja rauhanturvaajaksi lähteminen ei ole enää täysin omalla riskillä kulkemista. Jostain käsittämättömästä syystä sama ei kuitenkaan koske palvelukseen käytännössä pakotettuja asevelvollisia. Asevelvollisen kuolema kuitataan valtion puolelta 4810 euron hautauskorvauksella ja mahdollisesti perhe-eläkkeellä. Kontrasti vapaaehtoisena rauhanturvatehtäviin lähteneen kuolemasta maksettavaan 200 000 euron korvaukseen on sanalla sanoen käsittämätön.

Suomen maantieteellinen, väestöllinen ja sotilaallinen asema tekevät asevelvollisuudesta vaikeasti korvattavan järjestelmän ainakin vielä nähtävässä tulevaisuudessa. Mutta koska palvelus on pakollista, asevelvollisten turvallisuuteen on kiinnitettävä aivan poikkeuksellista huomiota. Tavoitteena pitäisi itsestäänselvästi olla nolla vakavaa tapaturmaa.

Onnettomuuksia tulee kuitenkin sattumaan jatkossakin, ja kun niitä sattuu, aivan vähintä mitä valtion tulisi puolustajiensa hyväksi tehdä olisi korvata aiheutuneet vahingot enemmänkin kuin reilusti, ja auttaa muutenkin sekä palveluksessa vammautuneita että vammautuneiden ja etenkin kuolleiden – kaatuneiden – omaisia. Mikään määrä rahaa tai apua ei tietenkään tuo kuolleita takaisin, mutta itse entisenä rauhanturvaajana pidän elämänsä alussa olevan asevelvollisen arvottamista vain reilun kahden prosentin arvoiseksi vapaaehtoiseen rauhanturvaajaan nähden lähinnä törkeänä loukkauksena palveluksessa kuolleita ja kaikkia muitakin maanpuolustajia kohtaan.

Maanpuolustus ja ylipäätään yhteiskuntamme perustuu pohjimmiltaan sanattomaan sopimukseen kansan ja valtionhallinnon välillä. Tähän sopimukseen kuuluu, että valtion puolesta aikansa ja kenties terveytensä tai jopa henkensä antavasta ja hänen omaisistaan pidetään valtion toimesta niin hyvää huolta kuin vain suinkin on mahdollista. Jos näin ei tehdä, on meillä kansalaisilla erinomainen syy kysyä, miksi ylipäätään osallistuisimme maanpuolustukseen tai mihinkään muuhunkaan meiltä vaadittavaan uhraukseen. Palkka-armeijoissa ja orjayhteiskunnissa on saattanut olla mahdollista suhtautua maanpuolustajiin kertakäyttöisinä kulutushyödykkeinä, mutta vapaassa maassa, jonka puolustus perustuu asevelvollisuuteen, tämä ei kertakaikkisesti käy päinsä.

Vaadinkin, että poliittiset päättäjämme laittavat nyt viimeistään vireille tarvittavat lainmuutokset, jotta

  1. Puolustusvoimien toiminnan tavoitteeksi otetaan nolla asevelvollisille sattunutta vakavaa tapaturmaa, ja
  2. Asevelvollisille sattuneet vahingot korvataan vähintään yhtä hyvin kuin vapaaehtoisina palvelleille sattuneet, mielellään paremmin, sekä
  3. Niin maanpuolustajille kuin heidän omaisilleen tarjotaan kaikkea mitenkään tarpeellista apua etenkin vakavien onnettomuuksien ja kuolemantapausten jälkeen, niin pitkään kun apua tarvitaan.

Mielipide: Malmiesiintymiä ei ole pakko luovuttaa sijoittajille

RAUTALAMMIN Kiviniemeltä äskettäin löytynyt skandium­esiintymä tullee päätymään yksityisten kaivosyhtiöiden haltuun, mutta kansallisaarteitamme olisi mahdollista hallita toisinkin.

VALLITSEVAN poliittisen ideologian mukaan Kiviniemen kenties kymmenien miljardien eurojen arvoinen esiintymä täytyy luovuttaa kaivosyritykselle, joka ehtii apajille ensimmäisenä. Jos ja kun esiintymän hyödyntämiseen tarvittava tekniikka saadaan kehitettyä, kaivos tulee tarjoamaan töitä muutamille kymmenille ihmisille, mutta varsinaiset voitot valuvat veroparatiiseihin.

Kun esiintymä on tyhjennetty, sen hyödyntämistä varten perustetun suomalaisen tytäryhtiön varallisuus lienee huvennut emoyhtiöltä veronkierto­tarkoituksessa otettujen lainojen hoitoon. Jälkien korjaaminen jää veronmaksajalle.

