Avainsana: Taloustiede

Lisää ilmastotaloustieteen vaikeuksista

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Lyhyt muistiinpanoni ilmastonmuutoksen taloustieteestä herätti hieman keskustelua. Opin tästä ainakin sen, etten enää laita muistiinpanojani nähtäville; lyhyt bullet point-lista keskeisistä pointeista ei anna oikeaa kuvaa esim. siitä, mitä ajattelen.

Olen sanonut vuosia ja sanon edelleen, että iso osa taloustieteen kritiikistä on hieman harhaan osuvaa: taloustiede tieteenalana on aivan yhtä validi tutkimusala kuin muutkin yhteiskuntatieteet, ja parhaimmillaan alalla tuotetaan erittäin tärkeää ja relevanttia tutkimusta. Suurin osa taloustieteen kritiikistä kohdistuukin tosiasiassa niihin tapoihin, millä ”taloustieteellistä” ajattelua ja logiikkaa, yleensä melko pinnallista, harvoin itse taloustieteilijöiden esittämää, käytetään poliittisena lyömäaseena ennen kaikkea oikeistolaisen politiikan ajamisessa. Tälle ilmiölle on nimikin: ekonomismi. (Suosittelen lukemaan vaikkapa Kwakin kirjan aiheesta.) Kriitikoiden olisikin hyvä osata erottaa taloustiede (tieteenala) ja ekonomismi (yksinkertaisten talousteorian inspiroimien ajatusten käyttö poliittisina lyömäaseina); toisaalta, taloustieteilijöiltä toivoisi vähän enemmän panostusta hölmöjen ”talousteorialla” perusteltujen väitteiden torppaamiseen myös silloin kun väitteen esittäjän puoluekanta ja arvot miellyttävät taloustieteilijöitä.

Yllä oleva ei kuitenkaan muuta käsitystäni siitä, että neoklassinen ajattelukehys ei ole kovin hyödyllinen tapa lähestyä ilmastokriisin (tai laajemman kestävyyskriisin) kaltaista eksistentiaalista riskiä. Tämä ei ole taloustieteen tuomio, kuten huomio siitä, että skalpelli ei ole optimaalisin ruokailuväline ja metsätöissä se on suorastaan huono, ei ole skalpellin tai kirurgian tuomitsemista. Tieteelliset teoriat ovat työkaluja. Kuten muillakin työkaluilla, kaikilla tieteen tuntemilla teorioilla on oma optimaalinen soveltamisalansa, ja mitä kauemmaksi kuljemme tästä alueesta, sitä huonompi työkalu teoria yleensä on.

Vallitsevan talousteorian ajattelukehys on sitä parempi työkalu, mitä useampia mallien parametreja voidaan ottaa annettuina ja muuttumattomina. Esimerkiksi perinteinen kustannus-hyötylaskelma on parhaimmillaan erinomainen työkalu arvioimaan investointien kannattavuutta tilanteessa, missä vaikkapa korkotasoksi voidaan olettaa esimerkiksi euribor-korko, ja jossa tarkasteltava päätös ei käytännössä vaikuta korkotasoon.

Mutta entä jos keskeisten parametrien arviointi ei ole näin helppoa?

Nyt saavumme niihin ongelmiin, mitä ilmastonmuutoksen taloustieteessä piilee. Ilmastonmuutoksen kustannuksia arvioivat mallit ovat riippuvaisia useista hyvinkin subjektiivisista oletuksista. Näistä kaksi tärkeintä ovat diskonttokorko ja vahinkofunktio. Pelkästään näiden kahden muuttujan valinnoilla on niin suuri vaikutus laskelman lopputulokseen, että ne sopivasti valitsemalla mallit saadaan tuottamaan lähes mitä tuloksia tahansa.

Jokainen tätä sarkaa kyntänyt tietää, että esimerkiksi hiilidioksidin ”oikeaksi” hinnaksi esitettyjen arvioiden vaihteluväli on noin 10x, tai jopa suurempi. Useimmat tietävät myös, että esimerkiksi käsitys siitä, että hiilidioksidin hinnan ts. hiiliverojen tulisi alkaa matalalta tasolta ja nousta tasaisesti, perustuu tiettyihin subjektiivisiin oletuksiin – jotka saattavat jopa olla täysin väärin. Toisenlaisella, matemaattisesti ja talousteoreettisesti täysin loogisella ja perustellulla tavalla ajatella asiaa, yksinkertaisesti mallintamalla epävarmuutta toisin, saisimme tulokseksi, että hiiliverojen tulisi olla ensin erittäin korkeita ja laskea sitten tasaisesti.

Toisin sanoen: samaa teoriapohjaa käyttäen, puhtaasti eri tavalla arvottamalla asioita, voimme päätellä mm. että

  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla hyvin korkea
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla melko matala
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi matala ja kohota tasaisesti
  • hiilidioksidin hinnan tulisi olla aluksi korkea ja laskea tasaisesti.

Tämä ei ole kovin paljon hyödyllisempää kuin ennuste ”sataa, tai sitten paistaa.” Asia tunnustetaan kyllä tutkimuksissa avoimesti, kuten esimerkiksi hyvänä yhteenvetona tutkimuksen nykytilasta esitetyssä yhteenvetokatsauksessa (Heal 2017). Keskeinen, ratkaisematon ja todennäköisesti ratkeamaton ongelma on kuitenkin se, että etenkään ”oikean” diskonttokoron määräämiseen ei ole olemassa mitään objektiivista ja arvoneutraalia tapaa. Hyvin erilaisia valintoja voidaan perustella loogisesti, mutta kyseessä on aina lopunviimein arvovalinta: jos haluamme turvata tulevaisuuden, löydämme kyllä resurssit sen tekemiseen. Ongelma ei tietenkään ole asiaa tutkivissa, vaan siinä, että tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista lähestyä arvovapaasti.

Koska mallien tuloksiin aivan keskeisesti vaikuttavat parametrit ovat pohjimmiltaan arvovalintoja, myös mallien tulokset ovat arvovalintojen seurausta. Ne siis eivät ole missään nimessä mitään objektiivisia ”totuuksia”. Missään tapauksessa ei ole mahdollista sanoa (ainakaan ilman muita perusteluja), että mallien tuloksiin perustuva politiikka olisi ”oikein” ja joku muu politiikka ”väärin.” Loppujen lopuksi ilmastokriisikin on siis arvokysymys: haluammeko käyttää tarvittavan määrän resursseja poistamaan sen mahdollisuuden, että sivilisaatio romahtaa?

