Aseostot Israelista on arvioitava uudelleen huoltovarmuuden näkökulmasta

Puolustusvoimat on hankkimassa keskeisen tärkeää asejärjestelmää maasta, jonka intresseissä on lisääntyvästi Venäjän myötäily. On olemassa todellinen riski siitä, että tämä vaarantaisi tosipaikassa suomalaisten turvallisuuden. On myös hyviä syitä epäillä, että hankintaa suunnitelleet eivät ole ottaneet riskiä niin vakavasti kuin se pitäisi ottaa. Kansanedustajien tulisi kysyä aiheesta paljon tiukempia kysymyksiä; seuraavassa esitän muutamia esimerkkejä.

Ensin kuitenkin hieman taustaa. Puolustusvoimien ITSUKO-hankkeen tarkoituksena on hankkia korkealle ulottuva ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Kyseessä on puolustuksellisesti tärkeä ja vähintäänkin miljardiluokan hankinta, jonka käyttöikä tulee olemaan luultavasti noin 30 vuotta tai enemmänkin. Jotta järjestelmä pysyy käyttökunnossa, se tulee tarvitsemaan jatkuvaa huoltoa, päivityksiä ja uusia komponentteja vanhenevien tilalle. Esimerkiksi ilmatorjuntaohjusten elinkaari on tyypillisesti n. 10-20 vuotta, jonka jälkeen mm. rakettimoottorien vanheneminen tekee niistä suorastaan vaarallisia laukaista. Koko järjestelmää on myös päivitettävä jatkuvasti vastaamaan esimerkiksi Venäjän käyttämien häirintäjärjestelmien kehitystä. Lisäksi Suomen asehankinnoille on tyypillistä, että sekä järjestelmiä että ampumatarvikkeita hankitaan vähemmän kuin sodan ajan tarpeeksi arvioidaan, oletuksen ollessa, että kumpiakin voidaan hankkia lisää mikäli uhkatilanne pahenee. Koska kyseessä on huipputekninen järjestelmä jonka toimivuus riippuu suuresti käyttäjien osaamisesta, järjestelmän korvaaminen toisella kriisin sattuessa olisi vaikeaa, jopa vaarallista.

Asejärjestelmän tärkeys huomioiden huoltovarmuuden olisi oltava hankinnassa jopa suorituskykyä tärkeämpi kriteeri. Puolustusvoimien alustavan arvion mukaan sopivia järjestelmiä tarjoaa viisi valmistajaa, joista kaksi oli Israelista, ja yksi Saksasta, Norjasta ja Britanniasta kustakin. Jatkoon pääsivät kuitenkin vain kaksi israelilaista yritystä.

Suomi on tehnyt asekauppaa Israelin kanssa jo pitkään. Tämä on voinut osaltaan vääristää käsityksiä siitä, miten Israelin politiikka on kehittynyt etenkin viime vuosikymmenten aikana. Israel on jatkanut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laitonta miehitystään ja siirtokuntien rakentamista palestiinalaisalueille. Siitä on myös tullut entistä leimallisemmin rotusortoa palestiinalaisia kohtaan harjoittava valtio, siinä määrin, että jopa kannanotoissaan tavallisesti varovainen Human Rights Watch ilmoitti 2021 pitävänsä Israelia apartheid-valtiona. Samaan tulokseen ovat päätyneet myös Amnesty ja jopa Israelin entinen oikeusministeri ja korkeimman oikeuden tuomari Michael Benyair.

Samaan aikaan palestiinalaisten ääni on päässyt kuuluville kansainvälisessä mediassa entistä paremmin. Viimeistään vuoden 2014 sota Gazan kaistalla osoitti, että Israelin aiemmin erinomainen kyky hallita tiedonvälityksen narratiivia oli murtunut. Kriitiikkiä Israelia kohtaan esitettiin jopa jokseenkin täysin kritiikittömästi Israelia pitkään tukeneen Yhdysvaltojen poliittisen eliitin taholta. Koska palestiinalaisalueiden laiton miehitys ja miehitettyjen alistaminen enintäänkin toisen luokan kansalaisiksi on niin ilmiselvästi väärin, seurauksena on pikku hiljaa ollut aiemmin länsimaiden lähes varauksetonta tukea nauttineen Israelin kasvava eristyminen demokratioista.

