Tasaisempi valta: miksi sukupolvialuksen resurssit täytyy jakaa reilusti

Miksi planeettamme rajat vaativat reilumpaa jakoa? Asian hahmottamiseksi on hyödyllistä ajatella yksinkertaistettua esimerkkiä. Valtava sylinterinmuotoinen avaruusalus on lähetetty sukupolvien mittaiselle matkalle tutkimaan avaruutta. Tämän niinsanotun “sukupolvialuksen” asukkaiden tarvitseman hapen ja ravinnon tuottamiseksi, asukkaiden tuottamien jätteiden käsittelemiseksi ja tähtienvälisen yksinäisyyden aluksen asukkaille tuottaman mielenkuohun rauhoittamiseksi avaruusaluksen sisätilaan on rakennettu kokonainen ekosysteemi. Aluksen fuusioreaktorin tuottaman energiavirran varassa toimiva ekosysteemi peittää suurimman osan aluksen paineistetun ja asumiskelpoisen osan pinta-alasta, mutta aluksen suunnittelijat ovat laskeneet, että aluksen asukkaat voivat käyttää omia tarkoituksiaan varten turvallisesti ja elossapitojärjestelmänsä vakautta vaarantamatta tietyn rajallisen määrän sylinterin asuttavasta sisäpinta-alasta.

File:Stanford Torus-based generation ship.png
Havainnekuva mahdollisesta sukupolvialuksesta. Asukkaat asuisivat renkaan sisäpuolella; rengasta pyöritettäisiin painovoiman luomiseksi. Kuvan lähde Wikimedia Commons, Heineken11.

Miten tämä maa-ala tulisi jakaa aluksen asukkaiden kesken? Yksi tapa olisi jakaa hehtaarit tasaisesti niin, että jokaisella asukkaalla olisi samankokoinen tontti, jolle hän voisi esimerkiksi rakentaa asumuksensa tai vaikkapa tenniskentän. Tasaisen jaon ongelma on kuitenkin siinä, että asukkaat todennäköisesti arvostaisivat erilaisia asioita. Yksi asukas saattaisi haluta tehdä asioita, jotka vaativat enemmän pinta-alaa; toinen saattaisi olla tyytyväinen pieneenkin pinta-alaan, kunhan hänellä olisi tarpeeksi luettavaa. Vaikka maa-ala jaettaisiinkin alunperin tasaisesti, ennen pitkää asukkaiden välillä todennäköisesti syntyisi jonkinlaista vaihtokauppaa: pienempään maa-alaan tyytyvä asukas saattaisi antaa toiselle asukkaalle oikeudet osaan maapalastaan, jos toinen asukas vaikkapa pesisi hänen likapyykkinsä. Voisi myös olla, että tontteja ei pidettäisi yhtä hyvinä: joltain tontilta saattaisi olla kaunis näkymä alukseen rakennetulle järvelle, tai toinen saattaisi sijaita pitkän matkan päässä aluksen sosiaalisen elämän keskuksesta.

Talousteorian mukaan optimaalinen ratkaisu maapalstan kaltaisen niukan resurssin jakamiseksi on jakaa resurssi markkinoilla. Markkinoilla esimerkiksi huutokaupalla “myyty” eli johonkin toiseen arvossa pidettyyn asiaan tai palveluun vaihdettu maa päätyisi niille, jotka kokevat saavansa maasta eniten iloa itselleen. Kuten todettua, tonteille todennäköisesti syntyisi joka tapauksessa jonkinlaiset epäviralliset markkinat, joilla pinta-alaa vaihdettaisiin johonkin hyödykkeeseen tai palvelukseen. Virallistaminen tekisi tästä järjestelystä ainakin avoimemman, mahdollisesti myös reilumman.