Sama subjektiivisuuden ongelma on toki läsnä muissakin taloustieteen laskelmissa: kaikki taloustieteen laskelmat perustuvat pohjimmiltaan subjektiivisiin arvovalintoihin esimerkiksi siitä, mitä oikeastaan lasketaan kustannuksiksi, ja miten nämä kustannukset arvioidaan. (Asiaa on avattu seikkaperäisesti esim. teoksessa Nelson 2001, Economics as Religion.) Se, että nämä arvovalinnat on piilotettu runsaan matematiikan taakse, tai se, että taloustieteilijät itse eivät välttämättä ole aina edes tietoisia siitä, että nämä oletukset ovat arvovalintoja, ei tee niistä arvovapaita. Vaikka ongelma onkin ehkä selvimmin nähtävissä juuri ilmastonmuutoksen taloustieteessä, se ulottuu myös muihin talousteoriasta johdettuihin politiikkasuosituksiin. Ja juuri tässä piilee ekonomismin kritiikin kärki: vallitsevan taloustieteen teoriat eivät ole mikään arvoneutraali tapa edes talouden hahmottamiseen. Ne ovat yksi laajalle levinnyt ja monissa piireissä hyväksytty tapa tulkita maailmaa ja kertoa tietynlaisia tarinoita taloudesta, politiikasta ja maailmasta; mutta ne eivät ole ainoa mahdollinen, saati millään varmuudella mikään ehdottomasti ”oikea” tapa. Ja sillä, millaisten linssien läpi tulkitsemme maailmaa ja millaisia tarinoita kerromme, on merkitystä. Taloustieteen tarinat voivat olla toisinaan hyödyllisiä, mutta se, ettei usko niitä kriitikittömästi, ei tee ihmisestä mitenkään irrationaalista tai tieteenvastaista – päin vastoin.

Kts. myös äskettäin Phys.orgissa ilmestynyt mainio ja yksityiskohtaisempi kirjoitus ilmastonmuutoksen taloustieteen ongelmista ja vallitsevien mallien taipumuksesta vähätellä kustannuksia: Climate economics Nobel may do more harm than good.

20-07-02 Neoklassiset mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha

~ J. M. Korhonen ~ 4 kommenttia

Neoklassisen taloustieteen mallit ilmastonmuutoksesta ovat älyllinen itsemurha.

(Aiemmat tilannekatsaukset löydät täältä.)

  • Ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioinnissa käytettävät IAM-mallit sisältävät runsaasti ongelmallisia oletuksia
    • Tyypillinen oletus: talous jatkaa kasvuaan ja ilmastonmuutos aiheuttaa jonkin ennaltamäärätyn ”vahinkofunktion” verran vahinkoja
    • Vahinkofunktiot ovat tyypillisesti hyvinkin maltillisia eivätkä huomioi mahdollisuutta, että järjestelmässä voi olla keikahduspisteitä
    • Esim. Ackerman et al. (2010) huomauttavat, että nobelisti William Nordhausin DICE-mallissa 6 asteen lämpenemisen aiheuttamat vahingot olisivat vain 4,7 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta; tämä on lievästi sanottuna täysin naurettava tulos:
  • Arviot ilmastonmuutoksen vahingoista perustuvat mm. arvioihin, että koska esim. Yhdysvaltojen taloudesta 87 prosenttia tapahtuu sisätiloissa, ilmastolla ei ole niihin vaikutusta. (Sic!)
    • Tämä vastaa oletusta, että koska ihmisten virukset eivät tartu pääomaan, pandemialla ei voi olla juurikaan taloudellisia vaikutuksia
  • Toinen vahinkofunktioita ohjaava ajatus on se, että ilmaston muuttumisen vaikutukset talouteen voidaan päätellä tarkastelemalla talouden toimintaa maissa, jotka ovat nyt niin lämpimiä mitä esim. pohjoisemmasta Euroopasta on tulossa
    • Jätän lukijan mietittäväksi, mitä ongelmia tässä lähestymistavassa voisi olla
  • Taustalla oleva ideologia on neoklassisen taloustieteen ajatus siitä, että ihmiskunta on adaptiivinen kapitalismi ts. ”talous” korjaa aina itse itsensä ja palaa tasapainotilaan ulkopuolisten shokkien jälkeen.
    • Mahdollisuus siitä, että adaptaatio saattaa tarkoittaa käytännössä keskiajan paluuta tai jotain vielä pahempaa – kuten maailman köyhien murhaamista – ohitetaan näissä malleissa täysin
    • Nordhaus ja häneen viittaavat ohittavat keikahduspisteiden mahdollisuuden käytännössä täysin, jopa vääristellen viittaamiensa tutkimusten tuloksia
    • Mikä onkin pakollista, jos haluaa jatkaa uskomista neoklassiseen näkemykseen taloudesta ja kapitalismista: jos hyväksyy, että ilmastokriisi voi aiheuttaa sivilisaation tai jopa lajin tuhoutumisen eli loputtoman suuren vahingon, rationaalinen ihminen joutuu hyväksymään, että uhan torjumiseksi olisi rationaalista käyttää hyvin paljon enemmän resursseja kuin nykyisin vallitsevassa maailmanjärjestyksessä käytetään
  • Temppu tehdään niin, että kasvuteorioista häivytetään kaikki rajalliset resurssit kuten maa-ala tai ilmakehän ja ekosysteemien kyky käsitellä hiilidioksidia. Sitten voidaan sanoa, että teoria mahdollistaa loputtoman kasvun.
    • Toinen temppu: katsotaan, kuten yllä, esimerkiksi maatalouden (tai energian) osuutta bruttokansantuotteesta ja todetaan, että koska osuus on niin kovin pieni, taloudelle ei aiheutuisi suuriakaan ongelmia vaikka esimerkiksi kaikki energiantuotanto katoaisi.
      • Tähän Steve Keen on antanut parhaan vastauksen: ”Ilman energiaa, pääoma on patsaita, ja työvoima ruumiita.”
  • Sitten kun rajalliset resurssit on häivytetty teoriasta, voidaan helposti unohtaa, että teorioiden tarjoaman loputtoman talouskasvun teoreettinen mahdollisuus ei olekaan sama asia kuin se, että tämä mahdollisuus toteutuisi missään tosiolevaisessa maailmassa.

Kts.
Steve Keenin luonnos artikkelista Economics and the Climate Crisis

Lisää asiasta: The Neoclassical Economics of Climate Change

Ja

Miksi taloustieteessä kuvitellaan, että pärjäisimme ilman aineellisia resursseja? Blair Fix

Kannattaa myös lukea Fixin kritiikki neoklassisesta kasvuteoriasta.

(Olen joskus itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikkien hyödykkeiden olettaminen yhteismitalliseksi on ongelmallista, että tätä ei voida tehdä millään yksikäsitteisellä saati arvovapaalla ”objektiivisella tavalla”, ja olettaminen, että näin voidaan tehdä, tuppaa johtamaan käytäntöihin jotka arvottavat kyllä rahassa helposti mitattavat likvidit resurssit kohtuullisen hyvin, mutta voivat olla katastrofaalisen huonoja arvottamaan vaikeammin arvotettavissa olevia resursseja. Tämä on yksi syy siihen, miksi luonnontuhon ehkäiseminen klassisen talousteorian opeilla tulee epäonnistumaan.)

