Oma wiki toisina aivoina – esittelyssä Zettelkasten ja Zim

Ihminen on yksi niistä eläinlajeista, jotka ulkoistavat suuren osan ajatteluaan ja älykkyyttään ympäristöönsä ja työkaluilleen. Ilman esimerkiksi kirjoitustaitoa, emme voisi ajatella lainkaan niin laajasti kuin nykyään, ja parhaimmillaan tietokoneet voivat olla Steve Jobsin vision mukaisia ”polkupyöriä mielelle”: työkaluja, joiden ansiosta hitaasta ja energiaa hukkaavasta liikkumisesta ajatuksesta toiseen voi tulla hyvinkin nopeaa ja tehokasta. Jos haluaa parantaa ajatteluaan, yksi toimiva tapa tehdä niin on oppia käyttämään ajattelun työkaluja tehokkaammin.

Esittelen nyt lyhyesti omaan työskentelyyni suuresti vaikuttaneen idean ja työkalun siinä toivossa, että kokemuksistani olisi apua etenkin nuoremmille tutkijoille ja tietotyöläisille. Idea tunnetaan nimellä ”Zettelkasten”, työkalu on henkilökohtainen wiki, tässä tapauksessa toteutettuna ohjelmalla nimeltä ZimWiki. Olen käyttänyt kumpaakin säännöllisen epäsäännöllisesti useita vuosia, ja siirtynyt niiden systemaattisempaan käyttöön viimeisen puolen vuoden aikana. Tänä aikana olen esimerkiksi saanut muiden töiden ohessa kirjoitettua 30 000 sanan käsikirjoituksen uudeksi kirjaksi, ja mielestäni lisännyt selvästi kiinnostavien ideoiden ja aihioiden määrää.

Ensin lyhyesti ideasta. ”Zettelkasten”, suomeksi yksinkertaisesti ”muistilaatikko” tai ”muistilappu”, on saksalaisen professori Niklas Luhmannin nimitys menetelmälle, jota hän piti huikean tuottavuutensa salaisuutena. Luhmann kirjoitti 40 vuoden aikana yli 70 kirjaa ja yli 400 tieteellistä artikkelia, useimmat niistä yksin ja ilman apulaisia. Monet kirjoista ovat edelleen sosiologian klassikoita, ja Luhmannia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä sosiologeista.

Menetelmän ytimessä on lyhyiden muistiinpanojen yhdistäminen toisiinsa ajatusten ja ideoiden ketjuiksi ja verkostoiksi. Tämä (todennäköisesti) imitoi aivojen tapaa varastoida muistoja ja ajatuksia, ja ehkäpä siksi esimerkiksi Luhmann nimitti menetelmää ”toisiksi aivoiksi,” joiden kanssa hän voi käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Menetelmän keskeinen hyöty muihin muistiinpanomenetelmiin nähden on nähdäkseni siinä, että tällainen järjestely ja ideoiden yhdistäminen, niinsanottu rekombinaatio, on useiden tutkimusten ja anekdoottien mukaan tärkeä uusien ideoiden lähde (kts. esim. Johnson 2010).

”Perinteisissä” menetelmissä kuten muistikirjan pitämisessä ongelmana on juuri se, että ideat ovat yhdessä pötkössä, erossa toisistaan. Tarkemman kuvauksen Zettelkasten-menetelmästä ja sen hyödyistä saa esimerkiksi Sönke Ahrensin kirjasta How to Take Smart Notes tai menetelmää selostavasta artikkelista Writing Cooperativen sivuilla. (Varoitus: kaikki merkit viittaavat siihen, että Zettelkastenista on tulossa uusin tuottavuusvillitys, kaikkine lieveilmiöineen. Mikään menetelmä ei sovi kaikille, ja ajattelulle on menetelmää tärkeämpää nähdäkseni se, että kirjoittaa ja ylipäätään tekee muistiinpanoja.)

Työkalu

Menetelmän käyttäminen on sinänsä hyvin helppoa: keskeinen sääntö on yksi ajatus per muistilappu, ja muistilappujen yhdistäminen ketjuiksi ja verkostoiksi, jotka todennäköisesti jäljittelevät tapaa, millä aivot varastoivat muistoja. Suositeltavaa on tehdä ensin karkeat muistiinpanot, ja sitten käyttää hieman aikaa niiden jalostamiseen arkistoitaviksi ajatuksiksi. Miten tämän tekee, on toissijaista. Luhmann käytti A5-kokoisia paperilappuja, joita hänelle kertyi elämänsä aikana noin 90 000 kappaletta. (Bielefeldin yliopiston tutkijat ovat digitoineet koko arkiston, ja siihen voi tutustua täällä.) Itse olen käyttänyt paljon A6-kokoisia lappuja, jotka sopivat mainiosti vanhoihin arkistolaatikoihin.

Paperisissa muistilapuissa on yllättävän paljon hyviä puolia. Ne kannustavat käsin kirjoittamiseen, ja niitä on helppo selata ja levitellä vaikkapa pöydälle yleiskuvan saamiseksi. Niissä ei kuitenkaan ole hakutoimintoa, ne vievät paljon tilaa, ja nykyaikana monet kiinnostavat asiat pitäisi arkistoida niin, että nettiosoite tulee talteen. Siksi olen nykyään siirtymässä luultavasti kokonaan sähköisiin työkaluihin.

