Talousviisaus ei ole neutraalia

Yhteiskunnallinen keskustelu on viimeiset vuosikymmenet käyty vahvasti taloustieteen kielellä ja talouspuheen asettamissa raameissa. Taloustiede ei kuitenkaan ole neutraali luonnontiede, vaan hiljaisiin arvovalintoihin perustuva käsitys siitä, millainen ”hyvä” yhteiskunta on.

Se, että taloustieteilijät itse eivät juurikaan kyseenalaista alansa hiljaisia arvovalintoja, ei tätä tosiasiaa muuta. Taloustieteen arvolatauksista voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja, ja siitä on kirjoitettukin: englantia taitaville mainio, taloustieteilijän kirjoittama kirja on esimerkiksi Nelsonin Economics as Religion (2001). Tässä lyhyessä muistiinpanossa keskityn kuitenkin vain yhteen, joskin merkittävään yksityiskohtaan: siihen, mitä taloustieteen harrastajat laskevat kustannuksiksi, ja mitä eivät.

Otetaan esimerkiksi nimimerkki KissaOsaajan kertomus toimeentulotuella elämisestä; ei siksi, että nimimerkin kuvaamat tunteet olisivat jotenkin poikkeuksellisia, vaan nimenomaan siksi, miten yleisiä ne ovat. (Suosittelen lukemaan koko keskustelun.)

KissaOsaaja kertoo twiittiketjussaan, miten vuosien toimeentulotukikierre masentaa ja lannistaa ihmiset, joilla saattaa jo valmiiksi olla vähintään taipumusta masennukseen. Kierteestä voi olla hyvin vaikea päästä pois, eivätkä hyvinvoivan keskiluokan tölväisyt ”sinun täytyy vain ottaa itseäsi niskasta kiinni” tee muuta kuin paljastavat, ettei keskiluokalla ole hajuakaan todellisuudesta.

Kaikella tällä on ollut KissaOsaajalle ja hänen kohtalotovereilleen selkeä hinta: mielenterveyden ja toimintakyvyn menettäminen ahdistuksen seurauksena. Tätä hintaa ei ehkä mitata rahassa, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän todellista. Kuten KissaOsaaja toteaa lopuksi, ”[n]äille yhteiskunnan byrokratioille pitäisi laskea myös emotionaalisen kaltoinkohtelun hinta. Miten paljon kustannuksia esim. kepin antaminen lopulta tuo.”

Mutta miksi tätä hintaa ei lasketa, ja mitä seurauksia sillä on?

KissaOsaajan kuvaama tilanne on suurelta osin seurausta harjoitetusta politiikasta, jossa työttömiä ja toimeentulotuella eläviä on pyritty rankaisun – kepin – avulla ”kannustamaan” työllistymiseen. Lukuisien taloustieteilijöiden mielestä juuri tällaisia ”kannustavia” toimia tarvitaan ”työmarkkinoiden dynaamisuuden” parantamiseksi ja milloin minkäkin yhteiskunnallisen hyvän tuottamiseksi. Äärimmillään talousviisaat kuten Kokoomuksen Juhana Vartiainen julistavat, että köyhiä suojelemaan rakennetun hyvinvointivaltion suojeleminen suorastaan vaatii köyhien kepittämistä.

Talousviisaiden analyysi on oman paradigmansa sisäisistä lähtökohdista loogisesti seuraava johtopäätös. Kun käytetään sovittuja ja totuttuja malleja kustannusten ja hyötyjen laskemiseksi, ”talouden dynamiikan” parantaminen todella parantaa valtion rahoitusasemaa ja sitä kautta ihmisten laskennallista hyvinvointia. Mutta sovitut ja totutut mallit ovat todellisuudessa hyvin valikoivia sen suhteen, mitä kaikkea lasketaan kustannuksiksi ja hyödyiksi. Käytännössä esimerkiksi ”joustavampien työmarkkinoiden” eli mm. irtisanomisen helpottamisen ja työttömyysturvan leikkausten kustannuksiksi lasketaan vain suorat rahalliset kustannukset, jos niitäkään: jos esimerkiksi työpaikan perässä toiselle paikkakunnalle muuttamaan joutuvan muuttokulut huomioidaan, talousviisaat pitävät laskelmaa hyvinkin kattavana. Puolison työpaikan menetys tai lasten muuttokulut ovatkin jo säännöllisesti laskelman ulkopuolella. Epävarmuuden kasvamista ja siitä aiheutuvaa henkistä kuormaa ei ole tietääkseni laskettu koskaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että talousviisaiden oppimat ja enimmäkseen kyseenalaistamatta käyttämät ajatusmallit tuottavat välttämättömästi sellaisia suosituksia, joissa pienelle ihmiselle aiheutuvat, yleensä vaikeasti euroiksi muutettavat haitat aliarvioidaan systemaattisesti, samalla kun euroina helpommin mitattavat, keskimäärin varakkaampien nauttimat hyödyt arvioidaan vähintäänkin täyteen arvoonsa. Kuten vähintään jokainen joskus vakavampaa ahdistusta kokenut tietää, ahdistuksen aiheuttama hyvinvointitappio on todellinen ja hyvin suuri, vaikka sille onkin hankala laskea tarkkaa rahallista arvoa. (Itse antaisin hyvinkin puolet tuloistani, jos pääsisin masennuksestani eroon.) Käytännössä ja keskimäärin talousviisauksien noudattaminen tarkoittaa siis politiikkaa, joka siirtää hyvinvointia köyhiltä rikkaille.

