Satu Matteus-vaikutuksesta ja eriarvoistumisesta

~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Tämä on satu kahdesta samana viime vuosituhannen päivänä samaan pieneen suomalaiseen kuntaan syntyneestä pojasta, janipetterilampisesta ja nikoeliasjärvisestä. Sen lisäksi että he sattuivat syntymään samana päivänä samaan kuntaan – mitä tapahtuu useammin kuin moni arvaakaan – he sattuivat olemaan tarkalleen yhtä älykkäitä, ahkeria, hyväkäytöksisiä ja fiksuja lapsia. Kumpikin oli kaunis taapero, vaaleine hiuksineen ja äitiyspakkauksesta saatuine samanlaisine haalareineen; kumpaakin oli toivottu ja kumpaakin rakastettiin.

Ainoa ero, jonka satunnainen ohikulkija olisi tuolloin saattanut kahdessa pojassa havaita oli se, että janipetterilampinen asui huoltoaseman takana olevissa kerrostaloissa, kun taas nikoeliasjärvinen peiteltiin nukkumaan keskustan toisella puolella olevalla omakotialueella. Jos ohikulkija olisi perehtynyt asioihin tarkemmin, hän olisi saattanut kuulla, että huoltoaseman takana oli vuokrataloja ja kunnan sosiaalitoimen asuntoja, kun taas omakotialueella perheet säännönmukaisesti omistivat talonsa. Mutta jos ohikulkija kuulikin jotain tälläistä, hän ei jäänyt sitä suuremmin pohtimaan. Elettiinhän 1900-luvun loppupuolen Suomessa, jossa kaikilla lapsilla oli taustastaan riippumatta kenties tasavertaisemmat mahdollisuudet kuin koskaan missään päin maailmaa on ikinä ollut.

Tulipa sitten aika, jolloin kummankin pojan oli aika mennä päivähoitoon. Koska kunta oli pieni, molemmat päätyivät samaan päiväkotiin. Tarina ei kerro, kuinka janipetteri ja nikoelias tutustuivat, mutta niin he vain päätyivät leikkimään yhdessä aamut ja illat.

Jossain vaiheessa janipetteri, nikoeliaksen luona jälleen käytyään, tuli kuitenkin mietteliääksi. Hän kysyi äidiltään:

”Äiti, miksi nikoeliaksella on niin usein uusia leegoja ja uusi tietokonekin, kun minulle olet sanonut, että leegoja ei voi ostaa koko ajan ja tietokoneelle ei meillä ole tarvetta?”

”Lapsikulta, onhan sinulla jo paljon leluja, eihän uusia leluja kaiken aikaa tarvita. Mahtaako nikoelias edes ehtiä kaikilla leluillaan leikkimään,” vastasi äiti.

Mutta janipetteri oli sinnikäs ja terävä-älyinen poika, ja ennen pitkää äidin oli myönnettävä totuus. ”Voi lapseni, asia on niin, että toisten lasten vanhemmilla on enemmän rahaa kuin toisilla. Mutta jos sinäkin olet ahkera ja säästät rahaa, niin sitten sinullakin voi olla enemmän leluja. Ehkäpä voisit vaikkapa kerätä tyhjiä pulloja, niin sitten voisit ostaa ihan omia leluja, tai vaikkapa tietokoneen!”

Janipetteristä tämä vastaus oli järkeenkäypä, eikä hän asiaa suuremmin murehtinut, sillä nikoelias oli mukava kaveri, jonka kanssa oli kiva leikkiä legoilla ja pelata tietokoneella.

Niin kului aika, ja ennen pitkää pojat joutuivat kouluun. Vielä ala-asteella pojat olivat ylimmät ystävykset, mutta kun tuli yläkouluun siirtymisen aika, molemmat saivat uusia kavereita. Nikoelias oli alkanut harrastamaan jääkiekkoa, mutta janipetteri harrasti suunnistusta. Ei sillä, olisi hänkin voinut jääkiekkoa pelata, mutta nikoelias pelasi joukkueessa jossa pelaajilla oli oikein pelipaidatkin, ja janipetterin äiti oli sanonut, että janipetterin pitäisi valita tietokoneen ja jääkiekon välillä – kummatkin olivat kalliita harrastuksia, ja vain toiseen oli varaa. Metsässä juokseminen oli sentään halpaa, vaikka kisamatkoihin toisinaan rahaa menikin.

Vaikka kaverukset eivät enää kuin paita ja peppu olleetkaan, ja vaikka kummallakin alkoi olla oma kaveripiirinsä, eivät he toisilleen suinkaan vieraiksi tulleet. Kummatkin pelasivat kovasti tietokoneella, ja janipetteri kopioi usein nikoeliakselta hänen ostamiaan pelejä. Joskus nikoelias sanoi, että janipetterikin voisi ostaa pelejä joita hän voisi kopioida, mutta mitään riitaa tai kyräilyä kaverusten välille ei koskaan syntynyt.

Koulussakin he pärjäsivät tasaisesti, jos kohta huomiota herättämättömästi. Kumpikin tiesi toisen olevan aivan yhtä fiksu kuin itsekin. Molemmat päätyivät yläasteen jälkeen samaan lukioon, ja kolmen vuoden kuluttua kumpikin kirjoitti vähää vaille E:n paperit – joskin nikoelias sai englannista L:n, hän kun oli viettänyt yhden kesän kielikurssilla, ja englannin kuuntelu oli tutumpaa. Sotaväkeenkin molemmat menivät samana kesänä, ja seuraavana syksynä kumpikin lähti opiskelemaan. Aivan sattumalta molemmat päätyivät Teknilliseen korkeakouluun; ja molemmat muuttivat aluksi Otaniemeen.

Janipetteri valitsi linjakseen perinteisen alan, jolla saisi varmasti töitä: hän kirjoittautui lukemaan sähkötekniikkaa, sillä hänen enonsa oli ollut sähköasentaja, ja sähkötekniikka kuulosti mitä suurimmassa määrin ”oikealta” ammatilta. Janipetterin äiti, rakennusmaalari, oli pojastaan kovin ylpeä: olihan poika suvun ensimmäinen yliopisto-opiskelija, ja vieläpä tuleva insinööri.