Zettelkastenin kaltaisen puumaisista ja verkostorakenteista koostuvan muistion rakentaminen on sinänsä yksinkertaista, ja siihen sopivia ohjelmia on monia: saatavilla on jopa nimenomaisesti menetelmän käyttöä varten tarkoitettuja ohjelmistoja. Olen käyttänyt tai ainakin testannut varmasti kymmeniä erilaisia muistiinpanojen tekemiseen tarkoitettuja ohjelmistoja, mutta viimeisen seitsemän vuoden ajan olen käyttänyt lähes yksinomaan henkilökohtaisen wiki-muistikirjan rakentamiseen tarkoitettua ohjelmaa nimeltä Zim.

Kokemuksen perusteella voin pitää muistio-ohjelman kriteereinä ainakin seuraavia:

  • Muistiinpanojen on oltava siirrettävissä toisiin ohjelmiin, ja luettavissa ilman erityisiä ohjelmistoja.
  • Muistiinpanot on voitava säilyttää paikallisesti, ei vain jonkin toimijan pilvessä, joka saattaa olla olemassa vuosien päästä tai sitten ei.
  • Muistiinpanoja pitää voida linkittää toisiinsa.
  • Muistiinpanoihin tulee voida tallentaa tekstin lisäksi kuvia, ja on hyvä, jos siihen voi suoraan esim. linkittää tiedostoja.
  • Ohjelman tulee toimia sujuvasti hyvin suurella määrällä muistiinpanoja (>10 000).
  • Ohjelman käytettävyyden tulee olla niin hyvä, ja käytön niin nopeaa, että se ei haittaa itse asiaa, muistiinpanojen tekemistä ja niistä hyötymistä.
  • On hyvä, jos ohjelmisto toimii eri käyttöjärjestelmissä (Win, Mac, Linux) ja sillä on laaja käyttäjäkunta, jotta ohjelmaa ylläpidetään pitkään.
  • On hyvä, jos ohjelma perustuu avoimeen lähdekoodiin.

Zim täyttää nämä kriteerit, ja on ominaisuuksiltaan minulle riittävä. Alun perin otin sen käyttöön siksi, että kaikki tieto on tallennettuna raakatekstinä, .txt-muodossa, ja tarvittava puurakenne tulee kansiorakenteesta. Toisin sanoen, vaikka joskus kävisi niin että mikään tietokone ei enää pyörittäisi Zimiä, niin tiedot saisi vähintään luettua, ja melkein minunkin osaamisellani automaattisesti siirrettyä johonkin toiseen vastaavaan ohjelmaan. Olen aiemmin menettänyt esimerkiksi lähes kaikki opiskeluaikaiset muistiinpanoni, koska niiden siirtäminen mihinkään muuhun formaattiin oli niin vaikeaa, että se jäi tekemättä ennen kuin kiintolevy hajosi.

Zim ei sinänsä sanele mitään tapaa tehdä tai säilyttää muistiinpanoja: tämä on yksi ohjelman ehdottomista vahvuuksista. Muistiinpanoista voi tehdä juuri niin yksityiskohtaisia ja yhteenlinkitettyjä kuin haluaa tai ehtii, ja niiden muokkaaminen on helppoa. Jokaisen kannattaa kehittää oma, omiin tarkoituksiin toimiva järjestelmä. Vuosien saatossa olen kuitenkin kehittänyt itselleni toimivan järjestelmän, joka voi toimia esimerkkinä. (Huom. kuvat ovat ohjelman vanhemmasta versiosta 0.69.1.)

Järjestelmä perustuu yksinkertaiseen ja joustavaan sivujen luokitteluun. Vasemman laidan Index-paneelissa näkyvät ”pääalat”, kuten ARKisto vanhoille kirjoituksille ja REFerenSit, johon tallennan kirjallisuuslähteiden viitetiedot, niistä tekemäni muistiinpanot, ja itse artikkelit PDF-muodossa. (Näin artikkelin lukeminen on nopeampaa: minun ei tarvitse avata erillistä viitteidenhallintaohjelmaa vaan voin vain klikata muistiinpanossa olevaa linkkiä tiedostoon.) Viimeisenä aakkosjärjestyksessä on ”ZK”, Zettelkasten. Sininen, alaviivattu teksti on linkkejä toisille sivuille, tiedostoihin, tai nettisivuille; oranssit @-merkin jälkeiset ovat tägejä. Kaiken saa luotua kirjoittamalla, ja Zim tunnistaa linkit linkeiksi ja tägit tägeiksi ilman hiiren heilutusta.


Pyrin siihen, että muistiinpanosivuja ei pitäisi joutua vierittämään alaspäin, koska se pakottaa keskittymään pääasioihin ja mahdollistaa tarkemman linkkaamisen itse ajatukseen, eikä vain massaan tekstiä. Kun teen pidempiä muistiinpanoja esimerkiksi jostain kirjasta, suosin alasivuja, kuten tässä. (Tekstiä voi lihavoida ja korostaa keskeisten asioiden hoksaamisen helpottamiseksi. Kannattaa aina miettiä, mihin ajatukseen haluaisi törmätä nopeasti.)

