Jos vaikka haluaisimme pelastaa maailman: PLAN B

Sivilisaatiomme on kohdannut uhan, joka vaarantaa sen olemassaolon perusteet. Tilanteemme on vakava, mutta ei toivoton.

Näillä sanoilla voisi tiivistää demokratioiden kohtaaman uhan sekä vuonna 1939 että vuonna 2019. Kahdeksan vuosikymmentä sitten totalitaristen diktatuurien uhka konkretisoitui maailmansodaksi, jonka voittamisesta demokratioilla ei ollut mitään takeita. Tällä vuosikymmenellä ilmastonmuutoksen uhka on konkretisoitumassa, kun yhä useammalle selviää, mitä tieteelliset tutkimukset käytännössä tarkoittavat: merkittävästi nollasta poikkeavaa mahdollisuutta, että nyt jo elävät ihmiset tulevat näkemään demokratioiden ja sivilisaation lopun. Kuten Potsdam-instituutin professori Joachim Schellnhuber, yksi maailman johtavista ilmastotutkijoista, asian syyskuun 2018 lopussa totesi, nykymenoa jatkamalla on noin 10 % riski sivilisaation tuhosta. Schellnhuber totesi myös, että tilanteen korjaaminen vie ainakin 20 vuotta, ja että aikaa toimia on enää enintään 30 vuotta.

Edessämme olevan urakan voi tiivistää hyvin lyhyesti. Meidän on saatava maailman hiilidioksidipäästöt laskemaan nykyisestä merkittävästi. Tämä on toteutettava sähköistämällä käytännössä kaikki ne yhteiskunnan toiminnot, mitä voimme sähköistää. Niitä toimintoja, jotka vaativat edelleen polttamista, on rajoitettava vähäpäästöisten polttoaineiden kuten elektrolyysilla tuotetun vedyn ja synteettisen metaanin riittävyyden mukaan, tai ne on lopetettava. Samaan aikaan meidän tulee lisätä maailman metsittämistä, ja vähennettävä materiaalien kulutusta nykyisestä lopettaaksemme yhä vakavammaksi käyvän elonkirjon kadon. Meidän on myös muutettava maatalousjärjestelmämme kestävälle pohjalle nykyisestä, erittäin vahvasti fossiiliseen energiaan perustuvasta, monin tavoin kestämättömästä järjestelystä.

Kun johtajamme ovat viivytelleet vuosikymmeniä, monille tulee nyt yllätyksenä, että meillä ei olekaan enää vuosikymmeniä aikaa viivytellä. Nyt tarvitsemme radikaalejakin ratkaisuja. Käytän seuraavassa esimerkkinä energiantuotantoa. Sähköistääksemme käytännössä koko maailman energiantuotannon, mikä on yksi välttämättömistä mutta ei yksinään riittävistä toimenpiteistä, meidän täytyisi moninkertaistaa vähähiilisten energianlähteiden tuotanto. Olen hahmotellut alla olevassa viitteellisessä kaaviossa, miltä tulevaisuuden kestävä energiajärjestelmä saattaisi suunnilleen näyttää. Kaaviossa oletan maailman tuottavan energiaa 30 terawatin (TW) keskiteholla, jolloin myös maailman köyhimmillä on varmasti riittävästi energiaa. (Nykyinen maailman keskiteho on n. 18 TW.) Lukema ei perustu varsinaisesti mihinkään laskelmaan, vaan on valittu vain esimerkin vuoksi. Oletan, että tuulivoima tuottaa maailman energiasta noin puolet, aurinkovoima noin kolmanneksen, ja loppu jakautuu vesivoiman, ydinvoiman, ja muiden energianlähteiden kesken. Tämäkään jako ei ole minkään laskelman tulos, vaan karkea valistunut arvaus, joka auttaa meitä hahmottamaan mittaluokkia.