Miksi näin sitten on? Osaselitys on se, että mielipahan ja ahdistuksen muuttaminen yhteismitalliseksi kustannukseksi on tietenkin vaikeaa. Mutta tämä selitys ontuu. Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi. Se, että ahdistusta ja mielipahaa ei juurikaan huomioida talousviisaiden talouspoliittisissa suosituksissa, perustuu ennen kaikkea hiljaiseen arvovalintaan: huomioimme tietyt asiat, mutta toisia emme huomioi.

Talouspolitiikan teossa ja taloustieteessä nykyisin yleisesti käytetyille rajauksille ei vain ole yhtään minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Ei ole olemassa sellaisia tutkimuksellisia perusteluja, mitkä ”todistaisivat”, että vaikkapa ahdistusta ei pitäisi laskea kustannukseksi. Kyseessä on yksinkertaisesti totuttu historiallinen käytäntö.

Taloustieteilijät, talousviisaat ja harjoitetusta talousajatteluun perustuvasta politiikasta hyötyvät ovat vuosien saatossa osoittaneet, että heitä ei juuri kiinnosta taloustieteen tai talouspolitiikan arvoperustan ja tehtyjen hiljaisten arvovalintojen kriittinen tarkastelu. Siksi onkin keskeisen tärkeää, että me muut, etenkin muut tutkijat ja toimittajat sekä päätöksiä tekevät poliitikot, olemme tietoisia siitä, että taloustiede on pohjimmiltaan mielivaltaisiin arvovalintoihin perustuva yhteiskuntatieteellinen mielipide, ja että yhtä looginen analyysi voisi perustua myös toisenlaisiin, tavallisten ihmisten huolet ja murheet paremmin huomioiviin arvoihin.

Älkää siis päästäkö talousviisaita enää niin helpolla kuin aikaisemmin: vaatikaa heiltä vastauksia. Kysykää heiltä, mitä kaikkia kustannuksia laskelmat huomioivat, ja miksi niissä ei huomioida esimerkiksi mahdollisesti lisääntyvän ahdistuksen haittoja. Älkää myöskään tyytykö väitteisiin, että näitä on niin vaikea tutkia: sitä varten meillä on tutkijoita ja jopa uusi taloustieteen huippuyksikkö, että vaikeitakin asioita voidaan selvittää – jos vain halua siihen on. Ja jos jokin asia on aidosti mahdoton selvittää yksikäsitteisesti, ehkäpä olisi syytä huomioida tämä myös suosituksissa.

Lisäys 30.11.: Varmuuden vuoksi totean edelleen, että kritiikkini ei tarkoita, että taloustieteessä (tieteenala) ei koskaan huomioitaisi henkisiä kustannuksia tms. ei-rahallisia kustannuksia, tai että talouspolitiikan arvovalinnat olisivat yksinomaan taloustieteilijöiden tai taloustieteen vika. Tiedän hyvin, että taloustieteilijät kykenevät halutessaan huomioimaan henkiset ja monet muut vaikeasti euroiksi muutettavat kustannukset: juuri siksi kirjoitin, että ”Taloustieteilijät ovat vuosien saatossa kehittäneet monia menetelmiä haittojen ja hyötyjen laskemiseksi.” 

Ongelma on siinä, että taloustieteilijät ja heidän joukostaan nousevat ”talousviisaat” eivät juuri vaivaudu näitä hyviä menetelmiä käyttämään antaessaan talouspoliittisia suosituksia. Käytännön kannalta ei ole mielenkiintoista eikä relevanttia ohittaa talouspolitiikan ja taloustieteilijöiden antamien suositusten yksipuolisuutta koskeva kritiikki – kuten monet taloustieteilijät kokemukseni mukaan tekevät – väittämällä, että taloustiede (tieteenala) kyllä osaa teoriassa huomioida tämän tai tuon asian, että jostain löytyy tutkimusartikkeli jossa asia on huomioitu, tai että kriitikko ”ei selvästi ole tutustunut koko taloustieteeseen.” Mielenkiintoista ja relevanttia on se, millaista politiikkaa taloustiedettä opiskelleet ja harjoittaneet käytännössä suosittelevat, mistä he ovat hiljaa, ja mitä he paheksuvat. Tässä suhteessa en ole suinkaan ainoa, joka on havainnut talousviisaiden suositusten osuvan hyvin usein (joskaan ei tietenkään aina) samaan linjaan esimerkiksi elinkeinoelämän ja varakkaampien kansalaisten etujen kanssa, ja suoraan sanottuna vähättelevän esimerkiksi aktiivimallin kaltaisten toimenpiteiden aiheuttamaa kärsimystä vähäosaisille. Jos taloustieteilijät haluavat karistaa harteiltaan epäilykset siitä, että valtavirtainen taloustiede tuottaa lähinnä oikeistolaisen politiikan mukaisia analyyseja, heidän kannattaisi pohtia esimerkiksi tässä esitettyjen kysymysten kaltaisia arvovalintoja julkisesti itsekin. 


