Miksi Saksa luopui ydinvoimasta?

Saksa teki virheen päättäessään sulkea ydinvoiman ennen fossiilisia voimalaitoksia. Olen tätä mieltä ollut vuodesta 2010, jo ennen kuin Fukushiman onnettomuus sai Angela Merkelin luopumaan ydinvoimaloille jo luvatusta mutta kansan laajalti vastustamasta jatkoajasta ja palaamaan alunperin vuonna 2000 päätettyyn aikatauluun sulkea ydinvoima vuoteen 2022 mennessä.

Vuoden 2011 jälkeen käytin kirjaimellisesti tuhansia tunteja väitöskirjani tekemiseen tarkoitettua aikaa kirjoittaakseni aiheesta kriittisiä kirjoituksia ja väitellen päätöstä puolustaneiden kanssa. Kaksi Rauli Partasen kanssa kirjoittamaani, ydinvoimaa vahvasti puolustanutta kirjaa (Uhkapeli ilmastolla, 2015, ja Musta hevonen, 2016) syntyivät nimenomaan näistä keskusteluista. Samat keskustelut myötävaikuttivat merkittävästi siihen, että olimme perustamassa ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvaa ympäristöliikettä, Ekomodernisteja.

Silti, mitä enemmän olen Saksan ydinvoimapäätöksen taustoihin perehtynyt, sitä paremmin ymmärrän miksi päätöksellä oli saksalaisten vankka, puoluerajat ylittänyt tuki. Esimerkiksi vuonna 2011 ydinvoimasta luopumisen puolesta äänesti 513 valtiopäivien kuudestasadasta kansanedustajasta (yli 85 %). Vasemmiston 76 edustajaa vastustivat päätöstä vain, koska ydinvoimasta ei luovuttu heti eikä ydinvoiman kieltoa kirjoitettu perustuslakiin (The Local 2011).

Ydinvoimaan eurooppalaisittain poikkeuksellisenkin myönteisesti suhtautuvassa Suomessa tällaista tulosta on vaikea käsittää. Kaikki, jotka vain välittivät aiheeseen vähääkään perehtyä, olivat jo vuonna 2011 tietoisia ilmastokriisin vakavuudesta. Merkittävän vähäpäästöisen energianlähteen tietoinen sulkeminen ennen fossiilisen energian käytön alasajoa oli, ja on, riskinottoa etenkin maailman köyhimpien tulevaisuudella. Päätöksen ymmärtämiseksi onkin perehdyttävä niin Saksan kuin ydinenergiankin historiaan.

1. Ydinenergia ja kylmä sota

Ydinenergia nousi maailmanhistorian kauheimman sodan tuhkasta. Vain totaalinen sota natsien kaltaista, propagandaakin hirveämmäksi osoittautunutta tyranniaa vastaan sai maailman rikkaimman valtion tekemään ne suunnattomat sijoitukset, mitä ydinpolttoaineiden valmistaminen ja ydinenergian vapauttaminen teollisessa mittakaavassa alunperin vaativat. Fysiikka tekee myös väistämättömäksi, että ydinenergia on aina myös suurvaltapoliittinen kysymys ja kaksiteräinen miekka: ydinaseita ja ydinvoimaa ei voi koskaan täysin luotettavasti erottaa toisistaan.

Ydinpommi rakennettiin Saksan voittamiseksi, ja ensimmäisen atomipommin alkuperäinen maali oli Berliini. Natsit kukistettiin ennen pommin valmistumista, mutta Saksa oli jo raunioina. Liittoutuneiden pommitukset ja Puna-armeijan maahyökkäys olivat tuhonneet lähestulkoon jokaisen Saksan kaupungin vastaavalla perusteellisuudella kuin Venäjän raakalaismainen pommitus Mariupolin. Sodan jälkeen Saksa jaettiin kahtia. Kun supervaltojen suhteet viilenivät nopeasti sodan partaalle, jokaiselle saksalaiselle kävi selväksi, että kolmas maailmansota sodittaisiin juuri Saksassa.

Viimeistään 1960-luvulla kaikille oli myös selvää, että seuraava sota saisi toisen maailmansodan näyttämään pieneltä nujakalta. Yksittäiset hävittäjäpommittajatkin varustettiin asein, joiden räjähdysvoima ylitti maailmansodissa yhteensä käytettyjen räjähteiden voiman. Näin tehtiin varsinkin siksi, koska Neuvostoliiton ja sen alusmaiden muodostaman Varsovan liiton maavoimilla oli Euroopassa länsiliittoutuneisiin verrattuna valtava ylivoima. Yhdelläkään NATOn jäsenmaalla ollut halua käyttää asevoimiin niin paljon rahaa, että tähän ylivoimaan olisi voitu vastata tavanomaisin asein.

