Jos vaikka haluaisimme pelastaa maailman: PLAN B

Sivilisaatiomme on kohdannut uhan, joka vaarantaa sen olemassaolon perusteet. Tilanteemme on vakava, mutta ei toivoton.

Näillä sanoilla voisi tiivistää demokratioiden kohtaaman uhan sekä vuonna 1939 että vuonna 2019. Kahdeksan vuosikymmentä sitten totalitaristen diktatuurien uhka konkretisoitui maailmansodaksi, jonka voittamisesta demokratioilla ei ollut mitään takeita. Tällä vuosikymmenellä ilmastonmuutoksen uhka on konkretisoitumassa, kun yhä useammalle selviää, mitä tieteelliset tutkimukset käytännössä tarkoittavat: merkittävästi nollasta poikkeavaa mahdollisuutta, että nyt jo elävät ihmiset tulevat näkemään demokratioiden ja sivilisaation lopun. Kuten Potsdam-instituutin professori Joachim Schellnhuber, yksi maailman johtavista ilmastotutkijoista, asian syyskuun 2018 lopussa totesi, nykymenoa jatkamalla on noin 10 % riski sivilisaation tuhosta. Schellnhuber totesi myös, että tilanteen korjaaminen vie ainakin 20 vuotta, ja että aikaa toimia on enää enintään 30 vuotta.

Edessämme olevan urakan voi tiivistää hyvin lyhyesti. Meidän on saatava maailman hiilidioksidipäästöt laskemaan nykyisestä merkittävästi. Tämä on toteutettava sähköistämällä käytännössä kaikki ne yhteiskunnan toiminnot, mitä voimme sähköistää. Niitä toimintoja, jotka vaativat edelleen polttamista, on rajoitettava vähäpäästöisten polttoaineiden kuten elektrolyysilla tuotetun vedyn ja synteettisen metaanin riittävyyden mukaan, tai ne on lopetettava. Samaan aikaan meidän tulee lisätä maailman metsittämistä, ja vähennettävä materiaalien kulutusta nykyisestä lopettaaksemme yhä vakavammaksi käyvän elonkirjon kadon. Meidän on myös muutettava maatalousjärjestelmämme kestävälle pohjalle nykyisestä, erittäin vahvasti fossiiliseen energiaan perustuvasta, monin tavoin kestämättömästä järjestelystä.

Kasvihuonekaasupäästöt 2015, päästöt nykyisellä politiikalla 2050, ja tavoitteet: tieteen suosittelema tavoite olisi 1,5 astetta.

Kun johtajamme ovat viivytelleet vuosikymmeniä, monille tulee nyt yllätyksenä, että meillä ei olekaan enää vuosikymmeniä aikaa viivytellä. Nyt tarvitsemme radikaalejakin ratkaisuja. Käytän seuraavassa esimerkkinä energiantuotantoa. Sähköistääksemme käytännössä koko maailman energiantuotannon, mikä on yksi välttämättömistä mutta ei yksinään riittävistä toimenpiteistä, meidän täytyisi moninkertaistaa vähähiilisten energianlähteiden tuotanto. Olen hahmotellut alla olevassa viitteellisessä kaaviossa, miltä tulevaisuuden kestävä energiajärjestelmä saattaisi suunnilleen näyttää. Kaaviossa oletan maailman tuottavan energiaa 30 terawatin (TW) keskiteholla, jolloin myös maailman köyhimmillä on varmasti riittävästi energiaa. (Nykyinen maailman keskiteho on n. 18 TW.) Lukema ei perustu varsinaisesti mihinkään laskelmaan, vaan on valittu vain esimerkin vuoksi. Oletan, että tuulivoima tuottaa maailman energiasta noin puolet, aurinkovoima noin kolmanneksen, ja loppu jakautuu vesivoiman, ydinvoiman, ja muiden energianlähteiden kesken. Tämäkään jako ei ole minkään laskelman tulos, vaan karkea valistunut arvaus, joka auttaa meitä hahmottamaan mittaluokkia.

Tässä tapauksessa meidän tulisi rakentaa esimerkiksi tuulivoimaloita joka ikinen vuosi noin 400 000 – 700 000 kappaletta, riippuen tuotettujen voimaloiden keskimääräisestä tehosta. Tällä tuotantomäärällä saisimme rakennettua, ja ylläpidettyä, noin 9 – 15 miljoonaa tuulivoimalaa koko maailmassa (voimaloiden keskimääräisestä tehosta ja eliniästä riippuen; oletan varovaisesti tuulivoimalan eliniän olevan 25 vuotta).

