Mitä ilmastolakkolaisen tulisi tietää taloudesta

Hyvät ilmastolakkolaiset ja muut elinkelpoisen tulevaisuuden ystävät! Tahdon ensinnäkin kiittää teitä kaikkia työstänne meidän kaikkien tulevaisuuden puolesta: olette sankareita jokainen.

Käytännössä kaikki ympäristökysymyksiin vähänkin perehtyneet tutkijat ovat teidän puolellanne ja kannattavat toimintaanne, kuten alle viikossa yli tuhat allekirjoitusta yksin Suomesta kerännyt tutkijoiden tukikirje ilmastolakkolaisille osoittaa. Tutkimustieto on selvää ja kiistatonta. Ilmastonmuutos on totta 99,9999 prosentin todennäköisyydellä, ja se on todennäköisesti vakavin ihmiskunnan kohtaama uhka ainakin viimeiseen 50 000 vuoteen. Uhkaa voi hyvin verrata vaikkapa Maata kohti syöksyvän asteroidin aiheuttamaan uhkaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen on ainakin sivilisaatiomme ja kenties lajimme säilymisen elinehto.

Monet teistä ovatkin oikeutetusti ihmetelleet, miksi ihmiskunta ei ole kaikesta tutkimustiedosta ja varoituksista huolimatta tehnyt juuri mitään torjuakseen tämän vakavan uhan. Yritän nyt selittää mahdollisimman tiiviisti, miksi näin on käynyt.

Lyhyesti sanoen, keskeinen ongelma on siinä, että nykyinen, jatkuvasti kasvavaa kulutusta tuottava ja runsaaseen fossiiliseen energiaan perustuva talousjärjestelmämme hyödyttää pientä eliittiä, jolla on paljon valtaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana vauraudet ovat etenkin länsimaissa keskittyneet entisestään. Toisin sanoen, yhä pienempi osa ihmisistä omistaa yhä suuremman osan kaikesta. Omaisuuksien keskittyminen tarkoittaa myös vallan keskittymistä. Miljardööri voi palkata kokonaisen armeijan toimittajia, poliitikkoja ja taloustieteilijöitä vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen, tai omistaa kokonaisia tiedotusvälineitä näyttääkseen ihmisille rikkaimpien etujen mukaan valikoituja uutisia. Kehitys on siis itseään ruokkivaa: mitä enemmän omaisuudet keskittyvät, sitä enemmän valtaa rikkaille kertyy, ja sitä vaikeampi on puuttua omaisuuksien keskittymiseen.

Tämän joukon valta-asemaa turvaavat länsimaissa ennen kaikkea sellaiset käytännöt, jotka pakottavat ihmiset toimimaan järjestelmän osasena. Esimerkiksi opinto- ja sosiaalitukien leikkaaminen ja työttömyyden tekeminen entistä pelottavammaksi palvelevat suoraan nykyisen järjestelmän säilymistä. Ihminen, joka joutuu pelkäämään toimeentulonsa puolesta tai juoksemaan turhanpäiväisillä työllistämiskursseilla, ei ehdi tai edes halua ajatella, mitä pitkän tähtäimen vaikutuksia hänen työllään tai nykymenon jatkamisella saattaa olla. Periaate tunnetaan hyvin esimerkiksi armeijoissa, joissa sääntönä on ollut jo satoja vuosia, että tavalliset sotamiehet tulee pitää jatkuvasti kiireisinä vaikka keksimällä tekemistä: jos sotamiehet ehtivät ajattelemaan, he saattavat kyseenalaistaa miksi ovat ylipäätään sotimassa. Koululaisina tekin varmasti muistatte esimerkiksi opettajien yllättävien poissaolojen vuoksi keksityt tehtävät, joiden keskeinen tarkoitus on ollut pitää teidät kiireisinä.

Ihmisen on kuitenkin monesti helpointa kieltäytyä uskomasta, että yhteiskuntaa ja elämäntapaa kritisoivat voisivat olla oikeassa. Kun joku, esimerkiksi te, kyseenalaistatte koko järjestelmän järkevyyden, tulette samalla kyseenalaistaneeksi myös järjestelmässä tyytyväisesti eläneiden tekemät elämänvalinnat. Juuri siksi teitä ja muita ympäristön puolestapuhujia vastaan hyökkää niin suuri joukko esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäjiä, “pienen Suomen” vaikutuksen kyseenalaistavia, ja teidän älyänne ja ymmärrystänne vähätteleviä.

