En pääse edelleenkään käyttämään Twitter-tiliäni jmkorhonen – nämä ilmoitukset tulevat WordPressin Twitter-palikan kautta – mutta seurailen Twitterin etsi-toiminnon avulla mitä vastailette :D. Perustin myös englanninkielisen tilin nimellä jmkorhon_en , minne ajattelin keskittää lontoonkielisen viestintäni.
Kirjoituksiin ilmestyy tästä edespäin @-merkillä eroteltuja tekstitageja. Näitä voinee käyttää apuna, jos haluaa etsiä jostain tietystä aiheesta kirjoitettua. (Tagit ovat englanniksi koska nämä tilannekatsaukset ovat suoria kopioita omista muistiinpanoistani.)
@PlanB
Tiivistelmä Yhdysvaltojen talouden mobilisaatiosta 2. maailmansotaan luettavissa täällä. Voi olla hyödyllistä tietoa kaikille, jotka miettivät, miten erilaisissa hätätilanteissa tuotantoa voidaan ohjata esimerkiksi eksistentiaalisten kriisien ratkaisemiseen.
Miksi markkinatalouteen perustuvissa yhteiskunnissa on erityisen tärkeää huolehtia siitä, että varallisuuserot eivät pääse kovinkaan suuriksi? Koska mitä suurempi osa resursseista jaetaan markkinoilla,
sitä vähemmän ihmisillä on markkinoiden ulkopuolisia keinoja hankkia elämisen edellytyksiä; ja
sitä helpompi varakkaiden on muuttaa varallisuutta toisiksi sosiaalisen vallan muodoiksi.
(Sosiaalinen valta ≈ kyky vaikuttaa toisten ihmisten käyttäytymiseen.)
Esimerkiksi Michael Mannin mukaan sosiaalisen vallan lähteitä on neljä:
Pakottaminen (esim. poliisi, asevoima)
Taloudellinen
Hallinnollinen/poliittinen
Ideologinen
Markkinataloudessa voit nykyään vuokrata vaikka oman armeijan, erilaisista ”turvallisuus”palveluista puhumattakaan; taloudellinen valta kasautuu, koska raha tulee rahan luo; hallinnollista ja poliittista valtaa voi hankkia suoraan lahjuksilla, hieman epäsuoraan tukemalla haluamiaan poliitikkoja, ja epäsuoraan olemalla niin merkittävä peluri, että pystyt halutessasi heiluttelemaan esimerkiksi kunnan tai valtion taloutta; ja ideologista valtaa voi hankkia esimerkiksi tukemalla sopivia ajattelijoita, mainostamalla, tai yksinkertaisesti näkymällä esimerkiksi uutisissa koska sinulla on jotain muuta vallan lajia.
John Locken käsitys omistusoikeuksista on nykyaikaisen talousjärjestyksen kulmakiviä. Teoria on toiminut tärkeänä intellektuaalisena perusteluna kolonialismille: sen nojalla esimerkiksi maiden ryöstö voitiin perustella sillä, ”ettei maa ollut kenenkään omistuksessa” tai ”käytössä” – millä siis tarkoitettiin, ettei maa ollut kenenkään eurooppalaisten täysiksi ihmisiksi laskemien käytössä. Nykyään sama teoria toimii viikunanlehtenä intellektuaalisten oikeuksien ryöstölle ja aitaamiselle, sallien aikaisemmin jotain asiaa kehittäneiden kontribuution painamisen unholaan. Cory Doctorowin essee vuodelta 2019. (Kiitos Jani Martikaiselle linkistä.)
Sisältää myös hyvän tiivistelmän innovaatioiden samanaikaisuudesta – ilmiöstä, joka laittaa esimerkiksi nykyisen patenttijärjestelmän perusteet äärimmäisen kyseenalaisiksi.
Miksi yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ylipäätään tehdään? Yksi tärkeä syy on auttaa päätöksentekijöitä tekemään parempia päätöksiä. Mutta miten hyödyllistä tämä tutkimus lopunviimein on, jos tavoitteena on parempi maailma?
Ongelma a: käytetäänkö tutkimustuloksia politiikassa enemmänkin vahvistamaan olemassaolevia arvoja ja asenteita?
Ongelma b: miten paljon hyötyä on esimerkiksi monimutkaisista strategioista ja ajattelumalleista, kun tulevaisuutta on kuitenkin vaikea ennustaa ja monimutkainen malli pitäisi saada viestittyä monille ihmisille?
Epäilen, että esimerkiksi ajattelu, missä hyväksytään väliaikainen epäoikeudenmukaisuus jonkin teoriassa ja tulevaisuudessa odottavan paremman maailman vuoksi, ei oikein tule toimimaan. Enkä usko, että mikään monimutkainen tapa ajatella politiikkaa olisi ainakaan säännönmukaisesti parempi ohjenuora toiminnalle kuin tämä, vielä varmasti puolitekoinen heuristiikkani:
Ole myötätuntoinen ja kunnollinen.
Pyri parantamaan ensisijaisesti heikoimmassa asemassa olevien asemaa.
Ennen kaikkea teoilla, joilla on konkreettista vaikutusta.
Valitse edustajiksesi ihmisiä, joita heidän entiset kumppaninsa kehuvat.
Hyvät strategiat ovat yksinkertaisia. Mutta mitä parannettavaa tässä olisi?
Talouskasvun välttämättömyydestä on puhuttu paljon, mutta pitää puhua vielä enemmän. Otero ym. (2020) sisältää 22 tutkijan yhteisen katsauksen talouskasvun yhteyksistä biodiversiteettituhoon. Lopputulos: näyttö siitä, että talouskasvu lisää tuhoja, on vahvaa; näyttö siitä, että talouskasvu saataisiin kytkettyä irti tuhojen kasvusta, on heikkoa. Muutamat harvat poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.
Mutta vaikka talouskasvu tuhoaisi sivilisaatiomme, sitä halutaan silti, koska se on nykyisiä yhteiskuntiamme koossa pitävä liima. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta se kyllä vaatisi, että rikkaimmat suostuisivat olemaan vähän vähemmän ahneita.
Ymmärrän toki heitä, joiden mielestä loputtoman talouskasvun on oltava mahdollista, koska rikkaimmat eivät luovu omastaan helpolla. Jos mietimme ratkaisuja ongelmiimme, tämä on kuitenkin kuin esittäisi, että humalassa avaimensa kadottaneen täytyisi etsiä avaimiaan vain katulampun alta, koska avaimien löytäminen hyvässä valossa on helpompaa. Samaten, teoriat, jotka ”todistavat” ikuisesti jatkuvan talouskasvun olevan mahdollista, vastaavat teorioita, jotka todistavat, että humalassa avaimensa kadottanut voi löytää ne katulampun alta.
(Palaan aiheeseen myöhemmin: todettakoon nyt, että mikään loputtoman kasvun teoriassa mahdollistava taloustieteen teoria ei todellakaan takaa, että talouskasvu, ja varsinkaan poliitikkojen odottama reipas, prosenteissa eikä prosentin kymmenyksissä mitattava kasvu i) tapahtuisi käytännössä ja ii) olisi ympäristömielessä kestävää. Tämä ero teoriassa mahdollisen ja käytännössä todennäköisen välillä unohtuu liki kaikilta loputonta talouskasvua rummuttavilta, vaikka ero mahdollisen ja todennäköisen välillä pitäisi pitää erittäin selvänä. Jos ette usko, katsokaa itse vaikkapa kahta keskeistä loputtoman kasvun perusteluna käytettyä teoriaa, neoklassista tai endogeenista kasvuteoriaa. Maksan heti satasen ensimmäiselle, joka todistaa, että jompi kumpi teorioista todistaa 100% varmuudella loputtoman, ympäristörajat huomioivan talouskasvun olevan varmaa. Pätevä todistus edes 10% varmuudesta tienaa 50 euroa.)
Rajoitetaan rajallisten resurssien kaupallistamista kansainvälisesti mm. asettamalla absoluuttiset rajat niiden käytölle ja jakamalla näin syntyvä kiintiö valtioille.
Rajoitetaan ekstraktiivisen teollisuuden (kuten kaivosteollisuuden) toimintaa suuren biodiversiteetin alueilla.
Edistetään agroekologiaa ja valtioiden ruokaomavaraisuutta.
Priorisoidaan kompakti kaupunkisuunnittelu.
Tuotteisiin mukaan raportti tuotannon biodiversiteettivaikutuksista, ja vero mainonnalle, joka edistää ylikäyttöä.
Otero, I., Farrell, K. N., Pueyo, S., Kallis, G., Kehoe, L., Haberl, H., … Pe’er, G. (2020). Biodiversity policy beyond economic growth. Conservation Letters. https://doi.org/10.1111/conl.12713
Vuodelta 2016 erittäin havainnollinen esitys siitä, miten valtavirtainen taloustiede tuottaa ympäristökriisiin ratkaisuksi suosituksia, jotka ovat yhteensopivia voittojen maksimoinnin kanssa.