Vuonna 2018 maailmassa valmistettiin ja asennettiin noin 20 000 keskimääräiseltä teholtaan noin 2,5 megawatin tuulivoimalaa. Tuulivoimaloiden tuotanto- ja asennusnopeus olisi siis karkeasti sanoen 20- tai 30-kertaistettava. (Jos maailman energiankulutus pysyy nykytasolla ja oletukset ovat muuten samat, 11-kertaistaminen voisi riittää.) Tuulivoimala täytyisi rakentaa ja asentaa noin minuutin välein, yötä päivää. Tämä voi kuulostaa hirmuiselta urakalta, ja sitä se onkin.

Tiedämme silti, että se on tehtävissä oleva urakka. Vuosien 1939 ja 1944 välillä yksin Yhdysvallat kasvatti pelkästään lentokonetuotantoaan peräti 32-kertaiseksi, alle 3000 lentokoneesta 96 300 lentokoneeseen vuodessa. Valmistusmäärät eivät kerro edes koko totuutta, sillä siinä missä vuonna 1939 valmistetut koneet olivat pääasiassa 1- ja 2-moottorisia liki harrastekoneita, vuonna 1944 rakennetut lentokoneet olivat huikean monimutkaisia, tekniikan huippua edustaneita, jopa nelimoottorisia sotakoneita. Samaan aikaan Yhdysvaltojen teollisuus tuotti myös mm. 50 rahtilaivaa päivässä, kaksi täysin varusteltua lentotukialusta viikossa, ja panssarivaunun noin 26 minuutin välein. Kaikki tämä saavutettiin sodan aiheuttamista materiaalipuutoksista huolimatta, vaikka yli 12 miljoonaa parhaassa työiässä olevaa nuorta (n. 8,6 prosenttia koko väestöstä) oli – erinomaisesti, peräti yltäkylläisesti varustettuna – taistelemassa ympäri maailmaa.

B-24 Liberator-pommikoneita Willow Run’in tehtaalla. Vuonna 1941 rakennetun, Fordin operoiman tehtaan mailin mittaiselta liukuhihnalta valmistui parhaimmillaan lentovalmis kone 59 minuutin välein.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun tehtaat pääsivät tuottamaan suunnattoman suuria sarjoja standardoituja tuotteita, niitä valmistamaan kannatti rakentaa kalliimpia koneita ja työväki oppi tuottamaan niitä nopeammin. Sodan alussa esimerkiksi B-24 Liberator-pommikoneen valmistamiseen kului noin 200 000 – 300 000 työtuntia. Sodan lopussa kone valmistui 18 000 työtunnissa. (Vertailun vuoksi, Liberator-pommikone maksoi nykyrahassa suunnilleen saman verran kuin 2-3 megawatin tuulivoimala nykyään, ja siinä oli selvästi enemmän osia, noin 25 000 verrattuna tuulivoimalan noin 8000 osaan.) Vuoden 1941 alussa ensimmäisiä yksinkertaistettuja Liberty-rahtilaivoja pidettiin nopeasti rakennettavina, kun ne saatiin valmiiksi 230 päivässä; sodan lopussa keskimääräinen Liberty-alus valmistui noin 11 päivässä, ja ennätys kölinlaskusta vesillelaskuun oli neljä päivää, 15 tuntia, ja 30 minuuttia.

Muutamia huomioita tuuli- ja ilmavoimasta.

Tämä suunnaton teollisen tuotannon ihme saavutettiin järjestelmällä, jossa liittovaltio toimi tilaajana ja asiakkaana, säännösteli hintoja spekulaation ehkäisemiseksi, ja ratkaisi ajoittaiset kiistat harvinaisempien raaka-aineiden ja työvoiman jakamisesta. Varsinaisen työn tekivät kuitenkin yksityiset yritykset, käypää korvausta ja tervettä voittoa vastaan. Yritykset saivat liittovaltiolta suoraa tukea tuotannon laajentamiseen, ja sotateollisuuteen tehdyt sijoitukset sai vähentää verotuksessa viidessä vuodessa (20% poisto).