Mikään sääntö ei kuitenkaan saa olla rikkomaton, ja pidempiä juttuja saa myös pätkittyä hyvin väliotsikoilla, kuten tässä syntymäisillään olevassa hakemistossa teknologiantutkimusta käsitteleviin teoksiin. Ohjelma rakentaa sitten sisällysluettelon jonka saa napin painalluksella näkyviin, ja jonka avulla voi hyppiä otsikosta toiseen.

Yksi wiki-ohjelman hyvä ominaisuus on mahdollisuus luoda automaattisesti paluulinkit, eli linkit niihin sivuihin, mitkä linkkaavat kullekin sivulle. Sen ansiosta on kätevää tehdä kaikennäköisiä omia hakemistoja, kuten tässä. Oikealla oleva BackLinks-paneeli näyttää mitä sivuja lukiessani on käynyt mielessä, että kyseisen artikkelin tai ajatuksen murun voisi linkittää esim. tähän hakemistosivuun.

Linkittäminen tapahtuu joko näppäinoikotiellä CTRL-L ja etsimällä oikea sivu, tai yksinkertaisemmin kirjoittamalla polku linkitettävään sivuun. Esimerkiksi nyt näkyvään sivuun, jota käytän eräänlaisena hakemistona teknologian tutkimusta käsittelevistä teoksista, saan luotua linkin kirjoittamalla minne tahansa tekstiin NB:INDEX-Technology. Paluulinkki ilmestyisi sitten nyt näkyvälle sivulle automaattisesti.

Jos linkattua sivua ei ole, sekin luodaan automaattisesti. Hakemistossa harmaalla kursiivilla merkityt ”haamusivut” ovat sellaisia, mihin en ole itse lisännyt yhtään tekstiä. Ne on Zim luonut automaattisesti havaitessaan linkin kyseiselle sivulle. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun olen jotain juttua lukiessani ajatellut, että asiasta herää mieleen jokin toinen asia, millä voisi olla yleisempää merkitystä.

Sivuja joutuu tietenkin aika ajoin nimeämään paremmin tai siirtämään niille paremmin sopiviin paikkoihin. Mikäli sivuja nimeää uudelleen tai siirtää, Zim yrittää korjata automaattisesti kaikki sivuun viittaavat linkit, ja yleensä onnistuu siinä aika hyvin. ”Haamulinkkejä” jää silloin tällöin, mutta ne näkyvät nopeasti: kaikki linkit synnyttävät haamusivun ja jos Zim ei saa korjattua rikkoontuvia linkkejä, vasemman laidan hakemistoon ilmaantuu harmaalla kursiivilla merkittyjä haamusivuja paluulinkkeineen. Kun nämä linkit käy korjaamassa, tyhjät haamusivut katoavat automaattisesti – kunhan niihin ei ole kirjoittanut itse mitään.

Itselleni tärkeä asia on myös hyvin toimivat näppäinoikotiet. Voin liikkua nopeasti edes takaisin puurakennetta pelkällä näppäimistöllä. Kun kursori on linkin päällä, Enterin painallus avaa linkin, ja nuolet sekä Page Up- ja Page Down-näppäimet yhdessä ALT-näppäimen kanssa liikkuvat pitkin sivuhistoriaa (mikä näkyy myös yläpalkissa) ja puurakennetta. Hiirtä ei edes tarvitse paljonkaan, jos ei halua.

Ohjelmassa on myös sisäänrakennettu HTML-generaattori, jonka avulla koko wikin voi halutessaan tallentaa yksinkertaisina verkkosivuina ja vaikkapa julkaista netissä. Olen itse miettinyt, että koodaisin yksinkertaisen ajastimen, joka puskisi muistiinpanoni muiden hyödyksi nettiin mikäli en ole nollaamassa ajastinta vaikkapa kerran kuukaudessa.

Zim toimii myös kohtuullisen hyvänä tekstieditorina; esimerkiksi tämä blogikirjoitus on kirjoitettu sen avulla.

Ainoa lievä vastaantullut rajoite on se, että vasemman laidan palkissa on automaattinen numero- ja aakkosjärjestys, mutta kun sitä oppii kiertämään (huomaa esimerkiksi nolla sivun nimen alussa, minkä ansiosta kyseinen sivu nousee kärkeen), ohjelma toimii aika hyvin. Tässä esimerkiksi automaattisen järjestyksen hyväksikäyttöä muistiinpanojen numeroinnilla.

Suosittelen ihan jokaiselle ajattelua huviksi tai harrastukseksi tekevälle ja erityisesti ajattelutöihin suuntaavalle jonkinlaisen linkitetyn ”kakkosaivon” keräämisen aloittamista mahdollisimman pian. Tällainen arkisto on sitä arvokkaampi, mitä enemmän siinä on hyviä ajatuksia, ja aion pikku hiljaa siirtää Zimiin esimerkiksi keskeisimmät ideat vanhoista paperisista muistikirjoistani. Kannattaa kuitenkin huomata, että muistiinpanojen määrä ei ole itsetarkoitus, ja että turhan sälän kerääminen, jalostettujen ajatusten sijaan, todennäköisemmin vaikeuttaa kuin helpottaa ajattelua.

PS. Entäpä mobiili? Zimistä ei ole mobiiliversiota enkä sitä tarvitse. Käytän kännykässä jotain ohjelmaa, minkä avulla saan esim. tallennettua linkit ja ideat, ja siirrän ne sitten Zimiin. Tällä hetkellä käytössä on Simplenote.

