Avainsana: fasismi

Talouspolitiikan rautahäkki kasvattaa fasismia

~ J. M. Korhonen ~ 18 kommenttia

Vaalit on nyt käyty, ja yli 17 prosenttia suomalaisista ei nähnyt mitään ongelmaa äänestää kansainvälisen äärioikeiston poliittista siipeä ja sen avoimen rasistisia tai ainakin rasismin kanssa flirttailevia ehdokkaita.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Persuaktiivien keskuudessaan käyttämä retoriikka ei eroa millään tavalla esimerkiksi Uuden-Seelannin 50 ihmistä murhanneen terroristin käyttämästä retoriikasta, ja jopa puolueen vaalivalvojaisissa tallentui videolle kansainvälisen äärioikeistoskenen käyttämiä white power-käsimerkkejä. Vähän aikaa sitten tehdyssä kyselyssä peräti 20 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään radikaalin nationalistista puoluetta. Se, että persujen tulos ei ollut tämän parempi, on sinänsä voitto. Sekä ympäristön että ihmisoikeudet vakavasti ottavan vihreän vasemmiston suurmenestys on jo valtava voitto.

Äärioikeiston etenemisestä on tavallisesti ollut tapana syyttää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa, tai ainakin maahanmuuttajien kasvanutta määrää. Tämä selitys on lähes varmasti väärä. Jos maahanmuuttajien määrä johtaisi äärioikeiston nousuun, eniten maahanmuuttajia vastaanottaneiden maiden tulisi kokea voimakkain äärioikeistovyöry. Eurooppaa pyyhkivä äärioikeistoaalto on kuitenkin voimakkaimmillaan maissa, joissa maahanmuuttoa ei ole käytännössä lainkaan. Hetki sitten äärioikeisto otti vaalivoiton jopa Virossa, jossa turvapaikanhakijoiden yhteismäärä voidaan lukea parissa sadassa.

Maahanmuuttopolitiikkaa lähes varmasti paljon merkittävämpi syy äärioikeiston nousuun löytyy aikaisemmin turvattua elämää eläneen valkoisen keskiluokan ja erityisesti valkoisen miehen kokemasta epävarmuudesta. Kuten nykyinen äärioikeistokin, ilmiö on maailmanlaajuinen: Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin, keskiluokkainen valkoinen mies kokee asemansa uhatuksi toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta aiemmin alistetussa asemassa olleiden ryhmien esittäessä oikeutettuja vaatimuksiaan. Osavaikutuksensa on myös ympäristökriisien kriisiytymisellä ja sen vaatimilla, totunnaisiin elämäntyyleihin iskevillä muutoksilla.

Talouden globalisoitumisen myötä keskiluokkaiselle valkoiselle miehelle on jäänyt entistä pienempi pala kakkua, ja sitä jakamassa on paljon useampi. On ymmärrettävää, vaikkei oikein, että aiemmin tunkion kukkona ollut tuntee katkeruutta “uusia tulokkaita” kohtaan.

Jopa niissä maissa, missä maahanmuuttoa on äärimmäisen vähän, uusliberaalin globalisaatioprojektin eteneminen on johtanut siihen, että rikkaampien ja köyhempien maiden työehdot ja työväen elintasot lähestyvät toisiaan. Köyhissä maissa työväen asema paranee – mutta rikkaissa maissa se heikkenee. Vaikka globalisaatio kasvattaakin laskennallista vaurautta, vaurauden lisäys menee kasvavissa määrin rikkaimmille, kun taas globalisaation tuomat, rahassa yleensä mittaamatta jäävät elämän epävarmuudet jäävät keskiluokan ja köyhempien kannettavaksi. Olemme vaihtaneet turvallisen elämän epätasaiseen rikastumiseen.

Ei ole luonnonlaki, että näin pitäisi käydä. Kaupankäynnin ja viimeisen 200 vuoden aikana huikeasti kasvaneen tuottavuuden hedelmät voitaisiin jakaa myös tasaisesti. Niitä ei kuitenkaan jaeta tasaisesti, koska nykyinen jakotapa hyödyttää suuresti kaikkein rikkaimpia. Ja kaikki muutokset nykytilaan törmäävät talouspolitiikan rautahäkin kaltereihin.

Elämme maailmassa, jossa kaikkea politiikkaa rajoittaa talouspolitiikan, talouskurin ja uusliberaalin talouspuheen rautahäkki. Tämä rautahäkki ei jätä politiikalle juuri mitään tilaa: mainiona esimerkkinä Antti Rinteen esitys pienimpien eläkkeiden korottamisesta sadalla eurolla tyrmättiin laajalti täydellisen mahdottomana edesvastuuttomuutena. Tällaisessa maailmassa on täysin mahdotonta edes ajatella niin suuria muutoksia, että niillä voitaisiin tehokkaasti puuttua keskiluokan asemansa menettämisen pelkoon. Tämä näkyy mainiosti etenkin oikeistolaisten taloustieteilijöiden retoriikassa: mitään vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle ei heidän ajattelussaan vain ole.

Niinpä lääkettä äärioikeiston nousulle yritetään epätoivoisesti hakea talouskasvusta. Aikaisemmin talouskasvulla laastaroitiin umpeen yhteiskunnalliset jakolinjat ja estettiin katkeruuden kokemusten lisääntyminen. Ongelma on siinä, että merkittävä talouskasvu ei todennäköisesti enää ole mahdollista.

Etenkin ikääntyvässä Euroopassa talouskasvu törmää jo demografiaan: työikäisten osuus väestöstä vähenee. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastuu, kun suuret tuottavuusinvestoinnit on jo tehty. Kolmanneksi, ympäristörajoitteet alkavat nyt toden teolla rajoittaa tuotannon lisäämisen mahdollisuuksia. Tuottavuuden kasvun hidastuminen voi olla jopa hyvä asia, sillä tuotannon lisääminen nykyiseen kestämättömään infrastruktuuriin perustuen vain nopeuttaa elinympäristömme tuhoamista.

Lopputulos on selvä. Tuli uudesta hallituksestamme millainen tahansa, se tulee toimimaan talouspolitiikan uusliberaalissa rautahäkissä, eikä pysty edes ajattelemaan kuin aivan pinnallisia uudistuksia. Näillä uudistuksilla ei kyetä puuttumaan epävarmuutta aiheuttaviin tekijöihin, jotka ovat pohjimmiltaan viimeiset 30 vuotta harjoitetun uusliberaalin politiikan aiheuttamia ongelmia. Keskiluokan epävarmuus jatkuu.

Ja kun turvallisuuden tunne horjuu, pelolle on helppo löytää syntipukkeja.

