Ympäristökriisiä ei voi ratkaista, jos mikään ei muutu

Kirjoittelin Twitterissä muutaman äskettäisen ympäristökeskustelun kirvoittaman ajatuksen.

Lyhyesti sanottuna: ajatus siitä, että olisi olemassa joku ”strategia” tai ”ratkaisu” millä ympyrä saataisiin neliöityä ja sivilisaation säilyminen varmistettua niin että kukaan ei joudu luopumaan mistään, on fantasiaa.

Arvostelin aikaisemmin miljardööriä, joka omistaa enemmistön yrityksestä, jonka myymät aineet tuottavat n. 10% Suomen kaikista päästöistä. (Lopettamalla kyseisen firman yhtä päivää nopeammin, hän säästäisi planeettaa n. 2-3x enemmän kuin muilla toimillaan yhteensä vuodessa. Vaikka hän tekisi mitä, hän ei luultavasti kykenisi elinaikanaan edes kuittaamaan yrityksensä edesauttamia vahinkoja.)

Reaktio oli ennustettava. Vaadittiin, että minun pitäisi arvostelun sijaan keskittyä johonkin ”ratkaisuihin” tai ”strategioihin”, joiden ansiosta esimerkiksi juuri planeettaa tuhoamalla miljardiomaisuuksia haalineiden ei tarvitsisi luopua mistään, mutta koko ajan kasvava ongelma saataisiin ratkaistua.

Olen kuitenkin tehnyt ja seurannut ympäristötutkimusta pian 13 vuotta. Olen lukenut läpi likimain jokaisen suomeksi tai englanniksi ilmestyneen esityksen strategiasta, taktiikasta taikka ratkaisusta. Näitä on aika monta.

Mikään niistä ei toimi, jos kukaan ei luovu mistään. Näitä kaikille sopivia ratkaisuja on yritetty löytää planeetan parhaiden aivojen toimesta yli 30 vuotta.

30 vuotta sitten olisi vielä ollut ratkaisuja, jotka olisivat vaatineet vain vähän jos lainkaan luopumista. Niihin ei tartuttu, joten nyt sitten tarvitaan enemmän luopumista.

Nyt on sitten edessä valinnan paikka. Kuka luopuu ja miten paljon heille jää jäljelle?

Keskeisiä ryhmiä tässä ovat:

– tulevat sukupolvet

– maailman köyhät

– rikkaiden maiden tavalliset ihmiset

– rikkaat.

Nykymenon lopputulos voidaan tiivistää niin, että tulevat sukupolvet luopuvat lähes tai täysin kaikesta, maailman köyhät suurimmasta osastaan, rikkaiden maiden tavalliset ihmiset ennen pitkää paljosta, ja rikkaat – eivät mistään, paitsi jos ja kun romahdus koittaa.

Meidän on tehtävä valinta, joko aktiivisesti tai jättämällä valinta tekemättä: Jatkammeko lähinnä rikkaiden ehdoilla tehtyä politiikkaa?

Ympäristökriisiin ei ole mitään patenttiratkaisua, jolla tämän valinnan voisi välttää.

Ei ole ihmeteknologioita eikä ratkaisun avaavia taikasanoja. Me tiedämme jo ihan tarkalleen, mikä olisi taloudellisesti optimaalinen ratkaisu ympäristökriiseihin: riittävän korkeat haittaverot. Olemme tienneet tämän jo kauan.

Kysymys on siitä, miten ne riittävän korkeat verot saadaan aikaan.

Toisin sanoen, kyse on viime kädessä poliittisesta vallasta. Kasvava joukko tutkijoita on sitä mieltä, että ympäristökriisiä ei ole mahdollista ratkaista, jos vaurauden epätasaiseen jakautumiseen ei puututa. Yksi tärkeä syy on se, että epätasaisesti jakautunut vauraus tekee muutoksista mahdottomia: sekä rikkaat että köyhät vastustavat.

Rikkaat vastustavat, koska he menettäisivät tietysti ainakin vähän omaisuudestaan.

Köyhät vastustavat, koska heillä ei ole varaa ottaa riskejä suurista muutoksista elinkeinorakenteessa. Näitä muutoksia olisi kuitenkin pakko tehdä, jos haluamme turvata sivilisaation tulevaisuuden.

Ainoa tietämäni tie ulos tästä on se, että köyhien asema turvataan samalla, kun tarvittavat muutokset tehdään. Tämä voidaan tehdä joko hyväksymällä suurtyöttömyys ja jakamalla perustuloa, tai investoimalla valtavasti vähähiiliseen infrastruktuuriin ja sitä kautta työpaikkoihin.

Kumpikin reitti tulee sattumaan rikkaisiin. Kummassakin reitissä heille kuitenkin jäisi enemmän kuin tarpeeksi.

Vaihtoehdossa kenellekään ei välttämättä jää mitään – joskin rikkaimpien jälkeläiset olisivat todennäköisemmin viimeisten selviytyjien joukossa, sikäli jos väkijoukoilta ja vallankumouksilta säästyvät.

Kysymys on nyt ihan yksinkertaisesti siitä, kuka käyttää yhteiskunnallista valtaa, ja kenen eduksi.

On useita syitä, miksi poliitikot käyttävät nykyisin valtaa enemmän rikkaiden eduksi.

Ennen pitkää tämä vaan koituu tavallisten ihmisten ja tulevien polvien vahingoksi. Jos eläisimme todella demokratiassa, jossa yhdellä ihmisellä olisi valtaa sen yhden äänen verran, päätöksen pitäisi olla hyvin yksinkertainen. Esimerkiksi eurooppalaisista peräti 92 prosenttia kannattaa hiilipäästöjen ajamista nollaan vuoteen 2050 mennessä.

Se, että päätös on silti näinkin vaikea, on parhaita merkkejä siitä, että elämme enemmän tai vähemmän plutokratiassa. Ja tämä on se, mihin on nyt saatava muutos. Kaikki ympäristöstrategiat ja kiiltävälle paperille painetut raportit ovat enemmänkin sijaistekemistä, jos tarvittavia ja koko ajan suuremmiksi kasvavia muutoksia ei kuitenkaan voida rikkaiden ja köyhien pelossa tehdä.

Tiedämme jo aivan mainiosti, mitä pitäisi tehdä. Emme vain tee sitä.

Lopunviimein, ympäristökriisin ytimessä on pidäkkeetön ahneus. Mikään tekniikka taikka kohteliaisuuksiin puettu tapa viestiä asioista ei yksinkertaisesti voi ratkaista ongelmaa, jos tähän ahneuteen ei voi eikä saa puuttua.