Mitä design voisi opettaa taloustiedettä lukeneille

~ J. M. Korhonen ~ 2 kommenttia

Kirjoituksiani lukeville ei taida tulla suurena yllätyksenä, että olen jossain määrin kriittinen monien taloustiedettä lukeneiden ajatuksia ja maailmankuvaa kohtaan. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut prosessista, mikä teki aikaisemmin vahvasti taloustieteen maailmanselitykseen uskoneesta allekirjoittaneesta skeptikon. Äskettäinen Twitter-kommentti sai minut kuitenkin tajuamaan entistä paremmin, mistä kriittisyyteni ehkä oikeastaan kumpuaa.

Jouni kommentoi vastaustani taloustieteellisistä maailmanselityksistään tunnetun kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ihmettelyyn, miksi työttömät eivät edes poikkeusoloissa mene maatiloille korvaamaan saapumatta jääneitä, pienipalkkaisia kausityöläisiä. Vastasin tutkijan kirjoittamalla viestiketjulla, jossa hän selitti rautalangasta vääntäen, että pieni palkka, työn kausiluonteisuus, asumisjärjestelyt, ja yllättävänkin kovat osaamisvaatimukset – maatilankin työ vaatii osaamista, tai esimerkiksi sato voi mennä pilalle – tekevät vaatimuksista pakottaa työttömät pellolle käytännössä kovin epärealistisia. Toisin sanoen, maataloustöitä, tai mitään muitakaan töitä, ei pidä ajatella vain abstraktisti numeroina, vaan ihmisten käytännön tarpeiden kautta.

Jounin vastaus sai minut tajuamaan, missä muualla olen nähnyt vastaavaa abstraktia numeroajattelua, ja missä olen sen aiemmin hylännyt. Satuin ennen tutkijanuraani työskentelemään muotoilualalla, silloisen pienen muotoilutoimiston ainoana insinöörinä. Päädyin alalle käytyäni silloisen TKK:n, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhteisen muotoilujohtamisen sivuaineohjelma IDBM:n. Tämä erinomainen ohjelma (en suoraan sanottuna osaa kehua sitä riittävästi) onnistui teroittamaan minunkin päähäni muutamia hyvän suunnittelun periaatteita ja muutti ratkaisevasti käsitystäni siitä, miten maailman ongelmia kannattaisi lähestyä.

Insinöörin tavoin ajattelevilla on paha taipumus nähdä maailma ennen kaikkea numeroina. Tämä ei ole sinänsä mikään synti: numerot ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta muotoilussa jos missä oppii, että maailman näkeminen yksin numeroina on suorastaan vaarallista. Suurin vaara piilee siinä, että numerot piilottavat sen, mitä varten kaikkia tuotteita, palveluita, politiikkaa, ja muita asioita pitäisi suunnitella: ihmisen.

Jokainen meistä tietää raivostuttavia esimerkkejä huonosti suunnitelluista tuotteista ja typeristä käytännöistä. Kokemus – minun ja tuhansien muiden – on osoittanut, että huonojen suunnitteluratkaisujen taustalta löytyy lähes aina puutteellinen ymmärrys ratkaisujen kanssa elämään joutuvasta ihmisestä. Suunnittelijan kun on äärimmäisen, petollisen helppo sokeutua omaan ajatteluunsa ja omiin abstraktioihinsa. On käsittämättömän helppo unohtaa, että suunnittelijan tekemiä ratkaisuja käyttävä ihminen ei mitenkään välttämättä edes hahmota maailmaa samalla tavalla. (Tämä on erittäin suuri vaara jopa kokeneille suunnittelijoille.) Erityisen suuri vaara ihmisille sokeutumisesta on niillä, jotka ajattelevat suunnitteluongelmia ennen kaikkea numeroiden kautta. Eräällä kurssilla asia esitettiin näin:

Jos suunnittelet hissiä, voit teetättää tuhansien ihmisten käyttäjäkokeita ja saada selville, että esimerkiksi 95 % käyttäjistä ulottuu painamaan oikeita nappuloita. Tai sitten voit tarkkailla itse ja kysyä vaikkapa kuusivuotiaalta ja pyörätuolia käyttävältä, ulottuvatko he.

Havaintojeni mukaan erittäin monella taloustieteellisen koulutuksen saaneilla on vahva taipumus toimia ensinmainitulla tavalla. Jos numerot osoittavat, että vaikkapa 95 prosenttia ihmisistä pitää jotain ratkaisua hyvänä, problem solved. Vaikka esimerkiksi pyörätuolia käyttävä ei välttämättä ulottuisi nappuloihin ollenkaan. (Tämä on muuten erittäin suuri syy siihen, miksi maailmaa ennen kaikkea numeroiden kautta ajattelevat yritetään yleensä pitää kaukana suunnittelun päätöksenteosta. Nokia on hyvä esimerkki yrityksestä, joka päätti toisin.)

Taloustiede on erinomainen oppiala tukemaan päätöksentekoa. Taloudellisilla seikoilla on vaikutusta, ja esimerkiksi kannustinongelmat voivat olla aivan todellisia. Ylipäänsä, jos ongelmat ovat sellaisia, mihin on löydettävissä kaikkien näkökulmasta selkeästi paras ratkaisu, numerot ja matemaattiset menetelmät ovat usein paras tapa löytää tämä ratkaisu. Mutta hyvin monet nykymaailman ongelmat muistuttavat monia tuotesuunnittelun ongelmia: ne ovat komplekseja, ”häijyjä” ongelmia, joihin ei ole edes olemassa mitään yksikäsitteisesti parasta ratkaisua. Tässä tilanteessa maailman abstrahointi minkä tahansa yhden teoria- ja kokemuspohjan läpi on suorastaan vaarallista.

Taloustiede ei siis sinänsä ole ongelma. Ongelma on se, että, kuten hyvin monet ihmiset ovat havainnoineet, taloustiedettä pidetään liian monissa vaikutusvaltaisissa piireissä jonkinlaisena ylimmäisenä yhteiskunnallisena viisautena, jonka tarjoamat maailmanselitykset ovat lähtökohtaisesti pätevämpiä kuin esimerkiksi kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen tuottamat selitykset. Tämä ajattelu on tarkalleen samaa ”insinööriajattelua,” missä tuotekehityksen ongelmat nähdään ennen kaikkea numeroina ja tilastoina. Toisin sanoen, tämä on ajattelua, mikä tuottaa elämäämme raivostuttavia tuotteita ja mistä tuotekehityksessä on pyritty viimeiset 20 vuotta pois.