Niinpä kaikille oli selvää, että sodan syttyessä NATO saattaisi tehdä hetken symbolista vastarintaa tavanomaisin asein, mutta tarttuisi sitten ydinmiekkaan. Varsovan liitto saattaisi käyttää ydin- ja kemiallisia aseita jo ennaltaehkäistäkseen iskun, mutta viimeistään NATOn iskut saisivat aikaan vastaiskun. Nämä johtaisivat todennäköisesti uusiin iskuihin, kunnes iskun ja vastaiskun kierre eskaloituisi kaupunkeja tuhoavien strategisten aseiden käyttöön ja pohjoisen pallonpuoliskon tuhoon.

Kaikkein rajoitetuimmankin sodan todennäköinen seuraus olisi ollut Saksan ja saksalaisten lähes totaalinen tuho. Yksinomaan ”maltillisetkin” ydiniskut sodan ensi tuntien aikana olisivat todennäköisesti peittäneet suurimman osan Saksaa tappavan säteilypilven alle. Kemialliset aseet olisivat myrkyttäneet suuren osan Saksan maaperää kenties sadoiksi vuosiksi.

Osa saksalaisista epäilikin, että suurvallat eivät välttämättä vuodattaisi kyyneleitä, jos kaksi maailmansotaa aloittanut Saksa pyyhittäisiin lopullisesti maailmankartalta. Epäily ei liene ollut aivan perusteeton. Esimerkiksi ranskalaisten taktisten ydinohjusten kantomatka oli niin lyhyt, ettei niillä edes voinut iskeä muihin kuin Saksan maaperällä sijainneisiin maaleihin. Legenda kertoo toisen maailmansodan kokeneiden ranskalaisten upseereiden puhuneen aseiden käytön saksalaisille mahdollisesti aiheuttamista vahingoista ”bonuksena.”

Ydinenergian vastustuksen historiaa tutkinut Spencer Weart (2012) pitää juuri ydinsodan erittäin todellista uhkaa yhtenä keskeisenä ydinvoiman vastustukseen myötävaikuttaneena tekijänä. Ydinaseita erittäin hyvistä syistä vastustaneet kansalaiset ja aktivistit ympäri maailman joutuivat kuitenkin 1970-luvulle tultaessa toteamaan, ettei vastustuksella vaikuttanut olevan edes demokratioissa minkäänlaista vaikutusta. Päättäjät ja kilpavarusten logiikka kävelivät tavallisen kansan tahdon yli, ja ydinaseiden määrä pikemminkin vain lisääntyi.

Samaan aikaan modernin yhteiskunnan kysymysmerkit, kuten ympäristövahingot, olivat kasvaneet niin suuriksi, että keskustelua niistä ei enää voitu välttää. Mitä pidemmälle teollistuminen oli edennyt, sitä suurempia myös vahingoista oli ehtinyt tulla. Monikaan maa ei ollut teollistumisessa tai sen vahingoissa yhtä pitkällä kuin sodan jälkeen vimmaisesti jälleenrakentanut Saksa. Moderni vauraiden länsimaiden ympäristöliike syntyi 1960-luvulla osana vastareaktiota sodanjälkeiselle yhteiskunnalle, jonka keskeisenä tavoitteena vaikutti olevan vain kulutuksen kasvattaminen, seurauksista välittämättä.

Teollisuuden, poliitikkojen, valtamedian, asevoimien, yliopistojen ja ylipäätään yhteiskunnan instituutioiden koettiin olevan vain saman ”systeemin” osia. Uusien tekniikoiden aiheuttamat onnettomuudet ja riskit, ydinsodan riski kenties päällimmäisenä, ja teollisuuden ja valtaapitävien säännölliset yritykset enemmänkin peitellä ongelmia niiden ehkäisemisen sijaan rapauttivat vakavasti luottamusta yhteiskunnan kykyyn hallita kasvavia voimiaan. Etenkin nuoremman polven keskuudessa skeptisyys oli suurta. Saksalaisilla nuorilla oli vieläpä poikkeuksellisen hyvät syyt epäillä eliittiään. Moni 1960-luvullakin Länsi-Saksan yhteiskunnan johtavissa tehtävissä olleista oli nimittäin ollut maailmansodan loppuun saakka aktiivinen natsi. Miksi nuoren polven olisikaan pitänyt luottaa samoihin ihmisiin, jotka olivat jo aiheuttaneet suunnattoman katastrofin?

Vuonna 1973 öljyntuottajamaiden julistaman boikotin laukaisema öljykriisi näytti vain todistavan tekniikkaan luottaneiden yhteiskuntien haavoittuvuuden ja onttouden. Tämä kehitys toistui lähes kaikissa länsimaissa. Suomi, edelleen köyhänä ja edelleen vasta teollistuvana, oli enemmänkin poikkeus: meillä edelleen vallitseva vahva luottamus tekniikkaan ja viranomaisiin on tietyssä mielessä jäänne.