Yksittäisten ihmisten kannalta sota näkyi ennen kaikkea niin, että töitä riitti kaikille, ja palkat nousivat noin 70 prosenttia. Koska vain noin 47 prosenttia taloudesta mobilisoitiin sotatuotantoon, elämä kotirintamalla jatkui varsin samaan tapaan kuin ennen sotaa. Ainoastaan muutamat tuotteet, tärkeimpinä kumi ja bensiini, laitettiin säännöstelyn alaiseksi, ja uusien henkilöautojen valmistus lopetettiin reilun kahden vuoden ajaksi.

Suunnitelma, joka on parempi olla olemassa ja tarpeeton, kuin tarpeellinen mutta ei olemassa.

Mikään luonnonlaki ei estä meitä toteuttamasta vastaavaa mobilisaatiota nyt. Jos haluaisimme, voisimme hyvin 30- tai vaikka 40-kertaistaa tuulivoiman ja muun vähähiilisen infrastruktuurimme tuotantonopeuden. On jopa mahdollista, että näin tuotettu infrastruktuuri olisi nykyistä infrastruktuuria edullisempaa, ennen kuin hiilidioksidipäästöjen vahinkoja edes huomioidaan. Nykyisin rakennamme vähähiilistä infrastruktuuria tipoittain. Sarjakoot ovat pieniä, ja eri malleja on valtavasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi vähähiilinen infrastruktuuri on fossiilista infrastruktuuria selvästi kalliimpaa. Jos standardoimme tuotannon muutamiin perusmalleihin ja keskitymme niiden tuotantoon eeppisissä mittakaavoissa, sarjatuotannon ja tekemällä oppimisen kiistämättömät edut pääsevät jylläämään toden teolla.

Maailman teollinen kapasiteetti vs. Yhdysvaltojen teollinen kapasiteetti vuonna 1944.

Suursarjatuotannon ei nimittäin tarvitse rajoittua vain voimaloihin, vaikka käytinkin niitä esimerkkinä. Aivan samoin kuin Yhdysvaltojen sotatalous tuotti lentokoneiden lisäksi myös laivoja, panssarivaunuja, aseita ja varusteita, voimme nyt tuottaa voimaloiden lisäksi myös suunnattomia määriä vaikkapa yksinkertaistettuja sähkötraktoreita, sähköautoja, ja sähköpyöriä, sähköistäen sekä liikenteemme että maataloutemme. Vetyä polttoaineeksi ja teollisuuden tarpeisiin tuottavia elektrolyysilaitoksia voitaisiin hyvin rakentaa massiivisena suursarjatyönä, painaen tämän elintärkeän investoinnin hintaa alaspäin. Sähköjunat ovat ilmeinen esimerkki, ja lähitulevaisuudessa voi olla mahdollista tuottaa myös suhteellisen edullisia sähkölentokoneita korvaamaan lyhyen matkan lentoliikenne. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä niistä tuotteista, joita ilmastomobilisaatio voisi koskea.

Valtava, valtioiden koordinoima sarjatuotanto on myös ainoa merkittävämpi kortti, jonka pelaamista emme ole vielä edes kokeilleet. Ilmastokriisin torjunta on nimittäin epäonnistunut pahasti. Kolmen vuosikymmenen ajan olemme lähinnä puhuneet ja ihmetelleet, antaen kallisarvoisen ajan valua sormiemme lävitse. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa tasaista marssiaan vaarallisesta kohti todella vaarallista. Vaikka viime aikojen pienet päästövähennykset herättävätkin vähän toivoa, nykypolitiikan voi hyvin tiivistää näin: aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Tästä syystä ryhdyn tammikuussa selvittämään ja suunnittelemaan ilmastomobilisaation käytännön toteutusta. Emme tiedä, missä määrin sotamobilisaation opit olisivat sovellettavissa nykyiseen hätäämme. Siksi asia on selvitettävä ennakkoluulottomasti. Yhdysvaltojen mobilisaatio on ainakin niinsanottu ”existence proof” siitä, että yksityisyritteliäisyyteen perustuva, nykyistä muistuttava (enimmäkseen) kansanvaltainen yhteiskunta kykenee halutessaan suuntaamaan teollisen tuotantonsa eksistentiaalisen uhan torjumiseen. Yhdysvaltojen sotaponnistelujen historia voi toimia myös esimerkkinä poliitikoille. Toisin kuin usein luullaan, Yhdysvaltojen sotamobilisaatio alkoi liki kaksi vuotta ennen Pearl Harbouria. Ennen kuin maahan hyökättiin, presidentti Roosevelt joutui käyttämään kaiken taitonsa ja vaikutusvaltansa ajaakseen tuotannon lisäykset läpi. Kun hän toukokuussa 1940 pyysi edustajainhuoneelta rahoitusta valmistelemaan 50 000 lentokoneen vuosituotantoa, hänen pyyntöään kommentoitiin sanoin, jotka ovat tuttuja myös nykyisestä keskustelusta: ”ei tuo ole mahdollista,” ”aivan liian kallista,” ”miksi meidän pitäisi maksaa toisella puolella maailmaa asuvien ongelmista?” Neljä vuotta myöhemmin nuo 50 000 lentokonetta valmistuivat reilussa puolessa vuodessa.