Ymmärrän toki, mistä nämä preferenssit kumpuavat: olenhan itsekin alunperin insinööri. Pidän numeroista, ja minullakin on vahva taipumus toivoa maailman asettuvan kauniisti numeroiksi. Numerot ovat selkeitä ja yksikäsitteisiä, ja niitä on nopea lukea, siinä missä laadullinen aineisto on hitaampaa sisäistää ja ymmärtää. Numerodataa saa nykyisin muutaman napin painalluksella valtavia määriä; laadullisen datan hankkiminen saattaa vaatia ihmisille puhumista ja heidän toimintansa pidempää tarkkailua. Numerot kertakaikkisesti näyttävät ”tieteellisemmiltä” ja luotettavammilta kuin sanat (tämän tekstin luotettavuus on 91 ± 4 %; eikö vaikutakin heti luotettavammalta?), ja numeroista voi laatia kaikenlaisia havainnollisia kuvioita, keskiarvoja, ja muita tilastotietoja. Kaikki tämä, ehkäpä ennen kaikkea numerodatan keräämisen nopeus ja helppous sekä eräänlainen numeromagia, jossa numerot yhdistyvät luotettavuuteen, ruokkivat hyvin helposti käsitystä siitä, että maailmaa kannattaa ymmärtää nimenomaan numeroiden kautta.

Jos tähän taipumukseen yhdistyy taipumus pitää esimerkiksi laadullista tutkimusta ja laadullisia havaintoja numeroiksi muutettuja havaintoja huonompina, ollaan syvissä ongelmissa. Valitettavasti tämä ei ole ollenkaan harvinaista: hyvin monet taloustiedettä lukeneet ovat kertoneet itsekin minulle, miten opiskeluyhteisössä vallitseva ja siellä helposti tarttuva asenne on suorastaan kvalitatiivista tutkimusta halveksiva. (Sama ongelma on monella perinteisellä insinöörialalla; tästä poisoppiminen oli IDBM-ohjelman teekkariosallistujille monesti aikamoinen prosessi.) Jos näihin taipumuksiin yhdistyy vielä lisäksi edes alitajuinen käsitys siitä, että opittu teoriapohja riittää selittämään kaikki maailman ilmiöt, ollaan suorastaan vaarallisilla vesillä. Ikävä kyllä, myös tätä on havaittavissa: en ole ainoa, joka on suorastaan huvittuneena seurannut, miten monelle taloustiedettä lukeneelle maailman kaikki ongelmat ovat kannustinongelmia.

Äskettäinen esimerkki: kansanedustaja sanoo, aivan oikein, että esimerkiksi työttömyyttä ei oikein ole hyvä selittää yksinomaan taloustieteen ajattelulla. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän edustajat pitävät tätä ”tiedevastaisuutena.”

Mitä asialle olisi tehtävissä? En tiedä, mutta voin omasta kokemuksestani ja monen muun kokemukseen vedoten todeta, että IDBM-ohjelman kaltainen poikkitieteellinen, kompleksien ongelmien hyviksi todettuja ratkaisumenetelmiä opettava kurssi oli äärimmäisen hyödyllinen ainakin tämän numeroinsinöörin muuttamisessa maailmaa vähän holistisemmin tarkkailevaksi. Ehkäpä jotain vastaavaa voisi ajatella myös yhteiskunnallisia suunnitteluratkaisuja tekeville.

Miksi osaamme ennustaa ilmaston, mutta emme säätä tai talouskriisejä?

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Julkisuudessa kuulee aina toisinaan väitteitä, että koska emme osaa ennustaa säätä tai talouskriisejä, ilmastonmuutoksesta tehdyt ennusteet eivät voi olla luotettavia. Tämä on niin alkeellisen tason virhepäätelmä, että sen esittäjää voi hyvillä mielin pitää asiaan perehtymättömänä, mutta miksi, tarkalleen ottaen, näin on? Seuraavassa väännän vähän rautalankaa.

Maailma on ylipäätään mallinnettavissa siksi, koska monet maailman ilmiöt tapahtuvat tietyissä, tunnetuissa tai ainakin selvitettävissä olevissa rajoissa. Tiedämme esimerkiksi, että tavallisen kuusisivuisen nopan tulos on joku numero väliltä 1-6, tai että kolikonheiton mahdolliset tulokset ovat kruuna, klaava, tai kyljelleen. Tiedämme, että ihmisten lukumäärä maailmassa tai edes Suomessa ei todennäköisesti ainakaan tuplaannu yhdessä yössä, ja tiedämme myös, että esimerkiksi planeettamme ilmastojärjestelmä toimii tiettyjen reunaehtojen sisällä. Pystymme sanomaan melko luotettavasti, että ilmaston lämpenemisestä huolimatta esimerkiksi Etelänapamantereesta ei ole tulossa tämän kesän uutta rantalomakohdetta.

Sen sijaan emme juurikaan osaa ennustaa yksittäisiä tapahtumia. Kun heität noppaa, on mahdotonta ennustaa, tuleeko tulokseksi 1 vai 6. (Oletan, ettet käytä painotettuja noppia tai muita temppuja.) Sama pätee kolikonheittoon, jonkun tietyn rakennuksen väkilukuun, tai juhannuksen säähän Etelänavalla. Vaikuttaa vahvasti siltä, että tämäkin on maailman sisäänrakennettu ominaisuus: elämme niinsanotusti kaaoottisessa maailmassa, jossa ei näytä olevan edes teoriassa mahdollista tehdä luotettavia ennusteita useimpien yksittäisten asioiden käyttäytymisestä. Mutta kun teemme ennusteita esimerkiksi asioiden keskimääräisestä käyttäytymisestä, olemme paljon luotettavammalla pohjalla. Yksittäisen kolikonheiton tulosta ei voi ennustaa, mutta sadasta kolikonheitosta noin puolet on kruunaa, ja noin puolet klaavaa.

Ilmatieteen tutkijoille opetetaan, että ilmasto on se mitä on lupa odottaa, ja sää on sitä, mitä saadaan todellisuudessa. Aivan samalla tavalla kuin osaamme ennustaa, että juhannuksena on useimmiten lämpimämpää kuin jouluaattona, osaamme myös ennustaa, miten Maapallon ilmasto suunnilleen muuttuu kun kasvihuonekaasut vangitsevat ilmakehään enemmän energiaa. Se, että ennuste on joskus yksityiskohdiltaan pielessä – muistan itsekin yhden vuoden, jolloin jouluaattona oli lämpimämpää kuin juhannuksena – ei tarkoita, että ennuste kokonaisuudessaan olisi virheellinen. Ilmastotieteessä nykyisin käytettävät mallit osaavat “ennustaa” eli tarkemmin sanottuna toisintaa toteutuneen ilmaston melko tarkasti, kun niiden alkuarvoiksi syötetään vaikkapa vuonna 1950 vallinnut tilanne ja tunnetut kasvihuonekaasupäästöt. Yksikään laajempi malli ei myöskään ole kyennyt toisintamaan havaittuja lämpötilan nousuja ilman, että malli huomioisi kasvihuonekaasujen kuten hiilidioksidin vaikutuksen.

