Arvio ydinaseiden käytöstä Ukrainassa, 10.10.2022

10 lokakuun, 202210 lokakuun, 2022 ~ J. M. Korhonen ~ 3 kommenttia

Ydinaseiden käyttö huolestuttaa nyt monia. Koska ydinasestrategia on ollut hyvin suuri kiinnostuksen kohteeni yli kahden vuosikymmenen ajan, päätin kirjoittaa lyhyen arvion ydinaseista ja niiden käytöstä Ukrainassa. Arvio on silti tällä hetkellä jo 30-sivuinen. Niinpä esittelen tässä lyhyesti sen pääkohdat ja johdannon. Koko arvion löydät pdf-versiona täältä, ja kommentoitavissa olevana Google Docs-documenttina täältä.

Raportin päähuomiot ovat lyhyesti seuraavat.

Rajoitettu ydinaseiden (tai muiden joukkotuhoaseiden) käyttö ei antaisi Kremlille sotilaallista etua Ukrainassa.
Sotaa tuskin saataisiin lopetettua siviilejä tappamalla.
Vastatoimet olisivat todennäköisesti musertavia, vaikka länsivallat eivät käyttäisi ydinaseita.
Kreml voi silti käyttää ydinaseita esimerkiksi päästäkseen häviämään Yhdysvalloille.
Käyttö voi alkaa ydinkokeella Venäjän alueella, meren alla, tai Venäjän miehittämillä alueilla.
Rajoitetun ydinaseiden käytön aiheuttama radioaktiivinen laskeuma voi olla paikallisesti vakava, mutta suhteessa muihin vahinkoihin todennäköisesti vain pieni ongelma.
Ydin- tai muiden joukkotuhoaseiden käyttöön liittyy aina eskalaation riski. Sodan laajentuminen laajemmaksi ydinsodaksi ei ole todennäköistä, mutta mahdollisuutta ei voida koskaan sulkea pois.
Suomeen ei kohdistu välitöntä vaaraa.

Putin on häviämässä aloittamansa sodan Ukrainassa. Venäjän vaivalla rakentama ”puoliammattimainen” armeija on suurelta osin lyöty. Yksin kaatuneita on vähintään neljännes siitä vahvuudesta, millä Venäjän joukot hyökkäsivät 24. helmikuuta. Kaluston ja etenkin modernin kaluston menetykset ovat niin suuria, että Venäjän aseteollisuus tarvitsisi hyvissäkin olosuhteissa vuosikymmenen niiden korvaamiseen. Talouspakotteet ja niistä johtuva komponenttien puute ovat johtaneet siihen, että maa joutuu modernien aseiden valmistamisen sijaan tyytymään jatkuvasti enemmän vanhentuneeseen, huonosti huollettuun neuvostoaikaiseen kalustoon.

Lähestulkoon kouluttamattomat, pitkälti haluttomat, huonosti varustetut reserviläiset, joita johtavat lähinnä toiset reserviläiset, eivät kykene sellaisiin operaatioihin, jotka voisivat ratkaista sodan Putinin eduksi Ukrainan saadessa jatkuvasti enemmän modernia kalustoa ja Yhdysvaltojen lend-lease-aseavun vasta alkaessa 1. lokakuuta. Venäjän ilmiselvät tappiot ja Kremlin edustajien uhkaukset ovat herättäneet huolta, käyttäisikö Kreml ydinaseita ratkaistakseen sodan jollain sille vähemmän epäedullisella tavalla.

Arvioin tässä katsauksessa, että uhkauksistaan huolimatta Kreml ei voi saavuttaa sotilaallista ratkaisua edes ydinaseilla, ellei se käytä niitä massamaisesti. Yritykset käyttää ydinaseita (tai muita joukkotuhoaseita) poliittisen ratkaisun luomiseen esimerkiksi säikäyttämällä Ukrainaa tukevat länsivallat lopettamaan apunsa eivät todennäköisesti onnistu. Todennäköinen seuraus olisi mm. Yhdysvaltojen hallinnon edustajien julkisesti varoittama vastaisku tavanomaisin asein. Tällainen puuttuminen sodan kulkuun heikentäisi Venäjän asevoimien asemaa entisestään.

Yhdysvaltojen ja NATOn mahdollisuus suorittaa vakava vastaisku tavanomaisin asein, mahdollisesti aseet ensin ukrainalaisille luovuttaen, todennäköisesti nostaa ydinaseiden käytön kynnystä: Kreml voi laskelmoida, että länsivallat eivät uskaltaisi vastata ydinaseisiin ydinasein pelätessään eskalaatiota, mutta kynnys tavanomaisin asein suoritettuun vastaiskuun on selvästi pienempi. Ukrainaa tukevien länsivaltojen olisi todennäköisesti vaikea pidättäytyä reagoimasta sotilaallisesti, mikäli “ydinasetabu” rikotaan.