Kapitalismi hyväksikäyttää monilla tavoilla laajalle levinnyttä mutta virheellistä uskoa siihen, että numerot olisivat lähtökohtaisesti ”tieteellisempiä” tai objektiivisempia kuin kvalitatiivinen informaatio;
Ympäristöpolitiikan saralla tämä tapahtuu ennen kaikkea niin, että aito epävarmuus tulevasta – emme oikeasti voi tietää, mitä seurauksia ilmaston muuttumisella on – muunnetaan taloustieteellisissä malleissa ”riskeiksi”, ja niille annetaan jokin todennäköisyys
eikä katastrofaalisia riskejä, joiden kustannus voi olla äärettömän suuri, käsitellä, koska äärettömän suuri riski kertaa mikä tahansa nollaa suurempi todennäköisyys = ääretön kustannus
joista seuraa, että laskelmat ilmastonmuutoksen haitoista ovat väistämättä lähinnä maltillisia arvauksia ja yrityksiä ”optimoida” vahinkojen määrä – mikä voi olla erittäin vaarallinen idea, jos optimoitavan järjestelmän käyttäytymistä ei ymmärretä hyvin, kuten emme ymmärrä ilmastojärjestelmää
Samaan aikaan diskonttokoron oletetaan olevan jopa huomattavan suuri, mikä tarkoittaa käytännössä, että emme arvosta tulevien polvien elämää juurikaan
Korkeaa diskonttokorkoa puolustetaan sillä, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varakkaampia kuin me, ja siksi paremmin kykeneviä selviämään ongelmista. Valitettavasti tämäkin on vaarallinen oletus: kun käytämme laskelmissa korkeampaa diskonttokorkoa, saamme tuloksia, jotka kannustavat meitä käyttämään maailman resursseja huolettomammin, mikä taas vähentää todennäköisyyttä, että tulevilla polvilla asiat olisivat edes yhtä hyvin kuin meillä.
lisäksi kaikki nollaa suuremmat diskonttokorot vaativat oletuksen, että katastrofaalisten tapahtumien todennäköisyys on nolla. Jos ilmastonmuutos (tai muu ympäristöuhka) voi johtaa millään nollaa suuremmalla todennäköisyydellä ihmisten sukupuuttoon – ja on täysin varmaa, että tämä todennäköisyys on nollaa suurempi – mikään mittari ei saisi vain olettaa, että tulevat sukupolvet ovat varakkaampia: odotusarvona mikä tahansa positiivinen todennäköisyys kertaa ääretön vahinko on edelleen ääretön vahinko.
Jos hyväksymme, että ihmiskunnan tuho on ilmastokriisin mahdollinen seuraus, ja tuho tarkoittaisi edes liki äärettömän suurta vahinkoa, rationaalinen johtopäätös on käyttää tuhon estämiseksi tarvittavien toimien kannattavuuden arviointiin suurta negatiivista diskonttokorkoa. Käytännössä: uhan torjunnan pitäisi olla prioriteetti nro 1.
Kun tähän yhdistetään se, että ihmishenkien arvon arvioiminen ”revealed preferences”-lähestymisellä perustuu kehäpäätelmään, koska
ihmiset eivät tosiasiassa ole täydellisen rationaalisia päätöksentekijöitä eivätkä siksi pysty täysin rationaalisesti arvioimaan vaikeasti arvioitavissa olevien riskien todellisia haittoja
Saadaan johtopäätös: suurissa, koko yhteisöä tai ihmiskuntaa koskettavissa riskeissä kuten ilmastonmuutoksessa päätöksenteko ei voi perustua pelkkiin talousteoreettisiin laskelmiin tai helposti mitattavissa oleviin rahallisiin arvoihin.
Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.
PS. Twitterin 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimat tekstiviestit eivät tule vieläkään perille. Koska asiakaspalvelusta vastaa edelleen vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.
Evolutiivinen psykologia ei taida edes olla mahdollista sellaisena kuin me sen tunnemme. Subrena E. Smithin paperi Is Evolutionary Psychology Possible? (2020) esittää, että alan keskeisiä oletuksia ja löydöksiä ei käytännössä voi todistaa oikeiksi taikka vääriksi, mikä tekee siitä esimerkiksi Popperin kriteereillä epätiedettä. Tarkemmin sanoen: evolutiivista psykologiaa harjoittavien tulisi kyetä osoittamaan, että
Nykyaikaisten ihmisten kognitiiviset mekanismit vastaavat evolutiivisessa historiassa luonnonvalintapaineen alla olleita mekanismeja; ja
nykyaikaiset kognitiiviset mekanismit ovat periytyneet näistä mekanismeista, ja
ne ovat säilyttäneet samat funktiot kuin muinaiset mekanismit.
Smithin varsin vahvan argumentin mukaan tätä ”vastaavuusongelmaa” (Matching Problem) ei ole mahdollista ratkaista niillä keinoin, joita evoluutiopsykologiaa harjoittavilla on käytössään. Emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi (ts. kovinkaan paljon) kaukaisten esivanhempiemme käyttäytymisestä. Yksin tämä riittää tekemään nykyihmisten (yleensä vieläpä varsin kapean nykyihmisten joukon, kuten pääasiassa valkoihoisten länsimaisten yliopisto-opiskelijoiden) käyttäytymisestä tehtyjen päätelmien yleistämisestä erittäin ongelmallista: evopsykan tarjoamat selitykset käyttäytymismallien evolutiivisesta perustasta saattavat osua oikeaan, mutta yhtä hyvin ne saattavat olla myös tutkijoiden maailmankuvaan sopivia ns. ”just so”-tarinoita. Tiedämme nimittäin varmaksi, että vähintään osa evopsykan alla julkaistusta tutkimuksesta ja spekulaatiosta on juurikin tällaista. Esimerkiksi teoriat siitä, että naiset olisivat kehittyneet evolutiivisesti havaitsemaan punaisen värin miehiä paremmin, ovat melko todennäköisesti silkkaa sitä ihteään.
Tämä on ikuinen ongelma kaikessa historiallisessa tutkimuksessa: vahvojen päätelmien teko ohuen datan varassa on ihan hiton vaikeaa.. Menneisyydessä on aivan liian helppo nähdä asioita, joita siellä haluaa, tietoisesti tai tiedostamattaan, nähdä. (Kts. päivän toinen muistiinpano alempana.) Ja kun vain kerää tarpeeksi dataa, voi datassa havaita minkä tahansa kuvion hyvänsä. On vain aivan eri asia, onko kuvio missään yhteydessä mihinkään todella tapahtuneeseen.
Smithin argumentti ei tosin ole evopsykan ainoa ongelma. Ala on esimerkiksi erittäin riippuvainen ns. massiivisen modulaarisuuden oletuksesta: tämän (ehkäpä vain sattumalta) alunperin kallonmittauksesta periytyvän oletuksen mukaan aivojen funktionaalisuus nousee toisistaan erillisistä, ns. alakohtaisista (domain specific) moduuleista, jotka ovat kehittyneet evoluution myötä ratkomaan spesifejä, yksilön selviämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Valitettavasti nykyaikainen tutkimus ei, kauniisti sanottuna, tue tätä massiivisen modulaarisuuden oletusta sen enempää kuin tietojenkäsittelyteoria tukisi oletusta siitä, että tietokoneissa täytyisi olla erillinen rautatason moduuli Excelille (tai taulukkolaskennalle) ja toinen Wordille (tai tekstinkäsittelylle). Ylipäätään, evoluutiopsykologiassa ja arkisessa kielenkäytössä yleinen metafora aivoista tietokoneena ei mitenkään välttämättä ole sen tarkempi kuva aivoista kuin aikaisemman huipputekniikan synnyttämät metaforat aivoista hydraulisina mekanismeina (1500-luku), kellokoneistona (1700-luku) tai lennättimien verkostona (1800-luvun loppu).
Asiaa ei paranna, että 1) evopsykan harjoittajat ”löytävät” hämmentävän usein ”biologisia” selityksiä tällä hetkellä vallitseville epäoikeudenmukaisuuksille ja hierarkioille, tukien näin poliittisia argumentteja, joiden mukaan epäoikeudenmukaisuuksille ei ”voi” mitään, ja 2) keskeinen vastine evoluutiopsykologian kritiikkeihin on leimata kriitikot mystikoiksi, jotka ”kieltävät evoluution vaikuttavan aivojen rakenteeseen.” Edellinen voi olla vain jännittävä yhteensattuma, mutta jälkimmäinen on täyttä huuhaata: on 100% täydellisen mahdollista nähdä ihminen kokonaisuutena evoluution tuotteena, ja silti epäillä evopsykan käsityksiä siitä, missä määrin evoluutio todella on rautakoodannut käyttäytymismalleja aivojemme rakenteeseen. Tällaisia malleja voi hyvin olla olemassa, mutta evoluutiopsykologian kyky todentaa asia ei ole kehuttava.
Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa oppikirjoihin saakka päässyt käsitys siitä, että käärmeiden ja hämähäkkien pelko olisi evoluution aivojen rakenteeseemme rautakoodaama ominaisuus. Kuten Richardson (2007:28) kirjoittaa, maailman yli 37 000 hämähäkkilajista ehkäpä 16 on ihmiselle edes jotenkin vaarallisia – eikä yksikään näistä esiinny luonnollisena Afrikassa, jossa suurin osa evolutiivista historiaamme on tapahtunut. Suurin osa Afrikan käärmeistäkin on ihmiselle harmittomia.