Sama näytelmä on näytelty ennenkin. Mutta historia opettaa, että kansallisvarallisuuttamme voisi hallinnoida niinkin, että malmi hyödyttäisi kaikkien suomalaisten hyvinvointia.

Pohjois-Karjalan Outokummusta löydettiin vuonna 1910 Euroopan rikkain kupariesiintymä. Erinäisten vaiheiden jälkeen esiintymä jäi valtion omistaman Outokumpu oy:n haltuun.

Seuraavina vuosikymmeninä Outokummun rooli suomalaisen metalliteollisuuden ja korkean teknologian osaamisen kehittämisessä oli kiistaton, ja sen menestyksekäs teknologiavienti avasi tietä esimerkiksi Nokian menestykselle.

Mitään tästä ei olisi tapahtunut, jos Outokummun aarre olisi yksityistetty.

NYKYISIN vierastamme valtionyrityksiä lähinnä ideologisista syistä: uskomme, että valtionyritykset ovat tehottomia mutta yksityinen raha ei voi tehdä virhesijoituksia.

Esimerkiksi professori Markku Kuisma on kuitenkin toistuvasti osoittanut, että yleiset käsitykset valtionyhtiöistä kankeina, epäinnovatiivisina dinosauruksina eivät yksinkertaisesti perustu tosiasioihin.

Saman havainnon on tehnyt esimerkiksi Cambridgen yli­opiston kehitystaloustieteilijä Ha-Joon Chang, joka on osoittanut valtionyhtiöiden tärkeyden rikkaiden valtioiden vaurastumisessa.

Voi olla, että esimerkiksi Euroopan unionin käytännöt tekevät Outokummun kaltaisista valtionyhtiöistä juuri nyt mahdottomia. Poliittisesti tehtyjä päätöksiä voidaan kuitenkin muuttaa toisenlaisella politiikalla.

SUOMESSA olisi syytä selvittää ennakkoluulottomasti, miten kansallisvarallisuuttamme hyödynnettäisiin ottaen huomioon maamme pitkän aikavälin etu. Kansallisaarteidemme luovuttaminen yksityisille sijoittajille nimellistä korvausta vastaan ei ole luonnonlakien määräämä pakko vaan vahvasti ideologinen valinta.

Janne M. Korhonen

diplomi-insinööri

Outokummun historiasta väittelevä tutkija, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

Turku

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla 5.7.2017.

Voisiko lohkoketjukronikka ennaltaehkäistä Totuuskuution?

wp-content_uploads_2015_03_totuuskuutio_300_211Erikoinen otsikko viittaa tällä kertaa Esa Mäkisen dystopiaromaaniin Totuuskuutio (Otava, 2015), ja lienee suotavaa aloittaa pienellä kirja-arvostelulla.

Totuuskuutio kuvaa yhtä mahdollista maailmaa joskus vuoden 2050 tienoilla. Romaanin päähenkilö Tero Lilja työskentelee Internet-hakukonejätti ”Celciuksen” Suomen-konttorissa eräällä yrityksen vähemmän julkisuutta saaneella osastolla. Teron tehtävä on huolehtia siitä, että yrityksilläkin on oikeus tulla unohdetuksi Internetissä: jos netissä liikkuu maksavan asiakkaan kannalta epämieluisia uutisia, Tero ja hänen työtoverinsa korjaavat uutiset tai ainakin estävät niiden näkymisen suurelle yleisölle.

Tämä ei tietenkään ole sensuuria; se on ”täsmäyttämistä.”

En mene tässä kirjoituksessa enempää juonen yksityiskohtiin. Totean vain, että kirjassa on tavoiteltu Orwellin klassikoiden henkeä, ja paikoin siinä on myös onnistuttu. Kokonaisuutena kirja on oikein mainiota dystooppista fiktiota, ja varmasti lukemisen arvoinen kenelle hyvänsä spekulatiivisen fiktion ystävälle.

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee kuitenkin se, että siinä vuosisadan puolenvälin tienoille sijoitettu maailma olisi teknisesti mahdollinen jo nykyään. Käyttäytymistämme ja mielipiteitämme ohjaa jo nyt vahvasti se, millaisia uutisia esimerkiksi Facebookin salaiset algoritmit meille syötteeseemme tarjoavat. Vaikka algoritmeja ei peukaloitaisi tarkoitushakuisesti, kuten Tero Lilja ja hänen toverinsa kirjassa tekevät, niiden toiminta jo itsessään estää meitä näkemästä kenties merkityksellisiäkin uutisia. Facebook tarjoaa meille sellaisia viestejä ja linkkejä, jotka algoritmi arvioi meitä eniten kiinnostaviksi, ja Googlen harjoittama hakutulosten kustomointi aikaisemman selailuhistorian mukaan johtaa huomaamatta kuplaan, jossa vaihtoehtoisia näkemyksiä ei löydä edes etsimällä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta mielipiteisiin.