Tässä tapauksessa meidän tulisi rakentaa esimerkiksi tuulivoimaloita joka ikinen vuosi noin 400 000 – 700 000 kappaletta, riippuen tuotettujen voimaloiden keskimääräisestä tehosta. Tällä tuotantomäärällä saisimme rakennettua, ja ylläpidettyä, noin 9 – 15 miljoonaa tuulivoimalaa koko maailmassa (voimaloiden keskimääräisestä tehosta ja eliniästä riippuen; oletan varovaisesti tuulivoimalan eliniän olevan 25 vuotta).

Vuonna 2018 maailmassa valmistettiin ja asennettiin noin 20 000 keskimääräiseltä teholtaan noin 2,5 megawatin tuulivoimalaa. Tuulivoimaloiden tuotanto- ja asennusnopeus olisi siis karkeasti sanoen 20- tai 30-kertaistettava. (Jos maailman energiankulutus pysyy nykytasolla ja oletukset ovat muuten samat, 11-kertaistaminen voisi riittää.) Tuulivoimala täytyisi rakentaa ja asentaa noin minuutin välein, yötä päivää. Tämä voi kuulostaa hirmuiselta urakalta, ja sitä se onkin.

Tiedämme silti, että se on tehtävissä oleva urakka. Vuosien 1939 ja 1944 välillä yksin Yhdysvallat kasvatti pelkästään lentokonetuotantoaan peräti 32-kertaiseksi, alle 3000 lentokoneesta 96 300 lentokoneeseen vuodessa. Valmistusmäärät eivät kerro edes koko totuutta, sillä siinä missä vuonna 1939 valmistetut koneet olivat pääasiassa 1- ja 2-moottorisia liki harrastekoneita, vuonna 1944 rakennetut lentokoneet olivat huikean monimutkaisia, tekniikan huippua edustaneita, jopa nelimoottorisia sotakoneita. Samaan aikaan Yhdysvaltojen teollisuus tuotti myös mm. 50 rahtilaivaa päivässä, kaksi täysin varusteltua lentotukialusta viikossa, ja panssarivaunun noin 26 minuutin välein. Kaikki tämä saavutettiin sodan aiheuttamista materiaalipuutoksista huolimatta, vaikka yli 12 miljoonaa parhaassa työiässä olevaa nuorta (n. 8,6 prosenttia koko väestöstä) oli – erinomaisesti, peräti yltäkylläisesti varustettuna – taistelemassa ympäri maailmaa.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun tehtaat pääsivät tuottamaan suunnattoman suuria sarjoja standardoituja tuotteita, niitä valmistamaan kannatti rakentaa kalliimpia koneita ja työväki oppi tuottamaan niitä nopeammin. Sodan alussa esimerkiksi B-24 Liberator-pommikoneen valmistamiseen kului noin 200 000 – 300 000 työtuntia. Sodan lopussa kone valmistui 18 000 työtunnissa. (Vertailun vuoksi, Liberator-pommikone maksoi nykyrahassa suunnilleen saman verran kuin 2-3 megawatin tuulivoimala nykyään, ja siinä oli selvästi enemmän osia, noin 25 000 verrattuna tuulivoimalan noin 8000 osaan.) Vuoden 1941 alussa ensimmäisiä yksinkertaistettuja Liberty-rahtilaivoja pidettiin nopeasti rakennettavina, kun ne saatiin valmiiksi 230 päivässä; sodan lopussa keskimääräinen Liberty-alus valmistui noin 11 päivässä, ja ennätys kölinlaskusta vesillelaskuun oli neljä päivää, 15 tuntia, ja 30 minuuttia.

Tämä suunnaton teollisen tuotannon ihme saavutettiin järjestelmällä, jossa liittovaltio toimi tilaajana ja asiakkaana, säännösteli hintoja spekulaation ehkäisemiseksi, ja ratkaisi ajoittaiset kiistat harvinaisempien raaka-aineiden ja työvoiman jakamisesta. Varsinaisen työn tekivät kuitenkin yksityiset yritykset, käypää korvausta ja tervettä voittoa vastaan. Yritykset saivat liittovaltiolta suoraa tukea tuotannon laajentamiseen, ja sotateollisuuteen tehdyt sijoitukset sai vähentää verotuksessa viidessä vuodessa (20% poisto).

