Tiedot osittaisesta liikekannallepanosta Venäjällä herättävät kysymyksen, voisiko Kremlin regiimi saada poikkeuslakien avulla Venäjän sotateollisuuden tuottamaan merkittävän määrän aseita ja muuta sotakalustoa. Lyhyesti sanottuna, Venäjän teollisuuden tämän hetkisen tilan ja aikaisempien teollisten mobilisaatioiden historian perusteella todennäköisin vastaus on “ei.” Venäjä tulee häviämään sodan: kysymys on enää siitä, miten pian.
Venäjän sotateollisuus on vaikeuksissa jo nyt, eikä siviiliteollisuuden muuttaminen edes vanhentuneiden aseiden tuotantoon onnistu nopeasti tai helposti, vaikka Venäjä kykenisi hankkimaan riittävästi aseiden valmistukseen tarvittavia työstökoneita, komponentteja ja materiaaleja. Sanktiot ovat kuitenkin rajoittaneet nykyaikaisten työstökoneiden ja muiden komponenttien vientiä jo vuoden 2014 jälkeen, eikä edes Venäjän aseteollisuus ole saanut niitä tarpeeksi.
Vaikka yksittäisiä pieniä sarjoja aseita voidaan kyetä tuottamaan nopeastikin ja tuotannon lavastaminen propagandaa varten on vielä helpompaa, on erittäin epätodennäköistä, että Venäjän suhteellisen vähäinen siviiliteollisuus kykenisi tuottamaan mainittavia määriä mitään käyttökelpoisia aseita ennen vuoden 2023 loppua, vaikka koko teollisuus yritettäisiin nyt pakottaa asetuotantoon. Tämäkin tuotanto rajoittuisi lähinnä yksinkertaisiin, tavallisen konepajan työkaluilla valmistettavissa oleviin kevyisiin aseisiin kuten toisen maailmansodan Sten- ja PPS-43-konepistoolien kaltaisiin massasulkuisiin konepistooleihin, miinoihin, ja kevyisiin kranaatinheittimiin.
Näiden lisäksi tai sijaan voitaisiin kenties tuottaa enemmän tai vähemmän improvisoituja ja taisteluarvoltaan kyseenalaisia aseita, kuten enintäänkin toisen maailmansodan panssarinyrkkiä vastaavia panssarintorjunta-aseita ja siviiliautoista panssarilevyjä hitsaamalla tehtyjä “panssariautoja.” Nykyaikaisella taistelukentällä ehdottoman tärkeiden raskaiden aseiden (tykistö, taistelupanssarivaunut, ohjukset, rynnäkkövaunut jne.) tuotanto siviiliteollisuuden työkaluin on käytännössä mahdotonta. Palaan myöhemmin vielä tarkemmin ongelmiin, joita siviilituotannon muuttaminen sotatuotantoon on aina kohdannut, ja joita Venäjä todennäköisesti ei kykene ratkaisemaan.
Venäjän aseteollisuus oli vaikeuksissa jo ennen sotaa
Nykyaikaisten tai edes yksinkertaistettujen raskaiden aseiden ja niiden ampumatarvikkeiden tuottaminen edes Venäjän aseteollisuudessa sellaisissa määrin, että niillä olisi vaikutusta sodan kulkuun, on hyvin epätodennäköistä niin kauan kun sanktiot rajoittavat mm. työstökoneiden ja elektroniikan komponenttien saatavuutta. Venäjän kehittyneemmät aseet ovat lähes täysin riippuvaisia läntisestä tekniikasta. Tämän korvaaminen kotimaisella tekniikalla ei ainakaan ole helppoa, eikä välttämättä edes mahdollista. Esimerkiksi Venäjän tärkein panssarivaunutehdas Uralvagonzavod joutui tiettävästi rajoittamaan panssarivaunujen tuotantoa tai jopa lopettamaan sen kokonaan jo maaliskuussa komponenttipulan vuoksi.