Mistä pääsemmekin päivän toiseen aiheeseen: myös nykyisiä epäoikeudenmukaisuuksia ja hierarkioita kritisoivilla on toisinaan ongelmia historian kanssa. Iain Provanin lyhyt kirjanen Convenient Myths: The Axial Age, Dark Green Religion, and the World That Never Was (2013) pyrkii oikomaan erityisesti kahta yleistä historiallista väärinkäsitystä: että maailmassa olisi ollut erityinen ”aksiaalinen aika” (saksalaisen historioitsija Karl Jaspersin termein), noin 800-200 e.a.a., jolloin nykyiset maailmanuskonnot ilmestyivät kuin tyhjästä ja syrjäyttivät aikaisemmat, monien teorioissa esimerkiksi luonnon kanssa paremmin sopusoinnussa olevat uskonnot; ja että ennen maanviljelystä ja sivilisaatiota ihminen osasi elää ”tasapainossa” luonnon kanssa, ja että säilyneiden alkuperäiskansojen perimät uskomukset olisivat ”ympäristöystävällisempiä” kuin esimerkiksi kristinusko. Provanin erikoisala on Vanhan Testamentin historia, ja hän osoittaa nähdäkseni vakuuttavasti, että Jaspersin käsitys ei yksinkertaisesti ole uskottava tulkinta todistusaineistosta.
Teema on toisin sanoen sama mitä Sixten Korkman käsittelee tuoreessa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Onko ympäristökriisin taustalla kristinusko, valistus, kapitalismi vai populismi?” (16.6.2020). Korkman esittää, että ympäristökriisin ratkaisun avaimet ovat aatteellisia, ja viittaa Provaninkin kirjassaan käsittelemään Lynn Whiten teesiin (1967), jonka mukaan juuri nimenomaan kristinusko olisi ympäristölle erityisen tuhoisa uskonto, Jumalan asetettua ihmisen hallitsemaan maata ja merta ja kaikkia niissä eläviä. Kuten Provan asian seikkaperäisesti osoittaa, Whiten syytös on liioiteltu ja vailla varsinaisia todisteita. Sekä Raamatusta että kristillisestä traditiosta voidaan helposti löytää myös täysin vastakkaisia ohjeita, kuten ohje luomakunnan varjelemisesta. Mikä on totta on se, että Whiten mainitsemia Raamatun kohtia on käytetty esimerkiksi ahneuden oikeuttamiseen: on kuitenkin perusteltu syy uskoa, että jos kristinusko tai jopa kaikki nykyiset maailmanuskonnot olisivat jääneet syntymättä, vastaavat ihmiset hakisivat vastaavat perustelut jostain muualta – kuten vaikka Kanadan Montagnai-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan kaikki tavatut majavat tuli tappaa, jotta ne eivät varoittaisi saaliseläimiä, että Montagnait ovat metsästämässä, tai cherokee-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan jokainen ennenaikaisesti tapettu peura syntyy välittömästi uudelleen, eikä metsästys siis vaikuta peurakantaan.
Provanin kirjan parasta antia onkin sen lyhyt mutta ansiokas tiivistelmä siitä, mitä alkuperäiskansojen uskontojen luontosuhteesta tiedetään. Jälleen, mitään varsinaista näyttöä siitä, että alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset olisivat yleisesti ottaen auttaneet heitä elämään tasapainossa ekosysteeminsä kanssa, ei ole. Monen säilyneen alkuperäiskansan luontosuhde on erinomainen, jos sanalla ”luontosuhde” tarkoitamme tietämystä heitä ympäröivästä luonnosta. Tästä huolimatta, antropologien havainnoimalle käyttäytymiselle yleisesti ottaen paras selitys on se, että tätä tietämystä käytetään ennen kaikkea elinkeinon hankintaan mahdollisimman vähällä vaivalla. (Tämä vastaa tarkasti omia havaintojani isovanhempieni ikäpolven, 1920-luvulla syntyneiden, ajatusmaailmasta. Tässä maailmassa ei varsinaisesti ollut ”luontoa”: pellon jatkeena oli metsä, josta haettiin mitä kulloinkin tarvittiin tai saatiin kiinni. Kun työkalut paranivat, niin metsästä kuin pellostakin haettiin enemmän.)
Osa alkuperäiskansojen elinkeinoista on ympäristöllisesti kestäviä, mutta keskeinen selittäjä on alhainen väestötiheys, jonka ansiosta paine ekosysteemejä kohtaan ei kasva liian suureksi. Kun näin pääsee käymään, osoittautuu, että alkuperäisasukkaatkin ovat ihmisiä, ja käyttäytyvät jokseenkin samoin kuin mekin käyttäydymme nykyään: elannon hankkiminen ohittaa pohdinnan siitä, mahtaako elinkeinon harjoittaminen johtaa elannon loppumiseen. (Kts. myös Low 1996, Behavioral ecology of conservation in traditional societies.)
Olen silti vahvasti samaa mieltä Korkmanin kanssa siitä, että kestävyyskriisimme ratkaisun avaimet ovat ennen kaikkea aatteellisia. Mikään määrä teknologiaa ei auta, jos emme osaa kysyä, miten paljon on tarpeeksi. Emme kuitenkaan voi palata fyysisesti emmekä ajattelussamme mihinkään kulta-aikaan, sillä sellaista ole edes ollut olemassa. Meidän täytyy yhdessä keksiä, miten elää samalla pallolla miljardien muiden ihmisten ja muiden eliöiden kanssa, ilman että tuhoamme tahattomasti elämisen edellytyksiä. Tämä on vaikea ja hidas urakka, ja meidän kannattaa ottaa oppia ajan hammasta kestäneistä viisauksista. Mutta historia ei toista itseään, ja joudumme kehittämään nyt tilanteeseemme uudenlaisen, omaperäisen ratkaisun.
Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.
PS. Twitter ei ole sitten kesäkuun alkupuolen suostunut lähettämään 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimaa tekstiviestiä ja onnistuin kämmäämään ainoan varakoodini. Koska asiakaspalvelusta vastaa vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.
Olisiko “toissijainen” tutkimus laitettava tauolle, kun sivilisaatiomme selviäminen on erittäin epävarmaa? Tähtitieteilijä Mikko Tuomi pohtii asiaa blogissaan. Maailmankaikkeuden tutkiminen loppuu joka tapauksessa, jos sivilisaation olemassaolo ei ole enää mahdollista.
Olen miettinyt samaa asiaa paljon. Teen nykyään tutkimusta, joka tähtää varasuunnitelman rakentamiseen siltä varalta jos oikeasti haluaisimme ratkaista ilmastokriisin. Oikeasti haluaisin kuitenkin tehdä jotain aivan muuta: todennäköisesti kirjoittaa teknologian historiasta. En vain saa perusteltua itselleni, että nyt olisi varaa tehdä jotain muuta kuin edes yrittää vähentää ihmiskunnan holtittoman käyttäytymisen aiheuttamia riskejä.
Toisaalta, samaa kysymystä pohti mielestäni hyvin esimerkiksi C. S. Lewis 22. lokakuuta 1939 pitämässään saarnassa “Learning in War-Time.” Toista maailmansotaa oli tuolloin käyty alle kaksi kuukautta. Natsit olivat murskanneet Puolan lokakuun alussa. Vajaata viikkoa aikaisemmin saksalainen sukellusvene oli upottanut Ison-Britannian laivaston taistelulaiva HMS Royal Oakin röyhkeästi Scapa Flow’n vahvasti suojatussa sotasatamassa, tappaen yli 800 merimiestä. Neuvostoliitto oli juuri aloittanut Viron miehittämisen. Edellisenä päivänä, lauantaina 21. lokakuuta, kaikkien 20-22-vuotiaiden brittimiesten oli täytynyt ilmoittautua armeijan rekisteriin.
Lewis päätyi silti toteamaan, että jos ihmiskunta olisi viivyttänyt tiedon ja kauneuden etsintää kunnes kaikkien kaikki asiat olisivat hyvin, etsintä ei olisi koskaan edes alkanut. (Voidaan toki olla myös sitä mieltä, että tämä olisi saattanut olla hyvä asia.) Tätä argumenttia voidaan käyttää sekä hyvin että huonosti. Nähdäkseni hyvä käyttö argumentille on todeta, että täydellistä aikaa tutkimukselle ei tule koskaan. Huonoa käyttöä on käyttää argumenttia perusteluna sille, että maailman epäoikeudenmukaisuuksille ja ongelmille ei tarvitse tehdä mitään.
“Plausible reasons have never been lacking for putting off all merely cultural activities until some imminent danger has been averted or some crying injustice put right. But humanity long ago chose to neglect those plausible reasons. They wanted knowledge and beauty now, and would not wait for the suitable moment that never comes. Periclean Athens leaves us not only the Parthenon but, significantly, the Funeral Oration. The insects have ‘chosen’ a different line: they have sought first the material welfare and security of the hive, and presumable they have their reward. Men are different. They propound mathematical theorems in beleaguered cities, conduct metaphysical arguments in condemned cells, make jokes on scaffolds, discuss the last new poem while advancing to the walls of Quebec, and comb their hair at Thermopylae. This is not panache; it is our nature.”
