Ultima ratio ja Operaatio Punainen kettu

Vuodesta 1624 aina 1800-luvulle saakka useissa Euroopan valtioissa oli tapana valaa tykinputkiin latinankielinen teksti Ultima ratio regum, kuninkaiden viimeinen keino. Jopa aikana, jolloin itsevaltiaiden pienet ammattiarmeijat kävivät säännöllisesti pieniä ja toisinaan liki verettömiä ”kabinettisotia”, aseisiin tarttumisen nähtiin olevan ainakin periaatteessa vihoviimeinen keino ratkaista valtionpäämiesten välisiä erimielisyyksiä.

Näiden armeijoiden alkeellisiin suustaladattaviin mustaruutiaseisiin verrattuna nykypäivän aseiden tuhovoima on jotain aivan käsittämättömän suunnatonta. En nyt edes puhu ydinaseista, joilla aseistettu hävittäjäkone voi helposti kantaa enemmän räjähdysvoimaa kuin kaikki toisessa maailmansodassa käytetyt pommit ja kranaatit yhteensä. Yksinomaan niinsanottujen tavanomaisten aseiden kyky tuhota ja tappaa on enemmän kuin hirvittävä. Kivistä, kepeistä ja pronssitykeistä on ”edistytty” aseisiin, jotka löytävät maalinsa kymmenien tai satojen kilometrien päästä ja iskevät varoittamatta; pelkästään Suomenkin käyttämien raskaiden raketinheittimien patteriston keskitetyn tuli-iskun arvioidaan käytännössä, taistelukentällä, vastaavan ”taktisen” ydinaseen (ts. teholtaan ”vain” Nagasakiin pudotetun pommin tehoisen tai ”enintään” pari-kolme kertaa tehokkaamman aseen) tappotehoa tai jopa ylittävän sen. Nyt, enemmän kuin koskaan, tykkien ja raketinheittimien putkiin ja ohjusten laukaisimiin olisi syytä kirjoittaa ”viimeinen keino.”

Tällaisiä ajatuksia heräsi mieleen luettuani Helena Immosen kirjan Operaatio Punainen kettu. Kirjaa on kehuttu laajalti, ja hyvästä syystä: se on varmasti paras julkisesti saatavilla oleva esitys siitä, miltä mahdollinen sota Suomen ja Kremlin herrojen välillä voisi todellisuudessa näyttää, niin taistelukentällä kuin kotirintamallakin. Jos aihepiiri kiinnostaa, kirja lienee välttämätöntä luettavaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole varsinaisesti arvostella kirjaa, paitsi toteamalla, että se on kirjoitettu vähintään riittävän hyvin – luin kirjan yhdessä illassa. Arvostelun sijaan haluaisin kiinnittää huomiota erääseen mielenkiintoiseen ilmiöön. Kirja liikkuu eri tasoilla, yksittäisten sotilaiden ja heidän perheenjäseniensä mielenmaisemasta valtiojohdon neuvonpitoihin. Eräässä kohtauksessa tasavallan presidentti ja hallituksen jäsenet palaveeraavat vakavan sabotaasi-iskun ja kyberhyökkäyksen merkityksestä ja Kremlin aikomuksista. Palaverissa esitetään, kuten todellisissa neuvonpidoissa viime sotien aikana esitettiin, erilaisia näkökantoja siitä, mikä toimintalinja Suomen olisi valittava. Kirjailija on tässä palaverissa antanut marsalkka Mannerheimin syksyllä 1939 nähdyssä todellisuudessa vetämän roolin vasemmiston ja vihreiden poliitikoille: heidän suuhunsa laitetut vuorosanat edustavat varovaisuutta ja harkintaa epäselvän tilanteen edessä, siinä missä toiset poliitikot ovat paljon varmempia käsityksistään.

On äärettömän kiinnostavaa, miten eri arvostelijat ovat kirjan tätä kohtausta tulkinneet. Useammassa kuin yhdessä näkemässäni arviossa annetaan ymmärtää, että ”tietyt poliitikot” olisivat ”odotetusti” ”myönnytyshenkisiä” tai ”Venäjän näkökantoja ymmärtäviä”. Näissä arvioissa esitetään rivien välissä selvä loukkaus: varovaisuus ja rauhanomaisen ratkaisun pienikin priorisoiminen nähdään heikkoutena tai jopa petturuutena. Se, että yksi epäselvässä tilanteessa lisätietojen odottamista muutaman repliikin verran esittävistä poliitikoista on vasemmistoliittoon kuuluva nuorehko nainen, lienee varmasti vaikuttanut kohtausta arvioineiden mielipiteisiin. Mielestäni tällainen asenne, jossa varovaisuus sekavan tilanteen keskellä nähdään heikkoutena, on kuitenkin epäviisas, erittäin valitettava ja Suomen ja suomalaisten etujen kannalta jopa vaarallinen.