Todennäköisesti suurelta osin työstökoneiden kulumisen ja mm. modernien lämpötähtäinten ja muiden modernien aseiden tarvitsemien komponenttien puutteen vuoksi niin Uralvagonzavodin kuin muunkin Venäjän sotateollisuuden tuotanto on ollut rajoitettua ja laskussa jo ennen sotaa. Alla olevissa, kansainvälisessä tutkimuskonferenssissa vuonna 2021 julkaistuissa kuvaajissa esitetään, että asetuotannon kannalta olennaisten teollisuudenalojen tuotanto nousi hiukan vuoteen 2016 saakka, mutta on sen jälkeen laskenut tasaisesti. Sama lähde, jonka tarkkuudesta en valitettavasti voi mennä takuuseen, selittää laskun etenkin työkoneiden ja tuotantolaitosten kulumisella ja riittämättömillä korvaavilla investoinneilla – mikä puolestaan selittyy suurelta osin esimerkiksi työstökoneiden viennin rajoituksilla.
Kirjoittajat toteavat, että venäläiset puolustusalan yritykset käyttävät vanhoja ja kuluneita laitteita, korvaavien investointien nopeus ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, ja niiden poistuma on vain hidastunut hieman. Tehtaiden koneita ja testauslaitteistoja ei korvata. Tuotannon infrastruktuuri kuten rakennukset sekä sähkö-, vesi-, ja kaasulinjat rapistuvat ja viat haittaavat jo tuotantoa. Infrastruktuurin korjaaminen vaatisi suuria remontteja. Kaiken hyväksi puolustusteollisuus kärsii työvoimapulasta. Nyt Venäjälle asetetut sanktiot eivät ainakaan helpota tilannetta, etenkin kun jopa kiinalaiset valmistajat ovat todenneet länsimaiden markkinoille pääsyn olevan Venäjän pieniä tilauksia tärkeämpää. Vaikka vientikiellot eivät koskaan ole täydellisen pitäviä, ne vaikeuttavat merkittävästi minkään edistyneemmän tekniikan tuottamista sellaisissa määrissä, mitä moderni sota nielee.
Yhden tiedon mukaan esimerkiksi Uralvagonzavodin suurin tehdas Nizhni Tagilissa toimitti vuonna 2021 Venäjän asevoimille vain 34 modernisoitua T-72B3/B3M-vaunua, eikä sen tuotanto vuosien 2011-2020 välillä ollut kuin noin 160-170 taistelupanssarivaunua vuosittain. Lisäksi pienemmät tehtaat tuottivat ennen sotaa vuosittain tiettävästi muutamia pääasiassa Neuvostoliiton aikana valmistetuista T-80-panssarivaunuista modernisoituja T-80BMV-vaunuja. Yhteensä modernisoituja tai uusia taistelupanssarivaunuja toimitettiin armeijalle vuosittain ehkä enintään 180. Tällä hetkellä Uralvagonzavod on tiettävästi täystyöllistetty Ukrainassa vaurioituneiden taisteluajoneuvojen korjaamiseksi, eikä kykene tuottamaan uutta kalustoa.
Yhteensä erilaisia taisteluajoneuvoja kyettiin Venäjällä tuottamaan ennen sotaa keskimäärin noin 650 kappaletta vuosittain. Näistä suurin osa oli kunnostettuja ja modernisoituja neuvostoaikaisia ajoneuvoja, joskin myös uusia malleja on otettu tuotantoon. Tähän mennessä Venäjä on valokuvatodisteista laskettuna menettänyt vähintään 1155 taistelupanssarivaunua, 1280 rynnäkkövaunua, 924 panssaroitua kuljetusvaunua tai -ajoneuvoa, 464 tukevien aselajien ja komentopaikka-ajoneuvoa ja 1611 panssaroimatonta ajoneuvoa. Todelliset menetykset ovat todennäköisesti selvästi suuremmat.
Tehtaiden kapasiteetti ei riitä edes kaluston perushuoltoihin
Tuhoutumatonkin kalusto vaatii myös säännöllistä huoltoa ja varaosia. Vaikka kalustoa käytettäisiin huolellisesti, varaosia olisi tarpeeksi ja huolto suoritettu asianmukaisesti, esimerkiksi T-72- ja T-90-taistelupanssarivaunuissa käytetyt dieselmoottorit on käytännössä rakennettava uudelleen 1000 käyttötunnin jälkeen. Venäjän armeijan yleinen alennustila, kurittomuus ja massiivinen korruptio antavat hyviä syitä uskoa, että kalustoa ei käytetä huolellisesti, varaosia ei ole tarpeeksi eikä huoltoja suoriteta asianmukaisesti.
