Talousviisaus ei ole neutraalia

Yhteiskunnallinen keskustelu on viimeiset vuosikymmenet käyty vahvasti taloustieteen kielellä ja talouspuheen asettamissa raameissa. Taloustiede ei kuitenkaan ole neutraali luonnontiede, vaan hiljaisiin arvovalintoihin perustuva käsitys siitä, millainen ”hyvä” yhteiskunta on.

Se, että taloustieteilijät itse eivät juurikaan kyseenalaista alansa hiljaisia arvovalintoja, ei tätä tosiasiaa muuta. Taloustieteen arvolatauksista voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja, ja siitä on kirjoitettukin: englantia taitaville mainio, taloustieteilijän kirjoittama kirja on esimerkiksi Nelsonin Economics as Religion (2001). Tässä lyhyessä muistiinpanossa keskityn kuitenkin vain yhteen, joskin merkittävään yksityiskohtaan: siihen, mitä taloustieteen harrastajat laskevat kustannuksiksi, ja mitä eivät.

Otetaan esimerkiksi nimimerkki KissaOsaajan kertomus toimeentulotuella elämisestä; ei siksi, että nimimerkin kuvaamat tunteet olisivat jotenkin poikkeuksellisia, vaan nimenomaan siksi, miten yleisiä ne ovat. (Suosittelen lukemaan koko keskustelun.)

KissaOsaaja kertoo twiittiketjussaan, miten vuosien toimeentulotukikierre masentaa ja lannistaa ihmiset, joilla saattaa jo valmiiksi olla vähintään taipumusta masennukseen. Kierteestä voi olla hyvin vaikea päästä pois, eivätkä hyvinvoivan keskiluokan tölväisyt ”sinun täytyy vain ottaa itseäsi niskasta kiinni” tee muuta kuin paljastavat, ettei keskiluokalla ole hajuakaan todellisuudesta.

Kaikella tällä on ollut KissaOsaajalle ja hänen kohtalotovereilleen selkeä hinta: mielenterveyden ja toimintakyvyn menettäminen ahdistuksen seurauksena. Tätä hintaa ei ehkä mitata rahassa, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän todellista. Kuten KissaOsaaja toteaa lopuksi, ”[n]äille yhteiskunnan byrokratioille pitäisi laskea myös emotionaalisen kaltoinkohtelun hinta. Miten paljon kustannuksia esim. kepin antaminen lopulta tuo.”

Mutta miksi tätä hintaa ei lasketa, ja mitä seurauksia sillä on?

KissaOsaajan kuvaama tilanne on suurelta osin seurausta harjoitetusta politiikasta, jossa työttömiä ja toimeentulotuella eläviä on pyritty rankaisun – kepin – avulla ”kannustamaan” työllistymiseen. Lukuisien taloustieteilijöiden mielestä juuri tällaisia ”kannustavia” toimia tarvitaan ”työmarkkinoiden dynaamisuuden” parantamiseksi ja milloin minkäkin yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseksi. Äärimmillään talousviisaat kuten Kokoomuksen Juhana Vartiainen julistavat, että köyhiä suojelemaan rakennetun hyvinvointivaltion suojeleminen suorastaan vaatii köyhien kepittämistä.