Nikoelias pääsi sen sijaan lukemaan tuotantotaloutta, joskin hänen papereillaan – mistä vanhemmat olivat salaa hivenen tyytymättömiä – siihen vaadittiin kova pänttääminen vielä kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa olivat molemmat yliopistossa opiskelleita, isä peräti diplomi-insinööri, ja töissä suurissa kansainvälisissä yrityksissä. Nikoeliaksen kotona oli puhuttu opiskelusuunnitelmista jo varhain: hänellä oli vanhempiensa ansiosta varsin hyvä käsitys siitä, mitä eri aloja hän voisi mahdollisesti opiskella, ja mihin kukin opiskeluala valmentaisi. Isä oli sanonut: ”poikani, opiskele tuotantotaloutta tai teknillistä fysiikkaa; niissä opit asioita ja tapaat ihmisiä, joista tulee olemaan sinulle vielä paljon hyötyä.”

Janipetteri, kuultuaan nikoeliaksen opiskelusuunnitelmista, oli lähinnä huvittunut: tuotantotalous ei kuulostanut lainkaan oikealta ammatilta, taikka insinöörin työltä. Janipetterikin oli opinto-ohjaajan oppaasta nähnyt, että Teknillisellä korkeakoululla oli linja nimeltä ”tuotantotalous;” mutta hän ei suoraan sanottuna tiennyt ollenkaan, mitä tämä linja pitäisi sisällään, tai miksi kenenkään kannattaisi se valita. Ei sillä, vaikka hänelle olisi kerrottu ummet ja lammet, olisi janipetteri silti luultavimmin valinnut jonkin ”oikean” ammatin: jos hän jotain mietti, oli se sitä, olisiko hänen pitänyt lähteä lukion sijasta ammattikouluun, tai kenties suorittaa vain lyhyempi tutkinto ammattikorkeakoulussa ja mennä nopeammin oikeisiin töihin.

Niinpä sitten kului kuutisen vuotta, ja janipetteri sai aherruksensa palkinnoksi käteensä diplomi-insinöörin paperit. Hän oli silloin tällöin törmännyt nikoeliakseen opiskelijajuhlissa, mutta nyt entisillä ystävyksillä oli jo aivan eri kaveripiirit, eikä janipetteri edes ehtinyt juhlia kovin usein. Opintotuella elo oli laihaa, ja lainanotto hirvitti: vaikka hän fiksu olikin ja tiesi, että asiat olivat nyt toisin kuin 1990-luvulla, hän ei voinut mitään muistikuvalleen enosta, sähköasentajayrittäjästä, sen jälkeen kun hänen lainansa oli korkojen noustua ajanut yrityksen konkurssiin, vienyt omakotitalon ja perheen ja tehnyt enosta katkeran, usein vanhalle viinalle haisevan miehen.

Mutta janipetterillä olivat asiat hyvin: nuori, terve mies, diplomi-insinööri, ja kiikarissa työpaikka pienessä yrityksessä, joka oli ottanut hänet diplomityötään tekemään. Nyt hän pääsisi tekemään toden teolla insinöörin töitä: tähän saakka hänen kesätyönsä olivat olleet lähinnä rakennuksella, samassa porukassa missä hänen äitinsä jatkoi maalarina.

Samaan aikaan kun janipetteri silitti paitaa valmistujaisiaan varten, nikoelias viestitteli Facebookissa: ”Tulee muuten ihan helvetin siisti kesä Piilaaksossa.” Nikoelias oli vielä opiskelija, ja lähdössä viettämään kesää sanfranciscolaisessa startuphautomossa harjoittelijana. Palkkaa ei harjoittelusta maksettaisi, mutta kontaktit olivat mahtavat – ja kontaktiverkostostahan oli koulun yrittäjyyskursseilla puhuttu ummet ja lammet. Nikoeliasta olivat toki palkattomuus ja elinkustannukset vähän hirvitteet, mutta hän oli laskenut rahansa ja todennut, että kiitos hänen osa-aikaisten projektiensa, hänellä olisi harjoitteluun varaa. Ja jos oikein tiukka paikka tulisi, keskuspankki järvinen lainoittaisi varmasti nikoeliasta, ellei jopa suoraan lahjoittaisi rahaa. Ei nikoelias mikään vanhempien kukkarolla eläjä ollut, ei suinkaan; kotona oli opetettu, että heillä ei pappa betalar von tötterströmejä kasvateta, ja että rahan eteen piti tehdä töitä. Mutta nikoelias tiesi varmaksi, että kotiväki ei todellakaan antaisi hänen nälkiintyä tai edes kärsiä vakavammasta rahapulasta, ei vaikka hintana olisikin saarna isältä. Niinpä nikoelias ei huolehtinut huomisesta, vaikka tilillä ei kuun lopussa yleensä juuri löysää rahaa ollutkaan.

Nikoeliaksen opiskelukaveri sannamaarina kommentoi pian päivitystä: ”Arvaa kuka sai sen konsulttifirman trainee-paikan, JESS!! :)” Sannamaarina oli sekä älykäs että hiton kova tekemään töitä, ja valmistumassa yliopistosta liki ennätysajassa. Nyt hän oli saanut jalan oven väliin uraputkeen, jossa kesätyöntekijän palkka lähti 3500 eurosta kuukaudessa. Sannamaarina ei seuranneessa Facebook-keskustelussa mainitse, että hän tutustui alunperin kyseisen yrityksen työntekijöihin opiskelijaillallisella, jonne hän oli kerännyt mm. äitinsä yritykseltä sponsorointirahaa. Eikä hän edes tiennyt, että hänen aikaisempiin kesätyöpaikkoihinsa – niihin, joita hän esitteli hakemuksessaan – oli pariin otteeseen hakenut myös muuan janipetteri. Kummankin arvosanat olivat olleet hyviä, mutta sannamaarina oli country club Suomessa vähän vähemmän tuntematon suuruus kuin joku janipetteri; ja työhönottajan on aina varmempi palkata edes jotain kautta tutun tuttu kuin täysin tuntematon muuttuja. Niinpä janipetteri oli saanut kuulla kerta toisensa jälkeen: ”Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Onneksi rakennuksella oli töitä.