Monessa maassa juuri 1960-luvulla alkanut ja vuoden 1973 energiakriisistä vauhtia saanut ydinvoiman rakentaminen osui tässä mielessä epäonniseen ajankohtaan. Ydinenergian kaltaisia suurprojekteja kuten patoja oli aiemmin yksinkertaisesti runnottu läpi kansalaisten tahtoa juuri kyselemättä. Kasvava kriittisyys koko yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, kenties yhdistettynä kokemuksiin päättäjien ja teollisuuden ylimielisyydestä aikaisemmissa hankkeissa, löysi kuitenkin ydinvoimaloista oivallisen ukkosenjohdattimen. Ydinvoimaan sisältyi samanlainen säteilyn pelko kuin ydinaseisiin, ja vielä 1970-luvullakin ydinvoimateollisuus oli käytännössä sama asia kuin ydinaseteollisuus. Protestit eivät olleet juuri vaikuttaneet ydinaseisiin, mutta ydinvoiman vastustaminen oli ainakin keskisormen näyttämistä myös ydinaseille (Weart, 2012). Suurista laitoshankkeista tuli ylipäätään symboleita kaikelle sille, mikä teollisessa yhteiskunnassa oli vialla.

Jos ydinvoimaa rakentaneet olisivat ottaneet kansalaisten huolet vakavasti, moni ongelma olisi kenties kyetty ratkaisemaan. Tavallisin asenne oli kuitenkin ylimielisyys. Lähes kaikkialla laitokset sijoitettiin kaukaisten virastojen mahtipäätöksin. (Suomessa toteutettua, kansalaiset osallistanutta loppusijoituspaikan valintaprosessia on käytetty suorastaan esimerkkinä siitä, miten asia olisi pitänyt hoitaa kaikkialla alun alkaenkin.) Ydinvoimaa kyseenalaistaneita lähinnä pilkattiin, ja aiheellisetkin kysymykset esimerkiksi laitosten turvajärjestelyistä ohitettiin. Tekniikan vakuutettiin olevan täysin turvallista ja asiantuntijoiden ottaneen ongelmat huomioon jo etukäteen, vaikka laitosten rakentaminen oli vasta alkamassa.

Nyt tiedämme, että optimismi oli pahasti ennenaikaista. Kuten vaikkapa Yhdysvaltojen laivaston ydinvoimaohjelman primus motor amiraali Rickover oli varoittanut jo vuonna 1953, ydinreaktorit olivat suunnitelmissa aina yksinkertaisia, suoraviivaisia rakentaa, ja edullisia. Todellisuudessa rakennettavat reaktorit sen sijaan vaativat valtavasti insinöörityötä näennäisesti mitättömienkin ongelmien ratkaisemiseksi, niistä tuli hyvin monimutkaisia, ja niiden rakentaminen oli sekä hidasta että kallista (Rickover 1953). Vain aniharva ydinvoimahanke pysyikin aikataulussa ja budjetissa. Käytännössä vain keskusjohtoisesti ydinvoimaa rakentanut Ranska onnistui rakentamaan niin paljon samanlaisia voimaloita, että odotetut kustannussäästöt toteutuivat.

2. Kun Harrisburgissa täytyi ikkunat sulkea

Turvamääräysten kiristymisestä huolimatta, 1970-luvulla rakennetut niinsanotut ensimmäisen sukupolven ydinvoimalat olivat silti monilta turvallisuusominaisuuksiltaan puutteellisia. Ydinonnettomuuden riski oli todellinen. Läheltä piti-tilanteita oli lukuisia. Viimein vuonna 1979 Harrisburgin kaupungin lähellä Yhdysvalloissa sijainneessa Three Mile Islandin voimalassa pieni mekaaninen vika yhdessä venttiilissä riitti aiheuttamaan ytimen sulamisonnettomuuden. Sulaneen reaktorin sisälle kertyi suuri vetykupla, ja reaktorin paineastian ja suojarakennuksen hajottava räjähdys jäi tapahtumatta vain koska paineastiaan ei onneksi päässyt ilmaa. Niinpä vaikutukset ympäristöön jäivät vähäisiksi. Viranomaiset kuitenkin suosittelivat kaikkien 20 mailin (32 km) säteellä voimalasta asuneiden raskaana olleiden naisten ja alle kouluikäisten lasten evakuointia. Noin 140 000 ihmistä noudattikin kehotusta.

Huolestuttavinta onnettomuudessa oli kuitenkin se, että se ei oikeastaan ollut kenenkään vika. Turvallisuussääntöjä ei rikottu. Reaktori oli aivan uusi, se oli suunniteltu selviämään venttiilivian kaltaisesta häiriöstä, ja käyttöhenkilökunta toimi koulutuksensa mukaan oikein. Kaiken piti olla kunnossa. Monimutkainen tekniikan ja ihmisten muodostama järjestelmä kuitenkin karkasi asiantuntijoiden hallinnasta – juuri kuten monet kriitikot olivat varoittaneet (Perrow, 1999).