Kaikki ennusteet eivät kuitenkaan ole luotettavuudeltaan yhtä hyviä. Jokainen malli on aina tietynlainen yksinkertaistus maailmasta, eikä pelkkä mallin olemassaolo takaa, että malli antaisi luotettavia tuloksia. Etenkin silloin, kun mallit käsittelevät ihmisten käyttäytymistä, malleihin kannattaa suhtautua kriittisesti. Luonnontieteellisten mallien, kuten ilmastomallien, ehdoton vahvuus on siinä, että luonnontieteet eivät ole riippuvaisia ihmisten mielipiteistä. Esimerkiksi vesi höyrystyy sadassa asteessa ja jäätyy nollassa riippumatta siitä, millaista politiikkaa ihmiset harjoittavat tai millainen on vuoden 2039 “pakko saada”-vekotin. Samaan tapaan Maapallolle tulevan lämmön määrä riippuu esimerkiksi Auringon aktiivisuudesta ja Maapallon heijastavuudesta, eivätkä nämä mekanismit ole vaikkapa Eduskunnan päätöksentekovallan alaisia.

Mutta esimerkiksi talouselämän mekanismit ovat mitä suurimmassa määrin ihmisten keksintöä ja ihmisten muutettavissa. Esimerkiksi mallit Suomen taloudellisesta kehityksestä vaativat laatijoitaan tekemään oletuksia vaikkapa reaalikorkotason kehittymisestä useamman kymmenen vuoden aikana.

Voi olla, että käytetty historiallinen aineisto antaa hyvän pohjan ennustaa myös tulevaisuutta. Mutta voi myös olla, että jokin asia yhteiskunnissamme muuttuu, kenties hyvin nopeasti, ja lähes varmasti ennustamattomasti. Teknologia tulee kehittymään, ja ihmiset tulevat sekä muuttamaan olemassaolevia “sääntöjä” että keksimään uusia, mahdollisesti myös luopumaan joistain vanhoista. Minkäänlainen malli ei pysty luotettavasti ennustamaan tällaisia muutoksia, ja siksi esimerkiksi talouden kehitystä pitkällä aikavälillä kuvaavat mallit ovatkin lähtökohtaisesti epäluotettavia. Parhaimmillaankin ne tarjoavat meille näkymän siihen, miten asiat kehittyisivät jos kaikki muuttuu siten kun mallin tekijät ennustavat: jos mallin tekijät eivät osaa tai halua ennustaa jotain kehityskulkua, myöskään malli ei siitä kykene varoittamaan. Jos eläisimme vakaassa yhteiskunnassa, tämä ei ehkä olisi ongelma – mutta huomattavasti talousmalleja luotettavammat ilmastomallit ennustavat, että näin ei tule olemaan.

Elämme siis maailmassa, jossa voimme kohtuullisen tarkasti ennustaa planeettajärjestelmämme tulevan tilan, mutta samaan aikaan emme voi ennustaa esimerkiksi ensi kuun säätä, seuraavan talouskriisin tarkkaa ajankohtaa tai (kovinkaan luotettavasti) Suomen kansantalouden kehittymistä. Näissä asioissa ei ole mitään ristiriitaa: maailma nyt vain on tällainen. Voimme ennustaa joitain asioita mutta emme toisia.

Sen kuitenkin uskon voivani suurella tarkkuudella ennustaa, että jos joku selittää ilmastotieteen olevan humpuukia koska emme osaa ennustaa ensi kuun säätä, niin kyseinen henkilö ei ole perehtynyt aiheeseen taikka mallintamiseen kuin enintään tarkoitushakuisesti.

Lisää lukemista ilmastotieteen mallinnuksesta ja “emme osaa ennustaa säätä, miksi osaisimme ennustaa ilmastoa”-harhaluulosta esim. täällä.

PS. Tämäkin kirjoitus on esimerkki sellaisesta työstä, mille paremmassa yhteiskunnassa ei olisi edes tarvetta. Jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa ympäristöongelmat eivät uhkaisi tulevaisuuttamme tai edes maailmassa, jossa yritykset ja rikkaat eivät käyttäisi niin paljon rahaa denialismin levittämiseen, olisin voinut käyttää tähänkin tekstiin ajan varsinaisesti itseäni kiinnostavaan aiheeseen eli siihen, miten toteuttaa yksilönvapauksia lisääviä teknologioita. Kuitenkaan tällaista kansalaisaktivistien tekemää ns. “anti-haitaketyötä” ei lasketa ilmastonmuutoksen kustannuksien joukkoon – vaikka syytä olisi.

Talousviisaus ei ole neutraalia

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Yhteiskunnallinen keskustelu on viimeiset vuosikymmenet käyty vahvasti taloustieteen kielellä ja talouspuheen asettamissa raameissa. Taloustiede ei kuitenkaan ole neutraali luonnontiede, vaan hiljaisiin arvovalintoihin perustuva käsitys siitä, millainen ”hyvä” yhteiskunta on.

Se, että taloustieteilijät itse eivät juurikaan kyseenalaista alansa hiljaisia arvovalintoja, ei tätä tosiasiaa muuta. Taloustieteen arvolatauksista voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja, ja siitä on kirjoitettukin: englantia taitaville mainio, taloustieteilijän kirjoittama kirja on esimerkiksi Nelsonin Economics as Religion (2001). Tässä lyhyessä muistiinpanossa keskityn kuitenkin vain yhteen, joskin merkittävään yksityiskohtaan: siihen, mitä taloustieteen harrastajat laskevat kustannuksiksi, ja mitä eivät.

Otetaan esimerkiksi nimimerkki KissaOsaajan kertomus toimeentulotuella elämisestä; ei siksi, että nimimerkin kuvaamat tunteet olisivat jotenkin poikkeuksellisia, vaan nimenomaan siksi, miten yleisiä ne ovat. (Suosittelen lukemaan koko keskustelun.)

KissaOsaaja kertoo twiittiketjussaan, miten vuosien toimeentulotukikierre masentaa ja lannistaa ihmiset, joilla saattaa jo valmiiksi olla vähintään taipumusta masennukseen. Kierteestä voi olla hyvin vaikea päästä pois, eivätkä hyvinvoivan keskiluokan tölväisyt ”sinun täytyy vain ottaa itseäsi niskasta kiinni” tee muuta kuin paljastavat, ettei keskiluokalla ole hajuakaan todellisuudesta.

Kaikella tällä on ollut KissaOsaajalle ja hänen kohtalotovereilleen selkeä hinta: mielenterveyden ja toimintakyvyn menettäminen ahdistuksen seurauksena. Tätä hintaa ei ehkä mitata rahassa, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän todellista. Kuten KissaOsaaja toteaa lopuksi, ”[n]äille yhteiskunnan byrokratioille pitäisi laskea myös emotionaalisen kaltoinkohtelun hinta. Miten paljon kustannuksia esim. kepin antaminen lopulta tuo.”

Mutta miksi tätä hintaa ei lasketa, ja mitä seurauksia sillä on?