Kuten aiempien apartheid-valtioiden Rhodesian ja Etelä-Afrikan, myös Israelin ulkopolitiikka on siksi hitaasti kääntynyt kohti niitä valtioita, jotka eivät välitä ihmisoikeuksien toteutumisesta. Yksi nykypäivänä ilmeisistä liittolaisista tällaisille regiimeille on Venäjä. Israelin tapauksessa kääntymistä Venäjän suuntaan selittää sekin, että Venäjältä ja entisestä Neuvostoliitosta muuttaneet juutalaiset ovat merkittävä ryhmittymä: noin 15 prosenttia Israelin kansalaisista puhuu venäjää. Toinen syy Venäjä-mieliseen ulkopolitiikkaan on Venäjän rooli Syyrian sodassa, ja tästä seuraavat komplikaatiot Israelin tavoitteille. Israelin ja Venäjän aseteollisuuden yrityksillä on myös merkittävää yhteistyötä. Israel onkin ollut Venäjälle yksi tärkeimmistä länsimaisen aseteknologian lähteistä.

Seuraukset ovat nyt nähtävissä. Israel varoo kritisoimasta Venäjän toimintaa eikä osallistu sen vastaisiin pakotteisiin. Se on vuosikausien ajan kieltäytynyt myymästä asejärjestelmiä Ukrainalle, ja viimeisimmän tiedon mukaan se on nyt estänyt Saksaa siirtämästä israelilaisten asevalmistajien aseita Ukrainaan huolimatta Yhdysvaltojen painostuksesta. Lehtitietojen mukaan Israel on huolissaan, että mikäli israelilaisia aseita käytettäisiin venäläisten sotilaiden tappamiseen, Venäjä voisi tehdä Syyriassa jotain Israelin etujen vastaista.

Ottaen huomioon mihin tarkoitukseen Suomi on aseita hankkimassa, tämän kehityksen tulisi soittaa paljon enemmän hälytyskelloja kuin se on tähän saakka soittanut. Kyse ei ole niinkään edes toteutuneista tapahtumista, kuin selvästä trendistä: lyhyesti,

  1. Israelin ajautuminen kauppasaartoon Etelä-Afrikan apartheid-regiimin tavoin on todellinen mahdollisuus, ja riskin realisoitumisen vaara ilmatorjuntaohjusten käyttöiän aikana on merkittävä, ja
  2. Vaikka näin ei kävisi, Israelin lähentyvät suhteet diktatuurien kanssa herättävät kysymyksen, kuinka sitoutunut Israel olisi tosipaikassa tukemaan Suomen puolustustaistelua Venäjää vastaan.

Täysin kuviteltavissa oleviin skenaarioihin kuuluu jopa se, että Israel toimittaisi, tai yhteistyön kautta vahingossa vuotaisi, Venäjän asevoimille tiedot siitä, miten ohjusjärjestelmä voitaisiin tehdä esimerkiksi häirinnällä käyttökelvottomaksi.

”Maariskin” toteutuminen aliarvioidaan säännöllisesti; vielä muutama vuosi sitten asiantuntijat olivat lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että bisneksen teko Venäjällä tulee jatkumaan normaalisti. On syytä epäillä, että maariskiä aliarvioidaan nytkin.

Kansanedustajien ja erityisesti Puolustusvaliokunnan jäsenten tulisi siksi perata nyt erittäin tarkasti ne perusteet, millä Puolustusvoimat ovat päätyneet ehdottamaan juuri israelilaisten asejärjestelmien hankintaa. Heidän tulisi osata kysyä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

  1. Miten pitkä ostettavan järjestelmän elinkaari tulee olemaan,
  2. Miten pitkä järjestelmän kriittisten komponenttien kuten ohjusten elinikä on,
  3. Kuinka paljon ostettava asejärjestelmä vaatii huoltoa ja päivityksiä pysyäkseen uskottavana pelotteena sen elinkaaren ajan,
  4. Miten paljon ampumatarvikkeita ja kriittisiä varaosia aiotaan hankkia nyt, ja kuinka paljon luotetaan siihen, että näitä saadaan tarvittaessa lisää,
  5. Miten järjestelmän suorituskykyyn vaikuttaisi se, jos sen toimittaja ei kykene tai halua toimittaa päivityksiä ja huoltoa,
  6. Kuinka kauan vaihtoehtoisen järjestelmän hankinta, sen kouluttaminen ja integroiminen sekä Puolustusvoimien tietojärjestelmiin että taktiikkaan kestäisi, ja mitä se maksaisi,
  7. Miten suuri suorituskyky- tai hintaero israelilaisilla järjestelmillä on verrattuna esimerkiksi norjalaisiin,
  8. Miksi Ruotsi valitsi vastaavaan tehtävään yhdysvaltalaiset Patriot-ohjukset.