Näistä änkyröistä huolimatta on kuitenkin kiistaton tosiasia, että yhä pienempää joukkoa hyödyttävä talousjärjestelmämme ja niinsanottu hyvinvointimme perustuu jatkuvaan velanottoon luonnolta. Velaksi kasvaminen ei tietenkään voi olla kestävää, eikä se olekaan. Velka joudutaan maksamaan korkoineen ennemmin tai myöhemmin, ja nykymenolla maksajina olette ennen kaikkea te nuoret ja teidän lapsenne. Luonto on myös siitä ikävä velkoja, että sitä ei voi huijata. Vaikka kuinka huijaisimme itseämme ja uskottelisimme nykyjärjestelmän olevan hyvä tai jopa paras mahdollinen, luonto tulee kyllä perimään omansa takaisin.

Esimerkiksi Suomi on erittäin todennäköisesti vain köyhtynyt sitten vuoden 1990. “Taloutemme” on kasvanut noista ajoista merkittävästi, mutta talouden kirjanpito huomioi vain asiat, joista joku on valmis maksamaan. Koska ympäristön tuhoamisesta ei ole tarvinnut maksaa juuri mitään, eikä missään nimessä tuhotun ympäristön täyttä arvoa, ympäristöä eli meidän kaikkien elinehtoa ja yhteisvaurauden lähdettä on tuhottu säälimättä.

Suomen bruttokansantuote (BKT) sekä mm. ympäristötuhot huomioivalla tavalla laskettu todellinen vauraus (GPI ja ISEW), lähteestä Hoffrén (2012). Totuttu tapa pitää kirjaa vaurautemme kehittymisestä, BKT, on kasvavassa määrin irtautunut todellisesta vauraudestamme.

Mutta miksi talouden kirjanpitoa ei sitten muuteta? Tämä on hyvä kysymys, ja vastaus kietoutuu jälleen samaan ongelmaan. Nykyinen tapa pitää kirjaa hyödyttää niitä, jotka ovat nykyisen talouspelin voittajia. Kaikki muutokset talouden kirjanpitoon tarkoittaisivat heidän omaisuuksiensa ja vallan pienentymistä. Siksi niin monet heistä tekevät kaikkensa estääkseen tai ainakin hidastaakseen talousjärjestelmän perusteiden rukkaamista kestävämmälle pohjalle, aivan samalla tavalla kuin vaikka Monopoli-pelissä voitolla olevat eivät halua, että pelin sääntöjä muutetaan.

Rikkaimmilla on myös toinen syy vastustaa kaikkia toimia tulevaisuutemme turvaamiseksi. Nykyinen, kestämätön talousjärjestelmämme on rakennettu sille oletukselle, että talous eli tällä hetkellä käytännössä myös luonnonvarojen kulutus kasvaa koko ajan. Talouskasvu tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset kykenevät ostamaan enemmän tuotteita ja palveluja. Suurin osa yrityksistä pyrkii koko ajan kasvattamaan tuotantoaan, koska tuotannon kasvaessa myös voitot kasvavat. Jos talous ei kasva eivätkä ihmiset osta entistä enempää, tuotannon kasvattamiseen sijoittaneiden yritysten arvo romahtaa. Nämä yritykset joutuvat vaikeuksiin eivätkä voi maksaa velkojaan, joilla tuotannon kasvattaminen on rahoitettu. Monet yritykset menevät konkurssiin, ja niissä työskentelevät menettävät työpaikkansa. Työpaikkansa menettäneet ostavat entistä vähemmän, ja myös heille käy vaikeaksi maksaa velkojaan takaisin. Jos riittävän moni yritys ja yksityishenkilö jättää velkansa maksamatta, velkaa antaneet pankit joutuvat vaikeuksiin. Sekä yritysten että pankkien omistajat ovat useimmiten varakkaita ihmisiä, ja tällä tavoin varakkaimpien omaisuus ja omaisuuden kasvu ovat suurelta osin sidottuja siihen, että taloutemme jatkaa kasvuaan, vaikka se johtaisi joskus tulevaisuudessa elinkelpoisen planeetan tuhoon. Niin kauan kun romahdus ei odota aivan lähitulevaisuudessa, nykyjärjestelmän voittajat tulevat vastustamaan suurinta osaa ympäristön suojelutoimista. Tässä heitä auttavat ne, jotka pelkäävät toimeentulonsa puolesta, jos nykyjärjestelmään kajotaan. Tämä on kuitenkin lyhytnäköistä ajattelua.

