Ilmastonmuutoksen taloudellisten vaikutusten arvioinnissa käytettävät IAM-mallit sisältävät runsaasti ongelmallisia oletuksia
Tyypillinen oletus: talous jatkaa kasvuaan ja ilmastonmuutos aiheuttaa jonkin ennaltamäärätyn ”vahinkofunktion” verran vahinkoja
Vahinkofunktiot ovat tyypillisesti hyvinkin maltillisia eivätkä huomioi mahdollisuutta, että järjestelmässä voi olla keikahduspisteitä
Esim. Ackerman et al. (2010) huomauttavat, että nobelisti William Nordhausin DICE-mallissa 6 asteen lämpenemisen aiheuttamat vahingot olisivat vain 4,7 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta; tämä on lievästi sanottuna täysin naurettava tulos:
Arviot ilmastonmuutoksen vahingoista perustuvat mm. arvioihin, että koska esim. Yhdysvaltojen taloudesta 87 prosenttia tapahtuu sisätiloissa, ilmastolla ei ole niihin vaikutusta. (Sic!)
Tämä vastaa oletusta, että koska ihmisten virukset eivät tartu pääomaan, pandemialla ei voi olla juurikaan taloudellisia vaikutuksia
Toinen vahinkofunktioita ohjaava ajatus on se, että ilmaston muuttumisen vaikutukset talouteen voidaan päätellä tarkastelemalla talouden toimintaa maissa, jotka ovat nyt niin lämpimiä mitä esim. pohjoisemmasta Euroopasta on tulossa
Jätän lukijan mietittäväksi, mitä ongelmia tässä lähestymistavassa voisi olla
Taustalla oleva ideologia on neoklassisen taloustieteen ajatus siitä, että ihmiskunta on adaptiivinen kapitalismi ts. ”talous” korjaa aina itse itsensä ja palaa tasapainotilaan ulkopuolisten shokkien jälkeen.
Mahdollisuus siitä, että adaptaatio saattaa tarkoittaa käytännössä keskiajan paluuta tai jotain vielä pahempaa – kuten maailman köyhien murhaamista – ohitetaan näissä malleissa täysin
Nordhaus ja häneen viittaavat ohittavat keikahduspisteiden mahdollisuuden käytännössä täysin, jopa vääristellen viittaamiensa tutkimusten tuloksia
Mikä onkin pakollista, jos haluaa jatkaa uskomista neoklassiseen näkemykseen taloudesta ja kapitalismista: jos hyväksyy, että ilmastokriisi voi aiheuttaa sivilisaation tai jopa lajin tuhoutumisen eli loputtoman suuren vahingon, rationaalinen ihminen joutuu hyväksymään, että uhan torjumiseksi olisi rationaalista käyttää hyvin paljon enemmän resursseja kuin nykyisin vallitsevassa maailmanjärjestyksessä käytetään
Temppu tehdään niin, että kasvuteorioista häivytetään kaikki rajalliset resurssit kuten maa-ala tai ilmakehän ja ekosysteemien kyky käsitellä hiilidioksidia. Sitten voidaan sanoa, että teoria mahdollistaa loputtoman kasvun.
Toinen temppu: katsotaan, kuten yllä, esimerkiksi maatalouden (tai energian) osuutta bruttokansantuotteesta ja todetaan, että koska osuus on niin kovin pieni, taloudelle ei aiheutuisi suuriakaan ongelmia vaikka esimerkiksi kaikki energiantuotanto katoaisi.
Tähän Steve Keen on antanut parhaan vastauksen: ”Ilman energiaa, pääoma on patsaita, ja työvoima ruumiita.”
Sitten kun rajalliset resurssit on häivytetty teoriasta, voidaan helposti unohtaa, että teorioiden tarjoaman loputtoman talouskasvun teoreettinen mahdollisuus ei olekaan sama asia kuin se, että tämä mahdollisuus toteutuisi missään tosiolevaisessa maailmassa.
(Olen joskus itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikkien hyödykkeiden olettaminen yhteismitalliseksi on ongelmallista, että tätä ei voida tehdä millään yksikäsitteisellä saati arvovapaalla ”objektiivisella tavalla”, ja olettaminen, että näin voidaan tehdä, tuppaa johtamaan käytäntöihin jotka arvottavat kyllä rahassa helposti mitattavat likvidit resurssit kohtuullisen hyvin, mutta voivat olla katastrofaalisen huonoja arvottamaan vaikeammin arvotettavissa olevia resursseja. Tämä on yksi syy siihen, miksi luonnontuhon ehkäiseminen klassisen talousteorian opeilla tulee epäonnistumaan.)
Miksi yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ylipäätään tehdään? Yksi tärkeä syy on auttaa päätöksentekijöitä tekemään parempia päätöksiä. Mutta miten hyödyllistä tämä tutkimus lopunviimein on, jos tavoitteena on parempi maailma?
