Kaikki me haluamme ajatella olevamme hyviä ihmisiä. Siksi meidän on monesti vaikea hyväksyä sitä, että olemme toimineet väärin. Kun näin kuitenkin toisinaan tapahtuu, turvaudumme äärimmäisen helposti selittelyihin: minähän tarkoitin kuitenkin hyvää, ja yleensä olen kuitenkin ihan hyvä ihminen, ikäänkuin hyvä tarkoitus muuttaisi vääryyden oikeudeksi tai aikaisemmat hyvät teot oikeuttaisivat pahojen tekojen tekemisen.
Olen itsekin syyllistynyt tähän usein, etenkin ihmissuhteissani, ymmärtämättä kunnolla, etteivät hyvät aikomukset ole mikään puolustus. Toisen ihmisen loukkaaminen ei muutu vähemmän loukkaavaksi sillä, jos tarkoituksesi oli hyvä: parhaassakin tapauksessa tulet vähätelleeksi tekoasi. Houkutus vähättelyyn on kuitenkin suuri, sillä harva meistä haluaa oikeasti ajatella tehneensä väärin. Väärin tekemisen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi myös vaatimusta siitä, että muuttaa toimintaansa. On paljon miellyttävämpää kertoa ainakin itselleen, ettei oikeasti tehnytkään mitään väärin – koska tarkoitti vain hyvää.
Syyllistymme tähän ajatteluun niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin. Etenkin Euroopassa on ollut jo vuosisatoja muotia puhua ”sivistyksestä” ja ”länsimaiden” erinomaisuudesta. Emme halua vieläkään edes kuulla niistä vääryyksistä, joita esimerkiksi teollisen vallankumouksen ja nykyisen kaltaisen kapitalismin syntyyn merkittävästi vaikuttanut Intian ryöstö, muusta siirtomaiden riistosta puhumattakaan, pitivät sisällään. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita elämäntapamme ylläpitäminen aiheuttaa köyhempien maiden asukkaille tai omien maidemme köyhille. Emme halua kuulla vääryyksistä, joita piittaamattomuutemme ympäristöstä tulee aiheuttamaan, etenkin köyhissä maissa, mutta ennen pitkää myös omille jälkeläisillemme. Aivan kuin meemikuvan yksinkertainen SS-upseeri, ihmettelemme vilpittömästi, voimmeko me muka olla pahiksia.
Koska mehän tarkoitamme hyvää! Mehän olemme sivistyksen maanosa! Meillä on oikeusvaltio, ja me kunnioitamme ihmisoikeuksia!
Ainakin siihen asti, kunnes ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei ole enää poliittisesti tarkoituksenmukaista tai kannattavaa. Kuten nyt, kun Kreikka kieltäytyy ottamasta vastaan turvapaikkahakemuksia, ja presidentti Niinistönmukaan koko Euroopan Unioni tukee Kreikan ratkaisua.
Kunnioitamme ihmisoikeuksia, kunnes yhtenä päivänä emme enää kunnioita niitä. Meillä on oikeusvaltio, kunnes yhtenä päivänä meillä ei enää ole sitä. Jokainen ratkaisu, missä uhraamme yhden yhteisesti sovitun periaatteemme poliittisen tarkoituksenmukaisuuden alttarille, tarkoittaa, että myös muiden periaatteiden uhraaminen on jatkossa helpompaa. Nyt keskeinen ihmisoikeus vietiin yhdeltä ihmisryhmältä; mitä seuraavaksi viedään, ja keneltä?
Ja mitä meille sitten jää? Jos me emme edes yritä puolustaa niitä asioita, joilla kehuskelemme – jos hylkäämme keskeiset periaatteemme tämän pidemmittä puheitta – mikä tekee sivilisaatiostamme mitenkään erityisen hyvän, ansiokkaan, tai säilyttämisen arvoisen? Miten pitkälle aiomme päästä selittelemällä, että mehän sentään tarkoitimme hyvää?
Sivistys ei ole sitä, että on elänyt virheettömästi. Se on sitä, että ymmärtää tehneensä myös virheitä, mutta tekee kaikkensa, ettei tekisi niitä uudelleen. Me emme koskaan pysty saavuttamaan täydellisyyttä, eikä sivistys tarkoita täydellisyyttä. Sivistys tarkoittaa parempaa kohti pyrkimistä. Ja sivistys tarkoittaa toisista ihmisistä välittämistä.
Edessämme on epäilemättä vielä paljon vaikeampiakin päiviä, ja myös Suomen rajoilla saattaa vielä olla tuhansia ihmisiä hakemassa turvapaikkaa epävakaan ilmaston tai konfliktin tehtyä heidän kotiseuduistaan mahdottomia asua. Olemme nykyään rikkaampia kuin koskaan, mutta silti hylkäämme perustavanlaatuiset ihmisoikeudet näinkin nopeasti: tämä ei ole hyvä merkki, eikä se tule olemaan kunniaksi sivilisaatiollemme.
Mitä sopimuksia rikomme seuraavaksi? Mistä oikeuksistasi sinä itse haluaisit luopua?
Länsimainen sivilisaatio: se olisi hyvä idea, kuten Gandhin kerrotaan joskus sanoneen.
Maailman ja myös Suomen nykyinen talousjärjestelmä on hyvin samanlaisella ja yhtä kestävällä pohjalla kuin Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli 1970-luvulla, ja järjestelmän radikaali muuttuminen, kenties jopa romahdus, on enää vain ajan kysymys.
Väitteeni voi vaikuttaa naurettavalta kaikista niistä, jotka eivät ole perehtyneet talousjärjestelmämme yksityiskohtiin tai ovat omista syistään haluttomia näkemään järjestelmän sellaisena kuin se on. Mielipiteillä ei kuitenkaan ole vaikutusta objektiivisiin tosiasioihin, ja on objektiivinen, tutkimuksen toisensa jälkeen toteama tosiasia, että talousjärjestelmämme tuhlaa luonnonvaroja – ja ihmisiä – selvästi enemmän kuin planeettamme varallisuus sallisi. Erityisesti me suomalaiset olemme eläneet vuosikymmeniä yli varojemme, ja kaikesta nimellisestä talouskasvusta huolimatta olemme silti tosiasiallisesti köyhempiä kuin 1980-luvulla. Jos sinustakin siis tuntuu siltä, että kaikesta talouskasvupuheesta huolimatta maailma on menossa huonompaan suuntaan, monet kaupasta saatavat tuotteet ovat huonompia kuin ennen, ja kaikki määrä ei ehkä kuitenkaan korvaa laatua, olet todennäköisesti vain täysin tervejärkinen ja tehnyt havainnon, jota tutkimustieto vahvasti tukee.