Näen itse rasismin ja persujen nousun pitkälti sijaistoimintana. Kansa on huomannut viimeisen 20 vuoden aikana, ettei politiikkaan käytännössä pysty vaikuttamaan: talouspolitiikan rautahäkki estää muutokset. Mikä pahinta, kukaan ei oikein ole asiantilasta vastuussa. “Markkinat” ja muut ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevat voimat vaativat, ja ihmisen osa on vain hyväksyä nöyrästi epävarmuuden lisääntyminen. Mutta yksi asia, mikä on näkyvillä ja mihin ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa, on erilaisuus. Erilaisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun uusliberaali politiikka on tuhonnut taloudellisen turvallisuuden, eikä taida olla ihme, että erilaisuudesta on tullut epävarmuuden ja patoutuneen vihan sijaiskohde.

Minkään objektiivisesti mitattavissa olevien tosiasioiden kanssa tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä. Persuja äänestävät ovat yleensä edelleen kohtuullisesti toimeentulevia; kysymys on mielikuvista, peloista, ja ihmiselle ominaisesta halusta säilyttää edes jotain kontrollia kaaoottisesta elämästään. Prosessi kokonaisuudessaan muistuttaa minua suuresti Spencer Weartin dokumentoimasta ydinvoiman vastaisen liikkeen varhaishistoriasta. Kattavassa tutkielmassaan Weart osoittaa, kuinka ydinvoiman vastustus sai valtavan lisäpotkun alunperin ydinaseita vastustaneiden turhautumisesta: maailmanlopun estäminen vaikutti hyödyttömältä, kun kaikki protestit ydinaseita vastaan päättyivät tuloksettomina. Mutta ydinvoima tarjosi maalin, joka oli konkreettinen, lähellä, koettiin uhkaavaksi, ja torjuttavissa.

Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös erilaisuuteen, esimerkiksi maahanmuuttajiin. Mutta koska he eivät ole ihmisten kokeman epävarmuuden syynä, ei mikään määrä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa myöskään korjaa ongelmaa. Vaikka ajaisimme Suomesta ulos kaikki muslimit ja eriväriset, persuja nyt äänestävien viha kohdistuisi vain seuraavaan vähemmistöryhmään – todennäköisesti seksuaalivähemmistöihin ja suomenruotsalaisiin. Ja koska koetun epävarmuuden vähentäminen ei ole perussuomalaisten poliitikkojen intresseissä (sikäli kun he asian juurisyyt edes tajuavat), ei heistäkään tule olemaan mitään varsinaista apua äänestäjilleen. Mitään sellaista ei ole ainakaan niin kauan, kunnes muutamme yhteiskuntaamme sellaiseksi, jossa jokaisen meistä ei tarvitse jatkuvasti kilpailla toimeentulostamme toisiamme vastaan.

Itse en näe tästä jumista montaa ulospääsytietä. Ympäristökriisien kärjistyminen tullee ennemmin tai myöhemmin johtamaan jonkinlaiseen laajaan “järjestelmäonnettomuuteen” eli yhdistelmään hupenevia resursseja ja ekosysteemejä, huonoa päätöksentekoa, ja huonoa onnea. Äärioikeiston nousu politiikkaan tulee rampauttamaan ympäristökriisien torjunnassa tarvittavaa päätöksentekoa entisestään (mikäli se on mahdollista). Samalla perinteisten liberaalipuolueiden yritykset torjua äärioikeiston nousu ruoskimalla kuolleesta hevosesta vielä vähän talouskasvua lähinnä kiihdyttävät ekosysteemituhoja. Tämän myrkyllisen kierteen tulee nykyisellään katkaisemaan joko romahdus – tai mahdollisesti äärioikeiston nousu valtaan alastomana fasismina, ja sitä seuraava romahdus ja/tai sota.

En näe mitään toivoa ainakaan niin kauan, kun suuri yleisö ja toimittajat ovat sisäistäneet talousajattelun rautahäkin niin hyvin, etteivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Ihmisten elämänvarmuuden palauttaminen vaatisi valtavan paljon suurempia muutoksia kuin sata euroa lisää eläkkeisiin, ja olisimme tarvinneet niitä jo viime vaalikaudella. Mikään luonnonlaki ei meitä estä: ihmiskunta ja pieni Suomikin kykenee nykyisin tuottamaan aivan suunnattomia määriä materiaalista hyvinvointia, aivan riittävästi tyydyttämään kaikkien tarpeet jopa varsin mukavasti. Rajoitteemme ovat lähinnä itse luomiamme ja perustuvat suurelta osin uskomukseen siitä, että nykyisin harjoitetut talousteoriat olisivat objektiivisia totuuksia.

On kuitenkin täysin kiistämätön tosiasia, että taloustieteestä johdetut talouspoliittiset johtopäätökset perustuvat hyvin suurelta osin lähinnä uskomuksen ja vallitsevien käytäntöjen varassa oleviin taustaoletuksiin, esimerkiksi siitä, millaisia asioita ylipäätään lasketaan kustannuksiksi. Esimerkiksi globalisaation hyödyt näyttäisivät hyvin erilaisilta, mikäli työpaikan menettämisen pelolle tai muuttamisesta lapsille koituvalle ahdistukselle laskettaisiin edes jokin hinta, puhumattakaan mullistuksesta, jonka todellisten ympäristövahinkojen laskeminen aiheuttaisi koko talouselämään.

Olisi täysin mahdollista harjoittaa myös taloustieteellisesti perusteltua mutta hyvin toisenlaista politiikkaa, joka tarjoaisi epävarmuudelle, turhautumiselle ja katkeruudelle muutakin lääkettä kuin erilaisten vihaamisen. Nyt on jokaisen vastuulla haastaa vallitseva konsensus ja osallistua rautahäkin rikkomiseen. Se tapahtuu esimerkiksi opiskelemalla, miksi nykyisin harjoitettu talouspolitiikka on vain yksi mahdollinen talouspolitiikka, eikä minkään väistämättömän luonnonlain tuotos.

Rautahäkin särkeminen tulee sattumaan rikkaimpiin ja siksi vastahyökkäys tulee olemaan armoton: kaikki rautahäkkiä kyseenalaistavat tai ylipäätään sen olemassaolosta puhuvat tullaan kovaäänisesti leimaamaan epärealistisiksi haihattelijoiksi, jotka “eivät ymmärrä talouden tosiasioita” ynnä muuta.

