Neljä argumenttiketjua varallisuuden rajoittamisesta

Miksi olen päätynyt käsitykseen, että varallisuuden rajoittaminen tulee olemaan ennen pitkää välttämätöntä kaikille rajallisissa maailmoissa eläville teollistuneille lajeille?

Seuraavassa neljä mielestäni keskeistä argumenttiketjua lyhyesti ja luonnoksenomaisesti. Näiden mielestäni yleispätevien päätelmien lisäksi uskon vahvasti, että nykyisessä tilanteessamme olisi suorastaan elintärkeää pyrkiä kasvattamaan ihmisten taloudellista turvallisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Niin kauan kun esimerkiksi ympäristötoimien toteuttaminen tarkoittaisi työttömyyden uhkaa, ja työttömyys on yksilölle vakava uhka, ympäristötoimia ei todennäköisesti saada toteutettua. Vastaava umpikuja oli yksi osasyistä Neuvostoliiton romahdukselle: Gorbatsov tiesi oikein hyvin, että lukuisia asetehtaita olisi saatava suljettua, jotta uudistukset kyettäisiin rahoittamaan. Sulkeminen jäi kuitenkin tekemättä, koska tehtaat olivat kymmenien tuhansien ihmisten ainoa taloudellinen turva.

Poliittinen valta-argumenttiketju

  1. Valta on kykyä vaikuttaa toisten käyttäytymiseen.
  2. Tiedämme historiasta, että vallalla on taipumus korruptoida, ja absoluuttisella vallalla korruptoida absoluuttisesti.
  3. Kaikki valtaa keskittäneet yhteiskuntajärjestelmät ovat joko puuttuneet vallan keskittymiseen tai päättyneet huonosti, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä tahansa.
  4. Tiedämme historiasta ja teoriasta, että on olemassa ns. Matteus-efekti: se, jolla on jo paljon, saa lisää. Tiedämme, että valtaa voi käyttää vallan kasaamiseksi entisestään, niin yksilöille kuin organisaatioille.
  5. Kun jokin taho saa paljon valtaa, se vain harvoin luopuu siitä vapaaehtoisesti.
  6. Kasautuva kehitys on usein epälineaarista: toisin sanoen, on todennäköisesti olemassa etukäteen vaikeasti ennustettavissa oleva raja, jonka jälkeen vallan keskittymiskehitykseen puuttumisesta tulee erittäin vaikeaa, eikä välttämättä enää demokraattisin keinoin mahdollista.
  7. Meillä on siis erinomaiset syyt kavahtaa vallan keskittymiseen johtavia järjestelmiä ja kehityskulkuja.
  8. Tiedämme myös, että on olemassa erilaisia vallan lajeja, ja että vallan eri lajeja voi muuttaa toisiksi lajeiksi.
  9. Taloudellinen valta – valta päättää rahan ja arvokkaiden resurssien käytöstä – on yksi vallan muodoista.
  10. Taloudellisen vallan keskittyminen on vallan keskittymistä, ja siitä on samanlaisia seurauksia kuin muustakin vallan keskittymisestä.

