LA 92 näyttää tulevaisuudelta

Netflixissä pyörivä dokumentti Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista, LA 92, voisi hyvin kertoa myös tulevaisuudesta Euroopassa – ja siitä, miten kukaan meistä ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia.

Dokumentti kuvaa hienosti, miten nimellisesti Rodney Kingin hakkaamisesta tuomittujen poliisien vapauttamisesta (lähes täysin valkoisen valamiehistön toimesta) alkunsa saaneet mellakat olivat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin huligaanien hetkellinen päähänpisto. Sivustakatsojan sattumalta kuvaamat, vähintään 56 avuttomaan ihmiseen kohdistunutta pampuniskua ja poliisit vapauttanut tuomio olivat vain kipinä, joka lankesi otolliseen maaperään. Taustalla oli vuosikausien ja vuosisatojen epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja osattomuus, sekä tunne siitä, että Yhdysvaltojen oikeusjärjestys toimi tummaihoisia vastaan: vain vähän aikaisemmin oikeuslaitos oli käytännössä vapauttanut 15-vuotiaan mustan tytön ampuneen kauppa-apulaisen. Jos Kingiä ei olisi hakattu ja häntä hakanneita poliiseja vapautettu, tyytymättömyys olisi purkautunut jonkin toisen tapahtuman seurauksena.

Dokumentti kannattaa katsoa, koska se kertoo tulevaisuudesta, jota kohti koko maailma on menossa, kun fossiilisen energian ylläpitämät yhteiskuntajärjestelmämme alkavat rapistua. Yhteiskuntia ravistelevissa tyytymättömyyksissä etnisyys ja rotu ovat tyypillisesti vasta toissijaisia tekijöitä. Tyytymättömyys ei kumpua ihonväristä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta, vaan epäreiluuden kokemuksista. Etnisyys nousee ihmisiä erottavaksi tekijäksi vasta sitten, kun muut syyt jakautumiseen ovat jo olemassa. Los Angelesissa näitä syitä oli lukuisia.

Elämme silti edelleen yhteiskunnassa, jossa ihmiset jakautuvat vuosi vuodelta vahvemmin hyväosaisiin voittajiin ja huono-osaisiin häviäjiin. Häviäjien osa on karu: heihin kohdistetaan yhteiskunnan pakkovaltaa, aktiivimalleista koko ajan paksumpien suojavarusteiden taakse piiloutuviin mellakkapoliiseihin. Dokumentissa pysäyttävimpiä osuuksia olikin nähdä amerikkalaisen poliisin mellakkavarustus vm. 1992 – kypärä ja pamppu – ja verrata sitä jopa rauhallisen Suomen poliisin varustukseen vm. 2018, saati Yhdysvaltojen poliisivoimien miehitysarmeijan varustautumista muistuttavaan nykyarsenaaliin. Yhteiskunnan jakautumiseen on meilläkin vastattu, ennalta-arvattavasti, varautumalla kovempiin otteisiin ja yleisempiin mellakoihin. Kuten professori Heikki Ylikangas jo 1980-luvulla historian tuntemuksensa perusteella ennusti, kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja yhteiskunnallinen valta valuu pienenevälle yläluokalle, kansan tottelevaisuus tullaan varmistamaan alati ankaroituvalla pakkovallan käytöllä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Mutta edes ”voittajat” eivät voita mitään pysyvää: muutamaa onnekasta töissä käyvien keskeisen tavoitteen eli työelämästä pois pääsemisen saavuttavaa lukuunottamatta, voittajienkin elämä käy vuosi vuodelta ahdistavammaksi. Kilpailupaineet ovat tuttuja kaikille keskiluokkaan kuuluville, ja otamme nykyisin jo annettuna, että joka vuosi joudumme todistamaan arvomme aina uudelleen, koko ajan kovenevassa pelissä. Tuolileikki on vakio; ainoastaan tuolien määrä vähenee.

