Maapallon rajojen ylittämisen ja omaisuuksien kasautumisen aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, yhä useampi ymmärtää ilmiselvän totuuden: jos haluamme säilyttää sivilisaation, ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy puhua siitä, kuinka paljon yksi ihminen saa rohmuta Maapallon resursseja itselleen. Vasemmistonuoret on nyt aloittanut Suomessa tämän kauan kaivatun keskustelun ehdottaessaan, että kenenkään omaisuuden arvo ei saisi Suomessa nousta yli viiden miljoonan euron.
Jos sivilisaatiomme ja demokratiamme säilyy, joudumme ennemmin tai myöhemmin ottamaan omaisuusrajat käyttöön. Omaisuus on nimittäin pohjimmiltaan valtaa päättää Maapallon rajallisten resurssien, maa-alan, aineen ja energian, käyttämisestä. Vanha väite, “ei toisen rikkaus ole sinulta pois”, voi olla totta vain ja ainoastaan silloin, jos Maapallon rajat eivät ole vielä tulleet vastaan. Kun ne on nyt ylitetty, yhden rikkaus on todellakin pois muiden mahdollisuuksista käyttää ja nauttia Maapallon rajallisista antimista. Tämä ei voi olla kestävä tilanne: ennemmin tai myöhemmin omaisuuksia joudutaan jakamaan reilummin.
Ongelmaa on helppo havainnollistaa tuolla mainiolla kapitalistisen järjestelmän simulaattorilla, Monopoli-pelillä. Tähän saakka olemme pelanneet peliämme kuvitellen, että pelilaudalla on äärettömän paljon tontteja, niin paljon, että kaikille riittää aina uusia, vaikka joku ostaisikin entiset pois. Nyt olemme kuitenkin huomanneet, että pelilauta on sittenkin äärellinen. Mitä tässä äärellisessä Monopoli-pelissä tapahtuu, jos yhdellä pelaajalla on heti pelin alussa selvästi enemmän – kenties satoja kertoja enemmän – rahaa kuin toisilla?
Oikea maailma on hieman monimutkaisempi, mutta toimii aivan vastaavalla logiikalla. Vaikka yksilön rikkaus olisikin todella peräisin jonkin uuden ja aidosti arvokkaan asian keksimisestä, ja vaikka unohtaisimme tekniikan historiassa toistuvan opetuksen siitä, että todellisuudessa uusien keksintöjen kehittäminen on valtavan suurta joukkuepeliä, rikas yksilö kykenee hallitsemaan valtavan paljon suurempaa määrää rajallisia resursseja. Ilmiselvin esimerkki ovat tontit ja asunnot, joita kumpaakin voi olla esimerkiksi kaupunkien keskustoissa vain rajallinen määrä. Ei olekaan sattumaa, että kaupungeissa, joissa on paljon rikkaita, myös asuntojen hinnat karkaavat säännöllisesti tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toisin sanoen: rikkaimmiston rikkaus tarkoittaa, että sinunkin tuloistasi menee esimerkiksi asumiseen (ja ennen pitkää omistajien rikastuttamiseen) enemmän kuin reilummassa maailmassa menisi. Koska eräät yksilöt ovat hamstranneet itselleen niin paljon, että he voivat käyttää paljon rahaa verojen välttelyyn ja jäädä silti selvästi voitolle, maksat myös enemmän veroja, ja silti yhteiskunnan rahat eivät tunnu riittävän, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.
Todellisuudessa ylivoimainen valtaosa rikkaimmiston rikkauksista EI ole peräisin mistään hyödyllisistä palveluista. Kuten esimerkiksi professori Andrew Sayer vakuuttavasti osoittaa palkitussa kirjassaan Why we can’t afford the rich, rikkaimman prosentin omaisuus on enimmäkseen peräisin omistamisesta itsessään – toisin sanoen, ansaitsemattomista tuloista. Rahalla voi tehdä rahaa tarvitsematta tehdä tuntiakaan töitä. Omistaja, joka palkkaa työläisen hoitamaan käytännön juoksevat asiat, voi rikastua ilman mitään ylärajaa vaikka syljeskelisi päivät pitkät kattoon. Monesti tämä olisi jopa kannattavin strategia: esimerkiksi Donald Trump olisi nykyään merkittävästi rikkaampi, jos hän olisi yksinkertaisesti sijoittanut perimänsä rahat osakemarkkinoille tasaisesti ja keskittynyt kiinteistöbisneksen ja elostelun sijaan vain elosteluun.