Talousviisaiden analyysi on oman paradigmansa sisäisistä lähtökohdista loogisesti seuraava johtopäätös. Kun käytetään sovittuja ja totuttuja malleja kustannusten ja hyötyjen laskemiseksi, ”talouden dynamiikan” parantaminen todella parantaa valtion rahoitusasemaa ja sitä kautta ihmisten laskennallista hyvinvointia. Mutta sovitut ja totutut mallit ovat todellisuudessa hyvin valikoivia sen suhteen, mitä kaikkea lasketaan kustannuksiksi ja hyödyiksi. Käytännössä esimerkiksi ”joustavampien työmarkkinoiden” eli mm. irtisanomisen helpottamisen ja työttömyysturvan leikkausten kustannuksiksi lasketaan vain suorat rahalliset kustannukset, jos niitäkään: jos esimerkiksi työpaikan perässä toiselle paikkakunnalle muuttamaan joutuvan muuttokulut huomioidaan, talousviisaat pitävät laskelmaa hyvinkin kattavana. Puolison työpaikan menetys tai lasten muuttokulut ovatkin jo säännöllisesti laskelman ulkopuolella. Epävarmuuden kasvamista ja siitä aiheutuvaa henkistä kuormaa ei ole tietääkseni laskettu koskaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että talousviisaiden oppimat ja enimmäkseen kyseenalaistamatta käyttämät ajatusmallit tuottavat välttämättömästi sellaisia suosituksia, joissa pienelle ihmiselle aiheutuvat, yleensä vaikeasti euroiksi muutettavat haitat aliarvioidaan systemaattisesti, samalla kun euroina helpommin mitattavat, keskimäärin varakkaampien nauttimat hyödyt arvioidaan vähintäänkin täyteen arvoonsa. Kuten vähintään jokainen joskus vakavampaa ahdistusta kokenut tietää, ahdistuksen aiheuttama hyvinvointitappio on todellinen ja hyvin suuri, vaikka sille onkin hankala laskea tarkkaa rahallista arvoa. (Itse antaisin hyvinkin puolet tuloistani, jos pääsisin masennuksestani eroon.) Käytännössä ja keskimäärin talousviisauksien noudattaminen tarkoittaa siis politiikkaa, joka siirtää hyvinvointia köyhiltä rikkaille.

Miksi näin sitten on? Osaselitys on se, että mielipahan ja ahdistuksen muuttaminen yhteismitalliseksi kustannukseksi on tietenkin vaikeaa. Mutta tämä selitys ontuu. Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi. Se, että ahdistusta ja mielipahaa ei juurikaan huomioida talousviisaiden talouspoliittisissa suosituksissa, perustuu ennen kaikkea hiljaiseen arvovalintaan: huomioimme tietyt asiat, mutta toisia emme huomioi.

Talouspolitiikan teossa ja taloustieteessä nykyisin yleisesti käytetyille rajauksille ei vain ole yhtään minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Ei ole olemassa sellaisia tutkimuksellisia perusteluja, mitkä ”todistaisivat”, että vaikkapa ahdistusta ei pitäisi laskea kustannukseksi. Kyseessä on yksinkertaisesti totuttu historiallinen käytäntö.

Taloustieteilijät, talousviisaat ja harjoitetusta talousajatteluun perustuvasta politiikasta hyötyvät ovat vuosien saatossa osoittaneet, että heitä ei juuri kiinnosta taloustieteen tai talouspolitiikan arvoperustan ja tehtyjen hiljaisten arvovalintojen kriittinen tarkastelu. Siksi onkin keskeisen tärkeää, että me muut, etenkin muut tutkijat ja toimittajat sekä päätöksiä tekevät poliitikot, olemme tietoisia siitä, että taloustiede on pohjimmiltaan mielivaltaisiin arvovalintoihin perustuva yhteiskuntatieteellinen mielipide, ja että yhtä looginen analyysi voisi perustua myös toisenlaisiin, tavallisten ihmisten huolet ja murheet paremmin huomioiviin arvoihin.

Älkää siis päästäkö talousviisaita enää niin helpolla kuin aikaisemmin: vaatikaa heiltä vastauksia. Kysykää heiltä, mitä kaikkia kustannuksia laskelmat huomioivat, ja miksi niissä ei huomioida esimerkiksi mahdollisesti lisääntyvän ahdistuksen haittoja. Älkää myöskään tyytykö väitteisiin, että näitä on niin vaikea tutkia: sitä varten meillä on tutkijoita ja jopa uusi taloustieteen huippuyksikkö, että vaikeitakin asioita voidaan selvittää – jos vain halua siihen on. Ja jos jokin asia on aidosti mahdoton selvittää yksikäsitteisesti, ehkäpä olisi syytä huomioida tämä myös suosituksissa.