Lähteet

Ahrens, Sönke (2017). How to Take Smart Notes: One Simple Technique to Boost Writing, Learning and Thinking – for Students, Academics and Nonfiction Book Writers.

Johnson, S. (2010). Where Good Ideas Come From: The Natural History of Innovation. New York: Riverhead Books.

Akateemisista huijauksista

Miksi sukupuolentutkimusta, rodullistettujen tutkimusta ja muita konservatiivien kritisoimia ihmistieteiden aloja on niin helppo huijata?

Tämä kysymys lienee herännyt monella viimeisimmästä akateemisesta huijauksesta kuulleella. Kolmen australialaisen ryhmä onnistui ujuttamaan ”vääryystutkimuksiksi” (grievance studies) kutsumiensa alojen kuten feministisen, lihavuustutkimuksen, ja seksuaalisuuden tutkimuksen tieteellisiin julkaisuihin yhteensä seitsemän sepittämäänsä, tarkoituksellista parodiaa kyseisten julkaisujen tavallisesti julkaisemasta tutkimuksesta. Jos huijaus ei olisi paljastunut, kolmikon tarkoitus olisi ollut julkaista yhteensä 20 tekaistua julkaisua.

Tempun onnistuminen kertoo jotain kyseisistä tutkimusaloista, postmodernista filosofiasta ja ylipäätään akateemisista julkaisukäytännöistä, mutta ei mitenkään välttämättä sitä, mitä tempun tekijät ja sillä nyt mässäilevät luulevat. En ole nähnyt asiaa käsiteltävän suomeksi, joten tässä lyhyesti muutamia huomioita yhden yhteiskunnallisia aiheita tutkivan ja tutkimusmenetelmiä opettavan näkökulmasta.

Tieteellinen julkaisutoiminta on tähän saakka perustunut luottamukseen siitä, että julkaisuja kirjoittavat tutkijat ovat mielipiteissään vilpittömiä. Vilpittömyyden oletus on erityisen tärkeää niissä tutkimusaiheissa, joissa tutkimusten ”oikeellisuuden” tarkastaminen jollain helposti mitattavilla objektiivisilla kriteereillä on vaikeaa tai mahdotonta. Suurin osa ihmistieteistä käsittelee tällaisia aiheita. Ei ole aivan triviaalia todeta, että julkaistavaksi tarjottu tutkimus on ”väärä” tai puutteellinen: etenkin jos kirjoittaja pyrkii tarkoituksella huijaamaan arvioijia, on aivan täysin mahdollista kirjoittaa nyt nähdyn kaltaisia parodioita ja saada ne julkaistua. Ongelma ei myöskään koske yksin ihmistieteitä tai laadullista (kvalitatiivista) tutkimusta: viimeaikojen akateemiset skandaalit ovat itse asiassa keskittyneet määrällisiä (kvantitatiivisia) menetelmiä – tilastoja – käyttäneiden tutkijoiden tekemiin huijauksiin ja vääristelyihin.

Asiaan ei myöskään voi olla vaikuttamatta viimeisen 15 vuoden aikana jatkuvasti kiristynyt paine julkaista, taikka se, että akateemisten julkaisujen toimittaminen tehdään täysin vapaaehtoisvoimin. Akateeminen julkaiseminen ylipäänsä onkin myrskyn silmässä, kun alati kiristyvät vaatimukset täyttää kirjanpitomielessä helppoja mutta tutkimuksen laatua erittäin puutteellisesti mittaavia mittareita kasvattavat jatkuvasti julkaisujen määrää, mutta niiden arviointi pitäisi edelleen tehdä ilmaiseksi. Useimmissa yliopistoissa vertaisarviointien tekemisestä ei saa mitään tai käytännössä mitään palkkiota tai omaa uraa edistävää hyötyä, ja vertaisarviointiin käytetty aika ja vaiva on poissa esimerkiksi oman tutkimuksen tekemisestä.

Koska tutkijat ovat yleisesti ottaen älykkäitä, ja koska vähintään 95 prosenttia tutkijoista pitää julkaisuilla kilpailua täysin älyttömänä järjestelynä, kilpailupaine on vaikuttanut myös toisella tavalla: tutkijoiden keskuudessa on havaintojeni mukaan jatkuvasti nousussa hiljainen sopimus, jossa julkaisut päästetään vertaisarvioinnista läpi vähän heikommillakin meriiteillä. Kaikki tietävät, että jonkun ura saattaa olla kiinni kyseisestä julkaisusta – ja että itse saattaa olla joskus samassa tilanteessa. Kaikki myös tietävät, ja ovat vuosikausia varoitelleet, että vallitseva paine julkaista ennen kaikkea johtaa tieteentekemisen laadun rapistumiseen. (Esimerkiksi Higgsin bosonista Nobelin saanut fyysikko Peter Higgs on todennut suoraan, ettei hän olisi voinut tehdä vuonna 1964 tekemäänsä läpimurtoaan nykyisissä, jatkuvasti tuloksia vaativissa yliopistoissa.)