Tiheästi asutussa Saksassa ydinonnettomuus on uhka aivan eri tavalla kuin harvaan asutuissa maissa, kuten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Yksinomaan viiden kilometrin säteellä Saksaan rakennetuista ydinvoimaloista, alueella joissa väliaikaista oleskeluakin rajoitetaan Suomessa voimakkaasti, asui vuonna 2011 pysyvästi yli 400 000 ihmistä. Koska voimalat tarvitsevat jäähdytysvettä, ne oli pakko sijoittaa jokien varsille ja meren rannoille. Koska joet ja meret ovat olleet ammoisista ajoista saakka tärkeitä kulkuväyliä, myös asutus on keskittynyt niiden lähelle.

Niinpä 20 kilometrin säteellä ydinvoimaloista asuukin noin 7 miljoonaa saksalaista. 16 miljoonaa saksalaista asuu enintään 40 kilometrin päässä ydinvoimalasta, ja 38 miljoonaa – lähes puolet koko kansasta – enintään 80 kilometrin etäisyydellä (Fekete, 2022). (Etäisyyksiä voi verrata esimerkiksi siihen, että Fukushimassa jouduttiin evakuoimaan yli 40 km päässä voimalasta olleita alueita, vaikka suuri osa laskeumasta kulkeutui tuulen mukana merelle.) Vaikka onnettomuus ei edes aiheuttaisi pysyviä haittoja, mikä tahansa evakuointi koskettaisi kymmeniä tai satoja tuhansia.

Ydinvoima onkin vesivoiman ohella ainoa energiatuotannon muoto, jonka onnettomuus voi hajottaa kerralla kokonaisia kaupunkiyhteisöjä. Tämän ”onnettomuusmoodin” vaikutus yhteisöllisen lajin yksilöiden tekemiin arvioihin eri aktiviteettien vaarallisuudesta unohtuu usein, kun ydinvoiman aiheuttamien kuolemantapausten pientä määrää verrataan esimerkiksi hiilivoiman aiheuttamien tapausten suureen määrään. Hiilivoima tappaa normaalisti toimiessaan paljon useampia kuin ydinvoima pahoissakaan onnettomuuksissa, mutta yksittäisten ihmisten sairastuminen ja kuolema ei tuhoa yhteisöjä. (Näin on niin kauan, kun emme huomioi fossiilisten polttoaineiden synnyttämän ilmastonmuutoksen aiheuttamia riskejä. Tätä kirjoittaessa Kiinaa koettelee ennätysmäinen helleaalto ja kolmasosa Pakistania on veden alla vuoriston lämpenevien jäätiköiden aiheutettua suurtulvan.)

Suuria teollisuushankkeita juntattiin koko 1900-luvun ajan läpi lähiseutujen asukkaita edes kuulematta. Moni ydinvoimalan tai jätteenkäsittelylaitoksen naapurikseen saanut onkin varmasti kokenut, ettei häneltä ole edes vaivauduttu kysymään, haluaako hän ottaa kannettavakseen edes minimaalisen pientä riskiä ydinonnettomuudesta. Voimaloiden tuottaman energian hyötyjä on vaikea silminnähden havaita, ja kaikissa maissa voimaloita (kuten muitakin vaarallisia laitoksia) rakennetaan sinne, missä maa on halpaa. Tämä tarkoittaa, että ne sijoittuvat usein alueille, jotka eivät ole hyötyneet esimerkiksi modernista yhteiskunnasta läheskään siinä määrin kuin vaikkapa kauempana kaupungeissa asuvat.

Kaikki tämä huomioiden, vastareaktio ydinvoimaa kohtaan olikin käytännössä väistämätön. Vastaliike nousi kaikkialla, jopa Neuvostoliitossa (Plokhy 2018). Saksassa vastustus levisi vain poikkeuksellisen laajalle. Syitä siihen, miksi vastustus oli niin voimakasta juuri Saksassa, on haettu mm. saksalaisesta kansanluonteesta ja romanttisesta luontokäsityksestä.

En tunne saksalaista yhteiskuntaa tai ajatusmaailmaa likikään niin hyvin, että osaisin sanoa, onko näissä arveluissa perää. Uskallan kuitenkin väittää, että ottaen huomioon Saksan asukastiheyden, sen nopean teollistumisen ja jälleenrakennuksen aiheuttamat mittavat ympäristövahingot, maan aseman ydinsodan todennäköisimpänä taistelukenttänä ja muistot sekä piittaamattomista vallanpitäjistä että tuhoutuneista kaupungeista, mitään epämääräisiä kansallisia ominaisuuksia vaativia selityksiä ei edes tarvita. Kaiken muun lisäksi Saksassa oli myös vahva hiilikaivosteollisuus, jolle ydinvoima oli suora uhka. Esimerkiksi Ranskassa hiiliesiintymiä ja kaivoksia oli vain vähän.