Pienelle maalle sota suurvaltaa vastaan on aina hirvittävä katastrofi. Suomelle sota Venäjää vastaan olisi aina häviö, riippumatta sodan kulusta: mikään lopputulos ei voisi olla parempi kuin enintään status quo ante bellum, paluu sotaa edeltäneeseen tilaan. Taistelujen lopputulosta ei saavutettaisi ilman uhrauksia – joita nykyaikaiset aseet tuottaisivat ahnaasti. Kuten kirjassa kouriintuntuvasti ja tehokkaasti tehdään selväksi, uhraukset eivät olisi vain nimiä kivitauluissa, vaan tuhottuja ja särjettyjä ihmiselämiä, kaikista aineellisista vahingoista puhumattakaan.

Ihmisenä ja reserviläisenä odotan ja edellytän, että tosipaikan tullen kaikki suomalaiset poliitikot, viranomaiset, upseerit, ja muut päättäjät tekevät kaikkensa rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi. Sodan kauhujen irtipäästämisen tulee olla ehdottoman viimeinen keino kansallisen itsemääräämisoikeuden, kansalaisten vapauksien ja elämäntapamme säilyttämiseksi. On aivan mahdollista, että jossain tulevaisuuden tilanteessa viisain ratkaisu voisi olla Kremlin ultimaatumiin myöntyminen – mitä Mannerheim syksyllä 1939 suositteli. Tällaistäkin ratkaisua on pakko voida vakavasti harkita, vaikka sitä ei valittaisikaan. Muu olisi yksinkertaisesti vastuutonta, kun vastassa on ydinasevalta. Vasta kun kaikki rauhanomaiset tiet on tutkittu ja mahdottomiksi havaittu, sodan käyminen Suomen maaperällä voi olla mitenkään oikein.

Tilanteessa, missä kaikki muut ovat voimatoimien kannalla, varovaisuuden ja harkinnan korostaminen vaatii hyvin helposti hyvin suurta rohkeutta. Meiltä ja muilta tulisi silti aina löytyä päätöksentekijöitä, tai edes samassa huoneessa olijoita, jotka uskaltavat sanoa ääneen: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi tehdäksemme päätöksen, joka maksaa ihmishenkiä?” Tämä ei ole heikkouden tai naiiviuden, vaan vahvuuden ja viisauden merkki.

Varovaisuutta heikkoutena pitäviltä näyttää unohtuneen, tai jääneen oppimatta, myös se, miten äärettömän sekavien ja puutteellisten tietojen varassa päätöksiä voi joutua tekemään. Oma kiistämättä rajallinen kokemukseni todellisista sotilasoperaatioista Balkanilla pari vuosikymmentä sitten opetti minulle, että kun ”tilanne” on päällä, kaikki on aivan käsittämättömän sekavaa ja epäselvää. Kaukana kotona uutisista tapahtumia seuraavat kuulevat vain uutistoimittajien muotoileman yksinkertaistetun narratiivin, joka on aina paljon selkeämpi ja johdonmukaisempi kuin ne tiedot, joiden varassa ratkaisuja yleensä joudutaan kiireessä tekemään. Todellisuudella ei ole mitään velvoitetta vastata Puolustusvoimien harjoituksia, joissa kaikki tietävät, mitä tulee tapahtumaan: ”harmaata vaihetta” seuraa tilanteen kärjistyminen sotatoimiksi, ja viimeistään toiseksi viimeisenä kertausharjoituspäivänä sota on joko voitettu tai hävitty, jotta viimeisenä päivänä ehditään palauttamaan varusteet. Tositilanne ei vastaa edes kirjaa, josta jo takakannen tekstin perusteella pystyy päättelemään, mikä on kriisipalaveriin osallistuvien ”oikea” valinta.