Vertaisarviointi on siis hataraa ja nykymenolla todennäköisesti muuttuu entistä hatarammaksi. Tietty hataruus ei kuitenkaan ole välttämättä valtava ongelma. Toisin kuin esimerkiksi huijauksen toteuttaneet antavat aiheesta kirjoittamassaan artikkelissa ymmärtää, vertaisarviointi ei ole mikään ylimmäinen kultainen leimaisin joka takaa tutkimuksen olevan vakavasti otettavaa tiedettä. Vertaisarviointi on aina ollut vasta ensimmäinen seula, jonka tarkoitus on suorittaa jonkinlainen etukäteiskarsinta. Etenkin jos kirjoittajien tarkoitus on huijata, pelkkä vertaisarviointi, etenkään nykyoloissa, ei takaa tutkimuksen laatua merkittävän paljon sen enempää kuin teksti VAKUUTAN, ETTÄ ANTAMANI TIEDOT OVAT OIKEIN lomakkeen lopussa takaa, ettei lomaketta voisi täyttää väärillä mutta pintapuolisesti uskottavan kuuloisilla tiedoilla.

Tieteellisten tutkimusten merkittävyys paljastuu vasta ajan myötä, kun tiedeyhteisöllä on ollut tilaisuus tutustua tutkimukseen, harkita sen implikaatioita ja koestaa sen ajatuksia. Nyrkkisääntönä kaikki alle viisi vuotta vanha tutkimus on lähtökohtaisesti epäluotettavaa, ja vasta kun aiheesta on useampia samansuuntaisia tuloksia, voidaan ilmiötä pitää ylipäätään olemassaolevana. Yksi tärkeimmistä asioista joita pyrin oppilailleni opettamaan on se, että yksittäisistä tutkimuksista, olivat ne sitten miten hienosti vertaisarvioituja tai miten hienoissa lehdissä julkaistuja, ei yleensä voi päätellä juuri mitään varmaa – täysin riippumatta siitä, mistä tieteenalasta tai tutkimusmenetelmästä puhutaan. On myös olemassa oikea tapa kritisoida huonoa tutkimusta: se on vastineiden ja paremman tutkimuksen kirjoittaminen.

Nykyisten huijareiden kritisoimilla tieteenaloilla julkaistaan aivan varmasti myös paljon laadultaan heikkoa ja ideologisesti värittynyttä tutkimusta. Tämä ei kuitenkaan eroa mitenkään muista tutkimusaloista, varsinkaan ihmistieteiden aloihin kuuluvista. Esimerkiksi taloustieteen saralla kaksi tunnettua Harvardin yliopiston professoria julkaisi vuonna 2010 tutkimuksen, jonka eräs jatko-opiskelija havaitsi myöhemmin perustuneen Excel-taulukon käytössä tehtyyn virheeseen ja sisältäneen muitakin vakavia virheitä, joiden korjaaminen käänsi tutkimuksen tulokset liki päälaelleen. Kyseinen tutkimus, Growth in a Time of Debt, sattui vain puolustamaan budjettileikkauksia keinona selvitä tuolloin raivonneesta talouskriisistä, ja varoitti valtioiden velkaantumisen vaaroista. Oikeistopoliitikkojen Olli Rehniä myöten hehkuttama tutkimus oli merkittävänä perusteluna vyönkiristyksille, jotka vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään negatiivisesti ja todennäköisesti pahensivat talouskriisiä. Joku saattaisi sanoa, että muutaman parodia-artikkelin julkaiseminen harvojen tutkijoiden lukemassa lehdessä ei ole aivan vastaavan mittaluokan ongelma, mutta mielipiteitä on toki monia.

Nykyisessä ja kolmikon aikaisemmissa huijauksissa onkin merkillepantavaa nimenomaan kohteen valinta. Taloustiedettä lukuunottamatta muissa ihmistieteissä on hyväksytty jo 1970-luvulla, että tutkijoiden oma arvomaailma ja näkökulma vaikuttavat tutkimuksen tekemiseen. Arvot vaikuttavat esimerkiksi siihen, mitä ylipäätään tutkitaan ja jätetään tutkimatta, sekä siihen, miten erilaisia asioita painotetaan niin tutkimuksessa kuin tulosten kirjoittamisessakin. Arvovapaata tutkimusta ei ole, vaikka kohtuullisen lähelle sitä voidaan joissain luonnontieteissä päästäkin. Ihmisten käyttäytymistä ja ihmisyhteisöjä koskevissa tutkimuksissa vastaavia objektiivisia totuuksia on paljon vähemmän, jos lainkaan. Tieteen tavoitteena tulee olla aina objektiivisuus, mutta on vain objektiivisesti realistista todeta, että täyteen objektiivisuuteen ei ole mahdollista päästä niin kauan kun tutkijat ja tutkimuksia lukevat ovat älykkäitä, itsestään tietoisia olentoja.