Mutta talouspolitiikan rautahäkki särjettiin viimeksi 1970-luvulla, nykyisen rautahäkin syntyessä. Rautahäkki on mahdollista rikkoa nytkin, ehkä pysyvästi, eikä meillä ole hyviä vaihtoehtojakaan. ”Realismi” on nyt suurinta epärealismia: jos yksi asia on varma, se on se, että nykyinen järjestys ei tule kestämään ikuisesti.

Kirjoittaja on tutkinut ilmastonmuutoksen torjuntaa 12 vuoden ajan. Näissä vaaleissa hän äänesti ensimmäistä kertaa elämässään vasemmistoa.

PS. Jos kiinnostuit aiheesta, hyviä kirjoja opiskella lisää ovat esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitalous ja Ha-Joon Changin kirjat 23 tosiasiaa kapitalismista sekä Taloustiede: käyttäjän opas. Mahdollisia suuntaviivoja vaihtoehtoiseen talouteen hahmotellaan mainiosti myös Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin toimittamassa kirjassa Talouden uudet muodot. Lukemisen arvoinen on ehdottomasti myös Paavo Järvensivun Rajattomasti rahaa niukkuudessa.

Äärioikeisto harjoittaa stokastista terrorismia

~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Äärioikeiston tähän saakka enimmäkseen kaikessa rauhassa harjoittama kiihotus kansanryhmiä ja poliittisia vastustajiaan kohtaan tulisi ymmärtää terrorismin nykyaikaisena muotona, niinsanottuna “stokastisena terrorismina”, ja sitä harjoittavat tulisi saattaa vastuuseen toiminnastaan.

Stokastinen terrorismi on alunperin anonyymin yhdysvaltalaisen blogikirjoittajan 2011 keksimä nimi nykyaikaisten terroristien tavalle käyttää joukkotiedotusvälineitä kiihottaakseen satunnaisia toimijoita väkivaltaisiin ja terroristisiin tekoihin. Sana “stokastinen” tarkoittaa ajassa sattumanvaraisesti etenevää prosessia, jonka yksityiskohtia ei ole mahdollista ennustaa tarkasti etukäteen. Stokastiset ilmiöt ovat tilastollisesti ennustettavia, mutta yksilöllisesti ennustamattomia: voimme esimerkiksi ennustaa, että jos kaahailemme liikennesäännöistä välittämättä, joudumme ennen pitkää onnettomuuteen, mutta emme osaa ennustaa, tapahtuuko se jo ensimmäisessä risteyksessä vai 500 kilometrin matkan jälkeen, emmekä pysty ennustamaan kehen törmäämme.

Stokastinen terrorismi on samalla tavalla ennustamatonta terrorismia, tai toisin sanoen, kauko-ohjattua, satunnaisille kahjoille ulkoistettua väkivaltaa. Stokastista terrorismia harjoitetaan aatteesta riippumatta samalla tavoin: julkaisemalla etenkin netissä materiaalia, joka kiihottaa satunnaisia äärikouhoja tekemään väkivallantekoja. Stokastinen terroristi on siis ihminen, joka kiihottaa kouhoja, vaikka hänen pitäisi tietää, että kouhojen kaukokiihottaminen on johtanut jo esimerkiksi sarjaan Al Qaidan ja ISISin terrori-iskuja sekä äärioikeistolaisten kahelien Norjassa ja nyt Uudessa-Seelannissa tekemiin veritekoihin – lukuisista vähemmän julkisuutta saaneita väkivallanteoista puhumattakaan.

Stokastiset terroristit puolustautuvat vetoamalla siihen, etteivät he ole vastuussa siitä, mitä kiihotusmateriaalia lukevat ihmisyksilöt tekevät. Tämä on nykylainsäädännössä totta, mutta se ei vapauta stokastisia terroristeja kuten Anders Breivikin manifestissaan lainaamaa Jussi Halla-ahoa ja muita kansankiihotuksella ratsastavia persuja moraalisesta vastuusta. Stokastinen terroristi saattaa jopa olla aidosti ymmärtämätön siitä, mitä on tekemässä, aivan kuten rattijuoppo saattaa ajaa ihmisen yli ilman että edes tajuaa mitä on tehnyt. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, että esimerkiksi Halla-ahon tasoinen poliitikko ei tietäisi, että hänen kirjoituksiaan lukee hyvin moni henkisesti epävakaa ihminen. Näistä ihmisistä suurin osa ei tee mitään, mutta mitä useampi altistuu kiihotukselle, sitä todennäköisempää on, että jossain pamahtaa.

Stokastinen terrorismi on tilastollisesti ennustettavaa, vaikka etukäteen emme osaakaan sanoa, kuka siihen tarkkaan ottaen syyllistyy. Mitä enemmän sallimme stokastisten terroristien toimia haastamatta, sitä todennäköisemmin myös meillä tapahtuu terrori-iskuja. Ulkoministeri Soinin kimppuun hyökännyt mies antoi paraatiesimerkin stokastisesta terrorista, kuten myös Uudessa-Seelannissa 50 ihmistä murhannut, netissä radikalisoitunut äärioikeistolainen. Tätä ilmiötä ei ole enää mahdollista kiistää tai selitellä yksittäisten höyrypäiden tekosiksi, sillä lähes kaikissa viime vuosien terroriteoissa taustalta löytyy netin vihapuhujien lietsoma radikalisoituminen.

Stokastiseen terrorismiin täytyy ryhtyä puuttumaan viimeistään nyt, esimerkiksi olemalla antamatta mediatilaa sitä harjoittaville. Nykymenolla on käytännössä varmaa, että Suomessakin nähdään äärioikeistolaisen radikaalin suorittama, aidosti verinen terrori-isku. Meillä on tähän kaikki edellytykset, kuten aktiivinen, itse itseään jo radikalisoiva äärioikeisto, tehokkaita kansankiihottajia, äärioikeistoa vähättelevä ellei peräti suojeleva poliisi ja poliitikot, sekä runsaasti itselataavia kiväärejä. On vain ajan kysymys, milloin nämä ainekset yhdistyvät – voimia omaisille jo etukäteen, ja muistakaa, että stokastinen terrorismi ei tule, tai se ei ainakaan saisi tulla, yllätyksenä kenellekään.

Natseja vastustetaan vastustamalla natseja

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Jälleen on se aika vuodesta, jolloin natsit ja heidän myötäjuoksijansa marssivat maamme pääkaupungin kaduilla poliisin suojaamana, ja kaikenlaiset toopet heristelevät sormiaan – natseja vastustaville.