+++

Kuluu vuosi tai muutama. Janipetteri tekee insinöörin töitä, kiitollisena hyvästä työpaikasta. Hän asuu vuokra-asunnossa Pohjois-Helsingissä ja seurustelee mukavan tytön kanssa. Palkasta jää hyvin säästöönkin, varsinkin kun janipetteri on säästeliäs luonne – aikanaanhan hän osti omat legonsakin säästämällä pullojenkeruulla tienaamiaan pennosia. Osan säästetystä rahasta janipetteri tallettaa aina erilliselle, pahan päivän varalle avaamalleen säästötilille. Koskaan kun ei voi tietää, milloin rahaa sattuisi tarvitsemaan. Loput hän tallettaa ASP-tilille, sillä joskus he ehkä menisivät naimisiin, ja sitten voisi olla aika ostaa ihan oma asunto. Sellaisessa ei janipetteri ole vielä koskaan asunut.

Nikoelias on edelleen opiskelija, joskin ihan pian valmistumassa. Hän ei suinkaan ole laiskotellut, vaan tehnyt paljon töitä erilaisissa internet-yrityksissä ja startupeissa. Opiskelut ovat vain vähän jääneet muiden kiireiden alle. Nyt hän kirjoittelee nettifoorumille ihmettelyä siitä, miksi köyhät eivät tee enempää parantaakseen asemaansa ja työskentele pitkäjänteisesti itsensä kehittämiseksi: Suomessa kun kenellä hyvänsä on mahdollisuus kouluttautua ja menestyä elämässään. Hänkin on siitä elävä esimerkki, sillä vaikka hän keskiluokkaisesta perheestä tulikin, niin ihan itse hän on nyt perustamassa yritystä oman aktiivisuutensa ansiosta ja itse tienaamillaan rahoilla.

Nikoelias on nimittäin ollut fiksu ja nostanut maksimimäärän opintolainaa aina kun on voinut. Hän oli sijoittanut sekä lainarahan että suurimman osan ansioistaan osakkeisiin, ja niiden arvo onkin noussut mukavasti. Osakesijoittaminen onkin nikoeliakselle tuttua puuhaa, sillä ensimmäisen osakesalkkunsa – toki vain muutaman satasen arvoisen – hän sai ukiltaan jo nelivuotiaana, ja kouluikäisenä hänen vanhempansa lupasivat tuplata jokaisen pennin jonka hän säästäisi osakkeisiin. Opiskelemaan ehdittyään nikoeliaksella olikin jo parinkymmenen tuhannen euron osakesalkku.

Nikoeliaksella on myös oma asunto Kalliossa: hän sai kotikylän pankista lainaksi 98 prosenttia ostohinnasta 0,3 prosentin marginaalilla sen jälkeen, kun kotikunnassa tunnettu isä oli käynyt kahvittelemassa pankinjohtajan kanssa ja vanhemmat lupasivat tulla takaajiksi. Nikoelias on lukenut yrityksen rahoitusta ja riskienhallintaa: hän tietää, että jos riskit eivät hirvitä tai niistä kykenee selviytymään, lainaa kannattaa usein ottaa. Sillä rahoituksen perusopetus on tämä: tuotto-odotus ja riski kulkevat käsi kädessä, ja ken ei ota riskejä, ei myöskään voita.

Ja nikoelias tietää, että nytkin keskuspankki järvinen on se viimeinen perälauta, joka estää häntä luiskahtamasta taloudelliseen ahdinkoon, vaikka osakkeiden arvo romahtaisi samaan aikaan kun asuntolainan korot nousevat ja hänen oma maksukykynsä jostain syystä kärsisi. Kun riskit on tällä tavoin hallittu, niin tyhmähän se olisi, joka ei lainaa ja riskejä ottaisi!

Ei nikoelias edelleenkään ole vanhempien pöydästä syömässä, ei tosiaankaan: hän ei kertakaikkisesti ole toisten siivellä eläjä luonteeltaan, päinvastoin, sellaisia hän ahkerasti kritisoi. Itse hän maksaa asuntolainansa ja itse hän ottaa osakkeillaan riskin. Hän vain tietää alitajunnassaan, ettei joudu turmiolle eikä luultavasti edes myymään asuntoaan, vaikka hänen suuret suunnitelmansa menisivät pahasti pieleen. Samasta syystä hänen nuorempi siskonsa on nyt tekemässä väitöskirjaansa: häntä kiinnostaa eräs tutkimusala, ja vaikka työllistyminen tuolle alalle ei olekaan kovin varmaa, siskokin tietää, että hädän hetkellä vanhemmat auttavat sen verran ettei mitään peruuttamatonta vahinkoa pääse tapahtumaan. ”Itsensä sivistäminen ei mene koskaan hukkaan,” kertoo sisko.

+++

Kuluu vielä jokunen vuosi, kenties vuosikymmen. Janipetteri näkee nykyään nikoeliasta lähinnä lehdissä ja uutisissa: nikoelias on myynyt kolmannen firmansa ja tienannut ”kohtalaisen summan.” Ei janipetteri ole suinkaan kateellinen saati katkera, lähinnä kiinnostunut lapsuudenkaverin menestyksestä. Janipetterilläkin kun asiat ovat aivan hyvin: on mukava vaimo, pari lasta, ja osaksi jo maksettu omakotitalo. Ahkeralle asiantuntijalle tuntuu töitäkin riittävän, ainakin vielä toistaiseksi. Kouluja käymättömän yksinhuoltajan pojaksi hän on pärjännyt loistavasti.

Mutta sattuupa sitten päivänä muutamana niin, että janipetteri ja nikoelias osuvat yhtä aikaa vanhan kotikylän raitille. Kumpikaan ei enää ole se pellavapäinen pikkupoika – janipetteri on hivenen lihonut, nikoeliaksen tukka on kadonnut jonnekin – mutta molemmat tunnistavat toisensa välittömästi. Vaihdetaan kuulumiset; nikoelias oppii, että janipetteri on edelleen insinöörinä samassa pienessä suunnitteluyrityksessä, joskin nykyään jo projektipäällikkönä. Janipetterille selviää, että nikoeliaksen lapset käyvät yksityistä kielikylpypäiväkotia, ja että nikoelias on laittanut rahaa säästöön jotta molemmat voivat halutessaan opiskella vaikka Harvardissa. Muutamia muitakin sanoja vaihdetaan, mutta lapsuudenkavereilla ei enää ole paljon yhteistä, ja kohtaaminen päättyy puoliväkinäiseen ”pitäisi käydä kaljalla joskus”-huikkaukseen.