Neutraalin tarkkailijan näkökulmasta olisikin merkillistä, miksi tämänkaltaisia huijauksia tehdään lähinnä aloilla, jotka ovat jo tunnustaneet taustalla olevan perusongelman: totuuksia voi olla useampi kuin yksi, vaikka ei välttämättä ääretöntä määrää. Epäilen, että ennemmin tai myöhemmin näemme vastaavia huijauksia myös esimerkiksi arvoneutraaliutta ja objektiivisia totuuksia edelleen teeskentelevässä taloustieteessä (jota käyttäen voitaisiin todistaa, esimerkiksi, että köyhät vain haluavat juoda lyijyllä saastunutta vettä), mutta epäilen myös, että nyt ihmistieteille riekkuvat ovat silloin hyvin hiljaa. Kyseessä kun ei ole niinkään neutraali tieteellinen kysymys tutkimuksen laadusta, vaan ennen kaikkea identiteettikysymys: perinteisesti alistetussa asemassa olevien ryhmien tutkiminen, ja näiden ryhmien näkökulmasta tehty tutkimus, uhkaavat sekä tuloksillaan että yksin olemassaolollaan etenkin konservatiivien mutta myös monien itseään liberaaleina pitävien maailmankuvaa, ja siksi näiden alojen on heidän mielestään oltava laadutonta epätiedettä. Poliittisen kentän vasemmalta laidalta esitetään vastaavia syytöksiä valtavirtaista taloustiedettä kohtaan, eikä täysin perättömästi. Kuten todettua, vailla perää eivät ole myöskään syytteet siitä, että julkaisukäytännöt eivät oikein enää toimi; mutta väitteet siitä, että ongelmat rajoittuisivat juuri niihin tutkimusaloihin, joita konservatiivit vihaavat, ovat puhtaasti tarkoitushakuisia.

PS. Huijauksen tekijöistä kertoo jotain se, että he hehkuttavat seitsemän julkaisunsa ansiosta saamaansa neljää pyyntöä arvioida muiden julkaisuja jotenkin esimerkkinä siitä, että tutkimusyhteisö pitäisi heidän julkaisujaan esimerkillisinä. Kuka tahansa aidosti tutkimusta tehnyt voi kertoa, että vapaaehtoisten arvioijien löytäminen on valtava päänsärky – esimerkiksi itse ajauduin suurelta osin tästä syystä työuupumukseen ja jouduin lopettamaan tehtäväni erään julkaisun apulaistoimittajana, kun en vain saanut kaikkien muiden kiireiden seassa hankittua arvioijia. Itse olen julkaissut neljä vertaisarvioitua tutkimusta, joiden laatu on kohtuullinen mutta ei mikään esimerkillinen, ja olen saanut paljon enemmän kuin neljä pyyntöä arvioida artikkeleita.

PPS. Huijauksen tekijöiden artikkelissaan esittelemät esimerkit vertaisarvioijien ”kritiikittömästä vastaanotosta” ovat muutamaa mahdollisesti erikoista mutta myös mahdollisesti kontekstista irroitettua poikkeusta lukuunottamatta erittäin normaaleja akateemisia kohteliaisuuksia, joita arvioijia suorastaan kehotetaan käyttämään jopa murska-arvioissa. Tästä ei kannata päätellä paljon sen enempää kuin kohteliaisuuksista ylipäänsä.

 

Kannustaako ihmisten pelastaminen siirtolaisuuteen?

Italian ja Maltan viranomaiset ovat EU:n hiljaisella tuella tai hyväksynnällä kieltäneet Välimerellä operoivia pelastuslaivoja lähtemästä satamistaan heinäkuun alusta lähtien. Lähinnä merihätään joutuneita siirtolaisia pelastaneiden alusten toiminnan estäminen on jo nyt aiheuttanut tarpeetonta inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa. Kolmekymmentäneljätuhattakolmesataakuusikymmentäyksi – 34 361 – EU:n tiukan siirtolaisuuspolitiikan vuoksi dokumentoidusti kuollutta eivät siis jää viimeisiksi (vertailun vuoksi: Talvisodassa kaatui tai katosi 25 904 suomalaista), mutta ylitysyritysten määrään inhimillisyyden kieltämisellä ei ole ollut juurikaan vaikutusta.

Monen mielestä on silti itsestäänselvää, että pelastusaluksien toiminnan kieltäminen vähentää ylitysten määrää. Tätä uskomusta perustellaan karkealla logiikalla: pelastusalukset tekevät ylittämisestä tilastollisesti hivenen turvallisempaa, ja kun ylittäminen on turvallisempaa, useampi ihminen uskaltautuu ylittämään.

Voidaan toki ajatella, että Afrikan rannoilla ylittämistä harkitsevat siirtolaiset ovat säännönmukaisesti paljon fiksumpia kuin esimerkiksi 99 prosenttia suomalaisista, ja pystyvät siis tekemään päätöksensä etupäässä rationaalisen riski/hyötyanalyysin perusteella. Jos näin olisi, niin olisi mahdollista ajatella, että ylimenoa helpottamalla tai vaikeuttamalla voitaisiin merkittävissä määrin vaikuttaa Eurooppaan loppujen lopuksi päätyvien siirtolaisten määrään. Tällöin ei kuitenkaan ole yhtään mitään perusteltua syytä jättää analyysia puolitiehen ja puhua vain pelastusaluksista vetovoimatekijänä. Yhtenä esimerkkinä, tällaisessa analyysissa pitäisi huomioida myös esimerkiksi se, että jos Eurooppaan tulee vähemmän siirtolaisia, vastaanottokeskuksissa ja siltojen alla on enemmän tilaa ja siirtolaisia hyödyntävissä yrityksissä useammin pulaa työntekijöistä. Jos meripelastus on “vetovoimatekijä,” nämäkin ovat täysin varmasti “vetovoimatekijöitä,” ja jos tulijat ottavat pelastusalukset huomioon laskelmissaan, ei ole mitään syytä luulla, etteivät he huomioisi tällaisia asioita.