KissaOsaajan kuvaama tilanne on suurelta osin seurausta harjoitetusta politiikasta, jossa työttömiä ja toimeentulotuella eläviä on pyritty rankaisun – kepin – avulla ”kannustamaan” työllistymiseen. Lukuisien taloustieteilijöiden mielestä juuri tällaisia ”kannustavia” toimia tarvitaan ”työmarkkinoiden dynaamisuuden” parantamiseksi ja milloin minkäkin yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseksi. Äärimmillään talousviisaat kuten Kokoomuksen Juhana Vartiainen julistavat, että köyhiä suojelemaan rakennetun hyvinvointivaltion suojeleminen suorastaan vaatii köyhien kepittämistä.

Talousviisaiden analyysi on oman paradigmansa sisäisistä lähtökohdista loogisesti seuraava johtopäätös. Kun käytetään sovittuja ja totuttuja malleja kustannusten ja hyötyjen laskemiseksi, ”talouden dynamiikan” parantaminen todella parantaa valtion rahoitusasemaa ja sitä kautta ihmisten laskennallista hyvinvointia. Mutta sovitut ja totutut mallit ovat todellisuudessa hyvin valikoivia sen suhteen, mitä kaikkea lasketaan kustannuksiksi ja hyödyiksi. Käytännössä esimerkiksi ”joustavampien työmarkkinoiden” eli mm. irtisanomisen helpottamisen ja työttömyysturvan leikkausten kustannuksiksi lasketaan vain suorat rahalliset kustannukset, jos niitäkään: jos esimerkiksi työpaikan perässä toiselle paikkakunnalle muuttamaan joutuvan muuttokulut huomioidaan, talousviisaat pitävät laskelmaa hyvinkin kattavana. Puolison työpaikan menetys tai lasten muuttokulut ovatkin jo säännöllisesti laskelman ulkopuolella. Epävarmuuden kasvamista ja siitä aiheutuvaa henkistä kuormaa ei ole tietääkseni laskettu koskaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että talousviisaiden oppimat ja enimmäkseen kyseenalaistamatta käyttämät ajatusmallit tuottavat välttämättömästi sellaisia suosituksia, joissa pienelle ihmiselle aiheutuvat, yleensä vaikeasti euroiksi muutettavat haitat aliarvioidaan systemaattisesti, samalla kun euroina helpommin mitattavat, keskimäärin varakkaampien nauttimat hyödyt arvioidaan vähintäänkin täyteen arvoonsa. Kuten vähintään jokainen joskus vakavampaa ahdistusta kokenut tietää, ahdistuksen aiheuttama hyvinvointitappio on todellinen ja hyvin suuri, vaikka sille onkin hankala laskea tarkkaa rahallista arvoa. (Itse antaisin hyvinkin puolet tuloistani, jos pääsisin masennuksestani eroon.) Käytännössä ja keskimäärin talousviisauksien noudattaminen tarkoittaa siis politiikkaa, joka siirtää hyvinvointia köyhiltä rikkaille.

Miksi näin sitten on? Osaselitys on se, että mielipahan ja ahdistuksen muuttaminen yhteismitalliseksi kustannukseksi on tietenkin vaikeaa. Mutta tämä selitys ontuu. Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi. Se, että ahdistusta ja mielipahaa ei juurikaan huomioida talousviisaiden talouspoliittisissa suosituksissa, perustuu ennen kaikkea hiljaiseen arvovalintaan: huomioimme tietyt asiat, mutta toisia emme huomioi.

Talouspolitiikan teossa ja taloustieteessä nykyisin yleisesti käytetyille rajauksille ei vain ole yhtään minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Ei ole olemassa sellaisia tutkimuksellisia perusteluja, mitkä ”todistaisivat”, että vaikkapa ahdistusta ei pitäisi laskea kustannukseksi. Kyseessä on yksinkertaisesti totuttu historiallinen käytäntö.

Taloustieteilijät, talousviisaat ja harjoitetusta talousajatteluun perustuvasta politiikasta hyötyvät ovat vuosien saatossa osoittaneet, että heitä ei juuri kiinnosta taloustieteen tai talouspolitiikan arvoperustan ja tehtyjen hiljaisten arvovalintojen kriittinen tarkastelu. Siksi onkin keskeisen tärkeää, että me muut, etenkin muut tutkijat ja toimittajat sekä päätöksiä tekevät poliitikot, olemme tietoisia siitä, että taloustiede on pohjimmiltaan mielivaltaisiin arvovalintoihin perustuva yhteiskuntatieteellinen mielipide, ja että yhtä looginen analyysi voisi perustua myös toisenlaisiin, tavallisten ihmisten huolet ja murheet paremmin huomioiviin arvoihin.

Älkää siis päästäkö talousviisaita enää niin helpolla kuin aikaisemmin: vaatikaa heiltä vastauksia. Kysykää heiltä, mitä kaikkia kustannuksia laskelmat huomioivat, ja miksi niissä ei huomioida esimerkiksi mahdollisesti lisääntyvän ahdistuksen haittoja. Älkää myöskään tyytykö väitteisiin, että näitä on niin vaikea tutkia: sitä varten meillä on tutkijoita ja jopa uusi taloustieteen huippuyksikkö, että vaikeitakin asioita voidaan selvittää – jos vain halua siihen on. Ja jos jokin asia on aidosti mahdoton selvittää yksikäsitteisesti, ehkäpä olisi syytä huomioida tämä myös suosituksissa.

Lisäys 30.11.: Varmuuden vuoksi totean edelleen, että kritiikkini ei tarkoita, että taloustieteessä (tieteenala) ei koskaan huomioitaisi henkisiä kustannuksia tms. ei-rahallisia kustannuksia, tai että talouspolitiikan arvovalinnat olisivat yksinomaan taloustieteilijöiden tai taloustieteen vika. Tiedän hyvin, että taloustieteilijät kykenevät halutessaan huomioimaan henkiset ja monet muut vaikeasti euroiksi muutettavat kustannukset: juuri siksi kirjoitin, että ”Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi.” 