Meille näkyvän informaation valikointi on jo sinänsä ongelmallista, ja informaatiokuplien eriytymistä pidetäänkin usein yhtenä syynä yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymiseen. Kuplia on käytetty tehokkaasti hyväksi syöttämällä niihin yksipuolista tai suorastaan valheellista informaatiota – valeuutisia. Kun riittävä määrä ihmisiä jakaa valeuutisen, on vähänlaisesti väliä sillä, onko itse uutinen totuudenmukainen vai ei: mielipiteisiin on jo ehditty vaikuttaa, ja totuudesta tulee vain yksi mielipide muiden joukossa.

Toistaiseksi on kuitenkin ollut ainakin periaatteessa mahdollista tarkistaa, pitävätkö valeuutiset paikkansa. Tiedonvälityksen luotettavuudesta huolestuneet tahot, Suomessa esimerkiksi Faktabaari, ovat tehneet parhaansa seuloakseen jyvät akanoista ja tarkistaakseen, ovatko kohutuimmissa uutisissa kerrotut asiat yhteneviä esimerkiksi arkistoitujen uutisten kanssa. Mutta entä jos tämä ei olisi mahdollista? Entä jos emme voisi luottaa digitaalisten arkistojen sisällön vastaavan todella sitä, mitä vaikkapa arkistoidussa lehtijutussa on joskus – kenties vuosia sitten – kirjoitettu?

Informaatiosodankäynnin varustelukilvassa on vain todennäköistä, että seuraava askel valeuutisisten saralla otetaan hyökkäämällä suoraan uutisarkistoja vastaan. Arkistojen peukaloinnilla voisi konkreettisesti muuttaa menneisyyttä, ja kuten Orwell aikanaan totesi, se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Uutisarkistot eivät todennäköisesti ole yhtä hyvin suojattuja kuin esimerkiksi pankkien tietoliikenne, ja tietomurtoa voisi olla vaikea edes huomata: ovela hyökkääjä voisi muutella arkistoja ja poistaa tietoja niin valikoiden, että hyökkäyksen havaitseminen vaatisi käytännössä yksityiskohtaista vertailua tunnettuun, luotettavaan aineistoon. Niin kauan kun esimerkiksi lehtien paperiarkistot ovat vielä olemassa, tämä on ainakin teoriassa mahdollista – joskin jotain sellaista, mikä jää käytännössä tavalliselta netinkäyttäjältä tekemättä. Mutta mitä tehdään sitten, kun kaikki arkistot ovat digitaalisia, ja arkisto ja sen varmuuskopio eroavat toisistaan? Miten todennetaan luotettavasti, mikä on peukaloitu ja mikä peukaloimaton versio?

Hyökkääjän tarkoituksiin voi riittää, että esimerkiksi uutisarkistojen luotettavuus joutuu kyseenalaiseksi. Tällöin vaikkapa menneisyyttään kaunistelemaan pyrkivä poliitikko voi väittää, että arkistomurron tarkoituksena oli syöttää arkistoihin hänet väärinkäytöksiin yhdistäviä valeuutisia. Väitteen todistaminen vääräksi voisi hyvin olla mahdotonta, ja kun arkiston luotettavuus on kerran joutunut vakavasti epäilyksen alaiseksi, sen luotettavuus voi olla ikuisesti mennyttä.

Arkistojen luotettavuuden varmistamisen ongelmasta on tulossa erityisen akuutti kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että ainakin tietomurroille vähemmän alttiiden paperiarkistojen aika alkaa olla ohi. Uutta materiaalia niihin ei enää juurikaan synny, kun koko yhteiskunnallinen elämämme on jo tietoverkoissa. Toinen syy on se, että kybersodankäynnin työkalujen kehittyminen voi antaa jo lähivuosina erittäin voimakkaita työkaluja kohdennettuun tietojen vääristelyyn. Tehokkaat algoritmit ja alkeelliset tekoälyt kykenevät jo nykyisin kirjoittamaan ymmärrettäviä uutisia; ne saattavat jo piakkoin kyetä vääristelemään arkistoituja uutisia puoli- tai jopa täysautomaattisesti, niin hyvin että väärennöksen toteaminen vaatii tarkkaavaisuutta.