“Vetovoimatekijöitä” analysoimalla voisi siis aivan yhtä oikeutetusti ja yhtä hatarin tieteellisin perustein sanoa, että siirtolaisten tapattaminen ei käytännössä vaikuta Eurooppaan tosiasiallisesti päätyvän siirtolaisuuden määrään. Koska “vetovoimatekijöistä” puhuvat kuitenkin vain ne, joiden mielestä Euroopan tulisi sulkea ovensa entistä tiukemmin, riippumatta montako lasta kuolee, he eivät tietenkään puhu kuin sellaisista “vetovoimatekijöistä,” jotka pönkittävät heidän omia väitteitään.

Todellisuudessa emme tiedä kovinkaan hyvin, mitkä kaikki tekijät tarkkaan ottaen vetävät siirtolaisia Eurooppaan, ja mikä näiden tekijöiden suhteellinen tärkeysjärjestys on. Käytännössä vaikuttaa siis todennäköiseltä, että jos tekisimme rehellistä analyysia emmekä vain yrittäisi pönkittää omia luulojamme, vetovoimatekijät yksin eivät voisi kertoa meille juuri mitään siirtolaisuuden määristä, vaikka suuntautumisesta kuten reittivalinnasta ne ehkä voisivatkin kertoa jotain. Siirtolaisuutta ja erityisesti pakolaisuutta ajavat lisäksi selvästi muut syyt kuin rationaalinen riski/hyöty-analyysi: äärettömän harva lähtee näin kalliille ja vaaralliselle matkalle, jos näkevät tulevaisuudessaan muuten mitään toivoa. Osalla toivottomuuden syy voi olla kapeasti katsottuna taloudellinen, mutta taloudellinen toivottomuus on sekin toivottomuutta, ja kun satun asumaan maassa, josta lähti paremman elämän toivossa siirtolaisiksi vielä vain 50 vuotta sitten ainakin 200 000 ihmistä, en katso voivani moralisoida tästä asiasta sen kummemmin.

Joudun hetken harhailemaan pääasiasta vastaukseksi tässä kohdassa niin usein kuultavaan mölähdykseen, “mutta he eivät menneet sosiaaliturvan perässä.” Kenties näin, koska tuohon aikaan missään maassa ei ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa – mutta myös aikakausi oli erilainen ja vastaanottavat valtiot paljon köyhempiä. Sosiaaliturva on nykyään osa yhteiskunnan palveluja, ja nykyistä siirtolaisuutta aivan erilaisena asiana pitävät unohtavat, että siirtolaiset “rasittivat” ennenkin yhteiskuntia tarvitsemalla esimerkiksi asuntoja ja kouluja. Ei ole itse asiassa mitenkään yksinkertaista sanoa, oliko siirtolaisista yhteiskunnalle lyhyellä tähtäimellä koitunut taloudellinen rasitus tuolloin suhteellisesti katsoen suurempi vai pienempi kuin nykyään. On kuitenkin selvää, että myös esimerkiksi Suomesta Ruotsiin aikanaan muuttaneet siirtolaiset nauttivat muutettuaan ruotsalaisen yhteiskunnan tarjoamista palveluista, kuten asuntorakentamisesta. Kaikki eivät myöskään työllistyneet tuolloinkaan, ja “Slussenin sissit” eli sosiaaliturvalla notkuvat ja asunnottomat suomalaiset juopot ja pikkurikolliset olivat tunnettu käsite vielä kun olin lapsi. Nettovaikutus siirtolaisuudesta oli kuitenkin siirtolaisia vastaanottaneille maille pitkällä tähtäimellä positiivinen, kuten se on viimeisen 30 vuoden tutkimuksen perusteella nykyäänkin.

Jos kuitenkin haluamme ymmärtää oikeasti, millaiset tekijät vaikuttavat siirtolaisuuden määrään, meidän on noustava nojatuoleistamme ja selvitettävä asia, sen sijaan että johtaisimme vastaukset jostain teoriasta. Asiaa on onneksi selvitetty. Esimerkiksi Lontoon yliopiston toteuttama tutkimus osoittaa, että kansalaisjärjestöjen pelastusaluksilla ei ole ollut havaittavaa vaikutusta Välimeren ylittämistä yrittäneiden määrään. Muutokset selitti tilanne lähtömaissa ja Afrikassa, kuten esimerkiksi Libyan sisällissota vuonna 2016. Jopa EU:n rajavartiovirasto Frontex joutui myöntämään, että pelastusalusten toiminnalla ei ollut vaikutusta: kun olosuhteet alueella muuttuivat, ylitykset lisääntyivät samassa suhteessa niin keskisellä Välimerellä, jossa pelastusalukset operoivat, kuin Marokon rannikolla, jossa yhtäkään pelastusalusta ei toiminut.

Tutkimus totesi myös, että pelastusjärjestöjen työ ei myöskään vaikuttanut siihen, millaisia veneitä tai millaisia taktiikoita salakuljettajat käyttivät. Salakuljettajat siirtyivät käyttämään huonokuntoisempia, onnettomuusalttiimpia veneitä ja vaarallisempia taktiikoita EU:n rajavalvontaoperaation ja operaation lisääntyneen väkivaltaisuuden vuoksi. EU:n joukkojen tuhottua salakuljettajien veneitä, he yksinkertaisesti siirtyivät käyttämään halvempia, huonokuntoisempia purtiloita.