Ei ole mikään ihme, että mielenterveysongelmat lisääntyvät ja kasvava joukko etenkin nuoria ihmisiä kykenee ylipäätään tekemään töitä vain vahvasti lääkittyinä. Vaikka mielialaamme ei edes rasittaisi tieto siitä, että suurin osa meistä tekee työtä joka aktiivisesti edistää ihmiskunnan tuhoa tai ei ainakaan estä sitä, kisa jossa meidän on juostava koko ajan kovempaa pelkästään pysyäksemme paikallamme on omiaan tuhoamaan meidät sekä henkisesti että fyysisesti. Ainoa kysymys on se, kuinka kauan jaksamme: jotkut uupuvat nopeammin, toiset jaksavat aikaiseen hautaan saakka, ja joidenkin tyytymättömyys purkautuu ympäröivää yhteiskuntaa vastaan.

Yhteiskuntamme ei ole terve eikä kestävällä pohjalla. Se ei ole sitä ollut todennäköisesti vähintään kymmeniin vuosiin, hyvin mahdollisesti siitä lähtien, kun 200 vuotta sitten ryhdyimme ryöstämään maankuoreen kätkeytynyttä energiaperintöämme sen sijaan, että olisimme tyytyneet elämään tämän valtavan perintöpääomamme koroilla. Asia on ollut selvä jo vuosikymmeniä, mutta aiemmin siihen ei ole ollut samanlaista pakkoa kiinnittää huomiota.

Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa on silti yhä aivan liikaa osattomuutta ja epäreiluutta: aivan kuten Los Angelesissa alkuvuodesta 1992, myös Suomessa ja Euroopassa tuhannet ja taas tuhannet puristavat nyrkkejä taskuissaan nähdessään, miten heidän vaatimattomat toiveensa turvallisesta, tavallisesta elämästä vailla jatkuvaa stressiä etääntyvät vuosi toisensa jälkeen kauemmaksi, samalla kun pieni eliitti rikastuu koko ajan nopeammin.

Vuosi vuodelta kaikille niille, jotka välittävät avata silmänsä, käy yhä varmemmin selväksi, että viimeiset 200 vuotta vallinnut yhteiskuntajärjestys ei voi enää jatkua kauaa. Emme voi enää tapetoida piiloon eriarvoisuutta ja sen aiheuttamia murtumia yhteiskuntiemme rakenteissa talouskasvulla ja tavaralla, koska talouskasvun tavoittelu tuhoaa planeetan eikä reaalista talouskasvua ole edes enää odotettavissa. Ilmastotuhon jälkien korjaaminen vie vuosi vuodelta enemmän yhteiskuntiemme resursseja, ja on syytä epäillä, että viimeisten vuosikymmenien talouskasvusta merkittävä osa on ollut neuvostoliittomaista paperikasvua: pelkkiä bittejä siirtelevä finanssitalous kukoistaa ja tuotantotavoitteet täytetään paperilla, mutta todellisuudesta perillä olevia työntekijöitä, kuten vanhuksia yhä vähemmillä resursseilla hoitavia hoitajia, painostetaan olemaan vaiti ja jopa valehtelemaan.[1] Paperilla kaikki on hyvin, todellisuudessa asiat ovat monissa suhteissa jopa huonommin kuin ennen. Tuotteiden ja palveluiden laatu heikkenee, paitsi rikkaimmille suunnatuissa palveluissa. Jopa eliniänodote on kääntynyt useimmissa rikkaissa maissa laskuun, ensimmäistä kertaa maailmasotien jälkeen.[2] Kaiken hyvän lisäksi, tätä kirjoittaessa vuoden 2008 talouskriisin oikein ennustanut Nouriel Roubini pitää todennäköisenä, että seuraava talouskriisi iskee vuoden 2020 tienoilla, eikä hän ole ennusteissaan yksin.[3] Edellisen kriisin iskiessä käytettävissä olleet politiikkatoimet on nyt käytetty, eikä reservejä enää ole.