3. Rikkailla oli varaa vain halvimpaan

Yleinen mielipide oli kuitenkin vain yksi tekijä. Ilman ydinvoiman vastustajiakin, öljykriisin lietsoma ydinvoimabuumi olisi hiipunut 1980-luvun puolivälissä. Kuten amiraali Rickover oli varoittanut, todellisuudessa rakennettavat reaktorit olivat aina kalliimpia, monimutkaisempia ja hitaampia rakentaa kuin ne reaktorit, joita esitettiin rakennettavaksi. Todellisuudessa rakennetut reaktorit eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla fossiilisen energian kanssa kuin lähinnä niissä maissa, joiden omat fossiilisen energian varat olivat pieniä. Samaan aikaan tekniikan kehitys paransi esimerkiksi hiilivoimaloiden tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä.

Jos fossiilisten hinnat olisivat pysyneet korkeina, uudet voimalat olisivat voineet olla kannattavia. Mutta vuoden 1973 öljykriisin aiheuttama fossiilisten polttoaineiden hinnan nousu kääntyi 1980-luvun alussa nopeaan laskuun. Uudet öljy- ja kaasulähteet Pohjanmerellä ja Siperiassa saatiin 1980-luvun alussa tuotantokäyttöön, ja vuonna 1984 valmistui ensimmäinen Neuvostoliiton maakaasua Länsi-Eurooppaan toimittanut kaasuputki.

Kustannusten nousu ajoi jo ennen Tshernobylia vaikeuksiin myös Neuvostoliiton kunnianhimoisen ydinenergiaprojektin, vaikka julkisella mielipiteellä saati ydinvoiman vastustajilla ei ollut juuri mitään vaikutusvaltaa (Plokhy 2018). Esimerkiksi vuonna 1979, hiilen maailmanmarkkinahinnan ollessa huipussaan, ydinsähkö oli Neuvostoliitossa virallisenkin optimistisen arvion mukaan kalliimpaa kuin perinteisin keinoin tuotettu sähkö (Semenov 1983).

Kustannuksien leikkaamisella oli myös seurauksensa. Esimerkiksi RBMK-reaktorin suunnittelijat olivat halunneet rakentaa reaktorin, joka kykenisi käyttämään edullista matalasti väkevöityä uraania ja jota ei tarvitsisi pysäyttää polttoaineen lataamista varten. Matalasti väkevöidyn uraanin käyttö onnistui mukavasti suuressa, tulenarasta grafiitista rakennetussa reaktorissa. Suuren reaktorin sulkeminen lännessä vaadittuun paineen ja räjähdyksen kestävään suojarakennukseen olisi kuitenkin tullut hyvin kalliiksi ja vaikeuttanut reaktorin lataamista sen käytön aikana. Niinpä tällaista suojarakennusta ei rakennettu RBMK-voimaloihin, kuten Tshernobyliin. Sen ei pitänyt olla ongelma: teoriassa RBMK ei tarvinnut suojarakennusta, kunhan jokainen nippeli ja rööri oli kunnossa ja laitosta käytettiin oikein.

Pian energiakriisiä ja vaihtoehtoisia energianlähteitä ei enää haluttu muistellakaan. Yhdysvalloissa 1981 virkaan astunut presidentti Reagan poistatti ensi töikseen energiaitsenäisyyden puolesta puhuneen Jimmy Carterin Valkoisen talon katolle asennuttamat aurinkopaneelit, ja lopetti lähes kokonaan liittovaltion rahoituksen vaihtoehtoisten energianlähteiden kehitystyölle. Euroopassa vain Ranskan kunnianhimoinen, vahvan keskusjohtoinen ja kymmenien tuhansienkin ihmisten protesteista lähes piittaamaton ydinvoimahanke eteni edes jotakuinkin suunnitellusti, mutta sekin jäi puolitiehen. Esimerkiksi tavallisten ydinvoimaloiden käytettyä polttoainetta uudeksi polttoaineeksi muuttavia hyötöreaktoreita oli suunniteltu rakennettavaksi jopa 20, mutta vain yksi valmistui. Kun tämä Superphénix-reaktori suljettiin huoltoa varten vuonna 1996, sitä ei enää koskaan käynnistetty uudelleen.

Ydinvoima oli jo henkitoreissaan, kun Tshernobylin grafiittireaktori räjähti ja syttyi palamaan huhtikuussa 1986. Uudet reaktorihankkeet eivät yksinkertaisesti kyenneet kilpailemaan hinnalla halvan hiilen ja halpenevan maakaasun kanssa, ja sekä teollisuuden että veronmaksajien halu kirjoittaa avoimia shekkejä epävarmoiksi osoittautuneille projekteille oli huvennut. 1970-luvun kriisitunnelmista ja vaihtoehtoisista elämäntavoista oli 1980-luvulla siirrytty kerskakulutukseen, juppeihin ja kasinopeleihin. Yhteiskunnat olivat valinneet talouskasvun maksimoinnin, ja talouskasvun maksimointi edellytti halvinta mahdollista energiaa.