Me tiedämme, että edessämme on urakka joka meidän on pakko tehdä; urakka, jonka tiedämme olevan tehtävissä; ja urakka, jonka tulemme ennemmin tai myöhemmin tekemään. Tällä hetkellä rakenteilla oleva suomalaisten ja ulkomaalaisten asiantuntijoiden verkosto tulee siksi valmistelemaan seuraavien vuosien aikana mahdollisimman kattavan ja konkreettisen suunnitelman, miten ainakin EU voisi ohjata teollisuutensa uudelleen. Toisin sanoen, laadimme suunnitelman, jolla voisimme torjua tuntemamme maailman lopun, mikäli kansaa edustavat poliitikkomme päättävät tämän lähestyvän uhan torjua. Emme tietenkään kuvittele, että toimeen päästäisiin heti, vaan oletamme aloitusvuodeksi 2030. Tällöin nykyisellä, lähinnä haittaveroihin keskittyneellä ympäristöpolitiikalla on vielä vuosikymmen aikaa parantaa merkittävästi suoritustaan, mutta ihmiskunnalla olisi ainakin jonkinlainen, edes jossain määrin valmisteltu varasuunnitelma, jos nyt 30 vuotta epäonnistunut mutta edelleen useissa piireissä ainoana mahdollisena pidetty politiikka onkin perustavanlaatuisesti viallinen.

On silti syytä muistaa, että mikäli emme rakenna samaan aikaan myös yhteiskuntiamme uudelle pohjalle, mikään määrä tuulivoimaloita ja sähköautoja ei voi tarjota kuin väliaikaisen helpotuksen. Jos ympäristön kulutukselle ei saada pitäviä rajoja, tulemme ennen pitkää ylittämään ne uudelleen. Jotta rajoja ei tulla tulevaisuudessa ylittämään, meidän on luovuttava käytännössä kaikista sellaisista yhteiskunnallisista mekanismeista, joiden vuoksi ainoan elossapitojärjestelmämme tuhoaminen on yksilölle rationaalinen vaihtoehto. Muussa tapauksessa jäämme vain muiden kestävyyskriisien uhriksi, vaikka onnistuisimmekin selättämään ilmastokriisin. Jo tällä hetkellä akuutteja ja potentiaalisesti sivilisaation tulevaisuutta uhkaavia kestävyyskriisejä ovat ilmastokriisin lisäksi elonkirjon kato ja typen kierron häiriöt, sekä paikallisesti makean veden vähyys. Fosforikierron häiriöt ovat uhkaavalla tasolla, ja lähestymme neljää muutakin kriittisen tärkeää ympäristörajaa. Siksi tulemme näkemään tulevaisuudessa varmasti myös yhteiskunnallisen muutoksen: miten ison, riippuu lähinnä siitä, kuinka kauan vielä viivyttelemme.

Kaikki tuottamani materiaali on vapaasti käytettävissä kaikkiin ympäristönsuojelua, yhdenvertaisuutta ja tutkimustyötä edistäviin tarkoituksiin. CC-BY.

6 vastausta artikkeliin “Jos vaikka haluaisimme pelastaa maailman: PLAN B

  1. Todella hauska ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Itse olisin ehkä laittanut koko jutun päälaelleen ja aloittanut kulutuksen vähentämisestä samoin tavoin kuin tuotannon lisäämisessä teit. Onko kulutuksen vähentäminen mahdollista. 70 luvun öljykriisin valossa vastaus on kyllä.