Ongelmaan on pakko löytää ratkaisu, mieluiten ennen kuin ensimmäinen massiivinen historian vääristely pääsee tapahtumaan. Haaste on teoriassa suhteellisen yksinkertainen: on kehitettävä menetelmä, jolla voidaan taata digitaalisen historian aitous jälkikäteen. Olisi myös toivottavaa, jos käytetty menetelmä mahdollistaisi arkistojen hajauttamisen: näin arkiston luotettavuus ei olisi yhden ainoan toimijan varassa.

Ratkaisu: lohkoketjukronikka

Onneksi juuri tälläinen teknologia on nyt olemassa. Bittiraha Bitcoinin tarpeisiin alunperin keksitty lohkoketjutekniikka mahdollistaa luotettavien, hajautettujen tietokantojen rakentamisen. (Yksinkertaistettu esitys lohkoketjutekniikasta löytyy vaikkapa täältä.) Tarkoitusta varten laadittuun lohkoketjuun olisi teknisesti mahdollista tallentaa kokonaisia digitaalisia arkistoja tai niiden aitouden osoittavia tarkistussummia niin, että arkiston väärentäminen jälkikäteen olisi hyvin vaikeaa. Kun uutinen on tallennettu lohkoketjuun, sen aitoudesta voidaan periaatteessa olla varmoja niin kauan, kun maailmasta löytyy tietokoneita, jotka kykenevät kyseistä lohkoketjua lukemaan. Periaatteessa nyt olisi siis sekä mahdollista, että tarpeen, ryhtyä laatimaan arkistoa, jossa ihmiskunnan yhteinen digitaalinen muisti voisi säilyä vaikkapa sadan tuhannen vuoden ajan.

Käytännössä lohkoketjuarkisto voisi toimia esimerkiksi kansallisten arkistojen ja yliopistojen yhteistyönä pyörittämänä palveluna, johon tallennettaisiin säännöllisesti alueellisesti ja kielellisesti edustava otos uutisia ja muita ajankohtaisia aineistoja. Toisin kuin esimerkiksi Wikipediassa, arkiston tarkoitus ei olisi tallentaa narratiivisia tarinoita, vaan toimia primäärilähteiden arkistona – universaalina kronikkana. (Sana kronikka tarkoittaa aikakirjaa, johon historialliset tapahtumat kirjataan aikajärjestykseen. Kronikat ovat yksi tärkeimmistä lähdeaineistoista esimerkiksi keskiajan historiaa tutkittaessa.) Kustannussyistä kronikkaan ei edes pyrittäisi tallentamaan kaikkea Internetin sisältöä, ja samasta syystä alkuvaiheessa tallennettaisiin lähinnä raakateksti, mutta säilytystilan ja tiedonsiirtokapasiteetin halpenemisen ja/tai käytössä olevien resurssien kasvamisen myötä kronikka voisi laajentua kattamaan myös ”raskaampaa” aineistoa ja muutenkin laajentaa kattavuuttaan.

Jokaisella kronikkaa pyörittävällä ”noodilla” olisi tallennettuna koko kronikan sisältö, ja muutokset siihen vaatisivat esimerkiksi määräenemmistön hyväksynnän; näin kronikan muuttaminen tai tuhoaminen vaatisi koordinoitua hyökkäystä useisiin noodeihin yhtä aikaa. Kronikka siis eroaisi olemassaolevista Internet-arkistoista paitsi tässä suhteessa (esim. Internet Archive on vasta rakentamassa peilipalvelinta), myös siten, että tiedot pyrittäisiin tallentamaan kronikkaan pääosin pysyvästi. Tällä hetkellä suuri osa arkistoista noudattaa niinsanottua Oaklandin arkistointipolitiikkaa, jonka mukaan arkistoista on poistettava pyydettäessä esimerkiksi tiettyä henkilöä tai yritystä koskevat tiedot. Tämä on jo johtanut erikoisiin tilanteisiin, sillä esimerkiksi eniten käytetty nettiarkisto Internet Archive poistaa näkyvistä kaikki domain-nimen alasivut, jos päädomainin (esimerkiksi tällä blogilla jmkorhonen.fi) nykyinen haltija niin haluaa. Poistaminen tapahtuu automaattisesti, ja ratkaisevaa on vain se, kuka hallitsee päädomainia: vaikka materiaalin tuottanut aladomainin omistaja olisi nimenomaisesti toivonut sivujensa arkistointia, päädomainin haltijan niin pyytäessä myös aladomain-arkistot poistetaan näkyvistä.