Tällä kertaa toopeilussa on kunnostautunut aikaisemmin arvostamani Varustelekan perustaja, Valtteri Lindholm, jonka ylimielisen töräyksen mukaan natsien vastustajat ovat se todellinen ongelma ja natseilun syy.  Lindholmin kirjoitus on vain uusin esimerkki yleisestä ajatuskulusta, missä natsit ovat tahdottomia reppanoita jotka eivät olisi natseja, elleivät natsien vastustajat pakottaisi heitä natseilemaan. Kirjoituksen loogiset ongelmat ja historiattomuus on käsitelty mainiosti esimerkiksi tässä Balthusknot-blogin kirjoituksessa, joten ei siitä sen enempää.

Toteanpa vain, että historia toistaa itseään. Lukemalla esimerkiksi lehtien arkistoja 1930-luvulta voi huomata varsin nopeasti, miten myös silloin ”tolkun ihmisten” keskeinen närkästyksen kohde eivät olleet natsit, vaan natsien vastustajat. Kaikenlaiset epäilyttävät tyypit juutalaisista köyhiin,anarkisteihin ja sosialisteihin, naisista naismaisiin miehiin ja miehimyksiin, kehtasivat olla epäkohteliaita hyvin käyttäytyville ja kurinalaisille ruskeapaitojen rivistöille! Vaikka jokainen kunnollinen ihminen tiesi, että kyseessä oli vain merkityksetön kuohunta, joka asettuisi alalleen jos vain natsien vastustajat malttaisivat olla hiljaa.

Jos et ole näistä episodeista lukenut, se johtuu todennäköisesti ennen kaikkea siitä, että vuoden 1945 jälkeen kaikki henkiinjääneet olivat jostain syystä sitä mieltä, että juuri he olivat vastustaneet natseja aina ja kovasti. Elleivät he olleet omasta mielestään suorastaan ihan eturivissä, niin ainakin he olivat hyvin vahvasti hengessä mukana, vaikka eivät siitä tai tästä taktisesta syystä voineetkaan välttämättä lausua vastustustaan ääneen.

Natseja pitää vastustaa nyt kun voimme nimenomaan siksi, ettemme taas heräisi liian myöhään. Tämän ei pitäisi olla niin monimutkainen kysymys kuin miksi äärioikeiston apologeetikot ovat sen vääntäneet. Terveessä yhteiskunnassa natsismin ja fasismin kaltaisten paskojen ideologioiden vastustaminen, silloin kun ne marssivat kaduilla, on yksinomaan terveen yhteiskunnallisen immuunipuolustuksen merkki. Vaikka tämä immuunipuolustus heräisi joskus väärään hälytykseen ja reagoisi jonkun mielestä väärin, on tähän suuntaan erehtyminen silti verrattomasti parempi asia kuin jos natseihin ei reagoitaisi mitenkään. Natsit hakevat valtaa, ja marssiminen on voimannäyttöä: tämän tietää jokainen esimerkiksi rauhanturvatehtävissä ollut. Reaktion puute puolestaan kertoo siitä, että yhteiskunnalla ei ole halua laittaa kovaa kovaa vastaan. Kuten Väinö Linna viisaasti asian ilmaisi Kivivuoren Oton suulla, kyse ei ole siitä, kuinka moni on valmis kapinoimaan, vaan kuinka moni on valmis kapinointia torjumaan. Itse laiskanpuoleisena jullina olen vahvasti sitä mieltä, että natseja ja fasisteja vastaan kannattaa nimenomaan marssia nyt: historia kertoo, että muussa tapauksessa on riskinä, että joskus myöhemmin joutuu marssimaan fasisteja vastaan, tai pakotettuna fasismin puolesta, täyspakkaus selässä ja kivääri kädessä.

Natsien ja äärioikeiston symppajaat esittävät jatkossakin fasismin vastustamisen ”oikeat” strategiat jonkinlaisena viisiulotteisena arcturuslaisena shakkipelinä, jossa paras strategia olisi aina jokin variaatio teemasta ”ole hiljaa kuin kusi sukassa.” Tämän jo pitäisi kertoa, että natseja vastustetaan parhaiten vastustamalla natseja. Itse aion jatkossakin marssia kaikissa riittävän lähellä järjestettävissä natsien vastaisissa tapahtumissa, olivat Lindholmin kaltaiset, natsien hyysäämisestä henkisesti tai rahallisesti hyötyvät ihmiset asiasta mitä mieltä tahansa. Aion silti kokeilla Lindholmin logiikkaa: jos jotain asiaa vastustamalla todellisuudessa vain kannattaa sitä, Lindholm lienee vain iloinen, jos ilmoitan, etten aio enää toistaiseksi ostaa Varustelekasta mitään, ja aion vastustaa sen toimintaa muutenkin.




Maailma on epälineaarinen. Siksi kaikki aktivismi kannattaa.

~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Yksi yleisimmin toistuvia vastaväitteitä maailmanparannusyrityksiin on väite siitä, että pienillä teoilla ei ole merkitystä ja siksi henkilökohtainen aktivismi ja elämänmuutokset ovat turhia. Vaikka onkin totta, että pelkät pienet muutokset eivät riitä aikaansaamaan suuria muutoksia, kaikki aktivismi todennäköisesti kannattaa silti. Nyt selitän, miksi.

Jotta voisi ymmärtää, miksi aktivismi kannattaa lähes aina, on ymmärrettävä, että maailma on niinsanottu monimutkainen (kompleksi), epälineaarinen järjestelmä. Epälineaariselle järjestelmälle on tyypillistä, että pienillä muutoksilla voi joskus olla suuria vaikutuksia. Ilmiötä on pyritty havainnollistamaan niinkutsutulla perhosefektillä: perhosen siivenisku Brasiliassa voi teoriassa aikaansaada hirmumyrskyn Aasiassa.

Tosielämän epälineaarisille järjestelmille on toki myös tyypillistä, että suurin osa pienistä teoista ei aiheuta suuria vaikutuksia. Epälineaarisisten järjestelmien kolmas tyypillinen piirre on kuitenkin se, että järjestelmien toiminnan ennustaminen on mahdotonta. Tästä seuraa suoraan ensimmäinen syy, miksi aktivismi kannattaa: todennäköisesti aktivismistasi ei ole välitöntä hyötyä, mutta et voi tietää sitä etukäteen.

Aktivismi on nimittäin muutakin kuin vain oman mielen parantamista. Me ihmiset olemme sosiaalinen eläinlaji, ja olemme erittäin tarkkaavaisia toisten ihmisten reaktioille ja käytökselle. On aivan totta, että esimerkiksi yksittäisen ihmisen roskien kierrättämisellä, lihansyönnin lopettamisella tai vaikkapa pakkokäännytystä suorittavan lentokoneen lähdön viivästyttämisellä ei ole “isossa kuvassa” juuri mitään vaikutusta: yhden ihmisen vaikutus jätemäärään tai lihan kulutukseen on häviävän pieni, ja jos palautuslento viivästyy kymmenen minuuttia, miten paljon sillä on lopputulokseen vaikutusta?