Kotimatkalla nikoelias miettii, että onpa lapsuudenkaveri jäänyt aivan eri maailmaan, ja ihmettelee jälleen kerran, miksi jotkut, fiksutkin, ihmiset eivät vain uskalla ottaa riskejä ja menestyä. Mutta eipä se hänen vikansa ole, ja kuka tahansa muukin olisi voinut tehdä saman kuin hän: piti vain lähteä rohkeasti ulkomaille ja yrittämään, tehdä kovasti töitä, ottaa riskejä ja hyväksyä, että tappioitakin voi tulla. Mutta ahkeruus kovankin onnen voittaa, ja ehkäpä oli vain janipetterin oma vika, tai kenties kotikasvatuksen vika, että hän on jäänyt enintäänkin portaiden keskitasolle. Jos ei ole yrittäjäluonnetta niin sitten ei ole, nikoelias päättää.

Kun sarjayrittäjä nikoeliasjärvistä seuraavan kerran haastatellaan television ajankohtaisohjelmassa, hän kertoo jälleen tarinan siitä, miten hän aloitti osakesäästämisen jo ala-asteella ja rahoitti kuuluisimman yrityksensä ottamalla velkaa ensimmäistä asuntoaan vastaan, ja miten hetken ajan oli aivan kiikun kaakun, menisikö firma nurin ja asunto velkojen pantiksi. Nikoelias muistelee syöneensä pelkkää kaurapuuroa kuukauden ja inhoavansa sen makua edelleen. Sitten hän toteaa – entistä painokkaammin – että menestys on mahdollista jokaiselle joka vain niin haluaa, ja että suomalaisia pitäisi pienestä pitäen kannustaa enemmän sijoittamiseen, riskinottoon ja yrittäjyyteen passivoivien tukien ja sohvalla löhöämisen sijaan. Menestys kun on jokaisesta itsestään kiinni.

Suomessa kun on jokaisella tasa-arvoinen mahdollisuus onnistua, ja tiimityöllä, yhteispelillä ja menestykseen kannustamalla voidaan voittaa vaikka mitä – niinkuin jääkiekossa.

Haastattelija hymyilee ja nyökyttelee.

———————————————————————

Sadun tunnistaa kahdesta asiasta: siinä on onnellinen loppu, eikä se ole totta. Tässä sadussa on onnellinen loppu (peräti kaksi diplomi-insinööriä), mutta tunnetusti kukaan ei opiskele tuotantotaloutta yli viittä vuotta, eikä Teknillistä korkeakouluakaan ole olemassa. Otaniemen olemassaolosta sen sijaan liikkuu ristiriitaista tietoa. Sen voinen mainita, että ylläolevassa tarinassa on silti mausteena monia hyvinkin todellisia tai ainakin todenmukaisia tapahtumia ja kehityskulkuja. Nimet ja yksityiskohdat on toki muutettu syyttömien suojelemiseksi, enkä halua antaa väärää todistusta lähimmäisistäni: tuttavapiiriini ei tietääkseni kuulu ainakaan nikoeliasjärvistä, ja tuntemani yrittäjäluonteiset ihmiset tiedostavat Matteus-vaikutuksen olemassaolon varsin hyvin, vaikkeivat aina siitä puhukaan.

Termi ”Matteus-vaikutus” tai ”Matteus-efekti” tulee alunperin Raamatusta, Matteuksen evankeliumin jakeesta 25:29:

”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.”

Ilmiöllä tarkoitetaan etujen kasautumista niille, joilla niitä on jo ennestään. Ilmiötä ei tee olemattomaksi se, että jotkut köyhistä oloista tulevat kiistämättä rikastuvat tai muuten pääsevät elämässä ”pitkälle,” ja toiset, vauraista oloista tulevat kiistämättä eivät.

Yleisesti ottaen, yhteiskunnassamme on vallalla tutkimustiedon valossa vähintäänkin kyseenalainen käsitys: että menestys olisi vain tai edes etupäässä yksilön oman kyvykkyyden tai ahkeruuden ansiota. Jos tämä olisi totta, niin sekä Suomessa kuin ehkä etenkin Afrikassa olisi ainakin valtavan paljon enemmän naismiljonäärejä.

Korkoa korolle on ajan kanssa vahva voima, myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lähteenä – ja tämä on sentään satu, jolla on onnellinen loppu.

Englantia taitaville hyvin samanlainen satu (ilman diplomi-insinöörejä) löytyy mainiona sarjakuvaversiona täältä: http://thewireless.co.nz/articles/the-pencilsword-on-a-plate

(Julkaistu alunperin Uuden Suomen blogissani 23.5.2016.)

Kirja-arvostelu: Vihreä valhe (2015)

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Lääketieteen tohtorin, lääkintöneuvos Mikko Paunion uusimpaan kirjaan Vihreä valhe on vaikea suhtautua. Paunion aiempi samanniminen kirja vuodelta 1991 käsitteli ympäristöliikkeen ydinvoimaväitteitä ja niiden todenperäisyyttä – tai oikeammin sen puutteita. Koska olen itse perehtynyt asiaan jossain määrin, voin ymmärtää tiettyä närkästystä selvästi virheellisten väitteiden äärellä, mutta hänen uusin kirjansa menee närkästyksen tuolle puolen. Kirjassa väitteet ja vihjailut nykyisen “vihreän liikkeen” – puolueiden ja kansalaisjärjestöjen – synkästä, natsismiin ja esoteriaan liittyvästä historiasta käyvät rinta rinnan selvästi asiantuntevan, jätteenkäsittelyä ja ympäristöhygieniaa käsittelevien osuuksien kanssa. Kokonaisuutena lopputulos on hankalaa luettavaa, jossa asiallinen ja tarpeellinen kritiikki hukkuu nopeasti lähinnä vihreitä mustamaalaamaan pyrkivän mollauksen keskelle.