Voimme toki huomioida senkin, että Lewis oli tämän sanoessaan varsin etuoikeutetussa asemassa Oxfordin yliopiston kirjallisuuden opettajana.
(Törmäsin sattumalta ylläolevaan lainaukseen L. M. Sacasasin erinomaisessa uutiskirjeessä The Convivial Society, Vol 1., No 5. Suosittelen lämpimästi seuraamaan, jos teknologian yhteiskunnalliset ulottuvuudet kiinnostavat.
Uudessa-Seelannissa poliisi luopuu tuliaseiden kantamisesta, raportoi The Guardian. Uuden-Seelannin poliisit ovat perinteisesti partioineet ilman tuliaseita, mutta 51 ihmisen hengen vaatineen Christchurchin äärioikeistolaisen terrori-iskun jälkeen poliisi kokeili aseistettuja partioita. Nyt tämä kokeilu on lopetettu: lopettamispäätöksen tehneen poliisipäällikön mukaan aseistautuneet poliisit “eivät sovi uusiseelantilaisten odottamaan poliisityön tyyliin.” Jutussa haastatellun entisen poliisin mukaan tuliaseiden kantaminen rutiininomaisesti lähettäisi yhteiskunnallisella ja kulttuurillisella tasolla erilaisen viestin siitä, mitä poliisi on ja mitä varten se on olemassa.
Pitkään jatkunut ja Suomessakin vahvasti näkynyt trendi poliisin militarisoitumisesta ja yhä raskaampien varusteiden julkisesta kantamisesta – toisin sanoen voimannäytöstä, mikä esimerkiksi rauhanturvaajille annetun koulutuksen mukaan on osa voimankäytön portaikkoa – on siis mahdollista katkaista ja peruuttaa.
Varustuksen keventäminen ei tietenkään tarkoita, että poliisi luopuisi tuliaseista. Karhuryhmää vastaava Armed Offenders Squad jatkaa valmiuttaan kuten tähänkin saakka.
“Suuret mielet keskustelevat ideoista; keskinkertaiset tapahtumista; pienet ihmisistä.” (Todennäköisesti ei Eleanor Roosevelt.)
Olen viime vuosina kallistunut yhä enemmän sille kannalle, että ymmärtääksemme ja ehkäpä muuttaakseemme maailmaa, meidän kannattaisi oppia enemmän ihmisten maailmankuvista ja niihin sisältyvistä ideoista. Pari mahdollisesti kiinnostavaa aiheeseen liittyvää julkaisua tuli vastaan.
The Economics of Utopia: A Co-Evolutionary Model of Ideas, Citizenship, and Socio-Political Change(Almudi ym. 2015, SSRN Electronic Journal) esittää kiinnostavan teorian ideakeskeisestä historiasta ja simulaatiomallin, jolla ideoiden kilpailua voi havainnollistaa ja tutkia. Kirjoittajat lähtevät Montgomeryn ja Chirot’in (kts. jäljempänä) teoriasta historiaa muovanneista avainideoista ja tästä seuraavasta utopioiden kilpailusta. Keskeistä tässä ideassa on ajatus siitä, että yhteiskuntamme on tulosta erilaisten maailmaa jäsentävien ajatusten – kirjoittajien termillä utopioiden – kilpailusta. Nämä utopiat, joita voitaneen ajatella myös maailmankatsomuksina, kilpailevat resursseista kuten huomiosta niin ihmisten pään sisällä kuin yhteiskunnassakin. Mikä utopia on kulloinkin päällimmäisenä, määrittää suurelta osin yhteiskunnan järjestyksenkin. Esimerkiksi nykyaikana voitaneen sanoa, että markkinautopia on vielä ainakin toistaiseksi alistanut esimerkiksi demokratian ja ympäristöystävällisyyden utopiat toissijaisiksi, joskin nationalismin tai vastavalistuksen utopia on kirimässä.
Kirjoittajat määrittelevät myös sivilisaation mielenkiintoisesti: emergenttinä ominaisuutena tilanteessa, missä yksikään utopia ei ole vallitsevassa asemassa. “Sivilisaatio nousee esiin tässä mallissa kun jokaista utopiaa yritetään (ts. kaikki ideat kilpailevat) mutta jokainen niistä epäonnistuu (ts. ne ovat dynaamisessa tasapainotilassa.” (s. 2) Malli kuitenkin hylkää perinteisen tavan ajatella poliittista taloustiedettä Public Choice-teorian kehyksessä, käyttäen sen sijaan ko-evolutionaarista mallia jossa ryhmien välinen kilpailu johtaa dynaamiseen tasapainoon, ja mallintaen kansalaiset ei kertapäätöksiä tekevinä äänestäjinä vaan resursseja kuten aikaa ja rahaa yhteiskuntaa muokkaavien ja hallitsevien ideoiden edistämiseen (ja toisten vastustamiseen) käyttävinä “jatkuvina” toimijoina. (Ko-evolutionaarisuus eli yhteisevoluutio tarkoittaa tässä sitä, että ideat ja niitä kannattavat ryhmät muokkaavat toisiaan.)
Tämä vaikuttaa minusta intuitiivisesti hyvältä tai ainakin kiinnostavalta ja tuoreelta tavalta ajatella yhteiskuntaa, mutta joudun perehtymään aiheeseen ja tähän paperiin vielä vähän enemmän. Almudin ym. paperissaan käyttämää simulaatiomallia voi tutkia myös itse lataamalla ilmaisen NetLogo-simulaatioalustan ja paperissa käytetyn mallin.
Montgomery, S. L. & Chirot, D. (2015). The Shape of the New: Four Big Ideas and How They Made the Modern World. Princeton, NJ: Princeton University Press.
Yllämainittu malli ideoiden kilpailusta on pitkälti tämän kirjan inspiroima. En ole ehtinyt vielä lukea, mutta nousee lukulistalle.
Kommentteja? Ajatuksia? Saat minuun yhteyden myös sähköpostitse janne@jmkorhonen.fi .
Kirjoituksiani lukeville ei taida tulla suurena yllätyksenä, että olen jossain määrin kriittinen monien taloustiedettä lukeneiden ajatuksia ja maailmankuvaa kohtaan. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut prosessista, mikä teki aikaisemmin vahvasti taloustieteen maailmanselitykseen uskoneesta allekirjoittaneesta skeptikon. Äskettäinen Twitter-kommentti sai minut kuitenkin tajuamaan entistä paremmin, mistä kriittisyyteni ehkä oikeastaan kumpuaa.
Tää on itseasiassa hyvä "prosessikuvaus". Mä luulen, että pelkkien insentiivien säätely ylös-alas on aika pitkälti kulkeutunut jo sille alueelle jossa ennakoimattomatt ulkoisvaikutukset alkaa olla liian isoja ja tehokkuus heikkenee.
Jouni kommentoi vastaustani taloustieteellisistä maailmanselityksistään tunnetun kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ihmettelyyn, miksi työttömät eivät edes poikkeusoloissa mene maatiloille korvaamaan saapumatta jääneitä, pienipalkkaisia kausityöläisiä. Vastasin tutkijan kirjoittamalla viestiketjulla, jossa hän selitti rautalangasta vääntäen, että pieni palkka, työn kausiluonteisuus, asumisjärjestelyt, ja yllättävänkin kovat osaamisvaatimukset – maatilankin työ vaatii osaamista, tai esimerkiksi sato voi mennä pilalle – tekevät vaatimuksista pakottaa työttömät pellolle käytännössä kovin epärealistisia. Toisin sanoen, maataloustöitä, tai mitään muitakaan töitä, ei pidä ajatella vain abstraktisti numeroina, vaan ihmisten käytännön tarpeiden kautta.
Jounin vastaus sai minut tajuamaan, missä muualla olen nähnyt vastaavaa abstraktia numeroajattelua, ja missä olen sen aiemmin hylännyt. Satuin ennen tutkijanuraani työskentelemään muotoilualalla, silloisen pienen muotoilutoimiston ainoana insinöörinä. Päädyin alalle käytyäni silloisen TKK:n, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhteisen muotoilujohtamisen sivuaineohjelma IDBM:n. Tämä erinomainen ohjelma (en suoraan sanottuna osaa kehua sitä riittävästi) onnistui teroittamaan minunkin päähäni muutamia hyvän suunnittelun periaatteita ja muutti ratkaisevasti käsitystäni siitä, miten maailman ongelmia kannattaisi lähestyä.
Insinöörin tavoin ajattelevilla on paha taipumus nähdä maailma ennen kaikkea numeroina. Tämä ei ole sinänsä mikään synti: numerot ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta muotoilussa jos missä oppii, että maailman näkeminen yksin numeroina on suorastaan vaarallista. Suurin vaara piilee siinä, että numerot piilottavat sen, mitä varten kaikkia tuotteita, palveluita, politiikkaa, ja muita asioita pitäisi suunnitella: ihmisen.