    Toinen kysymys olisi, mitä kulutusta kannattaisi rajoittaa. Sotateollisuustuotanto on aika hyvä vastaus koska se ei tuota mitään muuta kuin tuhoa. Entäpä jos sotateollisuuden työpaikat siirrettäisiin energiantuotantoon? Voisimme hyväksyä jopa vähemmän tehokkaan energiatuotannon jos sitä verrattaisiin sotateollisuuden tuottamaan hyötyyn.

    Mitä jos huipputehokkaan energiatuotannon sijaan tuottaisimme energiaa siellä missä sitä kulutetaan? Tuottaisimme talokohtaisia ratkaisuja. Täällä Amerikassa jo pari vuotta sitten useilla alueilla, mm. Alaskassa talokohtainen tuuli- ja aurinkoenergia tuli halvemmaksi kuin ostosähkö nykyisellä korkotasolla ilman tukiasia.

    Kun tähän vielä lisätään jätteistä tuotettu energia sillä missä sitä tuotetaan, meillä onkin mahdollisuus lisätä ”kolmansien maiden” energiantuotantoa pienin kustannuksin samalla kuin vähentää ”kehittyneiden” maiden kulutusta.

    En mene nyt tässä tämän pitemmälle, mutta muistutan että esimerkiksi Intiassa saadaan kotiatalouden puunpoltto vähenemään jatkuvakäyttöisellä metaanireaktorilla joka samalla parantaa jätteidenkäsittelyä ja terveyttä. Reaktori valmistetaan kokonaan savesta ja putki keittiöön saadaan kaatopaikalta. Tämä sama toimii myös Suomen olosuhteissa vaikkakin kaasun tuotanto on talvella heikompaa. Pienet tekniset lisäykset toisivat hyödyn myös omakotialuiden jätehuoltoon.

    Kannattaisiko tutkia myös tätä puolta vaihtoehto b:tä miettiessä?

    Tykkää

  2. Kiitos artikkelista ja 9.8. pitämästäsi esitelmästä, jonka katsoin juuri Youtubesta. Ja lisätään vielä taannoinen blogisi ja teoksesi Partasen kanssa.

    Ajattelin laittaa oheisen tekstin Facebookin Suomen ekomodernistit -ryhmään, mutta haluat ehkä kenties tehdä sen ryhmän jäsenenä omilla saatesanoilla. Ryhmän jäsenistö tuntuu tosin kallistuvan enemmistöltään tekniikan kehittämisen eli löyhästi ajatellen monimutkaisten kerrosten lisäämisen ja talouskasvun suuntaan ratkaisuja hakiessaan.

    Huomasin tässä tekstissäsi yhtäläisyyksiä Biosin ekologinen jälleenrakennus -ajatteluun.

    Kysyisin vielä mitä sinun ajatteluusi vaikuttaneita keskeisiä teoksia voisit suositella.

    Tykkää

  3. Näkisin, että nykymallissa on muutamia valuvikoja. Ensimmäinen on se, että kapitalismissa ei ulkoisvaikutuksille ole tehokasta hinnoittelua, eli sitä ei oteta hinnanmuodostuksessa yleensä huomioon. Mielestäni EU:n päästökauppa on hyvä esimerkki siitä miten systeemitasolla voidaan laillisesti ottaa saastuttaminen huomioon. Päästökaupassa saastuttaminen lopetetaan sieltä mistä se on halvinta lopettaa. Suurin osa saastuttamisesta on kuitenkin maksutonta ja monia muotoja vielä tuetaan valtiollisesti. Tästä esimerkkinä on tietysti Suomen aj EU:n massiiviset subventiot lihatalouden ylläpitämiseen.