Kokemuksieni ja esimerkiksi tiedustelun historiasta lukemani perusteella olen toisinaan pohtinut, mitä itse tekisin, jos olisin tosipaikassa päättäjän tuolilla. Rehellisesti sanottuna tiedän vain kolme asiaa: en haluaisi ikinä noilla tuoleilla istua, oksentaisin jännityksestä, ja toivoisin, että olisin niin rohkea, että uskaltaisin silti kysyä: ”tiedämmekö nyt varmasti tarpeeksi? Millä keinoin voimme vielä välttää verenvuodatuksen?”

Kurdit puolustavat sivilisaatiota. Miksi sivilisaatio ei puolusta kurdeja?

Kirjoittaessani tätä jälleen yksi demokraattisen valtion kaupunki onnettomine asukkaineen on sortunut raakalaisten vallan alle. Taantumuksellisen diktaattorin johtaman Turkin ja sen ISIS-kätyrien – joista käyttäisin sanaa ”keskiaikainen” ellei se loukkaisi keskiaikaa – petomainen hyökkäys kurdien tasa-arvoista, vapaata ja sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävään yhteiskuntaan pyrkivää projektia kohtaan on valtavan aseylivoimansa ansiosta onnistunut murtamaan Afrinin kaupungin sisukkaan puolustuksen. Tämä sotaisan ja vanhoillisen Lähi-idän keskellä sijainnut edistyksen ja inhimillisyyden saareke on nyt kauloja katkomalla vapauden liekkiä tukahduttamaan pyrkivien, länsimaiden aseistamien barbaarien verentahrimissa käsissä, ja yöuniaan arvostavan olisi parempi olla miettimättä, millaiset kohtalot kaupungin asukkaita odottavat.

Miettimättä jättäminen on helppoa. Tähänkään mennessä emme ole montaa ajatusta uhranneet niille, jotka ovat yhdellä sivilisaation synnyinsijoista yrittäneet parhaansa rakentaakseen sodan ja hävityksen keskelle uutta sivistyksen keidasta.

Mutta me emme saa enää kääntää selkäämme. Olemme ummistaneet silmämme jo liian kauan, olemme jättäneet valtavien vaikeuksien läpi demokraattiseen ja vapaaseen tulevaisuuteen uskovat kurdit liian kauan yksin.

Kurdeilla ja suomalaisilla on paljon yhteistä. Kuten kurdit, myös me suomalaiset arvostamme vapautta ja olemme historiassa näyttäneet maailmalle, ettemme taivu sorron yön alle. Kummallakin kansalla on takanaan pitkä historia vieraan vallan alla elämisestä. Me suomalaiset olimme onnekkaita: pääsimme itsenäiseksi melkein vahingossa, ja olemme joutuneet sotimaan vain yhden sisällissodan ja yhden maailmansodan. Kurdit ovat joutuneet sotimaan sekä sisäisten kiistojen että ulkovaltojen intressien vuoksi lähes tauotta vuosikymmeniä, eikä heidän valtionsa itsenäisyyttä tunnusteta vieläkään. Se, että he tästä huolimatta ovat täysin tosissaan rakentamassa jopa Eurooppaa tasa-arvoisempaa ja demokraattisempaa valtiota – missä muussa maassa asioita hoitavien, lähidemokraattisesti valittujen komiteoiden johtajaksi valitaan sekä nainen että mies? – on suoranainen ihme.

Aivan vähintä mitä demokratioiksi itseään kutsuvat valtiot voisivat tehdä olisi moraalisen tuen osoittaminen kurdien niin lupaavalle projektille ja kansojen itsemääräämisoikeudelle. Kaikista Lähi-idän ja kenties koko maailman kansoista juuri kurdit ovat kaikkein selvimmin lunastaneet itselleen oikeutuksen elää oman tahtonsa mukaan. Kurdit ovat tuon oikeutuksen moneen kertaan lunastaneet, niin molempien sukupuolien taistelukentällä osoittamalla urheudella vanhoillisia diktatuureja ja natsien SS:n jälkeen ehkä selvimmin absoluuttista pahaa edustanutta ISISiä vastaan, kuin ehkä ennen kaikkea hengen työssä, rakentaessaan Lähi-idän konfliktin raunioille toivoa demokraattisesta, tasa-arvoisesta ja kestävästä yhteiskunnasta.