Jokainen meistä tietää raivostuttavia esimerkkejä huonosti suunnitelluista tuotteista ja typeristä käytännöistä. Kokemus – minun ja tuhansien muiden – on osoittanut, että huonojen suunnitteluratkaisujen taustalta löytyy lähes aina puutteellinen ymmärrys ratkaisujen kanssa elämään joutuvasta ihmisestä. Suunnittelijan kun on äärimmäisen, petollisen helppo sokeutua omaan ajatteluunsa ja omiin abstraktioihinsa. On käsittämättömän helppo unohtaa, että suunnittelijan tekemiä ratkaisuja käyttävä ihminen ei mitenkään välttämättä edes hahmota maailmaa samalla tavalla. (Tämä on erittäin suuri vaara jopa kokeneille suunnittelijoille.) Erityisen suuri vaara ihmisille sokeutumisesta on niillä, jotka ajattelevat suunnitteluongelmia ennen kaikkea numeroiden kautta. Eräällä kurssilla asia esitettiin näin:
Jos suunnittelet hissiä, voit teetättää tuhansien ihmisten käyttäjäkokeita ja saada selville, että esimerkiksi 95 % käyttäjistä ulottuu painamaan oikeita nappuloita. Tai sitten voittarkkailla itse ja kysyä vaikkapa kuusivuotiaalta ja pyörätuolia käyttävältä, ulottuvatko he.
Havaintojeni mukaan erittäin monella taloustieteellisen koulutuksen saaneilla on vahva taipumus toimia ensinmainitulla tavalla. Jos numerot osoittavat, että vaikkapa 95 prosenttia ihmisistä pitää jotain ratkaisua hyvänä, problem solved. Vaikka esimerkiksi pyörätuolia käyttävä ei välttämättä ulottuisi nappuloihin ollenkaan. (Tämä on muuten erittäin suuri syy siihen, miksi maailmaa ennen kaikkea numeroiden kautta ajattelevat yritetään yleensä pitää kaukana suunnittelun päätöksenteosta. Nokia on hyvä esimerkki yrityksestä, joka päätti toisin.)
Taloustiede on erinomainen oppiala tukemaan päätöksentekoa. Taloudellisilla seikoilla on vaikutusta, ja esimerkiksi kannustinongelmat voivat olla aivan todellisia. Ylipäänsä, jos ongelmat ovat sellaisia, mihin on löydettävissä kaikkien näkökulmasta selkeästi paras ratkaisu, numerot ja matemaattiset menetelmät ovat usein paras tapa löytää tämä ratkaisu. Mutta hyvin monet nykymaailman ongelmat muistuttavat monia tuotesuunnittelun ongelmia: ne ovat komplekseja, ”häijyjä” ongelmia, joihin ei ole edes olemassa mitään yksikäsitteisesti parasta ratkaisua. Tässä tilanteessa maailman abstrahointi minkä tahansa yhden teoria- ja kokemuspohjan läpi on suorastaan vaarallista.
Taloustiede ei siis sinänsä ole ongelma. Ongelma on se, että, kuten hyvin monet ihmiset ovat havainnoineet, taloustiedettä pidetään liian monissa vaikutusvaltaisissa piireissä jonkinlaisena ylimmäisenä yhteiskunnallisena viisautena, jonka tarjoamat maailmanselitykset ovat lähtökohtaisesti pätevämpiä kuin esimerkiksi kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen tuottamat selitykset. Tämä ajattelu on tarkalleen samaa ”insinööriajattelua,” missä tuotekehityksen ongelmat nähdään ennen kaikkea numeroina ja tilastoina. Toisin sanoen, tämä on ajattelua, mikä tuottaa elämäämme raivostuttavia tuotteita ja mistä tuotekehityksessä on pyritty viimeiset 20 vuotta pois.
Ymmärrän toki, mistä nämä preferenssit kumpuavat: olenhan itsekin alunperin insinööri. Pidän numeroista, ja minullakin on vahva taipumus toivoa maailman asettuvan kauniisti numeroiksi. Numerot ovat selkeitä ja yksikäsitteisiä, ja niitä on nopea lukea, siinä missä laadullinen aineisto on hitaampaa sisäistää ja ymmärtää. Numerodataa saa nykyisin muutaman napin painalluksella valtavia määriä; laadullisen datan hankkiminen saattaa vaatia ihmisille puhumista ja heidän toimintansa pidempää tarkkailua. Numerot kertakaikkisesti näyttävät ”tieteellisemmiltä” ja luotettavammilta kuin sanat (tämän tekstin luotettavuus on 91 ± 4 %; eikö vaikutakin heti luotettavammalta?), ja numeroista voi laatia kaikenlaisia havainnollisia kuvioita, keskiarvoja, ja muita tilastotietoja. Kaikki tämä, ehkäpä ennen kaikkea numerodatan keräämisen nopeus ja helppous sekä eräänlainen numeromagia, jossa numerot yhdistyvät luotettavuuteen, ruokkivat hyvin helposti käsitystä siitä, että maailmaa kannattaa ymmärtää nimenomaan numeroiden kautta.
Jos tähän taipumukseen yhdistyy taipumus pitää esimerkiksi laadullista tutkimusta ja laadullisia havaintoja numeroiksi muutettuja havaintoja huonompina, ollaan syvissä ongelmissa. Valitettavasti tämä ei ole ollenkaan harvinaista: hyvin monet taloustiedettä lukeneet ovat kertoneet itsekin minulle, miten opiskeluyhteisössä vallitseva ja siellä helposti tarttuva asenne on suorastaan kvalitatiivista tutkimusta halveksiva. (Sama ongelma on monella perinteisellä insinöörialalla; tästä poisoppiminen oli IDBM-ohjelman teekkariosallistujille monesti aikamoinen prosessi.) Jos näihin taipumuksiin yhdistyy vielä lisäksi edes alitajuinen käsitys siitä, että opittu teoriapohja riittää selittämään kaikki maailman ilmiöt, ollaan suorastaan vaarallisilla vesillä. Ikävä kyllä, myös tätä on havaittavissa: en ole ainoa, joka on suorastaan huvittuneena seurannut, miten monelle taloustiedettä lukeneelle maailman kaikki ongelmat ovat kannustinongelmia.
Äskettäinen esimerkki: kansanedustaja sanoo, aivan oikein, että esimerkiksi työttömyyttä ei oikein ole hyvä selittää yksinomaan taloustieteen ajattelulla. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän edustajat pitävät tätä ”tiedevastaisuutena.”
Kuvaavaa on, että A-Talkin jälkeen kokoomusavustajat ja EK:n asiantuntijat ovat kimpussa.
Itse pidän tiedevastaisena kokoomuksen ja EK:n yksipuolista uusklassisen taloustieteen korostamista yli muiden ihmistieteiden. https://t.co/XSZSKZaw2P
Mitä asialle olisi tehtävissä? En tiedä, mutta voin omasta kokemuksestani ja monen muun kokemukseen vedoten todeta, että IDBM-ohjelman kaltainen poikkitieteellinen, kompleksien ongelmien hyviksi todettuja ratkaisumenetelmiä opettava kurssi oli äärimmäisen hyödyllinen ainakin tämän numeroinsinöörin muuttamisessa maailmaa vähän holistisemmin tarkkailevaksi. Ehkäpä jotain vastaavaa voisi ajatella myös yhteiskunnallisia suunnitteluratkaisuja tekeville.
Olen seurannut kyseistä projektia ja julkaisen nyt sellaisenaan sen lähettämän lehdistötiedotteen.
Julkaisuvapaa 1.4.2020
Ventilator Crowd Finland joukkoistaa hätävarahengityskoneen rakentamisen
Uhkaavaa hengityskonepulaa pyritään helpottamaan vapaaehtoisella joukkovoimalla. Viimeiset kaksi viikkoa työskennelleen, yli 40 henkeen kasvaneen joukon tavoitteena on tuottaa kuudessa viikossa tuhat hengitystä avustavaa konetta siltä varalta, että hengityskoneista tulee epidemiahuipun aikana pulaa.
Tekniikan ja lääketieteen ammattilaisista koostuvaa työryhmää vetävän diplomi-insinööri Paavo Heiskasen mukaan ryhmä toivoo, että suunnittelutyö on turhaa eikä laitetta tarvittaisi.
Ryhmä haluaa korostaa, että näillä näkymin hengityskoneita on Suomessa riittävästi, ja hengityskoneiden käytön hallitsevan henkilökunnan puute on koneiden määrää merkittävämpi pullonkaula. Laskelmissa on kuitenkin aina epävarmuuksia, ja hätävarakoneelle voi tulla tarvetta.
Koska koneiden valmistus vie aikaa, hätävarakoneita on ryhdyttävä tuottamaan pikaisesti, jos niiden halutaan olevan sairaaloissa arvioidun epidemiahuipun aikana. Ryhmä pyrkii lyömään tärkeimpien toiminnallisuuksien suunnitteluvalinnat lukkoon noin viikossa. Jos suuria muutoksia ei tarvita, tuotanto voidaan aloittaa nopeastikin.
