Arvio ydinaseiden käytöstä Ukrainassa, 10.10.2022

10 lokakuun, 202210 lokakuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ 3 kommenttia

Ydinaseiden käyttö huolestuttaa nyt monia. Koska ydinasestrategia on ollut hyvin suuri kiinnostuksen kohteeni yli kahden vuosikymmenen ajan, päätin kirjoittaa lyhyen arvion ydinaseista ja niiden käytöstä Ukrainassa. Arvio on silti tällä hetkellä jo 30-sivuinen. Niinpä esittelen tässä lyhyesti sen pääkohdat ja johdannon. Koko arvion löydät pdf-versiona täältä, ja kommentoitavissa olevana Google Docs-documenttina täältä.

Raportin päähuomiot ovat lyhyesti seuraavat.

Rajoitettu ydinaseiden (tai muiden joukkotuhoaseiden) käyttö ei antaisi Kremlille sotilaallista etua Ukrainassa.
Sotaa tuskin saataisiin lopetettua siviilejä tappamalla.
Vastatoimet olisivat todennäköisesti musertavia, vaikka länsivallat eivät käyttäisi ydinaseita.
Kreml voi silti käyttää ydinaseita esimerkiksi päästäkseen häviämään Yhdysvalloille.
Käyttö voi alkaa ydinkokeella Venäjän alueella, meren alla, tai Venäjän miehittämillä alueilla.
Rajoitetun ydinaseiden käytön aiheuttama radioaktiivinen laskeuma voi olla paikallisesti vakava, mutta suhteessa muihin vahinkoihin todennäköisesti vain pieni ongelma.
Ydin- tai muiden joukkotuhoaseiden käyttöön liittyy aina eskalaation riski. Sodan laajentuminen laajemmaksi ydinsodaksi ei ole todennäköistä, mutta mahdollisuutta ei voida koskaan sulkea pois.
Suomeen ei kohdistu välitöntä vaaraa.

Putin on häviämässä aloittamansa sodan Ukrainassa. Venäjän vaivalla rakentama ”puoliammattimainen” armeija on suurelta osin lyöty. Yksin kaatuneita on vähintään neljännes siitä vahvuudesta, millä Venäjän joukot hyökkäsivät 24. helmikuuta. Kaluston ja etenkin modernin kaluston menetykset ovat niin suuria, että Venäjän aseteollisuus tarvitsisi hyvissäkin olosuhteissa vuosikymmenen niiden korvaamiseen. Talouspakotteet ja niistä johtuva komponenttien puute ovat johtaneet siihen, että maa joutuu modernien aseiden valmistamisen sijaan tyytymään jatkuvasti enemmän vanhentuneeseen, huonosti huollettuun neuvostoaikaiseen kalustoon.

Lähestulkoon kouluttamattomat, pitkälti haluttomat, huonosti varustetut reserviläiset, joita johtavat lähinnä toiset reserviläiset, eivät kykene sellaisiin operaatioihin, jotka voisivat ratkaista sodan Putinin eduksi Ukrainan saadessa jatkuvasti enemmän modernia kalustoa ja Yhdysvaltojen lend-lease-aseavun vasta alkaessa 1. lokakuuta. Venäjän ilmiselvät tappiot ja Kremlin edustajien uhkaukset ovat herättäneet huolta, käyttäisikö Kreml ydinaseita ratkaistakseen sodan jollain sille vähemmän epäedullisella tavalla.

Arvioin tässä katsauksessa, että uhkauksistaan huolimatta Kreml ei voi saavuttaa sotilaallista ratkaisua edes ydinaseilla, ellei se käytä niitä massamaisesti. Yritykset käyttää ydinaseita (tai muita joukkotuhoaseita) poliittisen ratkaisun luomiseen esimerkiksi säikäyttämällä Ukrainaa tukevat länsivallat lopettamaan apunsa eivät todennäköisesti onnistu. Todennäköinen seuraus olisi mm. Yhdysvaltojen hallinnon edustajien julkisesti varoittama vastaisku tavanomaisin asein. Tällainen puuttuminen sodan kulkuun heikentäisi Venäjän asevoimien asemaa entisestään.

Yhdysvaltojen ja NATOn mahdollisuus suorittaa vakava vastaisku tavanomaisin asein, mahdollisesti aseet ensin ukrainalaisille luovuttaen, todennäköisesti nostaa ydinaseiden käytön kynnystä: Kreml voi laskelmoida, että länsivallat eivät uskaltaisi vastata ydinaseisiin ydinasein pelätessään eskalaatiota, mutta kynnys tavanomaisin asein suoritettuun vastaiskuun on selvästi pienempi. Ukrainaa tukevien länsivaltojen olisi todennäköisesti vaikea pidättäytyä reagoimasta sotilaallisesti, mikäli “ydinasetabu” rikotaan.

Eskalaatiota laajemmaksi ydinsodaksi voidaankin pitää epätodennäköisenä. Länsivalloilla ei ole mitään välttämätöntä tarvetta iskeä takaisin ydinasein tai välttämättä ylipäätään suoraan aseellisesti, vaikka Putin aloittaisi ydinaseiden käytön.

On silti mahdollista, että Kreml päättäisi käyttää ydinaseita virhearvion tai toiveajattelun seurauksena, tai yksinkertaisesti häviön kostaakseen. Kuten myöhemmin esitän, tällainen käyttö voisi johtaa vastaaviin tai suurempiinkin siviilitappioihin kuin Mariupolin piiritys aiheutti. Sotilaallinen vaikutus olisi siltikin vähäinen.

Ukrainaa tukevat valtiot voivat myös nostaa ydinaseiden käyttökynnystä entisestään esimerkiksi ilmoittamalla, että niitä ei voi pelotella ja Ukrainalle annettava tuki vain lisääntyy, mikäli Kreml turvautuu ydinaseisiin. Vahva tuki olisi edullista myös siksi, koska mitä nopeammin Ukraina voittaa sodan, sitä vähemmän aikaa Kremlille jää esimerkiksi ydinaseiden poliittisen hyödyntämisen tarvitsemien pelikuvioiden rakenteluun.

Tämä arvio perustuu avoimiin lähteisiin ja n. 20 vuoden aikana lukuisista eri lähteistä karttuneeseen tietämykseen ydinaseista, niiden vaikutuksista ja ydinasestrategioista. Uskon sen olevan oikeansuuntainen ja perusteltu, mutta huomautan, että olemme kartoittamattomilla vesillä. Erilaisia teorioita voidaan esittää, eikä kenelläkään ole “oikeaa” tietoa tapahtumaketjuista, joihin ensimmäinen ydinaseiden sotilaallinen käyttö sitten vuoden 1945 voisi johtaa. Historiallisilla esimerkeillä voidaan perustella jokseenkin yhtä hyvin sekä pessimistisiä että optimistisia arvioita ja monenlaisia eri kehityspolkuja.