Näin Talvisodan päättymisen muistopäivän aikoihin meidän suomalaisten olisi aivan erityistä syytä muistaa niitä, jotka vuosikymmeniä myöhemmin taistelevat ja kaatuvat vapauden, demokratian ja tasa-arvon etuvartiossa. Edelleen raja railona aukeaa sivistyksen ja taantumuksen välillä, edelleen rauhan töitä rakastavat miehet ja naiset joutuvat tarttumaan kivääreihin torjuakseen pimeyden.

Näin ei saisi olla, eikä näin tarvitsisi olla. Jos Eurooppa yhtenä äänenä julistaisi, että Turkin on pysäytettävä välittömästi hyökkäyksensä kurdialueille ja vedettävä sekä sotajoukkonsa että ISIS-kätyrinsä pois, näin myös tapahtuisi. Jos Euroopan maat edes pidättäytyisivät myymästä Turkille kehittynyttä aseteknologiaa, kurdeilla olisi edes vähän paremmat mahdollisuudet puolustaa itseään.

Ja jos Eurooppa tekisi niinkuin on oikein, ja asettaisi arvovaltansa ja voimansa puolustamaan ja ruokkimaan demokratiaa ja vapautta, lapsillamme ja lastenlapsillamme saattaisi olla mahdollisuus varttua maailmassa, jossa Lähi-itä tunnettaisiin jälleen kerran sivistyksen kehtona.


Jos haluat auttaa ihmisiä hädässä, ota heti tänään yhteys kansanedustajaasi ja europarlamentaarikkoosi. Kerro heille, että on tapahtumassa valtava vääryys ja todennäköisesti kansanmurha, ja tällä tulee olemaan seurauksia myös Eurooppaan: ISISin ihmismuotoisten hirviöiden hallitsemilla alueilla yhdenkään vapauden ja demokratian ystävän ei ole kerta kaikkisesti mahdollista elää, ja jos nyt ummistamme silmämme, vähintä mitä voimme tehdä on tarjota koti niille, jotka eivät kotonaan enää voi elää. Kerro edustajillesi, että lännen täytyy toimia nyt.

Kansanedustajat ja heidän yhteystietonsa löydät täältä. Europarlamentaarikkojen yhteystiedot ovat seuraavat:

Jussi Halla-aho (Ps.) – jussi.halla-aho@europarl.europa.eu
Heidi Hautala (Vihr.) – heidi.hautala@europarl.europa.eu
Liisa Jaakonsaari (SDP) – liisa.jaakonsaari@europarl.europa.eu
Anneli Jäätteenmäki (Kesk.) – anneli.jaatteenmaki@europarl.europa.eu
Elsi Katainen (Kesk.) – elsi.katainen@europarl.europa.eu
Miapetra Kumpula-Natri (SDP) – miapetra.kumpula-natri@europarl.europa.eu
Merja Kyllönen (vas.) – merja.kyllonen@europarl.europa.eu
Sirpa Pietikäinen (Kok.) – sirpa.pietikainen@europarl.europa.eu
Pirkko Ruohonen-Lerner (Ps.) – pirkko.ruohonen-lerner@europarl.europa.eu
Petri Sarvamaa (Kok.) – petri.sarvamaa@europarl.europa.eu
Nils Torvalds (Rkp) – nils.torvalds@europarl.europa.eu
Henna Virkkunen (Kok.) – henna.virkkunen@europarl.europa.eu
Paavo Väyrynen (Kesk?) – paavo.vayrynen@europarl.europa.eu

Jos et muuta voi, seuraa tilannetta sosiaalisessa mediassa ja jaa kavereillesi tietoa. Tägäämällä viestit esim. #BreakSilenceOnAfrin tai #stopafringenocide voit voimistaa meneillään olevan some-kampanjan tehoa.

Miksi valtio ei puolusta puolustajiaan?

Raaseporin traagisessa onnettomuudessa kolme nuorta asevelvollista antoi kalleimman uhrin isänmaalle, samalla kun neljä muuta loukkaantui vakavasti. Vammat voivat jäädä pysyviksi, eikä mikään tuo kuolleita takaisin sureville omaisilleen. Tästä huolimatta Suomen valtio kohtelee asevelvollisiaan toisen luokan kansalaisina, joiden vammautuminen tai kuolema valtiomme ja yhteiskuntajärjestyksemme puolesta kuitataan lähinnä loukkaavan pienellä hautausavustuksella.