Ryhmän suunnittelema laite on normaalia hengityskonetta yksinkertaisempi ja suunniteltu niin, että se voidaan valmistaa Suomessa nyt saatavissa olevista osista. Laite avustaa potilaan hengittämistä, eikä siten voi korvata täydellisesti hengityskonetta. Sen sijaan laitteen tarkoitus on vapauttaa hengityskoneet kaikkein vakavimpien potilaiden hoitamiseen. Laitteelle pyritään saamaan valvontaviranomaisten poikkeuslupa, sillä normaalissa hyväksyntäprosessissa kestäisi useita vuosia. Lopullisen päätöksen laitteen käytöstä tekisi kuitenkin lääkäri, siinä tapauksessa, että varsinaisia hengityskoneita ei ole tarpeeksi.
Vastaavia joukkoistushankkeita on käynnissä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus on julkaissut minimivaatimukset laitteelle ja MIT-yliopisto oman suunnitelmansa. Työryhmä on käyttänyt näitä työnsä pohjana, mutta soveltanut niitä suomalaisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi erikoiskomponenttien pulaa pyritään ratkaisemaan soveltamalla sukelluslaitteiden osia ja tulostamalla osia 3D-tulostuksella. Projektissa on mukana konepajoja ja tuotantolaitoksia, joissa laitteita voitaisiin valmistaa, kunhan valmistuksen rahoitus ja vastuuvapauskysymykset saadaan ratkaistua.
Projekti on täysin avoin, ja kaikki suunnitelmat tullaan julkaisemaan verkossa.
Koronan laukaiseman talouskriisin jälkihoito on nyt suunnitteilla. Nyt olisi oikea aika vaikuttaa niin, että tulossa olevaa talouselvytystä käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti myös ympäristöllisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen. Olemme rakentamassa yhteistyössä erinäisten tahojen (mm. Sitra) kanssa verkostoa, joka pyrkii kokoamaan tietoa sellaisista kohteista, joihin tätä rahaa kannattaisi käyttää, ja viemään sitten kootun esityksen eteenpäin rahoista päättäville tahoille. Toivoisimme saavamme mm. luonnonsuojelua, lähiluontoa, ja luontomatkailua tuntevilta esityksiä, niin paikallisia, alueellisia, koko maata koskevia ja laajempiakin, miten asiaa voisi parhaiten edistää.
Olemme kiinnostuneet kaikenlaisista ideoista, pienistä parannusehdotuksista suurisuuntaisempiin hankkeisiin. Juuri nyt kaikkein kiireellisin tarve on kuitenkin selvittää, miten ihmisille saataisiin töitä tarvittaessa jo ensi kesänä. Olemme alustavasti pohtineet, että nyt olisi oikea aika esittää esimerkiksi luonnonsuojelullisten töiden, kuten ennallistamisen ja luonnonpuistojen kunnostuksen kaltaisia töitä. Suomessa on varmasti tällä alalla paljon tekemätöntä työtä ja korjausvelkaa, ja nyt asialle voisi ehkä tehdä jotain.
Jos koronakriisi jatkuu kuten nyt ennustetaan, on myös nähtävissä, että esimerkiksi kotimaan matkailu ja retkeily kasvattavat jo tulevana kesänä suosiotaan. Siksi olisikin toivottavaa, että myös tällaisia kohteita saataisiin mukaan elvytysohjelmaan. Esimerkiksi vaellusreittien ja autiotupien korjaus- ja parannustyöt olisivat nyt oivallisia työkohteita.
Uskomme, että samaan pakettiin kannattaisi sisällyttää myös koulutusta ja valistusta. Esimerkiksi ennallistamistöihin voisi hyvin lisätä koulutusosuuden, jossa kerrottaisiin, lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi vaikkapa biodiversiteetin suojelu on tärkeää, ja miksi tehty työ ei ole tyhjänpäiväistä puuhastelua. Tämä parantaisi työn laatua ja sen koettua mielekkyyttä, ja voisi lisätä luontoarvojen arvostusta. Lisäksi se tarjoaisi töitä esimerkiksi biologeille ja ekologeille, joiden työtilanne saattaa nyt heikentyä. Siksi myös tämänkaltaiset ideat olisivat tervetulleita.
Pyytäisimme teiltä kaikilta nyt yhteistyötä ja ideoita siihen, miten elvytysrahaa voisi ja pitäisi käyttää – sekä tietoa siitä, mihin sitä ei ainakaan pitäisi käyttää. Olemme laittaneet tämän projektin liikkeelle nopeasti, ja se varmasti näkyy esimerkiksi siinä, että saatamme toisinaan kysellä tyhmiä. Siksi arvostaisimme myös kaikkia ideoitanne ja apuanne asian edistämiseksi. Toivomme myös, että voisimme myöhemmässä vaiheessa pohtia yhdessä laajemmin, miten nykytilasta päästäisiin kohti ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa.
Laittakaa siis meille vaikkapa sähköpostitse tietoa ajatuksistanne. Jos tiedätte jonkin konkreettisen työkohteen, ilmoittakaa sen tiedot mahdollisimman yksityiskohtaisesti (tarvitsemme vähintään tiedon siitä, minkä kunnan alueella kohde on, ja mitä siellä tulisi tehdä). Jos teillä on jo arvaus siitä, miten paljon työtä kyseinen kohde tarjoaisi, kertokaa sekin.
Parhain terveisin, isänmaan ja maaäidin etu mielessämme,
Olemme nyt pahan talouskriisin kynnyksellä. Kukaan ei vielä tiedä, miten kauan koronaviruksen aiheuttama kaaos jatkuu, tai miten paha kriisistä tulee, mutta todennäköisesti se ei hellitä nopeasti, ja näyttää varmalta, että kriisistä tulee vakava. Hyväkuntoisia yrityksiä tulee kaatumaan kaikissa maailman maissa, ja ammattitaitoista työvoimaa sekä ajanmukaisia työkoneita tulee jäämään tarpeettomaksi, samaan aikaan kun yhteiskunnassa olisi valtavasti tekemättömiä, tarpeellisia töitä. Koska vakavat kriisit ovat sijoituskapitalismiin olennaisesti kuuluva piirre, näin on käynyt monesti ennenkin, ja siksi kirjoitan nyt levittääkseni erään aikaisemman kriisin aikana syntynyttä ja testattua ideaa.
Vuonna 1974, vuosi etenkin länsimaisia yhteiskuntia perinpohjaisesti järisyttäneen öljykriisin alkamisen jälkeen, brittiläinen lentokoneiden ja aseiden osien valmistajan Lucas Aerospacen johto ilmoitti työntekijöilleen omistajan aikovan ”uudelleenjärjestellä” yrityksen. Yrityksestä oli tätä ennen irtisanottu jo 5000 työntekijää, ja sen pääomistajan, sijoitusyhtiö GEC:n, omistamista yrityksistä oli irtisanottu aikaisempien ”uudelleenjärjestelyjen” yhteydessä yhteensä 60 000 työntekijää, samalla kun GEC:n voitot kasvoivat 75 miljoonasta punnasta 108 miljoonaan puntaan (1). Lucas Aerospacen työntekijät olivat kuitenkin osanneet odottaa uutista. Työntekijöiden 12 ammattijärjestöä perustivat nopeasti ja oma-aloitteisesti yhdistyneen luottamusmiesten komitean edustamaan yhteisesti koko yrityksen työvoimaa sen viidessätoista eri toimipaikassa. Tällä haluttiin ennen kaikkea estää yrityksen johtoa käyttämästä aikaisemmin onnistunutta ”hajota ja hallitse”-taktiikkaa, jolla se oli peluuttanut yrityksen eri osia ja toimipaikkoja toisiaan vastaan ja saanut näin ajettua läpi aikaisemmat irtisanomiset.
Komitea ei kuitenkaan tyytynyt vain vastustamaan irtisanomisia. Se ryhtyi myös toimiin kehittääkseen irtisanomisuhan alaisille tehtaille uutta, yhteiskunnallisesti tarpeellista liiketoimintaa. Komitea kyseli ensin 180 tehtaan ulkopuoliselta taholta ideoita yhteiskunnalliseen tarpeeseen vastaaviksi tuotteiksi, joita tehtaalla olisi voitu valmistaa, mutta sai vain kolme vastausta. Sen jälkeen komitean jäsenet ymmärsivät, että parhaita asiantuntijoita sille, mitä tehtaassa voitaisiin tehdä, olisivat tehtaan työläiset. Tällä kertaa kysely tuotti 150 tuoteideaa. Nämä sisälsivät esimerkiksi munuaisdialyysikoneiden tuotannon lisäämisen, ambulansseihin suunnitellun kannettavan elossapitojärjestelmän, leikkaussaleihin tarkoitetun parannetun verenlämmittimen ja synnynnäisen selkärankahalkion aiheuttamasta halvauksesta kärsiville lapsille tarkoitetun liikkumisen apuvälineen valmistaminen. Dialyysikoneista oli tuolloin pulaa Iso-Britanniassa, ja liikkumisavulle saatiin jo 2000 kappaleen tilaus (2). Muita ideoita olivat esimerkiksi lämpöpumppujen, aurinkoenergiajärjestelmien, tuulivoimaloiden, autojen hybridivoimalinjastojen ja raitiovaunu-bussiyhdistelmän tuottamisen. Ideoita myös kokeiltiin ja kehitettiin edelleen, sekä tehtaan työntekijöiden voimin että yhteistyössä niin potentiaalisten asiakkaiden kuin esimerkiksi paikallisten ammattikoulujen ja yliopistojen kanssa, ja useista tuoteideoista rakennettiin vähintään yksi prototyyppi.