Kirjoituksen tarkoitus ei ole millään tavalla vähätellä ydinaseita tai niiden vahinkoja. Ydinaseiden käyttö niin sotilas- kuin siviilikohteitakin vastaan tarkoittaisi suuria henkilövahinkoja. Vuodesta 1945 pitäneen “ydinasetabun” murtamisella olisi arvaamattomia seurauksia. Radioaktiivinen laskeuma ja palavien kaupunkien ilmakehään nostattama, lämpötiloja väliaikaisesti viilentävä ja satovahinkoja aiheuttava noki olisivat todennäköisesti suhteellisen pieniä ongelma mikäli ydinaseiden käyttö jäisi muutamiin melko pieniin aseisiin.

Totuus kuitenkin on, että varmaa tietoa ei ole olemassa, eikä ole lainkaan varmaa, että käyttö rajoittuisi muutamiin aseisiin. Kirjoituksen tarkoitus ei ole vähätellä, vaan antaa mahdollisimman realistinen kuva ydinaseiden käyttöön liittyvistä ongelmista ja siitä, mitä voi tapahtua, mikäli niitä kuitenkin käytetään.

Kirjoituksessa käytetään “pienistä”, enintään noin sadan kilotonnin tehoisista, suhteellisen lyhyen matkan aseisiin kuten Iskander-ohjuksiin asennetuista ydinkärjistä termiä “taktinen” ydinase. Todellisuudessa tällaista selkeää rajanvetoa ei ole. Kaikki ydinaseet ovat strategisia: yhdenkin ydinaseen käyttämisen vaikutukset ulottuisivat paljon taistelukenttää ja “taktista” ympäristöä laajemmalle. Termi “taktinen” on kuitenkin yleisessä käytössä, ja sitä käytetään yksinkertaisuuden vuoksi tässäkin.

Raportin sisältö (linkit vievät suoraan dokumenttiin) on seuraava:

PS. Jos tämä kirjoitus oli mielestäsi hyödyllinen, toivoisin että luet vielä tämän pienen pätkän.

Nykyään on yleistä kritisoida tutkimustyötä ja tutkijoita ”hyödyttömästä” tutkimuksesta. Kritiikissä nostetaan usein esiin yksittäisiä tutkimuksia tai hankkeita, ja kyseenalaistetaan niiden arvo esimerkiksi ”kansantaloudelle” tai ”tieteelle.” Kritiikki perustuu kuitenkin syvälliseen väärinymmärrykseen siitä, mitä kaikkea tutkimus ja mahdollisuus tehdä tutkimusta tuottavat, ja miksi tutkijat joutuvat tuottamaan julkaisuja, joita etenkään he itse eivät erehdy luulemaan maailmaa ravisteleviksi.

Maailmassa on jo valtavasti tietoa. Yksittäisen tutkijan mahdollisuudet löytää jotain radikaalisti uutta ovat aina pienet. Suurin osa tutkijoista ei koskaan löydä maailmaa mullistavaa uutta tietoa. Mutta jos kukaan ei edes pyrkisi löytämään jotain uutta sanottavaa, kuka sitten pyrkisi todella ymmärtämään kaikkea sitä, mitä on jo sanottu?

Tutkijan ”tuotos” on ennen kaikkea ymmärryksen ja asiantuntijuuden lisääntyminen. Tutkija, joka tekee tutkimusta omalla alallaan, joutuu perehtymään nimenomaan aikaisemmin hankittuun ja hyväksi havaittuun tietoon. Hän ymmärtää juuri kyseisen alan syvällisesti – vaikka yksikään hänen oma tutkimuksensa ei ikinä tekisi läpimurtoa alalla. Tämä asiantuntemus sekä mahdollistaa ihmisten sekä yleistajuisen että erikoistuneen kouluttamisen kyseisellä alalla, että on yhteisön ja yhteiskunnan käytettävissä, jos sitä tarvitaan.

Koska emme osaa ennustaa etukäteen kovinkaan hyvin, milloin ja missä saattaisimme tarvita vaikkapa Venäjän kieltä ja kulttuuria syvällisesti ymmärtäviä, asiantuntijuutta kannattaa vaalia ja kehittää koko ajan. Myös yllä oleva kirjoitus oli ylipäätään mahdollinen vain, koska minulla on ollut etuoikeus perehtyä monenlaisiin asioihin – ja aikaa kirjoittaa siitä.

Tutkimuksen ja yliopistojen rahoitusmekanismit käytännössä edellyttävät, että tutkijat julkaisevat jonkinlaisia kirjoituksia tutkimusjulkaisuissa. Moni tieteelliseltä kontribuutioltaan vaatimattomalta tutkimusjulkaisu selittyy puhtaasti tällä paineella. Tutkijat tietävät itsekin, että vain harvat uudet julkaisut ovat läpimurtoja, ja että moni heidän omakin paperinsa olisi voitu jättää kirjoittamatta. Mutta jos tietäisimme tutkimusta aloittaessa, miten läpimurto syntyy, emme tarvitsisi tutkimusta ylipäätään. Tutkimusta tehdään siksi, koska emme tiedä vielä.

Jos rahoitusmekanismit olisivat toisenlaisia, paine julkaista ihan mitä tahansa vähenisi, ja ”signaalin” suhde ”kohinaan” kasvaisi. Mutta niin kauan kun vallitseva järjestelmä on vallitseva, tutkimusjulkaisuissa tullaan julkaisemaan paljon myös sutta ja sekundaa.

Jos siis pidit tätä kirjoitusta hyödyllisenä, pyydän, että seuraavan kerran kun joku lähtee revittelemään ”hyödyttömillä” tutkijoilla tai tutkimuksilla, sanoisit esimerkiksi ”asia ei ole ihan noin yksinkertainen.”

Jos taas haluat tukea mahdollisuuksiani tuottaa esimerkiksi tämän kaltaisia yhteenvetoja tarvittaessa jatkossakin, liity Reilumpaan kerhoon tukijakseni ja epäsäännöllisen uutiskirjeeni saajaksi täällä.

Venäjä ei kykene merkittävään teollisuuden liikekannallepanoon

21 syyskuun, 202222 syyskuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Tiedot osittaisesta liikekannallepanosta Venäjällä herättävät kysymyksen, voisiko Kremlin regiimi saada poikkeuslakien avulla Venäjän sotateollisuuden tuottamaan merkittävän määrän aseita ja muuta sotakalustoa. Lyhyesti sanottuna, Venäjän teollisuuden tämän hetkisen tilan ja aikaisempien teollisten mobilisaatioiden historian perusteella todennäköisin vastaus on “ei.” Venäjä tulee häviämään sodan: kysymys on enää siitä, miten pian.

Venäjän sotateollisuus on vaikeuksissa jo nyt, eikä siviiliteollisuuden muuttaminen edes vanhentuneiden aseiden tuotantoon onnistu nopeasti tai helposti, vaikka Venäjä kykenisi hankkimaan riittävästi aseiden valmistukseen tarvittavia työstökoneita, komponentteja ja materiaaleja. Sanktiot ovat kuitenkin rajoittaneet nykyaikaisten työstökoneiden ja muiden komponenttien vientiä jo vuoden 2014 jälkeen, eikä edes Venäjän aseteollisuus ole saanut niitä tarpeeksi.