Lisäys 30.11.: Varmuuden vuoksi totean edelleen, että kritiikkini ei tarkoita, että taloustieteessä (tieteenala) ei koskaan huomioitaisi henkisiä kustannuksia tms. ei-rahallisia kustannuksia, tai että talouspolitiikan arvovalinnat olisivat yksinomaan taloustieteilijöiden tai taloustieteen vika. Tiedän hyvin, että taloustieteilijät kykenevät halutessaan huomioimaan henkiset ja monet muut vaikeasti euroiksi muutettavat kustannukset: juuri siksi kirjoitin, että ”Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi.” 

Ongelma on siinä, että taloustieteilijät ja heidän joukostaan nousevat ”talousviisaat” eivät juuri vaivaudu näitä hyviä menetelmiä käyttämään antaessaan talouspoliittisia suosituksia. Käytännön kannalta ei ole mielenkiintoista eikä relevanttia ohittaa talouspolitiikan ja taloustieteilijöiden antamien suositusten yksipuolisuutta koskeva kritiikki – kuten monet taloustieteilijät kokemukseni mukaan tekevät – väittämällä, että taloustiede (tieteenala) kyllä osaa teoriassa huomioida tämän tai tuon asian, että jostain löytyy tutkimusartikkeli jossa asia on huomioitu, tai että kriitikko ”ei selvästi ole tutustunut koko taloustieteeseen.” Mielenkiintoista ja relevanttia on se, millaista politiikkaa taloustiedettä opiskelleet ja harjoittaneet käytännössä suosittelevat, mistä he ovat hiljaa, ja mitä he paheksuvat. Tässä suhteessa en ole suinkaan ainoa, joka on havainnut talousviisaiden suositusten osuvan hyvin usein (joskaan ei tietenkään aina) samaan linjaan esimerkiksi elinkeinoelämän ja varakkaampien kansalaisten etujen kanssa, ja suoraan sanottuna vähättelevän esimerkiksi aktiivimallin kaltaisten toimenpiteiden aiheuttamaa kärsimystä vähäosaisille. Jos taloustieteilijät haluavat karistaa harteiltaan epäilykset siitä, että valtavirtainen taloustiede tuottaa lähinnä oikeistolaisen politiikan mukaisia analyyseja, heidän kannattaisi pohtia esimerkiksi tässä esitettyjen kysymysten kaltaisia arvovalintoja julkisesti itsekin. 


Akateemisista huijauksista

Miksi sukupuolentutkimusta, rodullistettujen tutkimusta ja muita konservatiivien kritisoimia ihmistieteiden aloja on niin helppo huijata?

Tämä kysymys lienee herännyt monella viimeisimmästä akateemisesta huijauksesta kuulleella. Kolmen australialaisen ryhmä onnistui ujuttamaan ”vääryystutkimuksiksi” (grievance studies) kutsumiensa alojen kuten feministisen, lihavuustutkimuksen, ja seksuaalisuuden tutkimuksen tieteellisiin julkaisuihin yhteensä seitsemän sepittämäänsä, tarkoituksellista parodiaa kyseisten julkaisujen tavallisesti julkaisemasta tutkimuksesta. Jos huijaus ei olisi paljastunut, kolmikon tarkoitus olisi ollut julkaista yhteensä 20 tekaistua julkaisua.

Tempun onnistuminen kertoo jotain kyseisistä tutkimusaloista, postmodernista filosofiasta ja ylipäätään akateemisista julkaisukäytännöistä, mutta ei mitenkään välttämättä sitä, mitä tempun tekijät ja sillä nyt mässäilevät luulevat. En ole nähnyt asiaa käsiteltävän suomeksi, joten tässä lyhyesti muutamia huomioita yhden yhteiskunnallisia aiheita tutkivan ja tutkimusmenetelmiä opettavan näkökulmasta.