Suoraan Twitteristä: näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen moottorina

Olen nyt parin vuoden ajan kehitellyt yhdessä Lauri Murasen kanssa kirjaa varsin oleellisesta kysymyksestä: onko yhteiskunnissa näkyvästä ja Suomessakin vain lisääntyvästä eriarvoisuudesta tutkimustiedon valossa yhtään mitään hyötyä, mitä haittaa siitä on, ja miten eriarvoisuus mahtaa olla yhteydessä ympäristöongelmiin. Kirja on vielä vaiheessa – muut kiireet painavat aina päälle – mutta tiedän jo melko tarkasti argumentin päälinjat.

Kirjoitin yhden tärkeimmistä argumenteistamme auki vastaukseksi Twitter-keskusteluun, jossa minulta kysyttiin miksi oikeastaan ”vastustan” ”rikkaita.” Ketju kiinnitti melkoisesti huomiota ja vaikuttaa siltä, että kirjallemme voisi olla kysyntää (potentiaaliset kustantajat saavat ilmoittautua!), mutta Twitterin rakenteen vuoksi pitkän, vastauksia polveilevan ketjun seuraaminen on vaikeaa.

Tässä siis argumenttini ”näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä”, lievästi muokattuna ja täydennettynä yhdessä paikassa.

Keskityn nyt siihen, miten eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä. Olen nyt tutkinut, selvittänyt, ja tehnyt töitä ympäristötuhojen vähentämisen kanssa yli 11 vuoden ajan, ensin ekodesign-yrityksen perustajaosakkaana, sitten tutkijana ja kirjoittajana. Olen kirjoittanut aiheesta Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa, Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen, ja ollut mm. mukana perustamassa uutta ympäristöjärjestöä, Suomen Ekomodernisteja.

En ole taustaltani vasemmistolainen vaan enemmänkin sinivihreä markkinaliberaali. Uskoin ennen, että selviämme parhaiten tekemällä vain pieniä muutoksia nykyiseen järjestelmään; uskoin markkinoiden ja yksityisten yritysten olevan valtioiden väliintuloa tehokkaampi työkalu ongelmien ratkaisemiseen, ja uskoin, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimat muutokset aiheuttaisivat enemmän vahinkoa mitä ne ratkaisisivat. Nykyään en enää näin usko: tutkimustyöni, mm. väitöskirjani resurssiniukkuuksien vaikutuksista keksintöjen syntyyn (ts. vastaus kysymykseen, voimmeko odottaa teknologiasta pelastusta niukkeneville resursseille) ja vähäisen ajan kuluminen ilman mainittavia toimenpiteitä saivat minut tarkistamaan näkökantojani.

Nykyään pidän todisteiden valossa todennäköisimpänä, ettemme kykene rakentamaan kestävää yhteiskuntaa, ellemme puutu tiukasti eriarvoisuuteen. Aikaikkuna pienille muutoksille umpeutui todennäköisesti jo 1990-luvulla.

Kysymys, minkä kanssa jokainen ympäristöasioita miettivä joutuu painimaan, on se, miksi ympäristötiedon ja ympäristötoimien välillä on niin valtava ristiriita. Olemme tienneet jo yli 30 vuotta, että olemme tuhoamassa sivilisaatiomme olemassaolon mahdollisuudet.

Tieto on ollut aivan riittävän riidatonta jo vähintään 20 vuotta. Silti emme ole vielä oikeastaan edes aloittaneet toimia, ja ajan kuluessa olemme menneet vain kauemmaksi kestävyyden rajoista. Nytkään emme ole saaneet edes CO2-päästöjen kasvua pysäytettyä.

Tähän on esitetty useita selityksiä, mutta ne kaikki kietoutuvat ennemmin tai myöhemmin samaan ilmiöön: toimenpiteet sattuisivat talouskasvuun, ja ”rautaiseksi laiksi” joskus kutsuttu nyrkkisääntö sanoo, että nykyiset päättäjät priorisoivat talouden aina ympäristön edelle

Seuraava kysymys on ilmiselvästi se, miksi talouskasvun edes väliaikainen vaarantaminen, vaikka se pelastaisi mahdollisuuden talouskasvulle tulevaisuudessa, on niin iso este, että tuomitsemme ihmiskunnan sen vuoksi tuhoon?