Tämä on sääli, koska terveydenhuollon tehtävissä pitkän uran tehneen Paunion kritiikki esimerkiksi Suomessa noudatettua jätehuoltopolitiikkaa ja maailmalla köyhiä maita koskevaa hygieniapolitiikkaa kohtaan on terävää ja pintapuolisesti katsoen perusteltua. Paunio esittää kirjassaan, että jätteenpolton ja erityisesti jätteen arinapolton hyljeksintä on johtamassa umpikujaan, kun EU:n kaatopaikkadirektiivi kieltää orgaanisen jätteen toimittamisen kaatopaikoille vuoden 2016 alusta. Suomessa on hänen mielestään ajettu pitkälti ympäristöjärjestöjen painostuksesta ja järjestöjen kierrätystä ihannoivan ideologian vuoksi ratkaisuksi jätteen mekaanis-biologista lajittelua kaatopaikoilla; käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi maahanmuuttajien palkkaamista kirjaimellisiin paskaduuneihin erittäin huonoissa olosuhteissa, hankaluuksia jätteenkäsittelyyn, terveysriskejä, ja suuria kustannuksia. Paunion mukaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa harjoitettu jätteen erottelematon arinapoltto olisi sen sijaan monesta syystä järkevä, turvallinen, edullinen ja loppujen lopuksi ekologisempi vaihtoehto.

 

Paunio kiinnittää kirjassa huomiota myös siihen, miten hygienian merkitys on unohdettu – hänen mukaansa tarkoituksellisesti – puhuttaessa köyhien maiden kehittymisestä. Hän mm. esittää, että maailman 800 miloonan ihmisen aliravitsemus ei johdu niinkään ravinnon puutteesta, vaan huonosta hygieniasta, joka johtaa infektiotautien leviämiseen ja sitä kautta siihen, että jatkuvasti sairaana olevat lapset eivät yksinkertaisesti saa ruoasta tarpeeksi ravintoa. Paunio teroittaa erityisesti puhtaan käyttöveden ja sanitaation merkitystä: hänen mukaansa vain juomaveteen keskittyvä kampanjointi on pahasti hakoteillä, koska “isossa kuvassa” puhtaan juomaveden merkitys esimerkiksi ripuli- ja muiden infektiotautien kierron kannalta on pieni verrattuna pesuveden ja viemäröinnin puutteesta koituviin ongelmiin. Paunion mukaan kehitysmaiden hygieniakäytäntöihin olisi kiinnitettävä runsaampaa huomiota, ja köyhien maiden asukkaille olisi mahdollisimman nopeasti mahdollistettava WHO:n suosittelema 100-300 litran puhtaan veden kulutus vuorokaudessa henkilöä kohden. (Suomessa kulutus on noin 170 litraa/vrk/hlö.) Tällöin vettä riittäisi henkilökohtaiseen peseytymiseen, astioiden ja vaatteiden pesuun, WC-hygieniaan, ja ehkäpä ennen kaikkea ruoan prosessointiin olosuhteissa, joissa vettä kyetään käyttämään runsaasti pintojen ja ruoka-aineiden puhdistamiseksi. Hän huomauttaa, että hygienia on rokotuksia tärkeämmässä roolissa useimpien infektiotautien ehkäisyssä ja hoidossa, ja toteaa, että myös Suomessa kärsittiin ennen hygienian, sanitaation ja vesihuollon kehittymistä hyvin samanlaisista infektiotaudeista kuin köyhissä maissa kärsitään edelleen: esimerkiksi vielä 1920-luvulla Suomessa oli noin 10 000 sokeutta aiheuttavasta silmäpaskotaudista eli trakoomasta (Chlamydia trachomatis) kärsivää potilasta. Tapaukset katosivat, kuten suomalainen malariakin, kun ympäristöhygieniaan saatiin merkittäviä parannuksia.  Paunion mukaan kehitysmaat ovat nyt kuitenkin ajautumassa hygienialoukkuun, kun vallitsevan “vihreän ideologian” mukaisesti niitä vaaditaan suosimaan pienimuotoisia energiaratkaisuja – jotka eivät kykene pyörittämään keskitettyä vesihuoltoa – ja esimerkiksi puuseitä vesivessojen sijaan.

 

Paunion kritiikki sekä jätteidenkäsittelyä että ehkäpä etenkin hygieniakysymyksen unohtamista kohtaan perustuu hänen pitkään työuraansa sekä Sosiaali- ja terveysministeriössä että Maailmanpankissa. Ei-asiantuntijan silmin arvioituna se vaikuttaa myös suurelta osin oikeansuuntaiselta ja vähintäänkin tärkeältä keskustelun avaukselta. Monessa kohtaa voin myös yhtyä kritiikkiin: olemme itse varoittaneet tuoreessa kirjassamme Uhkapeli ilmastolla esimerkiksisiitä, miten vähän ympäristöjärjestöjen energiaskenaarioissa jyvitetään energiaa köyhien maiden asukkaiden käyttöön, ja pelänneet näiden laskelmien olevan siksi aivan liian optimistisia. Paunion esittelemä puhtaan veden huomattavasti minimiarvioita suurempi tarve on vain yksi monista mahdollisista tekijöistä, jotka voivat lisätä energian tarvetta jopa huomattavasti.

 

Siksi on suuri sääli, että kirja pilataan katsoakseni hedelmättömällä ja pahantahtoisella panettelulla vihreän filosofian syntyjuurista. Koulutetulle ihmiselle ei liene suurikaan salaisuus, että esimerkiksi natsit olivat myös ansioituneita luonnonsuojelijoita, tai että ekoromantismissa on selkeitä yhtäläisyyksiä fasististen liikkeiden pastoraali-ideaalien kanssa. Pentti Linkolaa tuskin nimiteltäisiin yleisesti ekofasistiksi, elleivät nämä yhteydet olisi jollain tasolla tiedossa. Samalla tapaa Paunion kritiikki vihreiden puolueiden ja järjestöjen johtohahmojen maailmankatsomusta vastaan menee mielestäni ohi aiheesta: minua ei suoraan sanottuna suuresti kiinnosta, mihin vaikkapa Heidi Hautala tai Pekka Haavisto ovat joskus nuoruudessaan uskoneet, kun palstatilaa voisi käyttää myös heidän konkreettisen politiikkansa kritisointiin. Kaiken “natsit olivat vihreitä, joten nykyvihreät ovat natseja!”-paatoksen seasta paistaa myös käsitys siitä, että Paunio tietää asianosaisia paremmin heidän oman maailmankuvansa, ja teoriaan sopimattomat lausunnot kuitataan helposti selittelyksi tai salailuksi. Tälläistä joutavanaikaista soopaa voi Internetin keskustelupalstoilta lukea mielin määrin, enkä pidä järkevänä tuhlata paperia sen painamiseen. Epäilemättä ekologisen ajattelun yhteydet erilaisiin ääriliikkeisiin ovat mielenkiintoisia tutkimusaiheita, ja Paunion kirjassa onkin joitain kiinnostavia lähdeviitteitä, mutta tälläinen “paljastuskirja” ei ole järkevä formaatti asian käsittelyyn.