Tieteellinen julkaisutoiminta on tähän saakka perustunut luottamukseen siitä, että julkaisuja kirjoittavat tutkijat ovat mielipiteissään vilpittömiä. Vilpittömyyden oletus on erityisen tärkeää niissä tutkimusaiheissa, joissa tutkimusten ”oikeellisuuden” tarkastaminen jollain helposti mitattavilla objektiivisilla kriteereillä on vaikeaa tai mahdotonta. Suurin osa ihmistieteistä käsittelee tällaisia aiheita. Ei ole aivan triviaalia todeta, että julkaistavaksi tarjottu tutkimus on ”väärä” tai puutteellinen: etenkin jos kirjoittaja pyrkii tarkoituksella huijaamaan arvioijia, on aivan täysin mahdollista kirjoittaa nyt nähdyn kaltaisia parodioita ja saada ne julkaistua. Ongelma ei myöskään koske yksin ihmistieteitä tai laadullista (kvalitatiivista) tutkimusta: viimeaikojen akateemiset skandaalit ovat itse asiassa keskittyneet määrällisiä (kvantitatiivisia) menetelmiä – tilastoja – käyttäneiden tutkijoiden tekemiin huijauksiin ja vääristelyihin.

Asiaan ei myöskään voi olla vaikuttamatta viimeisen 15 vuoden aikana jatkuvasti kiristynyt paine julkaista, taikka se, että akateemisten julkaisujen toimittaminen tehdään täysin vapaaehtoisvoimin. Akateeminen julkaiseminen ylipäänsä onkin myrskyn silmässä, kun alati kiristyvät vaatimukset täyttää kirjanpitomielessä helppoja mutta tutkimuksen laatua erittäin puutteellisesti mittaavia mittareita kasvattavat jatkuvasti julkaisujen määrää, mutta niiden arviointi pitäisi edelleen tehdä ilmaiseksi. Useimmissa yliopistoissa vertaisarviointien tekemisestä ei saa mitään tai käytännössä mitään palkkiota tai omaa uraa edistävää hyötyä, ja vertaisarviointiin käytetty aika ja vaiva on poissa esimerkiksi oman tutkimuksen tekemisestä.

Koska tutkijat ovat yleisesti ottaen älykkäitä, ja koska vähintään 95 prosenttia tutkijoista pitää julkaisuilla kilpailua täysin älyttömänä järjestelynä, kilpailupaine on vaikuttanut myös toisella tavalla: tutkijoiden keskuudessa on havaintojeni mukaan jatkuvasti nousussa hiljainen sopimus, jossa julkaisut päästetään vertaisarvioinnista läpi vähän heikommillakin meriiteillä. Kaikki tietävät, että jonkun ura saattaa olla kiinni kyseisestä julkaisusta – ja että itse saattaa olla joskus samassa tilanteessa. Kaikki myös tietävät, ja ovat vuosikausia varoitelleet, että vallitseva paine julkaista ennen kaikkea johtaa tieteentekemisen laadun rapistumiseen. (Esimerkiksi Higgsin bosonista Nobelin saanut fyysikko Peter Higgs on todennut suoraan, ettei hän olisi voinut tehdä vuonna 1964 tekemäänsä läpimurtoaan nykyisissä, jatkuvasti tuloksia vaativissa yliopistoissa.)