Keskeinen syy tälläiselle, digitaalisen historian väärentämistä suorastaan kutsuvalle politiikalle on oikeusjuttujen pelko. Arkistojen keräämistä säännellään varsin tarkasti mm. henkilörekisterilailla, ja esimerkiksi kunniaa loukkaavan materiaalin päätyminen arkistoon kaikkien nähtäväksi altistaa myös arkiston ylläpitäjän syytteelle kunniaa loukkaavan materiaalin levittämisestä. Kronikassa ongelma voitaisiin ratkaista useammalla eri tavalla tai niiden yhdistelmillä. Yksi tärkeä lähtökohta olisi kronikan ylläpitäjien (noodien) rajoittaminen kansallisiin arkistoihin ja muihin viranomaisiin rinnastettaviin tahoihin, joilla on jo nyt mahdollisuus ja jopa velvoite kerätä digitaalisiakin arkistoja, sekä säädellä tarvittaessa pääsyä arkistoihin niin, että arkaluonteinen materiaali ei pääse julkiseen levitykseen. Toinen, selvästi virheellisten tietojen kronikointia ehkäisevä sääntö voisi olla tietojen tallentaminen viiveellä esimerkiksi uutisten julkaisusta. Näin selvästi virheelliset uutiset ehdittäisiin todennäköisesti korjata ennen kuin ne tallentuvat kronikkaan.

Kronikkaan tallennettava tieto tai osa siitä voitaisiin myös lähtökohtaisesti salata tietyksi ns. embargo-ajaksi. Teknisesti olisi mahdollista salata arkistomateriaali esimerkiksi niin, että salatut tiedot voidaan avata vain, jos enemmistö noodeista äänestää avaamisen puolesta. Avaaminen voitaisiin hoitaa rutiininomaisesti sovitun ajan kuluttua, tai se voitaisiin tehdä erikoistapauksissa enemmistöpäätöksellä aikaisemmin, mikäli olisi syytä epäillä esimerkiksi avoimiin arkistoihin kohdistunutta väärennöstapausta. Epäilysten todentamiseksi kronikkaan tallennettaisiin jokaista sinne tallennettua tiedostoa kohden myös niinsanottu tarkistussumma. Vertaamalla kronikkaan tallennettua tarkistussummaa avoimessa arkistossa (esimerkiksi sanomalehden omassa arkistossa) säilytetystä tiedostosta samalla kaavalla laskettuun tarkistussummaan on mahdollista tarkastaa, vastaako avoimen arkiston tiedosto edelleen kronikkaan tallennettua vastinettaan. Jos tarkistussummat eivät täsmää ja peukalointia on syytä epäillä, prosessi kronikkaan salatun tiedoston avaamiseksi voitaisiin tarvittaessa aloittaa. Tarkistussumma voi myöskin olla avoin kaikkien luettavaksi, sillä se ei paljasta mitään itse tiedoston sisällöstä, eikä siten voi loukata esim. henkilötietolakia tai johtaa syytteisiin kunnianloukkauksesta – joskin ratkaistavaksi jää vielä ongelma, miten mahdollisesti muuttuvat nettiosoitteet ja muut vastaavat ongelmat huomioidaan.

Epävirallisten tiedustelujeni ja esimerkiksi Museoviraston henkilökunnan kanssa käymieni keskustelujen perusteella uskon, että yllä ja tässä englanninkielisessä esityksessä kuvattu kronikka olisi paitsi kipeästi tarpeen, myös teknisesti täysin mahdollinen toteuttaa. Eräs Suomen johtavista lohkoketjuasiantuntijoista arvioi alustavasti järjestelmän kehittämisen kustannusarvion olevan noin viisi miljoonaa euroa. Tämä on varsin pieni raha potentiaalisesti sadan tuhannen vuoden arkistosta. Olemmekin nyt edistämässä kronikkaa lohkoketjun mahdollisuuksia tutkivassa ReCon-tutkimushankkeessa, jossa nykyisin työskentelen. Jos olet kiinnostunut kronikan mahdollisuuksista tai sen toteuttamisesta tai haluat kuulla lisää ReCon-hankkeesta, ota yhteyttä – sähköpostilla minut saa kiinni esimerkiksi osoitteesta blockchain.janne@gmail.com.

Kirja-arvostelu x 3: Ihmiskunnan energiakriisi, Valomerkki, Suomi öljyn jälkeen

Ilmastokysymyksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa on energiantuotannon muuttaminen vähähiiliseksi. Miten tämä tehdään ja mitä rajoituksia eri energianmuotoihin voi liittyä, onkin sitten monimutkaisempi kysymys. Perustietoa voi nyt hakea kolmesta viime vuosina ilmestyneestä suomenkielisestä energiakirjasta.

(Kirjoitus on julkaistu myös ilmastotieto-blogissa sekä Uuden Suomen blogissani.)

