Miksi tekniikan kehitys ei pelasta ympäristöä? Koska resurssien tehostunut käyttö johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että resursseja käytetään kokonaisuutena enemmän.
Eräs taloustieteen uranuurtajista, englantilainen William Stanley Jevons, esitti jo vuonna 1865, että tekniikan kehitys ei voi vähentää resurssien kulutusta. Resurssitaloustieteen klassikoihin kuuluvassa kirjassaan The Coal Question hän kiinnitti huomiota yksinkertaiseen epäkohtaan: vaikka höyrykoneiden polttoainetehokkuus oli kasvanut huikeasti 1700-luvun lopusta, Englannissa poltettiin silti hiiltä noin sata kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Jevons päätteli, aivan oikein, että tämä johtui nimenomaan tekniikan ja tehokkuuden kehittymisestä. Entistä tehokkaampia ja halvempia höyrykoneita kannatti käyttää useammassa paikassa, jolloin hiilen kulutus kokonaisuutena lisääntyi, vaikka yhden hevosvoiman tuottamiseksi tarvittavan hiilen määrä olikin vähentynyt dramaattisesti.
Jevonsin paradoksiksi nimetty ilmiö on sittemmin havaittu ja todistettu lukemattomissa eri kohteissa – käytännössä kaikkialla, missä sitä on voitu ja viitsitty tutkia. Erityisen vahvoja todisteita sen puolesta löytyy autoilusta ja valaistuksesta, jossa kummassakin tehokkuusparannukset ovat näkyneet ajosuoritteen ja valaistuksen määrän selvänä lisääntymisenä. Silloinkin, kun tekniikka todella vähentää resurssien tarvetta jossain tarkoituksessa, säästyneet resurssit käytetään lähes poikkeuksetta muihin tarkoituksiin. Mainio nykyajan esimerkki löytyy hopeasta. Vielä vuosituhannen vaihteessa hopean tärkein yksittäinen käyttökohde oli valoherkkien filmien valmistaminen. Maailman hopeantuotannosta valokuvauksen tarpeisiin meni enimmillään 42 prosenttia vuonna 2002. Kun digitaalikamerat yleistyivät, muistan itsekin kuulleeni niitä kehuttavan ympäristöteoiksi: nyt hopean tuotanto varmasti vähenisi.
Vaan miten kävikään? Kuten kuva 1 osoittaa, mullistava tekninen parannus, joka teki yhden tärkeän ja merkittäviä ympäristövahinkoja aiheuttavan raaka-aineen nopeasti liki kokonaan tarpeettomaksi sen tärkeimmässä käyttökohteessa – ei näkynyt kulutuksessa yhtään mitenkään. Hopean louhinnan nouseva trendi jatkui ilman että valokuvauksen murros olisi vaikuttanut siihen millään tavoin. Nykyään maailmassa louhitaan lähes 50 prosenttia enemmän hopeaa kuin vuonna 2000. Ympäristömielessä digikamera oli täydellinen floppi.
KUVA 1. Maailman hopeantuotanto ja valokuvauksessa käytetyn hopean määrä 1996-2019.
Jos tämä yksittäinen esimerkki ei vakuuta, kehotan selvittämään asiaa itse. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa (PDF-linkki) käytiin läpi kymmenen tärkeää hyödykettä tai aktiviteettia ja tekniikan kehittymisen vaikutus niiden energiankulutukseen vuosien 1805 ja 2009 välisenä aikana. Vain yhdessä tapauksessa tehokkuusparannukset pitivät energiankulutuksen edes suunnilleen samalla tasolla; kaikissa muissa tapauksissa kokonaiskulutus nousi selvästi. Jos muu kuin energiankulutus huomioitaisiin, huomattaisiin, että kaikkien aktiviteettien kokonaisvaikutukset ovat kasvaneet huikeasti. Esimerkiksi ainoa aktiviteetti jonka energiatehokkuusparannukset ovat melkein riittäneet kompensoimaan aktiviteetin yleistymisen, tavaran kuljetus raiteilla, kuljetti tarkastelujakson lopussa kaksi kertaa enemmän tavaraa kuin jakson alussa. Missään kohteessa tehokkuusparannukset eivät vähentäneet kokonaiskulutusta paitsi enintään hyvin väliaikaisesti. Tulos ei ollut mikään yllätys, eikä poikkeus sääntöön.