Ongelma a: käytetäänkö tutkimustuloksia politiikassa enemmänkin vahvistamaan olemassaolevia arvoja ja asenteita?
Ongelma b: miten paljon hyötyä on esimerkiksi monimutkaisista strategioista ja ajattelumalleista, kun tulevaisuutta on kuitenkin vaikea ennustaa ja monimutkainen malli pitäisi saada viestittyä monille ihmisille?
Epäilen, että esimerkiksi ajattelu, missä hyväksytään väliaikainen epäoikeudenmukaisuus jonkin teoriassa ja tulevaisuudessa odottavan paremman maailman vuoksi, ei oikein tule toimimaan. Enkä usko, että mikään monimutkainen tapa ajatella politiikkaa olisi ainakaan säännönmukaisesti parempi ohjenuora toiminnalle kuin tämä, vielä varmasti puolitekoinen heuristiikkani:
Ole myötätuntoinen ja kunnollinen.
Pyri parantamaan ensisijaisesti heikoimmassa asemassa olevien asemaa.
Ennen kaikkea teoilla, joilla on konkreettista vaikutusta.
Valitse edustajiksesi ihmisiä, joita heidän entiset kumppaninsa kehuvat.
Hyvät strategiat ovat yksinkertaisia. Mutta mitä parannettavaa tässä olisi?
Talouskasvun välttämättömyydestä on puhuttu paljon, mutta pitää puhua vielä enemmän. Otero ym. (2020) sisältää 22 tutkijan yhteisen katsauksen talouskasvun yhteyksistä biodiversiteettituhoon. Lopputulos: näyttö siitä, että talouskasvu lisää tuhoja, on vahvaa; näyttö siitä, että talouskasvu saataisiin kytkettyä irti tuhojen kasvusta, on heikkoa. Muutamat harvat poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.
Mutta vaikka talouskasvu tuhoaisi sivilisaatiomme, sitä halutaan silti, koska se on nykyisiä yhteiskuntiamme koossa pitävä liima. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta se kyllä vaatisi, että rikkaimmat suostuisivat olemaan vähän vähemmän ahneita.
Ymmärrän toki heitä, joiden mielestä loputtoman talouskasvun on oltava mahdollista, koska rikkaimmat eivät luovu omastaan helpolla. Jos mietimme ratkaisuja ongelmiimme, tämä on kuitenkin kuin esittäisi, että humalassa avaimensa kadottaneen täytyisi etsiä avaimiaan vain katulampun alta, koska avaimien löytäminen hyvässä valossa on helpompaa. Samaten, teoriat, jotka ”todistavat” ikuisesti jatkuvan talouskasvun olevan mahdollista, vastaavat teorioita, jotka todistavat, että humalassa avaimensa kadottanut voi löytää ne katulampun alta.
(Palaan aiheeseen myöhemmin: todettakoon nyt, että mikään loputtoman kasvun teoriassa mahdollistava taloustieteen teoria ei todellakaan takaa, että talouskasvu, ja varsinkaan poliitikkojen odottama reipas, prosenteissa eikä prosentin kymmenyksissä mitattava kasvu i) tapahtuisi käytännössä ja ii) olisi ympäristömielessä kestävää. Tämä ero teoriassa mahdollisen ja käytännössä todennäköisen välillä unohtuu liki kaikilta loputonta talouskasvua rummuttavilta, vaikka ero mahdollisen ja todennäköisen välillä pitäisi pitää erittäin selvänä. Jos ette usko, katsokaa itse vaikkapa kahta keskeistä loputtoman kasvun perusteluna käytettyä teoriaa, neoklassista tai endogeenista kasvuteoriaa. Maksan heti satasen ensimmäiselle, joka todistaa, että jompi kumpi teorioista todistaa 100% varmuudella loputtoman, ympäristörajat huomioivan talouskasvun olevan varmaa. Pätevä todistus edes 10% varmuudesta tienaa 50 euroa.)
Rajoitetaan rajallisten resurssien kaupallistamista kansainvälisesti mm. asettamalla absoluuttiset rajat niiden käytölle ja jakamalla näin syntyvä kiintiö valtioille.
Rajoitetaan ekstraktiivisen teollisuuden (kuten kaivosteollisuuden) toimintaa suuren biodiversiteetin alueilla.
Edistetään agroekologiaa ja valtioiden ruokaomavaraisuutta.
Priorisoidaan kompakti kaupunkisuunnittelu.
Tuotteisiin mukaan raportti tuotannon biodiversiteettivaikutuksista, ja vero mainonnalle, joka edistää ylikäyttöä.