Ennuste elintason kehittymisestä Yhdysvaltojen ulkopuolisissa teollistuneissa maissa (Randers, 2012). Vuosien 2025-40 välillä ihmisten enemmistö alkaa köyhtymään, kun ympäristötuhojen (kuvassa esimerkkinä merenpinnan nousu) aiheuttamien vahinkojen korjaaminen vie entistä suuremman osan yhteiskunnan tuotoksesta ja talouskasvu käytännössä pysähtyy. Ennuste olettaa, että ilmastonmuutoksen torjuntaa tehostetaan nykyisestä; jos niin ei tehdä, pudotus tulee 10-20 vuotta myöhemmin mutta se on paljon rajumpi.

Kolmanneksi, rikkaat vastustavat ympäristötoimia, koska he tietävät hyvin, että tarvittavan laajuiset toimet ovat nyt hyvin kalliita ja ne täytyisi rahoittaa esimerkiksi veroja korottamalla. Tarvitsemme nyt jotain vastaavaa kuin sen valtavan teollisen liikekannallepanon, jolla valtiot varautuivat toiseen maailmansotaan. Rikkaat tietävät hyvin, että tällöin erityisesti rikkaita tultaisiin verottamaan rajusti. Yhdysvalloissa suurimmista tuloista perittiin sodan aikaan 92 ja Iso-Britanniassa 99 prosentin vero. Yhdysvalloissa on nyt esitetty, että kymmenen miljoonaa dollaria ylittävistä vuosituloista verotettaisiin 70 prosenttia – ja rikkaat ovat ympäristöliikkeen suurimpia vastustajia.

Teitä vähättelemään pyrkivät ja nykyjärjestelmän hyvyyteen uskovat tulevat väittämään, että talouskasvu on mahdollista “irroittaa” luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tämä on mahdollista teoriassa, mutta käytännön näytöt osoittavat, ettei irroittaminen (ns. decoupling) ole ainakaan riittävän nopeaa estääkseen vakavaa kriisiä. Kestävä talouskasvu saattaa olla mahdollista sen jälkeen, kun koko yhteiskuntamme on käytännössä rakennettu uudelleen vähäpäästöiseksi ja ympäristön huomioivaksi. Olemme kuitenkin vitkastelleet liian kauan, ja nyt on käytännössä mahdotonta selvitä ilman edes väliaikaista pysähdystä talouskasvussa. Tämä ei ole houkutteleva vaihtoehto ja talouskasvun pysähtymiseen liittyy aivan aitoja ongelmia – esimerkiksi suurta työttömyyttä – mutta vaihtoehtona on talouden loppuminen sivilisaation tuhoutuessa.

Tilanteemme on sama kuin jos pelaisimme Monopolia, jossa voitolla olevat pääsevät lisäksi vaikuttamaan pelin sääntöihin, palkkaamaan itselleen puolestapuhujia ja pakottamaan häviöllä olevat jatkamaan peliä. Ainoa ero on siinä, että tosielämässä talouspelin pelaaminen tuhoaa lisäksi luontoa ja saastuttaa ilmakehämme kasvihuonekaasuilla. Kaikki ympäristötoimia ja teitä vähättelevät puheet esimerkiksi “taloudellisista realiteeteista” tai ympäristötoimet estävästä “kestävyysvajeesta” kannattaa lukea tätä taustaa vasten.

Talousjärjestelmä on kuitenkin ihmisten keskenään kehittämä sopimus, ei mikään muuttumaton luonnonlaki. Ihmiset ovat eläneet onnellisina hyvin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja omakin talousjärjestelmämme oli vielä 40 vuotta sitten hyvin toisenlainen kuin nykyään. Voimme siis halutessamme muuttaa talousjärjestelmää ja vaikuttaa siihen, että se hyödyttää muitakin kuin pelin voittajia. Luonnonlaeille ja luonnolle emme sen sijaan voi mitään. Niiden kanssa ei voi neuvotella, emmekä voi sopia, että huomisesta alkaen fysiikka toimii toisin.