Todennäköisesti ei juuri mitään – ainakaan välittömästi. Mutta teoillamme ja sanoillamme me kerromme kanssaihmisille, mitä pidämme hyväksyttävänä ja mitä emme. Yhteiskuntiemme asenneilmapiiri on merkittävässä määrin, joskaan ei kokonaan, näiden näkyvien tekojen ja kuuluvien sanojen summa. Mitä useampi ihminen esimerkiksi kierrättää ja kertoo toisille kierrättävänsä, sitä hyväksyttävämpää kierrättäminen on. Jossain vaiheessa kierrättämisestä tulee sitten yhteiskunnallinen normi, jota odotetaan niiltä ihmisiltä, jotka haluavat kuulua yhteiskuntaan. Normi ei kuitenkaan olisi syntynyt, elleivät tuhannet ja tuhannet ihmiset olisi tehneet pieniä tekoja, joilla he kertovat toisille ihmisille mitä mieltä he ovat asioista.

Tällainen muutos on tietenkin hyvin hidasta. Itsekin tuskailen usein, miten hitaasti yhteiskuntien kurssi kääntyy. Epälineaarisessa järjestelmässä muutos on kuitenkin epälineaarista myös nopeudeltaan: kaikenlaisille vallankumouksille on tyypillistä, että vuosikausiin ei tapahdu mitään, kunnes yhtäkkiä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että epälineaarisissa, monimutkaisissa järjestelmissä muutokset tapahtuvat usein niinsanottuina faasimuutoksina: pienet teot eivät saa aikaan juuri mitään näkyvää vaikutusta, kunnes jokin pieni teko käynnistää ketjureaktion, jonka seurauksena koko järjestelmän tila muuttuu jopa ällistyttävän nopeasti. Ilmiötä on havainnollistettu esimerkiksi hiekkakasalla, johon pudotetaan yksi hiekanjyvä kerrallaan. Pitkän aikaa kasan koko vain kasvaa ja kasvaa, mutta jossain vaiheessa yksi ainoa hiekanjyvänen käynnistää maanvyöryn omaisen massiivisen ketjureaktion. Etukäteen on mahdotonta ennustaa tarkasti, mikä hiekanjyvänen käynnistää vyöryn. Siksi ei ole myöskään voi sanoa, että yksi, tietynlainen hiekanjyvä olisi ollut muutoksen kannalta ratkaisevan tärkeä: kaikki hiekanjyvät rakensivat järjestelmää, jossa nopea muutos pääsi tapahtumaan, ja kun järjestelmä oli valmis muutokseen, mikä tahansa yksittäinen hiekanjyvä olisi voinut laukaista sen.

Youtube-video hiekkakasakokeesta.

Vastaava ilmiö on havaittavissa myös ihmisyhteiskunnissa. Esimerkiksi uudet teknologiat, muodit ja asenteet leviävät yhteisöissä karkeasti sanoen kuin taudit. Uudet ideat leviävät yleisesti ottaen niin, että mitä useampi tuttavistamme on uuden idean kannalla, sitä todennäköisempää on, että myös itse kannatamme kyseistä ideaa. Siksi “tartunnan” saajien määrä kasvaa ensin hyvin hitaasti, kunnes tietty (mm. ihmisten tuttavien määrästä ja tuttavuussuhteiden kiinteydestä riippuva) kriittinen raja ylittyy, ja idea leviää yhteisössä kulovalkean tavoin. Mutta voimmeko sanoa, että muutos oli juuri tietyn henkilön aktivismin ansiota? Käytännössä emme voi.

Suosittelen muuten ihan jokaista tutkiskelemaan ideoiden leviämistä esimerkiksi tämän mainion selainpelin avulla. Saat puolessa tunnissa saman viisauden mihin itse jouduin lukemaan viitisen kirjaa.

The Wisdom and/or Madness of Crowds

Aktivismin sääntö numero kaksi voidaankin muotoilla vaikka näin: pienillä teoilla ei ole isoa vaikutusta, ennen kuin niillä on. Me emme käytännössä voi tietää etukäteen, mikä pieni teko saattaa laukaista vyöryn, tai mikä statuspäivityksemme saa seuraajamme muuttamaan mieltään. Eivätkä edes parhaat asiantuntijat pysty ennustamaan kovinkaan luotettavasti, milloin vyöry alkaa: esimerkiksi Lenin ennusti kuuluisasti vuoden 1917 alussa, että vallankumous Venäjällä on enintäänkin kaukaisen tulevaisuuden asia. Tässä tapauksessa kaukaiseen tulevaisuuteen oli enää kymmenen kuukautta.

Arkipäivän aktivismi on tärkeää myös siksi, koska ihmiset ovat tyypillisesti epävarmoja siitä, kuinka moni muu ihminen on samaa mieltä heidän kanssaan. Ilmiötä kutsutaan hienolla nimellä pluralistiseksi tietämättömyydeksi, mutta sen idea on yksinkertainen: on täysin mahdollista, että hyvin iso osa ihmisiä on kanssasi samaa mieltä jostain asiasta, mutta kaikki luulevat, että ovat poikkeuksia eivätkä siksi kehtaa tehdä mitään. Olen itsekin törmännyt ilmiöön kymmeniä kertoja, esimerkiksi puhuessani aikanaan ympäristövaikutusten huomioinnista tuotekehityksessä: lähes kaikissa läpikäymissäni yrityksissä kaikki jututtamani työntekijät olivat kanssani samaa mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä, mutta suurin osa uskoi, että he olivat sekä yrityksessään että alallaan harvoja, jotka ajattelivat niin.

Aktivismi ja itselleen tärkeiden arvojen esillä pitäminen on siis tärkeää, vaikka aktivismilla ei juuri sillä hetkellä olisikaan konkreettista, helposti mitattavissa olevaa vaikutusta. Pelkästään julkisuuden saaminen omalle asialle auttaa, oli tuo julkisuus sitten suurta tai pientä: kaikki meistä eivät pääse aktivismillaan lehtijuttuihin kuten pakkopalautuksia ansiokkaasti vastustanut Aino Pennanen, mutta useimmat meistä voivat vaikuttaa ainakin kavereihimme.