Eskalaatiota laajemmaksi ydinsodaksi voidaankin pitää epätodennäköisenä. Länsivalloilla ei ole mitään välttämätöntä tarvetta iskeä takaisin ydinasein tai välttämättä ylipäätään suoraan aseellisesti, vaikka Putin aloittaisi ydinaseiden käytön.

On silti mahdollista, että Kreml päättäisi käyttää ydinaseita virhearvion tai toiveajattelun seurauksena, tai yksinkertaisesti häviön kostaakseen. Kuten myöhemmin esitän, tällainen käyttö voisi johtaa vastaaviin tai suurempiinkin siviilitappioihin kuin Mariupolin piiritys aiheutti. Sotilaallinen vaikutus olisi siltikin vähäinen.

Ukrainaa tukevat valtiot voivat myös nostaa ydinaseiden käyttökynnystä entisestään esimerkiksi ilmoittamalla, että niitä ei voi pelotella ja Ukrainalle annettava tuki vain lisääntyy, mikäli Kreml turvautuu ydinaseisiin. Vahva tuki olisi edullista myös siksi, koska mitä nopeammin Ukraina voittaa sodan, sitä vähemmän aikaa Kremlille jää esimerkiksi ydinaseiden poliittisen hyödyntämisen tarvitsemien pelikuvioiden rakenteluun.

Tämä arvio perustuu avoimiin lähteisiin ja n. 20 vuoden aikana lukuisista eri lähteistä karttuneeseen tietämykseen ydinaseista, niiden vaikutuksista ja ydinasestrategioista. Uskon sen olevan oikeansuuntainen ja perusteltu, mutta huomautan, että olemme kartoittamattomilla vesillä. Erilaisia teorioita voidaan esittää, eikä kenelläkään ole “oikeaa” tietoa tapahtumaketjuista, joihin ensimmäinen ydinaseiden sotilaallinen käyttö sitten vuoden 1945 voisi johtaa. Historiallisilla esimerkeillä voidaan perustella jokseenkin yhtä hyvin sekä pessimistisiä että optimistisia arvioita ja monenlaisia eri kehityspolkuja.

Kirjoituksen tarkoitus ei ole millään tavalla vähätellä ydinaseita tai niiden vahinkoja. Ydinaseiden käyttö niin sotilas- kuin siviilikohteitakin vastaan tarkoittaisi suuria henkilövahinkoja. Vuodesta 1945 pitäneen “ydinasetabun” murtamisella olisi arvaamattomia seurauksia. Radioaktiivinen laskeuma ja palavien kaupunkien ilmakehään nostattama, lämpötiloja väliaikaisesti viilentävä ja satovahinkoja aiheuttava noki olisivat todennäköisesti suhteellisen pieniä ongelma mikäli ydinaseiden käyttö jäisi muutamiin melko pieniin aseisiin.

Totuus kuitenkin on, että varmaa tietoa ei ole olemassa, eikä ole lainkaan varmaa, että käyttö rajoittuisi muutamiin aseisiin. Kirjoituksen tarkoitus ei ole vähätellä, vaan antaa mahdollisimman realistinen kuva ydinaseiden käyttöön liittyvistä ongelmista ja siitä, mitä voi tapahtua, mikäli niitä kuitenkin käytetään.

Kirjoituksessa käytetään “pienistä”, enintään noin sadan kilotonnin tehoisista, suhteellisen lyhyen matkan aseisiin kuten Iskander-ohjuksiin asennetuista ydinkärjistä termiä “taktinen” ydinase. Todellisuudessa tällaista selkeää rajanvetoa ei ole. Kaikki ydinaseet ovat strategisia: yhdenkin ydinaseen käyttämisen vaikutukset ulottuisivat paljon taistelukenttää ja “taktista” ympäristöä laajemmalle. Termi “taktinen” on kuitenkin yleisessä käytössä, ja sitä käytetään yksinkertaisuuden vuoksi tässäkin.

Raportin sisältö (linkit vievät suoraan dokumenttiin) on seuraava:

PS. Jos tämä kirjoitus oli mielestäsi hyödyllinen, toivoisin että luet vielä tämän pienen pätkän.