Siksi meidän täytyy muuttaa sitä, mikä on muutettavissa. Meidän tulee esimerkiksi vaatia järjestelmää, jossa on mahdollista elää onnellista elämää vähemmällä, tarvitsematta kilpailla jatkuvasti toisten ihmisten kanssa omaisuudessa ja tehokkuudessa eli käytännössä siinä, miten paljon ja kuinka nopeasti käyttää luonnonvaroja. Tämä tulee tuottamaan vielä paljon itkupotkuraivareita niiltä, joiden omakuva tai omaisuus on sidoksissa nykyjärjestelmään, mutta muutoksen ainoa vaihtoehto on sivilisaation ja kenties koko lajimme tuho. Mitään järkeä ei ole ainakaan siinä, että pönkitämme nykyistä, tuhoa kohti syöksyvää järjestelmää vain siksi, että muutamat harvat rikkaat rikastuisivat ennen tuhoa vielä vähän.

Nykyistä järjestelmää puolustavat tulevat kysymään, mikä olisi vaihtoehto. Näitä vaihtoehtoja onneksi on: mikään luonnonlaki ei esimerkiksi estäisi meitä elämästä esimerkiksi Kate Raworthin hahmottelemassa “donitsitaloudessa,” jossa talouden tavoitteena ei olisi rikkaiden jatkuva rikastuminen, vaan ihmisten tarpeiden ja luonnon rajallisuuden tasapuolinen huomioiminen. Parannus olisi jo sekin, jos palaisimme 40 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen, jossa rikkaiden halut olivat nykyistä enemmän alisteisia ihmisten hyvinvoinnille. Tämä olisi täysin mahdollinen tapa elää, ja tuon ajan kokeneet pitävät yleisesti sitä Suomen historian kultakautena. Ne saavutukset, joiden ansiosta Suomi nykyisin tunnetaan yhtenä maailman parhaista valtioista elää, itse asiassa rakennettiin nimenomaan tuolloin. Meillä ei ole yhtään mitään syytä pysähtyä tähän, vaan voisimme pyrkiä vielä parempaan. Miltä kuulostaisi esimerkisi kolmipäiväinen työviikko? Työn vähentäminen ja suurempi jakaminen olisi nimittäin erinomainen tapa jakaa hyvinvointia entistä laajemmalle ilman, että päästöt kasvavat.

Donitsitaloustieteen tapa ajatella maailmaa. Sosiaalinen perusta tulee saada kuntoon, samalla kun ympäristön rajoitukset otetaan huomioon. Oma käännökseni Kate Raworthin alkuperäisestä kuvaajasta.

Jos haluatte oppia enemmän siitä, miten järjestelmämme toimii ja kuinka siihen voi vaikuttaa, kysykää rohkeasti. Kun ilmat lämpenevät, suosittelen, että otatte mielenosoitukseen mukaan Monopoli-pelin ja pelaatte sitä isolla porukalla. Esimerkiksi kahdeksan tai useamman pelaajan Monopoli-peli opettaa tarkkanäköiselle oikeastaan kaiken tarvittavan siitä, miten nykyinen talousjärjestelmämme toimii, ja miksi se tuottaa hyvin epätasa-arvoisia tuloksia vaikka säännöt ovat samat kaikille. Myös seuraavissa kirjoissa käsitellään asiaa tarkasti ja perustellusti mutta kuitenkin ymmärrettävästi.

Raworth, K. (2018). Donitsitaloustiede.

Suokko, A. & Partanen, R. (2017). Energian aika.

Chang, H-J. (2015). Taloustiede: käyttäjän opas.

Chang, H-J. (2012). 23 tosiasiaa kapitalismista.

Klein, N. (2015). Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs ilmasto.

Mainitut lähteet:

Hoffrén, J. (2012). Suomalaisen hyvinvoinnin tarina. Tieteessä Tapahtuu, (2), 3–8.

Randers, J. (2012). 2052: A Global Forecast for the Next 40 Years. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

Suoraan Twitteristä: näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen moottorina

Olen nyt parin vuoden ajan kehitellyt yhdessä Lauri Murasen kanssa kirjaa varsin oleellisesta kysymyksestä: onko yhteiskunnissa näkyvästä ja Suomessakin vain lisääntyvästä eriarvoisuudesta tutkimustiedon valossa yhtään mitään hyötyä, mitä haittaa siitä on, ja miten eriarvoisuus mahtaa olla yhteydessä ympäristöongelmiin. Kirja on vielä vaiheessa – muut kiireet painavat aina päälle – mutta tiedän jo melko tarkasti argumentin päälinjat.