Miksi näin on päässyt käymään? Syy on loppujen lopuksi yksinkertainen. 1900-luvun puolivälistä lähtien niinsanotut länsimaat ovat mitanneet politiikan onnistumista ennen kaikkea sellaisilla mittareilla, jotka huomioivat talouden kasvun, vaan eivät sitä, mitä kasvu maksaa. Ja koska kasvun hintaa ei ole mitattu, sitä ei ole myöskään huomioitu.
Suomen bruttokansantuote (BKT) ja ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset huomioiva varallisuuden kehitys kahdella eri mittarilla (GPI ja ISEW) mitattuina. Ylempänä linkatusta lähteestä (Hoffrén 2012:7).
Voit ottaa minkä tahansa merkittävän sanomalehden vuosikerran miltä tahansa vuodelta mistä tahansa länsimaasta viimeisen 50 vuoden ajalta, ja todennäköistä on, että poliitikkoja työllistäviä ongelmia käsittelevissä artikkeleissa puhutaan voittopuolisesti talouskasvusta, työllisyydestä, investoinneista ja etenkin näiden puutteesta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, koska nykyisessä talousjärjestelmässä työttömyys on toisaalta krooninen ongelma, mutta toisaalta myös tarpeellinen pelote, jolla tavallinen kansa saadaan pidettyä kurissa ilman alastonta pakkovallan käyttöä. Niinpä työttömyys ja sen pitäminen sopivalla tasolla – ei liian vähän, mutta ei liikaakaan – investointeja houkuttelemalla ja talouskasvua maanittelemalla on jokaisen teollistuneen valtion keskeisiä tavoitteita.
Mutta käytännössä missään näistä keskusteluista ei mainita sanaakaan siitä, millä hinnalla työllisyys ja talouskasvu saavutetaan. On vain termodynaaminen tosiasia, että taloudellinen toimeliaisuus edellyttää aina jonkinlaisia energian ja materiaalin virtoja. Mietitään esimerkkinä vaikkapa ravintolaa: jos ravintolaan ei virtaisi jatkuvia raaka-aineiden ja energian virtoja, se ei ruokkisi eikä työllistäisi yhtäkään ihmistä. Vuosikymmenien tutkimuksen perusteella meillä on myös vahvoja syitä epäillä, että jopa niinsanotut ”aineettomat” talouden alat ovat tosiasiallisesti hyvinkin aineellisia: esimerkiksi Internet kuluttaa hyvinkin kaksi prosenttia kaikesta maailman sähköntuotannosta, eikä tuota tuotantoa tapahtuisi ilman erittäin aineellisia voimaloita, sähköjohtoja, ja polttoaineiden louhimista ja polttamista – eikä kukaan ”aineettomasta” nettitaloudesta elantonsa ansaitseva vielä sentään elä tietokoneessa, vaan vaatii taloja, autoja, ja niitä ravintoloita. Taloutemme on siis kiinteästi sitoutunut aineeseen ja energiaan, ja niin kauan kun ihmiset ovat fyysiseen maailmaan sidottuja olentoja, emme pysty sitä tästä kohtalonyhteydestä täydellisesti irroittamaan, väittivät termodynamiikkaa ymmärtämättömät asiasta mitä tahansa.
Se, että politiikkamme onnistumisen mittarit eivät mitanneet onnistumisten hintaa, ei ollut suuri ongelma niin kauan, kun taloudellinen toimeliaisuus oli pienimuotoista ja rajoittunutta. Mutta viimeisen 200 vuoden ajan taloudellinen toimeliaisuus on kasvanut valtavasti. Samaan aikaan talouskasvun hinta on kasvanut vielä valtavammin. Kuten näemme esimerkiksi aitoa edistystä mittaamaan pyrkivästä GPI-mittarista ja sen kehityksestä, taloudellisen toimeliaisuuden määrä lisääntyy itse asiassa nykyisin hitaammin kuin lisäysten aiheuttamien vahinkojen määrä. Tällainen ilmiö, jossa jonkin asian jatkuvan kasvun haittapuolet lisääntyvät jonkin rajan jälkeen itse asiaa nopeammin, on itse asiassa erittäin tyypillinen luonnonilmiö, ja olisi haihattelua luulla, että taloutemme olisi vastaavalle niinsanotun laskevan rajahyödyn ilmiölle immuuni. Jos laskeva rajahyöty ei ole sinulle aikaisemmin tuttu ilmiö, hyvä vertauskuva on juopottelu: pari ensimmäistä kaljaa maistuvat makoisilta ja tuovat mahtavan nousuhumalan, mutta myöhemmässä vaiheessa iltaa kymmeneskään kalja ei enää mainittavasti paranna oloa – ja tuo vain entistä kauheamman krapulan seuraavana päivänä. Talousjärjestelmämme on nyt siinä pisteessä, että ravitsemusliikkeen ovivahti ohjaisi hänet jo kotiin selviämään, ellei peräti tilaisi miekkataksia tai ambulanssia.
Politiikan hyvyyttä mittaavat mittarit ovat siis pahasti vanhentuneita ja näyttää todennäköiseltä, että talous”kasvumme” aiheuttaa todellisuudessa yhteiselle vauraudellemme enemmän vahinkoja kuin mitä se tuottaa meille hyötyjä. Mikä pahinta, vahinkojen määrä kasvaa jatkuvasti, joten kun tavoittelemme enemmän talouskasvua vahinkojen korjaamiseksi, tulemme vain aiheuttamaan entistä enemmän tuhoa. Asiasta ei kuitenkaan puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, ja niinpä poliitikot ja muut nykyjärjestelmän ikuiseen jatkuvuuteen sitoutuneet Hyvin Vakavat Ihmiset voivat edelleen vaatia ”kasvua” ja työllisyyttä tukevia toimenpiteitä jopa samalla, kun he valittavat näiden toimenpiteiden aiheuttamien haittojen, kuten kiihtyvällä nopeudella etenevän ilmastonmuutoksen, vaarantavan ihmislajin tulevaisuuden.
Miksi asiasta ei sitten puhuta, vaikka esimerkiksi bruttokansantuotteen ongelmallisuudesta hyvinvoinnin mittarina on käyty keskustelua niin kauan kun kyseinen mittari on ollut olemassa?
Olemassaolevissa järjestelmissä on aina valtavasti hitautta eli inertiaa, ja vallankahvaa vääntämään päässeiden sekä muuten nykytilan jatkumisesta hyötyvien on aina vaikea tunnustaa, että järjestelmä, joka nosti heidät valtaan ja vaurauteen, saattaakin olla läpeensä mätä. Lisäksi kustannusten unohtaminen sopii mainiosti järjestelmästä hyötyville: kun talouskasvun ja investointien todellista hintaa ei tarvitse laskea, monet järjettömätkin sijoitukset näyttävät kannattavilta ainakin niin kauan, että sijoituksia kauppaavat (jotka yleensä ovat eri ihmisiä kuin vahingoista kärsivät) ehtivät hyötyä niistä.