Sähkömarkkinoiden vapauttaminen eli deregulaatio oli yksi niistä toimenpiteistä, millä mahdollisimman halpaa energiaa tavoiteltiin. Euroopan aiemmin monopolinomaiset sähkölaitokset ja valtionyhtiöt purettiin ja yksityistettiin 1980-luvun puolivälistä alkaen. Yksityisten toimijoiden intresseissä oli tehdä mahdollisimman paljon ja varmaa tuottoa mahdollisimman nopeasti. Niitä ei kiinnostanut ryhtyä pitkäkestoisiin ja epävarmoihin hankkeisiin, joiden tuottoa jouduttaisiin odottelemaan jopa vuosikymmeniä. Ydinvoimalat olivat kuitenkin 40-60 vuoden sijoituksia, joiden suunnittelussa ja rakentamisessa kesti hyvinkin vuosikymmenen tai enemmänkin. Voittoa sijoitukselle saattoi joutua odottelemaan 20-30 vuotta. Energian kysyntä ei ollut kasvanut ennusteiden mukaisesti, ja markkinoiden vapauttaminen teki sähkön hinnan ennakoinnista paljon vaikeampaa. Vapautetuilla sähkömarkkinoilla ei yksinkertaisesti ollut juurikaan toimijoita, joilla olisi ollut mahdollisuuksia tai edes kiinnostusta ydinvoiman kaltaisiin pitkiin sijoituksiin. Hiili ja maakaasu vaativat pienemmät investoinnit ja tuottivat varmemman tuoton nopeammin.

Juuri deregulaatio, ei niinkään Tshernobyl, oli viimeinen naula ydinvoiman arkkuun. Jos ydinvoima olisi ollut selvästi hiilivoimaa tuottavampaa bisnestä, ja jos tarpeeksi suuri yhtiö olisi ryhtynyt ydinvoimaa rakentamaan, ”ituhippien” vastustus olisi ollut vain hidaste.

Tämä nähtiin esimerkiksi Suomessa. Maaliskuussa 1986 Eduskunnalle jätettiin käsiteltäväksi periaatepäätös viidennestä ydinvoimalasta. Vain paria kuukautta myöhemmin tapahtunut Tshernobylin onnettomuus ja öljyn hinnan romahdus hautasivat hankkeen hetkeksi, mutta asiaan palattiin 1991. Kun päätös eteni Eduskuntaan 1993, Suomi oli kuitenkin ajautunut syvälle lamaan. Ennusteet sähkön kulutuksesta olivat muuttuneet vähintäänkin epävarmoiksi, ja valtion kassa ammotti tyhjyyttään. Presidentti Koiviston muistelmien mukaan valtiolla ei kertakaikkisesti ollut rahaa hankkeen vaatimiin valtiontakauksiin, ja tämä olisi paljastunut kiusallisesti mikäli muutenkin epävarmalla pohjalla ollut hanke olisi edennyt (Koivisto 2017). Hallituspuolue Keskustan nuori kansanedustaja Matti Vanhanen esittelikin ponnen, jolla hanke loppujen lopuksi kaadettiin. Viides ydinvoimalupa myönnettiin silti vuonna 2002. Voimalan oli tarkoitus valmistua neljässä vuodessa, mutta tätä kirjoittaessa rakentaminen on kestänyt jo 17 vuotta. Kuten amiraali Rickover liki 70 vuotta sitten totesi, reaktoreiden rakentaminen on paperilla aina helppoa mutta käytännössä aina vaikeaa.

4. Loppupeli

Viimeinen Saksassa rakennettu ydinvoimala valmistui 1989. Seuraavana vuonna paljastui, että itäsaksalainen Lubminin ydinvoimala oli käynyt vuonna 1976 hyvin lähellä ytimen sulamisonnettomuutta ja kenties merkittävää radioaktiivista päästöä. Kuudesta jäähdytyspumpusta viisi oli pettänyt tulipalon seurauksena, mutta viimeinen toimiva pumppu oli onneksi riittänyt reaktorin jäähdytykseen (Protzman, 1990). Itä-Saksan neuvostovalmisteiset voimalat suljettiinkin nopeasti Saksojen yhdistymisen jälkeen, mutta läntisten voimaloiden käyttöä jatkettiin. Hiilen asema energianlähteenä vahvistui myös siksi, koska ruskohiili oli köyhyydestä ja äärioikeiston noususta kärsivillä entisen Itä-Saksan alueilla harvoja suuria työllistäjiä. Kuten eräs sanonta kuului, mieluummin ruskea hiili kuin ruskeat paidat. (Ylipäätään, saksalaisten muistoja 1930-luvusta ei kannata aliarvioida. Taloudellinen toivottomuus ja vyönkiristyspolitiikka ajoivat miljoonat saksalaiset äänestämään natseja, ja pelko saman toistumisesta on edelleen vahva voima.)