Kirjoitin yhden tärkeimmistä argumenteistamme auki vastaukseksi Twitter-keskusteluun, jossa minulta kysyttiin miksi oikeastaan ”vastustan” ”rikkaita.” Ketju kiinnitti melkoisesti huomiota ja vaikuttaa siltä, että kirjallemme voisi olla kysyntää (potentiaaliset kustantajat saavat ilmoittautua!), mutta Twitterin rakenteen vuoksi pitkän, vastauksia polveilevan ketjun seuraaminen on vaikeaa.

Tässä siis argumenttini ”näin eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä”, lievästi muokattuna ja täydennettynä yhdessä paikassa.

Keskityn nyt siihen, miten eriarvoisuus toimii tuhokehityksen voimanlähteenä. Olen nyt tutkinut, selvittänyt, ja tehnyt töitä ympäristötuhojen vähentämisen kanssa yli 11 vuoden ajan, ensin ekodesign-yrityksen perustajaosakkaana, sitten tutkijana ja kirjoittajana. Olen kirjoittanut aiheesta Rauli Partasen kanssa kaksi kirjaa, Uhkapeli ilmastolla ja Musta hevonen, ja ollut mm. mukana perustamassa uutta ympäristöjärjestöä, Suomen Ekomodernisteja.

En ole taustaltani vasemmistolainen vaan enemmänkin sinivihreä markkinaliberaali. Uskoin ennen, että selviämme parhaiten tekemällä vain pieniä muutoksia nykyiseen järjestelmään; uskoin markkinoiden ja yksityisten yritysten olevan valtioiden väliintuloa tehokkaampi työkalu ongelmien ratkaisemiseen, ja uskoin, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimat muutokset aiheuttaisivat enemmän vahinkoa mitä ne ratkaisisivat. Nykyään en enää näin usko: tutkimustyöni, mm. väitöskirjani resurssiniukkuuksien vaikutuksista keksintöjen syntyyn (ts. vastaus kysymykseen, voimmeko odottaa teknologiasta pelastusta niukkeneville resursseille) ja vähäisen ajan kuluminen ilman mainittavia toimenpiteitä saivat minut tarkistamaan näkökantojani.

Nykyään pidän todisteiden valossa todennäköisimpänä, ettemme kykene rakentamaan kestävää yhteiskuntaa, ellemme puutu tiukasti eriarvoisuuteen. Aikaikkuna pienille muutoksille umpeutui todennäköisesti jo 1990-luvulla.

Kysymys, minkä kanssa jokainen ympäristöasioita miettivä joutuu painimaan, on se, miksi ympäristötiedon ja ympäristötoimien välillä on niin valtava ristiriita. Olemme tienneet jo yli 30 vuotta, että olemme tuhoamassa sivilisaatiomme olemassaolon mahdollisuudet.

Tieto on ollut aivan riittävän riidatonta jo vähintään 20 vuotta. Silti emme ole vielä oikeastaan edes aloittaneet toimia, ja ajan kuluessa olemme menneet vain kauemmaksi kestävyyden rajoista. Nytkään emme ole saaneet edes CO2-päästöjen kasvua pysäytettyä.

Tähän on esitetty useita selityksiä, mutta ne kaikki kietoutuvat ennemmin tai myöhemmin samaan ilmiöön: toimenpiteet sattuisivat talouskasvuun, ja ”rautaiseksi laiksi” joskus kutsuttu nyrkkisääntö sanoo, että nykyiset päättäjät priorisoivat talouden aina ympäristön edelle

Seuraava kysymys on ilmiselvästi se, miksi talouskasvun edes väliaikainen vaarantaminen, vaikka se pelastaisi mahdollisuuden talouskasvulle tulevaisuudessa, on niin iso este, että tuomitsemme ihmiskunnan sen vuoksi tuhoon?

Tässä palataan ennen pitkää kahteen selitykseen: 1) ihmiset haluavat jatkuvasti parempaa elintasoa, ja 2) talouskasvun loppuminen aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia, kenties vallankumouksen. Nykymenolla tuo vallankumous olisi hyvin mahdollisesti fasistinen.

Mutta jälleen voidaan – ja pitää – kysyä ”miksi.” (Tämä on yksi Toyotan kuuluisa lean-tuotannon kehittämisen taktiikka: kysytään vähintään viisi kertaa ”miksi.”) Miksi ihmiset haluavat jatkuvasti enemmän, ja miksi talouskasvua tarvitaan yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi?