Työntekijät laativat myös yksityiskohtaisen suunnitelman, jossa eriteltiin niin tuoteideat kuin mahdolliset ja jo kiinnostusta osoittaneet asiakkaat. Suunnitelma esitettiin yrityksen omistajille ja Ison-Britannian hallituksen edustajille, joille teroitettiin, että työntekijöillä pitäisi olla oikeus kehittää yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita, ja työttömyysturvan ja sen maksamiseen tarvittavan byrokratian hinnalla yritys voisi sen sijaan työllistää entisen työvoimansa ja tuottaa tuotteita, joiden puutteesta sillä hetkellä kärsittiin.
Koska Lucas Aerospacen liikevaihdosta yli puolet tuli valtion tilauksista, etupäässä sotilaslentokoneiden osista, työntekijöiden mielestä eritoten lama-aikaan olisi ollut kohtuullista, että voittojen kasvattamisen sijaan emoyritys olisi panostanut tuotannon muuttamiseen ja siten työpaikkojen säilyttämiseen. Yritys ei kuitenkaan edes suostunut neuvottelemaan asiasta, osaksi koska teollisuuden työnantajat pelkäsivät vaarallista ennakkotapausta. Kun Iso-Britannian EK:ta vastaavan yhdistyksen painostus sai pääministeri Harold Wilsonin erottamaan työpaikkademokratiaan ja yllämainittuun suunnitelmaan positiivisesti suhtautuneen työministeri Tony Bennin, suunnitelma jouduttiin hautaamaan. Aika ei ollut vielä kypsä.
Kenties tällä kertaa on toisin. Nytkin olisi aivan mahdollista, että työttömyyden uhkaamat yritykset ja niiden työntekijät ryhtyisivät yhteistuumin kehittämään ideoita yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi tuotteiksi. Olisi mahdollista, että nyt varmasti tulossa olevaa elvytysrahaa käytettäisiin rakentamaan parempi yhteiskunta kaikille, ja yhä useampi työpaikka tekisi, ainakin väliaikaisesti, töitä, joilla on tarkoitus. Mutta näin ei käy, jos emme yhdessä toimi sen puolesta.
Etenkin te, jotka nyt olette lomautettuina: miettikää ihmeessä, mitä sellaista työpaikallanne osattaisiin tehdä, mikä parantaisi yhteiskuntaamme, eikä vain kasvattaisi omistajien voittoja, usein esimerkiksi ympäristön kustannuksella. Laatikaa yhdessä suunnitelmia ja ajakaa niitä eteenpäin. Pelikortteja jaetaan nyt uudelleen, ja asioihin voisi vaikuttaa. Jos tarvitsette jossain kohdassa minun apuani, olen käytettävissä.
Kirjoitan tämän otsikon alla noin kerran viikossa tai tarpeen mukaan lyhyitä koosteita kiinnostavista asioista, joista en ehdi tai viitsi kirjoittaa pidemmälti.
Miten rauhan ajan tuhoisin junaonnettomuus Kuurilassa vuonna 1957, ja Valtion Rautatiet, vaikuttivat Nokian nousuun 1990-luvulla? Ylen juttu on vuodelta 2016, mutta se on edelleen hyvä esimerkki siitä, miten keksinnöt vaativat valtavasti pohjatyötä ja jättiläisten hartioita, joille kivuta. Teknologian esittäminen yksittäisten sankareiden urotekoina on suorastaan karikatyyri todellisuudesta. (Hypoteesi: lähdeviitteiden käyttöönotto ja etenkin hypertekstiteknologian arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää paremmin, miten tiede, teknologia, ja ylipäätään hyvinvointi on verkostoissa monen tekijän toimesta syntyvä ilmiö, ei yksittäisten sankarien aikaansaannos.)
Myös Hitlerin kenraalit kantoivat vastuunsa kuin miehet. Ja katsomme nyt sivilisaatiomme tuhoa suoraan piippuun, kun liian moni on tehnyt töitään liian ahkerasti ja tunnollisesti.
Vastuunkannosta tulee sitä huonompi proxymittari hyvyydelle, mitä voimakkaampia käyttämämme työkalut ovat. Jos me plus työkalumme emme voi saada aikaan kovin isoja vahinkoja, sillä, tekeekö asioita oikein vai oikeita asioita, ei ole yhtä paljon väliä kuin nykyään.
HS: Tutkija sanoo työnantajan tentanneen uskonnosta työhaastattelussa. Syrjintä on yksiselitteisesti väärin. Onneksi olemme jo niin pitkällä, että syrjintää pidetään jo laajalti vääryytenä; valitettavasti emme ole vielä niin pitkällä, että hegemonisen ajattelun edustajien syrjintä ei olisi suurempi uutinen kuin vähemmistöjen syrjintä.
(Jutussa on hyviä ohjeita. Jos haluamme luottaa ihmisiin, meidän tulisi jättää ihmisen itsensä päätettäväksi, estääkö hänen vakaumuksensa esimerkiksi jonkin työn tekemisen asianmukaisella tavalla. Ongelmia tosin on luvassa, jos työtehtävä on uusi tai käsiteltävät asiat ovat uudenlaisia, sillä silloin kukaan ei välttämättä voi tietää ennalta, millaisia tehtäviä ihminen joutuu työssä tekemään.)
Selvitäänkö seuraavasta lamasta ilman fasismin nousua ja maailmansotaa? Entä sitä seuraavasta?
5.3.20
”…ratkaisuja pitäisi tehdä nopeasti – samaan aikaan kun vanha poliittinen kartta menee maassa kuin maassa pirstaleiksi ja politiikan päätöksentekokyky heikkenee. … Tässä ei ole kyse epidemiasta itsestään vaan siitä kasvavasta hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden tunteesta, jota …epidemia yhtäkkiä lisäsi.”
Hesarin pääkirjoitustoimittajan kolumni on tuttua tekstiä kaikille yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille; saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija. Yhteiskunnat monimutkaistuvat, kunnes energiavuo ei enää riitä ylläpitämään monimutkaisuutta. Tästä aiheutuvia ongelmia yritetään paikata monimutkaisuudella, mikä johtaa ennustettavasti ennustamattomuuteen ja järjestelmän karkaamiseen (kts. esim. Tainter 1988, The Collapse of Complex Societies). Näin se käy, sanoisi Vonnegut.
Kirjoitin seuraavan kommentin:
Kirjoitus on hyvin tuttua tekstiä kaikille monimutkaisten yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille. Pienin muutoksin saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija.
Kuvio on aina sama: kertaluonteisen jackpotin kuten meidän tapauksessamme fossiilisen energian löytävillä yhteiskunnilla ei ole malttia vaurastua kestävästi, vaan ahneus saa vallan. Eliitit hyötyvät tästä, ja niinpä ahneudesta tehdään mielipidevaikuttajien suosiollisella avulla ensin normi ja sitten hyve – meidän aikanamme emme ole enää edes kansalaisia, vaan ennen kaikkea kuluttajia.
Yhteiskunnista tulee monimutkaisempia, ja tällä on toki hyviäkin vaikutuksia, kuten tieteiden ja taiteiden nousu. Mutta koska yhteiskunta ei elä perintönsä koroilla vaan kestämättömästi perintöään tuhlaten, ennen pitkää tulee tilanne, missä kaikki ymmärtävät, ettei tulevaisuudessa ole enää yhtä paljon jaettavaa.
Tässä kohdassa kasvun aikana syntynyt syvä eriarvoisuus johtaa alueiden sisäisiin ja välisiin riitoihin, eikä korjausliikkeeseen tarvittavia, teoriassa varmasti ihan mahdollisia päätöksiä enää saada tehtyä.
Koska järjestelmän fundamentaaleja kestävyysongelmia ei saada korjattua, järjestelmä ajautuu ennemmin tai myöhemmin kaaoksen reunalle. Lopulta joku itsessään varsin mitätön häiriö keikauttaa sen reunalta alas.
Onko viimeinen niittimme korona vai seuraava virus vai jokin muu tapahtuma, jää nähtäväksi – ja historioitsijoiden riideltäväksi, samaan tapaan kuin kiistelemme edelleen Rooman tuhon syistä.
Tämä kuvio on nähty historiassa vähintään useita kymmeniä kertoja, eikä ole mitään syytä uskoa, että oma yhteiskuntamme olisi poikkeus. (Lukekaapa vaikka Tainter, 1988, Collapse of Complex Societies.) Historia toistaa itseään, hintalappu vain kohoaa kerta kerralta.
Olisi pitänyt valita toisin jo viimeistään 40 vuotta sitten, ymmärtää ahneus ahneudeksi, ja ryhtyä rakentamaan kestävää yhteiskuntaa. Pienessä mittakaavassa sellaisia on jo olemassa, onneksi.