Suurin osa Venäjän asevoimien Ukrainassa nyt käyttämästä kalustosta onkin todennäköisesti palautettava tehtaalle uudelleenrakennusta varten tämän vuoden loppuun mennessä, tai niitä voidaan käyttää enintään kiinteinä pesäkkeinä. Tämä voi selittää osittain sen, miksi Ukraina sai vastahyökkäyksessään yksinomaan sotasaaliiksi enemmän raskasta kalustoa mitä monen keskikokoisen maan armeijoilla yhteensä on: todennäköisesti merkittävä osa tästä ei ollut todellisuudessa taistelukuntoista.
Vastaavista ongelmista on raportoitu myös esimerkiksi tykistön suhteen. Tykin putkien kuluminen ammuttaessa, valmistettujen putkien heikko laatu ja uusien putkien valmistamisen vaikeudet mm. työstökonepulan vuoksi ovat johtamassa siihen, että Venäjän armeijan ykkösnyrkki tykistö hapertuu. Ennen pitkää sen kyky tukea taistelua romahtaa, vaikka Venäjä kykenisikin hankkimaan ja toimittamaan rintamalle riittävästi ammuksia. Venäjän teollisuus ei ole kuitenkaan kyennyt toimittamaan edes tarpeeksi ammuksia, ja Kremlin edustajien ilmoitetaan ostavan niitä nyt Pohjois-Koreasta.
Ukraina puolestaan on jo kyennyt vaikeuttamaan merkittävästi etenkin tykistön ammushuoltoa tuhoamalla lukuisia ammusvarikoita. Varikot on nyt jouduttu siirtämään paljon kauemmaksi etulinjasta, minkä seurauksena jäljellä olevilla kuljetusajoneuvoilla kyetään siirtämään päivittäin paljon vähemmän materiaalia etulinjan joukkojen käytettäväksi. Sitä mukaa kun Ukrainan kyky iskeä kauemmaksi kasvaa ja kuljetusajoneuvoja tuhoutuu, Venäjän jo nyt massiiviset huolto-ongelmat vain pahenevat entisestään.
Ottaen huomioon, että venäläisten asetehtaiden kapasiteetti ei näytä riittävän edes Ukrainassa vaurioituneen ja kuluneen kaluston korjaamiseen, on hyvä kysymys, miten paljon Venäjän Neuvostoliitolta perimästä raskaasta kalustosta voidaan saada minkäänlaiseen käyttöön, ja kuinka nopeasti. Suurinta osaa on säilytetty vuosikymmeniä ulkosalla, ja tiedetään, että jopa Venäjän ydinaseista päävastuullisten strategisten rakettijoukkojen ydinsodan komentopaikkalentokoneesta varastettiin osia myytäväksi vielä 2019.
Venäjän pääministeri allekirjoitti äskettäin määräyksen kahden panssari- ja taisteluvaunuja korjaamaan ja kunnostamaan tarkoitetun tehtaan rakentamisesta Ramenskojeen Moskovan lähellä ja Kamensk-Shaktinskyyn Rostovin lähellä. Määräyksessä annetun aikataulun mukaan pelkästään tehtaiden johtajien löytämiseen ja tehtaiden rekisteröimiseen yritysrekisteriin kuluu viisi kuukautta, ja sen jälkeen tarvitaan neljä kuukautta yritysten siirtämiseen puolustusministeriön organisaatioon ennen kuin tehtaiden rakentamista edes päästään aloittamaan. Ainakin yllä olevan lähteen haastattelemien asiantuntijoiden mukaan kyseessä on todennäköisemmin yritys peitellä aukkoja valtion kassassa, eikä tehtaita luultavasti rakenneta koskaan.