    Kapitalismi toimii erinomaisesti, jos tarkoituksenä on luoda varallisuutta, sillä järjestelmä luo kilpailua ja palkitsee lyhyen aikavälin voitoista. Kun voitot (omistajille lisää arvoa) ovat tähtäimessä ykkösenä, niin suunnittelu on yleensä kvartaali-vuoden säteellä suurimmassa osassa toimintaa. Luonnon heikentyminen tapahtuu aivan liian hitaasti, joten sitä ei tarvitse ottaa huomioon yritysten toiminnassa. Jos saastuttamiselal olisi paljon kovempi hinta, niin se otettaisiin varmasti huomioon kokoushuoneissa. Koko järjestelmän palkinnot tulevat voittojen maksimoinnista, joten pelinsääntöihin ei kuulu aikahorisontin takana siintävät ongelmat… vaikka yksi niistä olisikin koko planeetan muuttuminen elinkelvottomaksi ihmiselle. Meidän aivojen palkintojärjestelmistä löytyy kyllä rahan haaliminen, sosiaalisen kunnioituksen saaminen ja onnistumisen tunteet. Mutta meidän aivojen uhkantunnistuksesta ei löydy eksistentiaalisia uhkia, kuten luonnon köyhtyminen niin pahasti, että kaikki kuolee. Tämä johtuu siitä, että näin ei yleensä ole käynyt ihmisen historiassa… tai jos on (paikallisesti), niin kukaan ei päässyt oppimaan tapahtuneesta, koska kaikki kuoli.

    Toinen ongelma on luonnollisesti meidän demokraattisessa järjestelmässä. Siinäkin tähtäin on viritetty aika lyhyelle tähtäimelle ja jokaisen edustajan primääritehtävä on pitää kiinni oman etujoukkonsa saavutetuista eduista. Niistä ei tingitä! Se, että yht’äkkiä alettaisiin satsaamaan 47 % kansakunnan kapasiteetistä johonkin on nykysysteemissä aivan absurdia. Jos siihen saataisiin edes 4,7 %, niin se olisi jo massiivinen investointi, joka vaatisi sen, että joku puolue saisi yli 50 % kannatuksen ja pystyisi itse sanelemaan politiikkaa.

    Kaikesta ilmastoahdistuksesta huolimatta en usko, että suurin osa tuntee, että tämä olisi oikeasti tärkeä ja ajankohtainen aihe. Muutoksen aikajänne on liian pitkä. Se on liian hidas. Jos jotain tapahtuu päivissä, kuukausissa tai ehkä vuosissa, niin ihminen voi kokea kovaakin muutospainetta. Jos hammas on kipeä tai naapurin panssarivaunut rajan tällä puolen, niin ihminenhän kääntää elämänsä ympäri, että ongelma ratkeaa. Mutta jos muutoksen aikajänne on vuosikymmeniä tai sukupolvia, niin öh… ei mitään. Yleensä ei mitään tapahdu. Kuten olette huomanneet. Tämä nähdään kun ihminen esim. syö huonosti tai tupakoi. Pitkään se ei ole mikään ongelma. Voi mennä vuosikymmeniä, ennen kuin siitä muodostuu ongelma. Ja sitten on yleensä liian myöhäistä.

    En näe, että kirjoituksen mukainen muutos on mahdollinen. Paljon todennäköisempää on, että porukalla syöksytään kalliolta. Mutta voimme silti tehdä jotain sinne päin:
    -Lopettaa lihan subventio ja muuttaa se verotuksesi
    -Nostaa EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hintaa
    -Alkaa investoimaan ylläolevista saadut tuotot yhteiskunnan sähköistämiseen ja muuttamiseen kohti ympäristöystävällisempiä ratkaisuja.
    -Kohdistaa haittaveroja pahimpiin ongelmakohtiin
    -Luoda ekologian oppiaine kouluihin
    -Avustaa korkean syntyvyyden maita kohti pienempää syntyvyyttä

    Tykkää

  4. Syntymäpitäjääni Akaaseen on suunnitteilla Karhunrahkan tuulivoimaprojekti. Tuulimyllyjen koko on maailmanennätysluokkaa, korkeus roottorin huipulle 300m ja teho 10MW. ELY-keskus on lonkalta heittämällä laskenut asumis- ja turvaetäisyydeksi n. 2000m. Vanhempien kotitalo on 2200 metrin päässä lähimmästä suunnitellusta myllystä, joten sattuneesta syystä on hieman tullut opiskeltua ja laskeskeltua tätä tuulivoima-alaa. Omat tietoni asettavat hieman arveluttavaan valoon mobilisaatiosuunnitelman siitä, että rakennettaisiin tuulivoimaa massiivisen paljon. Selitän asian.