Ainoa mitenkään luotettava tapa rajoittaa luonnon riistoa on rajoittaa luonnon riistoa. Usein kuultu väite siitä, että parasta ympäristötyötä olisi tekniikan kehittäminen, ei kertakaikkisesti ole totta. Tarkalla pöyhimisellä voisi varmasti löytyä kohteita, joissa kokonaiskulutus on vähentynyt tekniikan kehityksestä huolimatta, mutta kokonaiskuva on selvä ja tosiasiat kirkkaita. Tekniikka voi auttaa ympäristötyössä mahdollistamalla samojen asioiden tekemisen vähemmällä kulutuksella, mutta jos emme vaadi selkeitä rajoja kulutukselle, mikään määrä tekniikkaa ei tee mitään muuta kuin varmistaa, että kulutamme luonnon entistä tehokkaammin loppuun. Ottaen huomioon, että tämä on tiedetty yli 150 vuotta ja todistettu paikkansapitäväksi kerta toisensa jälkeen, on hyvin hämmentävää, että asia on silti vain aniharvan tiedossa. Toivottavasti tämä lyhyt selostus auttaa levittämään tietoa laajemmalle ja auttaa ymmärtämään, miksi ympäristötyön keskiössä on ja pitää olla yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja aktivismi, ei teknisten ihmeiden toivominen.
Lisää luettavaa
Jevons, W. S. (1866). The Coal Question, 2nd Revised Edition. MacMillan and Co. https://www.econlib.org/library/YPDBooks/Jevons/jvnCQ.html
Nykyisin Jevonsin paradoksia tutkitaan myös termien ”rebound effect” ja ”Khazzoom-Brookes postulate” alla; kts. Saunders, H. D. (2000). A view from the macro side: rebound, backfire, and Khazzoom–Brookes. Energy Policy 28, 439–449. doi:10.1016/S0301-4215(00)00024-0
Mineraalien korvaamisesta ja kasvavasta ”energiaseinästä” mm. Bardi, Ugo (2013). The Mineral Question: how energy and technology will determine the future of mining. Frontiers in Energy Research 1(9). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fenrg.2013.00009/full
Kirjoituksia 
Onko tässä vedettävissä päätelmä että massatuotannon keinoin ei saadakaan korjattua ympäristöämme..?
Noin karkeasti sanoen siis.
Mietin että jos nyt aletaan vaikka valmistamaan vedestä vetyä ja kokonaisuus saadaan toimimaan niin siinä ei taklata kuin tuo fossiilisten päästöjen ongelma ja päästään kasvavaan energian (ja luonnovarojen) tuhlaamisen ongelmaan. Energia ja ruoka eivät saisi olla liian halpoja koska on nähty että se johtaa välinpitämättömään tuhlailuun.
Vetytalous (tai vaikkapa biokaasutalous) voisi toimia jos jokainen tuottaisi omat energiansa, silloin säilyisi käsitys näpeissä siitä mitä se energian tuottaminen vaatii.
Kun lämmität puulämmitteistä taloasi omilla tekemilläsi puilla sekä laitat puuhellassa ruokasi niin energiatehokkuusajattelu on väistämätöntön. Siinä alkaa kiinnostaa käyttää hukkalämpöä hyödyksi koska tuhlailu tarkoittaa lisää sahaamista ja puun kantoa. Ja vähemmän vapaa-aikaa. Toisen tuottamaa energiaa on helppo tuhlata kun sitä maksellaankin vielä sähköisesti jolloin rahasta luopuminen ei enää tunnukaan missään.