Ennemmin tai myöhemmin musiikki loppuu ja korttitalo romahtaa. On jopa syytä toivoa, että romahdus tulee nopeasti: kenties sitten emme ole ehtineet ryöstökäyttää aivan kaikkia luonnonvaroja rikkaiden rikastamiseksi entisestään. Romahdus ei kuitenkaan luultavasti tule nopeasti. Jos aikaisemmat monimutkaisten yhteiskuntien taantumat antavat mitään osviittaa, edessämme on mitä todennäköisimmin hidas mutta loppua kohden nopeutuva spiraali viemärin ympärillä.[4] Suunta on selvä, mutta kriisin kesto on kysymysmerkki, ja hetkellisesti tilanne voi jopa osoittaa paranemisen merkkejä. Samaan aikaan pakkovaltaa tullaan käyttämään yhä enemmän ja kuolleita hevosia ruoskimaan yhä lujempaa, jotta niistä saataisiin tiristettyä irti vielä vähän poliitikkojen mielihuumetta – talouskasvua.

Tässä yhteiskunnassa häviäjien tyytymättömyys on täysin varmasti lisääntyvä luonnonvara. Paljon riippuu siitä, miten tämä tyytymättömyys kanavoituu. Varmaa kuitenkin on, että se ei kanavoidu yksin tavoilla, joita hupeneva keskiluokka pitää ”asiallisina” tai ”sallittuina” protestin muotoina. Ei, edessämme on mitä todennäköisemmin myös mellakoita, palavia autoja, ryöstelyä. Yksittäisiä ihmisiä kohtaan tullaan tekemään suuriakin vääryyksiä, ja viimeiset vuosikymmenet vallinneen politiikan suurimman hinnan tulevat maksamaan alipalkatut kuraportaan työntekijät, tavalliset ihmiset, kauppojen myyjät, vartijat, ja poliisit. Tämä on tuomittavaa – vihan tulisi kohdistua päättävissä asemissa olevia kohtaan – mutta myös täydellisen ennustettavaa.

Kun levottomuudet alkavat, sivustakatsojien kannattaa kiinnittää huomiota niistä uutisointiin. Vanhojen merkkien perusteella uutisointi tulee keskittymään mellakoijien tekemiin vääryyksiin ja siihen, miten ihmisten viha kohdistuu viattomiin ihmisiin. Levottomuudet tullaan esittämään yksittäisten ihmisten rikollisina ratkaisuina, ei ennustettavina reaktioina yhteiskunnalliseen tilanteeseen. (Huomautan, että yhteiskunnallisen ulottuvuuden huomioiminen ei millään tavoin poista yksilön vastuuta, mutta sikäli kun lukijaa kiinnostaa yhteiskunnallisten levottomuuksien ehkäisy moralisoinnin sijaan, päähuomio olisi kiinnitettävä tyytymättömyyttä synnyttäviin olosuhteisiin eikä olosuhteita kohtaaviin yksilöihin.) Perimmäisiä syitä, saati taustalla vaikuttavaa eriarvoisuutta, ei tulla ruotimaan kuin harvojen seuraamissa keskusteluohjelmissa jos niissäkään: uutiskoneiston tehtävänä tulee olemaan levottomuuksiin osallistumattoman kansan mielipiteen muokkaaminen suopeaksi entistä kovakouraisemmalle kurinpalautukselle.

Uutisointi tulee myös korostamaan yhteiskunnan jakautumista etnisten jakolinjojen perusteella, aivan kuten uutisointi vuonna 1992 korosti sitä, miten köyhät mustat tuhosivat lähes yhtä köyhien korealaisten kauppoja. Kun köyhät saadaan tappelemaan keskenään murusista, rikkailla ei ole huolen häivää. Vaikka yhteiskunta todennäköisesti jakautuukin vähintään osin (joskaan ei koskaan täysin) etnisten ryhmien mukaan, etnisyys ei kuitenkaan tule tulevaisuudessakaan olemaan levottomuuksien alkusyy, eikä levottomuuksiin johtaneita syitä tulla poistamaan tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa tai äänestämällä etnisiä jakolinjoja syventäviä rasisteja tai muita aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen kannattajia. Päin vastoin, huomion kiinnittäminen eriarvoisuudesta etnisyyteen vain tekee ongelmista vaikeampia ratkaista.