Tässä palataan ennen pitkää kahteen selitykseen: 1) ihmiset haluavat jatkuvasti parempaa elintasoa, ja 2) talouskasvun loppuminen aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia, kenties vallankumouksen. Nykymenolla tuo vallankumous olisi hyvin mahdollisesti fasistinen.

Mutta jälleen voidaan – ja pitää – kysyä ”miksi.” (Tämä on yksi Toyotan kuuluisa lean-tuotannon kehittämisen taktiikka: kysytään vähintään viisi kertaa ”miksi.”) Miksi ihmiset haluavat jatkuvasti enemmän, ja miksi talouskasvua tarvitaan yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi?

Aloitetaan haluista. Monet selittävät tässä kohdassa, että on vain luonnollista haluta jatkuvasti enemmän. Tälle näkemykselle ei vain ole kovinkaan hyvää antropologista tukea: meillä on esimerkkejä jopa yli 50 000 vuotta säilyneistä talousjärjestelmistä, jotka tyytyvät varsin vähään.

Sen sijaan esim. psykologian tutkimus on todennut kerta toisensa jälkeen, että halumme ovat hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, mitä näemme ympärillämme ja koetulla vertaisryhmällämme. Emme tarvitse kasvua tyytyväisyyteen, kunhan elämme melko tasa-arvoisissa yhteisöissä.

Eriarvoistuminen iskee tarkalleen tähän kohtaan, ja mainosteollisuus on kehittynyt pelottavan taitavaksi hyödyntämään epävarmuuksiamme: sen lisäksi että haluamme mitä toinen ihmisapina on saanut, markkinointi vielä kertoo meille, että näin tulisimme onnellisiksi.

Kun nyt sitten elämme yhteiskunnassa, missä jokainen voi ruudun avaamalla nähdä valtavasti esimerkkejä häntä itseään paksummin elävistä – ja 99,999 prosentilla ihmisistä on joku jota katsoa ylöspäin – niin haluamme itsekin lisää.

Esimerkiksi jopa 50 000 vuotta suhteellisen onnellisina eläneet metsästäjä-keräilijäyhteiskunnat romahtavat siinä vaiheessa, kun televisio tulee heidän elämäänsä. Samalla kaikenlaiset mielenterveysongelmat – aiemmin näissä yhteisöissä lähes tuntemattomat – lähtevät räjähdysmäiseen nousuun.

Eriarvoistuminen siis kiihdyttää kulutusta ja saa ihmiset haluamaan enemmän. Tämä on se talouskasvun ja kulutuksen kasvun moottori. Samalla se tekee tästä oravanpyörästä irtautumisen vaikeammaksi. Palkat nousevat vuosi vuodelta, mutta myös hinnat nousevat.

Vaikka ihmiset yksityisesti toteaisivat, että koko hommassa ei ole mitään järkeä, järjestelmästä ei pääse irti ellei käy aivan satumainen tuuri. Systeemi siis valjastaa tehokkaasti lähes kaikki ihmiset pyörittämään samaa oravanpyörää.

(Sivuhuomiona, on ihan konkreettista tilastonäyttöä siitä, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi myös sen luonnonvarojen kulutus kun muut tekijät vakioidaan. Tämäkin tukee teoriaa, jonka mukaan eriarvoistuminen on itsessään ympäristöongelma.)

Toinen tekijä mihin eriarvoistuminen vaikuttaa on poliittinen valta. Kun kontrolli resurssien käytöstä keskittyy pienemmälle joukolle ihmisiä, näiden ihmisten valta vaikuttaa päätöksiin kasvaa. Miljardöörit käyttävät valtavasti rahaa mm. ympäristölainsäädännön vesittämiseen.

Pari viikkoa sitten ilmestyi selvitys, joka totesi, että maailman 200 suurimmasta yrityksestä 90% käyttää aktiivisesti rahaa päästörajoituksia vastaan. Tämä koetaan kilpailua ja voiton tekemistä korostavassa kvartaalitaloudessa kannattavammaksi kuin maailmanlopun estäminen.

Ja ilman muuta varakkaat käyttävät rahaa estääkseen sellaiset muutokset, jotka vaikuttaisivat heidän asemaansa. Varsinkin, koska varakkaiksi valikoituu lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat eniten rahaa. Tämä on vain kokonaisuuden kannalta ns. hitsin huono juttu.

Mutta mennään sitten kohtaan 2, eli talouskasvu yhteiskuntarauhan turvaajana. Ensimmäiseksi pitää tietysti kysyä, miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan joka tarvitsee jatkuvaa kasvua yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Meidän pitäisi tietää, että vain syöpä kasvaa jatkuvasti.