Palatakseni aikaisempaan esimerkkiin, miten hyvin ajattelisit humalahakuisen juomisen pysyvän hallinnassa, jos krapula ja maksakirroosi tulisi aina jollekin toiselle kuin itse juomarille?
Talousjärjestelmämme voi hyvin olla perustunut kirjanpitovirheelle, kunhan vain virhe ei tule liian ilmeiseksi ennen kuin virheistä hyötyvät päätöksentekijät eläköityvät tai kuolevat. Ja kirjanpitovirheelle järjestelmämme nimenomaan perustuu. Jos kirjanpitäjä antaisi tietoisesti puhtaat paperit yritykselle, jonka liiketoimintasuunnitelman kulmakivi on jättää maksamatta osa yrityksen kustannuksista, kirjanpitäjä olisi pian entinen kirjanpitäjä ja yrittäjällä olisi tapaaminen käräjätuomarin kanssa. Ja jos maanrakennusalan yrittäjä pystyttäisi Helsingin keskustaan kivenmurskaamon ja ilmoittaisi käyttävänsä kivimurskeen raaka-aineena erästä Arkadianmäellä sijaitsevaa graniittimuodostumaa, voisimme lyödä vetoa siitä, ehtiikö yrittäjän ovelle ensin poliisi vaiko mielenterveyshoitajat.
Mutta kun yrityksen liiketoimintasuunnitelma perustuu Eduskuntatalon graniitin alihinnoittelun sijasta hitaasti kasvavien pohjoisten metsien alihinnoitteluun, kyseessä ei olekaan hullu rikos tai rikollinen hulluus vaan kannatettava liiketoiminta, jonka syntymistä poliitikot ja muut Hyvin Vakavat Ihmiset juhlivat jakamalla yrittäjälle kunniaa ja huomionosoituksia. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmämme kun ei näe juuri minkäänlaista eroa siinä, luoko taloudellinen toimeliaisuus jotain aidosti arvokasta, vai onko se vain entistä nopeampi ja tehokkaampi tapa polttaa luonnonvaroja numeroiksi pankkitileillä. Mainio käytännön esimerkki löytyy Äänekoskelta, jonne nousevan uuden sellutehtaan synnyttämät noin 2700 työpaikkaa ovat olleet poliitikkojen juhlinnan kohteena. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty esimerkiksi siihen pikku yksityiskohtaan, että jos sellutehtaan käyttämä puutavara ja sen arvo hiilidioksidin sidonnassa hinnoitellaan edes jotakuinkin realistisesti, Äänekosken sellutehtaan joka ikinen työpaikka köyhdyttää todellisuudessa maatamme joka ikinen vuosi noin 100 000 – 300 000 euron verran – siis nettona, sen jälkeen kun tehtaan kansantuotteeseemme lisäämä vauraus on huomioitu. Yhteiskunnallemme olisi siis selvästi kannattavampaa maksaa jokaiselle noista 2700 henkilöstä viisi tonnia kuussa vaikka siitä, etteivät he tee yhtään mitään. (Tämä on muuten erinomainen argumentti perustulon puolesta: kun iso osa uusista työpaikoista todellisuudessa tuhoaa vaurautta, olisi järkevämpää maksaa vaikka joutenolosta.)
Liiketoiminnasta toki saa paljon helpommin kannattavaa jos sen todellisia kustannuksia ei tarvitse laskea, ja tämä yksinään selittää jo paljon siitä, miksi bisneksen teon liki uskonnoksi korottaneet yhteiskuntamme tuhoavat säälimättä ja mielettömästi koko planeetan elämän edellytyksiä. Niin kauan kun luonnonvaroja tuhlaamalla voi korjata suuria taloudellisia hyötyjä, luonnonvaroja tullaan tuhlaamaan: ja niin kauan kun rikkaudet tuovat valtaa, järjestelmämme ei tule tekemään luonnonvarojen säästämiseksi kuin kosmeettisia parannuksia puutteelliseen kirjanpitoonsa. Raamatusta saakka olemme oppineet, että luonto on olemassa vain ihmistä varten, ja tätä opetusta olemme toden teolla noudattaneet. Mutta mikään määrä ideologisista ja historiallisista syistä puutteellista kirjanpitoa ei muuta fysikaalista todellisuutta: avohakatut metsät ovat avohakattuja ja avolouhokset avolouhoksia, vaikka kansamme kirjanpidollinen vauraus olisi vain lisääntynyt ja jotkut meistä saisivat pankkitililleen suurempia saldolukemia.
Nykymenon voisi ehkä ymmärtää paremmin, jos emme tietäisi, mitä tapahtuu yhteiskunnille, joiden kirjanpito perustuu vanhentuneeseen ideologiaan eikä vastaa elettyä todellisuutta. Neuvostoliiton ja sen vasallivaltioiden ”reaalisosialismin” kaatumiseen oli monia syitä, mutta talouden tehottomuus oli niistä tärkeimpien joukossa. Kommunistinen järjestelmä, joka oli itse asiassa tuottanut jopa merkittävän määrän hyvinvointia ja kapitalismiakin huikeampia määriä talouskasvua aina 1960-luvun alkuun saakka, ei 1970-luvulta alkaen kyennyt enää lisäämään kansalaisten reaalista hyvinvointia – aivan kuten nykyinen talousjärjestelmämme ei ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia sitten 1990-luvun. Päätöksentekijöiden seuraamien mittareiden mukaan kaikki oli toki edelleen hyvin: tuotantotavoitteet saavutettiin jopa etuajassa ja talous kasvoi kohisten. Mitä väliä sillä, että mittarit unohtivat laskea lähes kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen kulutuksen? Kommunistisessa talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähty olevan mitään arvoa, ellei niiden ”jalostamiseksi” oltu tehty työtä. Nykyisessä talousjärjestelmässä luonnonvaroilla ei nähdä olevan mitään arvoa, ellei kukaan ole valmis maksamaan niistä rahaa. Molemmissa järjestelmissä lopputuloksena on luonnonvarojen yltiöpäinen tuhlaaminen lyhyen tähtäimen etujen nimissä, ja kummassakin järjestelmässä on valtavasti inertiaa ja vaikutusvaltaisia intressejä, jotka hidastavat kaikkia yrityksiä korjata järjestelmää vähemmän tuhoavaksi. Kommunistien puolustukseksi voi sentään lukea sen, että 1980-luvulla tietoisuus elinympäristömme rajallisuudesta ei ollut lainkaan niin laajaa kuin mitä se on nyt, 30 vuotta myöhemmin.