Aloitetaan haluista. Monet selittävät tässä kohdassa, että on vain luonnollista haluta jatkuvasti enemmän. Tälle näkemykselle ei vain ole kovinkaan hyvää antropologista tukea: meillä on esimerkkejä jopa yli 50 000 vuotta säilyneistä talousjärjestelmistä, jotka tyytyvät varsin vähään.

Sen sijaan esim. psykologian tutkimus on todennut kerta toisensa jälkeen, että halumme ovat hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, mitä näemme ympärillämme ja koetulla vertaisryhmällämme. Emme tarvitse kasvua tyytyväisyyteen, kunhan elämme melko tasa-arvoisissa yhteisöissä.

Eriarvoistuminen iskee tarkalleen tähän kohtaan, ja mainosteollisuus on kehittynyt pelottavan taitavaksi hyödyntämään epävarmuuksiamme: sen lisäksi että haluamme mitä toinen ihmisapina on saanut, markkinointi vielä kertoo meille, että näin tulisimme onnellisiksi.

Kun nyt sitten elämme yhteiskunnassa, missä jokainen voi ruudun avaamalla nähdä valtavasti esimerkkejä häntä itseään paksummin elävistä – ja 99,999 prosentilla ihmisistä on joku jota katsoa ylöspäin – niin haluamme itsekin lisää.

Esimerkiksi jopa 50 000 vuotta suhteellisen onnellisina eläneet metsästäjä-keräilijäyhteiskunnat romahtavat siinä vaiheessa, kun televisio tulee heidän elämäänsä. Samalla kaikenlaiset mielenterveysongelmat – aiemmin näissä yhteisöissä lähes tuntemattomat – lähtevät räjähdysmäiseen nousuun.

Eriarvoistuminen siis kiihdyttää kulutusta ja saa ihmiset haluamaan enemmän. Tämä on se talouskasvun ja kulutuksen kasvun moottori. Samalla se tekee tästä oravanpyörästä irtautumisen vaikeammaksi. Palkat nousevat vuosi vuodelta, mutta myös hinnat nousevat.

Vaikka ihmiset yksityisesti toteaisivat, että koko hommassa ei ole mitään järkeä, järjestelmästä ei pääse irti ellei käy aivan satumainen tuuri. Systeemi siis valjastaa tehokkaasti lähes kaikki ihmiset pyörittämään samaa oravanpyörää.

(Sivuhuomiona, on ihan konkreettista tilastonäyttöä siitä, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä suurempi myös sen luonnonvarojen kulutus kun muut tekijät vakioidaan. Tämäkin tukee teoriaa, jonka mukaan eriarvoistuminen on itsessään ympäristöongelma.)

Toinen tekijä mihin eriarvoistuminen vaikuttaa on poliittinen valta. Kun kontrolli resurssien käytöstä keskittyy pienemmälle joukolle ihmisiä, näiden ihmisten valta vaikuttaa päätöksiin kasvaa. Miljardöörit käyttävät valtavasti rahaa mm. ympäristölainsäädännön vesittämiseen.

Pari viikkoa sitten ilmestyi selvitys, joka totesi, että maailman 200 suurimmasta yrityksestä 90% käyttää aktiivisesti rahaa päästörajoituksia vastaan. Tämä koetaan kilpailua ja voiton tekemistä korostavassa kvartaalitaloudessa kannattavammaksi kuin maailmanlopun estäminen.

Ja ilman muuta varakkaat käyttävät rahaa estääkseen sellaiset muutokset, jotka vaikuttaisivat heidän asemaansa. Varsinkin, koska varakkaiksi valikoituu lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat eniten rahaa. Tämä on vain kokonaisuuden kannalta ns. hitsin huono juttu.

Mutta mennään sitten kohtaan 2, eli talouskasvu yhteiskuntarauhan turvaajana. Ensimmäiseksi pitää tietysti kysyä, miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan joka tarvitsee jatkuvaa kasvua yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Meidän pitäisi tietää, että vain syöpä kasvaa jatkuvasti.

On kuitenkin selvää näyttöä siitä, että talouskasvun yskiminen näkyy yhteiskunnassa mm. ristiriitojen korostumisena ja pahimmassa tapauksessa aseellisena selkkauksena – tai diktaattorien valtaannousuna. (Kts. esim. Friedman 2005: The Moral Consequences of Economic Growth.) Jälleen, kyse on kuitenkin ennen kaikkea eriarvoisuudesta!