Ympäristörajat-argumenttiketju

  1. Kestävyyskriisin välitön syy on se, että olemme ylittäneet ympäristön kantokyvyn rajat. Käytämme Maapallon ympäristövaroja – niin maa-alaa, raaka-aineita kuin jätteitämme käsitteleviä nieluja – enemmän kuin ne ehtivät uusiutua.
  2. Mikään fysikaalinen takaisinkytkentämekanismi ei automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle – ainakaan ilman yhteiskunnallista katastrofia.
  3. Vahingot rajojen ylittämisestä ilmenevät yleensä
    1. viiveellä ja/tai
    2. maantieteellisesti kaukana ja/tai
    3. vahinkojen aiheuttamisesta eniten hyötyviä vähempivaltaisille ihmisille,
    4. samalla kun enemmän hyötyvät kykenevät yleensä käyttämään valtaansa (voimaa, poliittista, taloudellista, ideologista) puskurina suojautuakseen pahimmilta vaikutuksilta.
  4. Siksi sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit toimivat parhaimmillaankin huonosti estämään rajojen ylittämistä.
  5. Rajojen ylittämiseen ei ole yksinomaisesti teknologista ratkaisua.
    1. Tehokkuusparannukset johtavat Jevonsin paradoksin mukaisesti resurssin lisääntyvään käyttöön, ellei resurssin käytön tai aiheutuneiden vahinkojen kokonaismäärälle aseteta absoluuttisia rajoja.
    2. Rajallisten resurssien korvaaminen toisilla resursseilla ainoastaan siirtää ongelmaa eteenpäin.
  6. Riippumatta tekniikan kehittymisestä, meidän on siis ennemmin tai myöhemmin asetettava selvät, absoluuttiset enimmäisrajat ympäristövarojen käytölle – ja kyettävä pysymään rajojen sisällä.
  7. Koska fysikaaliset tai sosiaaliset takaisinkytkentämekanismit eivät automaattisesti rajoita ympäristövarojen käyttöä kestävälle tasolle, näiden rajojen on oltava luonteeltaan poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, mikään luonnonlaki tai yhteisöjen dynamiikka ei sinänsä estä ympäristövarojen vaarallisen liiallista käyttöä.
  8. Jos yksilöiden sallitaan hankkia rajattomasti valtaa päättää resurssien käytöstä, mutta resurssit ovat rajallisia, seurauksena on valtava eriarvoisuus resurssien saatavuudessa.
  9. Koska ihminen on sosiaalinen eläinlaji, jolla on selvä alitajuinen käsitys statushierarkioista, meillä on taipumus vertailla itseämme statushierarkiassa ylempiin.
    1. Etenkin suurten eriarvoisuuksien vallitessa, tämä aiheuttaa jatkuvan paineen hankkia lisää valtaa: hierarkiassa ylöspäin pääsemisen palkinnot ovat sitä suurempia, mitä jyrkempiä vallan erot ovat, ja toisaalta hierarkiassa alemmaksi jäämisestä aiheutuvat haitat ovat sitä suurempia, mitä jyrkempi hierarkia on.
    2. Paljon valtaa omaavien elämäntyylistä (nykyisin etenkin materiaalisesta elintasosta) tulee siten väistämättä tavoite heitä alemmilla portailla oleville, kuten Veblen aikanaan huomasi.
  10. Eriarvoisuus resurssien saatavuudessa johtaa siksi paineeseen hankkia lisää resursseja, mukaanlukien paineeseen
    1. olla asettamatta selkeitä rajoja luonnonvarojen käytölle, ja/tai
    2. peruuttaa aikaisemmin tehdyt päätökset ympäristön käytön rajoittamisesta.
  11. Yhteisö voi tässä tilanteessa
    1. jakaa resursseja tasaisemmin kilpailupaineen vähentämiseksi;
    2. sallia ympäristörajojen rikkomisen välittämättä seurauksista, jolloin lopputuloksena on ennemmin tai myöhemmin ympäristön kantokyvyn radikaali heikkeneminen ja joukkotuho;
    3. käyttää valtaa (voimaa, taloudellista, poliittista, ideologista), ennen pitkää lähes varmasti voimakeinoja, suojaamaan vallan eriarvoisuuksia JA ympäristörajoja;
    4. pyrkiä siirtämään statuskilpailun teknisin ja/tai sosiaalisin keinoin areenalle, joka on irroitettu mahdollisimman täydellisesti reaalimaailman luonnonvaroista, kuten virtuaalitodellisuuteen.
  12. Jos yhteiskunta sallii millä tahansa, virtuaalisella tai reaalisella, statuskilpailun areenalla saatujen voittojen loputtoman kasautumisen, ja voittojen käyttämisen reaalimaailman rajallisten resurssien hankkimiseen, ennen pitkää yhteiskunta on takaisin kohdassa 8) riippumatta siitä, miten täydellisesti statuskilpailun areena on irtikytketty reaalitodellisuuden luonnonvaroista.
    1. Toisin sanoen, mikäli statuskilpailun areenan voitoilla saa hankittua mitään reaalimaailmassa arvokasta resurssia (rahaa, tavaraa, toisten ihmisten aikaa, suositussa pelissä käytettäviä tavaroita, jne.), ennen pitkää edessä on väistämättä kysymys kasautumisen tai ostovoiman rajoittamisesta.