On kuitenkin selvää näyttöä siitä, että talouskasvun yskiminen näkyy yhteiskunnassa mm. ristiriitojen korostumisena ja pahimmassa tapauksessa aseellisena selkkauksena – tai diktaattorien valtaannousuna. (Kts. esim. Friedman 2005: The Moral Consequences of Economic Growth.) Jälleen, kyse on kuitenkin ennen kaikkea eriarvoisuudesta!

Eriarvoisessa yhteiskunnassa tarvitaan talouskasvua, jotta niillä järjestelmän vähäosaisillakin olisi positiivinen kuva tulevaisuudesta. Mutta tiedämme hyvin, että yhteiskuntamme voivat kestää hirmuisia koettelemuksia. Kuten maailmansodat.

Tätäkin asiaa on tutkittu, ja todettu, että keskeinen selittävä tekijä yhteiskuntien kyvylle kestää suuria mullistuksia on tunne samassa veneessä olemisesta. Tämä on intuitiivisesti tunnettu asia, ja tästä syystä sota-aikana jahdattiin mustan pörssin kauppiaita.

Talousteorian silmissä mustan pörssin kauppiaiden jahtaaminen oli järjetöntä ja ihmisillä pitäisi olla vapaus ostaa itsensä ulos. ”Maksan enemmän veroja, minun ei tarvitse osallistua.” Mutta tämä ei ole se, miten sosiaalisten kädellislajien yhteiskunnat toimivat.

Teoriassa eriarvoisuudella ei pitäisi olla väliä, mutta käytännössä sillä on. Apinatkin kieltäytyvät taloudellisesti rationaalisesta yhteistyöstä, jos he kokevat että joku saa selvästi enemmän tai kärsii vähemmän. Emmekä me ole laskukoneen lailla ajattelevia homo economicuksia vaan kädellisten heimoon kuuluvia homo sapienseja.

Eriarvoisuus siis itsessään nakertaa yhteiskunnallisen elämän perusteita, keskittää valtaa, ja ehkä ennen kaikkea tekee isoihin muutoksiin reagoimisen melkein mahdottomaksi. Tämä on saatanan huono yhtälö nyt kun 200 vuoden talouskasvun tilinteon hetki on tulossa.

Meidän ajatusmaailmamme ja teoriamme ovat isolta osin peräisin tuolta 200 vuoden jaksolta, jolloin talouskasvulle ei käytännössä ollut rajoja. Tämä aika on nyt mennyt, mutta se ei vielä näy ajattelussamme. Edessä on lähes varmasti nykyistä huonompia ja epävarmempia aikoja.

Ajamme nyt jäävuorta kohti laivalla, joka on voimakkaasti eriytynyt toisiaan kyräileviin luokkiin (tai Pohjoismaissa eriytymässä), jossa kurssinmuutosta pelkäävillä on eniten valtaa, ja jonka rakenteet kannustavat lähinnä kasvattamaan paatin vauhtia. Ei tarvita Einsteinin lahjoja ennustamaan mitä voi käydä.

Tämä näin lyhyesti miksi pidän eriarvoisuutta ja rikkautta itsessään ympäristöongelmana. Myös köyhyys on itsessään ympäristöongelma, mutta vähän eri tavalla, ja senkin ratkaiseminen rajallisten resurssien oloissa edellyttää varallisuuksien suurempaa tasaamista.

Korostan vielä lopuksi, että näkökantani ei ole mitenkään poikkeuksellinen, eikä lukuisista kriitikoista ole vielä löytynyt yhtäkään asiaa varsinaisesti tutkinutta. Ympäristötutkijat ovat kasvavassa määrin sitä mieltä, että nykytilanne vaatii koko yhteiskuntajärjestelmään puuttumista – ja esimerkiksi talousmallimme rukkaamista täysin uudelle tolalle. Tiedän, että kasvava joukko muitakin ihmisiä, mukaanlukien korkeissa päättävissä asemissa olevia, on yksityisesti kanssani samaa mieltä:

Rajoittamaton kapitalismi ei ole enää yhteensopiva henkiinjäämisen kanssa.

Mihin kapitalismi kuolee

Kapitalismin haudan kaivavat kapitalistit itse, jos vain haudan kaivaminen on kannattavaa. Tämän vanhan viisauden todisti jälleen Suomen Yrittäjät kampanjallaan, jossa järjestön jäsenyrityksiä kannustetaan maksamaan työntekijöidensä työttömyyskassamaksut, jos työntekijät liittyvät yksityisiin työttömyyskassoihin ja näin heikentävät ammattiliittoja.

Kapitalismi on talousjärjestelmä, jonka onnistuminen on perustunut tasapainoon yksilön ja yhteisön etujen välillä. Yksittäisille yrittäjille olisi tietysti hyödyllistä, mikäli omanvoitonpyynnille ei olisi mitään pidäkkeitä. Koska yksi keskeisiä pidäkkeitä on ollut työntekijöiden kollektiivinen neuvotteluvoima, tämän neuvotteluvoiman heikentäminen on tietenkin yrittäjien lyhyen tähtäimen etu.