Eriarvoisessa yhteiskunnassa tarvitaan talouskasvua, jotta niillä järjestelmän vähäosaisillakin olisi positiivinen kuva tulevaisuudesta. Mutta tiedämme hyvin, että yhteiskuntamme voivat kestää hirmuisia koettelemuksia. Kuten maailmansodat.

Tätäkin asiaa on tutkittu, ja todettu, että keskeinen selittävä tekijä yhteiskuntien kyvylle kestää suuria mullistuksia on tunne samassa veneessä olemisesta. Tämä on intuitiivisesti tunnettu asia, ja tästä syystä sota-aikana jahdattiin mustan pörssin kauppiaita.

Talousteorian silmissä mustan pörssin kauppiaiden jahtaaminen oli järjetöntä ja ihmisillä pitäisi olla vapaus ostaa itsensä ulos. ”Maksan enemmän veroja, minun ei tarvitse osallistua.” Mutta tämä ei ole se, miten sosiaalisten kädellislajien yhteiskunnat toimivat.

Teoriassa eriarvoisuudella ei pitäisi olla väliä, mutta käytännössä sillä on. Apinatkin kieltäytyvät taloudellisesti rationaalisesta yhteistyöstä, jos he kokevat että joku saa selvästi enemmän tai kärsii vähemmän. Emmekä me ole laskukoneen lailla ajattelevia homo economicuksia vaan kädellisten heimoon kuuluvia homo sapienseja.

Eriarvoisuus siis itsessään nakertaa yhteiskunnallisen elämän perusteita, keskittää valtaa, ja ehkä ennen kaikkea tekee isoihin muutoksiin reagoimisen melkein mahdottomaksi. Tämä on saatanan huono yhtälö nyt kun 200 vuoden talouskasvun tilinteon hetki on tulossa.

Meidän ajatusmaailmamme ja teoriamme ovat isolta osin peräisin tuolta 200 vuoden jaksolta, jolloin talouskasvulle ei käytännössä ollut rajoja. Tämä aika on nyt mennyt, mutta se ei vielä näy ajattelussamme. Edessä on lähes varmasti nykyistä huonompia ja epävarmempia aikoja.

Ajamme nyt jäävuorta kohti laivalla, joka on voimakkaasti eriytynyt toisiaan kyräileviin luokkiin (tai Pohjoismaissa eriytymässä), jossa kurssinmuutosta pelkäävillä on eniten valtaa, ja jonka rakenteet kannustavat lähinnä kasvattamaan paatin vauhtia. Ei tarvita Einsteinin lahjoja ennustamaan mitä voi käydä.

Tämä näin lyhyesti miksi pidän eriarvoisuutta ja rikkautta itsessään ympäristöongelmana. Myös köyhyys on itsessään ympäristöongelma, mutta vähän eri tavalla, ja senkin ratkaiseminen rajallisten resurssien oloissa edellyttää varallisuuksien suurempaa tasaamista.

Korostan vielä lopuksi, että näkökantani ei ole mitenkään poikkeuksellinen, eikä lukuisista kriitikoista ole vielä löytynyt yhtäkään asiaa varsinaisesti tutkinutta. Ympäristötutkijat ovat kasvavassa määrin sitä mieltä, että nykytilanne vaatii koko yhteiskuntajärjestelmään puuttumista – ja esimerkiksi talousmallimme rukkaamista täysin uudelle tolalle. Tiedän, että kasvava joukko muitakin ihmisiä, mukaanlukien korkeissa päättävissä asemissa olevia, on yksityisesti kanssani samaa mieltä:

Rajoittamaton kapitalismi ei ole enää yhteensopiva henkiinjäämisen kanssa.

Mihin kapitalismi kuolee

Kapitalismin haudan kaivavat kapitalistit itse, jos vain haudan kaivaminen on kannattavaa. Tämän vanhan viisauden todisti jälleen Suomen Yrittäjät kampanjallaan, jossa järjestön jäsenyrityksiä kannustetaan maksamaan työntekijöidensä työttömyyskassamaksut, jos työntekijät liittyvät yksityisiin työttömyyskassoihin ja näin heikentävät ammattiliittoja.