Sotilasvahinkojen korvaaminen on Suomessa ollut jo pitkään retuperällä, ja ennen tämän vuoden alussa voimaantullutta lakimuutosta esimerkiksi rauhanturvaajat käytännössä toteuttivat Suomen valtion valitsemaa ulkopolitiikkaa omalla riskillään: vammautumisesta tai kuolemasta maksettavat korvaukset olivat säälittävän pieniä, ja niitäkin saadakseen sotilaan tai hänen omaistensa täytyi jaksaa taistella Valtiokonttorin suorastaan vihamielistä byrokratiaa vastaan. Lakimuutoksen myötä rauhanturvaajien tilanne on nyt hieman parempi, ja rauhanturvaajaksi lähteminen ei ole enää täysin omalla riskillä kulkemista. Jostain käsittämättömästä syystä sama ei kuitenkaan koske palvelukseen käytännössä pakotettuja asevelvollisia. Asevelvollisen kuolema kuitataan valtion puolelta 4810 euron hautauskorvauksella ja mahdollisesti perhe-eläkkeellä. Kontrasti vapaaehtoisena rauhanturvatehtäviin lähteneen kuolemasta maksettavaan 200 000 euron korvaukseen on sanalla sanoen käsittämätön.

Suomen maantieteellinen, väestöllinen ja sotilaallinen asema tekevät asevelvollisuudesta vaikeasti korvattavan järjestelmän ainakin vielä nähtävässä tulevaisuudessa. Mutta koska palvelus on pakollista, asevelvollisten turvallisuuteen on kiinnitettävä aivan poikkeuksellista huomiota. Tavoitteena pitäisi itsestäänselvästi olla nolla vakavaa tapaturmaa.

Onnettomuuksia tulee kuitenkin sattumaan jatkossakin, ja kun niitä sattuu, aivan vähintä mitä valtion tulisi puolustajiensa hyväksi tehdä olisi korvata aiheutuneet vahingot enemmänkin kuin reilusti, ja auttaa muutenkin sekä palveluksessa vammautuneita että vammautuneiden ja etenkin kuolleiden – kaatuneiden – omaisia. Mikään määrä rahaa tai apua ei tietenkään tuo kuolleita takaisin, mutta itse entisenä rauhanturvaajana pidän elämänsä alussa olevan asevelvollisen arvottamista vain reilun kahden prosentin arvoiseksi vapaaehtoiseen rauhanturvaajaan nähden lähinnä törkeänä loukkauksena palveluksessa kuolleita ja kaikkia muitakin maanpuolustajia kohtaan.

Maanpuolustus ja ylipäätään yhteiskuntamme perustuu pohjimmiltaan sanattomaan sopimukseen kansan ja valtionhallinnon välillä. Tähän sopimukseen kuuluu, että valtion puolesta aikansa ja kenties terveytensä tai jopa henkensä antavasta ja hänen omaisistaan pidetään valtion toimesta niin hyvää huolta kuin vain suinkin on mahdollista. Jos näin ei tehdä, on meillä kansalaisilla erinomainen syy kysyä, miksi ylipäätään osallistuisimme maanpuolustukseen tai mihinkään muuhunkaan meiltä vaadittavaan uhraukseen. Palkka-armeijoissa ja orjayhteiskunnissa on saattanut olla mahdollista suhtautua maanpuolustajiin kertakäyttöisinä kulutushyödykkeinä, mutta vapaassa maassa, jonka puolustus perustuu asevelvollisuuteen, tämä ei kertakaikkisesti käy päinsä.

Vaadinkin, että poliittiset päättäjämme laittavat nyt viimeistään vireille tarvittavat lainmuutokset, jotta

  1. Puolustusvoimien toiminnan tavoitteeksi otetaan nolla asevelvollisille sattunutta vakavaa tapaturmaa, ja
  2. Asevelvollisille sattuneet vahingot korvataan vähintään yhtä hyvin kuin vapaaehtoisina palvelleille sattuneet, mielellään paremmin, sekä
  3. Niin maanpuolustajille kuin heidän omaisilleen tarjotaan kaikkea mitenkään tarpeellista apua etenkin vakavien onnettomuuksien ja kuolemantapausten jälkeen, niin pitkään kun apua tarvitaan.