 

Ikävä kyllä, etenkin koska kirja alkaa vihreän “ideologian” esittelyllä, skeptisen lukijan on pakko suhtautua myös sitä seuraaviin osioihin jäte- ja hygieniapolitiikasta tietyllä varauksella. Paunio voi hyvin olla kritiikissään oikeassa, mutta kirjan alkuosasta käy varsin selväksi, että hän näkee vikaa lähinnä vain vihreässä liikkeessä ja -poliitikoissa. Vihreä politiikka lytätään johdonmukaisesti, ja kaikessa vihreiden hyväksymässä nähdään pahaa. Luonnollisesti tämä ulottuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen ei koeta olevan mikään uhka.

Kirja löytänee kaikesta huolimatta yleisönsä etenkin niistä piireistä, joissa vihreät nähdään osana kansainvälistä salaliittoa länsimaailman, läntisen elintason ja läntisen teollisuuden tukahduttamiseksi. Epäilemättä sitä tullaan myös siteeraamaan väkevänä todistuksena vihreiden ja vihreän politiikan pahuudesta, vaikka Paunio antaakin monista asioista kauniisti sanottuna varsin yksipuolisen kuvan. Tästä huolimatta osiot jätteenpoltosta ja hygieniasta olivat hyvin mielenkiintoisia, ja soisin, että niistä syntyisi keskustelua – mutta se voi olla turha toivo, koska epäilen harvan jaksavan kahlata alkua pidemmälle. Lukemisesta tekee epämiellyttävää myös se, että kirjan oikolukeminen on tainnut jäädä vähemmälle.

Itselleni kirja on mainio muistutus siitä ongelmasta, josta omassa kirjassamme varoitimme ympäristöjärjestöjä: kun hyvääkin asiaa ajetaan kehnoilla argumenteilla, ja etenkin jos huonoa asiaa ajetaan huonoilla argumenteilla, vaarana on se, että pian kaikki muutkin toimet joutuvat epäilyksenalaisiksi ja huonoon valoon.

 

Paunio, Mikko

Vihreä valhe: Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset

Auditorium, Helsinki 2015

255 s.

Arvostelu on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.5.2015.

Janne M. Korhosen kirjoituksia

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Tämän blogin tarkoituksena on toimia alustana pidemmille suomenkielisille kirjoituksilleni kaikenlaisista aiheista, mitkä minua sattuvat kiinnostamaan. Toisin sanoen, tänne ajattelin kirjoittaa kaikesta siitä, mistä en viitsi Uuden Suomen blogipalvelussa olevaan blogiini (yyyy.puheenvuoro.uusisuomi.fi) kirjoittaa, tai mihin Uuden Suomen kankea blogialusta ei oikein taivu.

Pyrin kirjoittamaan esimerkiksi energiapolitiikasta, ympäristöstä, ja tekniikan ja keksintöjen historiasta tutkimustietoon perustuen, mutta mahdollisuuksien mukaan rautalangasta vääntäen – ja näin osaltani toteuttaa yliopistojen ”kolmatta tehtävää.”

Englantia taitaville luettavaa löytyy myös englanninkielisestä, jo jonkusen vuoden pyörineestä blogistani osoitteessa jmkorhonen.net.

Twitterissä minua voi seurata nimimerkillä @jmkorhonen.

Kirja-arvostelu x 3: Ihmiskunnan energiakriisi, Valomerkki, Suomi öljyn jälkeen

~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Ilmastokysymyksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa on energiantuotannon muuttaminen vähähiiliseksi. Miten tämä tehdään ja mitä rajoituksia eri energianmuotoihin voi liittyä, onkin sitten monimutkaisempi kysymys. Perustietoa voi nyt hakea kolmesta viime vuosina ilmestyneestä suomenkielisestä energiakirjasta.

(Kirjoitus on julkaistu myös ilmastotieto-blogissa sekä Uuden Suomen blogissani.)

Yksi tämän vuosituhannen alkupuolen tärkeimmistä yksittäisistä kysymyksistä on energia. Maailman väkiluvun ennustetaan kasvavan 9–10 miljardiin vuoteen 2050 mennessä, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että nämä miljardit ihmiset kaipaavat samoja asioita kuin mekin: edullisen, luotettavan energian mahdollistamaa hyvinvointia. Samaan aikaan maailman energiavarat ovat hupenemassa, kun helposti hyödynnettävät fossiiliset energianlähteet – mitkä nykyisin kattavat jo liki 85% maailman energiankulutuksesta – toisaalta hupenevat, toisaalta pahentavat entisestään liki sietämättömiä ympäristövahinkoja.

 

Tietoisuuden lisääntyminen tästä aikamme kenties tärkeimmästä kysymyksestä on alkanut näkyä ilahduttavasti myös suomenkielisessä tietokirjallisuudessa. Tyydyttävän energiatietoisuuden hankkiminen ei olekaan enää kielitaidosta kiinni, sillä Jorma Keskitalon faktapitoisen, hyvän mutta hieman kuivahkon Ihmiskunnan energiakriisin (Gaudeamus, 2011) jälkeen aihetta on käsitellyt myös Jussi Laitinen kirjassaan Valomerkki (Atena, 2012), ja nyt uusimpana tulokkaana vuorossa on Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen (Into, 2013).