Ainoa pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu eriarvoisuudesta juontuviin ongelmiin on lopettaa eriarvoisuus. Ajatus ei suinkaan ole mieletön: olemme onnistuneet lopettamaan aikaisemminkin järkähtämättöminä instituutioina pidettyjä vääryyksiä, vastasyntyneiden rutiininomaisesta murhaamisesta orjuuteen, ja kaikesta kompastelusta huolimatta olemme jo pitkällä hyökkäyssotien kieltämisessä. Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ajan voimakkain idea, ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, on tehnyt jo työtään satojen vuosien ajan, nakertaen eriarvoisuuden oikeutusta hitaasti mutta varmasti kuin kiveä kuluttava vesi. Kun maailmamme yhdentyy, meidän on koko ajan vaikeampi sulkea silmiämme ja uskotella, että olemme erityisen oikeutettuja vaurauteemme, kun niin monet ovat ilman. Tieteen ja ymmärryksen karttuessa tiedämme yhä varmemmin, että myytit rikkaiden erityisistä ansioista ja rikastumisen oikeutuksesta ovat vain myyttejä, vailla sen suurempaa todellisuuspohjaa kuin aiemmin hellityt myytit kuninkaiden vallan jumalallisesta oikeutuksesta.[5] Yhdysvalloissa Trump ja hänen hovinsa todistavat väkevästi, miten jopa maailman mahtavimpaan ja epäilemättä vastuunalaisimpaan virkaan voi päästä, vaikka olisi silminnähden typerä, äärimmäisen pinnallinen pikkuhuijari – jolla sattui olemaan sikarikas isä.

Olen täysin varma, että mikäli ihmiskunnalla ylipäätään on pitkän aikavälin tulevaisuutta, se on merkittävästi nykyistä tasa-arvoisempi. Tuohon tulevaisuuteen ei päästä nopeasti eikä yhdellä rysäyksellä, mutta se on silti tulevaisuus, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Edessä on todennäköisesti huonoja aikoja, mutta ennemmin tai myöhemmin myös parempia. Mitä nopeammin tajuamme, että hyvin iso osa maailman ongelmista johtuu suoraan tai epäsuorasti eriarvoisuudesta, sitä nopeammin kykenemme nämä ongelmat ratkaisemaan.

Lähteet

[1]: Kansan Uutiset 15.10.2018: Kysely: Hoitajia kehotetaan jopa valehtelemaan

[2]: Reuters 22.8.2018: Life expectancy declines seen in U.S. and other high-income countries

[3]: Roubini, N. ja Rosa, B., 13.9.2018: The Makings of a 2020 Recession and Financial Crisis

[4]: Kts. esim. Tainter, J. A. (1988). The Collapse of Complex Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

[5]: Kts. esim. Frank, R. H. (2017). Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy. Princeton, NJ: Princeton University Press; Dorling, D. (2018). Do We Need Economic Inequality? Cambridge: Polity Press.

Kannustaako ihmisten pelastaminen siirtolaisuuteen?

Italian ja Maltan viranomaiset ovat EU:n hiljaisella tuella tai hyväksynnällä kieltäneet Välimerellä operoivia pelastuslaivoja lähtemästä satamistaan heinäkuun alusta lähtien. Lähinnä merihätään joutuneita siirtolaisia pelastaneiden alusten toiminnan estäminen on jo nyt aiheuttanut tarpeetonta inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa. Kolmekymmentäneljätuhattakolmesataakuusikymmentäyksi – 34 361 – EU:n tiukan siirtolaisuuspolitiikan vuoksi dokumentoidusti kuollutta eivät siis jää viimeisiksi (vertailun vuoksi: Talvisodassa kaatui tai katosi 25 904 suomalaista), mutta ylitysyritysten määrään inhimillisyyden kieltämisellä ei ole ollut juurikaan vaikutusta.

Monen mielestä on silti itsestäänselvää, että pelastusaluksien toiminnan kieltäminen vähentää ylitysten määrää. Tätä uskomusta perustellaan karkealla logiikalla: pelastusalukset tekevät ylittämisestä tilastollisesti hivenen turvallisempaa, ja kun ylittäminen on turvallisempaa, useampi ihminen uskaltautuu ylittämään.