TykkääTykkää
Kyllä – mikään määrä tekniikkaa ei riitä, jos emme saa asetettua rajoja ahneudelle. Vallitseva, talouskasvua priorisoiva järjestelmä käytännössä pakottaa ihmiset elintasokilpaan, koska kilpailusta kieltäytyminen tarkoittaa ennen pitkää oman elintason ja suhteellisen aseman heikkenemistä. Tämä tekee ympäristörajoissa pysymisestä äärimmäisen hankalaa, koska ihmisillä on aina suuri kannustin joko kiertää rajoituksia tai vastustaa niiden asettamista ensinkään.
Kuitenkin sillä oletuksella, että voimme asettaa rajat ahneudelle, niin voimme vielä merkittävästi helpottaa monia ympäristöongelmia – ja ostaa vähän lisäaikaa ahneuden rajojen löytämiselle – esimerkiksi muuttamalla infrastruktuurimme vähäpäästöiseksi.
TykkääTykkää
Ahneus tulisi määritellä sairaudeksi ja pakkohoidon perusteeksi… maailmanlaajuisesti. Niin varmasti tuleekin tapahtumaan ainakin niiden keskuudessa jotka näistä karkeloista jäävät henkiin.
Sitä odotellessa voidaan kysyä: miten saada ahneus aisoihin? Oikeasti?
TykkääTykkää
Olisiko yksi ratkaisu keskittyminen vanhojen rakennusten ja muun olemassa olevan materiaalisen hyvän ylläpitämiseen, korjaamiseen tai pieneen muokkaamiseen huomattavasti nykyistä enemmän?
Ko. hommahan on usein melko ”tehotonta” eli vaatii paljon työtä suhteessa hankittaviin raaka-aineisiin. Se kuitenkin tuottaa hyvässä tapauksessa tekijälleen suuresti mielihyvää ja merkityksellisen tekemisen tunnetta. Tehottomuus voisi olla hyve Jevonsin paradoksin välttämisen mielessä eli käytetty aika ja raha olisi ja on pois uuden hankkimisesta ja luonnonvarojen kulutuksesta. Mitä enemmän laatuun pyrkivää yksityiskohtien hiomista, sen parempi.
Käytännössä tehottomuusargumenttia ei tosin kannattane käyttää kärkenä vaan esim. sitä että korjaaminen voi tuoda myös liiketoimintaa jne. Mutta tuollainen hyvä sivuvaikutus asialla voisi olla.
TykkääTykkää
Tämähän oli valaiseva artikkeli. Olisin tyytynyt pelkkään peukutukseen, jos olisin löytänyt peukun paikan.
TykkääTykkää
Ihanan valaistunut kirjoitus ekomodernistilähtökohdista, ehkäpä alkaa olla aika pian seuraavalle yhdistykselle – rajallisten resurssien Yhteismaalle joka ajaa uutta resurssipohjaista taloutta. I’m in! Kirjoituksessa ei ole edes mainittu ihmiskunnan valtavaa kasvua sekä sitä että yhä useammalle ihmiselle prosentuaalisesti koko ihmiskunnasta pyritään tarjoamaan sitä tehokkuutta -tai hopeaa.
Resurssit siis käyttöön mahdollisimman tehokkaasti, samalla ”tarve” on niin pohjaton että kaikkien luonnonvarojen käytölle ja uusiokäytölle tulisi asettaa rajat/tavoitteet, alueellisesti ja globaalisti. Samalla maapallosta tulisi vähintään puolet suojella meidän riistoltamme täysin. No biggie.
TykkääTykkää
Taisimme olla Rauli Partasen kanssa Suomessa ensimmäisiä jotka varoittivat rebound-ilmiön eli tässä käsitellyn ongelman asettavan tekniikan kehittämisellä saavutettavissa olevat ympäristöhyödyt vakavasti kyseenalaisiksi – ennen kuin ekomodernisteja edes perustettiin :).
TykkääTykkää