Kummallekin järjestelmälle on myös ominaista tuotannon määrän korostaminen laadun kustannuksella. Neuvostoliitossa saatettiin (väitetysti) lisätä kodinkoneisiin betonipainoja, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustivat tuotetun tavaran painon kasvattamiseen: H&M heikentää jatkuvasti ja silminnähden kankaidensa ja ompelutyönsä laatua, koska johdon palkitsemisperiaatteet kannustavat myymään enemmän halvempia rättejä samassa ajassa, ja pitkään kestävät laadukkaat vaatteet sotivat molempia tavoitteita vastaan. (Käytin Kuopion ensimmäisen H&M:n avajaisista noin vuonna 1998 ostamiani reisitaskuhousuja vuosikymmenen; nykyisin vastaavaa kestävyyttä on kyseisen liikkeen tuotteilta turha edes toivoa.) Molemmissa järjestelmissä on teoriassa valinnanvapautta, mutta suuri osa kansalaisista on vapaudessaan perin rajoitettuja: Neuvostoliitossa poliittisen eliittiin kuulumattoman tavallisen ihmisen saatavilla ei ollut laadukasta tavaraa, nykyisessä järjestelmässä varakkaiden eliittiin kuulumattomalla tavallisella ihmisellä ei ole laadukkaaseen tavaraan varaa. Ja molemmissa järjestelmissä poliitikkojen tavoitteena on kasvu. Kysymyksiä siitä, mitä kasvulla saadaan, pidetään haihatteluna. Taloushistoriaa tuntevat naureskelevat nykyisinkin Neuvostoliiton niinsanotun reaalisosialistisen talousjärjestelmän tehottomuuksille ja luonnonvarojen haaskaamiselle, mutta on täysin varmaa, että tulevaisuuden taloushistorioitsijat – sikäli kun sellaista ammattikuntaa tai *tulevaisuutta* on – tulevat nauramaan vielä makoisammin nykyisen reaalikapitalismin kummallisuuksille. Edes Neuvostoliitossa ei sentään nähty sellaisia erikoisuuksia kuin tuotteiden laadun tahallinen heikentäminen ”suunnitellun vanhenemisen” nimissä, vain jotta tuotteiden valmistaja saisi myytyä uusia tuotteita vuodesta toiseen.
Tässä kohdassa kriittinen lukijani saattaa jo hermostua, ja kysyä, onko järjestelmämme todella niin tehoton kuin Neuvostoliiton todistetusti tehoton järjestelmä oli. Vastaus tähän on selvä: olemme paljon tehokkaampia tuhoamaan luonnonvarojamme ennen kuin järjestelmämme ajautuu täydelliseen umpikujaan.
Suhteellisen vapaan tiedonvälityksen ja vapaan yritteliäisyyden ansiosta länsimaissa vallitseva järjestelmä pystyy reagoimaan tehottomuuksiin merkittävästi paremmin kuin Neuvostoliiton kankea, salaileva ja aloitteellisuudesta rankaiseva pakkovalta koskaan kykeni. Valitettavasti tämä ei ole minkäänlainen tae siitä, että käyttäisimme vähemmän luonnonvaroja: päin vastoin, tehokkuutemme on tähän mennessä näkynyt nimenomaan siinä, että kulutamme luonnonvarat kommunisteja nopeammin ja huolellisemmin. Vuosikymmenien puheesta ja kirjaimellisesti tuhansista koko ajan epätoivoisempaan sävyyn kirjoitetuista tutkimuksista huolimatta talouskasvuamme ei ole vieläkään kyetty ”irtikytkemään” luonnonvarojen kulutuksesta.
Olemme enintään kyenneet ulkoistamaan vahinkomme meitäkin köyhemmille, ja toisinaan kuullut väitteet irtikytkennästä perustuvatkin länsimaiden teollisuustuotannon ulkoistamiseen esimerkiksi Kiinaan. Yhteiskuntamme ympäristöjalanjälki onkin kokonaisuudessaan tyylipuhdas esimerkki niinsanotusta Jevonsin paradoksista eli kimmahdusilmiöstä: vallitseva talousjärjestelmä varmistaa, että sitä mukaa kun opimme käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin, käytämme niitä yksinkertaisesti vain enemmän. Ilmiölle nimen antanut William Stanley Jevons pani jo vuonna 1865 merkille, että höyrykoneiden ja muiden hiiltä kuluttavien teollisuuslaitosten polttoainetehokkuuden huikeasta kasvusta huolimatta, Iso-Britanniassa kulutettiin merkittävästi enemmän hiiltä kuin 1700-luvun lopussa. Syynä oli se, että tehokkaammin kulutettua hiiltä kannatti käyttää enemmän, ja sitä kannatti kaivaa vähemmänkin kannattavista esiintymistä. Sama ilmiö on havaittu 150 vuoden aikana jokseenkin aina, kun minkään luonnonvaran tai muun resurssin käyttöä vallitsevan talousjärjestelmän alaisuudessa on vaivauduttu tutkimaan.
Ansioksemme on toki luettava, että olemme kyenneet torjumaan joitain paikallisia ympäristöongelmia. Olemme onnistuneet lisäämään metsien kasvua Euroopassa (ainakin toistaiseksi) ja puhdistamaan monet aiemmin saastuneet joet ja järvet, mutta näiden pohjimmiltaan paikallisten ongelmien ratkaisu ei ole ainakaan toistaiseksi antanut minkäänlaisia avaimia sivilisaatiotamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Ja sitä mukaa kun ympäristörajoitteet ovat tehneet perinteisestä teollisuuskapitalismista vaikeampaa, kapitalistisen järjestelmän kyltymätön voitontavoittelu on vain ohjautunut uusille urille.
En usko, että on sattumaa, että juuri nyt, kun Internet-talouden suurin laajentumisvaihe on ohi ja luonnonvarojen ylikäytöstä puhutaan enemmän kuin koskaan, elinkeinoelämää palvelevat tahot painostavat ankarasti poliitikkoja ja kansaa hyväksymään sosiaali- ja terveyspalvelujen teurastamisen kapitalismin alttarilla. Nykyinen saalistuskapitalismi on voitontavoittelussaan kuin hai, jonka täytyy uida ja syödä tai se kuolee. Jos sijoitusomaisuudelle ei koko ajan löydy uusia, ei vain voittoa vaan mieluusti enemmän voittoa tuottavia sijoituskohteita, velkojat jäävät vaille rahojaan ja koko korttitalo uhkaa romahtaa – vuonna 2008 käytiin jo hyvin lähellä. Mutta maailma alkaa olla jo täynnä, ja elämänpiirimme on jo liki täysin kapitalismin valtaama: siksi voittoa tavoittelevien yritysten on suorastaan lakisääteinen pakko yrittää vallata vielä niitä alueita, jotka toistaiseksi on onnistuttu pitämään voitontavoittelun ulkopuolella. Sosiaali- ja terveyspalvelujen jälkeen jäljellä onkin lähinnä koulutus, ja senkin yksityistäminen on täysin varmasti elinkeinoelämän jatkuvan kasvun uskontoa julistavan papiston toiveissa.