Keskussuunnittelun ongelma-argumenttiketju

  1. Hayekin talouslaskun ongelma osoittaa talouden keskussuunnittelun keskeisimmän ongelman: keskussuunnittelija ei voi koskaan tietää yksittäisten ihmisten preferenssejä yhtä hyvin kuin ihmiset itse. Tämä aiheuttaa väistämättä hyvinvointitappioita ja tehotonta resurssien käyttöä.
  2. Hayekin todistus ei riipu siitä, mitä kautta keskussuunnittelija on saanut vallan päättää asioista.
  3. Taloudellisen vallan keskittäminen tuottaa toisin sanoen aina hyvinvointitappioita ja tehottomuutta, riippumatta siitä, keskittyykö valta poliittisten vai ”markkina”mekanismien kautta.
    1. Kuten esimerkiksi Polanyi (1944) ja lukuisat muut ovat osoittaneet, mitään selvää rajaa politiikan ja talouden välille ei ylipäätään voida vetää, ja markkinamekanismien toimintaan, ml. vallan kasautumiseen, vaikuttaa oleellisesti se, millaisiksi nämä mekanismit on poliittisella sääntelyllä viritetty.
    2. Toisin sanoen, ei ole olemassa mitään politiikasta täydellisen irtonaista taloutta, joka toimisi jotenkin puhtaan omalakisesti jos vain poliitikot eivät puuttuisi asioihin.
  4. Niukkojen resurssien maailmassa on entistä tärkeämpää, että saatavilla olevat resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti tuottamaan hyvinvointia.
  5. Koska keskussuunnittelu on tehottomampi tapa käyttää resursseja, taloudellisen vallan jakaminen tasaisemmin lisäisi hyvinvointia.

Markkinoiden toiminta-argumenttiketju

  1. Markkinamekanismi on erinomainen tapa jakaa niukkoja resursseja etenkin silloin, kun resursseja voidaan verrata toisiinsa yhteismitallisesti ja realistisesti, ja markkinatoimijoilla ei ole suuria eroja markkinoilla kelpaavien pelimerkkien määrässä.
    1. Markkinamekanismi kannattaa säilyttää.
    2. Markkinamekanismi tulee todennäköisesti aina syntymään, vaikka se yritettäisiin tukahduttaa; siksi sitä ei kannata yrittää tukahduttaa.
    3. Markkinamekanismin perusongelma on kuitenkin se, että se jakaa valtaa resurssien käyttöön sillä perusteella, miten paljon ihmisillä on markkinoilla kelpaavia pelimerkkejä.
  2. Jos toimijoilla on kuitenkin merkittäviä eroja pelimerkkien määrässä, paljon pelimerkkejä omistavat voivat käytännössä dominoida resurssienjakoa ja esimerkiksi asettaa kysynnällään resurssien hinnat köyhempien ulottumattomiin.
    1. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tämä johtaa siihen, että resurssia, jolle on kysyntää, tuotetaan lisää.
    2. Tämä puolestaan on useissa tapauksissa ristiriidassa ympäristörajojen ylläpitämisen kanssa.
    3. Joissain tapauksissa, kuten kaupunkien keskustaa lähellä olevan tonttimaan, resurssia ei yksinkertaisesti ole määräänsä enempää.
  3. Markkinat tuottavat hyvin helposti eriarvoisia lopputuloksia ja taloudellisen vallan kasautumista niille, joilla jo on valtaa.
  4. Koska taloudellista valtaa voi muuttaa markkinoiden reunaehtoja muuttavaksi poliittiseksi vallaksi, esimerkiksi haittojen hinnoitteluun vaikuttamiseksi, paljon markkinavaltaa resurssilla X keränneet voivat vaikeuttaa merkittävästi esimerkiksi resurssiin X kohdistuvien haittaverojen säätämistä, vaikka haittaveron säätämiseen olisi mitä parhaimpia syitä.
    1. Vallan kasautumisen sallimisen vuoksi yksittäisillä haittaveroa vastustavilla voi olla käytännössä niin paljon valtaa, että he voivat jyrätä päätöksenteossa niin tutkimuksen tulokset kuin miljoonienkin tavallisten kansalaisten edut.
    2. Tästä syystä liian vähän säädellyt markkinat ja suurten valtaerojen salliminen johtavat ennen pitkää talouden kirjanpidon irtautumiseen todellisuudesta. Resurssien hinnoittelu ei enää vastaa esimerkiksi niiden aiheuttamia haittoja.
    3. Kun talouden kirjanpito erkanee todellisuudesta, seurauksena on aina resurssien tehotonta käyttöä; kts. Neuvostoliitto.
  5. Resurssienjaon eriarvoisuuksia on säännösteltävä jotenkin, etenkin maailman ollessa rajallinen. Vaihtoehtoja rajallisten resurssien jakamiseksi ovat esimerkiksi
    1. niukkojen resurssien jakaminen ihmisten välillä de facto tai de jure poliittisin päätöksin syntyvällä säännöstelyllä. Säännöstelyn ongelmana on mekanismin monimutkaisuus ja syntyvät hyvinvointitappiot;
    2. niukkojen resurssien progressiivinen hinnoittelu. Progressiivisen hinnoittelun ongelmana on mekanismin monimutkaisuus;
    3. pelimerkkien tasaisempi jakaminen, jolloin markkinamekanismia voidaan käyttää periaatteessa sellaisenaan ilman monimutkaista säännöstelyä tai ulkoisia hinnoittelumekanismeja.
  6. Pelimerkkien tasaisempi jakaminen on markkinaystävällisin ja talouden kirjanpidon kannalta yksinkertaisin tapa jakaa niukat resurssit reilusti.