Vertaisarviointi on siis hataraa ja nykymenolla todennäköisesti muuttuu entistä hatarammaksi. Tietty hataruus ei kuitenkaan ole välttämättä valtava ongelma. Toisin kuin esimerkiksi huijauksen toteuttaneet antavat aiheesta kirjoittamassaan artikkelissa ymmärtää, vertaisarviointi ei ole mikään ylimmäinen kultainen leimaisin joka takaa tutkimuksen olevan vakavasti otettavaa tiedettä. Vertaisarviointi on aina ollut vasta ensimmäinen seula, jonka tarkoitus on suorittaa jonkinlainen etukäteiskarsinta. Etenkin jos kirjoittajien tarkoitus on huijata, pelkkä vertaisarviointi, etenkään nykyoloissa, ei takaa tutkimuksen laatua merkittävän paljon sen enempää kuin teksti VAKUUTAN, ETTÄ ANTAMANI TIEDOT OVAT OIKEIN lomakkeen lopussa takaa, ettei lomaketta voisi täyttää väärillä mutta pintapuolisesti uskottavan kuuloisilla tiedoilla.

Tieteellisten tutkimusten merkittävyys paljastuu vasta ajan myötä, kun tiedeyhteisöllä on ollut tilaisuus tutustua tutkimukseen, harkita sen implikaatioita ja koestaa sen ajatuksia. Nyrkkisääntönä kaikki alle viisi vuotta vanha tutkimus on lähtökohtaisesti epäluotettavaa, ja vasta kun aiheesta on useampia samansuuntaisia tuloksia, voidaan ilmiötä pitää ylipäätään olemassaolevana. Yksi tärkeimmistä asioista joita pyrin oppilailleni opettamaan on se, että yksittäisistä tutkimuksista, olivat ne sitten miten hienosti vertaisarvioituja tai miten hienoissa lehdissä julkaistuja, ei yleensä voi päätellä juuri mitään varmaa – täysin riippumatta siitä, mistä tieteenalasta tai tutkimusmenetelmästä puhutaan. On myös olemassa oikea tapa kritisoida huonoa tutkimusta: se on vastineiden ja paremman tutkimuksen kirjoittaminen.

Nykyisten huijareiden kritisoimilla tieteenaloilla julkaistaan aivan varmasti myös paljon laadultaan heikkoa ja ideologisesti värittynyttä tutkimusta. Tämä ei kuitenkaan eroa mitenkään muista tutkimusaloista, varsinkaan ihmistieteiden aloihin kuuluvista. Esimerkiksi taloustieteen saralla kaksi tunnettua Harvardin yliopiston professoria julkaisi vuonna 2010 tutkimuksen, jonka eräs jatko-opiskelija havaitsi myöhemmin perustuneen Excel-taulukon käytössä tehtyyn virheeseen ja sisältäneen muitakin vakavia virheitä, joiden korjaaminen käänsi tutkimuksen tulokset liki päälaelleen. Kyseinen tutkimus, Growth in a Time of Debt, sattui vain puolustamaan budjettileikkauksia keinona selvitä tuolloin raivonneesta talouskriisistä, ja varoitti valtioiden velkaantumisen vaaroista. Oikeistopoliitikkojen Olli Rehniä myöten hehkuttama tutkimus oli merkittävänä perusteluna vyönkiristyksille, jotka vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään negatiivisesti ja todennäköisesti pahensivat talouskriisiä. Joku saattaisi sanoa, että muutaman parodia-artikkelin julkaiseminen harvojen tutkijoiden lukemassa lehdessä ei ole aivan vastaavan mittaluokan ongelma, mutta mielipiteitä on toki monia.

Nykyisessä ja kolmikon aikaisemmissa huijauksissa onkin merkillepantavaa nimenomaan kohteen valinta. Taloustiedettä lukuunottamatta muissa ihmistieteissä on hyväksytty jo 1970-luvulla, että tutkijoiden oma arvomaailma ja näkökulma vaikuttavat tutkimuksen tekemiseen. Arvot vaikuttavat esimerkiksi siihen, mitä ylipäätään tutkitaan ja jätetään tutkimatta, sekä siihen, miten erilaisia asioita painotetaan niin tutkimuksessa kuin tulosten kirjoittamisessakin. Arvovapaata tutkimusta ei ole, vaikka kohtuullisen lähelle sitä voidaan joissain luonnontieteissä päästäkin. Ihmisten käyttäytymistä ja ihmisyhteisöjä koskevissa tutkimuksissa vastaavia objektiivisia totuuksia on paljon vähemmän, jos lainkaan. Tieteen tavoitteena tulee olla aina objektiivisuus, mutta on vain objektiivisesti realistista todeta, että täyteen objektiivisuuteen ei ole mahdollista päästä niin kauan kun tutkijat ja tutkimuksia lukevat ovat älykkäitä, itsestään tietoisia olentoja.

