Mitä design voisi opettaa taloustiedettä lukeneille

Kirjoituksiani lukeville ei taida tulla suurena yllätyksenä, että olen jossain määrin kriittinen monien taloustiedettä lukeneiden ajatuksia ja maailmankuvaa kohtaan. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut prosessista, mikä teki aikaisemmin vahvasti taloustieteen maailmanselitykseen uskoneesta allekirjoittaneesta skeptikon. Äskettäinen Twitter-kommentti sai minut kuitenkin tajuamaan entistä paremmin, mistä kriittisyyteni ehkä oikeastaan kumpuaa.

Jouni kommentoi vastaustani taloustieteellisistä maailmanselityksistään tunnetun kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ihmettelyyn, miksi työttömät eivät edes poikkeusoloissa mene maatiloille korvaamaan saapumatta jääneitä, pienipalkkaisia kausityöläisiä. Vastasin tutkijan kirjoittamalla viestiketjulla, jossa hän selitti rautalangasta vääntäen, että pieni palkka, työn kausiluonteisuus, asumisjärjestelyt, ja yllättävänkin kovat osaamisvaatimukset – maatilankin työ vaatii osaamista, tai esimerkiksi sato voi mennä pilalle – tekevät vaatimuksista pakottaa työttömät pellolle käytännössä kovin epärealistisia. Toisin sanoen, maataloustöitä, tai mitään muitakaan töitä, ei pidä ajatella vain abstraktisti numeroina, vaan ihmisten käytännön tarpeiden kautta.

Jounin vastaus sai minut tajuamaan, missä muualla olen nähnyt vastaavaa abstraktia numeroajattelua, ja missä olen sen aiemmin hylännyt. Satuin ennen tutkijanuraani työskentelemään muotoilualalla, silloisen pienen muotoilutoimiston ainoana insinöörinä. Päädyin alalle käytyäni silloisen TKK:n, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhteisen muotoilujohtamisen sivuaineohjelma IDBM:n. Tämä erinomainen ohjelma (en suoraan sanottuna osaa kehua sitä riittävästi) onnistui teroittamaan minunkin päähäni muutamia hyvän suunnittelun periaatteita ja muutti ratkaisevasti käsitystäni siitä, miten maailman ongelmia kannattaisi lähestyä.

Insinöörin tavoin ajattelevilla on paha taipumus nähdä maailma ennen kaikkea numeroina. Tämä ei ole sinänsä mikään synti: numerot ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta muotoilussa jos missä oppii, että maailman näkeminen yksin numeroina on suorastaan vaarallista. Suurin vaara piilee siinä, että numerot piilottavat sen, mitä varten kaikkia tuotteita, palveluita, politiikkaa, ja muita asioita pitäisi suunnitella: ihmisen.

Jokainen meistä tietää raivostuttavia esimerkkejä huonosti suunnitelluista tuotteista ja typeristä käytännöistä. Kokemus – minun ja tuhansien muiden – on osoittanut, että huonojen suunnitteluratkaisujen taustalta löytyy lähes aina puutteellinen ymmärrys ratkaisujen kanssa elämään joutuvasta ihmisestä. Suunnittelijan kun on äärimmäisen, petollisen helppo sokeutua omaan ajatteluunsa ja omiin abstraktioihinsa. On käsittämättömän helppo unohtaa, että suunnittelijan tekemiä ratkaisuja käyttävä ihminen ei mitenkään välttämättä edes hahmota maailmaa samalla tavalla. (Tämä on erittäin suuri vaara jopa kokeneille suunnittelijoille.) Erityisen suuri vaara ihmisille sokeutumisesta on niillä, jotka ajattelevat suunnitteluongelmia ennen kaikkea numeroiden kautta. Eräällä kurssilla asia esitettiin näin:

Jos suunnittelet hissiä, voit teetättää tuhansien ihmisten käyttäjäkokeita ja saada selville, että esimerkiksi 95 % käyttäjistä ulottuu painamaan oikeita nappuloita. Tai sitten voit tarkkailla itse ja kysyä vaikkapa kuusivuotiaalta ja pyörätuolia käyttävältä, ulottuvatko he.

Havaintojeni mukaan erittäin monella taloustieteellisen koulutuksen saaneilla on vahva taipumus toimia ensinmainitulla tavalla. Jos numerot osoittavat, että vaikkapa 95 prosenttia ihmisistä pitää jotain ratkaisua hyvänä, problem solved. Vaikka esimerkiksi pyörätuolia käyttävä ei välttämättä ulottuisi nappuloihin ollenkaan. (Tämä on muuten erittäin suuri syy siihen, miksi maailmaa ennen kaikkea numeroiden kautta ajattelevat yritetään yleensä pitää kaukana suunnittelun päätöksenteosta. Nokia on hyvä esimerkki yrityksestä, joka päätti toisin.)