Vaikka yksittäisiä pieniä sarjoja aseita voidaan kyetä tuottamaan nopeastikin ja tuotannon lavastaminen propagandaa varten on vielä helpompaa, on erittäin epätodennäköistä, että Venäjän suhteellisen vähäinen siviiliteollisuus kykenisi tuottamaan mainittavia määriä mitään käyttökelpoisia aseita ennen vuoden 2023 loppua, vaikka koko teollisuus yritettäisiin nyt pakottaa asetuotantoon. Tämäkin tuotanto rajoittuisi lähinnä yksinkertaisiin, tavallisen konepajan työkaluilla valmistettavissa oleviin kevyisiin aseisiin kuten toisen maailmansodan Sten- ja PPS-43-konepistoolien kaltaisiin massasulkuisiin konepistooleihin, miinoihin, ja kevyisiin kranaatinheittimiin.

Näiden lisäksi tai sijaan voitaisiin kenties tuottaa enemmän tai vähemmän improvisoituja ja taisteluarvoltaan kyseenalaisia aseita, kuten enintäänkin toisen maailmansodan panssarinyrkkiä vastaavia panssarintorjunta-aseita ja siviiliautoista panssarilevyjä hitsaamalla tehtyjä “panssariautoja.” Nykyaikaisella taistelukentällä ehdottoman tärkeiden raskaiden aseiden (tykistö, taistelupanssarivaunut, ohjukset, rynnäkkövaunut jne.) tuotanto siviiliteollisuuden työkaluin on käytännössä mahdotonta. Palaan myöhemmin vielä tarkemmin ongelmiin, joita siviilituotannon muuttaminen sotatuotantoon on aina kohdannut, ja joita Venäjä todennäköisesti ei kykene ratkaisemaan.

Venäjän aseteollisuus oli vaikeuksissa jo ennen sotaa

Nykyaikaisten tai edes yksinkertaistettujen raskaiden aseiden ja niiden ampumatarvikkeiden tuottaminen edes Venäjän aseteollisuudessa sellaisissa määrin, että niillä olisi vaikutusta sodan kulkuun, on hyvin epätodennäköistä niin kauan kun sanktiot rajoittavat mm. työstökoneiden ja elektroniikan komponenttien saatavuutta. Venäjän kehittyneemmät aseet ovat lähes täysin riippuvaisia läntisestä tekniikasta. Tämän korvaaminen kotimaisella tekniikalla ei ainakaan ole helppoa, eikä välttämättä edes mahdollista. Esimerkiksi Venäjän tärkein panssarivaunutehdas Uralvagonzavod joutui tiettävästi rajoittamaan panssarivaunujen tuotantoa tai jopa lopettamaan sen kokonaan jo maaliskuussa komponenttipulan vuoksi.

Todennäköisesti suurelta osin työstökoneiden kulumisen ja mm. modernien lämpötähtäinten ja muiden modernien aseiden tarvitsemien komponenttien puutteen vuoksi niin Uralvagonzavodin kuin muunkin Venäjän sotateollisuuden tuotanto on ollut rajoitettua ja laskussa jo ennen sotaa. Alla olevissa, kansainvälisessä tutkimuskonferenssissa vuonna 2021 julkaistuissa kuvaajissa esitetään, että asetuotannon kannalta olennaisten teollisuudenalojen tuotanto nousi hiukan vuoteen 2016 saakka, mutta on sen jälkeen laskenut tasaisesti. Sama lähde, jonka tarkkuudesta en valitettavasti voi mennä takuuseen, selittää laskun etenkin työkoneiden ja tuotantolaitosten kulumisella ja riittämättömillä korvaavilla investoinneilla – mikä puolestaan selittyy suurelta osin esimerkiksi työstökoneiden viennin rajoituksilla.

Kirjoittajat toteavat, että venäläiset puolustusalan yritykset käyttävät vanhoja ja kuluneita laitteita, korvaavien investointien nopeus ei ole muuttunut kymmeneen vuoteen, ja niiden poistuma on vain hidastunut hieman. Tehtaiden koneita ja testauslaitteistoja ei korvata. Tuotannon infrastruktuuri kuten rakennukset sekä sähkö-, vesi-, ja kaasulinjat rapistuvat ja viat haittaavat jo tuotantoa. Infrastruktuurin korjaaminen vaatisi suuria remontteja. Kaiken hyväksi puolustusteollisuus kärsii työvoimapulasta. Nyt Venäjälle asetetut sanktiot eivät ainakaan helpota tilannetta, etenkin kun jopa kiinalaiset valmistajat ovat todenneet länsimaiden markkinoille pääsyn olevan Venäjän pieniä tilauksia tärkeämpää. Vaikka vientikiellot eivät koskaan ole täydellisen pitäviä, ne vaikeuttavat merkittävästi minkään edistyneemmän tekniikan tuottamista sellaisissa määrissä, mitä moderni sota nielee.

*Gregova ym 2021, “Actual problems and limiting factors in the development of the Russian military-industrial complex.”*

Yhden tiedon mukaan esimerkiksi Uralvagonzavodin suurin tehdas Nizhni Tagilissa toimitti vuonna 2021 Venäjän asevoimille vain 34 modernisoitua T-72B3/B3M-vaunua, eikä sen tuotanto vuosien 2011-2020 välillä ollut kuin noin 160-170 taistelupanssarivaunua vuosittain. Lisäksi pienemmät tehtaat tuottivat ennen sotaa vuosittain tiettävästi muutamia pääasiassa Neuvostoliiton aikana valmistetuista T-80-panssarivaunuista modernisoituja T-80BMV-vaunuja. Yhteensä modernisoituja tai uusia taistelupanssarivaunuja toimitettiin armeijalle vuosittain ehkä enintään 180. Tällä hetkellä Uralvagonzavod on tiettävästi täystyöllistetty Ukrainassa vaurioituneiden taisteluajoneuvojen korjaamiseksi, eikä kykene tuottamaan uutta kalustoa.

Yhteensä erilaisia taisteluajoneuvoja kyettiin Venäjällä tuottamaan ennen sotaa keskimäärin noin 650 kappaletta vuosittain. Näistä suurin osa oli kunnostettuja ja modernisoituja neuvostoaikaisia ajoneuvoja, joskin myös uusia malleja on otettu tuotantoon. Tähän mennessä Venäjä on valokuvatodisteista laskettuna menettänyt vähintään 1155 taistelupanssarivaunua, 1280 rynnäkkövaunua, 924 panssaroitua kuljetusvaunua tai -ajoneuvoa, 464 tukevien aselajien ja komentopaikka-ajoneuvoa ja 1611 panssaroimatonta ajoneuvoa. Todelliset menetykset ovat todennäköisesti selvästi suuremmat.