Ongelma on siinä, että taloustieteilijät ja heidän joukostaan nousevat ”talousviisaat” eivät juuri vaivaudu näitä hyviä menetelmiä käyttämään antaessaan talouspoliittisia suosituksia. Käytännön kannalta ei ole mielenkiintoista eikä relevanttia ohittaa talouspolitiikan ja taloustieteilijöiden antamien suositusten yksipuolisuutta koskeva kritiikki – kuten monet taloustieteilijät kokemukseni mukaan tekevät – väittämällä, että taloustiede (tieteenala) kyllä osaa teoriassa huomioida tämän tai tuon asian, että jostain löytyy tutkimusartikkeli jossa asia on huomioitu, tai että kriitikko ”ei selvästi ole tutustunut koko taloustieteeseen.” Mielenkiintoista ja relevanttia on se, millaista politiikkaa taloustiedettä opiskelleet ja harjoittaneet käytännössä suosittelevat, mistä he ovat hiljaa, ja mitä he paheksuvat. Tässä suhteessa en ole suinkaan ainoa, joka on havainnut talousviisaiden suositusten osuvan hyvin usein (joskaan ei tietenkään aina) samaan linjaan esimerkiksi elinkeinoelämän ja varakkaampien kansalaisten etujen kanssa, ja suoraan sanottuna vähättelevän esimerkiksi aktiivimallin kaltaisten toimenpiteiden aiheuttamaa kärsimystä vähäosaisille. Jos taloustieteilijät haluavat karistaa harteiltaan epäilykset siitä, että valtavirtainen taloustiede tuottaa lähinnä oikeistolaisen politiikan mukaisia analyyseja, heidän kannattaisi pohtia esimerkiksi tässä esitettyjen kysymysten kaltaisia arvovalintoja julkisesti itsekin. 


Akateemisista huijauksista

~ J. M. Korhonen ~ 20 kommenttia

Miksi sukupuolentutkimusta, rodullistettujen tutkimusta ja muita konservatiivien kritisoimia ihmistieteiden aloja on niin helppo huijata?

Tämä kysymys lienee herännyt monella viimeisimmästä akateemisesta huijauksesta kuulleella. Kolmen australialaisen ryhmä onnistui ujuttamaan ”vääryystutkimuksiksi” (grievance studies) kutsumiensa alojen kuten feministisen, lihavuustutkimuksen, ja seksuaalisuuden tutkimuksen tieteellisiin julkaisuihin yhteensä seitsemän sepittämäänsä, tarkoituksellista parodiaa kyseisten julkaisujen tavallisesti julkaisemasta tutkimuksesta. Jos huijaus ei olisi paljastunut, kolmikon tarkoitus olisi ollut julkaista yhteensä 20 tekaistua julkaisua.

Tempun onnistuminen kertoo jotain kyseisistä tutkimusaloista, postmodernista filosofiasta ja ylipäätään akateemisista julkaisukäytännöistä, mutta ei mitenkään välttämättä sitä, mitä tempun tekijät ja sillä nyt mässäilevät luulevat. En ole nähnyt asiaa käsiteltävän suomeksi, joten tässä lyhyesti muutamia huomioita yhden yhteiskunnallisia aiheita tutkivan ja tutkimusmenetelmiä opettavan näkökulmasta.

Tieteellinen julkaisutoiminta on tähän saakka perustunut luottamukseen siitä, että julkaisuja kirjoittavat tutkijat ovat mielipiteissään vilpittömiä. Vilpittömyyden oletus on erityisen tärkeää niissä tutkimusaiheissa, joissa tutkimusten ”oikeellisuuden” tarkastaminen jollain helposti mitattavilla objektiivisilla kriteereillä on vaikeaa tai mahdotonta. Suurin osa ihmistieteistä käsittelee tällaisia aiheita. Ei ole aivan triviaalia todeta, että julkaistavaksi tarjottu tutkimus on ”väärä” tai puutteellinen: etenkin jos kirjoittaja pyrkii tarkoituksella huijaamaan arvioijia, on aivan täysin mahdollista kirjoittaa nyt nähdyn kaltaisia parodioita ja saada ne julkaistua. Ongelma ei myöskään koske yksin ihmistieteitä tai laadullista (kvalitatiivista) tutkimusta: viimeaikojen akateemiset skandaalit ovat itse asiassa keskittyneet määrällisiä (kvantitatiivisia) menetelmiä – tilastoja – käyttäneiden tutkijoiden tekemiin huijauksiin ja vääristelyihin.

Asiaan ei myöskään voi olla vaikuttamatta viimeisen 15 vuoden aikana jatkuvasti kiristynyt paine julkaista, taikka se, että akateemisten julkaisujen toimittaminen tehdään täysin vapaaehtoisvoimin. Akateeminen julkaiseminen ylipäänsä onkin myrskyn silmässä, kun alati kiristyvät vaatimukset täyttää kirjanpitomielessä helppoja mutta tutkimuksen laatua erittäin puutteellisesti mittaavia mittareita kasvattavat jatkuvasti julkaisujen määrää, mutta niiden arviointi pitäisi edelleen tehdä ilmaiseksi. Useimmissa yliopistoissa vertaisarviointien tekemisestä ei saa mitään tai käytännössä mitään palkkiota tai omaa uraa edistävää hyötyä, ja vertaisarviointiin käytetty aika ja vaiva on poissa esimerkiksi oman tutkimuksen tekemisestä.

Koska tutkijat ovat yleisesti ottaen älykkäitä, ja koska vähintään 95 prosenttia tutkijoista pitää julkaisuilla kilpailua täysin älyttömänä järjestelynä, kilpailupaine on vaikuttanut myös toisella tavalla: tutkijoiden keskuudessa on havaintojeni mukaan jatkuvasti nousussa hiljainen sopimus, jossa julkaisut päästetään vertaisarvioinnista läpi vähän heikommillakin meriiteillä. Kaikki tietävät, että jonkun ura saattaa olla kiinni kyseisestä julkaisusta – ja että itse saattaa olla joskus samassa tilanteessa. Kaikki myös tietävät, ja ovat vuosikausia varoitelleet, että vallitseva paine julkaista ennen kaikkea johtaa tieteentekemisen laadun rapistumiseen. (Esimerkiksi Higgsin bosonista Nobelin saanut fyysikko Peter Higgs on todennut suoraan, ettei hän olisi voinut tehdä vuonna 1964 tekemäänsä läpimurtoaan nykyisissä, jatkuvasti tuloksia vaativissa yliopistoissa.)

Vertaisarviointi on siis hataraa ja nykymenolla todennäköisesti muuttuu entistä hatarammaksi. Tietty hataruus ei kuitenkaan ole välttämättä valtava ongelma. Toisin kuin esimerkiksi huijauksen toteuttaneet antavat aiheesta kirjoittamassaan artikkelissa ymmärtää, vertaisarviointi ei ole mikään ylimmäinen kultainen leimaisin joka takaa tutkimuksen olevan vakavasti otettavaa tiedettä. Vertaisarviointi on aina ollut vasta ensimmäinen seula, jonka tarkoitus on suorittaa jonkinlainen etukäteiskarsinta. Etenkin jos kirjoittajien tarkoitus on huijata, pelkkä vertaisarviointi, etenkään nykyoloissa, ei takaa tutkimuksen laatua merkittävän paljon sen enempää kuin teksti VAKUUTAN, ETTÄ ANTAMANI TIEDOT OVAT OIKEIN lomakkeen lopussa takaa, ettei lomaketta voisi täyttää väärillä mutta pintapuolisesti uskottavan kuuloisilla tiedoilla.