Epälineaarisuudesta, ajatusten leviämisest ja pluralistisesta tietämättömyydestä voidaan tehdä myös kolmas tärkeä johtopäätös: jos et halua jonkin asian tapahtuvan, puutu sitä edistäviin ilmiöihin. Puuttumattomuus kertoo toisille ihmisille, että hyväksyt hiljaisesti tapahtuneen asian. Jos esimerkiksi näet koulukiusaamista tai rasismia, mutta et puutu asiaan edes huutamalla “toi on tyhmää,” kerrot kaikille näköpiirissä oleville, ettei sinua haittaa jos jotakuta kiusataan. Tällaisissa aatteiden kamppailuissa voitolle jää usein se aate, jota vastustetaan vähiten, eikä lainkaan välttämättä se, mitä kannatetaan eniten: siksi sanotaankin, että usein pahan voitolle riittää, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään.

Siksi olenkin asian eri puolia harkittuani tullut siihen tulokseen, että rasisteille ja fasisteille ei pääsääntöisesti kannatakaan antaa minkäänlaista julkista tilaa tuoda julki omia ällöttäviä ajatuksiaan, vaan heidät kannattaa ennemmin eristää. Ajatus rakentavasta dialogista esimerkiksi muslimeja alempiarvoisina pitävien kanssa on toki kaunis, mutta käytännössä kyseisenlaisia ajatuksia kannattavat ovat usein niin syvällä omassa kuplassaan, ettei harvinaisilla keskusteluilla toista mieltä olevien kanssa ole juurikaan vaikutusta heidän mielipiteisiinsä. Keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kannattaa käydä vain kahden kesken, ei tiloissa, joissa he pääsevät levittämään ja legitimoimaan vastenmielistä ideologiaansa “väittelyn” varjolla. Julkinen keskustelu nimittäin antaa väkisinkin ainakin sivustaseuraajille kuvan siitä, että esimerkiksi uusnatsismin kaltaiset kammottavat, ihmisvihamieliset ideologiat olisivat jotenkin samalla viivalla legitiimien poliittisten ideologioiden kanssa, tai että rasismi olisi vain mielipidekysymys siinä missä kysymys kaikkien aikojen parhaasta tietokonepelistä.

Vaikka suhtautuisimme aatteisiin yksityisesti tuomitsevasti, olemme silti ihmisiä, ja meillä on sisäänrakennettuna esimerkiksi taipumus pitää normaalina ja oikeana kaikkea sellaista, mitä näemme usein. Jos näemme usein rasistisia viestejä, pidämme rasismia normaalimpana. Valitettavasti myös esimerkiksi rasismiin päteekin sama tartunnan logiikka kuin muihinkin ideoihin: yksittäisillä huuteluilla ei kenties ole suurtakaan yhteiskunnallista vaikutusta, ennen kuin niillä yhtäkkiä saattaa olla. Ja koska emme voi tietää, miten lähellä faasimuutos on, on turvallisempaa puuttua asiaan joka kerta.

Ole siis hyvyyden hiekanjyvänen: kenties pieni, mutta merkityksellinen!

Ei palvelua fasisteille

~ J. M. Korhonen ~ 8 kommenttia

cadbury urges jews good will to nazis
New York Times vuonna 1934. Tämähän toimi hienosti!

Yhdysvalloissa kohistaan tällä hetkellä yhden ravintolanomistajan urheasta päätöksestä pyytää Trumpin lehdistösihteeriä Sarah Huckabee Sandersia poistumaan ravintolastaan. Koska Suomessakin asiat todennäköisesti muuttuvat hullummiksi ennen kuin ne muuttuvat paremmiksi, kirjoitan muutaman sanasen siitä, miksi palvelun ja ylipäätään yhteistyön epääminen fasisteilta, rasisteilta ja muilta vapaan yhteiskunnan vihollisilta on erinomainen väkivallattoman vastarinnan strategia, jonka soisi yleistyvän Suomessakin.

Aloitetaan kertaamalla tosiasiat. Kaikissa läntisissä demokratioissa on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut selvästi nähtävissä, että politiikka luisuu hullumpaan suuntaan. Ajatuksille, joille ennen ei olisi annettu tuumaakaan tilaa, kuten hätää kärsivien ihmisten tunkeminen keskitysleireihin, ovat nykyään esityksiä, joita ”kunnialliset” poliitikot pääministeriä myöten voivat avoimesti kannattaa. Aikaisemmat sukupolvet muistivat, mihin tämänkaltaisten ajatusten hyväksyminen oli johtanut, mutta historiallinen muisti ei näköjään anna pysyvää suojaa, ja rokotus on näemmä uusittava muutaman sukupolven välein.

Keskitysleirejä ja pahempiakin asioita kannattavat ovat rohkaistuneet esittämään mielipiteensä julkisesti, koska mielipiteen esittämisestä ei ole aiheutunut heille minkäänlaisia seurauksia. Heille ei ole tehty riittävän selväksi, että heidän toiveensa eivät ole yhteensopivia vapaan yhteiskunnan kanssa. Tästä on seurannut fasismin ja rasismin hidas mutta vääjäämätön normalisointi. Koska normalisointi on tapahtunut hitaasti, emme edes huomaa, että puhuvat päät keskustelevat nykyään ajatuksista, jotka vielä 20 vuotta sitten olisi laajalti tunnistettu sairaiksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi.

Liberaalina itseään pitävä media on kehitykseen osasyyllinen: hakiessaan ”tasapainoa”, media antaa kuvan, että rasismi, fasismi ja ihmisviha ovat vain poliittisia mielipiteitä muiden joukossa, ja sellaisina ihan yhtä hyviä kuin vapauksien kannattaminen tai tasa-arvon edistäminen. Samalla median edustajat ja muut omasta mielestään vastuulliset keskitien kulkijat heristävät sormiaan niille, jotka tekevät konkreettisesti jotain leviävän fasismin patoamiseksi ja sen normalisoinnin kyseenalaistamiseksi.

Meidän pitäisi ihan aidosti tietää, mihin tämä johtaa. Tarkalleen vastaava kehityskulku nähtiin 1930-luvulla useissa maissa, ja oli lähinnä historiallinen sattuma, että se saavutti karmean huipentumansa juuri Saksassa. Tuolloinkin ”tolkun ihmiset” heristivät sormeaan niille, jotka yrittivät konkreettisesti tehdä jotain tehdäkseen selväksi, että fasismi ei saa voittaa; tuolloinkin tolkun ihmiset julistivat norsunluutorneistaan, että ”oikea” strategia oli hyväksyä natsit ja rasistit osaksi yhteiskuntaa ja olla kohtelias ideologiansa ja tavoitteensa selväksi tehneille tuleville joukkomurhaajille.