Otero, I., Farrell, K. N., Pueyo, S., Kallis, G., Kehoe, L., Haberl, H., … Pe’er, G. (2020). Biodiversity policy beyond economic growth. Conservation Letters. https://doi.org/10.1111/conl.12713
Vuodelta 2016 erittäin havainnollinen esitys siitä, miten valtavirtainen taloustiede tuottaa ympäristökriisiin ratkaisuksi suosituksia, jotka ovat yhteensopivia voittojen maksimoinnin kanssa.
Kapitalismi hyväksikäyttää monilla tavoilla laajalle levinnyttä mutta virheellistä uskoa siihen, että numerot olisivat lähtökohtaisesti ”tieteellisempiä” tai objektiivisempia kuin kvalitatiivinen informaatio;
Ympäristöpolitiikan saralla tämä tapahtuu ennen kaikkea niin, että aito epävarmuus tulevasta – emme oikeasti voi tietää, mitä seurauksia ilmaston muuttumisella on – muunnetaan taloustieteellisissä malleissa ”riskeiksi”, ja niille annetaan jokin todennäköisyys
eikä katastrofaalisia riskejä, joiden kustannus voi olla äärettömän suuri, käsitellä, koska äärettömän suuri riski kertaa mikä tahansa nollaa suurempi todennäköisyys = ääretön kustannus
joista seuraa, että laskelmat ilmastonmuutoksen haitoista ovat väistämättä lähinnä maltillisia arvauksia ja yrityksiä ”optimoida” vahinkojen määrä – mikä voi olla erittäin vaarallinen idea, jos optimoitavan järjestelmän käyttäytymistä ei ymmärretä hyvin, kuten emme ymmärrä ilmastojärjestelmää
Samaan aikaan diskonttokoron oletetaan olevan jopa huomattavan suuri, mikä tarkoittaa käytännössä, että emme arvosta tulevien polvien elämää juurikaan
Korkeaa diskonttokorkoa puolustetaan sillä, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varakkaampia kuin me, ja siksi paremmin kykeneviä selviämään ongelmista. Valitettavasti tämäkin on vaarallinen oletus: kun käytämme laskelmissa korkeampaa diskonttokorkoa, saamme tuloksia, jotka kannustavat meitä käyttämään maailman resursseja huolettomammin, mikä taas vähentää todennäköisyyttä, että tulevilla polvilla asiat olisivat edes yhtä hyvin kuin meillä.
lisäksi kaikki nollaa suuremmat diskonttokorot vaativat oletuksen, että katastrofaalisten tapahtumien todennäköisyys on nolla. Jos ilmastonmuutos (tai muu ympäristöuhka) voi johtaa millään nollaa suuremmalla todennäköisyydellä ihmisten sukupuuttoon – ja on täysin varmaa, että tämä todennäköisyys on nollaa suurempi – mikään mittari ei saisi vain olettaa, että tulevat sukupolvet ovat varakkaampia: odotusarvona mikä tahansa positiivinen todennäköisyys kertaa ääretön vahinko on edelleen ääretön vahinko.
Jos hyväksymme, että ihmiskunnan tuho on ilmastokriisin mahdollinen seuraus, ja tuho tarkoittaisi edes liki äärettömän suurta vahinkoa, rationaalinen johtopäätös on käyttää tuhon estämiseksi tarvittavien toimien kannattavuuden arviointiin suurta negatiivista diskonttokorkoa. Käytännössä: uhan torjunnan pitäisi olla prioriteetti nro 1.
Kun tähän yhdistetään se, että ihmishenkien arvon arvioiminen ”revealed preferences”-lähestymisellä perustuu kehäpäätelmään, koska
ihmiset eivät tosiasiassa ole täydellisen rationaalisia päätöksentekijöitä eivätkä siksi pysty täysin rationaalisesti arvioimaan vaikeasti arvioitavissa olevien riskien todellisia haittoja
Saadaan johtopäätös: suurissa, koko yhteisöä tai ihmiskuntaa koskettavissa riskeissä kuten ilmastonmuutoksessa päätöksenteko ei voi perustua pelkkiin talousteoreettisiin laskelmiin tai helposti mitattavissa oleviin rahallisiin arvoihin.
Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.
PS. Twitterin 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimat tekstiviestit eivät tule vieläkään perille. Koska asiakaspalvelusta vastaa edelleen vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.
Ympäristökeskustelut tulevat jatkossa varmasti törmäämään Andrew McAfeen kirjaan ”More from Less” (2019) ja väitteeseen, että kirja ”todistaa” 1) talouskasvun ja luonnon kulutuksen irtikytkennän tapahtuneen jo, ja 2) tapahtuvan nimenomaan jatkamalla nykymenoa. Valitettavasti kirja ei perustu niinkään aiheen tutkimukseen vaan olemassa olevan tutkimuksen lukematta jättämiseen.