Voidaan toki ajatella, että Afrikan rannoilla ylittämistä harkitsevat siirtolaiset ovat säännönmukaisesti paljon fiksumpia kuin esimerkiksi 99 prosenttia suomalaisista, ja pystyvät siis tekemään päätöksensä etupäässä rationaalisen riski/hyötyanalyysin perusteella. Jos näin olisi, niin olisi mahdollista ajatella, että ylimenoa helpottamalla tai vaikeuttamalla voitaisiin merkittävissä määrin vaikuttaa Eurooppaan loppujen lopuksi päätyvien siirtolaisten määrään. Tällöin ei kuitenkaan ole yhtään mitään perusteltua syytä jättää analyysia puolitiehen ja puhua vain pelastusaluksista vetovoimatekijänä. Yhtenä esimerkkinä, tällaisessa analyysissa pitäisi huomioida myös esimerkiksi se, että jos Eurooppaan tulee vähemmän siirtolaisia, vastaanottokeskuksissa ja siltojen alla on enemmän tilaa ja siirtolaisia hyödyntävissä yrityksissä useammin pulaa työntekijöistä. Jos meripelastus on “vetovoimatekijä,” nämäkin ovat täysin varmasti “vetovoimatekijöitä,” ja jos tulijat ottavat pelastusalukset huomioon laskelmissaan, ei ole mitään syytä luulla, etteivät he huomioisi tällaisia asioita.

“Vetovoimatekijöitä” analysoimalla voisi siis aivan yhtä oikeutetusti ja yhtä hatarin tieteellisin perustein sanoa, että siirtolaisten tapattaminen ei käytännössä vaikuta Eurooppaan tosiasiallisesti päätyvän siirtolaisuuden määrään. Koska “vetovoimatekijöistä” puhuvat kuitenkin vain ne, joiden mielestä Euroopan tulisi sulkea ovensa entistä tiukemmin, riippumatta montako lasta kuolee, he eivät tietenkään puhu kuin sellaisista “vetovoimatekijöistä,” jotka pönkittävät heidän omia väitteitään.

Todellisuudessa emme tiedä kovinkaan hyvin, mitkä kaikki tekijät tarkkaan ottaen vetävät siirtolaisia Eurooppaan, ja mikä näiden tekijöiden suhteellinen tärkeysjärjestys on. Käytännössä vaikuttaa siis todennäköiseltä, että jos tekisimme rehellistä analyysia emmekä vain yrittäisi pönkittää omia luulojamme, vetovoimatekijät yksin eivät voisi kertoa meille juuri mitään siirtolaisuuden määristä, vaikka suuntautumisesta kuten reittivalinnasta ne ehkä voisivatkin kertoa jotain. Siirtolaisuutta ja erityisesti pakolaisuutta ajavat lisäksi selvästi muut syyt kuin rationaalinen riski/hyöty-analyysi: äärettömän harva lähtee näin kalliille ja vaaralliselle matkalle, jos näkevät tulevaisuudessaan muuten mitään toivoa. Osalla toivottomuuden syy voi olla kapeasti katsottuna taloudellinen, mutta taloudellinen toivottomuus on sekin toivottomuutta, ja kun satun asumaan maassa, josta lähti paremman elämän toivossa siirtolaisiksi vielä vain 50 vuotta sitten ainakin 200 000 ihmistä, en katso voivani moralisoida tästä asiasta sen kummemmin.

