Vuonna 2021 on jo hyvin tiedossa, että yritykset ja liike-elämän sekä rikkaimmiston etujärjestöt pyrkivät usein esittämään maailmanparannuksen yksilön valintoina hidastaakseen liiketoimintaa haittaavan sääntelyn ja rajoitusten voimaantuloa. Esimerkiksi henkilökohtaisen hiilijalanjäljen konseptin kehittivät öljy-yhtiö BP:n markkinointikonsultit, tarkoituksenaan kiinnittää huomio nimenomaan yksilöiden omaan käyttäytymiseen eikä aidosti toimiviin, kollektiivisella poliittisella yhteistyöllä aikaansaataviin rajoihin fossiilisten polttoaineiden käytölle.

Mutta miksi yritykset ja niiden etujärjestöt tekevät näin, ja milloin ne tekevät näin? Vastausta tähän kysymykseen voidaan hahmotella esimerkiksi peliteorian avulla, hieman muuntelemalla kenties tunnetuinta peliteorian esimerkkiä: vangin dilemmaa.

Vangin dilemma on alunperin ajatusharjoitus, jossa kahta henkilöä, kuvitteellisesti vankia, epäillään vakavasta rikoksesta. Poliisilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi todisteita heitä vastaan, joten kuulustelija yrittää saada heistä irti tunnustuksen. Hän kertoo kummallekin vangille erikseen, että jos vanki tunnustaa rikoksen ja todistaa toisen vangin olleen rikoksen päätekijä, tunnustaja selviää yhdellä vuodella vankilaa mutta syyllisyytensä kiistävä tuomitaan kahdeksaksi vuodeksi. Jos taas molemmat tunnustavat, molemmat tuomitaan viideksi vuodeksi. Vangit, paatuneita rikoksentekijöitä kun ovat, tietävät myös, että jos molemmat heistä pysyvät vaiti, poliisin on todisteiden puuttuessa vapautettava heidät. Vangeille olisi tietenkin optimaalista, jos molemmat heistä pysyisivät hiljaa. Silti, niin kauan kun kumpikin vanki pysyy tietämättömänä siitä, mitä toinen tekee, kummankin vangin kannattaa tunnustaa: hän ei voi tietää, onko toinen kielinyt ja vierittänyt rikoksen yksin hänen niskoilleen. Vangin dilemma onkin tunnetuin havainnollistus, miksi kahden täysin rationaalisesti toimivan tahon kannattaa tietyissä tilanteissa toimia tavalla, joka ei ole kummallekaan osapuolelle optimaalinen.

Pienin muutoksin voimme havainnollistaa vangin dilemmalla myös sitä, miksi voimakkaat tahot haluavat esittää maailmanpelastamisen yksilöiden valintoina. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi maailma, jossa on kaksi kansalaista, rikas ja köyhä, ja yritys, jonka kannattava myrkkyvoidebisnes on uhattuna outojen iho-oireiden herätettyä kansalaiset puhumaan myrkkyvoidebisneksen sääntelyn kiristämisestä. Kumpikin kansalaisista joutuu nyt miettimään, mitä tehdä: yrittääkö rakentaa kansanliikettä politiikkaan vaikuttamiseksi, vai tehdäkö yksilövalintoja? Tässä leikkikalumaailmassa, aivan kuten meidänkin maailmassamme, rikkaalla on enemmän vaihtoehtoja kuin köyhällä. Toisin kuin meidän maailmassamme, rikkaalla ja köyhällä on kuitenkin yhtä paljon poliittista vaikutusvaltaa. Olettakaamme nyt, esimerkin vuoksi, että eri vaihtoehtojen kustannukset ja hyödyt ovat alla olevan kuvan mukaiset. Kansanliikkeen rakentaminen yhdessä toimimalla on hidasta puuhaa ja vie paljon aikaa, esimerkiksi tässä tapauksessa viisi yksikköä kultakin osallistujalta. Jos vain rikas tai vain köyhä pyrkii vaikuttamaan politiikkaan, poliitikot säätävät joitain pieniä rajoituksia, jotka parantavat tilannetta hieman. Toisaalta, jos riittävän suuri kansanliike saadaan aikaan, leikkikalumaan eduskunta voi säätää lain, joka kieltää myrkyn käytön kaikissa voiteissa. Tällöin kaikki hyötyvät paljon: niin köyhät kuin rikkaatkin.