Yleisesti ottaen, kirja on ihan hyvin kirjoitettu polemiikki teoreettisen täydellisen kapitalismin puolesta. Ongelma on siinä, että sen keskeinen väite on optimistisesti ja hyväntahtoisesti tulkittunakin harhaanjohtava.
Kirjan keskeinen väite on, että koska USA:n talous käyttää nykyisin hieman vähemmän monia materiaaleja kuin ennen finanssikriisiä, niinsanottu irtikytkentä eli koko ajan paremmaksi kehittyvä teknologia onnistuu ratkaisemaan ympäristöongelmamme, ja paras strategia on siksi jatkaa nykyisellä polulla. Tätä väitettä perustellaan yhdellä (1) vertaisarvioidulla tutkimuksella, ja kirjoittajan omilla laskelmilla pääasiassa Yhdysvaltojen geologisen tutkimuskeskuksen (USGS) keräämästä datasta.
Tämä on kova väite, ja kova väite vaatisi kovat todisteet.
Irtikytkentä, englanniksi ”decoupling”, ei nimittäin todellakaan ole tutkimatta jäänyt aihe. Irtikytkentä on suorastaan kriittisen tärkeä kysymys, ja niinpä yksin tällä vuosisadalla tutkimuksia on ilmestynyt satoja. En kuitenkaan löydä kirjasta näyttöä, että sen kirjoittaja olisi perehtynyt tähän tutkimukseen ollenkaan. Kirja jopa käyttää irtikytkennästä etupäässä vanhempaa termiä ”dematerialization” eikä nykyisin kurantimpaa ”decoupling”. Ja kirjan väite USA:n talouden irtikytkeytymisestä materiaaliresursseista, kun koko arvoketju huomioidaan, hajoaa tarkemmalla metodologialla kokonaan.
Esimerkiksi Wiedmann ym (2015) selvittivät ei vain materiaalien kulutusta maan sisällä + maahan tuotujen tuotteiden materiasisältöä (jonka McAfee arveli merkityksettömän pieneksi) vaan koko arvoketjun materiaalivirtoja. Tulos: kun huomioidaan ei vain tuotujen tuotteiden materiaalisisältö, vaan myös näiden tuotteiden valmistamisen ja valmistamisen infrastruktuurin (tehtaat eivät rakennu pilvenhattaroista!) materiaalijalanjälki, teollisuusmaiden irtikytkentä on enintäänkin merkityksettömän vähäistä. Tätäkään VARSIN KESKEISTÄ, vapaasti saatavilla olevaa tutkimusta en kuitenkaan löydä edes sähkökirjan etsi-toiminnolla. Enkä mitään muutakaan irtikytkentää tarkemmin ja kriittisemmin tarkastellutta tutkimusta.
Mitään merkkiä siitä, että näitä olisi edes luettu, ei löydy.
Jos haluatte saada erinomaisen kuvan irtikytkentätutkimuksen nykytilasta, paras yhteenveto löytyy kesällä ilmestyneestä katsauksesta Decoupling Debunked (Parrique ym 2019). Voitte lukea tätä rinnan McAfeen kirjan kanssa ja päättää itse, kumpi on uskottavampi. McAfeen kirjassa on tosin muitakin vähäisempiä ongelmia, kuten melko ruusuinen kuva teollisesta vallankumouksesta ja Jevonsin paradoksin lievä mutta ongelmallinen väärinymmärrys (jos osaamme tehdä vähemmän alumiinia kuluttavia juomatölkkejä, Jevons ei ennusta että joisimme enemmän tölkkijuomia, vaan että ceteris paribus, säästettyä alumiinia käytetään jossain muualla).
Kirjan ehdottomaksi ansioksi tulee kuitenkin mainita, ettei se väitä ollenkaan sitä mitä kirjaa ympäristötutkijoiden naaman edessä heiluttavat väittävät: kirja nimenomaisesti toteaa, että tarvitsemme paljon, paljon nykyistä tiukempaa sääntelyä ja kapitalismin ylilyöntien aktiivista rajoittamista – toisin sanoen, paljon vahvempaa ja aktiivisempaa valtiota. Monessa kohtaa kirjan argumentaatioon onkin helppo yhtyä, varsinkin koska esimerkiksi ”kapitalismista” puhutaan niin epämääräisesti. McAfeen mielestä n. kaikki valtiot ovat kapitalistisia, ja teoreettinen täydellinen kapitalismi + haittaverot olisi oivallinen ratkaisu kaikkeen. Teoriassa näin onkin, ja McAfee on oikeassa antaessaan ymmärtää, että skandinaavinen malli, jossa valtio osallistuu määrätietoisesti talouden ohjaamiseen, sääntelyyn, ja ulkoisvaikutuksien korjaamiseen, mutta varsinainen tuotanto ja jakelu jätetään yksityisille yrityksille, on historiallisesti parhaiten hyvinvointia tuottanut ja sitä reiluimmin levittänyt yhteiskuntajärjestys.