 

Kaikkien kolmen kirjan perusviesti on sama: ihmiskunnalla on edessään ehkäpä sen kaikkien aikojen suurin haaste, kun yhteiskuntamme perustana ollut edullinen, fossiilinen energia käy vähiin ja samalla sen vähäinenkin käyttäminen vaikeutuu, kun tietoisuus fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista ympäristötuhoista leviää. Siinä missä Ihmiskunnan energiakriisi paneutuu laaja-alaisesti ja kriittisesti mutta silti ilahduttavan kiihkottomasti energian tuotantoon ja sen ympäristöongelmiin, Valomerkki ja Suomi öljyn jälkeen keskittyvät tavallista ihmistä lähempänä olevaan ongelmakenttään: miten käy helpon elämän, kun edullinen energia käy syystä tai toisesta vähiin – ja kuinka lähellä loppu on. Yksin tästä syystä niille voi ennustaa merkittävästi laajempaa suosiota kuin ansioistaan huolimatta oppikirjamaiselle Ihmiskunnan energiakriisille, mutta kirjat ovat lukemisen arvoisia myös muista syistä.

 

Tärkein näistä syistä on se, että kirjat vääntävät rautalangasta, miten edullinen energia on yhteydessä talouteen. Nykyaikainen talousjärjestelmä kun perustuu voittopuolisesti ihmisten ja eläinten työpanoksen korvaamiseen ylimääräisellä energialla, ja talouskasvu on käytännössä tämän ylimääräisen energian käytön kasvattamista. Teknologia ja koneet ovat oleellisesti ottaen tapoja muuttaa energiaa ihmisten arvostamiksi hyödykkeiksi; tekniikan kehitys höyrykoneesta eteenpäin onkin tarina siitä, miten ei-ihmisperäistä energiaa käytetään asioihin, joihin sitä ei ole aiemmin käytetty, tai miten enemmän energiaa voidaan muuttaa hyödykkeiksi vähemmässä ajassa. Pankki- ja luottojärjestelmineen talousjärjestelmä muistuttaakin enenevässä määrin pyramidihuijausta, jonka taustalla on luottamus talouskasvun jatkumiseen. Kun energia käy vähiin, talouden kone alkaa yskiä ja voi lopulta tikahtua oman mahdottomuutensa käynnistämään ketjureaktioon. Samaan aikaan pahenevat ympäristöongelmat voivat vain vaikeuttaa sopeutumista, kuten Jussi Laitisen mainio esimerkki havainnollistaa: on kuin joutuisimme vaihtamaan matkustajakoneen polttoaineen lennon aikana, samalla kun vaihdamme moottorit ja lennämme läpi aikaisemman polttoaineen aiheuttaman hirmumyrskyn.

 

Valomerkki käsittelee energian roolia laajemmin, huomioiden öljyn lisäksi periaatteessa tasapuolisesti kaikki muutkin energianlähteet. Tämä on kirjan vahvuus, mutta samalla myös heikkous: energiakysymys on kokonaisuutena monimutkainen eikä sen tiivistäminen yhteen 240-sivuiseen kirjaan ole helppoa. Erityisen ansiokasta kirjassa on kriittinen keskustelu ehdotettujen ratkaisujen kuten uusiutuvan energian sekä energiansäästön rajoista. Huomion ansaitsee etenkin tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen ja kansantajuinen selvitys rebound-ilmiöstä, jonka johdosta säästetty energia saatetaan hyvin vain käyttää jossain muualla. Kirjassa myös esitetään hyvin perusteltuja epäilyksiä kunnianhimoisten uusiutuvan energian suunnitelmien toteutumiskelpoisuudesta ja puhkotaan armotta tiettyjä hellittyjä käsityksiä, kuten pienten tekojen merkitys: esimerkiksi kännykän laturin irroittaminen seinästä ei käytännössä auta juuri mitään. Tälläisiä realistisia puheenvuoroja kaivataankin kipeästi keskustelussa, jota ovat tähän saakka hallinneet lähinnä konservatiivisen, fossiilisista luopumista vastustavan teollisuuden business as usual-mielipiteet ja uusiutuviin kritiikittömästi suhtautuvien kansalaisjärjestöjen kannanotot, jotka voisivat usein olla suoraan tuuli- ja aurinkoenergiateollisuuden lobbareiden kirjoittamia. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä on Greenpeacen energiavallankumous-skenaario, jonka viimeisimmän version kolmesta pääkirjoittajasta kaksi onkin uuden energiateollisuuden etujärjestöjen GWEC:in ja EREC:in työntekijöitä; lisäksi laskelmien ja kustannusarvioiden taustalla olevat pohjatiedot tulevat suoraan kyseisiltä etujärjestöiltä.

 

Hyvässäkin kirjassa on kuitenkin väistämättä puutteita, eikä edes Valomerkki ole poikkeus. Energiakysymystä laajalti käsittelevältä kirjalta toivoisi suurempaa paneutumista uusiutuvien todennäköisesti merkittävimpään ongelmaan, energiantuotannon tasapainottamiseen ja/tai varastointiin. Jos näitä erittäin vaikeita teknisiä ongelmia ei kyetä tyydyttävästi ratkaisemaan jo lähivuosikymmeninä, maailman energiannälkää ei yksinkertaisesti kyetä ratkaisemaan uusiutuvilla riittävän nopeasti ilmastokatastrofin torjumiseksi. Suurin havaitsemani virhe on kuitenkin ydinenergian hyvin yksipuolinen käsittely ja ydinvoimaa lähtökohtaisesti vastustavien kirjoittajien väitteiden nieleminen sellaisinaan. Kirjassa toistetaankin kritiikittä sekä vääriä, harhaanjohtavia että merkityksettömiä väitteitä, kuten Fukushiman uhrien määrä (kirjan mukaan jopa 440 000, kun pessimistisetkin vertaisarvioidut laskelmat pääsevät enintään 1300 ja todennäköisemmin 130 uhriin 50 vuoden kuluessa), uraania tehokkaammin käyttävien hyötöreaktoreiden poikkeuksellinen vaarallisuus (tosiasiassa esitetyt hyötöreaktorit olisivat käytännössä todennäköisesti nykyisiä kevytvesireaktoreita merkittävästi turvallisempia) ja ydinvoiman rakentamisen erityisen suuri aineellinen jalanjälki (tosiasiassa nykyisenkin kaltaisella ydinvoimalla tuotettu yksikkö energiaa vaatii enintäänkin kolmanneksen tuulivoimalla tuotetun vastaavan energiayksikön vaatimasta materiaalista). Vaikka väitteet ovatkin yleisiä, tietokirjalta odottaisi parempaa lähdekritiikkiä. Vastaavia lapsuksia en muita energiamuotoja käsitelleistä osista havainnut, mutta ne heittävät väistämättä epäilyksen varjon muidenkin väitteiden ylle.