 

Tämä oli väärä strategia tuolloin, ja tämä on väärä strategia tänään. Lajimme oppii historiastaan lähinnä sen, ettemme opi historiastamme, mutta historianharrastajana toivon, että poikkeus vahvistaa säännön. Siksi kannustankin nyt ihmisiä toimimaan konkreettisesti ja käyttämään väkivallatonta, tehokasta keinoa protestoida:

älkää olko tekemisissä fasistien ja rasistien kanssa niin kauan, kun he ovat fasisteja tai rasisteja.

Ihminen on sosiaalinen laji, ja sosiaaliselle lajille lajitoverien seura ja hyväksyntä on erittäin tärkeä osa onnellisuutta. Niin kauan kun fasistit ja rasistit eivät kohtaa minkäänlaisia seuraamuksia mielipiteistään, heillä ei ole juurikaan syytä harkita mielipiteitään uudelleen. Mutta mitä useammin heille tehdään selväksi, että heidän seuransa ei ole tervetullutta, sitä useammin he joutuvat harkitsemaan: ovatko ihmisvihamieliset mielipiteet todella hyljeksinnän arvoisia?

Meidän täytyy opetella sanomaan ”nyt riittää”. Meidän täytyy opetella sanomaan ja näyttämään fasisteille ja rasisteille ”ei, et voi olla rasisti ja fasisti ja silti kuvitella, että kohtelisin sinua normaalina, kunnollisena ihmisenä, koska mielipiteesi paljastavat, ettet ole sellainen.”

Meidän täytyy päästä irti joukkohypnoosistamme, jossa kuvittelemme, että etnisistä puhdistuksista ja etnisesti puhtaasta Suomesta haaveilevat fasistit olisivat jonkin legitiimin poliittisen ideologian edustajia, joiden kanssa saatamme olla eri mieltä mutta voimme silti olla ystäviä. Tämä ”tolkun ihmisten” suosima lähestymistapa, jossa keskiluokkainen kohteliaisuus on korkein arvo ja fasismia vastaan taistellaan parhaiten alistumalla, ei ole koskaan onnistunut yhtään missään, enkä löisi vetoa, että se onnistuisi nytkään. Fasismin hyväksyminen on se aito kalteva pinta, jota pitkin kansat luisuvat pakkovaltaan ja tekoihin, joita joudutaan häpeämään vielä sukupolvien päästä. Olemme jo pitkällä tällä tiellä, kun epäämme byrokraattisella kikkailulla hengenvaarassa olevilta turvapaikan ja lähetämme heitä takaisin kuolemaan; erot juutalaispakolaisten karkotuksiin 1930- ja 1940-luvulla ovat lähinnä kosmeettisia.

Nyt on mainio tilaisuus näyttää, millainen ihminen olisi ollut 1930-luvulla. Tuolloinkin fasismin nousua vastustaneita pilkattiin kiihkoilijoiksi ja ”tolkun ihmiset” nyrpistivät heille nenäänsä.

Vuoden 1945 jälkeen samat tolkun ihmiset eivät voineet tarpeeksi ylistää kymmenen vuotta aiemmin halveksimiaan aktivisteja yrittäessään kirjoittaa historian uudelleen ja selittää, että kyllä hekin oikein kovasti fasismia vastustivat, mutta…

Vastustakaa siis fasismia vastustamalla fasisteja. Mihin he menevätkin, evätkää heiltä heidän rauhansa luulla, että modernin ajan synkintä ja epäinhimillisintä aatetta kannattava, toisilta ihmisiltä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi ihmisarvon epäävä voi odottaa tulevansa kohdelluksi jotenkin muuten kuin ihmiskunnan vihollisena ja hylkiönä. Kun näette fasismia tai rasismia julkisesti kannattavan – hyvä lista kannattajista löytyy esimerkiksi nykyisen Perussuomalaisen puolueen aktiiveista ja muista ns. haittaisänmaallisten, ihmisoikeuksia vastustavien organisaatioiden jäsenlistoista – tehkää hänelle rauhanomaisesti mutta jämerästi selväksi, ettei hän ole tervetullut saman katon alle. Tehkää hänen puolestaan vain se, minkä laki, työnantajanne nimenomaiset määräykset ja hänen muilta ihmisiltä epäämänsä perusinhimillisyys ehdottomasti edellyttävät teitä tekemään. Mutta tehkää myös tiettäväksi, että jos hän luopuu ihmiskunnalle vihamielisestä aatteestaan, hän on jälleen tervetullut ihmisyhteisöön. Fasistien ja rasistien hyljeksintä on perusteltua nimenomaan siksi, koska näistä mielipiteistä on täysin mahdollista ja jopa helppoa luopua.

Fasistilla on siis täysi vapaus olla sitä mieltä mitä on, ja tämän mielipiteenvapauden on oltava jatkossakin ehdoton; mutta niin kauan kun pysyttelemme lain puitteissa, meillä muilla on myös yhtä ehdoton mielipiteenvapaus kertoa, sanalla ja teolla, mitä mieltä me olemme hänestä. Eikä mikään laki taikka tapaoikeus edellytä, että olisimme kohteliaita ja ystävällisiä niille, jotka tietoisesti ajavat vapaan yhteiskuntamme tuhoa.

En kuvittele, että hyljeksintä kääntäisi yhdenkään vannoutuneen rasistin pään. Uskovaisten uskomuksiin on vaikea ulkopuolisen vaikuttaa. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten houkuttelevaa rasismi ja fasismi ovat, ja miten helppoa heidän on rekrytoida muita mukaan toimintaansa. Ja voimme ainakin tehdä selväksi, etteivät kaikki hyväksy heidän ajatuksiaan. Voimme itse kukin tehdä valintamme ja halutessamme tehdä selväksi, etteivät kaikki ihmiset ole rasismin ja fasismin nousua kohteliaasti alistumalla ”vastustavia” tolkun ihmisiä – niitä, joista niin monet ovat kautta historian joutuneet vanhemmiten selittelemään lapsilleen, miksi eivät tehneet mitään, vaikka heidän olisi pitänyt tietää.

”Maahanmuuttokriittisyys” on porttihuume kovaan fasismiin

~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Toivoisin, että jokainen suomalainen lukisi vähintään tämän Hesarin jutun ja mielellään myös New York Timesin yksityiskohtaisemman version. Jutuissa kerrotaan, mitä kansainvälinen äärioikeisto tavoittelee, ja (etenkin NYT:in artikkelissa) miten salonkikelpoinen, maltillinen ”altlight” on porttihuume kovaan fasismiin.