Tällaisen valtaa keskittävän ja jatkuvaa kasvupakkoa synnyttävän järjestelmän hallitseminen ihmisten valtaosan eduksi voi osoittautua ikuiseksi toiveuneksi. Nykyinen talousjärjestelmämme ei ole enää ihmiskunnan renki, vaan isäntä. Se on karannut demokraattisesta hallinnasta (sikäli kun se koskaan sellaisessa on ollut) ja kasvaa mielettömästi pelkän kasvun vuoksi kuin syöpä, kunnes se ei enää voi kasvaa. Tällöin se vain on tuhonnut paitsi ympäristön, myös yhteiskunnat, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Kasvaimen ”tehokkuuden” parantaminen voi tuoda hetkellistä helpotusta ja saattaa olla joskus tavoiteltavaa, mutta pitkällä tähtäimellä se vain tarkoittaa, että entistä tehokkaampi kasvain leviää laajemmalle ja saa aikaan suurempaa vahinkoa ennen kuin se kuolee tilan loppumiseen. Ja koska järjestelmä itsessään synnyttää tarpeen sen laajenemiselle, koska järjestelmän palvojilla on käytössään ylivoimaiset resurssit, koska järjestelmää uskollisesti palvomalla on mahdollista (joskin epätodennäköistä) päästä voittajien harvalukuiseen joukkoon, ja koska järjestelmä on satojen vuosien kollektiivisella kokemuksella erittäin tehokas taivuttelemaan ihmiset tukemaan sitä, ajatukset järjestelmän ”kesyttämisestä” ovat ongelmallisia: tähän mennessä on käynyt niin, että järjestelmä on kesyttänyt kesyttäjänsä.
Meillä on nyt järjestelmä, joka suorastaan kannustaa vähättelemään rikkauksien tavoittelussa luonnolle ja muille ihmisille aiheutuvia vahinkoja, koska vahingot aiheutuvat vain aniharvoin sille, joka hyötyy eniten. Niinpä meillä on järjestelmä, jossa krapula ja maksakirroosi koituvat jonkun muun kohtaloksi ja siksi kaikkien kannattaa ryypätä koko ajan – mutta emme näe, että koska kaikkien kannattaa toimia samoin, jokainen meistä kärsii jonkun toisen aiheuttamasta krapulasta. Jopa meistä rikkaimmat kärsivät, vaikka tietenkin vähemmän kuin köyhät. Rikkaat joutuvat käyttämään koko ajan enemmän rahaa suojautuakseen eriarvoisuutta luovan järjestelmän seurauksilta, kuten vaikkapa heikkenevältä julkiselta terveydenhoidolta ja yksinkertaisesti siltä tosiasialta, että jos yhteisössä on yksi rikas ja sata köyhää, köyhät saattavat yrittää tasoittaa tilannetta kolkkaamalla rikkaan.
Joskus uskoin, että nykyinen talousjärjestelmä olisi mahdollista muuttaa ajoissa ja voisimme välttyä suuremmilta ongelmilta, vaikka säilyttäisimme rahan vallan politiikassa. Nykyään en enää tähän usko. Olisimme saattaneet selvitä suhteellisen vähäisillä muutoksilla, mikäli muutokset olisi aloitettu toden teolla viimeistään 1990-luvulla. Edes vankka tutkimustieto ei kuitenkaan tuolloin kyennyt päihittämään ”rationaalisen” järjestelmämme inertiaa ja järjestelmästä hyötyvien itsekkyyttä, ja nyt on melko varmasti jo liian myöhäistä. Tämä on kuitenkin viesti, jota varsin harva haluaa kuulla.
Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Omien havaintojeni mukaan varsinainen järjestelmävallankumous on vasta pääsemässä vauhtiin. Koko ajan kasvava joukko ihmisiä – ja onneksi ennen kaikkia nuoria ihmisiä – ympäri maailmaa on tullut samaan johtopäätökseen mihin päätymiseen itse tarvitsin vuosikymmenen. Suuri pyörä on alkanut kääntyä, ja vaikka suuret pyörät pyörivät hitaasti, ne jauhavat hienoksi. Nykyinen järjestelmämme ei kertakaikkisesti ole kestävällä pohjalla, ja tarvitsemme vähintään pohjan uudelleenrakentamisen, ellemme koko järjestelmän täydellisen remontin. Tämä kaikki on täysin mahdollista.
Talousjärjestelmät ovat käytännössä täysin ihmisten luomia sosiaalisia konstruktioita (hieno nimitys ”sopimusasialle”), eikä mikään luonnonlaki estä meitä sopimasta talousjärjestelmän pelisääntöjä uudelleen, enemmän kaikkien ja vähemmän harvojen hyväksi. Vaikka nykyisen järjestelmän palvojat miten huutavat, että edes pelisääntöjen pieni viilaus saati koko pelin muuttaminen ei ole mahdollista tai ainakin tarkoittaisi maailmanloppua, toisenlainen talousjärjestelmä ei tarkoita maailmanloppua yhtään enempää kuin pelattavan tietokonepelin vaihtaminen tarkoittaisi pelaamisen loppua. Talousjärjestelmän muutosta vastustavat käyttäytyvät käytännössä tarkalleen kuten lapset, jotka ovat päässeet tuossa talousjärjestelmämme toimintaa oivallisesti kuvaavassa lautapelissä eli Monopolissa voitolle ja sitten kiukuttelevat, kun muut lapset kyllästyvät ja kysyvät, että eikö voisi joskus pelata jotain toista, järkevämpää ja vähemmän turhauttavaa peliä. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö myös lastentarhoissa pelattaisiin paljon enemmän pelkästään Monopolia, mikäli pelissä vahvoilla olevat voisivat käyttää monopolirahaa palkatakseen taitavimpia propagandisteja julistamaan Monopolin olevan ainoa mahdollinen lautapeli ja sen sääntöjen olevan luonnonlakien omaisia ikuisia totuuksia – sekä vartijoita raahaamaan arestiin ne, jotka yrittävät kaataa pelilaudan.
Toisenlaiset pelisäännöt ja jopa aivan toisenlaiset pelit ovat kuitenkin täysin mahdollisia ja ennen pitkää pakollisia, vaikka tämä tietoisuus ei vielä olekaan suotautunut yleiseen tajuntaan. Uuden järjestelmän lähtökohdaksi tulee ottaa se, mikä on fysikaalisesti mahdollista ja reilua, ei se, mikä on nykyisessä järjestelmässä voitolle päässeiden etujen mukaista. Sekä yksityiskohtaisia että vähemmän yksityiskohtaisia esityksiä tällaisen talouden käytännön järjestelyistä on lukuisia, Hahnelin osallisuustaloudesta Olin Wrightin reaaliutopioihin. Mikä tai millainen yhdistelmä näistä toteutuu, jää lähitulevaisuuden päätettäväksi.