Jokainen joskus yrittäjänä toiminut tietää oikein hyvin, että työpaikkojakin luo kysyntä, ei omistaja. Esimerkiksi miljardiomaisuuden kerännyt sarjayrittäjä Nick Hanauer ja sijoittajana mainetta niittänyt Henry Blodget ovat jo vuosikymmenen ajan yrittäneet tuoda julki asiaa, minkä pitäisi olla ilmiselvä viimeistään tämän vuoden yt-uutisten jälkeen: ihmisten palkkaaminen on ehdottomasti VIIMEINEN asia mitä yrityksen omistaja tekee. Työpaikkoja luodaan vain jos kysyntää on varmasti tarpeeksi, ja heti jos kysyntä heikkenee, omaisuuttaan maksimoiva kapitalisti tekee kaikkensa lopettaakseen työpaikat.
Kuka sitten luo kysyntää? Tavalliset ihmiset. Rikkain prosentti ihmisistä ei kertakaikkisesti voi kuluttaa niin paljon, että he voisivat kysynnällään paikata keskiluokan rapistuvan ostovoiman jättämän aukon taloudellisessa ekosysteemissämme. Luksusauton valmistaminen ei työllistä juurikaan useampia kuin perheauton valmistaminen, eikä ökyasunnon rakentaminen työllistä juurikaan enemmän kuin samojen rajallisten materiaalien käyttäminen tavallisten perheiden kotien rakentamiseen.
Kysymys siitä, syntyvätkö työpaikat asiakkaiden kysynnästä vai superrikkaiden omaisuudesta, ei ole monimutkainen. Rikkaat eivät vain halua, että tätä kysymystä kysytään: esimerkiksi kun Nick Hanauer esitti asian hyvin tiiviisti viiden minuutin TED Talkissaan 2012, superrikkaiden rahoittama TED-organisaatio ei suostunut julkaisemaan puhetta verkossa. Suosittelen siksi katsomaan sen YouTubesta:
Rikkaimmisto on yhteiskunnalle yhtä välttämätöntä kuin aateliset. Kuten aateliset aikanaan, myös rikkaimmisto ja heidän lakeijansa väittävät, että ilman heitä, yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Argumentit rikkauksien puolesta ovatkin hämmentävän identtisiä aateliston valta-asemaa puolustaneiden väitteiden kanssa, osoittaen lähinnä sen, että suuria eriarvoisuuksia puolustavien ymmärrys historiasta on hyvin rajallinen. Tosiasiassa omaisuusrajan asettaminen edes niin alas kuin miljoonaan euroon tarkoittaisi talouden kannalta vain sitä, että ostovoima jakautuisi tasaisemmin ja kokonaiskysyntä kasvaisi. Suomalaisista 99 prosentilla olisi edelleen taloudellinen kannustin tehdä enemmän töitä, kehittää uusia keksintöjä ja perustaa uusia yrityksiä. Rajan asettaminen viiteen miljoonaan tarkoittaisi, että ehkäpä 99,9 prosenttia suomalaisista voisi omistaa nykyistä enemmän. Samalla superrikkaiden valta politiikkaan heikkenisi, ja kenties voisimme saada vihdoin enemmän lakeja, jotka hyödyttävät tavallisia ihmisiä eivätkä niitä, joilla on jo valtavasti.
Ainoa jotakuinkin kestävä argumentti omaisuusrajoja vastaan on se, että Suomi yksin ei niitä voisi toteuttaa. Tämä on osittain totta, joskin paljon vähemmän kuin monet luulevat. Jos kykenemme vastustamaan rikkaimmiston pyrintöjä säätää lakeja, jotka mahdollistavat omistusten piilottamisen, ja lisäämme omistamisen avoimuutta – mikä olisi ehdottomasti tarpeen yksin korruption kitkemiseksi – meidän olisi mahdollista verottaa esimerkiksi Suomesta ulkomaille suuntautuvia rahavirtoja likimain automaattisesti niin, että omistusten piilottaminen ulkomaille ei olisi enää kovinkaan kannattavaa. Omaisuusrajoja kannattaa silti pyrkiä ajamaan esimerkiksi EU:n laajuisena projektina.