McAfee ei kuitenkaan käsittele juuri lainkaan mm. sitä, että omaisuuksien kasaantuminen tuo valtaa. McAfeen kapitalismin vääristymiksi kuvaamat ilmiöt, kuten kaverikapitalismi (cronyism) ja lainsäädännön kaappaaminen (regulatory capture) ovatkin itse asiassa nimenomaan omaisuuden kasautumisen väistämättömän sivuvaikutuksen eli vallan kasautumisen ominaisuuksia. Sinällään kirja olisikin hyvä argumentti varallisuuksien nykyistä paljon suuremman tasaamisen puolesta: tällöin taloudellinen valta jakaantuisi tasaisemmin, suunnitelmatalouden määrä vähenisi nykyisestä n. 60 prosentista maailmantaloutta (yritysten sisäinen taloussuunnittelu on lähes aina suunnitelmataloutta), ja kapitalismin lieveilmiöt todennäköisesti pysyisivät paremmin kurissa. Kirja esittääkin vaurauseroihin puuttumista ja sosiaalisia turvaverkkoja, mutta kokonaisuutena kirjan versio kapitalismista on melko täydellinen peilikuva vakaumuksellisen marxisti-leninistin käsityksestä kommunismista joskus vuoden 1988 tienoilla. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat teoriassa jopa hyvinkin toimivia järjestelmiä, mutta valitettavasti me emme elä täydellisessä vaan reaalikapitalismissa.
Olisikin varmaan liikaa vaadittu, että tällä tasolla liikkuva kirja osaisi erotella vaikkapa vähähiilisen infrastruktuurin rakentamisessa mahdollisia ratkaisuja (esim. liiketaloudellisin periaattein johdetut valtionyhtiöt, public-private partnerships, ym) enemmän kuin viiden teoreettisen yhteiskuntajärjestyksen ( markkinafundamentalismi, sosiaalidemokratia, demokraattinen sosialismi, sosialismi, kommunismi ) kautta, mutta olisi silti kiva nähdä vähän enemmän älyllistä uteliaisuutta. McAfee onneksi sentään toteaa suoraan, että markkinafundamentalismi eli usko markkinoiden ja pelkän kapitalismin kykyyn ratkaista ympäristön ja yhteiskunnan ongelmat on naiivia, ja että paljon tiukempaa sääntelyä tarvitaan välttämättä. Hän ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten tämä saadaan käytännössä aikaan ilman esimerkiksi uskottavaa uhkaa vielä suuremmasta kurssinmuutoksesta.
Kirjassa on siis hyviäkin kohtia ja jos ei ole ikinä lukenut mitään irtikytkennästä, siitä kai voisi oppia jotain hyödyllistä. Valitettavasti tutkimukseen perehtymättömyys näkyy niin pahasti, että kirja ei toimi niinkään johdantona vaan harhaanjohdantona. Kirja onkin enemmänkin oppikirjaesimerkki vahvistusvinoumasta, eli siitä, mitä tapahtuu, kun älykäs ihminen haluaa kovasti uskoa jonkin asian olevan totta, eikä käytä tarpeeksi aikaa etsiäkseen omaa kantaansa vastustavia todisteita. Kehuteksteistä päätellen, tällä tavalla saa kuitenkin toisilta tutkimusten johtopäätöksiin luovasti suhtautuvilta ja nykyiseen talousjärjestelmään järkähtämättä uskovilta valtavia kehuja, joten ilmeisesti lähestyminen toimii. Me ihmiset kun haluamme niin kovasti uskoa, että minkään ei tarvitsisi muuttua koskaan; tämä todennäköisesti selittää enemmän kuin mikään muu, miksi esimerkiksi tätäkin kirjaa kehuneen ja sitä epäilemättä tulevaisuudessa lyömäaseena käyttävän Steven Pinkerin ruusuisen optimistiset mutta todistusaineistoa vähintäänkin luovasti esittävät teokset ovat myyntimenestyksiä. Myös tämän kirjan on helppo ennustaa tulevan myyntimenestykseksi.
Varsinaiseen irtikytkennän tutkimukseen kirja ei tuo mitään uutta, eikä sen keskeistä väitettä todennäköisesti saisi julkaistua yhdessäkään vakavammin otettavassa tieteellisessä julkaisussa: käytetty yksinkertainen metodologia on vuosia ajastaan jäljessä, ja asia on jo tutkittu yksityiskohtaisemmin ja paljon yhtä maata kattavammin. Tulokset ovat selviä: irtikytkentää tapahtuu jossain määrin ja osalla luonnonvaroja, ja se on hyvä asia, mutta talouskasvun jatkaminen totutulla tasolla edellyttää nyt 1) riittävän kattavaa, 2) riittävän nopeaa, 3) pysyvää ja 4) globaalia irtikytkentää. Mistään näistä ei ole olemassa kestävää näyttöä.