Kaikki muutosehdotukset tulevat tietenkin herättämään vastustusta, vähättelystä ja karmeilla seurauksilla pelottelusta suoraan tai epäsuoraan vallankäyttöön (jonka yksi muoto on sosiaaliturvan ja koulutuksen heikentäminen, jotta järjestelmässämme kasvava häviäjien joukko ei ehdi, jaksa tai osaa vaatia reilumpaa peliä). Voi olla, että uuden ja vanhan talousjärjestelmän välejä joudutaan selvittämään jopa aseellisesti, kun vanhasta järjestelmästä hyötyvät eivät halua luopua vallastaan vapaaehtoisesti mutta onnistuvat vielä palkkaamaan ja kiihottamaan köyhempiä kuolemaan puolestaan. Itse uskon rauhanomaisen muutoksen olevan kestävämpi ja tehokkaampi tapa muuttaa asioita, mutta harva suuri muutos on mennyt läpi ilman minkäänlaista konfliktia. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin fyysinen todellisuus pakottaa jääräpäisimmätkin nykyjärjestelmän palvojat tunnustamaan tosiasiat. (Kun he tämän tekevät, toivon aikaisemmin tosiasiat todenneilta sen verran suurpiirteisyyttä ja pelisilmää, että edes viime hetkellä ihmiskunnan puolelle loikkaavia ei pilkata jälkikäteen.) Kuten yhdysvaltalainen sanonta toteaa, todellisuudella on aina viimeinen lyöntivuoro, ja on vain objektiivista todellisuutta, että nykyisen järjestelmämme kestävyyteen voi uskoa vain tosiasiat kiistävä haihattelija.
Sivumennen sanoen, nykyään tunnen suurta sympatiaa Neuvostoliiton talousjärjestelmän ongelmista ja epäkohdista 1970-luvulta saakka varoitellutta Tauno Tiusasta kohtaan: kun hän sanoi ääneen, että hänen havaintojensa mukaan sosialistinen talousjärjestelmä kasvattaa tuotannon määrää laadun kustannuksella, tuhlaa luonnonvaroja, turmelee ympäristön, ja synnyttää tarpeellisia muutoksia tuhoon saakka vastustavan byrokratian, virallinen YYA-Suomi ja Neuvostoliiton talouden edistyksellisyyteen uskovat julmistuivat näistä harhaopeista niin, että Tiusanen joutui hakeutumaan maanpakoon Glasgow’n yliopistoon. Vaikka itsekin epäilen, että julkituomani näkökannat järjestelmämme epäkohdista eivät ole ainakaan edistäneet yrityksiäni työllistyä tutkijaksi, edistystä on toki tapahtunut siinä määrin, etteivät kaltaiseni harhaoppiset joudu pelkäämään maanpakolaisuutta. Ajatuskontrolli toimii nykyään niin, että epämieluisat viestit jätetään huomiotta kunnes ne katoavat somen, klikkijournalismin ja päivittäisten kohujen kakofoniaan.
Tänä keväänä koulunsa päättää ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella syntynyt ikäluokka. Samalla tulee myös kuluneeksi 18 vuotta siitä, kun itse pääsin lukiosta. Siksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kenties tärkeimmästä asiasta, jota olen tähän mennessä yhteiskunnasta oppinut.
Nyt valmistuvat, olette (todennäköisesti) ensimmäistä kertaa oikeutettuja äänestämään eduskuntavaaleissa ensi vuonna. Osa teistä on saattanut jo miettiä, mitä puoluetta kannattaa. Osa saattaa vielä miettiä, ja osaa varmasti ei voisi vähempää kiinnostaa. Puolueilla ei tunnu olevan juurikaan eroja, ja politiikasta kiinni saaminen on vaikeaa. Mistä juuri sinun pitäisi tietää, mikä on hyvää ja kannatettavaa politiikkaa?
Tämä on aidosti vaikea kysymys, joihin valmiita vastauksia tarjoavat lähinnä teistä hyötymään pyrkivät. Toivoisinkin, että miettisitte joskus aivan itse, millaista yhteiskuntaa pidätte hyvänä. Demokratiassa valta on, ainakin teoriassa, viime kädessä kansalla: ja sitä mukaa kun täysi-ikäistytte, teistäkin tulee äänivaltainen osa kansaa. Siksi sillä, mitä mieltä juuri te olette siitä, millainen olisi hyvä yhteiskunta, on merkitystä.
Mitä yhteiskuntamme sitten näin keskimäärin pitää hyvänä yhteiskuntana? Kenties eniten länsimaisessa perinteessä näihin käsityksiin vaikuttanut ajatus on niinsanottu liberalismi. Sen kantamuoto, klassinen liberalismi on peräisin ennen muuta niinsanotun valistusajan eli 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen filosofeilta. Tässä ajattelussa keskeistä on yksilön vapaus ja vastuu itsestään, sekä ajatus meritokratiasta eli ansioituneimpien vallasta yhteiskunnallisen järjestyksen parhaimpana perusteena. Kun vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo eli jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus hyvään elämään, yhteiskunta on liberaalien mielestä järjestetty hyvin. Jos mahdollisuuksien tasa-arvoa noudattava yhteiskunta sitten onkin epäreilu, tämä epäreiluus johtuu vain ihmisten luontaisista ominaisuuksista, kuten ahkeruuseroista, ja on siten hyväksyttävää. Kunhan vain mahdollisuuksien tasa-arvo on olemassa, klassisen liberalismin kannattajien mielestä ihmisillä on henkilökohtainen velvollisuus ja vastuu ”tavoitella onnellisuutta” itse, eikä tätä vastuuta pidä siirtää esimerkiksi valtiolle. Monet liberaalit ovat myös sitä mieltä, että jos yksilö on omalla työllään ansainnut jotain, on lähtökohtaisesti väärin viedä sitä häneltä pois ja antaa niille, jotka eivät ole olleet yhtä ahkeria.
Etenkin perinteisimmän eli klassisen liberalismin kannattajiksi tunnustautuvien määrä on viime vuosina kasvanut, selvänä vastareaktiona vanhoja ajatuksia haastavien aatteiden kuten feminismin ja postmodernismin leviämiseen. Nykyajan klassiset liberaalit pitävät näitä uusia aatteita loukkauksina yksilökeskeistä, meritokraattista ajattelua kohtaan. Klassisen liberalismin mukaan järjestetyssä valtiossa yksilöt ovat mahdollisimman vapaita tekemään omia valintojaan niin kauan kun eivät vahingoita suoranaisesti ketään muita, ja meritokratian ansiosta politiikan ja talouselämän hierarkioissa huipulle nousevat ne, jotka nousun parhaiten ansaitsevat esimerkiksi älynlahjoillaan tai ahkeruudellaan.