Tieteellisten tutkimusten merkittävyys paljastuu vasta ajan myötä, kun tiedeyhteisöllä on ollut tilaisuus tutustua tutkimukseen, harkita sen implikaatioita ja koestaa sen ajatuksia. Nyrkkisääntönä kaikki alle viisi vuotta vanha tutkimus on lähtökohtaisesti epäluotettavaa, ja vasta kun aiheesta on useampia samansuuntaisia tuloksia, voidaan ilmiötä pitää ylipäätään olemassaolevana. Yksi tärkeimmistä asioista joita pyrin oppilailleni opettamaan on se, että yksittäisistä tutkimuksista, olivat ne sitten miten hienosti vertaisarvioituja tai miten hienoissa lehdissä julkaistuja, ei yleensä voi päätellä juuri mitään varmaa – täysin riippumatta siitä, mistä tieteenalasta tai tutkimusmenetelmästä puhutaan. On myös olemassa oikea tapa kritisoida huonoa tutkimusta: se on vastineiden ja paremman tutkimuksen kirjoittaminen.

Nykyisten huijareiden kritisoimilla tieteenaloilla julkaistaan aivan varmasti myös paljon laadultaan heikkoa ja ideologisesti värittynyttä tutkimusta. Tämä ei kuitenkaan eroa mitenkään muista tutkimusaloista, varsinkaan ihmistieteiden aloihin kuuluvista. Esimerkiksi taloustieteen saralla kaksi tunnettua Harvardin yliopiston professoria julkaisi vuonna 2010 tutkimuksen, jonka eräs jatko-opiskelija havaitsi myöhemmin perustuneen Excel-taulukon käytössä tehtyyn virheeseen ja sisältäneen muitakin vakavia virheitä, joiden korjaaminen käänsi tutkimuksen tulokset liki päälaelleen. Kyseinen tutkimus, Growth in a Time of Debt, sattui vain puolustamaan budjettileikkauksia keinona selvitä tuolloin raivonneesta talouskriisistä, ja varoitti valtioiden velkaantumisen vaaroista. Oikeistopoliitikkojen Olli Rehniä myöten hehkuttama tutkimus oli merkittävänä perusteluna vyönkiristyksille, jotka vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään negatiivisesti ja todennäköisesti pahensivat talouskriisiä. Joku saattaisi sanoa, että muutaman parodia-artikkelin julkaiseminen harvojen tutkijoiden lukemassa lehdessä ei ole aivan vastaavan mittaluokan ongelma, mutta mielipiteitä on toki monia.

Nykyisessä ja kolmikon aikaisemmissa huijauksissa onkin merkillepantavaa nimenomaan kohteen valinta. Taloustiedettä lukuunottamatta muissa ihmistieteissä on hyväksytty jo 1970-luvulla, että tutkijoiden oma arvomaailma ja näkökulma vaikuttavat tutkimuksen tekemiseen. Arvot vaikuttavat esimerkiksi siihen, mitä ylipäätään tutkitaan ja jätetään tutkimatta, sekä siihen, miten erilaisia asioita painotetaan niin tutkimuksessa kuin tulosten kirjoittamisessakin. Arvovapaata tutkimusta ei ole, vaikka kohtuullisen lähelle sitä voidaan joissain luonnontieteissä päästäkin. Ihmisten käyttäytymistä ja ihmisyhteisöjä koskevissa tutkimuksissa vastaavia objektiivisia totuuksia on paljon vähemmän, jos lainkaan. Tieteen tavoitteena tulee olla aina objektiivisuus, mutta on vain objektiivisesti realistista todeta, että täyteen objektiivisuuteen ei ole mahdollista päästä niin kauan kun tutkijat ja tutkimuksia lukevat ovat älykkäitä, itsestään tietoisia olentoja.

Neutraalin tarkkailijan näkökulmasta olisikin merkillistä, miksi tämänkaltaisia huijauksia tehdään lähinnä aloilla, jotka ovat jo tunnustaneet taustalla olevan perusongelman: totuuksia voi olla useampi kuin yksi, vaikka ei välttämättä ääretöntä määrää. Epäilen, että ennemmin tai myöhemmin näemme vastaavia huijauksia myös esimerkiksi arvoneutraaliutta ja objektiivisia totuuksia edelleen teeskentelevässä taloustieteessä (jota käyttäen voitaisiin todistaa, esimerkiksi, että köyhät vain haluavat juoda lyijyllä saastunutta vettä), mutta epäilen myös, että nyt ihmistieteille riekkuvat ovat silloin hyvin hiljaa. Kyseessä kun ei ole niinkään neutraali tieteellinen kysymys tutkimuksen laadusta, vaan ennen kaikkea identiteettikysymys: perinteisesti alistetussa asemassa olevien ryhmien tutkiminen, ja näiden ryhmien näkökulmasta tehty tutkimus, uhkaavat sekä tuloksillaan että yksin olemassaolollaan etenkin konservatiivien mutta myös monien itseään liberaaleina pitävien maailmankuvaa, ja siksi näiden alojen on heidän mielestään oltava laadutonta epätiedettä. Poliittisen kentän vasemmalta laidalta esitetään vastaavia syytöksiä valtavirtaista taloustiedettä kohtaan, eikä täysin perättömästi. Kuten todettua, vailla perää eivät ole myöskään syytteet siitä, että julkaisukäytännöt eivät oikein enää toimi; mutta väitteet siitä, että ongelmat rajoittuisivat juuri niihin tutkimusaloihin, joita konservatiivit vihaavat, ovat puhtaasti tarkoitushakuisia.

PS. Huijauksen tekijöistä kertoo jotain se, että he hehkuttavat seitsemän julkaisunsa ansiosta saamaansa neljää pyyntöä arvioida muiden julkaisuja jotenkin esimerkkinä siitä, että tutkimusyhteisö pitäisi heidän julkaisujaan esimerkillisinä. Kuka tahansa aidosti tutkimusta tehnyt voi kertoa, että vapaaehtoisten arvioijien löytäminen on valtava päänsärky – esimerkiksi itse ajauduin suurelta osin tästä syystä työuupumukseen ja jouduin lopettamaan tehtäväni erään julkaisun apulaistoimittajana, kun en vain saanut kaikkien muiden kiireiden seassa hankittua arvioijia. Itse olen julkaissut neljä vertaisarvioitua tutkimusta, joiden laatu on kohtuullinen mutta ei mikään esimerkillinen, ja olen saanut paljon enemmän kuin neljä pyyntöä arvioida artikkeleita.

PPS. Huijauksen tekijöiden artikkelissaan esittelemät esimerkit vertaisarvioijien ”kritiikittömästä vastaanotosta” ovat muutamaa mahdollisesti erikoista mutta myös mahdollisesti kontekstista irroitettua poikkeusta lukuunottamatta erittäin normaaleja akateemisia kohteliaisuuksia, joita arvioijia suorastaan kehotetaan käyttämään jopa murska-arvioissa. Tästä ei kannata päätellä paljon sen enempää kuin kohteliaisuuksista ylipäänsä.