On tietysti ilmiselvää, että omaisuusrajan kaltainen radikaali uudistus ei toteudu nopeasti. Kuten kaikkia muitakin ilmiselviä totuuksia, myös ajatusta omaisuusrajasta vastustetaan raivokkaasti. Pelissä on, kirjaimellisesti, paljon rahaa. Sekä rikkaimmiston hännystelystä palkkansa saavat että vanhaan järjestelmään ehdollistuneet pitävät omaisuusrajan kaltaisten ideoiden esittäjiä kaheleina – aivan kuten aikanaan pidettiin kaheleina ja suorastaan yhteiskunnan vihollisina niitä, jotka kehtasivat ehdottaa, että maaorjan tulisi olla lain edessä tasa-arvoinen aatelisen kanssa, tai niitä, jotka uskalsivat sanoa, että Maa kiertää Aurinkoa. Historia osoittaa kuitenkin sen, että pitkällä tähtäimellä totuus ja logiikka voittavat yleensä sumutuksen ja epäloogisuuden. Matka kohti reilumpia yhteiskuntia etenee silti hitaasti, ja voi hyvin olla, että omaisuusrajoja ei toteuteta omana elinaikanani. Mutta juuri siksi niistä pitää ryhtyä puhumaan viimeistään nyt. Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö ihmettelee, miksi näin ilmiselvästi järkevää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.
Kirjoituksia 
Janne, kiitos taas hyvin kirjoitetusta artikkelistasi!
Yksi asia pisti silmään jota olen pohtinut: onko varallisuutta varaa jakaa tasaisesti? Mitä käy jos nyt rikkailla jumissa olevat rahavarat pääsevät valloilleen ihmisille? Käykö kuin Carl Barksin tarinassa ”kun taivaasta satoi rahaa” jossa Ankkalinnalaisten käsiin satoi pyörremyrskyn rahasäiliöstä mukaansa kaappaamaa rahaa – hinnat nousevat kun yleinen ostovoima nousee eikä ihmisten todellinen ostovoima juurikaan? Onko tässä kohtaa pelko luonnonvarojen riittävyydestä on ehkä turha? Tokihan yhteiskunnan toiminnot kaipaisivat kipeästi rahaa nekin…
Selkeyden vuoksi: olen sillä kannalla että omaisuuskatto käyttöön, mitä pikemmin sen parempi. Ahneus tätä yhteistä palloamme nakertaa ja ahneus olisikin saatava määriteltyä pakkohoidon alaiseksi sairaudeksi pikimmiten. Ahneuteenhan on hyvä lääke olemassa ja se on anteliaisuus.
Kansalaisaloitetta käyntiin vain, olisi hauska nähdä eduskunta käsittelemässä sitä täysistunnossaan 🙂
TykkääTykkää
Tasaisempi jakaminen lisäisi ostovoimaa ja todennäköisesti lyhyellä tähtäimellä lisäisi siis myös kulutusta. Kasvava osuus ympäristökriisin torjuntaa tutkivista, allekirjoittanut mukaanlukien, uskovat silti, että tasaisempi jakaminen on kestävän sivilisaation välttämätön edellytys.
Syynä on se, että tällä hetkellä suuret varallisuus- ja elintasoerot toimivat valtavina kannustimina hyödyntää kaikkia mahdollisuuksia rikastua. Maailmassa, missä joillain on useita huvijahteja ja toisilla ei ole mitään, on äärimmäisen vaikeaa rajoittaa esimerkiksi luonnon kulutusta – koska se tarkoittaisi, että monen toiveet statuspyramidin kipuamisesta kariutuisivat. Jos tämä statuspyramidi on nyt niin jyrkkä, että sen pohjalla olevan elämä on likimain kestämätöntä, ja huipulla nykyisen kaltaista luksusta, niin käytännön seuraus on se, että emme saa asetettua pitäviä ympäristörajoja, ja sivilisaatiomme tuhoutuu.
TykkääTykkää
Tuossa Aku Ankka -tarinassa ongelma ei ollut se, että ihmisillä oli rahaa, vaan se, että ihmiset lopettivat työnteon. Hyperinflaatio ei synny siitä, että rahan määrä kasvaa, vaan siitä, että yhteiskunnan tuotantokapasiteetti (tehtaat ja työntekijät) eivät riitä kattamaan kasvavaa kysyntää. Kun katsoo kauppojen hyllyille, niin ostettavaa tuntuu riittävän. ”Kun taivaalta satoi rahaa”-tarinassa Roope Ankka oli ainoa tuottaja ja kaikesta oli pulaa, joten hän saattoi hinnoitella asiat miten halusi eikä yllätysmiljoonia saanut väestö kauan voinut pitää rahojaan. Todellisuudessa varmaan joku muukin olisi keksinyt jatkaa työntekoa ja lisännyt tarjontaa, jolloin hinnat olisivat laskeneet.
Ei tässäkään kirjoituksessa haeta täydellistä tasajakoa kaikelle omaisuudelle. Tuskinpa kovin moni lopettaisi työntekoa, jos saisi vaikkapa tuhannen euron korotuksen kuukausipalkkaan. Moni olisi sen myötä kuitenkin varmasti onnellisempi ja käyttäisi rahaa ja loisi siten työpaikkoja. Kuten kirjoituksessakin todettiin, kysyntä ja käytetty raha luovat työpaikkoja.