Ukrainassa onkin nyt nähty ja saatu sotasaaliiksi jopa modernisoimattomia mutta tekniikaltaan yksinkertaisia T-62-panssarivaunuja ja huhujen mukaan jopa 1940-luvulla rakennettuja tykkejä ollaan kunnostamassa käyttökuntoon. Tätä modernimman ja “varastoinnissa” todennäköisesti enemmän kärsineen kaluston kunnostaminen suurissa määrin on vähintäänkin epätodennäköistä. Erään arvion mukaan varastoidun T-62-panssarivaunun kunnostaminen jotakuinkin sotakelpoiseksi vaatii asiansa osaavalta varikolta noin kaksi viikkoa, kun taas modernimpien T-72- ja T-90-vaunujen kunnostaminen vaatii 1-2 kuukautta. Monimutkaisempien T-80-vaunujen korjaaminen vaatii jopa 3 kuukautta. Tämäkin olettaa, että tarvittavia korjausvarikoita ja varaosia on ylipäätään olemassa.
Vielä monimutkaisempien aseiden kuten lentokoneiden ja ohjusten valmistaminen ei ole ainakaan helpompaa. Ei olekaan liioittelua todeta, että parhaassakin tapauksessa Venäjän teollisuus tarvitsee vuosikymmenen edes korvatakseen nyt kulutetut ja menetetyt aseet ja materiaalin.
Siviiliteollisuutta ei noin vain muuteta sotatuotantoon
Aseteollisuuden puutteiden korvaaminen muuttamalla siviiliteollisuus sotatuotantoon ei käytännössä ole Venäjän mahdollisuuksien rajoissa. Toisen maailmansodan teollisen mobilisaation kokemuksista tiedetään, että siviilituotantoa ei voida noin vain muuttaa tuottamaan kuin enintään yksinkertaisimpia aseita. Siviilituotannossa käytetyt työkalut ja työstökoneet eivät useimmissa tapauksissa sovi asetuotantoon, ja vaikka esimerkiksi modernit tietokoneohjatut työstökoneet ovatkin 1940-luvulla käytettyjä joustavampia, aseista on myös tullut monimutkaisempia. Niinpä siviilituotannon merkittävä muuttaminen sotatuotantoon vaatisi käytännössä suurta määrää uusia työstökoneita. Esimerkiksi kun Studebackerin autotehdas muutettiin v. 1941 tuottamaan lentokoneen moottoreita, sen noin kolmesta tuhannesta työstökoneesta vain 414 voitiin ottaa edes muokattuna käyttöön. Näistäkin 350 oli yksinkertaisia penkkiporakoneita.
Paljon puhuttu Yhdysvaltojen autoteollisuuden muuttaminen sotatuotantoon tarkoittikin käytännössä sitä, että autoteollisuuden tuotantolinjat purettiin ja varastoitiin rauhaa odottamaan, ja tyhjiin tehtaisiin rakennettiin täysin uudet tuotantolinjat. Venäjän kyky rakentaa omin voimin mitään vastaavaa teollista asetuotantoa on, kuten ylempänä todettiin, enintäänkin heikko.
Vaikka työstökoneita ja muita tarvittavia materiaaleja olisikin saatavilla, ja vaikka Venäjä ei kärsisi korruptiosta siinä määrin kuin se kärsii, muutostyöt ja työvoiman uudelleenkouluttaminen vaativat myös aikaa. Yhdysvaltojen sotakokemusten opettama nyrkkisääntö on, että niin täysin uuden sotatarviketehtaan rakentaminen kuin olemassaolevan muuttaminenkin vaatii säännönmukaisesti noin 18 kuukautta: tuotantolinjojen rakentamiseen menee noin vuosi, ja sen jälkeen tarvitaan vielä noin puoli vuotta, ennen kuin tuotantolinja on sisäänajettu ja työntekijöiden osaaminen on sillä tasolla, että mainittavaa tuotantoa saadaan aikaan. Tätä prosessia on vaikea nopeuttaa merkittävästi, ja 18 kuukautta lienee kohtuullisen hyvä nyrkkisääntö nykypäiväänkin, ottaen huomioon nykyaikaisen tekniikan suuremman monimutkaisuuden. Esimerkiksi tuulivoimaloita tuottavien tehtaiden rakentaminen ja käyttöönotto vaatii 1-2 vuotta.
Onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että mikään määrä ukaaseja saisi Venäjän teollisuuden tuottamaan asevoimille juuri mitään uutta kalustoa ennen ensi vuoden loppua. Edes kyky korjata vaurioitunutta kalustoa ei välttämättä pysy entisellään. Tuotantomäärät, joilla olisi ratkaisevaa vaikutusta sodan kulkuun, ovat käytännössä kaiken todennäköisyyden tuolla puolen.
Ukrainan nopea voitto on kaikkien etu
Nyt onkin syytä siirtää katse siitä, mitä Putin ja Kremlin kleptokraatit voivat tehdä, siihen, mitä me voimme tehdä heille. Tämä inhimillisestä kärsimyksestä täysin piittaamaton, läpeensä kyyninen hallinto tulee varmasti tekemään kaiken mitä se voi viivyttääkseen väistämätöntä kaatumistaan. Jos se arvelee voivansa ostaa edes vähän lisää aikaa heittämällä liikekannalle pantuja, käytännössä kouluttamattomia reserviläisiä taistelemaan 1960-luvun hädin tuskin toimivilla aseilla, tukeutuen huoltoon joka ei kykene edes ruokkimaan kunnolla edes Venäjän tällä hetkellä kentällä olevia joukkoja, se epäilemättä tekee niin. Sodan lopputulosta se ei muuta.
Venäjä ei kyennyt ratkaisuun edes parhailla aseillaan ja joukoillaan, ja karaistuneet, voitontahtoiset, tiedustelukyvyiltään (osin NATOn avun ansiosta) ylivertaiset ukrainalaiset saavat jatkuvasti entistä modernimpaa aseistusta. Liikekannalle pannut reserviläiset, joiden johtajiksi ajatellut kaaderiupseerit ovat kärsineet valtavia tappioita Ukrainassa, olisivat tuskin paljonkaan paremmassa asemassa kuin Saddam Husseinin sotilaat Persianlahden sodissa Yhdysvaltoja vastaan.
Onkin mielenkiintoista nähdä, toistuvatko vuoden 1917 tapahtumat. Tsaarinvallan kukistanut vallankumous sai merkittävästi voimaa pääkaupunkiin Pietariin majoitetuista sadoista tuhansista asevelvollisista, jotka tiesivät joutuvansa ennen pitkää tykinruoaksi huonosti sujuneeseen sotaan. Venäjä on äärimmäisen keskitetty maa, ja esimerkiksi kaikki raideliikenne – Venäjän asevoimien logistiikan ydin – kulkee Moskovan kautta. Liikekannallepanon myötä Moskovan läpi tulee varmasti kulkemaan tuhansittain reserviläisiä, ja ottaen huomioon Venäjän asevoimien kyvyn huolehtia sotilaistaan, kuljetuksia odottamassa saattaa olla kerrallaan tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia, kenties likimain taivasalle majoitettuja, aiheellisesti rintamalle joutumista pelkääviä reserviläisiä. Kenties Kremlin pamputtajat kykenevät pitämään heidät kurissa; kenties eivät.
Kaikille parasta olisi nyt auttaa Ukraina mahdollisimman nopeaan voittoon. Ukraina tulee voittamaan sodan, mutta mitä nopeammin se voittaa, sitä vähemmän aikaa Kremlin ja Venäjän armeijan ryöväreillä on tappaa niin ukrainalaisia kuin liikekannalle pantuja venäläisiäkin. Nopea voitto olisi myös muun Euroopan etu. Mitä nopeammin Venäjä häviää, sitä nopeammin pääsemme takaisin kohti normaalimpia aikoja, ja sitä pienemmiksi jäävät kaikenlaiset vahingot. Kyse ei ole enää vain Putinin vallasta, koska myös Putinin todennäköinen seuraaja hyvin mahdollisesti jatkaisi sotaa. Venäjän häviö edellyttää siksi sen asevoimien tekemistä kyvyttömiksi jatkamaan taistelua.
Toisin sanoen, kunnes Venäjän hallinto osoittaa todellisia muutoksen merkkejä, lähtökohtana on oltava, että Venäjän asevoimat on lyötävä. Näin myös tulee ennemmin tai myöhemmin käymään. Kaluston yllä mainittu, korvaavaa tuotantoa ja korjauskykyä suurempi tuhoutuminen ja kuluminen tulevat ennemmin tai myöhemmin johtamaan Venäjän asevoimien taistelukyvyn romahtamiseen.