 

Valomerkkiin ja Ihmiskunnan energiakriisiin verrattuna Suomi öljyn jälkeen keskittyy tiukasti kolmeen asiaan: Suomi, öljy, ja (edullisen) öljyn loppu. Tämä on kirjan ehdoton vahvuus ja se, mikä tekee juuri tästä kirjasta sen yhden energiakirjan, minkä jokaisen – etenkin jokaisen päättävissä asemissa olevan – soisi lukevan. Kirjassa on paitsi kerrottu yleisellä tasolla öljyhuipusta, myös kartoitettu oman tutkimuksen ja asiantuntijahaastattelujen avulla ennennäkemättömän kattavasti öljyn merkitystä Suomelle ja vaihtoehtojamme öljyn käydessä vähiin. Lyhyesti sanoen, öljy on mahdollisesti tärkein elämäntapaamme vaikuttava yksittäinen raaka-aine, eikä meillä ole juuri mitään hyvää vaihtoehtoa sen tilalle. Ongelmaa mutkistaa se, että vaihtoehtoiset energiamuodot eivät pääsääntöisesti kykene suoraan korvaamaan öljyä, tuota erinomaisen kätevää nestemäistä polttoainetta.

 

Yksi asia on tehtävä selväksi: öljyhuipusta puhuttaessa kysymys on siis edullisen öljyn hupenemisesta, ei öljyn loppumisesta. Kun öljyä joudutaan hankkimaan entistä hankalammista lähteistä, yhä enemmän energiaa ja rahaa kuluu sen hankkimiseen, ja yhä vähemmän öljyn energiasta voidaan käyttää muuhun. Kirjan mukaan tällä hitaasti kroonistuvalla öljykriisillä tulee olemaan vakavia vaikutuksia etenkin teollisuusmaiden talouksiin. Kehittyvät taloudet kärsivät vähemmän: maissa, joissa öljyä käytetään vielä vähän, jokaisesta lisäöljytipasta saadaan irti enemmän iloa kuin täällä pohjoisessa, joten niillä on – kenties intuition vastaisesti – varaa maksaa öljystä enemmän. Öljyn hinta on taas yhteydessä talouden tilaan: hinnan noustessa talous alkaa yskimään.

 

Huono uutinen on siis se, että öljylle ei ole olemassa helppoja korvikkeita ja vaikeidenkin riittävyys on kyseenalainen. Edes metsäisen ja harvaanasutun Suomen kaikesta biomassasta puristettavissa oleva bioöljy ei riittäisi edes oman kulutuksemme korvaamiseen, saati sitten vientiin. Jos samaan aikaan tavoitteena on myös ympäristönsuojelu ja maapallon elinkelpoisuuden säilyttäminen vielä 2100-luvulla, vaihtoehtoja on vielä vähemmän. Lisäksi vaihtoehdot ovat pääasiassa tapoja siirtää muualla tuotettua energiaa kätevämmässä, esimerkiksi nestemäisessä muodossa. Ne siis eivät ole energian lähteitä, kuten öljy on. Kirjan johtopäätös onkin pessimistinen: ellei ihmiskunta koe äkillistä valaistumista, on todennäköistä, että kroonisesti kriisiytyvässä taloudessa ympäristöarvoista tulee ylimääräistä luksusta, ja öljynkorvikkeet – huonotkin – tullaan käyttämään hetkellisen helpotuksen toivossa. Samalla kalliimmat mutta vähäpäästöisemmät vaihtoehdot käyvät entistä hankalammiksi toteuttaa, koska niiden etupainotteisiin investointeihin ei talouskaaoksen oloissa saataisi kerättyä rahoitusta. Tämä tarkoittaisi käytännössä mm. ilmastotalkoiden lopullista loppua.

 

Tätä kohtalonyhteyttä ei näe juuri lainkaan käsiteltävän kotimaisessa energiakeskustelussa, joka on jumiutunut fossiilisten polttoaineiden tuotantohuippua huomioimattomiin sähkönkulutusennusteisiin ja eri energianlähteiden lyhyen tähtäimen hintakehitykseen. Kaiken hyväksi energiakeskustelu on hiilidioksidipäästöjä lukuunottamatta pitkälti irrallaan ympäristönsuojelukeskustelusta, mikä lieneekin taustalla siinä, että samat poliitikot voivat vaatia sekä metsien suojelun vahvistamista että biomassan polton merkittävää lisäämistä – mitkä ovat kaksi keskenään ristiriitaista tavoitetta. Lieneekin todennäköistä, että sekä viralliset strategiat että kansalaisjärjestöjen vaihtoehdot aliarvioivat pahasti tulevan energiapulan; kuten kirjassa todetaan, numeroiden valossa on vaikea ymmärtää, miten meillä tuntuu edelleen olevan varaa vastustaa kaikkia vaihtoehtoisia energianmuotoja tuulivoimasta ydinvoimaan.

Kirjan sanoma tulee varmasti herättämään keskustelua ja vastustustakin, eikä se välttämättä ole viimeinen totuus. Kirjoittajat toteavatkin olevansa tyytyväisiä, mikäli he ovat väärässä. Mutta pelkästään mahdollisuus siitä, että he ovatkin oikeassa, on riittävä syy lukea kirja.

 

Jorma Keskitalo: Ihmiskunnan energiakriisi 

Gaudeamus, 2011 

232 s.

 

Jussi Laitinen: Valomerkki: Energiapula ja makean elämän loppu 

Atena, 2012 

240 s.

 

Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris Suomi öljyn jälkeen 

Into, 2013 

300 s.