Tehtaiden kapasiteetti ei riitä edes kaluston perushuoltoihin

Tuhoutumatonkin kalusto vaatii myös säännöllistä huoltoa ja varaosia. Vaikka kalustoa käytettäisiin huolellisesti, varaosia olisi tarpeeksi ja huolto suoritettu asianmukaisesti, esimerkiksi T-72- ja T-90-taistelupanssarivaunuissa käytetyt dieselmoottorit on käytännössä rakennettava uudelleen 1000 käyttötunnin jälkeen. Venäjän armeijan yleinen alennustila, kurittomuus ja massiivinen korruptio antavat hyviä syitä uskoa, että kalustoa ei käytetä huolellisesti, varaosia ei ole tarpeeksi eikä huoltoja suoriteta asianmukaisesti.

Suurin osa Venäjän asevoimien Ukrainassa nyt käyttämästä kalustosta onkin todennäköisesti palautettava tehtaalle uudelleenrakennusta varten tämän vuoden loppuun mennessä, tai niitä voidaan käyttää enintään kiinteinä pesäkkeinä. Tämä voi selittää osittain sen, miksi Ukraina sai vastahyökkäyksessään yksinomaan sotasaaliiksi enemmän raskasta kalustoa mitä monen keskikokoisen maan armeijoilla yhteensä on: todennäköisesti merkittävä osa tästä ei ollut todellisuudessa taistelukuntoista.

Vastaavista ongelmista on raportoitu myös esimerkiksi tykistön suhteen. Tykin putkien kuluminen ammuttaessa, valmistettujen putkien heikko laatu ja uusien putkien valmistamisen vaikeudet mm. työstökonepulan vuoksi ovat johtamassa siihen, että Venäjän armeijan ykkösnyrkki tykistö hapertuu. Ennen pitkää sen kyky tukea taistelua romahtaa, vaikka Venäjä kykenisikin hankkimaan ja toimittamaan rintamalle riittävästi ammuksia. Venäjän teollisuus ei ole kuitenkaan kyennyt toimittamaan edes tarpeeksi ammuksia, ja Kremlin edustajien ilmoitetaan ostavan niitä nyt Pohjois-Koreasta.

Ukraina puolestaan on jo kyennyt vaikeuttamaan merkittävästi etenkin tykistön ammushuoltoa tuhoamalla lukuisia ammusvarikoita. Varikot on nyt jouduttu siirtämään paljon kauemmaksi etulinjasta, minkä seurauksena jäljellä olevilla kuljetusajoneuvoilla kyetään siirtämään päivittäin paljon vähemmän materiaalia etulinjan joukkojen käytettäväksi. Sitä mukaa kun Ukrainan kyky iskeä kauemmaksi kasvaa ja kuljetusajoneuvoja tuhoutuu, Venäjän jo nyt massiiviset huolto-ongelmat vain pahenevat entisestään.

Ottaen huomioon, että venäläisten asetehtaiden kapasiteetti ei näytä riittävän edes Ukrainassa vaurioituneen ja kuluneen kaluston korjaamiseen, on hyvä kysymys, miten paljon Venäjän Neuvostoliitolta perimästä raskaasta kalustosta voidaan saada minkäänlaiseen käyttöön, ja kuinka nopeasti. Suurinta osaa on säilytetty vuosikymmeniä ulkosalla, ja tiedetään, että jopa Venäjän ydinaseista päävastuullisten strategisten rakettijoukkojen ydinsodan komentopaikkalentokoneesta varastettiin osia myytäväksi vielä 2019.

Venäjän pääministeri allekirjoitti äskettäin määräyksen kahden panssari- ja taisteluvaunuja korjaamaan ja kunnostamaan tarkoitetun tehtaan rakentamisesta Ramenskojeen Moskovan lähellä ja Kamensk-Shaktinskyyn Rostovin lähellä. Määräyksessä annetun aikataulun mukaan pelkästään tehtaiden johtajien löytämiseen ja tehtaiden rekisteröimiseen yritysrekisteriin kuluu viisi kuukautta, ja sen jälkeen tarvitaan neljä kuukautta yritysten siirtämiseen puolustusministeriön organisaatioon ennen kuin tehtaiden rakentamista edes päästään aloittamaan. Ainakin yllä olevan lähteen haastattelemien asiantuntijoiden mukaan kyseessä on todennäköisemmin yritys peitellä aukkoja valtion kassassa, eikä tehtaita luultavasti rakenneta koskaan.

Ukrainassa onkin nyt nähty ja saatu sotasaaliiksi jopa modernisoimattomia mutta tekniikaltaan yksinkertaisia T-62-panssarivaunuja ja huhujen mukaan jopa 1940-luvulla rakennettuja tykkejä ollaan kunnostamassa käyttökuntoon. Tätä modernimman ja “varastoinnissa” todennäköisesti enemmän kärsineen kaluston kunnostaminen suurissa määrin on vähintäänkin epätodennäköistä. Erään arvion mukaan varastoidun T-62-panssarivaunun kunnostaminen jotakuinkin sotakelpoiseksi vaatii asiansa osaavalta varikolta noin kaksi viikkoa, kun taas modernimpien T-72- ja T-90-vaunujen kunnostaminen vaatii 1-2 kuukautta. Monimutkaisempien T-80-vaunujen korjaaminen vaatii jopa 3 kuukautta. Tämäkin olettaa, että tarvittavia korjausvarikoita ja varaosia on ylipäätään olemassa.

Vielä monimutkaisempien aseiden kuten lentokoneiden ja ohjusten valmistaminen ei ole ainakaan helpompaa. Ei olekaan liioittelua todeta, että parhaassakin tapauksessa Venäjän teollisuus tarvitsee vuosikymmenen edes korvatakseen nyt kulutetut ja menetetyt aseet ja materiaalin.

Siviiliteollisuutta ei noin vain muuteta sotatuotantoon

Aseteollisuuden puutteiden korvaaminen muuttamalla siviiliteollisuus sotatuotantoon ei käytännössä ole Venäjän mahdollisuuksien rajoissa. Toisen maailmansodan teollisen mobilisaation kokemuksista tiedetään, että siviilituotantoa ei voida noin vain muuttaa tuottamaan kuin enintään yksinkertaisimpia aseita. Siviilituotannossa käytetyt työkalut ja työstökoneet eivät useimmissa tapauksissa sovi asetuotantoon, ja vaikka esimerkiksi modernit tietokoneohjatut työstökoneet ovatkin 1940-luvulla käytettyjä joustavampia, aseista on myös tullut monimutkaisempia. Niinpä siviilituotannon merkittävä muuttaminen sotatuotantoon vaatisi käytännössä suurta määrää uusia työstökoneita. Esimerkiksi kun Studebackerin autotehdas muutettiin v. 1941 tuottamaan lentokoneen moottoreita, sen noin kolmesta tuhannesta työstökoneesta vain 414 voitiin ottaa edes muokattuna käyttöön. Näistäkin 350 oli yksinkertaisia penkkiporakoneita.