NATOn tai lähestulkoon yksin Suomenkin ilmavoimat ja korkeimmassa valmiudessa olevat joukot ovat nyt enemmän kuin tarpeeksi Venäjän jäljellä olevan sotilaallisen uhan torjumiseen. Suomenkin tulisi siksi lähettää nyt Ukrainalle niin paljon kaikkea apua kuin ukrainalaiset voivat käyttää, niin nopeasti kuin mahdollista. Uusimpiakin aseita kannattaisi lähettää vaikkapa lainaksi, sopien niiden palauttamisesta sen jälkeen kun Venäjä on lyöty. Aseet on taottu juuri tätä hetkeä varten.
Venäjän uhkailuja eskalaatiosta on turha suuremmin pelätä. Putin tulee kaatumaan, ja jos hän aikoo ikinä käyttää esimerkiksi ydinaseita yrittäessään estää oman tuhonsa, hän tulee niin myös tekemään. Tähän me emme voi vaikuttaa, mutta onneksi ei ole myöskään hyviä syitä uskoa, että Putin koskaan ydinaseita käyttäisi. Sotilaallista ratkaisua ei niilläkään saada aikaan, eikä siviilien pommittaminen ole vielä ratkaissut yhtään sotaa. Yhdysvallat ei voisi mitenkään jättää ydinaseiden käyttöä huomiotta, ja se voisi iskeä tuhoisasti takaisin jopa käyttämättä yhtään ydinasetta. Kiinakaan ei varmasti katsoisi asiaa hyvällä.
Venäjän häviö on varma. Mitä nopeammin Venäjä kaatuu, sitä vähemmän Putinilla tai kellään muullakaan Kremlin roistolla on aikaa likaisten temppujen valmisteluun ja toteuttamiseen. Keskittykäämme nyt siihen, että Ukrainan voitto koittaa niin pian kuin mahdollista.
PS. Tämäkin kirjoitus oli mahdollinen vain koska olen tutkijana, Koneen säätiön ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston rahoituksella, tutkinut mm. sotamobilisaatioiden historiaa vuodesta 2020. Tutkimusta ja tutkijoita kohtaan esitetään nykyisin kaikenlaista, yleensä vähemmän asiantuntevaa kritiikkiä esimerkiksi “höpötutkimusten” tekemisestä. Siksi totean, että tutkimusten ja etenkin niistä kirjoitettujen julkaisujen tarkoitus nykyisessä akateemisessa maailmassa on enemmänkin poliittisesti asetettujen tuotantotavoitteiden täyttäminen kuin niinkään uuden tiedon tuottaminen. Nämä kannustimet käytännössä pakottavat julkaisemaan myös sellaista tutkimusta, minkä arvo itsessään on vähäinen. Tutkimuksen tekemisen todellinen hyöty yhteiskunnalle ei kuitenkaan yleensä synny uuden tiedon tuottamisesta. Suurin hyöty saadaan useimmiten siitä, että tutkijat voivat (ja heidän itse asiassa täytyy) perehtyä esimerkiksi alansa kirjallisuuteen ja historiaan. Näin he kasvattavat omaansa ja siten myös koko yhteiskunnan käytössä olevaa asiantuntemusta. Tästä asiantuntemuksesta on muuttuvassa maailmassa usein yllättävääkin apua – esimerkiksi Venäjän kieltä ja kulttuuria tutkineilla on nyt ollut paljonkin kysyntää. Asiantuntijat osaavat myös kommentoida ajankohtaisia asioita esimerkiksi siten, kuin nyt teen, ja opettaa uusia opiskelijoita paremmin kuin ne, jotka eivät tee minkäänlaista tutkimusta ja siten joudu perehtymään uusimpaan tutkimukseen.
Jos haluat lukea esimerkiksi tässä tekstissä kertaalleen jo viittaamani selvityksen Yhdysvaltojen sotamobilisaation käytännön toteutuksesta, löydät sen tämän linkin takaa.
Kirjoituksia 