Siksi irtikytkentään luottaminen ympäristöstrategiana on parhaimmillaankin uhkapeliä. Jos irtikytkentään ja teknologiaan luottaminen yhdistyy haluttomuuteen säätää McAfeenkin vaatimia tiukkoja ympäristörajoja, kuten yleensä yhdistyy, kyseessä on joko typerä vastuuttomuus tai vastuuton typeryys. McAfee onneksi tuomitsee tämän selvin sanoin, ja jos tätä kirjaa käytetään perusteluina vastustaa ympäristösääntelyn tiukentamista, se kertoo lähinnä siitä, että vastustaja ei ole lukenut itse kirjaa.
McAfee, Andrew (2019). More from Less: The surprising story of how we learned to prosper using fewer resources – and what happens next. New York: Scribner
Mainitut lähteet
Parrique T., Barth J., Briens F., C. Kerschner, Kraus-Polk A., Kuokkanen A., Spangenberg J.H. (2019). Decoupling debunked: Evidence and arguments against green growth as a sole strategy for sustainability. European Environmental Bureau. https://eeb.org/library/decoupling-debunked/
Wiedmann, T. O., Schandl, H., Lenzen, M., Moran, D., Suh, S., West, J., & Kanemoto, K. (2015). The material footprint of nations. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 112(20), 6271–6276. https://doi.org/10.1073/pnas.1220362110
Kerroin viime viikolla YLE:n haastattelussa, että meidän tulisi ryhtyä vakavasti suunnittelemaan siirtymistä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, joka kestää myös talouskasvun hyytymisen. Avaan tässä nyt tätä väitettä hieman syvällisemmin kuin lyhyen haastattelun aikana on mahdollista.
Ensinnäkin, en vastusta talouskasvua sinänsä. Olen kasvuagnostinen: jos mittari nimeltä BKT kasvaa samalla kun ympäristövahingot vähentyvät ja yhteiskunnista tulee parempia paikkoja elää, miksi vastustaisin mittarin kasvua? Vastustan vain talouskasvun ja ylipäätään taloudellisten arvojen nostamista politiikan prioriteeteiksi. Yhteiskuntien keskeisinä tehtävinä ei pitäisi olla talousmittareiden highscoren jahtaaminen vaan ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen ja ylläpitäminen niin hyvin kuin se on ympäristörajojen puitteissa mahdollista.
On kuitenkin hyviä syitä opetella tyydyttämään näitä
tavoitteita ilman talouskasvua. Valitettavasti tällä hetkellä
tilanne on se, että talouskasvu ei käytännössä ole mahdollista
ilman, että ympäristövahingot lisääntyvät. Kulutuksemme ylittää
jo nyt kestävät rajat; siksi kulutuksen kasvattaminen kestävästi
on mahdotonta, ainakin ennen kuin olemme siivonneet
infrastruktuurimme perusteellisesti. Yhteiskuntamme
perusinfrastruktuuri rakentuu liiaksi saastuttaville ja ympäristöä
tuhoaville rakenteille, ja muutosnopeus kohti kestävämpää
yhteiskuntaa on aivan liian hidasta.
Tässä kohdassa yksinkertaiseen talousteoriaan uskovat ryntäävät
aina huutamaan, että olen ihan väärässä: tokihan talous voi
kasvaa vaikka loputtomiin!
Valitettavasti tämä on mahdollista vain teoriassa. Vaikka
valtavirtainen talousteoria ei hyväksykään luonnonlakeja kuten
termodynamiikkaa osaksi teorioitaan, ne rajoittavat silti
tosiolevaisen talousjärjestelmän toimintaa. Tämän voi osoittaa
sangen yksinkertaisella matematiikalla, ja koska suurin osa
lukijoistani taitanee englannin, en aio keksiä pyörää uudelleen
vaan yksinkertaisesti suosittelen lukemaan tämän prof. Tom
Murphyn kirjoituksen,
jossa hän selittää kattavasti, miksi talouskasvulle on pakko olla
jonkinlaiset rajat.