Paljon puhuttu Yhdysvaltojen autoteollisuuden muuttaminen sotatuotantoon tarkoittikin käytännössä sitä, että autoteollisuuden tuotantolinjat purettiin ja varastoitiin rauhaa odottamaan, ja tyhjiin tehtaisiin rakennettiin täysin uudet tuotantolinjat. Venäjän kyky rakentaa omin voimin mitään vastaavaa teollista asetuotantoa on, kuten ylempänä todettiin, enintäänkin heikko.

Vaikka työstökoneita ja muita tarvittavia materiaaleja olisikin saatavilla, ja vaikka Venäjä ei kärsisi korruptiosta siinä määrin kuin se kärsii, muutostyöt ja työvoiman uudelleenkouluttaminen vaativat myös aikaa. Yhdysvaltojen sotakokemusten opettama nyrkkisääntö on, että niin täysin uuden sotatarviketehtaan rakentaminen kuin olemassaolevan muuttaminenkin vaatii säännönmukaisesti noin 18 kuukautta: tuotantolinjojen rakentamiseen menee noin vuosi, ja sen jälkeen tarvitaan vielä noin puoli vuotta, ennen kuin tuotantolinja on sisäänajettu ja työntekijöiden osaaminen on sillä tasolla, että mainittavaa tuotantoa saadaan aikaan. Tätä prosessia on vaikea nopeuttaa merkittävästi, ja 18 kuukautta lienee kohtuullisen hyvä nyrkkisääntö nykypäiväänkin, ottaen huomioon nykyaikaisen tekniikan suuremman monimutkaisuuden. Esimerkiksi tuulivoimaloita tuottavien tehtaiden rakentaminen ja käyttöönotto vaatii 1-2 vuotta.

Onkin äärimmäisen epätodennäköistä, että mikään määrä ukaaseja saisi Venäjän teollisuuden tuottamaan asevoimille juuri mitään uutta kalustoa ennen ensi vuoden loppua. Edes kyky korjata vaurioitunutta kalustoa ei välttämättä pysy entisellään. Tuotantomäärät, joilla olisi ratkaisevaa vaikutusta sodan kulkuun, ovat käytännössä kaiken todennäköisyyden tuolla puolen.

Ukrainan nopea voitto on kaikkien etu

Nyt onkin syytä siirtää katse siitä, mitä Putin ja Kremlin kleptokraatit voivat tehdä, siihen, mitä me voimme tehdä heille. Tämä inhimillisestä kärsimyksestä täysin piittaamaton, läpeensä kyyninen hallinto tulee varmasti tekemään kaiken mitä se voi viivyttääkseen väistämätöntä kaatumistaan. Jos se arvelee voivansa ostaa edes vähän lisää aikaa heittämällä liikekannalle pantuja, käytännössä kouluttamattomia reserviläisiä taistelemaan 1960-luvun hädin tuskin toimivilla aseilla, tukeutuen huoltoon joka ei kykene edes ruokkimaan kunnolla edes Venäjän tällä hetkellä kentällä olevia joukkoja, se epäilemättä tekee niin. Sodan lopputulosta se ei muuta.

Venäjä ei kyennyt ratkaisuun edes parhailla aseillaan ja joukoillaan, ja karaistuneet, voitontahtoiset, tiedustelukyvyiltään (osin NATOn avun ansiosta) ylivertaiset ukrainalaiset saavat jatkuvasti entistä modernimpaa aseistusta. Liikekannalle pannut reserviläiset, joiden johtajiksi ajatellut kaaderiupseerit ovat kärsineet valtavia tappioita Ukrainassa, olisivat tuskin paljonkaan paremmassa asemassa kuin Saddam Husseinin sotilaat Persianlahden sodissa Yhdysvaltoja vastaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, toistuvatko vuoden 1917 tapahtumat. Tsaarinvallan kukistanut vallankumous sai merkittävästi voimaa pääkaupunkiin Pietariin majoitetuista sadoista tuhansista asevelvollisista, jotka tiesivät joutuvansa ennen pitkää tykinruoaksi huonosti sujuneeseen sotaan. Venäjä on äärimmäisen keskitetty maa, ja esimerkiksi kaikki raideliikenne – Venäjän asevoimien logistiikan ydin – kulkee Moskovan kautta. Liikekannallepanon myötä Moskovan läpi tulee varmasti kulkemaan tuhansittain reserviläisiä, ja ottaen huomioon Venäjän asevoimien kyvyn huolehtia sotilaistaan, kuljetuksia odottamassa saattaa olla kerrallaan tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia, kenties likimain taivasalle majoitettuja, aiheellisesti rintamalle joutumista pelkääviä reserviläisiä. Kenties Kremlin pamputtajat kykenevät pitämään heidät kurissa; kenties eivät.

Kaikille parasta olisi nyt auttaa Ukraina mahdollisimman nopeaan voittoon. Ukraina tulee voittamaan sodan, mutta mitä nopeammin se voittaa, sitä vähemmän aikaa Kremlin ja Venäjän armeijan ryöväreillä on tappaa niin ukrainalaisia kuin liikekannalle pantuja venäläisiäkin. Nopea voitto olisi myös muun Euroopan etu. Mitä nopeammin Venäjä häviää, sitä nopeammin pääsemme takaisin kohti normaalimpia aikoja, ja sitä pienemmiksi jäävät kaikenlaiset vahingot. Kyse ei ole enää vain Putinin vallasta, koska myös Putinin todennäköinen seuraaja hyvin mahdollisesti jatkaisi sotaa. Venäjän häviö edellyttää siksi sen asevoimien tekemistä kyvyttömiksi jatkamaan taistelua.

Toisin sanoen, kunnes Venäjän hallinto osoittaa todellisia muutoksen merkkejä, lähtökohtana on oltava, että Venäjän asevoimat on lyötävä. Näin myös tulee ennemmin tai myöhemmin käymään. Kaluston yllä mainittu, korvaavaa tuotantoa ja korjauskykyä suurempi tuhoutuminen ja kuluminen tulevat ennemmin tai myöhemmin johtamaan Venäjän asevoimien taistelukyvyn romahtamiseen.

NATOn tai lähestulkoon yksin Suomenkin ilmavoimat ja korkeimmassa valmiudessa olevat joukot ovat nyt enemmän kuin tarpeeksi Venäjän jäljellä olevan sotilaallisen uhan torjumiseen. Suomenkin tulisi siksi lähettää nyt Ukrainalle niin paljon kaikkea apua kuin ukrainalaiset voivat käyttää, niin nopeasti kuin mahdollista. Uusimpiakin aseita kannattaisi lähettää vaikkapa lainaksi, sopien niiden palauttamisesta sen jälkeen kun Venäjä on lyöty. Aseet on taottu juuri tätä hetkeä varten.