Yksittäisten ihmisten kannalta sota näkyi ennen kaikkea niin, että töitä riitti kaikille, ja palkat nousivat noin 70 prosenttia. Koska vain noin 47 prosenttia taloudesta mobilisoitiin sotatuotantoon, elämä kotirintamalla jatkui varsin samaan tapaan kuin ennen sotaa. Ainoastaan muutamat tuotteet, tärkeimpinä kumi ja bensiini, laitettiin säännöstelyn alaiseksi, ja uusien henkilöautojen valmistus lopetettiin reilun kahden vuoden ajaksi.

Mikään luonnonlaki ei estä meitä toteuttamasta vastaavaa mobilisaatiota nyt. Jos haluaisimme, voisimme hyvin 30- tai vaikka 40-kertaistaa tuulivoiman ja muun vähähiilisen infrastruktuurimme tuotantonopeuden. On jopa mahdollista, että näin tuotettu infrastruktuuri olisi nykyistä infrastruktuuria edullisempaa, ennen kuin hiilidioksidipäästöjen vahinkoja edes huomioidaan. Nykyisin rakennamme vähähiilistä infrastruktuuria tipoittain. Sarjakoot ovat pieniä, ja eri malleja on valtavasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi vähähiilinen infrastruktuuri on fossiilista infrastruktuuria selvästi kalliimpaa. Jos standardoimme tuotannon muutamiin perusmalleihin ja keskitymme niiden tuotantoon eeppisissä mittakaavoissa, sarjatuotannon ja tekemällä oppimisen kiistämättömät edut pääsevät jylläämään toden teolla.

Suursarjatuotannon ei nimittäin tarvitse rajoittua vain voimaloihin, vaikka käytinkin niitä esimerkkinä. Aivan samoin kuin Yhdysvaltojen sotatalous tuotti lentokoneiden lisäksi myös laivoja, panssarivaunuja, aseita ja varusteita, voimme nyt tuottaa voimaloiden lisäksi myös suunnattomia määriä vaikkapa yksinkertaistettuja sähkötraktoreita, sähköautoja, ja sähköpyöriä, sähköistäen sekä liikenteemme että maataloutemme. Vetyä polttoaineeksi ja teollisuuden tarpeisiin tuottavia elektrolyysilaitoksia voitaisiin hyvin rakentaa massiivisena suursarjatyönä, painaen tämän elintärkeän investoinnin hintaa alaspäin. Sähköjunat ovat ilmeinen esimerkki, ja lähitulevaisuudessa voi olla mahdollista tuottaa myös suhteellisen edullisia sähkölentokoneita korvaamaan lyhyen matkan lentoliikenne. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä niistä tuotteista, joita ilmastomobilisaatio voisi koskea.

Valtava, valtioiden koordinoima sarjatuotanto on myös ainoa merkittävämpi kortti, jonka pelaamista emme ole vielä edes kokeilleet. Ilmastokriisin torjunta on nimittäin epäonnistunut pahasti. Kolmen vuosikymmenen ajan olemme lähinnä puhuneet ja ihmetelleet, antaen kallisarvoisen ajan valua sormiemme lävitse. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa tasaista marssiaan vaarallisesta kohti todella vaarallista. Vaikka viime aikojen pienet päästövähennykset herättävätkin vähän toivoa, nykypolitiikan voi hyvin tiivistää näin: aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Tästä syystä ryhdyn tammikuussa selvittämään ja suunnittelemaan ilmastomobilisaation käytännön toteutusta. Emme tiedä, missä määrin sotamobilisaation opit olisivat sovellettavissa nykyiseen hätäämme. Siksi asia on selvitettävä ennakkoluulottomasti. Yhdysvaltojen mobilisaatio on ainakin niinsanottu ”existence proof” siitä, että yksityisyritteliäisyyteen perustuva, nykyistä muistuttava (enimmäkseen) kansanvaltainen yhteiskunta kykenee halutessaan suuntaamaan teollisen tuotantonsa eksistentiaalisen uhan torjumiseen. Yhdysvaltojen sotaponnistelujen historia voi toimia myös esimerkkinä poliitikoille. Toisin kuin usein luullaan, Yhdysvaltojen sotamobilisaatio alkoi liki kaksi vuotta ennen Pearl Harbouria. Ennen kuin maahan hyökättiin, presidentti Roosevelt joutui käyttämään kaiken taitonsa ja vaikutusvaltansa ajaakseen tuotannon lisäykset läpi. Kun hän toukokuussa 1940 pyysi edustajainhuoneelta rahoitusta valmistelemaan 50 000 lentokoneen vuosituotantoa, hänen pyyntöään kommentoitiin sanoin, jotka ovat tuttuja myös nykyisestä keskustelusta: ”ei tuo ole mahdollista,” ”aivan liian kallista,” ”miksi meidän pitäisi maksaa toisella puolella maailmaa asuvien ongelmista?” Neljä vuotta myöhemmin nuo 50 000 lentokonetta valmistuivat reilussa puolessa vuodessa.