Tämän ajatuksen haastajat kuten esimerkiksi feministit huomauttavat, että todellisuudessa yhteiskunnan rakenteet eivät ole niin reiluja kuin perinteisemmän liberalismin kannattajat luulevat, ja siksi näennäisesti liberalismin ideaa vastaan rikkovat toimenpiteet kuten sukupuolikiintiöt tai muu positiivinen syrjintä voivat olla perusteltuja muuttamaan rakenteita. Klassiset liberaalit hyökkäävät säännöllisesti näitä ajatuksia vastaan, syyttäen niitä monin eri sanoin meritokratian ajatuksen hylkäämisestä. Silloinkin kun liberaalit hyväksyvät, että yhteiskunta saattaa olla rakenteellisesti epäreilu, he usein väittävät, että epäreiluuksien korjaamiseksi esitetyt toimenpiteet – kuten juuri sukupuolikiintiöt – ovat mielivaltaisuudessaan suurempi haitta kuin olemassa olevat epäreiluudet. Miksi, he kysyvät usein, yksilöitä pitäisi palkita vain siitä, että he kuuluvat ryhmään, jota kenties onkin kohdeltu joskus epäreilusti?
Perinteisen liberalismin ajatusrakenteessa on kuitenkin merkittävä aukko, joka estää sitä kannattavia hyväksymästä toimia, jota tarvittaisiin paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Aukko piileskelee siinä, miten etuoikeudet ovat todellisuudessa jakautuneet.
Palataan vielä hetkeksi siihen, millaisia hyväksyttäviä syitä liberaalit ovat kautta historian löytäneet yhteiskunnallisille eriarvoisuuksille, kuten tuloeroille. Perinteisesti liberalismin mukaan hyväksyttäviä perusteita eriarvoisuuksille ovat sellaiset ominaisuudet, joihin ihminen voi itse vaikuttaa. Niinpä esimerkiksi ahkeruus, koulutus ja ammatti ovat liberalismissa hyväksyttäviä syitä eriarvoisuuksille, olettaen, että ihmisiä ei suljeta esimerkiksi koulutuksen tai ammattien ulkopuolelle vaikkapa syntyperän, säädyn tai sukupuolen vuoksi. Liberaalin mielestä on epäreilua, jos esimerkiksi maan johtoon pääsee vain syntymällä oikean perheen lapseksi. Tällaisiä etuoikeuksia, joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa, pidetään moraalisesti mielivaltaisina. Yksi liberalismin keskeisiä periaatteita onkin se, että mielivaltaiset (ts. ahkeruuteen tai vastaaviin ansioihin perustumattomat) hierarkiat, joissa jotkut ihmiset pääsevät toisia helpommalla synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, ovat epäreiluja.
Tarkastellaan nyt todellista yhteiskuntaa ja sitä, miten hyvin liberalismin ideat toteutuvat käytännössä. Hyvinkin pintapuolisella tarkastelulla huomaamme nopeasti, että käytännössä yhteiskuntamme eivät todellakaan noudata liberalismin teoriaa kovinkaan tarkasti. Jopa maailman tasa-arvoisimmissa maissa syntyperä vaikuttaa merkittävästi tuloeroihin; sekä empiirinen todistusaineisto että teoria osoittavat vahvasti, että elämässä menestymistä selittää paremmin onni kuin ahkeruus; ja kun maailman vanhimman olemassaolevan demokratian mahtavinta virkaa hoitamaan on valittu funktionaalisesti lukutaidoton, silminnähden vaarallisen tyhmä perintömiljonääri joka on valintansa jälkeen jakanut merkittäviä tehtäviä suvulleen ja lähipiirilleen, vaaditaan melkoista pokkaa väittää, että politiikassa huipulle nousisivat pätevimmät ja sopivimmat.
Todellisuudessa olemme siis kaukana meritokratiasta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Kuten liberalismia merkittävästi uudistanut filosofi John Rawls totesi, ihmiset saavat edelleen epäreiluja etuoikeuksia kahdella pohjimmiltaan mielivaltaisella ja siksi moraalittomalla tavalla: sosiaalisilla ja luonnollisilla eduilla.
Sosiaaliset edut ovat sellaisia etuja, joita yksilöt nauttivat pohjimmiltaan mielivaltaisesti valikoitunutta joukkoa suosivien ja siten muita syrjivien poliittisten, rakenteellisten, kulttuuristen ja taloudellisien hierarkioiden vuoksi. Hyvistä oloista tulevalla lapsella on keskimäärin valtavan paljon köyhää enemmän mahdollisuuksia elämässään: vauraus ja taloudellinen vakaus näkyvät konkreettisesti esimerkiksi siinä, millaisia virikkeitä lapselle voidaan tarjota, millaisiin kouluihin hän pääsee, ja miten suuria riskejä hän voi ottaa elämässään. Pahimmillaan eriarvoisuus näkyy jopa siinä, miten hyvää ravintoa lapsi saa. Lapsi ei kuitenkaan ole mitään näitä etujaan ansainnut: hänelle ne koituvat yksinomaan siksi, että hän on sattunut syntymään oikeaan perheeseen. Useassa tapauksessa vanhemmat ovat puolestaan saaneet samat, pohjimmiltaan mielivaltaiset edut lapsina, jolloin sosiaalisista eduista on muodostunut suvuttain periytyvä etuoikeus. Kyseessä onkin vain aste-ero verrattuna syntyperään virallisesti pohjautuviin etuihin, kuten aatelisarvoon tai perinnöllisiin virkoihin.
Jopa monet klassiset liberaalit ovat John Rawlsin kanssa pohjimmiltaan samaa mieltä periytyvistä sosiaalisista eduista, ja pitävät esimerkiksi koulutuksen laajaa saatavuutta tästä syystä tärkeänä vapauksia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa lisäävänä arvona. (Konservatiivisempi osa, joka koostuu lähes poikkeuksetta valkoisista keskiluokkaisista miehistä, on tosin sitä mieltä, että yhteiskunta on riittävän tasa-arvoinen, kunhan lakikirjoissa ei ole selkokielisesti ihmisryhmiä syrjiviä pykäliä.) Ratkaiseva ero ennen Rawlsia vallinneeseen liberalismiin syntyy silloin, kun kysymme loogisen jatkokysymyksen:
Jos oikeaan perheeseen syntyminen on yksilön kannalta ansaitsematon sosiaalinen etu, mitä se on, niin entä luonnolliset edut eli synnynnäiset ominaisuudet?
Me ihmiset synnymme erilaisilla ominaisuuksilla ja taipumuksilla varustettuna, ja kokemuksemme ja ympäristömme muokkaavat näitä taipumuksia edelleen. Synnynnäisiin ominaisuuksiimme emme voi vaikuttaa mitenkään, ja ympäristöömmekin vain rajallisesti. Erityisesti kehityksemme kannalta tärkeiden varhaisvuosiemme ympäristöön emme käytännössä pysty itse vaikuttamaan.