Erittäin lyhyesti tiivistäen (suosittelen lukemaan koko jutun, ja linkatun aikaisemman jutun energiankulutuksesta), talouskasvua ei voi repiä loputtomiin tehokkuusparannuksista, koska tehokkuudelle on selvät, termodynaamiset rajat; eikä sitä voi repiä loputtomiin “aineettomasta” kulutuksesta, koska
todella aineetonta kulutusta ei ole olemassakaan,
pelkästään energiaakin käyttävän kulutuksen jatkuva kasvu johtaisi siihen, että Maapallolla olisi viimeistän parin tuhannen vuoden päästä tuotettava yhtä paljon energiaa kuin mitä Aurinko tuottaa (jätän lukijan arvioitavaksi, mitä tämä tekisi Maapallon keskilämpötilalle) ja
vaikka aineeton kasvu olisikin mahdollista, kasvun jatkuminen tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että ennen pitkää tämä teoreettinen aineeton talous kasvaisi niin suureksi, että kaikkien aineellisten asioiden suhteellinen hinta laskisi olemattoman pieneksi.
Toisin sanoen, loputon aineeton talouskasvu tarkoittaa sitä, että ennen pitkää yksittäinen ihminen voisi teoriassa ostaa kaikki maailman aineelliset resurssit – siis aivan kaikki rakennukset, pellot, kaivokset ja tuotantolaitokset – viikkorahoillaan. Tässä kohtaa on täysin sallittua käyttää maalaisjärkeä ja todeta, että teoria on absurdi, aivan riippumatta siitä, kuinka monta taloustieteen nobelistia väittää loputtoman kasvun olevan yksinkertainen juttu.
Mikään ylläolevista ei ole millään tavalla ideologinen väite,
vaan yksinkertaista matematiikkaa. Jos höllennämme täysin
tieteenvastaista ajatusta täydellisen aineettomasta kasvusta hivenen
ja myönnämme, että kaikki taloudellinen toimeliaisuus vaatii
vähintään energiaa, törmäämme kasvun konkreettisiin rajoihin
yllättävän nopeasti. Jos maailman energiankulutuksen kasvu jatkuu
maltillista kahden prosentin vuositahtia (ts. nykyistä hitaammin),
joudumme päällystämään koko planeetan (meret mukaanlukien)
aurinkopaneeleilla noin 300 vuoden kuluessa. Noin 1500 vuoden
kuluttua meidän täytyisi tuottaa yhtä paljon energiaa kuin
Auringon, noin 3000 vuoden päästä tarvitsisimme koko galaksimme
energiantuotannon, ja ehkäpä 6000-9000 vuoden kuluttua käyttäisimme
koko maailmankaikkeuden arvioidun energiantuotannon – jolloin kasvu
viimeistään loppuisi. Nämä ovat yksinkertaisesti aritmeettisia
tosiasioita.
Kuva 1: tasaisen kasvun vaikutukset. Kuvasta voi itse kukin arvioida, miten nopeasti esimerkiksi kolmen prosentin vuosikasvu nollaisi hyödyt, jos teknologialla voidaan puolittaa päästöt (tässä tapauksessa n. 23 vuotta). Laskentaan on olemassa myös nyrkkisääntö: jos jokin asia kasvaa x prosenttia aikayksikössä, sen kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 / x aikayksikköä.
Talouskasvulle tulee siis olemaan jonkinlaiset rajat, ja toisin väittävät ovat yksinkertaisesti väärässä. Edes avaruuteen laajentuminen ei poista talouskasvun rajoja, vaan enintään siirtää niitä vähän kauemmaksi. Nykyisten akuuttien ympäristökriisien kannalta relevantissa aikataulussa, eli tämän vuosisadan aikana, avaruudesta kannattaa odotella enintään joitain platinaryhmän metalleja jos niitäkään. Avaruudesta ei ole saatavilla lisää ekosysteemejä nyt tuhoutuvien tilalle eikä lisää ilmakehää nyt saastuvan korvaamiseksi, eikä avaruudesta mahdollisesti saatavilla olevilla resursseilla ole käytännössä mitään mainittavaa vaikutusta tällä hetkellä akuutteihin ympäristöongelmiimme. Eikä mikään teknologia pysty ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan helpottamaan sitä: vaikka teknologiakeiju laskeutuisi tänään taivaasta ja taikasauvaa heilauttamalla puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, tasainen kahden prosentin vuosikasvu tarkoittaisi sitä, että olisimme jo 35 vuoden kuluttua takaisin lähtöpisteessä. Teknologia voi siis ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa sopeutua elämään ilman kasvua. Tämäkin on vain aritmeettinen tosiasia, ei mielipide.
Kuva 2: ”Kestävä” talouskasvu vaatisi materiaalitehokkuuden hyvin nopeaa kasvua. Mitään tällaista ei todellisuudessa ole tapahtumassa. Lähde: Vadén ym. 2019, Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? Alue ja Ympäristö 48(1), 3-13.