Joudun hetken harhailemaan pääasiasta vastaukseksi tässä kohdassa niin usein kuultavaan mölähdykseen, “mutta he eivät menneet sosiaaliturvan perässä.” Kenties näin, koska tuohon aikaan missään maassa ei ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa – mutta myös aikakausi oli erilainen ja vastaanottavat valtiot paljon köyhempiä. Sosiaaliturva on nykyään osa yhteiskunnan palveluja, ja nykyistä siirtolaisuutta aivan erilaisena asiana pitävät unohtavat, että siirtolaiset “rasittivat” ennenkin yhteiskuntia tarvitsemalla esimerkiksi asuntoja ja kouluja. Ei ole itse asiassa mitenkään yksinkertaista sanoa, oliko siirtolaisista yhteiskunnalle lyhyellä tähtäimellä koitunut taloudellinen rasitus tuolloin suhteellisesti katsoen suurempi vai pienempi kuin nykyään. On kuitenkin selvää, että myös esimerkiksi Suomesta Ruotsiin aikanaan muuttaneet siirtolaiset nauttivat muutettuaan ruotsalaisen yhteiskunnan tarjoamista palveluista, kuten asuntorakentamisesta. Kaikki eivät myöskään työllistyneet tuolloinkaan, ja “Slussenin sissit” eli sosiaaliturvalla notkuvat ja asunnottomat suomalaiset juopot ja pikkurikolliset olivat tunnettu käsite vielä kun olin lapsi. Nettovaikutus siirtolaisuudesta oli kuitenkin siirtolaisia vastaanottaneille maille pitkällä tähtäimellä positiivinen, kuten se on viimeisen 30 vuoden tutkimuksen perusteella nykyäänkin.

Jos kuitenkin haluamme ymmärtää oikeasti, millaiset tekijät vaikuttavat siirtolaisuuden määrään, meidän on noustava nojatuoleistamme ja selvitettävä asia, sen sijaan että johtaisimme vastaukset jostain teoriasta. Asiaa on onneksi selvitetty. Esimerkiksi Lontoon yliopiston toteuttama tutkimus osoittaa, että kansalaisjärjestöjen pelastusaluksilla ei ole ollut havaittavaa vaikutusta Välimeren ylittämistä yrittäneiden määrään. Muutokset selitti tilanne lähtömaissa ja Afrikassa, kuten esimerkiksi Libyan sisällissota vuonna 2016. Jopa EU:n rajavartiovirasto Frontex joutui myöntämään, että pelastusalusten toiminnalla ei ollut vaikutusta: kun olosuhteet alueella muuttuivat, ylitykset lisääntyivät samassa suhteessa niin keskisellä Välimerellä, jossa pelastusalukset operoivat, kuin Marokon rannikolla, jossa yhtäkään pelastusalusta ei toiminut.

Tutkimus totesi myös, että pelastusjärjestöjen työ ei myöskään vaikuttanut siihen, millaisia veneitä tai millaisia taktiikoita salakuljettajat käyttivät. Salakuljettajat siirtyivät käyttämään huonokuntoisempia, onnettomuusalttiimpia veneitä ja vaarallisempia taktiikoita EU:n rajavalvontaoperaation ja operaation lisääntyneen väkivaltaisuuden vuoksi. EU:n joukkojen tuhottua salakuljettajien veneitä, he yksinkertaisesti siirtyivät käyttämään halvempia, huonokuntoisempia purtiloita.

Tiedämme myös, tai meidän ainakin pitäisi tietää, että Välimerta ylittämään lähtevät lähes varmasti eivät “laske auki” riskejä ja mahdollisuuksia missään sellaisessa mielessä, johon voitaisiin jo valmiiksi vaarallista matkaa vähän enemmän vaaralliseksi tekemällä vaikuttaa. Esimerkiksi siirtolaisia paljon vastaanottaneellla Lampedusan saarella edelleen työskentelevän lääkärin mukaan saarelle hengissä selviäviäkin siirtolaisia on säännönmukaisesti kidutettu karmeilla, keskitysleirit mieleen tuovilla tavoilla. Siirtolaisilta rahaa kiristäneet ovat käyttäneet tulta, hakkaamisia, sähköiskuja päähän ja sukuelimiin, ampumisia, ja partateriä. Sekä naisia, lapsia että miehiä on raiskattu. Vähintään osa, ja mahdollisesti valtaosa kidutuksesta on varmuudella tapahtunut EU:n rahoittamilla, rikollisten pyörittämillä “pakolaisleireillä” Libyassa. (Näillekin veroeuroille saattaisi olla parempaakin käyttöä.)