Mutta mikä olisi sitten reilu tapa jakaa ne resurssit, joita käytetään markkinoilla vaihtokaupan välineenä? Jos tämä “valuutta”, oli se sitten mikä hyvänsä, jakautuisi kovin epätasaisesti, osalla avaruusaluksen asukkaita olisi varaa ostaa hallintaansa suuria maa-alueita vaikka he eivät oikeastaan edes niitä tarvitsisi. He voisivat rakentaa maalleen vaikkapa useita suuria huviloita, joiden välillä he muuttaisivat kyllästyttyään yhteen, tai yksinkertaisesti varata maan yksityiseksi puistokseen. Samaan aikaan köyhemmät asukkaat joutuisivat tyytymään paljon pienempiin maapalasiin. Jos asukkaiden tulisi esimerkiksi tuottaa oma ruokansa omilla maapalasillaan, osa asukkaista saattaisi jopa nähdä nälkää. Nälkäkuoleman välttämiseksi he saattaisivat antaa itsensä rikkaimpien palvelukseen: vastineena pienestä palasta maata tai sen antimia, he lupaisivat esimerkiksi viljellä maata sen omistajan puolesta tai jopa kolhia kepeillä toisia köyhiä, jos he uskaltavat vaatia maan reilumpaa jakoa. Lienee todennäköistä, että aluksen alkuperäiset asukkaat eivät suostuisi tällaiseen resurssien jakoon, vaan vaatisivat rajallisen maa-alan reilua ja vähintään melko tasapuolista jakamista ehtona sille, että suostuvat viettämään loppuikänsä tähtien välillä risteilevässä avaruusaluksessa.

On silti hyvin helppo kuvitella, että vuosisatojen saatossa aluksen asumiskelpoinen maa-ala kasautuisi yhä harvempiin käsiin. Tiedämme esimerkiksi tietokonesimulaatioiden ansiosta, että täysin tasa-arvoisesta lähtötilanteestakin päädytään ennen pitkää äärimmäisen eriarvoiseen lopputulokseen, jos edes pienten ja satunnaisten erojen annetaan kasautua riittävän kauan. Kuvitellaan vaikka, että jossain vaiheessa pitkää avaruusmatkaa kaksi tylsistynyttä ruoantuotannossa työskentelevää asukasta päättää lyödä vetoa vaikkapa kolikonheiton tuloksesta, ja voittaja saa puolet häviäjän maa-alueesta. Kumpi voittaa, on täysin satunnaista (ellei kumpikaan huijaa). Voittaja keksii, että hänhän voisi hankkia kasvaneiden peltojensa tuotolla lisää maa-alueita, ja siten viljellä entistä enemmän viljaa – kenties palkaten myös apulaisia. Kenties hän myös siirtää kasvaneen bisneksensä lapselleen.

Jos mikään, kuten huono onni, jälkeläisten kyvyttömyys, tai muiden asukkaiden vastarinta ei pysäytä tätä kehitystä, ennen pitkää kolikonheitossa voittaneen jälkeläiset omistaisivat kaiken asumiskelpoisen pinta-alan. Mitä todennäköisemmin aluksen muut asukkaat eivät olisi kehitykseen tyytyväisiä – ja yksin tästä syystä alus tuskin päätyisi yksityisomistukseen. Maa-alan keskittyminen harvojen, perinnöllisten aristokraattisukujen käsiin olisi sen sijaan todennäköistä, elleivät aluksella vallitsevat lait ja tavat tätä estäisi.