    Jos vuoden aikana olisi minimitavoite rakentaa 400 000 tuulivoimalaa ja rakentaa ne sinne, missä hiilivoimaa edelleen käytetään, eli Eurooppaan ja muihin teollisiin maihin, niin tilantarve on ensimmäinen iso ongelma. Muissakin maissa on myös ELY-keskusta vastaavat viranomaiset huolehtimassa siitä, ettei kenenkään päälle kaadu tuulimylly tai ettei kenenkään elinolosuhteet muodostu sietämättömiksi.

    Tilantarve 10MW myllylle on 12.5km2, eli ympyrä, jonka säde on 2000 metriä. Neljäsataatuhatta myllyä vuodessa vaatisi maapinta-alaa viisi miljoonaa neliökilometriä. Euroopan pinta-ala on 10.18 miljoonaa neliökilometriä. Meiltä loppuu tila kesken täällä, vaikka tuosta neljästä sadasta tuhannesta suunnitellusta myllystä rakennettaisiin vain 10% tänne.

    No, missä sitä tilaa sitten on? Merillä tietenkin. Autiomaissakin on tilaa, mutta ne ovat kaukana ja sähkönsiirto sieltä on hankalaa, sekä muodostaa suuren poliittisen riskin, koska autiomaita hallitsee eri kulttuuri, joskus hyvin herkästi loukkaantuva, kuin mitä Eurooppaa hallitsee.

    Jos noita n. 800-900 tonnia painavia 10MW myllyjä aletaan rakentamaan off-shore sijoituksella, niin harmillisesti laitoksen massiivinen paino ei riitä itsessään pitämään sitä pystyssä. Eli voimalaa ei voida laittaa seisomaan omalla painollaan vaikkapa saviseen merenpohjaan. Sitä varten pitää rakentaa suolavettä kestävästä erikoislujasta betonista jalka, joka painaa ihan hirmuisen paljon. Siihen menee hurjasti sementtiä, kallisarvoista hiekkaa, makeaa vettä ja louhittua kalliomursketta. Kaikki tämä pitää rahdata jostain kaukaa paikalle. Kun tämä on tehty, niin pitää vielä rakentaa voimansiirtoverkko, että tuotettu sähkö saadaan kuluttajille.

    En edes ala arvioimaan tässä sitä, että kuinka massiivisista päästöistä tässä on kyse. Oma lonkka-arvio on se, että kaikki se, mitä on tähän asti päästetty CO2:ta ilmakehään, pitää päästää uudelleen, jos tuohon ”mobilisaatio”-projektiin lähdetään.

    Minä otan sen pienydinreaktorin takapihalle, tai vaikka omaan kellariin mieluummin.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista. Olen ihan samaa mieltä siitä, että tämä ei tule olemaan helppoa, ja osa ihmisistä tulee oikeutetusti kokemaan, että heille lankeaa kohtuuton taakka. Miten tämä ratkaistaan oikeudenmukaisesti, tulee olemaan ihan keskeisiä kysymyksiä jos haluamme sivilisaatiomme säilyttää.

      Näkisin myös itse mielelläni enemmän ydinvoimaa ja vähemmän tuulivoimaa, juuri mainitsemistasi syistä.

      Itse asialle on kuitenkin pakko tehdä jotain. Jos kulutusta ei saada vähennettyä, niin nykyisin käytetyn energian ja muiden raaka-aineiden tuotanto on järjestettävä kestävästi. Energiantuotannossa tunnettuja ja isossa mittakaavassa toimivia tapoja ovat tuuli, aurinko, ydin ja vesi, muiden konstien ollessa lisukkeina. Vesivoimaa ei juurikaan voi rakentaa lisää, ja siinäkin on ongelmansa.

      Sikäli voimme olla huoletta, että jopa merituulivoimaloiden sähkö on päästötaseeltaan suunnilleen niin puhdasta kuin voimme sähköä ylipäätään tuottaa. Melko äskettäisessä (2015) katsauksessa päästöt asettuvat 5-35 gCO2eq/kWh tasolle, eli samaan luokkaan maalle rakennettavan tuulivoiman ja ydinvoiman kanssa. Tämä selittyy pitkälti merituulivoiman korkeammalla kapasiteettikertoimella – tasaisemmat tuulet tuottavat tasaisemmin.

      (Lähde: https://www.climatexchange.org.uk/media/1461/main_report_-_life_cycle_costs_and_carbon_emissions_of_offshore_wind_power.pdf)

      Tykkää

Mitäpä mietit?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.