Vasta vuonna 2000 koalitio vihreitä ja ydinvoimakannaltaan pitkään kahden vaiheilla olleita sosialidemokraatteja teki loppujen lopuksi päätöksen luopua ydinvoimasta kokonaan. Sähköyhtiöiden kanssa tehdyn päätöksen mukaisesti voimalat suljettaisiin tietyn sähkömäärän tultua tuotetuksi tai viimeistään 32 vuoden käytön jälkeen (Appunn 2015). Samalla etenkin uusiutuvan energian osuutta lisättäisiin voimakkaasti. Oppositiossa olleet kristillisdemokraatit ja heidän puheenjohtajansa Angela Merkel vastustivat päätöstä, mutta Saksan nouseva uusiutuvan energian teollisuus tuki sitä voimakkaasti. Esimerkiksi tuulivoima oli jo vuonna 2000 1,7 miljardin euron bisnestä ja työllisti suoraan tai epäsuorasti jo 25 000 ihmistä (Scheurs 2012). Päätökseen vaikutti myös se, että ydinjätteen loppusijoitusongelma oli, ja on Saksassa edelleen ratkaisematta: sanelupolitiikalla päätetyt ydinjätteen loppusijoituspaikat ovat osoittautuneet huonoiksi, eikä niitä todennäköisesti tulla koskaan ottamaan käyttöön.

Saksan päätöstä on hyvin helppo kritisoida, mutta tosiasia on, että vuonna 2000 tai vielä vuosia sen jälkeenkään ilmastokriisiä ei pidetty mainittavana ongelmana missään teollisuusmaassa, eikä energiasiirtymälle nähty minkäänlaista kiirettä. Uusiutuva energia ottaisi ydinvoiman ja fossiilisen voiman paikan aikanaan. Sekä uusiutuvan energian tuotantoon että energiatehokkuuden parantamiseen panostettiin Saksassa paljon. Saksan kansan vahva tahtotila luopua ydinvoimasta onkin merkittävä syy siihen, miksi edullinen tuuli- ja aurinkovoima helpottaa nykyistäkin energiakriisiä: ilman Saksan merkittäviä tukiaisia, uusiutuvan energian sarjatuotanto olisi alkanut selvästi myöhemmin, jos lainkaan. En itse usko, että näitä tukiaisia olisi saatu käytännössä aikaan ilman päätöstä luopua ydinvoimasta.

Siirtymäajan polttoaineissa, kivihiilessä ja maakaasussa, näkivät riskejä vain ilmastosta ja ympäristöstä huolestuneet – eivätkä kaikki heistäkään. Politiikan ja talouden eliittiä tai näitä tahoja lähellä olevia poliittisia puolueita asia ei suoraan sanottuna kiinnostanut – missään maassa.

Ydinvoiman alasajo ei silti suoraan aiheuttanut Saksan riippuvuutta Kremlin maakaasusta. Mutta kun alasajo yhdistyi Saksan politiikassa vahvana vallinneeseen käsitykseen Venäjän ”sitomisesta” Eurooppaan kaupallisin sitein ja liki kaikkialla Euroopassa vallinneeseen optimismiin ellei peräti sinisilmäisyyteen Venäjän kehityksestä, Putin kykeni rakentamaan kaasusta itselleen koko Euroopan turvallisuutta uhkaavan energia-aseen. Monien muiden joukossa yritin itsekin varoitella uhasta jo 2010-luvun alussa, aikana jolloin Itämeren kaasuputket olivat esimerkiksi Suomen hallitukselle vain ympäristötekninen, viranomaisten harkintavaltaan kuuluva kysymys. Kaupalliset intressit olivat kuitenkin vielä tuolloinkin turvallisuuspoliittisia ja ympäristöllisiä näkökohtia tärkeämpiä.

Myös ydinvoiman alasajoa vastustaneen Angela Merkelin toiminta Fukushiman jälkeen on mielestäni edellä esitettyä taustaa vasten ymmärrettävää. Vaikka Fukushiman onnettomuuden välitön syy olikin tsunami, jollaiset ovat Euroopassa harvinaisia, se osoitti, että vakava ydinonnettomuus on mahdollinen myös läntisin normein rakennetussa reaktorissa, jota käytetään laadukkaista tuotteista tunnetussa valtiossa. Onnettomuuden vaikutukset jäivät ”suhteellisen” vähäisiksi – terveysvaikutukset jäävät pieniksi tai olemattomiksi – mutta suhteellinen on suhteellista. Käytännössä evakuointi tuhosi tiheästi asutun maan yhden maakunnan talouden ja hajotti pysyvästi kokonaisia yhteisöjä. Tämä ei jäänyt tiheästi asutussa Saksassa huomaamatta, vaikka Suomessa, jossa ydinvoimalat ovat kauempana kaupungeista, asiaan ei juuri kiinnitettykään huomiota. Jos Merkel ei olisi pyörtänyt päätöstään jatkaa ydinvoimaloiden käyttöikää, vuonna 2011 käydyissä vaaleissa olisi mitä todennäköisimmin noussut valtaan vihreiden koalitio, joka olisi voinut jopa sulkea reaktorit saman tien kokonaan, kuten vasemmisto vuonna 2011 vaati.