Me tiedämme, että edessämme on urakka joka meidän on pakko tehdä; urakka, jonka tiedämme olevan tehtävissä; ja urakka, jonka tulemme ennemmin tai myöhemmin tekemään. Tällä hetkellä rakenteilla oleva suomalaisten ja ulkomaalaisten asiantuntijoiden verkosto tulee siksi valmistelemaan seuraavien vuosien aikana mahdollisimman kattavan ja konkreettisen suunnitelman, miten ainakin EU voisi ohjata teollisuutensa uudelleen. Toisin sanoen, laadimme suunnitelman, jolla voisimme torjua tuntemamme maailman lopun, mikäli kansaa edustavat poliitikkomme päättävät tämän lähestyvän uhan torjua. Emme tietenkään kuvittele, että toimeen päästäisiin heti, vaan oletamme aloitusvuodeksi 2030. Tällöin nykyisellä, lähinnä haittaveroihin keskittyneellä ympäristöpolitiikalla on vielä vuosikymmen aikaa parantaa merkittävästi suoritustaan, mutta ihmiskunnalla olisi ainakin jonkinlainen, edes jossain määrin valmisteltu varasuunnitelma, jos nyt 30 vuotta epäonnistunut mutta edelleen useissa piireissä ainoana mahdollisena pidetty politiikka onkin perustavanlaatuisesti viallinen.

On silti syytä muistaa, että mikäli emme rakenna samaan aikaan myös yhteiskuntiamme uudelle pohjalle, mikään määrä tuulivoimaloita ja sähköautoja ei voi tarjota kuin väliaikaisen helpotuksen. Jos ympäristön kulutukselle ei saada pitäviä rajoja, tulemme ennen pitkää ylittämään ne uudelleen. Jotta rajoja ei tulla tulevaisuudessa ylittämään, meidän on luovuttava käytännössä kaikista sellaisista yhteiskunnallisista mekanismeista, joiden vuoksi ainoan elossapitojärjestelmämme tuhoaminen on yksilölle rationaalinen vaihtoehto. Muussa tapauksessa jäämme vain muiden kestävyyskriisien uhriksi, vaikka onnistuisimmekin selättämään ilmastokriisin. Jo tällä hetkellä akuutteja ja potentiaalisesti sivilisaation tulevaisuutta uhkaavia kestävyyskriisejä ovat ilmastokriisin lisäksi elonkirjon kato ja typen kierron häiriöt, sekä paikallisesti makean veden vähyys. Fosforikierron häiriöt ovat uhkaavalla tasolla, ja lähestymme neljää muutakin kriittisen tärkeää ympäristörajaa. Siksi tulemme näkemään tulevaisuudessa varmasti myös yhteiskunnallisen muutoksen: miten ison, riippuu lähinnä siitä, kuinka kauan vielä viivyttelemme.

Kaikki tuottamani materiaali on vapaasti käytettävissä kaikkiin ympäristönsuojelua, yhdenvertaisuutta ja tutkimustyötä edistäviin tarkoituksiin. CC-BY.