Yksi tämän vuosituhannen alkupuolen tärkeimmistä yksittäisistä kysymyksistä on energia. Maailman väkiluvun ennustetaan kasvavan 9–10 miljardiin vuoteen 2050 mennessä, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että nämä miljardit ihmiset kaipaavat samoja asioita kuin mekin: edullisen, luotettavan energian mahdollistamaa hyvinvointia. Samaan aikaan maailman energiavarat ovat hupenemassa, kun helposti hyödynnettävät fossiiliset energianlähteet – mitkä nykyisin kattavat jo liki 85% maailman energiankulutuksesta – toisaalta hupenevat, toisaalta pahentavat entisestään liki sietämättömiä ympäristövahinkoja.

 

Tietoisuuden lisääntyminen tästä aikamme kenties tärkeimmästä kysymyksestä on alkanut näkyä ilahduttavasti myös suomenkielisessä tietokirjallisuudessa. Tyydyttävän energiatietoisuuden hankkiminen ei olekaan enää kielitaidosta kiinni, sillä Jorma Keskitalon faktapitoisen, hyvän mutta hieman kuivahkon Ihmiskunnan energiakriisin (Gaudeamus, 2011) jälkeen aihetta on käsitellyt myös Jussi Laitinen kirjassaan Valomerkki (Atena, 2012), ja nyt uusimpana tulokkaana vuorossa on Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen (Into, 2013).

 

Kaikkien kolmen kirjan perusviesti on sama: ihmiskunnalla on edessään ehkäpä sen kaikkien aikojen suurin haaste, kun yhteiskuntamme perustana ollut edullinen, fossiilinen energia käy vähiin ja samalla sen vähäinenkin käyttäminen vaikeutuu, kun tietoisuus fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista ympäristötuhoista leviää. Siinä missä Ihmiskunnan energiakriisi paneutuu laaja-alaisesti ja kriittisesti mutta silti ilahduttavan kiihkottomasti energian tuotantoon ja sen ympäristöongelmiin, Valomerkki ja Suomi öljyn jälkeen keskittyvät tavallista ihmistä lähempänä olevaan ongelmakenttään: miten käy helpon elämän, kun edullinen energia käy syystä tai toisesta vähiin – ja kuinka lähellä loppu on. Yksin tästä syystä niille voi ennustaa merkittävästi laajempaa suosiota kuin ansioistaan huolimatta oppikirjamaiselle Ihmiskunnan energiakriisille, mutta kirjat ovat lukemisen arvoisia myös muista syistä.

 

Tärkein näistä syistä on se, että kirjat vääntävät rautalangasta, miten edullinen energia on yhteydessä talouteen. Nykyaikainen talousjärjestelmä kun perustuu voittopuolisesti ihmisten ja eläinten työpanoksen korvaamiseen ylimääräisellä energialla, ja talouskasvu on käytännössä tämän ylimääräisen energian käytön kasvattamista. Teknologia ja koneet ovat oleellisesti ottaen tapoja muuttaa energiaa ihmisten arvostamiksi hyödykkeiksi; tekniikan kehitys höyrykoneesta eteenpäin onkin tarina siitä, miten ei-ihmisperäistä energiaa käytetään asioihin, joihin sitä ei ole aiemmin käytetty, tai miten enemmän energiaa voidaan muuttaa hyödykkeiksi vähemmässä ajassa. Pankki- ja luottojärjestelmineen talousjärjestelmä muistuttaakin enenevässä määrin pyramidihuijausta, jonka taustalla on luottamus talouskasvun jatkumiseen. Kun energia käy vähiin, talouden kone alkaa yskiä ja voi lopulta tikahtua oman mahdottomuutensa käynnistämään ketjureaktioon. Samaan aikaan pahenevat ympäristöongelmat voivat vain vaikeuttaa sopeutumista, kuten Jussi Laitisen mainio esimerkki havainnollistaa: on kuin joutuisimme vaihtamaan matkustajakoneen polttoaineen lennon aikana, samalla kun vaihdamme moottorit ja lennämme läpi aikaisemman polttoaineen aiheuttaman hirmumyrskyn.