Ei yksinkertaisesti ole realistista luulla, että pelastuslaivojen toiminnan kieltämisen aiheuttama pieni riskinlisäys vaikuttaisi mitenkään merkittävästi kidutuksen uhrin päätökseen paeta kiduttajiaan, tai että Välimerellä odottavat vaarat pelottaisivat suuresti niitä, jotka tällaisista oloista lähtevät. Ei ole myöskään realistista uskoa, että jättämällä useampi ihminen hukkumaan, siirtolaisten määrää Euroopassa voitaisiin millään mielekkäällä tavalla vähentää.

Kuuluisan sanonnan mukaisesti jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan onkin olemassa vähintään yksi vastaus, joka on selvä, yksinkertainen, houkutteleva, ja väärä. Näyttääkin vahvasti siltä, että ajatus meripelastuksen kieltämisestä siirtolaisuutta vähentävänä toimenpiteenä kuuluu näiden vastauksien joukkoon.

Näistä ja mistä tahansa muista esitetyistä tosiasioista huolimatta on kuitenkin aivan varmaa, että suuri joukko ihmisiä tulee kuolemaansa saakka uskomaan pelastusjärjestöjen toiminnan lisäävän siirtolaisuuden määrää ja suorastaan vaarantavan ihmishenkiä. Tutkittuja tosiasioita ja niitä esiin tuovia tullaan myös riepottelemaan kaikin mahdollisin keinoin, pilkunviilauksesta henkilöön kohdistuviin hyökkäyksiin ja valikoivaan tilastojenlukuun, jotta ihmiset voisivat ohittaa uskomuksiaan ja maailmankuvaansa horjuttavat tiedot.

Ilmiö on minulle erittäin tuttu aikaisemmista yhteyksistä: tarkalleen samalla tavalla tutkimustietoon suhtautuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät ja ydinvoimaa tai uusiutuvaa energiaa kiivaimmin vastustavat. Kokemuksen johdosta en siksi edes kuvittele, että kykenisin kääntämään poikkeuksellisen sitkeisiin ennakkoluuloihin tukeutuvien, rasistisen ajattelun ja sitä tukevan yksipuolisen “logiikan” peruketta myöten nielaisseiden päitä, paitsi aivan satunnaisesti. Muukalaisvihassa on kyse vahvasti uskonnon kaltaisesta identiteettikysymyksestä ja ihmisiin mahdollisesti rautakoodattujen “me vastaan muut”-heuristiikkojen oikosulusta, ja kun johonkin johtopäätökseen on ilman todisteita päätynyt, niin mikään todiste ei myöskään kykene ihmistä tästä johtopäätöksestä pois vakuuttamaan. Siksi en aio tuhlata aikaani tätäkään kirjoitusta riepottelemaan ja keskustelua sivuraiteille viemään pyrkivien rasistien vakuuttamiseen, vaikka kysymyksiin muuten mielelläni parhaani mukaan vastaankin. Kuitenkin toivon, että kirjoituksestani on jotain hyötyä niille, jotka saattavat pohtia, mahtaako rasistien argumenteissa sittenkin olla perää.

PS. Henkilökohtaisesti minun on myös vaikea ymmärtää, miten pohjattoman typeriä voivat olla ne suomalaiset, jotka toiminnallaan ajavat siirtolaisuutta käyttämään mieluummin maa- kuin merireittejä. Pitäisi olla tunnettu tosiasia, että Suomella on Venäjän kanssa EU:n pisin yhteinen maaraja – noin 1340 kilometriä. Maarajan ylittämiseen ei tarvitse edes venettä, ja jos Venäjä mistä tahansa syystä päättää sallia Eurooppaan matkaavien siirtolaisten läpikulun, pieni maamme on vielä todellisessa liemessä. Sabotoimalla EU:n yhteistä vastuunkantoa nämä karmean lyhytnäköiset ihmiset lähinnä kasvattavat Venäjän vipuvartta Suomen politiikkaan. Tämä tietysti voi olla tunnetusti Putin-mielisten, melko todennäköisesti Kremlistä salaista rahoitusta ja/tai muuta vetoapua saavien “kansallismielisten” johtajien tarkoituskin, vaikka he itse tai heidän johtamansa hyödylliset hölmöt eivät ilmiselviä yhteyksiä haluaisikaan nähdä.