Tästä syystä nimenomaan juuri yrittäjiä ja erikoisesti rikkaita yrittäjiä erityisen tarkalla korvalla kuunteleva poliittinen oikeisto yrittää tuhota ammattiliittojen valtaa esimerkiksi paikallisella sopimisella ja nyt suoraan lahjonnalla. Kaikessa tässä on tietenkin tavoitteena työehtojen heikentäminen, jotta omistajille koituvat voitot saataisiin vielä vähän suuremmiksi: esimerkiksi paikallisesta sopimisesta keuhkoavat eivät ole kokemukseni mukaan kertaakaan maininneet, että mitään estettä työehtosopimusten alarajoja korkeammille palkoille ja paremmille työehdoille ei ole nytkään. Työehtosopimukset asettavat ainoastaan minimin, ja jos työntekijöistä olisi aidosti puutetta, vapaassa markkinataloudessa yritykset korottaisivat palkkoja ja etuja niin kauan kunnes työntekijöitä löytyy.

Ammattiliittojen heikentäminen on osa samaa kuviota. Yksittäisen työntekijän neuvotteluvoima on useimmissa tapauksissa hyvin heikko, ja työnantajat tietävät tämän täydellisen hyvin. Jos työehdoista päätettäisiin paikallisesti ja jokaisen työntekijän kanssa erikseen, palkkojen lasku olisi aivan täydellisen varma lopputulos.

Yksittäisen, lähinnä seuraavaa kvartaalia ajattelevan yrittäjän tai omistajan näkökulmasta voiton lisääminen keinolla millä hyvänsä on tietenkin kannattavaa. Kapitalismia tasapainottavien vastavoimien murskaaminen voi olla hyvää bisnestä yksilöille, vaikka se kaivaisikin kuoppaa koko järjestelmälle. Pitkällä tähtäimellä tämä kehitys kuitenkin tulee vaarantamaan kapitalistisen järjestelmän olemassaolon. Nykyinen, yksityisen voitonteon tärkeyttä korostava talousjärjestelmämme ei nimittäin todellakaan ole ainoa mahdollinen. Se säilyy olemassa lähinnä siksi, kun suurin osa ihmisistä hyväksyy nykymenon jatkamisen eräänlaisena pienempänä pahana.

Tätä hyväntahtoisuutta ei tule riittämään loputtomiin. Vastaliike on jo nähtävissä, etenkin maissa, joissa kapitalismi on saanut mellastaa pidäkkeettä kauemmin: esimerkiksi Yhdysvalloissa jo yli puolet alle 30-vuotiaista eläisi mieluummin sosialistisessa (ei siis sosialidemokraattisessa) maassa. Suomessakin on nähtävissä kyllästyminen jatkuviin vyönkiristyksiin ja leikkauksiin. Emme ole koskaan eläneet rikkaammassa Suomessa, mutta silti kaduillamme on leipäjonoja ja kaikenlaisten yhteiskunnallisten ”talkoiden” taakka lankeaa lähinnä vähätuloisempien harteille. Asiantilaa mahdollistavaa sumutusta voi kenties jatkaa kauan, mutta tuskin loputtomiin.

Vaikka markkinatalous säilyisikin – eikä edes se ole mitenkään kiveen hakattua – on aivan täysin mahdollista, että palaamme 1950-luvun tarkoin säänneltyyn ja suunniteltuun valtiokapitalismiin, jossa yksityisten yritysten voitonpyyntiä rajoitetaan ankarasti. Tämä olisi todennäköisesti myös sekä ihmisten suurelle enemmistölle hyvä että esimerkiksi ympäristösyistä välttämätön kehityssuunta.

Sikäli kun omaa järjestelmäänsä hautaavat ajattelevat tälläisiä asioita, he luultavasti luottavat siihen, että ehtivät eläköityä aurinkorantojen veroparatiiseihin ennen suurempaa mullistusta. Yli 50-vuotiaiden yrittäjien tapauksessa näin voi ollakin, mutta jos olisin edelleen alle 30-vuotias yrittäjä, miettisin tarkasti, millä puolen historiaa haluaisin olla.

Kirja-arvostelu: Vihreä valhe (2015)

Lääketieteen tohtorin, lääkintöneuvos Mikko Paunion uusimpaan kirjaan Vihreä valhe on vaikea suhtautua. Paunion aiempi samanniminen kirja vuodelta 1991 käsitteli ympäristöliikkeen ydinvoimaväitteitä ja niiden todenperäisyyttä – tai oikeammin sen puutteita. Koska olen itse perehtynyt asiaan jossain määrin, voin ymmärtää tiettyä närkästystä selvästi virheellisten väitteiden äärellä, mutta hänen uusin kirjansa menee närkästyksen tuolle puolen. Kirjassa väitteet ja vihjailut nykyisen “vihreän liikkeen” – puolueiden ja kansalaisjärjestöjen – synkästä, natsismiin ja esoteriaan liittyvästä historiasta käyvät rinta rinnan selvästi asiantuntevan, jätteenkäsittelyä ja ympäristöhygieniaa käsittelevien osuuksien kanssa. Kokonaisuutena lopputulos on hankalaa luettavaa, jossa asiallinen ja tarpeellinen kritiikki hukkuu nopeasti lähinnä vihreitä mustamaalaamaan pyrkivän mollauksen keskelle.