Taloustiede on erinomainen oppiala tukemaan päätöksentekoa. Taloudellisilla seikoilla on vaikutusta, ja esimerkiksi kannustinongelmat voivat olla aivan todellisia. Ylipäänsä, jos ongelmat ovat sellaisia, mihin on löydettävissä kaikkien näkökulmasta selkeästi paras ratkaisu, numerot ja matemaattiset menetelmät ovat usein paras tapa löytää tämä ratkaisu. Mutta hyvin monet nykymaailman ongelmat muistuttavat monia tuotesuunnittelun ongelmia: ne ovat komplekseja, ”häijyjä” ongelmia, joihin ei ole edes olemassa mitään yksikäsitteisesti parasta ratkaisua. Tässä tilanteessa maailman abstrahointi minkä tahansa yhden teoria- ja kokemuspohjan läpi on suorastaan vaarallista.

Taloustiede ei siis sinänsä ole ongelma. Ongelma on se, että, kuten hyvin monet ihmiset ovat havainnoineet, taloustiedettä pidetään liian monissa vaikutusvaltaisissa piireissä jonkinlaisena ylimmäisenä yhteiskunnallisena viisautena, jonka tarjoamat maailmanselitykset ovat lähtökohtaisesti pätevämpiä kuin esimerkiksi kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen tuottamat selitykset. Tämä ajattelu on tarkalleen samaa ”insinööriajattelua,” missä tuotekehityksen ongelmat nähdään ennen kaikkea numeroina ja tilastoina. Toisin sanoen, tämä on ajattelua, mikä tuottaa elämäämme raivostuttavia tuotteita ja mistä tuotekehityksessä on pyritty viimeiset 20 vuotta pois.

Ymmärrän toki, mistä nämä preferenssit kumpuavat: olenhan itsekin alunperin insinööri. Pidän numeroista, ja minullakin on vahva taipumus toivoa maailman asettuvan kauniisti numeroiksi. Numerot ovat selkeitä ja yksikäsitteisiä, ja niitä on nopea lukea, siinä missä laadullinen aineisto on hitaampaa sisäistää ja ymmärtää. Numerodataa saa nykyisin muutaman napin painalluksella valtavia määriä; laadullisen datan hankkiminen saattaa vaatia ihmisille puhumista ja heidän toimintansa pidempää tarkkailua. Numerot kertakaikkisesti näyttävät ”tieteellisemmiltä” ja luotettavammilta kuin sanat (tämän tekstin luotettavuus on 91 ± 4 %; eikö vaikutakin heti luotettavammalta?), ja numeroista voi laatia kaikenlaisia havainnollisia kuvioita, keskiarvoja, ja muita tilastotietoja. Kaikki tämä, ehkäpä ennen kaikkea numerodatan keräämisen nopeus ja helppous sekä eräänlainen numeromagia, jossa numerot yhdistyvät luotettavuuteen, ruokkivat hyvin helposti käsitystä siitä, että maailmaa kannattaa ymmärtää nimenomaan numeroiden kautta.

Jos tähän taipumukseen yhdistyy taipumus pitää esimerkiksi laadullista tutkimusta ja laadullisia havaintoja numeroiksi muutettuja havaintoja huonompina, ollaan syvissä ongelmissa. Valitettavasti tämä ei ole ollenkaan harvinaista: hyvin monet taloustiedettä lukeneet ovat kertoneet itsekin minulle, miten opiskeluyhteisössä vallitseva ja siellä helposti tarttuva asenne on suorastaan kvalitatiivista tutkimusta halveksiva. (Sama ongelma on monella perinteisellä insinöörialalla; tästä poisoppiminen oli IDBM-ohjelman teekkariosallistujille monesti aikamoinen prosessi.) Jos näihin taipumuksiin yhdistyy vielä lisäksi edes alitajuinen käsitys siitä, että opittu teoriapohja riittää selittämään kaikki maailman ilmiöt, ollaan suorastaan vaarallisilla vesillä. Ikävä kyllä, myös tätä on havaittavissa: en ole ainoa, joka on suorastaan huvittuneena seurannut, miten monelle taloustiedettä lukeneelle maailman kaikki ongelmat ovat kannustinongelmia.

Äskettäinen esimerkki: kansanedustaja sanoo, aivan oikein, että esimerkiksi työttömyyttä ei oikein ole hyvä selittää yksinomaan taloustieteen ajattelulla. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän edustajat pitävät tätä ”tiedevastaisuutena.”

Mitä asialle olisi tehtävissä? En tiedä, mutta voin omasta kokemuksestani ja monen muun kokemukseen vedoten todeta, että IDBM-ohjelman kaltainen poikkitieteellinen, kompleksien ongelmien hyviksi todettuja ratkaisumenetelmiä opettava kurssi oli äärimmäisen hyödyllinen ainakin tämän numeroinsinöörin muuttamisessa maailmaa vähän holistisemmin tarkkailevaksi. Ehkäpä jotain vastaavaa voisi ajatella myös yhteiskunnallisia suunnitteluratkaisuja tekeville.