Vielä hieman mittakaavasta. Viiden miljoonan euron omaisuus tuottaisi kohtuullisella 5% vuosituotolla Suomessa 14 800 €/kk verojen jälkeen. Vaikea uskoa, että ihmiset lopettaisivat rikkauden tavoittelun, jos he joutuisivat tyytymään ”vain” tuohon tulotasoon. Se on silti enemmän kuin 99,3%:lla väestöstä.
TykkääTykkää
Aivan oikein. En usko itsekään hetkeäkään, että mitään oleellista jäisi tekemättä, jos varallisuusraja olisi edes miljoonan.
Turhia ja yhteiskunnalle jopa vaarallisia temppuja rahan tienaamiseksi voisi jäädä tekemättä.
TykkääTykkää
Miten ostovoiman ja kulutuksen kasvu sopivat tavoitteeseen vähentää ilmastosyistä kulutusta?
Tulisiko siihen pitkällä aikavälillä laskua, vai voitaisiinko tilannetta esimerkiksi käyttää hyödyksi luodessa uusia tapoja elää kestävästi?
TykkääTykkää
Hyöty tulisi ennen kaikkea sitä kautta, että paine rikkoa ympäristörajoja jotta yksilöt ja kansakunnat pysyisivät perässä jatkuvassa statuskilpailussa vähenisi.
Tärkeä syy, miksi ympäristörajoja ei saada aikaan eikä pitäviksi, on se, että tällaiset rajat lopettaisivat nykyisen kaltaisen talouskasvun ja rikkaissa maissa todennäköisesti tarkoittaisivat talouden kutistumista. Jos talous kasvaa vain hitaasti, mutta omaisuuksien kasautuminen on loputonta, seurauksena on se, että entistä suurempi osa taloudellisesta vallasta kasautuu entistä harvemmille. Suomeksi sanottuna: kaikki muut paitsi rikkaimmat köyhtyvät.
Tämä ei ole poliittisesti kestävää ja vaatii joko pakkovaltaa, mikä epäilemättä on monien rikkaiden suosima ratkaisu, tai vaurauden tasaisempaa jakamista.
Ongelmaa on helppo simuloida itse Monopoli-pelillä. Pelin rajallinen lauta kuvaa riittävän tarkasti rajallista planeettaa. Jos varallisuutta ei rajoiteta, ennemmin tai myöhemmin käy niin, että joku pelaajista omistaa lähes kaiken.
TykkääTykkää
” Kuten niin monelle muullekin hyvälle idealle, omaisuusrajalle ensiksi nauretaan, pian sitä vastustetaan, ja ennen pitkää enemmistö kysyy, miksi näin hyvää ideaa ei toteutettu vuosikymmeniä aikaisemmin.”
Joku joskus selitti miten nauru syntyy. Se on aivojen reaktio sille kun kaksi aiemmin erillisenä pidettyä asiaa yhdistyvätkin nyt uudella tavalla toisiinsa. Vähän kun asiaa miettii niin suurin osa huumorina pidetystä perustuu tälle periaatteelle. Kyse ei siis ole siitä että uusi ajatus on naurettava vaan siitä että asiat ovat yhdistyneet aivoissa uudella tavalla. Tämä ensireaktio vain monesti tulkitaan virheellisesti väärin, että asia on jotenkin naurettava ja mitätön…
Tuo omaisuusraja tulee joskus jos ihmiskunta aikoo selvitä, on vain aika pelottavaa ajatella kuinka paljon verta vuotaa sitä ennen. Kun katsotaan historiaa taaksepäin niin voidaan koettaa laskea uhreja niistä sodista jossa vastakkain olivat Iso Raha ja ajatus siitä jos asiat jaettaisiinkin enemmän tasan? Ne ruumiit lasketaan miljoonissa.
Lisäksi heti kun Iso Raha tuntee olonsa riittävän uhatuksi onkin tälläinen kirjoittelu sitten melkoisen vaarallista puuhaa kirjoittajille itselleen.
TykkääTykkää
Hyvä huomio tuo naurun synty! Näinhän se menee. Darwinille naurettiin vuosikymmeniä ja ajatustakin evoluutiosta pidettiin täydellisen pähkähulluna.
Itse uskon, että järki voittaa ennen pitkää. Verta voi kyllä vuotaa, mutta se riippuu siitä, kuinka moni hurahtaa rikkaimmiston propagandaan. Rikkaimmat ovat enintäänkin se 1 prosentti väestöstä; jos he eivät saa apua, eivät he paljon pysty pahaa tekemään.