Tämä on sääli, koska terveydenhuollon tehtävissä pitkän uran tehneen Paunion kritiikki esimerkiksi Suomessa noudatettua jätehuoltopolitiikkaa ja maailmalla köyhiä maita koskevaa hygieniapolitiikkaa kohtaan on terävää ja pintapuolisesti katsoen perusteltua. Paunio esittää kirjassaan, että jätteenpolton ja erityisesti jätteen arinapolton hyljeksintä on johtamassa umpikujaan, kun EU:n kaatopaikkadirektiivi kieltää orgaanisen jätteen toimittamisen kaatopaikoille vuoden 2016 alusta. Suomessa on hänen mielestään ajettu pitkälti ympäristöjärjestöjen painostuksesta ja järjestöjen kierrätystä ihannoivan ideologian vuoksi ratkaisuksi jätteen mekaanis-biologista lajittelua kaatopaikoilla; käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi maahanmuuttajien palkkaamista kirjaimellisiin paskaduuneihin erittäin huonoissa olosuhteissa, hankaluuksia jätteenkäsittelyyn, terveysriskejä, ja suuria kustannuksia. Paunion mukaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa harjoitettu jätteen erottelematon arinapoltto olisi sen sijaan monesta syystä järkevä, turvallinen, edullinen ja loppujen lopuksi ekologisempi vaihtoehto.

 

Paunio kiinnittää kirjassa huomiota myös siihen, miten hygienian merkitys on unohdettu – hänen mukaansa tarkoituksellisesti – puhuttaessa köyhien maiden kehittymisestä. Hän mm. esittää, että maailman 800 miloonan ihmisen aliravitsemus ei johdu niinkään ravinnon puutteesta, vaan huonosta hygieniasta, joka johtaa infektiotautien leviämiseen ja sitä kautta siihen, että jatkuvasti sairaana olevat lapset eivät yksinkertaisesti saa ruoasta tarpeeksi ravintoa. Paunio teroittaa erityisesti puhtaan käyttöveden ja sanitaation merkitystä: hänen mukaansa vain juomaveteen keskittyvä kampanjointi on pahasti hakoteillä, koska “isossa kuvassa” puhtaan juomaveden merkitys esimerkiksi ripuli- ja muiden infektiotautien kierron kannalta on pieni verrattuna pesuveden ja viemäröinnin puutteesta koituviin ongelmiin. Paunion mukaan kehitysmaiden hygieniakäytäntöihin olisi kiinnitettävä runsaampaa huomiota, ja köyhien maiden asukkaille olisi mahdollisimman nopeasti mahdollistettava WHO:n suosittelema 100-300 litran puhtaan veden kulutus vuorokaudessa henkilöä kohden. (Suomessa kulutus on noin 170 litraa/vrk/hlö.) Tällöin vettä riittäisi henkilökohtaiseen peseytymiseen, astioiden ja vaatteiden pesuun, WC-hygieniaan, ja ehkäpä ennen kaikkea ruoan prosessointiin olosuhteissa, joissa vettä kyetään käyttämään runsaasti pintojen ja ruoka-aineiden puhdistamiseksi. Hän huomauttaa, että hygienia on rokotuksia tärkeämmässä roolissa useimpien infektiotautien ehkäisyssä ja hoidossa, ja toteaa, että myös Suomessa kärsittiin ennen hygienian, sanitaation ja vesihuollon kehittymistä hyvin samanlaisista infektiotaudeista kuin köyhissä maissa kärsitään edelleen: esimerkiksi vielä 1920-luvulla Suomessa oli noin 10 000 sokeutta aiheuttavasta silmäpaskotaudista eli trakoomasta (Chlamydia trachomatis) kärsivää potilasta. Tapaukset katosivat, kuten suomalainen malariakin, kun ympäristöhygieniaan saatiin merkittäviä parannuksia.  Paunion mukaan kehitysmaat ovat nyt kuitenkin ajautumassa hygienialoukkuun, kun vallitsevan “vihreän ideologian” mukaisesti niitä vaaditaan suosimaan pienimuotoisia energiaratkaisuja – jotka eivät kykene pyörittämään keskitettyä vesihuoltoa – ja esimerkiksi puuseitä vesivessojen sijaan.