Meneillään on taistelu länsimaiden sielusta. Sen on voittamassa kansainvälisen fasismin uusin muoto, niinsanottu altright, ja sen maltillisempi mutta juuri siksi vaarallisempi porttihuume ”altlight” – eli se liike, mikä Suomessa tunnetaan vaikkapa peitesanalla ”maahanmuuttokriittiset.”

Viimeksi kun fasismi voitti isosti, seurauksena oli vähintään sata miljoonaa kuollutta. Fasismin nousu ja siitä seurannut maailmanjärjestyksen murtuminen on myös iso syy siihen, miksi Viipuri ei ole enää Suomen toiseksi suurin ja kaikkein kansainvälisin kaupunki, ja miksi minunkin sukulaisiani on sankarihaudoissa.

Kuten tämäkin juttu taas osoittaa, fasismin nykyisille kannattajille sen historia ei kuitenkaan ole mikään ongelma, vaan ominaisuus – suorastaan tavoitetila. Maltillisen julkisivun takana haudotaan ihan oikeasti ajatuksia, että satoja miljoonia uhreja vaativa rotusota ja toisinajattelijoiden sekä vääränväristen keskitysleirittäminen voisivat olla suorastaan toivottavia asioita. Iso osa ihmisiä on todella sitä mieltä, että Hitler oli merkittävä valtiomies.

Voin omalta osaltani vahvistaa, että tuossa artikkelissa esitetyt puheet ovat täyttä totta Suomessakin. Kymmenisen vuotta takaperin kaljoittelin satunnaisesti ”maahanmuuttokriittisten” seurassa, mukaanlukien nyt tunnettujen poliitikkojen. Vaikka olin seurassa vieras ja siksi olisi voinut kuvitella, että sanomisia olisi ehkä varottu vähän, kuulin silti säännöllisesti juttuja vaikkapa siitä, miten Etelä-Afrikan rotusorto oli vain ihan oikein, ja miten ne uunituksetkaan eivät niin paha asia olleet oikeasti. Monesti tätä toki loivennettiin sitten sopivalla määrällä ”noh vitsi vitsi”-lopetusta (ns. ”kännissä ja läpällä”-puolustus). Kaikki ”maahanmuuttokriittiset” eivät näitä juttuja ainakaan ääneen sanoneet, mutta kukaan ei myöskään niitä kritisoinut. Sama kuvio on toistunut siitä lähtien jatkuvasti: kaikki maahanmuuttokriittiset eivät ehkä ole rasisteja, mutta käytännössä kaikki heistä hyväksyvät rasistit ja rasismin, ja moni osallistuu aktiivisesti rasismin hyssyttelyyn.

Maahanmuuttopolitiikan kritisointi on oma asiansa, mutta nyt viimeistään olisi tärkeää ymmärtää, että ”maahanmuuttokriittisyys” on käytännössä ihan jotain muuta kuin legitiimiä politiikan arvostelua. Se on mutatoitunut ajat sitten kaikenkattavaksi ajatusrakennelmaksi, jossa pahat asiat ovat toisen väristen, toisen uskoisten, ”vihervasemmistolaisten” ja ”kulttuurimarxistien” syytä.

Maahanmuuttokriittisyys ja muu ”altlight” ovat porttihuume natsismiin; ne ovat ne fasismin kauniit, maltilliset kasvot. Kuten tuossa New York Timesin jutussa suoraan todetaan: tämä maltillisuus on tietoinen strategia, jolla yhteiskunnallista keskustelua pyritään hivuttamaan pikkuhiljaa kohti äärilaitaa. Meille on nyt todella vaarassa käydä kuten sammakoille kattilassa: lämpötila nousee niin hitaasti, ettemme tajua mitä on tapahtumassa ennen kuin on jo myöhäistä hypätä pois.

Toivoisin ihan oikeasti, että ihan jokainen toimisi aktiivisesti tätä kehitystä vastaan. Fasistit toivovat ehkä kaikkein eniten sitä, että me tavalliset ihmiset olisimme ihan hiljaa ja puhuisimme enintään ”kahdesta ääripäästä”: kerta toisensa jälkeen vuodetut tiedot kertovat, että tämä ”kaksi ääripäätä”-puhe on juuri tarkalleen sitä, mitä esimerkiksi rotusotaa aivan avoimesti lietsovat (kuten KKK:n johtajat Yhdysvalloissa) haluavat.

Hiljaisuus on näille tyypeille melkein yhtä hyvä asia kuin hyväksyntä, ja ympäripyöreät ”molempien puolien” tuomitsemiset eivät siirrä keskusteluikkunaa mihinkään suuntaan. Tämä sopii erinomaisesti liikkeelle, joka on jo osoittanut kykynsä siirtää keskusteluikkunaa haluamaansa suuntaan.

Strategia myös toimii: tämän näkee vaikkapa siitä, että eduskuntapuolueen puheenjohtaja voi aivan avoimesti esittää keskitysleirejä saaristoon (keskitysleiri ei ole tässä yhteydessä natsittelua vaan vain eksakti termi sille, mitä Halla-aho on toistuvasti ehdottanut) ja tätä pidetään vain yhtenä poliittisena heittona muiden joukossa. Ymmärtäkää, ettei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun tuollainen puhe ei kerta kaikkisesti olisi kuulunut poliitikolta kuultavien ehdotusten joukkoon!

Jos tätä kehitystä ei saada katkaistua, yhteiskunnallinen keskustelu tulee seuraavien vuosien kuluessa siirtymään koko ajan enemmän ja enemmän kohti äärioikeiston toiveita. Pikkuhiljaa rasismista tulee normalisoitua ja enintäänkin valitettavaa, jos ei hyväksyttyä – ja pikkuhiljaa alamme virittäytyä rotusotaan.

Vaikka täällä Suomessa ei ajauduttaisikaan etnisiin puhdistuksiin (joita monet kyllä ihan todella toivovat), fasismin voitto näkyisi aivan varmasti meilläkin. Ei tarvitse olla kovinkaan älykäs ennustaakseen, että jos sotaa ja voimaa ihannoiva liike pääsee valtaan esimerkiksi missään Euroopassa, niin seurauksena tulee olemaan – jälleen kerran – sota. Ja nykyaikana sodat ovat nopeita liikkumaan.

Terrorismi on äärettömän vähäinen turvallisuusuhka verrattuna siihen, että joutuisimme sotimaan edes yhden päivän ajan.

Tätä kirjoitusta saa jakaa, mutta voisi olla jopa parempi, että jakaisitte vaikkapa tuota Hesarin juttua omilla saatesanoillanne varustettuna.