Venäjän uhkailuja eskalaatiosta on turha suuremmin pelätä. Putin tulee kaatumaan, ja jos hän aikoo ikinä käyttää esimerkiksi ydinaseita yrittäessään estää oman tuhonsa, hän tulee niin myös tekemään. Tähän me emme voi vaikuttaa, mutta onneksi ei ole myöskään hyviä syitä uskoa, että Putin koskaan ydinaseita käyttäisi. Sotilaallista ratkaisua ei niilläkään saada aikaan, eikä siviilien pommittaminen ole vielä ratkaissut yhtään sotaa. Yhdysvallat ei voisi mitenkään jättää ydinaseiden käyttöä huomiotta, ja se voisi iskeä tuhoisasti takaisin jopa käyttämättä yhtään ydinasetta. Kiinakaan ei varmasti katsoisi asiaa hyvällä.

Venäjän häviö on varma. Mitä nopeammin Venäjä kaatuu, sitä vähemmän Putinilla tai kellään muullakaan Kremlin roistolla on aikaa likaisten temppujen valmisteluun ja toteuttamiseen. Keskittykäämme nyt siihen, että Ukrainan voitto koittaa niin pian kuin mahdollista.

PS. Tämäkin kirjoitus oli mahdollinen vain koska olen tutkijana, Koneen säätiön ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston rahoituksella, tutkinut mm. sotamobilisaatioiden historiaa vuodesta 2020. Tutkimusta ja tutkijoita kohtaan esitetään nykyisin kaikenlaista, yleensä vähemmän asiantuntevaa kritiikkiä esimerkiksi “höpötutkimusten” tekemisestä. Siksi totean, että tutkimusten ja etenkin niistä kirjoitettujen julkaisujen tarkoitus nykyisessä akateemisessa maailmassa on enemmänkin poliittisesti asetettujen tuotantotavoitteiden täyttäminen kuin niinkään uuden tiedon tuottaminen. Nämä kannustimet käytännössä pakottavat julkaisemaan myös sellaista tutkimusta, minkä arvo itsessään on vähäinen. Tutkimuksen tekemisen todellinen hyöty yhteiskunnalle ei kuitenkaan yleensä synny uuden tiedon tuottamisesta. Suurin hyöty saadaan useimmiten siitä, että tutkijat voivat (ja heidän itse asiassa täytyy) perehtyä esimerkiksi alansa kirjallisuuteen ja historiaan. Näin he kasvattavat omaansa ja siten myös koko yhteiskunnan käytössä olevaa asiantuntemusta. Tästä asiantuntemuksesta on muuttuvassa maailmassa usein yllättävääkin apua – esimerkiksi Venäjän kieltä ja kulttuuria tutkineilla on nyt ollut paljonkin kysyntää. Asiantuntijat osaavat myös kommentoida ajankohtaisia asioita esimerkiksi siten, kuin nyt teen, ja opettaa uusia opiskelijoita paremmin kuin ne, jotka eivät tee minkäänlaista tutkimusta ja siten joudu perehtymään uusimpaan tutkimukseen.

Jos haluat lukea esimerkiksi tässä tekstissä kertaalleen jo viittaamani selvityksen Yhdysvaltojen sotamobilisaation käytännön toteutuksesta, löydät sen tämän linkin takaa.

Viisi huomiota Suomen NATO-jäsenyydestä

11 maaliskuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ Kommentoi

Olen pitkään vastustanut Suomen NATO-jäsenyyttä. Tapahtumat ovat nyt kuitenkin ylittäneet ne rajat, joita olen pitänyt ehtoina mielipiteeni muuttamiselle. Yritän nyt tässä kirjoituksessa avata joitain näkökohtia jäsenyyden puolesta.

1. NATO-jäsenyys olisi selvä viesti jees-miesten ympäröimälle diktaattorillekin.

Luultavasti keskeisin syy, miksi nyt kannatan NATO-jäsenyyttä, on haluni estää sota. Historia on toistuvasti osoittanut, että sodat syttyvät harvoin neutraalin hyötyjen ja haittojen punnitsemisen perusteella. Yleensä, ellei jopa aina, sota syttyy virhelaskelmien vuoksi, kun osapuolet aliarvioivat, yliarvioivat, tai muuten ymmärtävät väärin toisiaan. Viimeksi tämä nähtiin Ukrainassa: lienee selvää, että Putin aloitti sodan arvioituaan pahasti väärin ukrainalaiset ja oman armeijansa.

Kyseessä on kaikelle harvainvallalle tyypillinen ongelma. Kun valtiaat eristävät itsensä yhteiskunnasta ja ennen pitkää ympäröivät itsensä ihmisillä, joiden etujen mukaista on kertoa valtiaille asioita joita he haluavat kuulla, he eristävät itsensä myös tuoreesta ja tarkasta informaatiosta. Jopa kaikkein älykkäinkin ihminen päätyy virhepäätelmiin, mikäli hän tekee päätelmänsä vanhentuneen tiedon perusteella. Juuri näin näyttää käyneen Putinille. Kuten eräs ukrainanalaissyntyinen toimittaja sodan alkupäivinä arveli, Putinin käsitys Ukrainasta keinotekoisena valtiona, jonka kansa haluaa Venäjän yhteyteen, vaikuttaa jumittuneen 1990-luvulle – aikaan ennen kuin Putin nousi Venäjän kiistattomaksi valtiaaksi. Putin ei mitä todennäköisimmin ole ”hullu”: hän vain uskoo omaa propagandaansa.

Samanlainen todellisuuden ja todellisuuskäsitysten erkaneminen toisistaan voi joskus vaarantaa myös suomalaisten turvallisuuden. Tällä hetkellä Suomi on monella tavalla osa läntisiä liittoumia. Erilaisten sopimusten ja yhteistyökuvioiden sekamelska on kuitenkin sellainen, että edes asiaa jonkin verran seuraavana en todellakaan ymmärrä, mikä Suomen asema todellisuudessa on. Ymmärtääkö nykyinen tai tuleva Kremlin herra sen tarkemmin?

Suomen tämänhetkiset suhteet ja yhteistyökuviot todennäköisesti takaisivat esimerkiksi aseavun, JOS Suomi on jo joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Tämä on tietenkin hyvä asia, mutta, kuten Ukrainasta näemme, sotiminen omalla maaperällä on hirvittävä katastrofi. Voitettukaan sota ei ole koskaan yhtä hyvä kuin vältetty sota.

Haluan painottaa äärimmäisen vakavasti: sodan jo sytyttyä saatu apu on täydellisen toisarvoista verrattuna järjestelyihin, jotka estävät sotaa syttymästä.