 

Valomerkki käsittelee energian roolia laajemmin, huomioiden öljyn lisäksi periaatteessa tasapuolisesti kaikki muutkin energianlähteet. Tämä on kirjan vahvuus, mutta samalla myös heikkous: energiakysymys on kokonaisuutena monimutkainen eikä sen tiivistäminen yhteen 240-sivuiseen kirjaan ole helppoa. Erityisen ansiokasta kirjassa on kriittinen keskustelu ehdotettujen ratkaisujen kuten uusiutuvan energian sekä energiansäästön rajoista. Huomion ansaitsee etenkin tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen ja kansantajuinen selvitys rebound-ilmiöstä, jonka johdosta säästetty energia saatetaan hyvin vain käyttää jossain muualla. Kirjassa myös esitetään hyvin perusteltuja epäilyksiä kunnianhimoisten uusiutuvan energian suunnitelmien toteutumiskelpoisuudesta ja puhkotaan armotta tiettyjä hellittyjä käsityksiä, kuten pienten tekojen merkitys: esimerkiksi kännykän laturin irroittaminen seinästä ei käytännössä auta juuri mitään. Tälläisiä realistisia puheenvuoroja kaivataankin kipeästi keskustelussa, jota ovat tähän saakka hallinneet lähinnä konservatiivisen, fossiilisista luopumista vastustavan teollisuuden business as usual-mielipiteet ja uusiutuviin kritiikittömästi suhtautuvien kansalaisjärjestöjen kannanotot, jotka voisivat usein olla suoraan tuuli- ja aurinkoenergiateollisuuden lobbareiden kirjoittamia. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä on Greenpeacen energiavallankumous-skenaario, jonka viimeisimmän version kolmesta pääkirjoittajasta kaksi onkin uuden energiateollisuuden etujärjestöjen GWEC:in ja EREC:in työntekijöitä; lisäksi laskelmien ja kustannusarvioiden taustalla olevat pohjatiedot tulevat suoraan kyseisiltä etujärjestöiltä.

 

Hyvässäkin kirjassa on kuitenkin väistämättä puutteita, eikä edes Valomerkki ole poikkeus. Energiakysymystä laajalti käsittelevältä kirjalta toivoisi suurempaa paneutumista uusiutuvien todennäköisesti merkittävimpään ongelmaan, energiantuotannon tasapainottamiseen ja/tai varastointiin. Jos näitä erittäin vaikeita teknisiä ongelmia ei kyetä tyydyttävästi ratkaisemaan jo lähivuosikymmeninä, maailman energiannälkää ei yksinkertaisesti kyetä ratkaisemaan uusiutuvilla riittävän nopeasti ilmastokatastrofin torjumiseksi. Suurin havaitsemani virhe on kuitenkin ydinenergian hyvin yksipuolinen käsittely ja ydinvoimaa lähtökohtaisesti vastustavien kirjoittajien väitteiden nieleminen sellaisinaan. Kirjassa toistetaankin kritiikittä sekä vääriä, harhaanjohtavia että merkityksettömiä väitteitä, kuten Fukushiman uhrien määrä (kirjan mukaan jopa 440 000, kun pessimistisetkin vertaisarvioidut laskelmat pääsevät enintään 1300 ja todennäköisemmin 130 uhriin 50 vuoden kuluessa), uraania tehokkaammin käyttävien hyötöreaktoreiden poikkeuksellinen vaarallisuus (tosiasiassa esitetyt hyötöreaktorit olisivat käytännössä todennäköisesti nykyisiä kevytvesireaktoreita merkittävästi turvallisempia) ja ydinvoiman rakentamisen erityisen suuri aineellinen jalanjälki (tosiasiassa nykyisenkin kaltaisella ydinvoimalla tuotettu yksikkö energiaa vaatii enintäänkin kolmanneksen tuulivoimalla tuotetun vastaavan energiayksikön vaatimasta materiaalista). Vaikka väitteet ovatkin yleisiä, tietokirjalta odottaisi parempaa lähdekritiikkiä. Vastaavia lapsuksia en muita energiamuotoja käsitelleistä osista havainnut, mutta ne heittävät väistämättä epäilyksen varjon muidenkin väitteiden ylle.

 

Valomerkkiin ja Ihmiskunnan energiakriisiin verrattuna Suomi öljyn jälkeen keskittyy tiukasti kolmeen asiaan: Suomi, öljy, ja (edullisen) öljyn loppu. Tämä on kirjan ehdoton vahvuus ja se, mikä tekee juuri tästä kirjasta sen yhden energiakirjan, minkä jokaisen – etenkin jokaisen päättävissä asemissa olevan – soisi lukevan. Kirjassa on paitsi kerrottu yleisellä tasolla öljyhuipusta, myös kartoitettu oman tutkimuksen ja asiantuntijahaastattelujen avulla ennennäkemättömän kattavasti öljyn merkitystä Suomelle ja vaihtoehtojamme öljyn käydessä vähiin. Lyhyesti sanoen, öljy on mahdollisesti tärkein elämäntapaamme vaikuttava yksittäinen raaka-aine, eikä meillä ole juuri mitään hyvää vaihtoehtoa sen tilalle. Ongelmaa mutkistaa se, että vaihtoehtoiset energiamuodot eivät pääsääntöisesti kykene suoraan korvaamaan öljyä, tuota erinomaisen kätevää nestemäistä polttoainetta.