Tiedämme myös, tai meidän ainakin pitäisi tietää, että Välimerta ylittämään lähtevät lähes varmasti eivät “laske auki” riskejä ja mahdollisuuksia missään sellaisessa mielessä, johon voitaisiin jo valmiiksi vaarallista matkaa vähän enemmän vaaralliseksi tekemällä vaikuttaa. Esimerkiksi siirtolaisia paljon vastaanottaneellla Lampedusan saarella edelleen työskentelevän lääkärin mukaan saarelle hengissä selviäviäkin siirtolaisia on säännönmukaisesti kidutettu karmeilla, keskitysleirit mieleen tuovilla tavoilla. Siirtolaisilta rahaa kiristäneet ovat käyttäneet tulta, hakkaamisia, sähköiskuja päähän ja sukuelimiin, ampumisia, ja partateriä. Sekä naisia, lapsia että miehiä on raiskattu. Vähintään osa, ja mahdollisesti valtaosa kidutuksesta on varmuudella tapahtunut EU:n rahoittamilla, rikollisten pyörittämillä “pakolaisleireillä” Libyassa. (Näillekin veroeuroille saattaisi olla parempaakin käyttöä.)

Ei yksinkertaisesti ole realistista luulla, että pelastuslaivojen toiminnan kieltämisen aiheuttama pieni riskinlisäys vaikuttaisi mitenkään merkittävästi kidutuksen uhrin päätökseen paeta kiduttajiaan, tai että Välimerellä odottavat vaarat pelottaisivat suuresti niitä, jotka tällaisista oloista lähtevät. Ei ole myöskään realistista uskoa, että jättämällä useampi ihminen hukkumaan, siirtolaisten määrää Euroopassa voitaisiin millään mielekkäällä tavalla vähentää.

Kuuluisan sanonnan mukaisesti jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan onkin olemassa vähintään yksi vastaus, joka on selvä, yksinkertainen, houkutteleva, ja väärä. Näyttääkin vahvasti siltä, että ajatus meripelastuksen kieltämisestä siirtolaisuutta vähentävänä toimenpiteenä kuuluu näiden vastauksien joukkoon.

Näistä ja mistä tahansa muista esitetyistä tosiasioista huolimatta on kuitenkin aivan varmaa, että suuri joukko ihmisiä tulee kuolemaansa saakka uskomaan pelastusjärjestöjen toiminnan lisäävän siirtolaisuuden määrää ja suorastaan vaarantavan ihmishenkiä. Tutkittuja tosiasioita ja niitä esiin tuovia tullaan myös riepottelemaan kaikin mahdollisin keinoin, pilkunviilauksesta henkilöön kohdistuviin hyökkäyksiin ja valikoivaan tilastojenlukuun, jotta ihmiset voisivat ohittaa uskomuksiaan ja maailmankuvaansa horjuttavat tiedot.

Ilmiö on minulle erittäin tuttu aikaisemmista yhteyksistä: tarkalleen samalla tavalla tutkimustietoon suhtautuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät ja ydinvoimaa tai uusiutuvaa energiaa kiivaimmin vastustavat. Kokemuksen johdosta en siksi edes kuvittele, että kykenisin kääntämään poikkeuksellisen sitkeisiin ennakkoluuloihin tukeutuvien, rasistisen ajattelun ja sitä tukevan yksipuolisen “logiikan” peruketta myöten nielaisseiden päitä, paitsi aivan satunnaisesti. Muukalaisvihassa on kyse vahvasti uskonnon kaltaisesta identiteettikysymyksestä ja ihmisiin mahdollisesti rautakoodattujen “me vastaan muut”-heuristiikkojen oikosulusta, ja kun johonkin johtopäätökseen on ilman todisteita päätynyt, niin mikään todiste ei myöskään kykene ihmistä tästä johtopäätöksestä pois vakuuttamaan. Siksi en aio tuhlata aikaani tätäkään kirjoitusta riepottelemaan ja keskustelua sivuraiteille viemään pyrkivien rasistien vakuuttamiseen, vaikka kysymyksiin muuten mielelläni parhaani mukaan vastaankin. Kuitenkin toivon, että kirjoituksestani on jotain hyötyä niille, jotka saattavat pohtia, mahtaako rasistien argumenteissa sittenkin olla perää.

PS. Henkilökohtaisesti minun on myös vaikea ymmärtää, miten pohjattoman typeriä voivat olla ne suomalaiset, jotka toiminnallaan ajavat siirtolaisuutta käyttämään mieluummin maa- kuin merireittejä. Pitäisi olla tunnettu tosiasia, että Suomella on Venäjän kanssa EU:n pisin yhteinen maaraja – noin 1340 kilometriä. Maarajan ylittämiseen ei tarvitse edes venettä, ja jos Venäjä mistä tahansa syystä päättää sallia Eurooppaan matkaavien siirtolaisten läpikulun, pieni maamme on vielä todellisessa liemessä. Sabotoimalla EU:n yhteistä vastuunkantoa nämä karmean lyhytnäköiset ihmiset lähinnä kasvattavat Venäjän vipuvartta Suomen politiikkaan. Tämä tietysti voi olla tunnetusti Putin-mielisten, melko todennäköisesti Kremlistä salaista rahoitusta ja/tai muuta vetoapua saavien “kansallismielisten” johtajien tarkoituskin, vaikka he itse tai heidän johtamansa hyödylliset hölmöt eivät ilmiselviä yhteyksiä haluaisikaan nähdä.