Ainakin tällä hetkellä Euroopassa ei näytä olevan parempaa sotaa ehkäisevää turvaa kuin NATO ja sen Artikla 5. Esimerkiksi Baltian maat ovat olleet niin kauan piikkinä Putinin lihassa, että on vaikea selittää, mistä muusta syystä kuin NATOn pelosta venäläiset panssarivaunut eivät jo möyri niiden pelloilla. Tästä päästään kohtaan kaksi:

2. Liittouman ei tarvitse olla 100% varma ehkäistäkseen sodan.

NATO-keskustelussa arvaillaan paljon sitä, auttaisiko liittouma tai sen pääasiallinen sotilaallinen takaaja Yhdysvallat Suomea tosipaikan tullen. Tähän ei ole olemassa mitään ehdotonta vastausta. Riippuisi täysin tilanteesta, saisimmeko apua, ja millaista apua saisimme. Puolustusliittojen jäsenille ei ole olemassa mitään raastuvanoikeutta, jossa toimituksiin tyytymätön voisi saada korvauksia sopimusrikkomuksesta. Suurvallat ovat säännöllisesti jopa pettäneet pieniä liittolaisiaan, jos tilanne tai suurvallan oma etu on niin vaatinut. Tällä ei ole välttämättä mitään käytännön vaikutusta suurvallan ”uskottavuuteen”, toisin kuin usein haluaisimme uskoa. Esimerkiksi Tshekkoslovakialla oli suoranainen sotilasliitto Ranskan kanssa vuonna 1938, kun Ranska, yhdessä Iso-Britannian kanssa, pakotti sen suostumaan sudeettialueiden (ja keskeisimmän puolustuslinjansa) anastukseen ja siten avasi portit maan natsimiehitykselle. Kymmentä vuotta myöhemmin Ranska oli yksi NATOn perustajajäseniä, eikä kukaan vastustanut. Suurvaltojen kanssa halutaan liittoutua siksi, koska niillä on voimaa; ei siksi, että ne pitäisivät aina kirjaimellisesti kiinni lupauksistaan.

Liittoutuminen antaa silti suojaa niin kauan, kun hyökkäystä suunnitteleva ei varmuudella tiedä tai lujasti luule, että hyökkäys ei aktivoi liittoumaa. NATOn antama suoja ei perustu varmuuteen siitä, että kaikkien NATO-maiden johtajat muuttuvat Tshingis-kaaneiksi sillä sekunnilla jos yhteenkin jäsenmaahan hyökätään. Se perustuu tietoon siitä, että NATO-maahan hyökkääjä ottaa riskin maailmansodasta. Tällaista sotaa ei yksikään maailman valtio voi millään mielekkäällä tavalla ”voittaa.” Ja voimien keskittäminen vain yhtä liittolaismaata vastaan on hankalaa. Mikä tuokin meidät kohtaan kolme:

3. Puolustuspolitiikkamme keskeisin oletus osoittautui vääräksi. Jälleen.

Suomen puolustuspolitiikan perustavanlaatuisimpiin oletuksiin kuuluu oletus siitä, että Venäjä ei pysty keskittämään suurinta osaa sotavoimastaan minkään yksittäisen valtion kimppuun. Näin, ja vain näin, 5,5-miljoonaisen kansan itsenäinen puolustus riittäisi ydinasesuurvallan hyökkäystä vastaan.

Suomen puolustuspolitiikka on itse asiassa perustunut tähän oletukseen jo 1920-luvulta alkaen. Talvisotaa pidettiin epätodennäköisenä vielä sotaa edeltäneenä päivänä, osaksi juuri koska uskottiin, että eurooppalaisen suursodan uhatessa Neuvostoliitto tuskin voisi käyttää kovinkaan suurta voimaa Suomea vastaan. Oletus osoittautui vääräksi, ja oletus, että nykyinen Venäjä ei kykenisi keskittämään joukkojaan yhtä valtiota vastaan kerrallaan, on osoittautunut vääräksi.

Näkemieni itsenäisten laskelmien mukaan Venäjän armeija keskitti Ukrainan rajalle ennen hyökkäystä noin 125 noin 168 niinsanotusta pataljoonan taisteluosastostaan, ja tätä kirjoittaessa on merkkejä siitä, että kenties jopa 40 taisteluosastoa on matkalla kohti Ukrainaa. Venäjä siis keskitti häikäilemättä kolme neljännestä maavoimistaan yhden puolueettoman maan kimppuun, ja on nyt keskittämässä lähes kaikki voimansa saadakseen sodassa aikaan ratkaisun.

Tämä näyttää onnistuvan ilman pelkoa siitä, että muut maat käyttäisivät hetkellistä heikkoutta hyväkseen. Kremlin ei ole vielä edes tarvinnut käyttää reservejään, vaikka huhuja liikekannallepanosta liikkuukin. NATO-maat ja erityisesti Yhdysvallat kieltäytyvät jyrkästi puuttumasta asioihin omilla sotavoimillaan, ja jopa vanhojen MiG-hävittäjien siirtäminen Puolasta Ukrainalle näyttää käsittämättömän vaikealta NATO-maiden pelätessä konfliktin laajenemista jopa ydinaseiden käyttöön. Oman ydinasesateenvarjonsa alla Putinia ei todellisuudessa uhkaa mikään sotilaallinen hyökkäys. Mikään ei estäisi tarkalleen samanlaista uhkaa kohdistumasta joskus Suomeen; saisimmeko silloin muuta kuin aseapua, on äärimmäisen hyvä kysymys.

4. NATO-jäsenyys vahvistaisi koko Itämeren alueen demokratioita.

Kun joutuu tekemisiin koulukiusaajan kaltaisen henkilön kanssa, neuvottelu ja vetoomukset toimivat vain heikosti. Kiusaajalla on taipumus nähdä kaikki muu paitsi voima hyväksikäytettävänä heikkouden merkkinä. Mutta riittävän jämäkkä yhteinen rintama lopettaa kiusaamisen säännöllisesti. Suomen NATO-jäsenyys tarkoittaisi, että Kremlin hyökkäykset myös Baltian maita vastaan olisivat Kremlille suurempia uhkapelejä. Näin ollen olisi epätodennäköisempää, että hyökkäyksiä ylipäänsä tapahtuisi.

Suurin osa suomalaisista ja ylipäätään läntisistä sotilasasiantuntijoista pitää joka tapauksessa jo nyt hyvin epätodennäköisenä, että Suomi voisi edes halutessaan pysyä erossa mistään Baltian maita koskettavasta sotilaallisesta konfliktista. (Olemme asetoimitusten myötä osapuoli Ukrainassakin.) Suomen aluetta haluttaisiin käyttää sotatoimiin tai niiden tukemiseen, ja Kreml haluaisi pitää auki merireitin Pietariin ja sen edustalla olevaan Kronstadin laivastotukikohtaan. Venäjän asevoimien ylimmät upseerit ovat toistuvasti todenneet, että he pitävät Suomea konfliktin sattuessa osana läntistä liittoumaa, eikä meillä ole mitään syytä epäillä heidän sanojaan tai odottaa erikoiskohtelua. Meiltä kuitenkin puuttuu NATOn Artikla 5:n kaltainen suoja. Kuten useampi sotilasasiantuntija niin Suomessa kuin ulkomailla on toistuvasti sanonut, meillä on jo kaikki NATO-jäsenyyden haitat, mutta ei sen hyötyjä.