 

Yksi asia on tehtävä selväksi: öljyhuipusta puhuttaessa kysymys on siis edullisen öljyn hupenemisesta, ei öljyn loppumisesta. Kun öljyä joudutaan hankkimaan entistä hankalammista lähteistä, yhä enemmän energiaa ja rahaa kuluu sen hankkimiseen, ja yhä vähemmän öljyn energiasta voidaan käyttää muuhun. Kirjan mukaan tällä hitaasti kroonistuvalla öljykriisillä tulee olemaan vakavia vaikutuksia etenkin teollisuusmaiden talouksiin. Kehittyvät taloudet kärsivät vähemmän: maissa, joissa öljyä käytetään vielä vähän, jokaisesta lisäöljytipasta saadaan irti enemmän iloa kuin täällä pohjoisessa, joten niillä on – kenties intuition vastaisesti – varaa maksaa öljystä enemmän. Öljyn hinta on taas yhteydessä talouden tilaan: hinnan noustessa talous alkaa yskimään.

 

Huono uutinen on siis se, että öljylle ei ole olemassa helppoja korvikkeita ja vaikeidenkin riittävyys on kyseenalainen. Edes metsäisen ja harvaanasutun Suomen kaikesta biomassasta puristettavissa oleva bioöljy ei riittäisi edes oman kulutuksemme korvaamiseen, saati sitten vientiin. Jos samaan aikaan tavoitteena on myös ympäristönsuojelu ja maapallon elinkelpoisuuden säilyttäminen vielä 2100-luvulla, vaihtoehtoja on vielä vähemmän. Lisäksi vaihtoehdot ovat pääasiassa tapoja siirtää muualla tuotettua energiaa kätevämmässä, esimerkiksi nestemäisessä muodossa. Ne siis eivät ole energian lähteitä, kuten öljy on. Kirjan johtopäätös onkin pessimistinen: ellei ihmiskunta koe äkillistä valaistumista, on todennäköistä, että kroonisesti kriisiytyvässä taloudessa ympäristöarvoista tulee ylimääräistä luksusta, ja öljynkorvikkeet – huonotkin – tullaan käyttämään hetkellisen helpotuksen toivossa. Samalla kalliimmat mutta vähäpäästöisemmät vaihtoehdot käyvät entistä hankalammiksi toteuttaa, koska niiden etupainotteisiin investointeihin ei talouskaaoksen oloissa saataisi kerättyä rahoitusta. Tämä tarkoittaisi käytännössä mm. ilmastotalkoiden lopullista loppua.

 

Tätä kohtalonyhteyttä ei näe juuri lainkaan käsiteltävän kotimaisessa energiakeskustelussa, joka on jumiutunut fossiilisten polttoaineiden tuotantohuippua huomioimattomiin sähkönkulutusennusteisiin ja eri energianlähteiden lyhyen tähtäimen hintakehitykseen. Kaiken hyväksi energiakeskustelu on hiilidioksidipäästöjä lukuunottamatta pitkälti irrallaan ympäristönsuojelukeskustelusta, mikä lieneekin taustalla siinä, että samat poliitikot voivat vaatia sekä metsien suojelun vahvistamista että biomassan polton merkittävää lisäämistä – mitkä ovat kaksi keskenään ristiriitaista tavoitetta. Lieneekin todennäköistä, että sekä viralliset strategiat että kansalaisjärjestöjen vaihtoehdot aliarvioivat pahasti tulevan energiapulan; kuten kirjassa todetaan, numeroiden valossa on vaikea ymmärtää, miten meillä tuntuu edelleen olevan varaa vastustaa kaikkia vaihtoehtoisia energianmuotoja tuulivoimasta ydinvoimaan.

Kirjan sanoma tulee varmasti herättämään keskustelua ja vastustustakin, eikä se välttämättä ole viimeinen totuus. Kirjoittajat toteavatkin olevansa tyytyväisiä, mikäli he ovat väärässä. Mutta pelkästään mahdollisuus siitä, että he ovatkin oikeassa, on riittävä syy lukea kirja.

 

Jorma Keskitalo: Ihmiskunnan energiakriisi 

Gaudeamus, 2011 

232 s.

 

Jussi Laitinen: Valomerkki: Energiapula ja makean elämän loppu 

Atena, 2012 

240 s.

 

Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris Suomi öljyn jälkeen 

Into, 2013 

300 s.