Tiedämme myös, että monet väitetysti ihmisten itsensä vaikutuspiirissä olevat ominaisuudet, kuten ahkeruus, ovat tosiasiassa synnynnäisten ominaisuuksiemme ja ympäristömme vaikutteiden yhdistelmiä. Osa ihmisistä on toisia ahkerampia, osa laiskempia: mutta ne ihmiset, jotka kasvavat ja elävät ympäristössä jossa ahkeruutta ei pääse kehittämään tai siitä ei ole hyötyä, ovat keskimäärin vähemmän ahkeria kuin toisenlaisessa ympäristössä kasvavat. Jos olet syntynyt perheeseen, jossa ahkeruutta ei arvosteta, onko todella vain sinun omaa syytäsi, jos et ole ahkera? Todellisuudessa emme voi useinkaan vain ”päättää” olla ahkeria sen enempää kuin voimme vain ”päättää” olla masentumatta tai vain ”päättää” nousta pyörätuolista.
Luonnolliset ja sosiaaliset edut ovat siis jakautuneet ihmiskunnassa epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti. Niitä ei ole jaettu minkään ansioiden perusteella, eivätkä ne siksi voi olla moraalisesti kestävä peruste antaa yhteiskunnan jakautua eriarvoisiin luokkiin. Yhteiskunnan jakautuminen tällä tavoin on kaiken hyväksi juuri sitä, mitä kaikki liberaalit ja eritoten klassiset liberaalit väittävät vastustavansa: kun mahdollisuudet ovat jakautuneet epätasaisesti ja epäreilusti, yhteiskuntamme ottaa pois ansioituneilta yksilöiltä ja antaa ansioitumattomille vain siksi, että jälkimmäiset ovat sattuneet syntymään oikein.
Etuoikeuksien epätasainen jakautuminen voi kenties olla luonnollisten prosessien lopputulos, mutta se ei ole oikeudenmukaista. Jälleen Rawlsia lainatakseni, oikeudenmukaista voi olla vain se, miten ihmisten yhteiskunta suhtautuu epätasaisesti jakautuneisiin etuoikeuksiin. Jos hyväksymme yhteiskunnan jakautumisen epätasaisesti ja moraalisesti mielivaltaisesti jakautuneiden etujen perusteella, olemme vain nimellisesti edistyneempiä kuin yhteiskunnat, joissa aristokraatit ja ylemmän kastin jäsenet pitivät käsissään valtaa ja omaisuutta syntyperänsä perusteella.
Mikään ylläolevasta ei tarkoita, että syntyperä olisi mikään takuu tai varma ennuste tulevaisuudestasi. Ihmiset onnistuvat nousemaan synkeistä lähtökohdista, ns. hyvien perheiden lapset päätyvät toisinaan turmioon, ja parhaimmatkin geenit saaneen ihmisen etuoikeudet voivat murskaantua hetkessä, jos unohtaa katsoa ennen kadun ylittämistä. Ihmisillä on edelleen vastuu yrittää parhaansa, ja menestymistä kannattaisikin mitata suhteessa lähtötasoon, ei saavutuksiin. Jos et ole saanut syntymälahjaksi etuoikeuksien vetoapua, ole ylpeä saavutuksistasi, mutta älä unohda, että kaikki eivät välttämättä kykene samaan; jos olet kotoisin etuoikeuksien keskeltä, muista, että perimäsi etuoikeudet ovat sinun etuoikeuksiasi vain sattuman johdosta, eivät sinun omien ansioidesi vuoksi, eivätkä kaikki ole olleet yhtä onnekkaita.
Kaikki suomalaiset ovat lähtökohtaisesti valtavan etuoikeutettuja kansainvälisesti katsottuna, mutta myös meidän yhteiskuntamme on edelleen jakautunut. Mikä pahempaa, näyttää vahvasti siltä, että jakautuminen pohjimmiltaan perinnöllisistä etuoikeuksista nauttivien ja niistä osattomaksi jäävien kesken on kasvamassa. Klassisiksi liberaaleiksi tunnustautuvat ovat hyväksyneet tämän kehityskulun ja pyrkivät toisinaan jopa kiihdyttämään sitä, ja siksi toivoisinkin kaikkien harkitsevan uudelleen, kannattaako 1700-luvulla eläneiden, orjuuden hyväksyneiden ja orjakaupalla rikastuneiden miesten kehittämiä ajatuksia hyvästä yhteiskunnasta – vaiko kenties 1900-luvun suurimpiin filosofeihin kuuluneen John Rawlsin edistyneempää versiota.
Epäilen, että nämä ajatukset herättävät sinussa epäilyksiä: ainakin omana kouluaikanani kouluissa opetettiin hiljaisesti mutta tehokkaasti perinteistä tai peräti klassista liberalismia ja ajatusta siitä, että Suomi olisi tasa-arvoinen maa. Etenkin kaltaiseni hyviin oloihin syntyneen oli aidosti vaikea ymmärtää, että tämä ei ollutkaan totta kuin enintään suhteellisessa mielessä – Suomi on toki moniin maihin verrattuna jonkin verran tasa-arvoisempi. Siksi saatat tarvita vielä jonkin verran elämänkokemusta ja opiskelua, ennen kuin olet valmis hyväksymään Rawlsin logiikan: itselläni siihen meni yli vuosikymmen.
Mutta sitten kun toteat, että sinunkin mielestäsi synnynnäiset etuoikeudet ovat lähtökohtaisesti väärin, Rawlsilla on sinulle myös mainio nyrkkisääntö politiikan arvioimiseksi. Rawlsin kehittämän periaatteen, ”tietämättömyyden verhon”, mukaan hyvä yhteiskunta on sellainen, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä, vaikkei tietäisi, mihin perheeseen, mihin asemaan ja millaisin synnynnäisin kyvyin sattuu syntymään.
Kun nyt mietit, millaista yhteiskuntaa haluat, ja mitä puoluetta sinun tulisi kenties äänestää, suosittelen miettimään asiaa Rawlsin opettamalla tavalla. Kaikki Suomen puolueet ainakin väittävät olevansa liberaaleja ja sitoutuneita tasa-arvoiseen yhteiskuntaan, joten päällisin puolin niiden politiikka ei ehkä eroa suuresti toisistaan. Mutta jos katsot tarkemmin, huomannet, että osa puolueista kannattaa yhteiskuntaa, jossa synnynnäiset etuoikeudet jäävät enemmän tai vähemmän pysyviksi; osa taas pyrkii, enemmän tai vähemmän epätäydellisesti, kohti yhteiskuntaa, johon puolueeton tarkkailija voisi turvallisin mielin syntyä tietämättä, keneksi syntyy.
Tätä kirjoitusta on inspiroinut ja argumenttia terävöittänyt Quillette-verkkolehdessä 5.5.2018 ilmestynyt Matt McManus’in kirjoitus ”Liberalism, Classical and Egalitarian”.
Kirjoituksia 