(Tässä kohdassa moni saattaa huomauttaa, ”entäpä EU:n puolustusyhteistyö?” EU:lla on oma yhteisen puolustuksen sopimuksensa, artikla 42.7, mikä velvoittaa jäsenmaat auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa jäsenmaata sopiviksi katsomillaan tavoilla. Tämä on Suomen kannalta tietenkin hyvä, mutta sotavoimat eivät liiku maasta toiseen pelkästään sormia napsauttamalla: siihen vaaditaan yksityiskohtaista ennakkosuunnittelua, varautumista, ja harjoituksia. NATOlla on kaikkea näitä, EU:lla ilman NATOa käytännössä ei. Eroa voi verrata lupaukseen auttaa tulipalojen sammuttamisessa, ja varusteltuun, koulutettuun, ja harjoitelleeseen palokuntaan. Ja koska lähes kaikki EU-maat ovat myös NATO-maita, niillä ei ole kiinnostusta rahoittaa päällekkäisiä toimielimiä sen enempää kuin meillä olisi kiinnostusta rahoittaa erikseen ”palolaitoksen” ja ”palokunnan” byrokratiaa vain siksi, koska joku kunta ei halua olla mukana ”palokunnan” toiminnassa mutta haluaisi olla ”palolaitoksen” suojaama.)

5. Oikea aika on ”mahdollisimman pian.”

Tätä kirjoittaessa vaikuttaa uskottavalta, että Yhdysvallat ja muut NATO-maat ovat todenneet Suomen valtiojohdolle, ettei juuri nyt ole oikea aika aloittaa NATOn jäsenyysprosessi. On totta, että hakeminen juuri nyt voisi kärjistää kriisiä, ja NATOn henkilökunnalla ja jäsenmailla on varmasti nyt paljon muitakin kiireitä jäsentensä turvallisuuden varmistamisessa. Jäsenyyden hakemiselle otollisin aika on kuitenkin mahdollisimman pian, Ukrainan sodan kulusta riippuen kenties jopa lähiviikkoina.

Kreml on nyt osoittanut toistuvasti, että asevoiman käyttö pienempiä naapureita kohtaan kuuluu hyvinkin vahvasti sen keinovalikoimiin, jos se auttaa Kremlin herran ja häntä tukevien oligarkkipiirien vallan säilyttämistä. Suomi ei todennäköisesti ole millään Putinin ”to do”-listalla, mutta emme voi enää pitää likimain mahdottomana ajatusta, että joskus näin olisi.

Kuten Venäjän ulkoministeriö viimeksi äskettäin varoitti, Suomen NATO-jäsenyydestä aiheutuisi sotilaallisia ja poliittisia seurauksia. Tällä hetkellä sotilaalliset seuraukset ovat kuitenkin sidottuja Ukrainaan ja ottavat siellä suuria tappioita. Vaikka sota Ukrainassa loppuisi huomenna, kestäisi aivan vähintäänkin kuukausia, että siellä sotinut kalusto saataisiin kuljetettua Suomen rajalle. Tappioiden korvaaminen kestäisi pidempään, varsinkin koska pakotteet tekevät sekä uusien sotakoneiden maksamisesta että jopa niiden rakentamisesta vaikeaa. Mutta jos Venäjä ei jälleen kerran romahda, ennen pitkää sen sotakone tulee jälleen olemaan meille vaarallisessa kunnossa. Mitä pidemmällä yhteiseen puolustukseen liittyvät suunnitelmat ja varautuminen tuolloin ovat, sitä epätodennäköisempää on, että meihin kohdistuu ennaltaehkäisevä hyökkäys. Myös poliittiset ja taloudelliset seuraukset on nyt oleellisesti ottaen kärsitty.

On myös niin, että jos suomalaisessa keskustelussa hellittyä ”NATO-optiota” ei käytetä nyt, kun Kreml käy sotaa eurooppalaista puolueetonta valtiota vastaan, kenenkään – Suomessa, lännessä, tai Kremlissä – ei kannata enää uskoa, että sellaista enää onkaan. On täysin mahdollista ellei jopa todennäköistä, että Ukrainan sodan lopettamiseksi ilman eskalaatiota NATO tai joku sen tärkeä jäsenmaa antaa julkisen tai salaisen lupauksen estää NATO:n laajeneminen itään. Jos näin käy, emmekä ole edes aloittaneet jäsenyysprosessia, emme todennäköisesti tule enää NATOn jäseneksi pääsemäänkään. Uuden kylmän sodan ja rautaesiripun laskeutuessa Eurooppaan, jäisimme jälleen hieman samanlaiseen tilanteeseen mistä yritimme koko edellisen kylmän sodan ajan pois: kiistellyksi alueeksi, nimellisesti liittoutumattomaksi maaksi arvaamattoman ydinasesuurvallan vieressä.

EU-jäsenyys ja erilaiset kahdenväliset järjestelyt todennäköisesti takaisivat tuossa tilanteessa meille jonkinlaista ase- ja materiaaliapua mikäli joutuisimme suoranaisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta pelkkää sotilaallista painostusta ne tuskin auttaisivat torjumaan. Kuten kohdassa 1 toin esille, olisi myös hyvä kysymys, miten Kremlin herra tämän sopimusviidakon ymmärtäisi. Sodan riski, ja sitä kautta jopa ydinsodaksi leimahtavan eskalaation riski, mitä todennäköisimmin kasvaisi, ei vähenisi.

Kaikkein parasta niin meille kuin kaikille muillekin, Putinia ja hänen lähipiiriään lukuunottamatta, olisi tietenkin se, että valta Venäjällä vaihtuisi ja maa lähtisi aidosti ja kestävästi kulkemaan kohti rauhallista ja vakaata demokratiaa. Uskon että ennen pitkää näin käy, mutten luota eläväni niin kauan, että näkisin lopputuloksen. Tässä tapauksessa Suomen NATO-jäsenyyden ei pitäisi olla rauhanomaiselle Venäjälle minkäänlainen ongelma, sen enempää kuin Norjan jäsenyys on Suomelle.

Voi myös olla, että Putinin klikki tai vastaava oligarkkien ja turvallisuuselimien epäpyhä liitto jatkaa Venäjällä tulevaisuudessakin. Tällaiset johtajat vaikuttavat varovan suoria hyökkäyksiä NATOn jäsenmaihin: jälleen, suosittelen katsomaan, miten vähän panssarivaunuja vaikkapa Tallinnaan johtavilla teillä on. Tässä tapauksessa Suomen NATO-jäsenyys mitä todennäköisimmin ehkäisisi hyökkäykset ylipäänsä.

Ja, on myös mahdollista, että Kremlissä valtaan nousee aidosti vaarallinen ajattelu, ja Ukrainassa nöyryytetyt asevoimat uudistetaan tehokkaaksi sotavoimaksi samaan tapaan kuin Talvisodassa nöyryytetty puna-armeija nousi vain kahdessa vuodessa paljon sitkeämmäksi viholliseksi kuin Hitler ja hänen kenraalinsa uskoivat. Jos näin käy, NATO:n sotilaallista apua saatettaisiin todella tarvita.