Nykyään on yleistä kritisoida tutkimustyötä ja tutkijoita ”hyödyttömästä” tutkimuksesta. Kritiikissä nostetaan usein esiin yksittäisiä tutkimuksia tai hankkeita, ja kyseenalaistetaan niiden arvo esimerkiksi ”kansantaloudelle” tai ”tieteelle.” Kritiikki perustuu kuitenkin syvälliseen väärinymmärrykseen siitä, mitä kaikkea tutkimus ja mahdollisuus tehdä tutkimusta tuottavat, ja miksi tutkijat joutuvat tuottamaan julkaisuja, joita etenkään he itse eivät erehdy luulemaan maailmaa ravisteleviksi.

Maailmassa on jo valtavasti tietoa. Yksittäisen tutkijan mahdollisuudet löytää jotain radikaalisti uutta ovat aina pienet. Suurin osa tutkijoista ei koskaan löydä maailmaa mullistavaa uutta tietoa. Mutta jos kukaan ei edes pyrkisi löytämään jotain uutta sanottavaa, kuka sitten pyrkisi todella ymmärtämään kaikkea sitä, mitä on jo sanottu?

Tutkijan ”tuotos” on ennen kaikkea ymmärryksen ja asiantuntijuuden lisääntyminen. Tutkija, joka tekee tutkimusta omalla alallaan, joutuu perehtymään nimenomaan aikaisemmin hankittuun ja hyväksi havaittuun tietoon. Hän ymmärtää juuri kyseisen alan syvällisesti – vaikka yksikään hänen oma tutkimuksensa ei ikinä tekisi läpimurtoa alalla. Tämä asiantuntemus sekä mahdollistaa ihmisten sekä yleistajuisen että erikoistuneen kouluttamisen kyseisellä alalla, että on yhteisön ja yhteiskunnan käytettävissä, jos sitä tarvitaan.

Koska emme osaa ennustaa etukäteen kovinkaan hyvin, milloin ja missä saattaisimme tarvita vaikkapa Venäjän kieltä ja kulttuuria syvällisesti ymmärtäviä, asiantuntijuutta kannattaa vaalia ja kehittää koko ajan. Myös yllä oleva kirjoitus oli ylipäätään mahdollinen vain, koska minulla on ollut etuoikeus perehtyä monenlaisiin asioihin – ja aikaa kirjoittaa siitä.

Tutkimuksen ja yliopistojen rahoitusmekanismit käytännössä edellyttävät, että tutkijat julkaisevat jonkinlaisia kirjoituksia tutkimusjulkaisuissa. Moni tieteelliseltä kontribuutioltaan vaatimattomalta tutkimusjulkaisu selittyy puhtaasti tällä paineella. Tutkijat tietävät itsekin, että vain harvat uudet julkaisut ovat läpimurtoja, ja että moni heidän omakin paperinsa olisi voitu jättää kirjoittamatta. Mutta jos tietäisimme tutkimusta aloittaessa, miten läpimurto syntyy, emme tarvitsisi tutkimusta ylipäätään. Tutkimusta tehdään siksi, koska emme tiedä vielä.

Jos rahoitusmekanismit olisivat toisenlaisia, paine julkaista ihan mitä tahansa vähenisi, ja ”signaalin” suhde ”kohinaan” kasvaisi. Mutta niin kauan kun vallitseva järjestelmä on vallitseva, tutkimusjulkaisuissa tullaan julkaisemaan paljon myös sutta ja sekundaa.

Jos siis pidit tätä kirjoitusta hyödyllisenä, pyydän, että seuraavan kerran kun joku lähtee revittelemään ”hyödyttömillä” tutkijoilla tai tutkimuksilla, sanoisit esimerkiksi ”asia ei ole ihan noin yksinkertainen.”

Jos taas haluat tukea mahdollisuuksiani tuottaa esimerkiksi tämän kaltaisia yhteenvetoja tarvittaessa jatkossakin, liity Reilumpaan kerhoon tukijakseni ja epäsäännöllisen uutiskirjeeni saajaksi täällä.

LA 92 näyttää tulevaisuudelta

18 lokakuun, 201818 lokakuun, 2018 ~ J. M. Korhonen ~ Yksi kommentti

Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.

Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.

Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.

Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.

Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.

Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.

Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.

Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.^[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.^[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.^[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.

Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.^[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.

Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.

Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.

Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.

Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.^[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.

Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.

Lähteet

[1]: Kansan Uutiset 15.10.2018: Kysely: Hoitajia kehotetaan jopa valehtelemaan

[2]: Reuters 22.8.2018: Life expectancy declines seen in U.S. and other high-income countries

[3]: Roubini, N. ja Rosa, B., 13.9.2018: The Makings of a 2020 Recession and Financial Crisis

[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.