Kumpikin voi myös tehdä yksilön valintoja ja äänestää kukkarollaan yrittämällä löytää vähemmän myrkyllisiä voiteita. Tämäkin vie vähän aikaa (yhden yksikön), mutta selvästi vähemmän kuin kansanliikkeen rakentaminen. Hyötykään ei tosin ole kovin suuri, joskin rikkaalla on kuitenkin vaihtoehtona myös kalliimpien luomuvoiteiden ostaminen. Rikas siis hyötyy yksin toimimisesta suhteellisesti enemmän kuin köyhä. (Huomaa, että nelikentässä ei ole yksinkertaisuuden vuoksi vaihtoehtoa “älä tee mitään.” Tämäkin olisi kuitenkin todellisuudessa vaihtoehto.)

Mikä nelikentän ruuduista tulee valituksi? Se riippuu ennen kaikkea siitä, miten arvokkaaksi kansalaiset mieltävät aikansa. Jos yhdessä vaikuttaminen vie paljon aikaa, ja aika on rahaa, on todennäköistä, että ainakaan rikas ei lähde mukaan kansanliikkeeseen. Mitä suuremmat tulot, sitä kalliimpaa myös aika on; niinpä rikkaiden ei kannata lähteä mukaan mihinkään yhteistyöhön, mikä vie kovinkaan paljon heidän aikaansa. Toisaalta, köyhällä ei välttämättä ole varaa käyttää kovinkaan paljon aikaansa vaikuttamiseen: muuten pöydästä voi loppua leipä. Todennäköistä siis on, että köyhä pyrkii vaikuttamaan poliittisesti (jos lainkaan), rikas tekemällä yksilövalintoja. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta todennäköisesti ei optimaalinen tilanne kummallekaan.

Lisäkierre kuvioon tulee siitä, että myrkkyvoidetta valmistava yritys tuskin vain odottaa, mitä tuleman pitää. Olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että kaikki kansalaisten saama hyöty vastaa sitä, montako killinkiä myrkkyvoiteen valmistaja kussakin tapauksessa menettäisi. Tällöin myrkkyvoiteen valmistajan kannattaisi käyttää lobbaamiseen, mielipidevaikuttamiseen, lahjuksiin tai mihin tahansa muuhun enintään 20 killinkiä, jos sillä voitaisiin estää rikasta ja köyhää tekemästä yhteistyötä sääntelyn kiristämiseksi. Sen sijaan muiden lopputulosten haitat olisivat selvästi vähäisempiä, ja niiden estämisen kannustimet paljon pienempiä. Rationaalisesti toimivan yrityksen kannattaisi siis käyttää useita killinkejä kaikenlaisiin toimiin – kuvassa yleistermillä “lobbaus” – joilla ainakin toinen kansalaisista saataisiin ajattelemaan, että paras tapa vaikuttaa on yksilön valinnoilla. Hajota ja hallitse, kuten jo muinaiset roomalaiset tiesivät.

Nelikenttä näyttää myös yhden selityksen sille, miksi rationaalisesti toimivan yrityksen ei suinkaan välttämättä kannata kehittää uutta, myrkytöntä voidetekniikkaa. Kyse on yksinkertaisesti kustannus-hyötyarviosta: jos yritys arvioi, että se maksimoi voittonsa pyrkimällä jarruttamaan sääntelyä tai uskottelemalla kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun, se jarruttaa sääntelyä tai uskottelee kuluttajille, että yksilöiden valinnat ovat avain ratkaisuun. Koska uuden tekniikan kehittäminen on aina epävarmaa riskinottoa, ja koska ihmisillä on taipumus pitäytyä vanhassa ja tunnetussa, kynnys uuden tekniikan kehittämiselle ja käyttöönotolle on usein korkea. Jotta yritykset saadaan potkittua tämän kynnyksen yli, tarvitaan yhteistyötä, kollektiivista toimintaa joka kiristää sääntelyä tai vähintään aiheuttaa uskottavan uhan sääntelyn selvästä kiristämisestä, ellei muutosta tapahdu muuten. (Kirjoitin aiheesta enemmän mm. SSAB:n vetyterästekniikan tiimoilta.)