Kapitalismi on talousjärjestelmä, jonka onnistuminen on perustunut tasapainoon yksilön ja yhteisön etujen välillä. Yksittäisille yrittäjille olisi tietysti hyödyllistä, mikäli omanvoitonpyynnille ei olisi mitään pidäkkeitä. Koska yksi keskeisiä pidäkkeitä on ollut työntekijöiden kollektiivinen neuvotteluvoima, tämän neuvotteluvoiman heikentäminen on tietenkin yrittäjien lyhyen tähtäimen etu.

Tästä syystä nimenomaan juuri yrittäjiä ja erikoisesti rikkaita yrittäjiä erityisen tarkalla korvalla kuunteleva poliittinen oikeisto yrittää tuhota ammattiliittojen valtaa esimerkiksi paikallisella sopimisella ja nyt suoraan lahjonnalla. Kaikessa tässä on tietenkin tavoitteena työehtojen heikentäminen, jotta omistajille koituvat voitot saataisiin vielä vähän suuremmiksi: esimerkiksi paikallisesta sopimisesta keuhkoavat eivät ole kokemukseni mukaan kertaakaan maininneet, että mitään estettä työehtosopimusten alarajoja korkeammille palkoille ja paremmille työehdoille ei ole nytkään. Työehtosopimukset asettavat ainoastaan minimin, ja jos työntekijöistä olisi aidosti puutetta, vapaassa markkinataloudessa yritykset korottaisivat palkkoja ja etuja niin kauan kunnes työntekijöitä löytyy.

Ammattiliittojen heikentäminen on osa samaa kuviota. Yksittäisen työntekijän neuvotteluvoima on useimmissa tapauksissa hyvin heikko, ja työnantajat tietävät tämän täydellisen hyvin. Jos työehdoista päätettäisiin paikallisesti ja jokaisen työntekijän kanssa erikseen, palkkojen lasku olisi aivan täydellisen varma lopputulos.

Yksittäisen, lähinnä seuraavaa kvartaalia ajattelevan yrittäjän tai omistajan näkökulmasta voiton lisääminen keinolla millä hyvänsä on tietenkin kannattavaa. Kapitalismia tasapainottavien vastavoimien murskaaminen voi olla hyvää bisnestä yksilöille, vaikka se kaivaisikin kuoppaa koko järjestelmälle. Pitkällä tähtäimellä tämä kehitys kuitenkin tulee vaarantamaan kapitalistisen järjestelmän olemassaolon. Nykyinen, yksityisen voitonteon tärkeyttä korostava talousjärjestelmämme ei nimittäin todellakaan ole ainoa mahdollinen. Se säilyy olemassa lähinnä siksi, kun suurin osa ihmisistä hyväksyy nykymenon jatkamisen eräänlaisena pienempänä pahana.

Tätä hyväntahtoisuutta ei tule riittämään loputtomiin. Vastaliike on jo nähtävissä, etenkin maissa, joissa kapitalismi on saanut mellastaa pidäkkeettä kauemmin: esimerkiksi Yhdysvalloissa jo yli puolet alle 30-vuotiaista eläisi mieluummin sosialistisessa (ei siis sosialidemokraattisessa) maassa. Suomessakin on nähtävissä kyllästyminen jatkuviin vyönkiristyksiin ja leikkauksiin. Emme ole koskaan eläneet rikkaammassa Suomessa, mutta silti kaduillamme on leipäjonoja ja kaikenlaisten yhteiskunnallisten ”talkoiden” taakka lankeaa lähinnä vähätuloisempien harteille. Asiantilaa mahdollistavaa sumutusta voi kenties jatkaa kauan, mutta tuskin loputtomiin.

Vaikka markkinatalous säilyisikin – eikä edes se ole mitenkään kiveen hakattua – on aivan täysin mahdollista, että palaamme 1950-luvun tarkoin säänneltyyn ja suunniteltuun valtiokapitalismiin, jossa yksityisten yritysten voitonpyyntiä rajoitetaan ankarasti. Tämä olisi todennäköisesti myös sekä ihmisten suurelle enemmistölle hyvä että esimerkiksi ympäristösyistä välttämätön kehityssuunta.

Sikäli kun omaa järjestelmäänsä hautaavat ajattelevat tälläisiä asioita, he luultavasti luottavat siihen, että ehtivät eläköityä aurinkorantojen veroparatiiseihin ennen suurempaa mullistusta. Yli 50-vuotiaiden yrittäjien tapauksessa näin voi ollakin, mutta jos olisin edelleen alle 30-vuotias yrittäjä, miettisin tarkasti, millä puolen historiaa haluaisin olla.