Perussuomalainen kysyi kansalta, kansa vastasi väärin, uutisoi Kansan Uutiset. Näistä tuloksista (huomaa myös Laura Huhtasaaren aikaisemman ”gallupin” tulos) voidaan päätellä ainakin se, että ainakin Twitterissä pyörivä persujen ja rasistien joukko on melko pieni. Normaalisti empatiakykyiset ihmiset eivät nimittäin varmasti ole ainoita, jotka ovat kehottaneet samanmielisiä äänestämään.
PPS. Kiinnittäkääpä tarkemmin huomiota Jussi Halla-ahon tapaan puhua esimerkiksi nyt kosmeettisesti harjatuista persunuorista ja heidän ulostuloistaan. Halla-aho ei ole tietääkseni koskaan tuominnut esimerkiksi fasismia tai rasismia – ja kiemurtelee jos häneltä kysytään asiasta. Hän on ainoastaan todennut, että asian sanominen ääneen vahingoittaa puoluetta. En usko tarkkojen sanavalintojen olevan sattumaa. Vaikka Halla-aho ei itse erityisemmin pitäisi julkifasisteista, hän ei halua menettää heidän ääniään.
Sami Eerolalta hyvä suomenkielinen tiivistelmä Corey Robinin konservatiivisuudesta tekemästä analyysista. (Eerolan keräämä kokoelma kirjojen tiivistelmiä/arvosteluja on muutenkin oikea kultakaivos.) Uskon Robinin olevan aivan oikeassa: konservatismi on aina ollut reaktioliike, joka syntyy vastauksena olemassaolevia hierarkioita haastaville eli käytännössä tasapuolisuutta edistäville liikkeille. Konservatiivisuus ei ole niinkään ideologia, vaan joukko hierarkioita oikeuttavia asenteita. Niinpä konservatiivisuuden ytimessä on aina vahva ajatus siitä, että sillä hetkellä voimassa olevat, toiset alistetumpaan ja toiset etuoikeutetumpaan asemaan asettavat hierarkiat ovat ikiaikaisia, oikeutettuja, ja säilyttämisen arvoisia.
Se, että yhteiskuntamme ovat kehittyneet jopa hierarkian korkeimmalla portailla olevien näkökulmasta valtavasti paremmiksi suurelta osin juuri näitä hierarkioita yksi kerrallaan purkamalla, unohdetaan. Totuus kuitenkin on, ettei yksikään antiikin despootti nauttinut esimerkiksi antibiooteista, eikä nykyistä tekniikan kehitystä voisi kuvitellakaan yksinvaltiuden oloissa. Konservatiivin mieleen ei myöskään ilmeisesti sovi ajatus siitä, että hierarkioiden purkutyö saattaa olla vielä kesken, ja tuleva maailma nykyistä parempi. Kuten ei myöskään ajatus siitä, että toisten ihmisten maailmankuva ei ollenkaan välttämättä perustu samalla tavalla hierarkioiden ja alistamisen näennäisillä väistämättömyydelle kuin konservatiiveilla itsellään – ja että vain autoritaarisuuteen taipuvaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että näkevät toisten alistuvan.
Taitoa ymmärtää, että toiset ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavalla, kutsutaan empatiaksi, ja aidanseipäillekin lienee jo selvää, ettei empatia kuulu konservatiivien vahvuusalueisiin. (Sivumennen sanoen, se, että samoja mekanismeja tarvitaan toisia naurattavien juttujen kehittämisessä, on todennäköisesti parhaita selityksiä sille, miksi konservatiivit ovat hauskaa seuraa lähinnä tahattomasti.)
Lyhyemmin sanottuna: konservatiivit ovat aina olleet, ja tulevat olemaan, historian väärällä puolella. Valitettavasti historia on osoittanut lukuisia kertoja, miten tehokkaasti historian väärä puoli houkuttelee ihmisiä.
Kiinnostavaksi kysymykseksi jää, voiko empatiaa, pluralismia ja hierarkiakriittisyyttä oppia ja opettaa, vai ovatko ne synnynnäisiin piirteisiin vertautuvia ominaisuuksia. Itse uskon ihmisen olevan hyvinkin muuttumiskykyinen, jos vain halu muutokseen on olemassa.
Kaikki me haluamme ajatella olevamme hyviä ihmisiä. Siksi meidän on monesti vaikea hyväksyä sitä, että olemme toimineet väärin. Kun näin kuitenkin toisinaan tapahtuu, turvaudumme äärimmäisen helposti selittelyihin: minähän tarkoitin kuitenkin hyvää, ja yleensä olen kuitenkin ihan hyvä ihminen, ikäänkuin hyvä tarkoitus muuttaisi vääryyden oikeudeksi tai aikaisemmat hyvät teot oikeuttaisivat pahojen tekojen tekemisen.
Olen itsekin syyllistynyt tähän usein, etenkin ihmissuhteissani, ymmärtämättä kunnolla, etteivät hyvät aikomukset ole mikään puolustus. Toisen ihmisen loukkaaminen ei muutu vähemmän loukkaavaksi sillä, jos tarkoituksesi oli hyvä: parhaassakin tapauksessa tulet vähätelleeksi tekoasi. Houkutus vähättelyyn on kuitenkin suuri, sillä harva meistä haluaa oikeasti ajatella tehneensä väärin. Väärin tekemisen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi myös vaatimusta siitä, että muuttaa toimintaansa. On paljon miellyttävämpää kertoa ainakin itselleen, ettei oikeasti tehnytkään mitään väärin – koska tarkoitti vain hyvää.
Syyllistymme tähän ajatteluun niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin. Etenkin Euroopassa on ollut jo vuosisatoja muotia puhua ”sivistyksestä” ja ”länsimaiden” erinomaisuudesta. Emme halua vieläkään edes kuulla niistä vääryyksistä, joita esimerkiksi teollisen vallankumouksen ja nykyisen kaltaisen kapitalismin syntyyn merkittävästi vaikuttanut Intian ryöstö, muusta siirtomaiden riistosta puhumattakaan, pitivät sisällään. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita elämäntapamme ylläpitäminen aiheuttaa köyhempien maiden asukkaille tai omien maidemme köyhille. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita piittaamattomuutemme ympäristöstä tulee aiheuttamaan, etenkin köyhissä maissa, mutta ennen pitkää myös omille jälkeläisillemme. Aivan kuin meemikuvan yksinkertainen SS-upseeri, ihmettelemme vilpittömästi, voimmeko me muka olla pahiksia.
Koska mehän tarkoitamme hyvää! Mehän olemme sivistyksen maanosa! Meillä on oikeusvaltio, ja me kunnioitamme ihmisoikeuksia!
Ainakin siihen asti, kunnes ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei ole enää poliittisesti tarkoituksenmukaista tai kannattavaa. Kuten nyt, kun Kreikka kieltäytyy ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia, ja presidentti Niinistönmukaan koko Euroopan Unioni tukee Kreikan ratkaisua.
Kunnioitamme ihmisoikeuksia, kunnes yhtenä päivänä emme enää kunnioita niitä. Meillä on oikeusvaltio, kunnes yhtenä päivänä meillä ei enää ole sitä. Jokainen ratkaisu, missä uhraamme yhden yhteisesti sovitun periaatteemme poliittisen tarkoituksenmukaisuuden alttarille, tarkoittaa, että myös muiden periaatteiden uhraaminen on jatkossa helpompaa. Nyt keskeinen ihmisoikeus vietiin yhdeltä ihmisryhmältä; mitä seuraavaksi viedään, ja keneltä?
Ja mitä meille sitten jää? Jos me emme edes yritä puolustaa niitä asioita, joilla kehuskelemme – jos hylkäämme keskeiset periaatteemme tämän pidemmittä puheitta – mikä tekee sivilisaatiostamme mitenkään erityisen hyvän, ansiokkaan, tai säilyttämisen arvoisen? Miten pitkälle aiomme päästä selittelemällä, että mehän sentään tarkoitimme hyvää?
Sivistys ei ole sitä, että on elänyt virheettömästi. Se on sitä, että ymmärtää tehneensä myös virheitä, mutta tekee kaikkensa, ettei tekisi niitä uudelleen. Me emme koskaan pysty saavuttamaan täydellisyyttä, eikä sivistys tarkoita täydellisyyttä. Sivistys tarkoittaa parempaa kohti pyrkimistä. Ja sivistys tarkoittaa toisista ihmisistä välittämistä.
Edessämme on epäilemättä vielä paljon vaikeampiakin päiviä, ja myös Suomen rajoilla saattaa vielä olla tuhansia ihmisiä hakemassa turvapaikkaa epävakaan ilmaston tai konfliktin tehtyä heidän kotiseuduistaan mahdottomia asua. Olemme nykyään rikkaampia kuin koskaan, mutta silti hylkäämme perustavanlaatuiset ihmisoikeudet näinkin nopeasti: tämä ei ole hyvä merkki, eikä se tule olemaan kunniaksi sivilisaatiollemme.
Mitä sopimuksia rikomme seuraavaksi? Mistä oikeuksistasi sinä itse haluaisit luopua?
Länsimainen sivilisaatio: se olisi hyvä idea, kuten Gandhin kerrotaan joskus sanoneen.
Kirjoituksia 