 

Paunion kritiikki sekä jätteidenkäsittelyä että ehkäpä etenkin hygieniakysymyksen unohtamista kohtaan perustuu hänen pitkään työuraansa sekä Sosiaali- ja terveysministeriössä että Maailmanpankissa. Ei-asiantuntijan silmin arvioituna se vaikuttaa myös suurelta osin oikeansuuntaiselta ja vähintäänkin tärkeältä keskustelun avaukselta. Monessa kohtaa voin myös yhtyä kritiikkiin: olemme itse varoittaneet tuoreessa kirjassamme Uhkapeli ilmastolla esimerkiksisiitä, miten vähän ympäristöjärjestöjen energiaskenaarioissa jyvitetään energiaa köyhien maiden asukkaiden käyttöön, ja pelänneet näiden laskelmien olevan siksi aivan liian optimistisia. Paunion esittelemä puhtaan veden huomattavasti minimiarvioita suurempi tarve on vain yksi monista mahdollisista tekijöistä, jotka voivat lisätä energian tarvetta jopa huomattavasti.

 

Siksi on suuri sääli, että kirja pilataan katsoakseni hedelmättömällä ja pahantahtoisella panettelulla vihreän filosofian syntyjuurista. Koulutetulle ihmiselle ei liene suurikaan salaisuus, että esimerkiksi natsit olivat myös ansioituneita luonnonsuojelijoita, tai että ekoromantismissa on selkeitä yhtäläisyyksiä fasististen liikkeiden pastoraali-ideaalien kanssa. Pentti Linkolaa tuskin nimiteltäisiin yleisesti ekofasistiksi, elleivät nämä yhteydet olisi jollain tasolla tiedossa. Samalla tapaa Paunion kritiikki vihreiden puolueiden ja järjestöjen johtohahmojen maailmankatsomusta vastaan menee mielestäni ohi aiheesta: minua ei suoraan sanottuna suuresti kiinnosta, mihin vaikkapa Heidi Hautala tai Pekka Haavisto ovat joskus nuoruudessaan uskoneet, kun palstatilaa voisi käyttää myös heidän konkreettisen politiikkansa kritisointiin. Kaiken “natsit olivat vihreitä, joten nykyvihreät ovat natseja!”-paatoksen seasta paistaa myös käsitys siitä, että Paunio tietää asianosaisia paremmin heidän oman maailmankuvansa, ja teoriaan sopimattomat lausunnot kuitataan helposti selittelyksi tai salailuksi. Tälläistä joutavanaikaista soopaa voi Internetin keskustelupalstoilta lukea mielin määrin, enkä pidä järkevänä tuhlata paperia sen painamiseen. Epäilemättä ekologisen ajattelun yhteydet erilaisiin ääriliikkeisiin ovat mielenkiintoisia tutkimusaiheita, ja Paunion kirjassa onkin joitain kiinnostavia lähdeviitteitä, mutta tälläinen “paljastuskirja” ei ole järkevä formaatti asian käsittelyyn.

 

Ikävä kyllä, etenkin koska kirja alkaa vihreän “ideologian” esittelyllä, skeptisen lukijan on pakko suhtautua myös sitä seuraaviin osioihin jäte- ja hygieniapolitiikasta tietyllä varauksella. Paunio voi hyvin olla kritiikissään oikeassa, mutta kirjan alkuosasta käy varsin selväksi, että hän näkee vikaa lähinnä vain vihreässä liikkeessä ja -poliitikoissa. Vihreä politiikka lytätään johdonmukaisesti, ja kaikessa vihreiden hyväksymässä nähdään pahaa. Luonnollisesti tämä ulottuu myös siihen, että ilmastonmuutoksen ei koeta olevan mikään uhka.

Kirja löytänee kaikesta huolimatta yleisönsä etenkin niistä piireistä, joissa vihreät nähdään osana kansainvälistä salaliittoa länsimaailman, läntisen elintason ja läntisen teollisuuden tukahduttamiseksi. Epäilemättä sitä tullaan myös siteeraamaan väkevänä todistuksena vihreiden ja vihreän politiikan pahuudesta, vaikka Paunio antaakin monista asioista kauniisti sanottuna varsin yksipuolisen kuvan. Tästä huolimatta osiot jätteenpoltosta ja hygieniasta olivat hyvin mielenkiintoisia, ja soisin, että niistä syntyisi keskustelua – mutta se voi olla turha toivo, koska epäilen harvan jaksavan kahlata alkua pidemmälle. Lukemisesta tekee epämiellyttävää myös se, että kirjan oikolukeminen on tainnut jäädä vähemmälle.

Itselleni kirja on mainio muistutus siitä ongelmasta, josta omassa kirjassamme varoitimme ympäristöjärjestöjä: kun hyvääkin asiaa ajetaan kehnoilla argumenteilla, ja etenkin jos huonoa asiaa ajetaan huonoilla argumenteilla, vaarana on se, että pian kaikki muutkin toimet joutuvat epäilyksenalaisiksi ja huonoon valoon.

 

Paunio, Mikko

Vihreä valhe: Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset

Auditorium, Helsinki 2015

255 s.

Arvostelu on julkaistu Uuden Suomen blogissani 25.5.2015.