Omaisuusrajat ovat väistämättömiä

Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.

Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.

Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?

Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.

Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.

Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.

Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.

Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:

Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.

Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.

On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.

Mielipide: Malmiesiintymiä ei ole pakko luovuttaa sijoittajille

RAUTALAMMIN Kiviniemeltä äskettäin löytynyt skandium­esiintymä tullee päätymään yksityisten kaivosyhtiöiden haltuun, mutta kansallisaarteitamme olisi mahdollista hallita toisinkin.

VALLITSEVAN poliittisen ideologian mukaan Kiviniemen kenties kymmenien miljardien eurojen arvoinen esiintymä täytyy luovuttaa kaivosyritykselle, joka ehtii apajille ensimmäisenä. Jos ja kun esiintymän hyödyntämiseen tarvittava tekniikka saadaan kehitettyä, kaivos tulee tarjoamaan töitä muutamille kymmenille ihmisille, mutta varsinaiset voitot valuvat veroparatiiseihin.

Kun esiintymä on tyhjennetty, sen hyödyntämistä varten perustetun suomalaisen tytäryhtiön varallisuus lienee huvennut emoyhtiöltä veronkierto­tarkoituksessa otettujen lainojen hoitoon. Jälkien korjaaminen jää veronmaksajalle.

Sama näytelmä on näytelty ennenkin. Mutta historia opettaa, että kansallisvarallisuuttamme voisi hallinnoida niinkin, että malmi hyödyttäisi kaikkien suomalaisten hyvinvointia.

Pohjois-Karjalan Outokummusta löydettiin vuonna 1910 Euroopan rikkain kupariesiintymä. Erinäisten vaiheiden jälkeen esiintymä jäi valtion omistaman Outokumpu oy:n haltuun.

Seuraavina vuosikymmeninä Outokummun rooli suomalaisen metalliteollisuuden ja korkean teknologian osaamisen kehittämisessä oli kiistaton, ja sen menestyksekäs teknologiavienti avasi tietä esimerkiksi Nokian menestykselle.

Mitään tästä ei olisi tapahtunut, jos Outokummun aarre olisi yksityistetty.

NYKYISIN vierastamme valtionyrityksiä lähinnä ideologisista syistä: uskomme, että valtionyritykset ovat tehottomia mutta yksityinen raha ei voi tehdä virhesijoituksia.

Esimerkiksi professori Markku Kuisma on kuitenkin toistuvasti osoittanut, että yleiset käsitykset valtionyhtiöistä kankeina, epäinnovatiivisina dinosauruksina eivät yksinkertaisesti perustu tosiasioihin.

Saman havainnon on tehnyt esimerkiksi Cambridgen yli­opiston kehitystaloustieteilijä Ha-Joon Chang, joka on osoittanut valtionyhtiöiden tärkeyden rikkaiden valtioiden vaurastumisessa.

Voi olla, että esimerkiksi Euroopan unionin käytännöt tekevät Outokummun kaltaisista valtionyhtiöistä juuri nyt mahdottomia. Poliittisesti tehtyjä päätöksiä voidaan kuitenkin muuttaa toisenlaisella politiikalla.

SUOMESSA olisi syytä selvittää ennakkoluulottomasti, miten kansallisvarallisuuttamme hyödynnettäisiin ottaen huomioon maamme pitkän aikavälin etu. Kansallisaarteidemme luovuttaminen yksityisille sijoittajille nimellistä korvausta vastaan ei ole luonnonlakien määräämä pakko vaan vahvasti ideologinen valinta.

Janne M. Korhonen

diplomi-insinööri

Outokummun historiasta väittelevä tutkija, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

Turku

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla 5.7.2017.