Neutraalin tarkkailijan näkökulmasta olisikin merkillistä, miksi tämänkaltaisia huijauksia tehdään lähinnä aloilla, jotka ovat jo tunnustaneet taustalla olevan perusongelman: totuuksia voi olla useampi kuin yksi, vaikka ei välttämättä ääretöntä määrää. Epäilen, että ennemmin tai myöhemmin näemme vastaavia huijauksia myös esimerkiksi arvoneutraaliutta ja objektiivisia totuuksia edelleen teeskentelevässä taloustieteessä (jota käyttäen voitaisiin todistaa, esimerkiksi, että köyhät vain haluavat juoda lyijyllä saastunutta vettä), mutta epäilen myös, että nyt ihmistieteille riekkuvat ovat silloin hyvin hiljaa. Kyseessä kun ei ole niinkään neutraali tieteellinen kysymys tutkimuksen laadusta, vaan ennen kaikkea identiteettikysymys: perinteisesti alistetussa asemassa olevien ryhmien tutkiminen, ja näiden ryhmien näkökulmasta tehty tutkimus, uhkaavat sekä tuloksillaan että yksin olemassaolollaan etenkin konservatiivien mutta myös monien itseään liberaaleina pitävien maailmankuvaa, ja siksi näiden alojen on heidän mielestään oltava laadutonta epätiedettä. Poliittisen kentän vasemmalta laidalta esitetään vastaavia syytöksiä valtavirtaista taloustiedettä kohtaan, eikä täysin perättömästi. Kuten todettua, vailla perää eivät ole myöskään syytteet siitä, että julkaisukäytännöt eivät oikein enää toimi; mutta väitteet siitä, että ongelmat rajoittuisivat juuri niihin tutkimusaloihin, joita konservatiivit vihaavat, ovat puhtaasti tarkoitushakuisia.

PS. Huijauksen tekijöistä kertoo jotain se, että he hehkuttavat seitsemän julkaisunsa ansiosta saamaansa neljää pyyntöä arvioida muiden julkaisuja jotenkin esimerkkinä siitä, että tutkimusyhteisö pitäisi heidän julkaisujaan esimerkillisinä. Kuka tahansa aidosti tutkimusta tehnyt voi kertoa, että vapaaehtoisten arvioijien löytäminen on valtava päänsärky – esimerkiksi itse ajauduin suurelta osin tästä syystä työuupumukseen ja jouduin lopettamaan tehtäväni erään julkaisun apulaistoimittajana, kun en vain saanut kaikkien muiden kiireiden seassa hankittua arvioijia. Itse olen julkaissut neljä vertaisarvioitua tutkimusta, joiden laatu on kohtuullinen mutta ei mikään esimerkillinen, ja olen saanut paljon enemmän kuin neljä pyyntöä arvioida artikkeleita.

PPS. Huijauksen tekijöiden artikkelissaan esittelemät esimerkit vertaisarvioijien ”kritiikittömästä vastaanotosta” ovat muutamaa mahdollisesti erikoista mutta myös mahdollisesti kontekstista irroitettua poikkeusta lukuunottamatta erittäin normaaleja akateemisia kohteliaisuuksia, joita arvioijia suorastaan kehotetaan käyttämään jopa murska-arvioissa. Tästä ei kannata päätellä paljon sen enempää kuin kohteliaisuuksista ylipäänsä.