Ajatellaapa nyt, että esimerkkimme sukupolvialukselle käy kuten sukupolvialuksista kertovissa tieteistarinoissa usein käy, ja sen asukkaat ennen pitkää unohtavat ylipäätään asuvansa avaruusaluksessa. (Tämä on esimerkiksi Gene Wolfen Long Sun-kirjasarjan lähtökohta.) Ajan kuluessa asukkaat saattavat unohtaa, että osa aluksesta on jätettävä asukkaita elossapitävän ekosysteemin käyttöön. Jos tätä ekosysteemirajaa ei valvota, ja etenkin jos asumiskelpoinen maa-ala on sillä välin keskittynyt harvojen käsiin, on hyvin helppo kuvitella, miten joku tyytymätön päättää raivata itselleen tilkun maata siitä osasta alusta, jonka piti olla varattuna ekosysteemeille. Kenties rikkaat jopa kannustavat maan raivaamiseen: sehän tarkoittaa muun ohessa sitä, että paineet jakaa maata tasaisemmin vähenevät. Raivaaja saattaa puolustella tekoaan toteamalla, ettei yksi pieni tilkku mitään haittaa, ja että rikkaammat aiheuttavat joka tapauksessa enemmän vahinkoa. Todennäköistä onkin, että ekosysteemi kestää pienet ja vähän isommatkin vahingot. Mutta jos maatilkkujen raivaaminen jatkuu, ennemmin tai myöhemmin ekosysteemin tasapaino horjuu.

Kuvitelkaamme, että elossapitojärjestelmän toiminnan heikkeneminen havaitaan, ja asian syitä ryhdytään tutkimaan. Ehkäpä ennen pitkää havaitaan, että ekosysteemit tarvitsevat jonkin tietyn määrän maata toimiakseen kunnolla. Havaitaan myös, että aluksen asukkaat ovat ylittäneet selvästi tämän turvallisen rajan. Mitä sitten tapahtuu?

Melko varmasti kaksi asiaa: yksi, etenkin köyhemmät vaativat rajallisen maan tasaisempaa jakamista, ja kaksi, etenkin rikkaimmat – ja ne rikkaiden palkkalaiset, joiden omaa asemaa tasajako uhkaisi – yrittävät epätoivoisesti keksiä syitä, miksi tasaisempi jako olisi tarpeetonta tai suorastaan huono idea. Jos mikään muu ei auta, kenties rikkaammat turvautuvat palkkaamiensa korstojen ylläpitämään pakkovaltaan. Voi olla, että ennen pitkää joku rikkaista tai heidän palkkalaisistaan keksii, että yksi tapa vähentää sekä aluksen elossapitojärjestelmiin että sen valtahierarkiaan kohdistuvia paineita on kierrättää köyhät lannoitteeksi. Kenties tällainen hirmuteko onnistutaankin tekemään, ja köyhät suostuvat kuolemaan rauhallisesti sen sijaan että he esimerkiksi keksisivät jonkin keinon tuhota koko alus kostaakseen murhaajilleen vielä haudan takaakin. Asukkaiden harventaminen ei kuitenkaan lisää käytettävissä olevan maan määrää. Jäljelle jääneet asukkaat ovat maa-alassa mitattuna kenties rikkaampia, mutta mekanismit, jotka johtivat maa-alan loppumiseen, jatkavat toimintaansa. Jos näihin mekanismeihin ei puututa, viimeistään muutaman sukupolven kuluttua edessä on sama tilanne, jopa siinä tapauksessa, että aluksella ryhdyttäisiin noudattamaan ankaraa syntyvyyden säännöstelyä asukasluvun pitämiseksi pysyvästi pienempänä. Kenties tälläkin kertaa köyhiksi ajautuneet suostuvat kuolemaan; tai kenties asukkaat keksivät jotain muuta.

Onneksi kaikki tämä on vain tieteiskuvitelmaa, ja todellisuudessa avaruusaluksemme matkustajat epäilemättä päättäisivät ennen pitkää sekä jakaa rajallisen maa-alueen reilummin, että korjata ne mekanismit, jotka johtivat vaurauden epätasaiseen ja aluksen yhteiskunnan vakautta uhanneeseen keskittymiseen.

Tämäkin on osa luonnosta kirjasta Tasaisempi valta. Kommentit ovat tervetulleita!

Omaisuusrajat ovat väistämättömiä

Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.

Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.

Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?

Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.

Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.

Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.

Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.

Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:

Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.

Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.

On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.