Pidän silti Saksan päätöstä virheenä. Saksa ja muut rikkaat teollisuusmaat ovat nyt kiihtyvän ilmastokriisin pääsyyllisiä. Pakistanissa ja monessa muussa maassa tälläkin hetkellä ilmastokriisistä kärsivät ihmiset eivät ole päässeet nauttimaan Saksan etupäässä fossiilisella energialla rakentamasta vauraudesta. Saksalaiset ovat, ja heidän olisi mielestäni tullut ottaa kohtuullinenkin riski ydinonnettomuudesta, jos niin tekemällä olisi voitu vähentää merkittävästi kasvihuonekaasupäästöjä. Mitä todennäköisimmin tämä olisi ollutkin mahdollista. Tällä hetkellä hinnan Saksan valinnoista maksavat taas ennen kaikkea ukrainalaiset. Meille ja saksalaisille kyse on vain rahasta, Ukrainalle verestä.

Uskon kuitenkin, että kovin moni suomalainenkaan ei jaa ajatusmaailmaani, eikä olisi valmis itse ottamaan riskejä tai kärsimään edes pientä taloudellista menetystä, jotta köyhien maiden asukkailla olisi mahdollisuus vaurastua, tai ylipäätään elää. Mikäli tähän ei ole valmis, Saksan pitkälti itsekkäistä syistä tekemien päätösten kritisointi on mielestäni jokseenkin tekopyhää.

Näin on varsinkin siksi, koska Suomessakin on tehty yllin kyllin myös ilmasto- ja energiamielessä erittäin outoja valintoja. Turve oli meille pitkään vastaava ”kotimaisen energian” lähde ja änkyröinnin keskus kuin hiili Saksalle. Nykyään suomalainen metsäteollisuus jalostaa mm. vessapaperiksi pohjoisten metsien hitaasti kasvavaa puuta, piittaamatta siitä, että hakkuiden lisääminen on jo tehnyt maankäyttösektoristamme hiilidioksidin lähteen hiilinielun sijaan. Tätäkään valintaa ei voi ympäristö- tai ilmastonäkökulmasta perustella sen enempää kuin Saksan päätöstä ajaa alas ydinvoima.

Saksalaiset ajoivat ydinvoiman alas, koska pelkäsivät siinä piileviä, usein liioiteltuja mutta silti todellisia riskejä; suomalaiset hakkaavat metsiään vessapaperiksi, koska uskovat että hitaasti kasvavalla, lannoittamatta tiheäsyisellä, potentiaalisesti maailman parhaalla huonekalupuulla ei ole parempaakaan käyttöä. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Lähteet

Arkin, W., von Hippel, F., & Levi, B. G. (1982). The Consequences of a “Limited” Nuclear War in East and West Germany. Ambio, 11(2/3), 163–173.

Appunn, K. (2015, July). The history behind Germany’s nuclear phase-out. Clean Energy Wire. https://www.cleanenergywire.org/factsheets/history-behind-germanys-nuclear-phase-out

Fekete, A. (2022). Phasing out of nuclear – Phasing out of risk? Spatial assessment of social vulnerability and exposure to nuclear power plants in Germany. Progress in Disaster Science, 15, 100242. https://doi.org/10.1016/j.pdisas.2022.100242

Koivisto, M. (2017). Kaksi kautta I: Muistikuvia ja merkintöjä 1982-1994. Tammi.

Korhonen, J. M., & Partanen, R. (2015). Uhkapeli ilmastolla: Vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? Omakustanne.

Partanen, R., & Korhonen, J. M. (2016). Musta hevonen: Ydinvoima ja ilmastonmuutos. Kosmos.

Perrow, C. (1999). Normal accidents: Living with high-risk technologies. Princeton University Press.

Plokhy, S. (2018). Chernobyl: The history of a nuclear catastrophe (First edition). Basic Books.

Protzman, y, & Times, S. to T. N. Y. (1990, January 23). Upheaval in the East; East Germany Discloses Serious Accident at Nuclear Plant in 1976. The New York Times. https://www.nytimes.com/1990/01/23/world/upheaval-east-east-germany-discloses-serious-accident-nuclear-plant-1976.html

Rickover, H. G. (1953, June 5). Paper Reactors, Real Reactors. http://www.ecolo.org/documents/documents_in_english/Rickover.pdf

Schreurs, M. A. (2012). The politics of phase-out. Bulletin of the Atomic Scientists, 68(6), 30–41. https://doi.org/10.1177/0096340212464359

The Local. (2011, June 30). Parliament backs nuclear energy phaseout. The Local Europe. https://www.thelocal.com/20110630/35989/

Weart, S. R. (2012). The Rise of Nuclear Fear. Harvard University Press.