TykkääTykkää
Itseäni kiinnostaa miten suuria investointeja tehtäisiin jatkossa, jos omaisuuskatto otettaisiin käyttöön. Vai olisiko vaikkapa kiinteisyhtiöt varallisuusrajan ulkopuolella? Esimerkiksi ydinvoimalan rakentaminen on kohtalaisen tyyristä puuhaa. Loppupelissä 5 miljoonaa on aika vähän, jos ruvetaan isommin rakentamaan tai investoimaan.
Varakkaat kyllä läytää porsaanreijät kuinka levittää varallisuutta omaisuusrajojen ulkopuolelle. Jos heidän varansa on vaarassa, niin he ovat valmiita jopa vaihtamaan valtiota säilyttääkseen rakkaat rahansa. Monet valtiot ottaa rikkaat avosylin vastaan ja myöntävät jopa kansalaisuuden ennätysvauhtia tuhtia setelinippua vastaan. Maailma olisi tasa-arvoisempi paikka jo silloin, jos päästäisiin veroparatiiseista eroon ja suuryhtiöt sekä multimiljonäärit maksaisi veronsa sinne minne ne kuuluisi maksaa.
Ihan mielenkiintoinen keskustelunavaus silti.
TykkääTykkää
Jo nyt tilanne on se, että merkittävän osan koko planeetan varallisuudesta omistavat erilaiset sijoitusyhtiöt, joissa palkattu henkilökunta huolehtii rahojen sijoittamisesta. Tämä on yksi vaihtoehto; tietysti myös näiden yhtiöiden käyttämää valtaa tulisi valvoa tarkasti, ja voisi olla parasta, jos tämä valvonta hoidettaisiin demokraattisesti.
Meillä on myös olemassa valmiit keinot kerätä pääomaa suuriin hankkeisiin. Tuntemamme julkinen osakeyhtiömuoto kehittyi 1800-luvun puolivälissä siksi, kun kellään yksittäisellä sijoittajalla tai pienellä sijoittajien ryhmällä, edes Englannin rikkaimmilla maanomistajilla, ei ollut riittävästi pääomaa rautatieverkoston rakentamiseen. Jos vaurautta eli käytännössä ostovoimaa jaettaisiin tasaisemmin, maailmasta ei häviäisi mitään reaalisia resursseja: sama kyky tehdä töitä ja rakennelmia olisi olemassa, pääoma pitäisi vain kerätä joissain tapauksissa vähän useammilta. Tähän on nykyään paljon vaihtoehtoja, ja pelkästään joukkorahoituksella on kerätty yksittäiseen projektiin jopa 4,1 MILJARDIN dollarin potti. Sillä rakentaisi jo pienen ydinvoimalan.
Rikkaimmiston pakeneminen on pienempi ongelma kuin monesti ajatellaan, ja ylipäätään ongelma vain jos luullaan, virheellisesti, että valuuttaliikkeitä ei voisi kontrolloida mitenkään. (Tätä tehtiin rutiininomaisesti 1980-luvun puoliväliin saakka.) Kun valuuttaliikkeitä kontrolloidaan, rikkauksien yletön piilottaminen vaikeutuu saman tien. Lisäksi on syytä muistaa, että raha ja omistukset sinänsä ovat nykyään vain bittejä tietokoneen muistissa. Jos rikas pakenee maasta, hän ei vie mukanaan mitään tuottavaa tai hyödyllistä sen enempää kuin kykenee matkatavaroihinsa sullomaan. Koneet, laitteet, rakennukset ja muu aidosti hyödyllinen jää maahan, ja näiden omistamisesta syntyvää rahaliikennettä voidaan kontrolloida, nykyään haluttaessa automatisoidusti. Reaalinen omaisuus voidaan tarvittaessa vaikka ottaa haltuun esimerkiksi verovelkojen kuittaamiseksi.
Suurempi uhka varallisuusrajoille lienee se, että rikkaimmisto pelkää esimerkin leviävän. Tämä on ennenkin johtanut ulkopuolelta rahoitettuihin vallankaappauksiin.
TykkääTykkää
Aivan kuten monopolipeli, aloittajana milloin tiedät, että on oikea aika ostaa kiinteistöjä?
TykkääTykkää
Mikä loistava esimerkki omaisuusongelman osoittamisesta, joka vähitellen rakenee monopolijärjestelmäksi. Monopoli-lautapeli monopoli-ongelmaa varten. Se sopii täydellisesti aiheeseen ja tapaan lukijoille ymmärtää viesti helposti.
TykkääTykkää