Voimme siis pitää aukottomana tosiasiana, että yhteiskunnat joutuvat joskus keksimään, miten elää ilman talouskasvua. Maapallolla eläville ihmisyhteiskunnille tämä totuuden hetki tulee vain hieman aiemmin, mutta vaikka ympäristöongelmia ei edes huomioitaisi, väestön ikääntyminen ja se tosiasia, että suuret kasvua kiihdyttävät muutokset (kuten koulutuksen lisääminen) on jo tehty, tarkoittavat vähintäänkin talouskasvun hidastumista. Ja ympäristöongelmat tulisi todellakin huomioida, sillä tällä hetkellä akuutit kriisit, ilmastonmuutos ja biodiversiteettikato, ovat kumpikin yksinään sivilisaatiomme tulevaisuuden vaarantavia uhkia. Näiden uhkien huomioiminen tarkoittaa väkisinkin sitä, että talouskasvu vaikeutuu. Ja vaikka näitä uhkia ei huomioitaisi, ne vaikeuttaisivat silti talouskasvua: todennäköisesti jo vuoden 2050 tienoilla ympäristövahinkojen korjaamiseen menee niin suuri osuus yhteiskunnan tuotoksesta, että esimerkiksi yksityinen kulutus kääntyy laskuun.
Kuva: arvio talouden ja yksityisen kulutuksen kehityksestä USA:n ulkopuolisissa OECD-maissa, kun ympäristövahingot huomioidaan. Talouskasvu loppuu ja ympäristövahingot johtavat yksityisen kulutuksen laskuun viimeistään 2040-luvulla; arvio on “varovaisen optimistinen.” Lähde: Randers, J. 2052: The Next 40 Years (2012).
Talouskasvu ei myöskään juurikaan helpota ympäristökriisin ratkaisemista. Vaikka monille onkin uskonkappale, että talouskasvu ja vaurastuminen ovat ympäristön kannalta hyvä asia, koska rikkaat maat pystyvät puuttumaan paremmin ympäristövahinkoihin, todellisuudessa näyttö ei tue tätä teoriaa eli niinsanottua ympäristö-Kutznetsin käyrää. Kokonaisuutena katsoen empiirinen näyttö osoittaa, että vaikka vaurauden ja ympäristöhuolten välillä saattaakin olla jonkinlainen yhteys, vaurauden mukanaan tuoma lisäkulutus vähentää tämän efektin vaikutusta, ja useissa tapauksissa ylittää efektin vaikutukset (kts. esim. tuoreehko open access-tutkimus Destek, Ulucak & Dogan 2018).
Kuva 3: uhanalaisten lajien määrän ja BKTn kehitys yhdessä maailman vauraimmista maista, Yhdysvalloissa. Korrelaatio on erittäin vahva (R^2 = 0.99). Lähde: Czech ym., Science 5723 (2005), s. 791.
Loputon kasvu ei siis ole mahdollista, ja kasvun jatkaminen todennäköisemmin pahentaa ongelmiamme enemmän kuin se auttaa meitä niitä ratkaisemaan. Miksi emme siis ryhtyisi pohtimaan kasvunjälkeistä yhteiskuntaa vakavasti jo nyt? Suuret muutokset vievät aina aikaa, ja nykyiset yhteiskuntamme ovat erittäin huonosti varautuneita kasvun loppumiseen. Talouskasvua on käytetty laastarina, jolla yhteiskuntiemme murtumalinjat on peitetty: tarjoamalla kaikille ihmisille lupausta enemmästä, perusongelmiin kuten vaurauden hyvin epätasaiseen jakautumiseen ei ole tarvinnut puuttua. Siksi talouskasvun hyytyminen onkin aikaisemmin johtanut hyvin ikäviin kehityskulkuihin: kuten esimerkiksi Benjamin Friedman esittää kirjassaan The Moral Consequences of Economic Growth (2005), talouskasvun aikoina yhteiskunnat ovat olleet suvaitsevaisempia ja moniarvoisempia, ja asenteet kovenevat kun ajat kovenevat. Näistä syistä en haluaisi todeta, että meidän on pakko varautua elämään ilman talouskasvua: olisi edelleen paljon helpompaa, jos kaikille ihmisille voisi luvata kaikkea lisää. Tämä ei kuitenkaan ole loputtomiin mahdollista, eikä se mitenkään välttämättä ole mahdollista enää edes koko omaa elinaikaani – vaikka hyväksyisimmekin tuntemamme maailman lopun hintana, joka kasvun hetkellisestä jatkamisesta pitää maksaa.
Toivoisinkin, että ryhtyisimme miettimään mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti, miten säilytämme vakaan, moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskuntamuotomme, kun kasvu ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta loppuu. Onneksi yhä useampi ihminen miettii jo näitä asioita, ja esimerkiksi Kate RaworthinDonitsitaloustiede (2017) on jo hyvä yhteenveto siitä, millainen tulevaisuuden talousjärjestelmän pitäisi olla.
Kirjoituksia 